Cornwallin karvaisista jättiläisistä

Teos: Amanda Craig: Synkkä sopimus (Minerva Crime, 2022)

Suomennos: Sirpa Saari

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Cornwall kuuluu niihin kiehtoviin kolkkiin Britanniassa, joissa en ole käynyt, ja jonne matkustaminen kiinnostaa kovasti. Omat mielikuvani maakunnasta ovat kieltämättä kitschisiä, joten oli ilo lukea Amanda Craigin sinne sijoittuvaa teosta, jossa kerrottiin vähemmän turistisesta arjesta.

Teoksessa kolmikymppinen yh-äiti Hannah elää Lontoossa äärimmäisessä niukkuudessa, ja elättää tytärtään rikkaiden perheiden kotisiivoojana. Hän on kotoisin Cornwallista, ja on sukunsa ensimmäinen akateeminen vesa. Äiti Holly on tehnyt uhrauksen lähettääkseen tyttärensä yliopistoon, mutta Hannah ei ole onnistunut urallaan tultuaan raskaaksi liian nuorena. Aviomies Jake kyllästyi perhe-elämän jatkuvaan kitkutukseen, eikä Hannahille jäänyt eron jälkeen kovinkaan monia vaihtoehtoja.

Cornwallissa Holly-äiti tekee kuolemaa, ja Hannah matkustaa kuolinvuoteelle viime hetkellä. Tunneryöpyn keskellä junassa hän tutustuu mystiseen Jinniin, naiseen, jolla on myös katkera eroprosessi käynnissä. Jinnin ex-mies asuu lähellä Hannah’n kylää, ja nainen tekee tälle hämmentävän ehdotuksen: entä, jos kumpikin kävisi murhaamassa toisen eksän?

Äitinsä kuoleman jälkeen Hannah palaa viettämään kesää tämän kaupungin vuokra-asuntoon, josta on pian luovuttava. Hän saa yllättävän työtarjouksen paikallisen kartanon, End Pointin, isännältä Stanilta, alkoholisoituneelta villimieheltä, jonka hahmo voisi olla paikallisesta kansanperimästä. Stan maksaa kartanon siivouksesta paremmin kuin Lontoon työnantajat, mutta hänen epävakaa seuransa kuuluu pakettiin. Mies on myös tunnetusti itsetuhoinen, joten Hannah’n on kohdeltava häntä silkkihansikkain.

Teoksen keskeinen teema on avioeron jälkeinen kostonhimo ja katkeruus, joka toimii myrkyllisen polttoaineena rakkauden raunioilla. Hannah ei todellakaan tiedä, mihin hän on sekaantunut, ja kenen tarinaan hänen kuuluisi luottaa.

Kirjassa oli joitain samoja viboja kuin yhdessä lempitrillerissäni, Paula Hawkinsin teoksessa Nainen junassa. Tosin tässä päähenkilö Hannah ei ole pahasti alkoholisoitunut, ja alkoholisti-Stanillakin on aikeita raitistua.

Tämä on todella runsas dekkari, jossa paikallisen kulttuurin, historian ja nyky-yhteiskunnan kuvaus on melkein kiinnostavampi kuin rikosjuoni. Teos tarjoaa myös virikkeitä puutarhojen ystäville, ja miljöiden runsas kuvaus tekee tästä ikimuistoisen kesäkirjan.

Luin Craigilta toisen paperittomista siirtolaisista kertovan teoksen, Hearts and Minds, tasan kymmenen vuotta sitten, ja se tuntui vähän liiankin raskaalta yhteiskunnalliselta pläjäykseltä. Tyyli ei ole hänellä paljon muuttunut sen jälkeen, mutta tässä teoksessa oli huomattavasti vetävämpi juoni. On siis mahdollista, että muistan tästä teoksesta enemmän kuin tuosta aiemmasta kymmenen vuoden jälkeen.

Taaperon oikeudesta trendikenkiin

Teos: Ossi Nyman: Häpeärauha (Teos, 2022)

Äänikirjan lukija: Jaakko Loukkola

Ossi Nymanin kolmas romaani saapui luokseni sopivaan saumaan tänä viikonloppuna, kun niin harva saatavilla oleva romaani jaksaa kiinnostaa. Huomaan myös, etten ole arvioinut hänen toista romaaniaan, vaikka luin sen vuonna 2020. Ehkä koin, ettei minulla ollut sen aihepiiristä mitään omaperäistä sanottavaa, kuten esikoisromaanista Röyhkeys, joka oli minulle avartava kokemus.

Häpeärauha viittaa historiallisella tasolla Saksan tilanteeseen ensimmäisen maailmansodan jälkeen, mutta romaanin universumissa termi kuvaa päähenkilön elämäntilannetta alussa kahden naisen loukossa, ja myöhemmin tuoreena isänä helsinkiläisessä uusperheestä. Kertoja on ollut naimisissa Riikan kanssa, mutta rakastunut liiton aikana Hannaan. Naiset kuuluvat samaan ystäväpiiriin, ja tätä parisuhdesotkua vatvovat kolmikon selkien takana monet ystävät ja tuttavat.

Teos tuntuu vahvasti autofiktiiviseltä, sillä sen kertoja on neljääkymppiä lähestyvä kirjailijamies, joka on muuttanut Helsinkiin muutama vuosi sitten. Mies on elänyt yhteiskunnan syrjässä koko aikuisikänsä esikoisromaanin julkaisuun saakka. Tämän jälkeen hänelle on järjestynyt apurahoja, mutta palkkatöissä hän ei ole ollut kuin kerran, ja sekin oli palkkatukipaikka. Tunnustettu taiteilijuus on vaikuttanut miehen itsetuntoon positiivisesti, mutta edelleen hänellä on vieraantumisen kokemuksia pääkaupungin kulttuuripiireissä.

Kirjassa remontoidaan omakotitaloa, jossa on sisäilmaongelmia, käydään parisuhdeterapiassa ja kokeillaan poliittista vaikuttamista Feministipuolueessa. Kertojan on vaikea sitoutua puolisonsa taloprojektiin, koska hänen maailmankuvaansa ei sovi niin suuren omaisuuden hankkiminen. Maununmetsän rauhallinen omakotialue on täydellinen pikkulapsiarkeen, mutta kotoutuminen sinne ei ole helppoa. Siellä eletään kuplassa, jossa taaperoille saatetaan ostaa Minna Parikan kenkiä, eikä lasten synttäreillä kuulu todellakaan tarjoilla Carnival-keksejä.

Teos on melko arkinen, ja sitä voisi luonnehtia urbaaniksi man litiksi. Nyman kiinnittää paljon huomiota omiin muuttuviin kulutustottumuksiinsa, jotka apurahat mahdollistavat. Myös lähipiirin tiedostavaa elämäntapaa ruoditaan lempeällä huumorilla. Lappilainen työväenluokkaisuus voi olla näissä piireissä myös salainen voimavara, vaikka kaikki eivät sitä sellaiseksi mielläkään.

Pidin kirjassa eniten isyyden kuvauksesta, kun tässä yritetään vakavasti luoda turvallisen vanhemmuuden mallia, joka ei ole riippuvainen työmarkkinastatuksesta. Vaikka romaanin kertojalla on tuulista parisuhderintamalla, ainakaan isyys ei ole projekti, josta hän voisi irtisanoutua. Teoksessa vietetään todellista laatuaikaa kahdestaan vauvan ja taaperon kanssa urbaanissa sykkeessä, eikä tässä vanhemmuuden tarvitse keskittyä vain leikkipuistoihin tai taaperoiden sirkuskouluun. Nyman kritisoi myös sitä soveltavan taiteen konseptia, jossa taiteilijan rooli olisi tuottaa keskiluokkaisille perheille sisäsiistejä, ylihinnoiteltuja workshoppeja. Tällainen kun usein vain kärjistää lapsiperheiden eriarvoistumista.

Saatan lukea kirjaa uudestaan vielä sen sisältämän taidekritiikin näkökulmasta. Nyt keskityin enemmän teoksen yksityisempään narratiiviin, joka oli sinänsä varsin ansiokasta.

Pinkin kaupungin kuumia bisneksiä

Teos: Alka Joshi: The Henna Artist (Mira Books, 2020)

Äänikirjan lukija: Sneha Mathan

The Henna Artist on romaani, jonka bongasin jo viime vuonna, mutta en silloin reitannut sitä tarpeeksi kiinnostavaksi teemansa suhteen. Romaani on ollut hittikirja Yhdysvalloissa, ja sitä on hehkutettu monien julkkisten, kuten Reese Witherspoonin ja Oprah Winfreyn lukulistoilla.

Romaani sijoittuu Jaipurin historialliseen kaupunkiin Rajasthanissa, Pohjois-Intiassa 1950-luvulla. Se kertoo kunnianhimoisesta yrittäjänaisesta Lakshmi Shastrasta, joka on päässyt kaupungin eliitin suosioon hennataiteilijana. Lakshmi on karannut maailmalle pakoon väkivaltaista aviomiestään, jonka kanssa hän on edelleen naimisissa 13 vuoden hiljaisuuden jälkeen. Hennabisnekset ovat poikineet muitakin hankkeita, eli Lakshmi touhuaa myös herbalistina, avioliittovälittäjänä ja sisustajana. Hän on vaurastunut vuosien varrella niin, että hän pystyy jo rakennuttaa omaa taloaan.

Nousujohtoiseen elämään tulee kuoppia, kun ahne aviomies Hari tulee perimään saataviaan, ja tuo Lakshmin luo huollettavaksi siskon, jonka olemassaolosta nainen ei ole tiennyt mitään. Sisko on jo teini-ikäinen, ja varsin rasittava tapaus. Huolten keskellä Lakshmi ehtii sekaantua parhaan asiakkaansa aviomieheen, joka on menestynyt grynderi maharajan vaikutuspiirissä.

Naisasia nousee kirjassa pinnalle varsinkin abortin ja lapsettomuuden hoidon kysymyksissä. Lakshmi on tottunut auttamaan asiakkaitaan tekemään abortteja luonnonlääkkeillä, mutta samalla hän hoitaa rikkaita lapsettomia naisia monipuolisin keinoin. Myös hennatatuointien uskotaan toimivan lemmenrohtoina, ja moni nainen kiittää Lakshmia kauan odotettujen lasten syntymän jälkeen.

Kun Lakshmi sitten pääsee nuoremman maharanin luottohoitajaksi, hänen uransa lähtee uuteen lentoon. Oikeastaan hänestä tulee hyvän onnen amuletti, joka saa palkkaa jopa pelkästä näyttäytymisestä seurapiirin tilaisuuksissa.

Minun oli vaikea päättää, luinko kirjaa historiallisena romaanina vai höttöisenä chicklit-pläjäyksenä. Kyllä teoksessa tuntuisi olevan suht huolelliset taustatyöt tehtynä, mutta aihepiiri oli kovin juoruileva ja eksotisoivan aistillinen. Kirjailijan vanhemmat ovat muuttaneet Intiasta Amerikkaan, kun Joshi on ollut lapsi. Hän kertoo kirjoittaneensa teoksen siitä näkökulmasta, mitä hänen äidilleen olisi voinut tapahtua, ellei tämä olisi suostunut järjestettyyn avioliittoon 18-vuotiaana.

Positiivista romaanissa on kuitenkin se, ettei se ole nyyhkytarina. Lakshmi on selviytyjä, pärjääjä ja nuorempien naisten roolimalli. Henkilöhahmona hän ei myöskään ole liian kiltti tai viaton, eli tarina ei ole yksiulotteinen romanttinen kiiltokuva.

Minun on kai luettava tämän trilogian toinenkin osa, koska siinä Lakshmi muuttaa Simlan hill stationille perustamaan hyvinvointiretriittiä. Kun nyt etsin vuoristoaiheisia kirjoja, niin retriittikuvaus kiinnostaa aivan erityisesti. Tässäkin Jaipurin kaupungin kuvaus oli loisteliasta, jos lukija pitää länsimaista lukijaa kosiskelevasta tyylistä.

Itseäni ei yhtään haittaisi majoittua maharajan palatsissa Jaipurissa, enkä luultavasti kuolisi syyllisyyteen ja maailmantuskaan sellaisen reissun jälkeen. Eli kai sitten kuulun otolliseen lukijaryhmään, niihin, jotka voisivat lähteä reissuun kirjan inspiroimana.

Nettitreffeillä haamujen kanssa

Teos: Anna Ekberg: Vaarallinen nainen (Minerva, 2021)

Suomennos: Katariina Luoma

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Olen tainnut nyt lukea läpi tanskalaisen Anna Ekbergin koko suomennetun tuotannon, ja vihdoin sain tietää, ketkä kirjoittavat tämän pseudonymin takana. Nimet Anders Ronnow Klarlund ja Jacob Weinreich eivät kerro minulle mitään, mutta tuli yllätyksenä se, että kirjailijat ovat miehiä. Näissä kirjoissa kun käsitellään varsin naiserityisiä kysymyksiä.

Uusimmassa teoksessa käsitellään nettideittailun sudenkuoppia keski-ikäisten eronneiden naisten näkökulmasta. Cecilie ja Iben ovat romaanin päähenkilöt, noin nelikymppiset sisarukset Århusista, jotka molemmat käyvät läpi erokriisiä. Cecilie on jättänyt miehensä ja muuttanut asumaan siirtolapuutarhamökkiin, jossa hän kärvistelee silloin, kun on vapaalla lentoemännän työstään. Täältä käsin hän järjestelee seksitreffejä anonyymien miesten kanssa hotellihuoneisiin eri kaupungeissa. Eräänä päivänä Cecilie katoaa, ja hänen siskollaan on syytä epäillä, että joku treffikumppaneista olisi ollut asialla.

Iben työskentelee toimittajana paikallislehdessä, jossa työn tahti on verkkaisempaa kuin vauhdikkaalla siskollaan. Kun sisko on sitten ollut jo vuoden kadoksissa eikä poliisi ole saanut aikaan mitään tutkimuksissaan, Iben kokee tarpeelliseksi ottaa ohjat omiin käsiinsä. Hän yrittää jäljittää niitä miehiä, joita Cecilie tapasi ennen katoamistaan. Näin hän joutuu sukeltamaan syvälle nettideittailun maailmaan, mutta myös parinvaihtoklubeille ja sukututkijoiden verkostoihin.

Kumppaniksi tutkimuksiin tulee eksentrinen nuorehko mies, sukututkija-Pelle, joka on monia kirjaindiagnooseja. Pelle lähtee etsimään mahdollisen tappajan tuntemattomia sukujuuria Ruotsista, ja joutuu siellä kohtaamaan erilaista pimeyttä kuin kotimaassaan Tanskassa. Opin kirjan kautta uutta mm. suositusta MyHeritage-sukututkimusohjelmasta, ja osaan suhtautua siihen varovaisemmin kuin ennen.

Tanskan puolen tarinointi liittyy lähes kokonaan seksiriippuvuutern, joten arvostin sitä, että Ruotsin puolelta juoneen löytyi muutakin sisältöä. Koin seksiriippuvuuden kuvausten aikana suoranaista puutumista, sillä liian pitkät panokohtaukset toistivat itseään.

Temaatisesti Vaarallinen nainen kiinnosti minua Ekbergin naisnimisistä kirjoista vähiten, mutta lusin sen läpi saadakseni kokonaiskuvan tästä sarjasta. Sarjan tarinat eivät ainakaan toista itseään, vaan ne sijoittuvat eri puolelle Tanskaa ja myös ulkomaille, ja niissä tehdyt rikokset myös vaihtelevat niin toteutukseltaan kuin motiiveiltaan.

Suosikiksi näistä teoksista taisi nousta viimeksi lukemani Kadotettu nainen, jonka tarinassa oli jopa maailmanpoliittista syvyyttä. Toki tämä viimeinenkin teos herätti kysymyksiä omasta ajastamme, ihmissuhteiden muutoksesta, seksuaalisuudesta anonyymina kauppatavarana ja nettideittailun aiheuttamista itsetunto- ja mielenterveysongelmista. Mutta olen lukenut aiheesta kiinnostavampiakin esityksiä.

Puolikkaan rintaliivin tähden

Teos: Katja Keisala: Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille (Atena, 2021)

Äänikirjan lukija: Emma Louhivuori

Olen tässä blogissa usean kerran valitellut, kuinka suomalaisen naisen naimaonni ulkomaalaisen miehen kanssa ei riitä romaanin teemaksi, mutta viime talvena sain yllättyä positiivisesti Saara Turusen uusimman teoksen kanssa, joka käsitteli tätä varsin kulahtanutta aihetta tuorein ja poikkeavin silmin. Nyt esikoiskirjailija Katja Keisala tekee saman teoksellaan, jonka nimikin on hurjan itseironinen.

Romaanin kertojaminä on työläistaustainen yliopisto-opiskelija suuressa välisuomalaisessa kaupungissa, ja opiskelee siellä kansainvälisiä suhteita. Naisen kaveripiirissä tälle ainevalinnalle nauretaan, sillä hän on todella keskittynyt keräämään ulkomaalaisia poikaystäviä, eikä vaikuta todennäköiseltä, että hän opintojensa jälkeen jäisi asumaan kotimaahan.

Opintojen loppuvaiheessa hän sattuu törmäämään kuubalaiseen mieheen, joka työnnetään bussin alle rasistisin tarkoitusperin. Tämä ikävä sattumus sytyttää naisessa salamarakkauden, ja mies muuttaa salamannopeasti asumaan naisen luo. Mies on myös akateeminen, ja hyvä kuubalainen patriootti. Hän uskoo vielä Neuvostoliiton romahduksen jälkeen oman maansa vallankumoukseen, ja haluaa auttaa kotimaataan nousemaan taloudellisesti. Sukuyhteys on tiivis, ja varsinkin tuleva anoppi on keskeinen toimija tulevassa avioliitossa.

Kaikki tämä on sinisilmäisestä työläistytöstä äärimmäisen romanttista, ja kiihkeä suhde etenee pian kosintaan, kun kuubalainen kondomi pettää. Kommunististen maan kaikki tuotantolaitokset eivät olekaan niin ensiluokkaisia kuin mitä mies hänelle väittää. Kuubaan hän pääsee tutustumaan jo ennen ensimmäisen lapsen syntymää, ja naisen halu tutustua miehen lähtömaahan ja kulttuuriin on aitoa.

Kiinnostavaa tässä räiskyvässä avioliittodraamassa on taloudellinen aspekti. Kertojan maahanmuuttajamies käy ilmeisen hyväpalkkaisessa työssä, kun taas kertoja itse sinnittelee pienillä tutkimusapurahoilla, jotka eivät aina riitä edes päivähoitoon. Vastuu yhdessä ostetun rintamamiestalon lainasta ja remontista on periaatteessa yhteinen, mutta käytännössä kertoja päätyy maksunaiseksi uusissa hankinnoissa. Kuubalainen käsitys remontin aikataulusta poikkeaa suomalaisesta, mutta paikalle saapuu myös puoleensa vetäviä remppamiehiä, kuten Il Masculino.

Keisala kertoo karua tarinaa Kuubasta Pohjoismaihin muuttaneiden miesten ja naisten elämäntavan egoistisuudesta ja narsismista. Ehkä kuitenkin positiivista on se, että tänne on muuttanut molempaa sukupuolta ja että täällä asuvat kuubalaiset naiset tuntevat arvonsa. Omanarvontunnossa on kuitenkin varjopuolensa, jota voisi tulkita myös arroganssiksi. Naisten kynsimuodin seuraaminen tarinassa tuotti minussa outoa iloa.

Nyt voin tunnustaa, että tieni on yhtynyt lyhyen aikaa kirjailijan kanssa Tampereen yliopistolla, sillä jaoimme työhuoneen vuonna miekka ja kirves. Kiinnostavaa keskustelua monikulttuurisuudesta olisi varmasti riittänyt, mutta molemmilla oli ruuhkavuodet, ja kämppisaikamme kesti vain muutaman kuukauden. Pidin kirjasta siksikin, ettei tutkijakertoja tee tässä kovin suurta numeroa tutkijuudestaan, vaan hän osoittaa tutkijan uran realiteetit, akateemisen köyhyyden ja hankalan elonkerjuun.

Muistiinpanoissani kirjasta on paljon hymiöitä ja sydämiä, ja äänikirjaa kuunnellessani kiinnitin eniten huomiota tarinan hassuihin detaljeihin, kuten tilastotietoihin suomalaisista naisista. Kertoja on jostain löytänyt tiedon, että suomalainen nainen ostaisi vain puolikkaan rintaliivin vuodessa. Nauroin tälle lähes hysteerisesti, kun mietin omaa köyhyyttäni. Itse olen kyllä hankkinut rintaliivejä yli yhdet vuodessa syvän työttömyydenkin aikana, mutta sopivien löytäminen pienellä budjetilla on ollut haasteellista. Toinen asia, joka nauratti, oli kuubalaisten rakkaussuhde ketsuppiin.

Vaikka tarinaan mahtuu tragiikkaa enemmän kuin riittävästi, ihailen siinä kertojan elämän eri vaiheissa kasvavaa huumorintajua. Pidin myös siitä, että kertoja on selvästi ottanut välimatkaa aviokriisiinsä, eikä missään nimessä tunnu kirjoittavan kuubalaisesta yhteisöstä kostomentaliteetistä.

Koen, että tämä teos kertoo paljon muustakin kuin eroon päätyneestä monikulttuurisesta liitosta. Tykkäsin varsinkin monisyisistä pohdinnoista yhteisöllisyydestä, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin tarjoaa valmiita vastauksia. Kirjan juhlien kuvaukset olivat hullunhauskoja, mutta samalla sellaisia, etten ollut täysin varma, olisinko halunnut niihin osallistua. En edes muutaman rohkaisuryypyn jälkeen.

Oikeastaan toivoisin kirjalle jatkoa, sillä en vielä kuullut kaikkea pariskunnan lapsista ja eroista kasvatuksen kulttuureissa. Kirjailijalla toki näkyy vahvaa potentiaalia kirjoittaa romaani myös aiheista, jotka eivät ole omakohtaisesti koettua.

Uusi tulkinta äidinrakkaudesta

Teos: Koko Hubara: Bechi (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Susan Mahadura

Muutama päivä sitten palasin BookBeatin maailmaan, ja tämän kunniaksi äänikirjoja on kulunut n. 18 h vuorokaudessa. En luultavasti jaksa blogata kaikesta kuulemastani, mutta aloitetaan nyt viimeisimmästä rastista. Koko Hubaran esikoisromaani Bechi on teos, jota olen kovasti odottanut, sen verran riemastuttava hänen esseeteoksensa Ruskeat tytöt oli. Kiinnostus jemeninjuutalaiseen kulttuuriin heräsi jo noita esseitä lukiessa, ja nyt aiheeseen päästään sukeltamaan syvemmälle.

Bechi on monella tapaa perinteinenkin sukuromaani ja nuoren naisen kasvukertomus, vaikka se paikoitellen rikkoo totutun dialogin kirjoittamisen normeja. Päähenkilö Bechi on suomalaisen isän ja jemeninjuutalaisen äidin ainoa lapsi, joka on kasvanut Helsingissä. Hänen äitinsä Shoshana on tunnettu kirjailija, ja isä Hannu on tuiki tavallinen opettaja. Vanhemmat ovat eronneet Bechin ollessa pieni, ja yhteishuoltajuus on pantu sujumaan, vaikka exien välit voisivat olla paremmatkin. Kirjan nykyisyydessä Bechi kirjoittaa kirjallisuustieteen gradua, ja ilmoittaa neuroottiselle äidilleen olevansa raskaana.

Äidinrakkaus on teoksen keskeinen teema, ja sitä tutkitaan kolmen polven positioista. Bechin isoäiti Rivka on muuttanut Jemenistä Israeliin valtion ollessa lapsenkengissään, ja hän on menettänyt kaksi vauvaa teiniäitinä vaikeissa oloissa. Toinen poika on saanut nimekseen Bechi, mikä tarkoittaa huutoa. Hänet on valtio ryöstänyt synnytyslaitokselta adoptioon, eikä Rivka ole koskaan päässyt yli tästä menetyksestä. Tyttären hän saa paljon myöhemmin, jo aikuisena, ja vanhempien erotessa teini-ikäinen Shoshana joutuu kibbutsin kasvattamaksi. Shoshanalle tämä hylkääminen on ollut niin kipeä asia, että hän vannoo olevansa läsnäoleva, omistautuva äiti, kun hänen oma äitiyden aikansa koittaa.

Shoshanan tie kirjailijaksi oli minulle tämän kirjan yllätyksellisin teema, se kun ei noudata mitään minulle tuttua kaavaa. Nainen ei ollut kotimaassaan lahjakas koulussa, ja kirjailijuuden haave kiinnittyi hänellä lähinnä haaveeseen elämästä Pariisissa. Suomessa hän opettelee uuden kielen, ja luo menestyskirjojaan tällä kalpealla, vieraalla kielellä. Hänestä tulee legenda, johon varsinkin Bechin opiskelukaverit ovat kovin mieltyneitä. Äiti ei kirjailijuudellaan halua toistaa boheemielämän kliseitä, vaan on tavoiltaan kovin pedantti, jopa neuroottinen. Hän rahaa Stockan Herkusta Pellegrino-vesipulloja rytmittääkseen työviikkojaan. Sunnuntai on välipäivä äidin luomisessa, ja silloin hänelle kelpaa suodatettu hanavesi.

Sekä äiti että tytär ovat oireilleet psyykkisesti; Bechillä on ollut haasteita vihan tunteiden hallinnan kanssa jo ennen kouluikää. Äitisuhde on haastava, vaikka äiti on todella ollut läsnä ja yrittänyt antaa kaikkensa. Toisaalta äiti on myös kerran lyönyt teini-ikäistä Bechiä, kun tämä lintsasi kalliilta tanssitunneilta. Irtautuminen omistautuvan äitiyden kahleista on tyttärelle tuskallista, ja tullessaan raskaaksi äitiysmyyttien purkaminen on enemmän kuin ajankohtaista.

Kirjassa on joitain kohtia, joiden kanssa lukija joutuu pähkäilemään. Ylipitkä pizzeriakohtaus, jossa Bechi esitelmöi ystävälleen Maijalle monologinomaisesti Elisabeth Badinterin, ranskalaisen naishistorioitsijan tuotannosta, ja samaan aikaan läy läpi suht traumaattista seksuaalista kohtaamistaan lapsensa oletetun isän kanssa, oli sellainen, jossa meinasin hyytyä. Minua kyllä nauratti Badinterin kaivaminen unohduksen haudasta, sillä hän tuntui jo vähän jälkijättöiseltä 90-luvulla, jolloin itse häntä luin osana naistutkimuksen kaanonia. Itseäni kielifriikkinä inspiroi runsas jemeninjuutalaisen heprean viljely, mutta tämäkin voi joillekin nousta kynnyskysymykseksi kirjaa loppuun saattaessa.

Minua myös vähän rasitti Shoshanan yksipuolinen ja varsin pinnallinen tulkinta suomalaisesta kulttuurista, mutta niin se rasittaa Bechiäkin. Hän pitää äitiään ikuisena turistina, ja häpeää sitä, että 30 maassa asumisen vuoden jälkeen äidille edelleen puhutaan englantia Helsingin kahviloissa. Kirjan asetelmassa oli jotain samaa Sofi Oksasen Stalinin lehmien kanssa, vaikka Hubaran suhde suomalaisuuteen on selvästi enemmän anteeksiantava. Tässä syömishäiriöstä kärsii äiti, kun Oksasella neuroottinen buliimikko oli tytär.

Pidin kirjassa varsinkin siitä, ettei se tunnu olevan autofiktiota, vaikka toki Bechin hahmossa on joitain Hubaraa muistuttavia piirteitä. Ymmärtääkseni Hubara on monilapsisen perheen lapsi, jonka isä on jemeninjuutalainen, eli ainakaan kirjan perheen asetelma ei ole lainattu hänen omasta historiastaan. Sain kirjasta muutenkin vaikutelman, että sitä on kypsytelty ajan kanssa, eikä se muutenkaan pyri miellyttämään suuria massoja. Eli vaikka teos kertoo keskeisesti äitiydestä, sitä ei ole kirjoitettu koskettavaksi äitienpäivän kassamagneetiksi, ja hyvä niin.

Tätä teosta oli ilo kuunnella äänikirjana, sillä lukija Susan Mahadura tuntuu todella perehtyneeltä heprean ääntämykseen. Toisaalta haluaisin omistaa teoksen painettuna, sillä olen todella mieltynyt sen kansikuvaan. Oikeastaan jo odotan sen lukemista uudelleen painettuna, sillä ensi kohtaaminen meni intopinkeästi ahmiessa. Moni kulttuuri-identiteettiin liittyvä pohdinta jäi minulta vielä ohi, sillä keskityin ensi kuulemalla enemmän teoksen juoneen ja heprean jännittävään ääntämykseen.

Kun tanssikalenteri on täyteen buukattu

Teos: Marie-Helene Baylac: Agatha Christie. Merkillinen elämä (Minerva, 2020)

Suomennos: Noora Niemelä

Äänikirjan lukija: Ella Pyhältö

Tulipa sitten maailman myydyimmän dekkarikirjailijan elämäkerta korkattua. Se alkoi kiinnostaa sen jälkeen, kun näin tv:stä leffan hänen ajastaan arkeologisilla kaivauksilla Irakissa ja Syyriassa. Alkoi kiinnostaa enemmänkin hänen orientalistiset puuhastelunsa, sillä näkyyhän tämä intressi myös dekkareiden teemoissa.

Agatha oli syntyjään Miller, käytti kirjailijanimenään ensimmäisen avioliiton Christie’tä, mutta oli yli 30 vuotta siviilissä Mrs. Mallowan. En tiennyt, että hänen isänsä oli amerikkalainen, mutta se selittää jotain hänen yritteliäisyydestään ja bisnesorientaatiostaan. Isä Frederick Miller ei tosin käynyt Agathan elinaikana töissä, vaan eli perintörahoilla ja koroilla, mutta perhe köyhtyi Agathan varttuessa niin, että hän joutui tienaamaan elantonsa ihan itse.

Tämä teos on oiva katsaus brittiläiseen yleisempäänkin historiaan, ja varsinkin viktoriaaniseen aikaan ja mentaliteettiin, johon nuori Aggie kasvatettiin. Hän kävi Pariisissa nuorten naisten viimeisteleviä kouluja, mutta äidillä ei ollut varaa tuoda häntä takaisin Lontooseen debytoimaan hovin seurapiireissä. Näin ollen äiti ja tytär matkustivat Kairoon, josta he toivoivat sopivan sulhaskandidaatin löytyvän. Aggien tanssikortti ja – kalenteri olivat aina täynnä, mutta ensimmäinen maailmansota johti pika-avioliittoon Archie-nimisen sotavoimien lentäjän kanssa.

Kumpikaan Agathan miehistä ei ollut uskollinen hänelle, mutta hän ei enää aikonut murehtia itseään nuoremman arkeologi-Maxin sivusuhteista. Max oli monella tapaa ihanteellinen, huolehtiva kumppani hänelle, jonka kanssa hän sai seikkailla monella mantereella. Matkakuvauksia kirjassa onkin runsaasti, ja olipa lukija mitä mieltä tahansa brittien harjoittamasta muinaisten kulttuuriaarteiden ryöstöstä, on varmasti vaikea olla tuntematta nostalgiaa tässä kuvattuja kenttätyömatkoja kohtaan.

Agatha Christiestä ei ehkä olisi voinut tulla tutkija, sillä häneltä puuttui akateeminen koulutus, ja hänellä oli lievä lukihäiriö. Silti hän tiesi valtavasti Lähi-idän kulttuurista, ja tutustui matkoillaan myös paikalliseen väestöön. Vaikka hän omisti menestyksensä huipulla lukuisia kiinteistöjä Britanniassa, kirja antaa vaikutelman, että Irak oli hänen ”kesämökkinsä” tai retriittinsä – se paikka, jossa kirjoittaminen sujui parhaiten.

Kirjailijan myöhempiin vaiheisiin liittyi ammatillista vääntöä, jota ei olisi suonut siinä olevan. Hänen tyttärensä ja tämän miehet halusivat yhtiöittää äidin moninaiset bisnekset, mikä sinänsä oli järkevää, sillä jo pelkkä oikeuksien myynti vaati ulkopuolista työvoimaa. Päädyttiin kuitenkin tilanteeseen, jossa ikääntyvä kirjailija ei saanut enää päättää omasta taloudestaan, vaan hänelle maksettiin kuukausipalkkaa. Itseään hän tituleerasi ”makkarakoneeksi”, ja tämä kone taisi olla aina päällä. Varsinaista luovuuttaan hän pääsi harjoittamaan enemmän draamakirjailijana kuin dekkaristina, mutta juuri tuon kirjoittamisen tytär Rosalind olisi halunnut torpedoida. Osa hänen näytelmistään oli suoranaisia floppeja, ja niistä saatava tulovirta oli epätasaista. Aika hirveä oli myös tilanne, jossa useampi Agathan perillinen vain hääräili ”tuotantoyhtiössä” odottaen massiivista perintöään. Marie-Helene Baylac kirjoittaa tästä tilanteesta suht tahdikkaasti, vaikka rivien välistä on aistittavissa jotain paljon karumpaa.

En ole ollut Christien kirjojen suurkuluttaja, mutta niiden estetiikka ja ajankuva edelleen kiinnostavat. Nykymoodissani innostuisin hänen teoksissaan varmaan eniten puvuista ja sisustuksesta. Jos alan hänen kirjojaan taas lukea, niin aloitan varmaan niistä Lähi-Itään ja Egyptiin sijoittuvista.

Fanikulttuurin syvästä päästä

Teos: Juha Hietanen: Huuhkajan siivet (Aula&co, 2021)

Äänikirjan lukija: Fanni Noroila

Vappuviikonloppuna kului lankaa ja äänikirjaa runsaasti, koska kylmä sää ei kannustanut piknikille. Luin putkeen kaksi romaania omilta epämukavuusalueilta, ja tämä toinen, Juha Hietasen Huuhkajan siivet keskittyy suomalaiseen jalkapallon fanikulttuuriin. Periaatteessa en ole ainakaan jalkapallonvastainen, mutta yleensä mielenkiintoni ei riitä urheiluaiheisiin kirjoihin silloinkaan, kun aiheena on leppoisa penkkiurheilu.

Kirjassa eri-ikäiset helsinkiläisfanit kohtaavat Huuhkajien Pohjoiskaarre-nimisessä faniryhmässä, joka on tyypilliseen suomalaiseen tapaan superorganisoitunut. Ryhmä tekee eksklusiivisia pelimatkoja yhdessä, ja pitää yllä huutosakkia. Hallitukseen pääseminen on viisituhatpäisessä joukossa todellinen kunnia-asia, eikä tätä harrastusta voi oikeastaan ylläpitää, ellei kuulu kohtuulliseen tuloluokkaan.

On koko ikänsä futiksen maailmassa eläneitä ja uusia käännynnäisiä. Nuori Marko on omistautunut futikselle jo lapsuudessa, ja hän on yksi Pohjoiskaarteen dynamoja. Hän jaksaa juuri ja juuri käydä urheiluliikkeessä töissä, vaikka on kauppatieteiden maisteri. Markon suvussa ilmenee suurta paheksuntaa miehen elämäntavasta, sillä häneltä puuttuu kokonaan ura-ambitio. Näin hän joutuu valehtelemaan menoistaan äidilleen ja tädilleen, eikä työhaastattelukutsun väärennös ole hänelle iso juttu.

Laura on nelikymppinen ammattiliittovirkailija, joka on löytänyt tiensä futiksen maailmaan äskettäin. Naisten kirjapiirissä on alettu katsoa Huuhkajien pelejä salaa, sillä aviomiehiä ei futis kiinnosta. Lauran mies Seppo haluaisi vaimon mukaan viinejä maistelemaan Burgundiin, mutta Lauralla on tulevalle kesälle muita suunnitelmia. Pariskunnan välejä kiristää myös omaishoitotilanne, sillä kotona asuu myös Sepon dementoitunut äiti Hilja.

Raipe Salminen taas on freelancerpohjalla toimiva urheiluselostaja, jonka ura on saanut nostetta Huuhkajien menestyksen myötä. Menestyksen huipulta Raipen tie rappiolle on kuitenkin lyhyt, sillä viina vie miestä kaksin käsin varsinkin ulkomaanmatkoilla. Viime aikoina miestä on tullut nostamaan ylös allikosta lapsuudenystävä Erik, joka sattuu olemaan melkein samalla alalla iltapäivälehden urheilutoimittajana.

Romaani on korona-ajan tuotos, eli siinä päädytään kuvaamaan urheilumaailman kriisiä, peruttuja pelejä ja myös pelien ympärillä tapahtuvia rahavirtoja, kuten lippukauppaa ja uhkapelaamista. Kirjan henkilöiden elämä muuttuu näiden suhdanteiden viidakossa, ja eronneiden ja karanneiden hotellissa riittää sutinaa.

Teos oli yllättävän monipuolinen urheilukirjaksi, ja pidin sen lempeästä huumorista, vaikka siinä kuvattavissa keski-iän kriiseissä ei suoranaisesti ollut minulle paljoa uutta annettavaa. Fanius on kuitenkin sinänsä kiinnostava ilmiö, ja sen kuvaus selkeästi venyy myös kaunokirjallisuudeksi – aiemmin olen lukenut erilaisista faniuksista lähinnä kulttuurintutkimusta.

Olen joissain muissakin viime aikoina lukemissani teoksissa huomannut saman juonteen: pariskunta eroaa, kun toinen löytää uuden aikaa vievän harrastuksen. Harrastuksiin liittyvä mustasukkaisuus onkin ehkä suurempi ongelma kuin monet myöntävät, sillä eron syyksi se tuntuu lähes kohtuuttomalta. Tässä tarinassa se eskaloitui yllättäväksi väkivallaksi, joka toki nopeutti toisen osapuolen eroaietta.

Kirjan myötä ymmärrykseni intohimoisia penkkiurheilijoita kohtaan lisääntyi, vaikka en usko itse koskaan päätyväni näihin piireihin. Loppupeleissä romaani kertoo oivallisesti isojen kaupunkien asukkaiden yksinäisyydestä, ja kaipuusta suurten kollektiivisten tunne-elämysten äärelle.

Historian tatuoimalle äidille

Teos: Jean-Jacques Felstein: Auschwitzin naisorkesteri (Minerva, 2021)

Suomennos: Susanna Hirvikoski

Äänikirjan lukija: Tommi Rantamäki

Minulla on blogissa taas työn alla useampi huudahdus viime aikoina suomennetusta keskitysleirikirjallisuudesta, mutta onneksi mikään taho ei pyydä minua julkaisemaan niitä kaikkia. Viimeisimpänä näistä on ranskalainen kertomus muusikko Jean-Jacques FelsteinIn äidistä, joka selvisi hengissä kahden leirin, Auschwitzin ja Bergen-Belsenin, kauhuista.

Elsa-äiti oli muuttanut juutalaisen perheensä kanssa Saksasta Ranskaan lapsena. Suurin osa hänen perheestään kuoli leireillä, mutta eloon jääneet sukulaiset vaikuttivat sodan jälkeen Ranskassa. Jean-Jacques kasvatettiin ranskalaiseen kulttuuriin, joten hänelle tuli yllätyksenä, että erään kesäleirin aikana hänen äitinsä oli ottanut eron isästä ja muuttanut uuteen elämään Kölniin. Pojasta tuli sukkula kahden maan välillä, mutta tätä elämää ehti kestää vain muutaman vuoden. Pian äiti olikin mennyt naimisiin amerikanjuutalaisen miehen kanssa suvun painostuksesta, ja aloitteli uutta elämää Keskilännen maaseudulla. Tätä uutta onnea ehti kestää vain hetken, sillä Elsa kuoli syöpään nelikymppisenä.

Pelkästään tämä pienen, kolmeen maahan hajoavan ydinperheen tarina olisi kiinnostava, jopa ilman holokaustia. Oireellista myös on, että kirjailija itse sai tietää äitinsä kuulumisesta Auschwitzin orkesteriin vasta 35-vuotiaana. Keskitysleiristä hän tiesi jo nuorena ennen äidin kuolemaa, mutta vaikenemisen kulttuuri varjosti äitisuhdetta. Poika oli nähnyt äidin tatuoinnin, ja kuullut muiden juutalaislasten puhuvan ”Schwitzistä”, mutta teini-ikäisenä 60-luvulla aihe alkoi kiinnostaa häntä pakkomielteen lailla.

Felstein julkaisi tämän kirjan Ranskassa 1990-luvulla, ja jostain syystä Minerva-kustannus on ottanut tehtäväkseen suomentaa näitä vähän vanhempia holokaustikirjallisuuden klassikkoja viiveellä. Minua tässä kirjassa kiinnosti kysymys taiteellisesti tekemisestä ja kokemisesta kuolemanleirillä, ja myös Felsteinin kertomukset Elsa-äidin eloon jääneiden muusikkotovereiden haastattelemisesta. Kirjaprojekti vei miestä laajalti ympäri maailmaa, ja varsinkin Israeliin päätyneiden naisten tarinat olivat silmiä avaavia.

Felstein koki olevansa poliittisesti eri mieltä kaikesta näiden porvarillistuneiden rouvien kanssa, ja keskusteluissa oli tärkeää keskittyä niihin asioihin, joista heidän oli ylipäänsä mahdollista puhua. Osa informanteista oli ollut vankkoja sionisteja jo ennen Auschwitziin joutumista, ja on mahdollista, että visio Israelista piti heitä hengissä. Omaa äitiään hän muistelee vähemmän poliittisena sovittelijana, jonka identiteetti oli häilyvä. Äidin vaatimattomasta luonteesta johtui kai myös, etteivät kaikki haastateltavat muistaneet häntä.

Juutalaismuusikkojen nauttimat etuoikeudet kuolemanleirillä on karu teema, ja moni leiriltä selviytynyt erityistehtävässä palvellut kärsi loppuikänsä valtavasta syyllisyydestä. Päivittäinen mahdollisuus suihkuun oli yksi räikeä luksusetu, joka erotti orkesterin naiset tavallisista ojankaivajista.

Yksi kirjan ikimuistoisista hahmoista on Alma Maria Rose, säveltäjä Gustav Mahlerin veljentytär, joka ehti johtaa naisorkesteria lyhyen ajan ennen kuolemaansa. Hän oli leirillä kapon asemassa, ja orkesterin musiikillisen tason nostaminen oli hänelle ainoa toivoa tuottava asia. Nuoremmille naisille hän oli kunnioitusta herättävä äitihahmo, ja myös natsit kunnioittivat häntä niin, että kutsuivat häntä etunimellä vankinumeron sijaan. Myös Felstein koki kirjaa kirjoittaessaan jääneensä tämän kuuluisan Alman lumoihin niin, että hänestä melkein tuli kirjan keskushenkilö, mutta vaihtoi myöhemmin strategiaansa ja keskittyi enemmän äitinsä ja muiden vähemmän tunnettujen naisten tarinoihin.

Minulla meni kirjaa kuunnellessa Almat sekaisin, sillä muistan vielä jotain Hanna Weseliuksen romaanista Alma!, jossa seikkailee Gustavin vaimo, itsekin säveltäjä. Onneksi googlasin naisten taustat ja tarinat, sillä olisi ollut noloa blogata väärästä henkilöstä. Säveltäjä-Alma siis onnistui pakenemaan natseja Amerikkaan, ja kuoli vasta vuonna 1964 New Yorkissa.

Tämä oli putkeen lukemistani neljästä teoksesta ehkä se, jonka tulen muistamaan parhaiten. Se erottuu siksi, että sodanjälkeinen narratiivi on siinä poikkeuksellisen hyvin kerrottu. Keskitysleirin leipäannoksista ja Mengelen raivokohtauksista kerrotaan kaikissa lukemissani teoksissa jokseenkin samaan tyyliin.

Taiteilijaperhe rikki revittynä

Teos: Venla Hiidensalo: Suruttomat (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Muutama viikko sitten kirjoitin vaikuttuneena Joonatan Tolan teoksesta Punainen planeetta, jossa taiteilijaperhe yrittää selvitä arjen kaaoksestaan alkoholismin ja mielenterveysongelmien keskellä. Nyt sitten vaihdan genreä autofiktiosta historialliseen romaaniin, ja tapaan Tyko Sallisen hajoavan perheen Venla Hiidensalon kuvaamana.

Tarina ei ollut minulle kokonaan tuttu, mikä lisäsi mielenkiintoani teokseen, vaikka osittain koenkin lukeneeni aivan liikaa historiallisia romaaneja kotimaisista taidemaalareista. Tämän lisäksi osa tapahtumista sijoittuu luovutettuun Karjalaan, Sortavalaan ja Viipuriin, joiden historiasta olen muutenkin kiinnostunut.

Romaanin aika-akseli on noin kolmekymmentä vuotta, eikä se etene lineaarisesti. Se antaa äänen niin Salliselle itselleen, tämän vaimolle Helmi Vartiaiselle, ja pariskunnan tyttärille Tirsalle ja Tajulle, jotka erotetaan julmasti toisistaan Tajun syntymän jälkeen. Tyko lähettää esikoisensa siskonsa hoitoon Kööpenhaminaan vedoten vaimonsa mielenterveysongelmiin. Todellisuudessa hän on perheen diktaattori, joka on legendaarisen huono kuuntelemaan muita. Ehkä pahinta on, että hän vaikenee Tirsa-tyttären isyydestä. Sisarukset luulevat pitkään olevansa serkkuja, ja Tirsa menettää osan suomalaisista juuristaan.

Tirsa kuitenkin saa elää vakaammissa oloissa kuin Taju, joka menettää äitinsä ja joutuu isänsä mielivaltaiseen komentoon, jossa koetaan myös puutetta ja nälkää. Taju tuntuu perineen myös ”hermostollisen ongelman” äidiltään. 1930-luvulla hän palaa mielisairaalasta äitinsä suvun helmaan Sortavalaan, jossa hän yrittää kirjoittaa romaania piilopirtissä. Täältä hänet löytää punahuulinen maailmannainen Kööpenhaminasta, joka on tekemässä opinnäytetyötä oletetun enonsa taiteesta.

Tarinaan mahtuu vähän liikaakin tragediaa, mutta ei sitä olisi voinut kertoa lempeämmin sävyin ottaen huomioon, että pariskunnan saaga on melko tunnettu. Eniten jäin pohtimaan Mirriksi kutsutun Helmin omakuvaa ja itsetuntoa sen jälkeen, kun hän joutui luopumaan omasta taiteilijanurastaan ja tämän lisäksi hänen miehensä rakasti kuvata häntä muotopuolena, halvaantuneena tai vammaisen oloisena. Romaani antaa vaikutelman, että maalauksilla oli oma roolinsa naisen mielen murtumisen prosessissa. Tosin lasten menetys oli varmasti vielä merkittävämpi syy itsetuhoisuuteen.

Kiinnostuin kirjaa kuunnellessani Taju-tyttären tosiasiallisesta kirjailijanurasta, joka keskittyi toisen maailmansodan aikaan. Irja Sallan taiteilijanimellä tunnettu kirjailija oli lähtenyt natsi-Saksaan opintomatkalle, alun perin asevelimaata ihannoivana, mutta sai pitkäksi venyneen matkansa aikana kokea kauheuksia. 1940-luvulla hän sai kokea lyhyen menestyksen, ja kirjoja jopa käännettiin muille kielille. Taju vietti suuren osan elämästään Nikkilän mielisairaalassa, mutta ehti myös olla naimisissa kahden miehen kanssa, joista toinen oli pilapiirtäjä Kari Suomalainen.

Romaani on tyylikkäästi sommiteltu, ja vaikka perhehelvettiä kuvataan riipivästi, ei näissä kohtauksissa vellota liikaa. Mukaan mahtuu myös iloisempia kuvauksia Ateneumin piirustuskoulun sukupuolittuneesta arjesta ja Helsingin yöelämästä ennen itsenäisyyttä. Kööpenhaminan ja Pariisin osiot toivat myös muuten synkkään tarinaan vaihtelua, ja tätäkin teosta voi lukea matkakirjana niin kohti länttä kuin itää.

Satu Paavola pääsee äänikirjassa ihan näyttelemään Tyko Sallista, ja onnistuu roolissaan vallan mainiosti. Ehkä tekstinä luettuna en olisi tavoittanut tämän keskustelutaidottoman, sosiaalisesti kömpelön miehen äänensävyä.

Aivan suoraa yhteyttä Tyko Sallisen perheen ja Tolan perheen välillä ei löytynyt, sillä ensimmäisessä vanhemmilla on selkeä eturistiriita, kun taas toisessa vanhemmat pyrkivät pysymään yhdessä ja taistelemaan lastensa pitämiseksi yhteiskuntaa vastaan. Sallisen perheessä on myös yritystä rakentaa porvarillisia puitteita, kun taas Tolan perheessä kapinoidaan porvarillisuutta vastaan. 1910-20-luvuilla ei ollut lastensuojelua tämän päivän merkityksessä, mutta lähipiiri ilmaisi huoltaan tämän riitaisan pariskunnan elämänmenosta. Mielenterveys ja päihteet olivat pääteemoja molemmissa, mutta ensimmäisessä hulluudesta ja juoppoudesta syytettiin lähinnä perheen äitiä, usein kohtuuttomassa mittakaavassa.