Varhainen klassikko mieskysymyksestä

Kuka muistaa iki-ihanan 70-luvun leffan Kramer vs. Kramer (1979), jossa Dustin Hoffman ja Meryl Streep taistelivat huoltajuudesta? Suuren maailman avioero-oikeudenkäynnit eivät silloin tainneet kuulua suomalaiseen arkeen, mutta oli leffassa muutakin jännää, ainakin lapsen näkökulmasta.

Meillä oli Avery Cormanin alkuperäisteos (1977, suom. 1980) kirjakerhoformaatissa hyllyssä ja muistan lukeneeni sen todella nuorena, ehkä kymmenvuotiaana. On varmaan ollut hämmentävää lukemista, enkä taatusti ymmärtänyt ainakaan kaikkia seksuaalisia vertauksia. Tekstiin paluu olikin todella nostalgista yli kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Sopiikin kysyä, mikä romaanissa innosti suomalaista kymmenvuotiasta ja mikä innostaa nyt, nelikymppisenä ja useamman kerran eronneena.

Muistan teoksesta hektisen New Yorkin mainosmaailman, kiinalaiset ravintolat, pakastepizzat, Disneylandin ja yksinhuoltajaisän lapsenhoitopulmat. Lapsena Billy-pojan äidin karkaaminen perheeltään tuntui käsittämättömältä, enhän tainnut tuntea ketään lasta, joka eläisi yksin isänsä kanssa. Joannan hahmo tuntui itsekkäältä, kun taas Ted-isä oli yksiselitteisesti hyvis. ”Itsensä etsiminen” ei ollut suomalaisten vanhempien trendipuuhaa vielä 70-luvulla, joten New Yorkin nuorten aikuisten käyttämä kieli tuntui aikanaan utopistiselta. Aikuisten terapiassa ramppaaminen oli varsinkin outoa. Maailma on muuttunut kovasti perhesuhteiden saralla myös Suomessa. Vieläkään en ole kuullut äideistä, jotka hylkäävät lapsensa kirjelapulla paeten tuhansien kilometrien päähän poste restante-osoitteeseen, mutta lapsen jäämistä isälle ei enää kauhistella. Äitiyden mytologiaa on onneksi purettu rankoin ottein.

Kramer vs. Kramer on kiinnostava yhteiskunnallinen läpileikkaus newyorkilaisesta arjesta aikana, jolloin maassa oli vielä jonkun asteen solidaarista ajattelua ja ajatuksia sosiaaliturvasta. Ted on uskottava, arkinen isähahmo, joka saa huoltajuussaagan aikana potkut kahdesti ja pelkää joutuvansa ruokkimaan poikansa pahamaineisilla ruokaleimoilla. Samalla hän laskeutuu yksinhuoltajien maailmaan, jossa vitsaillaan salamasuhteiden lyhyydestä ja seksuaalielämän kompromisseista. Kaikki Tedin yksinhuoltajakaverit ovat tietysti naisia. Miehiin päävastuullisina huoltajina suhtaudutaan edelleen alentuvasti, esimerkiksi isän osallistuminen koulun tai päiväkodin tapahtumiin on epäilyttävää, ja häntä pidetään työttömänä luuserina, vaimonsa elättinä.

Hauskimmat osiot sattuivat isän ja pojan lomiin jossain Hamptonien rannikolla, lomakohteessa, jossa yksinhuoltajilla oli tapana vuokrata yhteinen talo. Tällaista solidaarisuutta olisin kaivannut itsekin ruuhkavuosinani. Näillä reissuilla Tedillä käy joskus jopa flaksi pojan nukkuessa autuasta untaan muiden talon asukkien vahtimana. Yhteisöllinen lomanvietto olisikin napakymppivalinta kaikille yksinhuoltajille – mielellään oma-aloitteisesti ystävien kesken, ei millään holhoavan järjestön leirillä.

Leffasta mieleen painui syvimmin itse oikeustaistelu, mutta romaanissa sen osuus on ohuempi ja painopiste on isän ja pojan arjessa. Joanna-äidin strateginen muutos lapsenhylkääjästä vastuulliseksi vanhemmaksi tuntuu kieltämättä häikäilemättömältä manipuloinnilta, ja teoksessa on taatusti ollut potentiaalia feminisminvastaisen miesliikkeen polttoaineeksi. Kuitenkaan teoksen sävy ei ole antifeministinen, eikä Ted tunnu katkeroituneena miesten oikeuksien taistelijalta. Tedillä ei ole aikaa pohtia isyytensä poliittisia ulottuvuuksia, vaan hänen on keskityttävä ruokkimiseen ja tiukkoihin aikatauluihinsa. Loppujen lopuksi Billyn primaarinen hoitaja on puolalainen kodinkoitaja rouva K, kun isä-poika-laatuaikaa vietetään arkisin vain pari tuntia ennen nukkumaanmenoa. Mutta massin hankinta kodin haltiattaren palkkaamiseksi on raakaa puuhaa.

Teoksen suurin viisaus löytyi ajatuksesta, että lapsi on sivistynyt olento siinä vaiheessa, kun hänet voi viedä kiinalaiseen ravintolaan eikä pelkästään Burger Kingiin. Olen asiassa samaa mieltä, nimittäin kiinalaisissa paikoissa ei ole täälläkään päässä maailmaa puuhanurkkauksia ja niissä yleensä odotetaan asiakkailta hillittyä käytöstä. 80-luvun alussa kaksikon säännöllinen ulkoruokinta tuntui sinänsä eksoottiselta, kun itse en lapsena osannut edes kuvitella kiinalaisen ruoan makuja.

Vaikka osittain teos vetoaa primitiivisiin tunteisiin, ei Tedin ja Billyn arkea kuvata ainakaan liian imelästi eikä kiiltokuvanomaisesti. Sesame Street toimii varteenotettavana kasvattajana ja varsinkin työttömyysjaksoina isän hermot ovat niin tiukoilla, että poika ei mahdu samaan huoneeseen hänen kanssaan. Tedin omat perhesuhteetkaan eivät ole mitään ruusuilla tanssimista, ja samalla hän joutuu miellyttämään Joannan järkyttyneitä vanhempia, jotka ajavat New Yorkiin pitkiksi viikonlopuiksi korvaamaan tyttärensä laiminlyönnin.

Teos toimi kuin häkä 30 vuoden viiveellä, ja suosittelenkin teosta kaikille 70-luvun lapsille, joiden kotona oli hyllyt vääränä Suomalaisen kirjakerhon logolla varustettuja teoksia. Näitä nostalgia-aarteita löytää kaikista maamme kirjastojen kierrätyskoreista ilmaiseksi – itse bongasin omani Helsingin Kampin kierrätyspisteestä. Se lähtee pian etsimään uutta kotia Nekalasta. Aika siisti olisikin hyllyllinen pelkkiä kirjakerhoteoksia ruskeilla, myrkynvihreillä ja sinapinkeltaisilla kernikansilla, mutta tämän haasteen heitän suoraa kättä muille toteuttajille – itse en enää aio asua antikvariaatissa.