Isä terapian tarpeessa

Keith_Stuart_Poikani_Sam_etukansiMinulla on tässä blogissa keskeneräinen Torey Hayden-lukumaratoni, eli yritän selvittää, miksi tämä erityislapsista kirjoittava kirjailija on niin suosittu ja rakastettu. Projekti etenee hirvittävän hitaasti, koska en suuremmin pidä hänen tyylistään. Kirjoja on tullut poimittua kierrätyskoreista, ja ainoa plussa on, että ne ovat alkukielisiä. Toisaalta varsinkin autismin kirjosta kertovat teokset kiinnostavat jollain tasolla aina, ja on Haydenilläkin hyviä näkökulmia lasten kanssa pärjäämiseen, kunhan ei olisi niin siirappinen tai kaavoihinsa kangistunut kirjoittaja.

Brittiläinen Keith Stuart yllättää teoksessaan Poikani Sam (Bazar, 2017) kertomalla perheen tarinan, joka on hajota liitoksistaan 8-vuotiaan Samin autismin takia. Samin äiti Jody on ollut kotona poikansa kanssa tämän lukuisten terapiakäyntiensä kanssa, kun taas isä Alex on takonut rahaa kiinteistövälitysfirmassa. Molemmat ovat korkeasti koulutettuja ja halukkaita edetä urallaan, mutta pojan diagnoosi on jättänyt heidät jumittamaan elämässään paikkoihin, jotka eivät kumpaakaan tyydytä. Asumuseron jälkeen Alex huomaa, että on korkea aika oppia edes alkeellisesti kommunikoimaan poikansa kanssa. Vastaus pattitilanteeseen löytyy Minecraft-pelistä.

Teos sijoittuu Bristolin kaupunkiin, joka käy läpi suuria rakennemuutoksia. Kaupunkia uudelleenrakennetaan nuorten menestyjien ehdoilla, mutta muutokset eivät miellytä kaikkia niitäkään, joille vintage-liikkeet, vegaanipikaruokalat ja elektroniikkamusiikkia soittavat klubit ovat toisia koteja. Alex kaipaa pubeihin, joista saa oliivien sijasta kunnon perunalastuja. Työssään kiinteistövälittäjän sijoitusneuvojana hän on tottunut näkemään nuorten aikuisten epätoivon, kun elämä ei etene edes pienimpään ensiasuntoon. Työssään hän taitaa olla liian empaattinen, mikä ei firman johtoa miellytä. Lopulta Alex jää itsekin työttömäksi, ja huomaa elävänsä sottaista pyjamapäiväelämää menestyvän sinkkukaverinsa nurkassa.

Minusta tässä kirjassa oli sopivasti vähän kaikkea: vanhemmuuden tuskaa, ihmissuhdehömppää, mutta myös yhteiskunnallista kantaaottavuutta. Alex joutuu myös keskellä parisuhdekriisiään palaamaan lapsuutensa suurimpaan traumaan, joka on osasyy siihen, miksi hänen elämänsä jumittaa paikallaan. Alexin äiti ja sisko ovat herkullisia hahmoja, joilla luultavasti on yhtä vaikeaa pelkästään itsensä kanssa kuin Alexilla autistisen poikansa kanssa. Erityisesti fanitin pikkusisko-Emmaa, joka oli onnistunut viettämään kymmenen vuotta reppureissaamassa, ilmeisesti muulla rahoituksella kuin sossumasseilla.

Ihan kaikkia Minecraft-pelaamiseen liittyviä kohtauksia en jaksanut lukea antaumuksella, mutta tämä johtui vain omasta rajoittuneisuudestani. Pelin maailma kyllä aukesi hyvin tällaisellekin jurakauden fossiilille, eli kuvaus oli elävää.

Luulen, että tämä romaani voisi kiinnostaa sellaisiakin lukijoita, joilla ei ole lapsia tai jotka eivät ole töissä lasten parissa. Stuart osaa kirjoittaa autismista uskottavan kansantajuisesti, eikä kirja pursua turhaa diagnostiikkaa tai terapiakieltä. Ja vaikka  Alex itsekin päätyy terapeutin vastaanotolle, siitä ei tehdä teoksessa suurta numeroa (terapiassa hän tosin käy naapurikaupungissa Bathissa, mikä kertoo leimaantumisen pelosta). Alex onkin koulutukseltaan filosofi, joka ymmärtää ihmisyyden laajasti ja jolle tutkinto ei ole tuonut päivääkään palkkatyötä. Välillä hän on ”kuin kävelevä Sartren essee”, ja pulmatilanteissa hän miettii, mitä Karl Popper nyt tekisi. Olisin ehkä halunnut lukea vähän lisääkin filosofista pohdintaa, mutta kyllä tässä se elämänasenne välittyy hyvin rivienkin välistä.

Ylipäänsä oli nautinnollista lukea arkista kuvausta tavallisesta brittielämästä, joka keskittyi pienempään kaupunkiin kuin Lontooseen ja joka ei ollut dekkari/trilleri. Sam-pojan kanssa elämisestä tehtiin tässä varsin tavallinen ongelma, johtuen siitä, kuinka valtavan yleisiä erilaisten autismin kirjon diagnoosit ovat nykyaikoina ja kuinka vaikeaa ”lievempien” tapausten on saada sellaista apua, jota he tarvitsisivat. Minusta Samin arkinen touhu oli aivan tarpeeksi kuormittavaa erityiskoulupaikkaa varten, mutta enpä ole alan spesialisti enkä osaa koodata kuormittavuusvaatimuksia.

HELMET-haasteessa kirja sopii mainiosti kohtaan 44: ”Kirja liittyy johonkin peliin.”

Amiraalin viimeinen vieras

autiovarjopuutarhakansiLukumaratonin rastilta numero kaksi löytyi herkkä ja runollinen nuortenkirja, Maria Aution Varjopuutarha (Karisto,2014). Teoksessa seikkailee 17-vuotias lukiolainen Pihla, joka on elänyt elämäänsä kolmivuotiaasta saakka erityislapseksi leimattuna. Pihlalle on annettu autismidiagnoosi, joka viittaa ehkä lähimmin Aspergerin syndroomaan. Hän on aistiyliherkkä erityisesti äänille ja hajuille, fyysisesti muita kömpelömpi, kasvoiltaan usein ilmeetön. Hänellä on ollut aina erityisiä intressin kohteita, kuten dinosaurukset, kasvit ja paikallishistoria, mutta ei vaikuta klassisen pakkomielteiseltä niiden suhteen. Naapurustossa Pihla tunnetaan avuttomana ”vammaisena”, jolle kioskilla käyminenkin oli lapsena haasteellista. Pihla ei aina löydä määrättyihin paikkoihin ja hermostuessaan hänen kätensä vispaavat pakkoliikkeenomaisesti. Näin hän näkee itsensä:

”Otsassani luki ”outo” kaikilla maapallon kielillä. Toiset vainusivat sen jo kaukaa, toisten piti syynätä vähän tarkemmin. Mutta keneltäkään se ei jäänyt huomaamatta.”

Luin äskettäin samantyyppisen teoksen epilepsiasta, Satu Mattila-Laineen Parantolan (myös Karistolta), ja Varjopuutarha muodostikin tälle kiinnostavan peilin. Tässä romaanissa aikamatkailun teemaa ei viedä yhtä pitkälle kuin Parantolassa, vaan huomio kohdistuu Pihlan kasvukertomukseen, erityisesti karuihin muistoihin ensimmäisestä kouluvuodesta. Pihla joutuu jo ekaluokalta erityisluokalle, jossa hänen kaverinsaantimahdollisuutensa heikkenee, kun opettaja keksii eristää tytön sermillä muusta luokasta ja määrää tälle henkilökohtaisen avustajan myös välitunneille. Vessasta tulee ainoa paikka, jossa Pihla saa hetken hengähtää.

Ensimmäisen luokan keväällä luokkaan tulee paikallisesta perhekodista ylivilkas Matja, jonka kanssa ystävyys sujuu hetken lupaavasti. Pihla ja Matja ovat luonteiltaan kuin yö ja päivä, mutta jaettu yksinäisyys pohjustaa tutustumista. Ystävyys kääntyy kuitenkin kiusaamispainajaiseksi, joka saa jatkoa Pihlan nykyisyydessä järkyttävin seurauksin.

Kaunein ulottuvuus kirjassa liittyy rämettyneeseen ammattikoulun takapihaan, jolla on 1700-luvulla sijainnut geometrisesti symmetrinen kartanon barokkipuutarha. Vaikka teos ei sijoitukaan leimallisesti mihinkään kaupunkiin, en voinut olla näkemättä tapahtumia meidän läheisen amiskan takapihalla, jossa on erityisen huonosti hoidettu rämeikkö. Maantieteellisillä koordinaateilla ei tässä tarinassa ole suurta merkitystä.

Puutarhan saloista Pihla kirjoittaa tulevalle rakastetulleen, unelmien poikaystävä Kronokselle, ajan jumalalle. Puutarhan tilannut amiraali on kirjassa merkittävä henkilö, hänen järjestämänsä juhlat tuovat glamouria kerrontaan, ja Pihla myös spekuloi puutarhureiden identiteeteillä, jotka historian kirjoista on systemaattisesti jätetty pois. Rämeikössä hengailu valitettavasti kääntyy Pihlalle kohtalokkaaksi, mikä saa hänen vaihtamaan historian kurssityön aihetta Ulrika Meinhofiin.

Perheen nykyisyydessä tapahtuva telttamatka Keski-Eurooppaan herätti minussa nostalgian puuskan, sillä en ole ainakaan kahteen vuosikymmeneen kuullut ainoastakaan perheestä, joka olisi matkustanut näin nostalgisesti.

Juoni on hyvin vaiheikas ja toiminnallinen. Pihlan ja Matjan suhteen lisäksi siinä puidaan syvällisesti Pihlan äitisuhdetta, äidin ylihuolehtivaisuutta ja myöhempää kriisiä. Pihlan oma ääni on vahva ja uskottava. Sosiaalisesti kömpelön tytön kielenkäyttö ei vaikuta lainkaan ”vammaiselta” ja teoksesta jää tuntu, että tyttö pääsee vielä pitkälle elämässään.

Luin viime talvena Aution Paperisudet, joten tämä on jo toinen teos häneltä samana vuonna. Koin tämän teoksen vahvemmin kuin aiemman, ehkä siksikin, että tunnen monia autismin kirjon diagnoosin saaneita nuoria ja koin teoksen kertovan monesta heistä – ei räikeästi alleviivaten, vaan pohjamudissa luontevasti rämpien. Loppua kohti moni käänne itketti.