Dublinin kerma kuoriutuu

IMG_1623Irlantilainen chicklit: vaikea rasti minulle, joka olen joskus uhrannut vuosia maan ”vakavalle” feministiselle kirjallisuudelle. Nykyään luulisin vihreän saaren olevan Euroopan maista se, jossa väkiluku huomioonottaen asuu suurin määrä kevyen naisviihteen taitajia. Tämä kehitys hämmentää, kun tiedän, kuinka korkea taso maan varsinaisen kaunokirjallisuuden kentillä on.

Kathleen MacMahon on dublinilainen pitkän linjan toimittaja, joka on keski-iässä alkanut kirjailijaksi. Hänen toinen romaaninsa The Long, Hot Summer (Sphere, 2015) kertoo ainutlaatuisesta MacEnteen suvusta, jossa on kolmen polven ajan kaadettu myyttejä ja raja-aitoja. Suvun naiset ovat vahvoja, mutta osa katoliseen kasvatukseen kahlittuja; miehet osoittavat omalaatuisuuttaan helpommin. Aina matriarkka Deidrestä saakka suvun jäsenet ovat tottuneet olemaan parrasvaloissa ja kansallisessa mediassa; nuorempia polvia vaivaa myös ikävä lööppijulkisuus. Politiikka ja media ovat heidän kutsumusalojaan Deidren pitkän teatteriuran ulkopuolella.

Ensin hyvät uutiset: kirja ei ollut lainkaan siirappinen, ja hahmoissa oli ihailtavaa kehityskelpoisuutta. Irlantilaisen yhteiskunnan muutokset ovat narratiivin keskiössä alkaen päättymättömästä aborttitaistelusta päätyen talousihmeen jälkeisen takaiskun realiteetteihin. Huumoria viljellään paljon, ja päähenkilöiden itseaiheuttamat kriisit olivat jopa absurdeja. Komissaari Collinsin taipumus kleptomaniaan, ja hänen joutumisensa YouTube-videolle varastettuaan pippurimyllyn brysseliläisestä ravintolasta oli klassista irlantilaista craic: ia.

Sitten pyyhkeitä: MacMahonin kieli on arkisuudessaan latteaa, ja tuntui, että romaani oli kirjoitettu selkokielisyysvaade edellä. Juonellisesti teoksessa oli aineksia vaikka mihin, mutta kirjailijan rasittava tapa velloa tuotemerkkien, brändien ja kaupallisen median tuotteiden todellisuudessa tylsistytti kerrontaa. Tähtitoimittaja Alman kokema öinen silvontakaan ei tuntunut kovin jännittävältä, vaikka kirjassa oli oivia dekkarin tai trillerin siemeniä. Kirjasta puuttui särmä mielestäni siksi, että puolet sivuista kului henkilöiden ulkonäön ja kulutustottumusten kuvaukseen. Teosta lukiessa oli olo, että olisi seurannut jatkettua juorulehteä tai lifestyle-blogia.

IMG_1619Löysin teoksen Helsingin Kampin suutarin vaihtopisteeltä ja luin sitä Onnibusissa, autossa, mökillä ja eräässä lumotussa puutarhassa Mikkelissä. Liikkuva lukutapakin verotti keskittymistä, vaikka tuntui, ettei teksti vaatinut lukijaltaan paljoa. MacEnteen suvun saagassa päädyttiin moninaisiin sovituksiin sukupolvien, sisarusten ja eksien välillä, ja erityinen paino oli keski-ikäisten, varsin keskiluokkaisten hahmojen kipuilussa.

Pidin teoksen politiikkajuonteesta, vaikka se olikin täysin viihteellinen. Kahden Fianna Fail-puoluetta edustavan veljeksen nousu ja tuho oli eeppistä luettavaa, varsinkin, kun suvun muut jäsenet eivät mahtuneet konservatiivisen maalaispuolueen arvomaailman pirtaan. Homojen oikeuksia, avioeroa ja aborttia kirjassa käsitellään pontevasti, eivätkä teemat tunnu alleviivaavilta Irlannin kontekstissa. Suvun isoisän kaapista tuleminen 80-luvun alussa ja asettuminen elämään nuoren marokkolaisen rakastajansa kanssa muodostaa sopivan vastanarratiivin ääniä kalastelevien konservatiivisten nousukkaiden pintaliitokiillolle.

Maeve Binchyn lukijat saattavat lämmetä tällekin teokselle, ja jopa kannessa on tämän genren kuningattarien Binchyn ja Cecilia Ahernin suitsuttavat suositukset. Binchyn teoksissa on usein enemmän työväenluokkaisia ja maalaisia hahmoja, ja hänen maailmojensa arkisuuden pelastaa säkenöivä kieli. Ahernin teoksia en ole tainnut koskaan saattaa loppuun, tai ainakaan ne eivät ole jättäneet vahvaa muistijälkeä. Tämän romaanin luin sujuvasti loppuun, mutta jäin kaipaamaan lisää kierroksia.

IMG_1321Kirjan kesäinen kansikuvitus sopi hyvin Kenkäveron vanhan pappilan pitsihuvilaromantiikkaan ja kukkaloistoon. Lukeminen sijoittui myös loppukesän ainoisiin hellepäiviin, joten teoksen nimi asettuu ironisesti Suomen arktiseen todellisuuteen.

PS: Kotona minua odottaa Eimear MacBriden The Lesser Bohemians, joka on rankkaa joycelaista tykitystä alusta loppuun. En tiedä, saanko kirjaa koskaan loppuun, koska se on kielellisesti hirvittävän vaativa. Eli irlantilaisia naiskirjailijoita riittää moneen junaan.

PS2: Arvioin tämän nyt suomeksi, vaikka tarkoituksenani on tästedes kirjoittaa englanniksi niistä teoksista, joita ei ole suomennettu. Ajattelin arvioni palvelevan eniten suomalaisia Irlanti-faneja. MacMahonin esikoisromaani, Näin se päättyy, on julkaistu suomeksi Bazarin toimesta v. 2013.

Mainokset

Korppisaaren viettelys

IMG_1380Viime postauksessani paettiin yksinäisyyttä ja erokriisiä Etelä-Ranskaan, ja heti perään tuli luettua toinen yksinäisen naisen kesäseikkailu, jossa Ranska saapui Saimaan saaristoon. Karoliina Timosen Kesäinen illusiooni (WSOY, 2015) kertoo nelikymppisestä kirjailija- Klarissasta, joka on lähtenyt kesäksi pohtimaan tulevaisuuttaan vuokramökille Piiliniemeen. Saaristossa on paljon maanhaltijoihin, pyhiin puihin ja lähteisiin liittyviä myyttejä, jotka kiehtovat, mutta myös pelottavat yksinäistä naista. Mökin vuokraajalla, ikivanhalla helsinkiläisrouvalla, on ollut vuokraehtona tontilla olevan jalavan suojeleminen.

Klarissa kuuluu siihen naistyyppiin, joka on luultavasti ahminut kaikki onnellisuus- ja mindfulnessoppaat, ja harjoittelee tietoisuustaitojaan varsinkin aamiaista valmistaessa ja saunoessa. Yksinkertaiset rituaalit eivät kuitenkaan rauhoita levotonta naista, vaan pian tämän päivittäiseksi huvikseen nousee ainoan mökkinaapurin stalkkaaminen. Naapurisaarelle on muuttanut yksinäinen yliopistomies, jonka musiikkimaku vetää Klarissaa puoleensa. Savuinen jazz ja Erik Satie tekevät vaikutuksen, eikä Klarissa pysty enää keskittymään kirjoitustöihinsä ennen naapuriin tutustumista.

Korppisaaren Olavi on aika epeli, ja ensimmäisenä mieleeni tuli, oliko hän se pariisilainen professori, jonka hän väitti olevansa. Klarissan ja Olavin ystävyys alkaa lämpimän sivistyneissä merkeissä, mutta pian Olavin käytöksestä paljastuu omituisuuksia, kieroutta ja jopa julmuutta. Suhde ei etene fyysiselle tasolle, koska Olavi on pihtari ja peluri, mutta kesän kuumetessa Klarissa pokaa tämän aikuisen pojan, joka on tullut kylään Pariisista. Kolmiodraaman ainekset ovat ilmassa, mutta kumpikaan miehistä ei osoita suurta mustasukkaisuutta Klarissaa kohtaan. Klarissa päätyy pelkäämään naapureitaan, ja jää saarelle useaksi päiväksi säiden vangiksi.

Romaanissa on psykologisen trillerin aineksia, mutta ainakaan itse en osannut pelätä ainakaan eläviä mieshahmoja. Klarissa näkee myös näkyjä, hän saa omituisia vierailuja Kaika-nimiseltä muorilta, jonka olemassaolosta eivät paikalliset ole tietoisia. Pidin näistä folklore-elementeistä ja olisin voinut lukea niistä lisääkin, sillä ilman niitä teos olisi jäänyt hyvin tyypillisen chicklit-narratiivin tasolle. Oikeastaan kirjassa eniten hämäsi kauhun ja kevyen naisviihteen välinen ristiriita. Myös chicklit– kirjaksi teos oli hyvin kulturelli, mutta juonen tasolla tarina oli puhdasta viihdettä. Romantiikka-akselilla asetelmat Klarissan, naapurin miesten ja tulevan ex-miehen välillä olivat kovin stereotyyppiset ja ennalta-arvattavat.

Pidin kirjan tunnelmista, ja uskon, että olisin ollut enemmän fiiliksissä, jos olisin lukenut tätä mökillä. Olisihan se varsinainen tapaus, jos mökkinaapuriksi tulisi porukka, joka osaa tarjota oikeaoppisia cocktaileja ja täytettyjä endiivinlehtiä. Kaikesta hienostuneisuudesta huolimatta vaikutti siltä, että saaren isäntä oli kännissä lähes koko hereilläoloaikansa. Maailmanmiehet vaan tekevät sen tyylikkäämmin kuin Viru Valge-mäyräkoiria Virosta rahtaava Pena. Penan kasettimankasta tuutattu Irwin tai Jaakko Teppo ei kenties toimi vastaavana pillumagneettina kuin John Coltrane.

Kesäinen illusiooni on nimensä arvoinen kesämysteerio, joka tarjoaa mehevämpää jännitystä kuin romantiikkaa. Yksin mökille matkaavakin voi lukea tämän huoletta, sillä se ei ehkä saa aikaan jäätävää pakokauhua. Minä edelleen pelkäisin tämän luettuani enemmän hirviä ja karhuja kuin Ian McEwania tutkivaa (vale)professoria, jonka identiteetti jäi edelleen mukavasti kutkuttamaan.

Huviretki syntiin

IMG_1378Ottaen huomioon kuinka paljon olen aikuisiässäni lukenut irlantilaista kirjallisuutta on kummallista, etten ole lukenut paljoakaan Edna O’Brienia – ehkä vain pari teosta. Edna O’ Brien on Irlannin suurimpia kirjallisia diivoja, joka ymmärtääkseni kuitenkin on asunut vuodesta 1960 saakka Lontoossa. Hänen siirtolaispositionsa on mahdollistanut Irlannin naisten asemasta ja seksuaalisuudesta kirjoittamisen kenties toisella tavalla kuin olisi ollut mahdollista siellä asuen silloin, kun Irlanti vielä oli syvästi katolinen maa.

Paheellinen elokuu  (Otava, 1970, suom.Pentti Saarikoski, engl. August is a Wicked Month, 1965) on O’Brienin neljäs romaani, ja temaattisesti erilainen kuin O’Brienin teosten valtaosa. Teoksen päähenkilö Ellen on irlantilainen, joka haluaa häivyttää juurensa. Hän on muuttanut Lontooseen nuorena sairaanhoitajana, mennyt naimisiin vääräuskoisen pakanan kanssa ja tullut sukunsa hylkäämäksi. Ainoana muistona äidistään hänellä on tämän herraskartanosta varastamansa hopealusikkasetti, jonka äiti lähetti hänelle häälahjaksi ilman onnittelukorttia. Irlanti ja katolinen usko kuitenkin vaivaavat häntä, ja saavat käyttäytymään kapinallisemmin kuin monet ikätoverinsa.

Ellen on eronnut järkevästä miehestään, joka osaa järjestää pojan yhteishuoltajuuden sivistyneesti. Perhe viettää edelleen yhteisiä lomia maaseudulla telttaillen. Kun ex-mies ja poika jatkavat lomailuaan miehen kotikonnuille Walesiin, Elleniin iskee tyhjyys, ja hän päättää lähteä yksin riemulomalle Ranskaan. Hotelli on jossain Provencessa, kuitenkin ajomatkan päässä meren rannasta, ja siellä majailee enimmäkseen amerikkalaisia ja brittejä. Ellen päättää iskeä monenlaisia miehiä ja laajentaa alkoholijuomien tuntemustaan. Huviretki syntiin on paikoitellen koominen, paikoitellen aidon dekadentti, mutta se loppuu traagisesti.

Kirjan ajankuva on herkullisen ”edistyksellistä”: 60-luvun Lontoossa on taidehippejä, joiden vihreäksi värjättyihin takkuihin voisivat linnut pesiä. Homous ja lesbous ovat jokapäiväisiä puheenaiheita, mutta todella edistykselliset näytelmäkirjailijat ymmärtävät kirjoittaa vain ”neekerihomoista”. Lomakohteessaan Ellen tutustuu amerikkalaisiin näyttelijöihin, jotka vievät tätä trendikkäimpiin yökerhoihin, jossa stripparit ovat transvestiittejä. Artisokkien syöminen yöpalana kuuluu mannermaiseen sivistykseen, samoin Pernod-paukkujen oikeaoppinen suodattaminen.

Ellenin sisäisen maailman kuvauksesta minulle tuli eniten mieleen Jean Rhysin melankoliset naishahmot, vaikkakin Ellen ei ole (ainakaan tässä elämänsä vaiheessa) yhtä maailmasta vetäytynyt. Eronneen naisen statuksen lisäksi irlantilaisuus ja katolilaisuus aiheuttavat hänessä ristipaineita ja jonkin sortin identiteettikriisin. Hän menee englantilaisesta, mutta feikki identiteetti tekee hänestä myös sivullisen. Kyyninen välinpitämättömyys ja syvä, perikristillinen syyllisyys vuorottelevat hänen tunnetiloissaan, ja kertomuksesta jää epäilys, että hän mahdollisesti ajautuisi suurempaankin kriisiin.

Odotin teokselta kevyempää analyysia brittituristien hölmöilyistä, mutta teos ei lopulta operoi kansallisilla stereotypioilla kuin pinnallisesti. Tässä eletään aikaa, jolloin massaturismia ei vielä varsinaisesti tunnettu, ja hotellikin laskuttaa jokaisesta Perrier-pullosta sikamaiseen hintaan. Viinaa ja seksiä on ulkomailta tuolloinkin haettu, mutta englantilaisilla naisilla on Ranskan Rivieralla frigidi maine.    Bilettäminen on romaanissa jopa tyylikästä, vaikka sen seuraukset ovat Ellenille katastrofaaliset.

Verrattuna tuon ajan suomalaisen kirjallisuuden naiskuvaan Edna O’Brien kuvaa naisia, jotka ovat jo melko pitkällä feministisessä emansipaatiossa. Esimerkiksi lasten yhteishuoltajuus ja vuoroviikkoasuminen ei todellakaan ole ollut eronneiden arkea Suomessa ennen 1980-lukua. Täytyy tietysti muistaa, että tässä kuvataan Lontoon kulttuuripiirejä, ei eliittiä, mutta etuoikeutettua kansanosaa.

Edna O’Brieniä ei ole suomennettu paljoa, mutta tämä Pentti Saarikosken suomennos oli erikoinen löytö. Hän on julkaissut suht tasaisesti vuodesta 1960 saakka, ja on kirjallisissa piireissä arvostettu, mutta ei ole koskaan saavuttanut massamenestystä samalla tavalla kuten esimerkiksi Maeve Binchy. Tämäkään teos ei myisi chicklit:inä, vaikka sen teema olisi potentiaalisesti viihdekirjallisuuden klassikkoainesta. Yksinäinen nainen seksilomalla, mikäpä herkullisempaa. Mutta O’Brien osaa sukeltaa syviin vesiin käsitellessään jopa näin viihteellistä ja banaalia aihetta.

Seuraavaksi haluaisin lukea häneltä niitä Irlannin maaseudulle sijoittuvia romaaneja, joissa katolista maailmankuvaa kyseenalaistetaan kunnolla. Ehkä silloin nuoruudessani, kun fanitin monia irlantilaisia kirjailijoita, pidin O’Brienia tosikkona ja myös maanpetturina, joka oli menettänyt otteensa synnyinmaansa arkeen. Nyt taas koen, että hän on jäänyt harmillisen syrjään, vaikka on edelleen tuottelias ja aktiivinen.

Jäänmurtajalla normatiivisuutta pakoon

hiltunen-onniPekka Hiltunen on tullut minulle tunnetuksi (tässäkin blogissa) sähäkkänä dekkaristina, sillä en ole suurkuluttanut aikakauslehtiä, joissa hän on tehnyt pitkän toimittajanuransa. Hänen uusin romaaninsa Onni (WSOY, 2016) siirtyy tematiikassa Lontoon high lifesta kohti kotimaata, pienempiä piirejä ja myös provinsseja. Onnin kansi on jo varsin koukuttava, herättäen monia leikkisiä muistoja lapsuudesta. Valitsin kirjan sen kiinnostavan kansitekstin vuoksi (HELMET-haaste, kohta 14), mutta se ei vielä paljastanut teoksen monisyisyyttä.

Kirjaa voisi luonnehtia nelikymppisten sukupolviromaaniksi siksi, että kirjan kolme kertojaa ovat kaikki samaa ikäluokkaa, ja heitä yhdistää prekaari työmarkkina-asema. Päähenkilö Oskari on 41-vuotias toimittaja, joka ei näe toimittamisessa enää mitään toivoa. Hän ei sopeudu faktojen jälkeiseen mediamaailmaan, jossa menestys lasketaan klikkien määrällä, mutta hänen on myös vaikea löytää uutta uraa sen ulkopuolelta. Romaanissa hän kohtaa yhtä lailla epätoivoiset ystävänsä Tuulikin, nuoruuden rakastettunsa, joka on ajautunut opettajanuralta prostituutioon ja koulutoveri Aapon, joka yrittää vielä nelikymppisenä breikata räppärinä. Työhaastattelussa Oskari onnistuu järkyttämään ja hurmaamaan kolmikymppisen supermenestyjän, työpsykologi-Emman, jolle valtaan pukeutuminen on pehmeän sensuellia, luontevaa, vaivatonta. Vaikka Emma on tottunut saamaan kaiken, mitä tavoittelee, hänkään ei ole erityisen onnellinen.

Kirjan pääjuoni punoutuu Emman ja Oskarin nykyisyyteen, mutta sen alla kulkee rouhevampi tarina Rovaniemen homopiireistä 1990-luvulta. Oskari on säilynyt täyspäisenä omana itsenään pitkälti siksi, että hän on kerran kokenut näiden piirien lämpimän yhteisöllisyyden, jonka muodostuu kontrastiksi hänen hektiselle arjelleen Helsingissä. Oskarin ja Tuulikin erikoinen heterosuhde on muokkautunut Rollon Setan kellariluolassa, joka on piilopaikka kaikille, joita normatiivinen elämä ahdistaa. Rovaniemen tarinaan mahtuu myös paljon surua ja tuskaa, mutta kuvatut tyypit ovat keskeneräisyydessään todellisia. Heitä on pieni armeijallinen, ja jokaisella on isompi tarina kerrottavanaan kuin mitä tähän teokseen mahtuu. Onnen hetkiä löytyy eniten Rollon luolasta sekä Oskarin nuoruuden erikoiselta pingviiniretkeltä Etelänavalle, johon tämän vanhemmat olivat säästäneet vuosikausia.

Pingviiniteema on kirjassa loistavan vinksahtanut, tosin arvostin sitä, että se nousee pinnalle varsin taloudellisesti. Hiltunen ei ole autistinen yhteen ilmiöön uppoutuja, vaan osaa nivoa ihmismielen outouksia tavalliseen arkeen niin, ettei lukija puudu. Toisentyyppinen kirjailija olisi ympännyt tähän pitkiä lainauksia luonto-ohjelmista ja tietokirjoista, mutta tässä pingviini esiintyy enemmän elämyksellisenä symbolina kuin tiedollisen intohimon kohteena.

Aapo ja Tuulikki ovat romaanissa Oskaria rohkeampia elämäntaiteilijoita, ja varsinkin Aapo esiintyy jokerina, tai mustana hevosena, joka ampaisee paikalle aina, kun paha mainitaan. Roady Runnerin alter ego ei ole realistinen hahmo, vaan siirtää tarinan vahvasti kohti toista todellisuutta. Myös Tuulikin urassa seksityöläisenä oli mojovaa liioittelua, mutta tarjoaa välähdyksen niistä olosuhteista, joissa monet naispuoliset väliinputoajat näinä päivinä elävät.

Tämä teos avautui minulle henkilökohtaisesti vahvana, sillä lähipiiriini kuuluu ihmisiä, joille kuvatut Rovaniemen taide/sateenkaaripiirit ovat tutumpia kuin itselleni. Tätä teosta tulen kehumaan suusanallisesti vielä enemmän kuin blogissa, sillä hektisen someajan dokumenttina siinä korostuu kasvottaisten kohtaamisten ja pitkien ystävyyssuhteiden merkityksellisyys. Kipakka yhteiskuntakritiikki ja lähisuhteiden sydämellisyys yhdistyivät tässä tasapainoisesti  jättäen lukijan toiveikkaaksi toisenlaisen tulevaisuuden suhteen.

Poikkeuksellisen kestävää teflonia

gallupOlen nyt viettänyt viikon kotona niin, ettei mikään ole huvittanut paitsi lukeminen. Pakkasten kiristyminen on johtanut siihen, että lukutahti on vain kroonistunut, vaikka tässä kämpässäkin olisi paljon muuta tehtävää. Tämän vuoksi olen ”suorittanut” HELMET-haastetta antaumuksella, lukien myös kirjoja, joihin en ehkä olisi muuten revennyt. Nyt siis menossa on rasti nro. 12: Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.

Pauliina Vanhatalo/Veera Vaahterasta kirjoitin ainakin kolmesti viime vuonna. Vanhatalon nimellä kirjoitettu Gallup (Tammi, 2009) poikkesi jo temaattisesti odotuksistani, sillä olen huomannut hänen suosivan psykologisesti syviä vesiä. Tämä teos keskittyy enemmän päähenkilöiden ulkosuhteisiin, mediajulkisuuteen ja yksilön suhteeseen yhteiskuntaan. Siinä eletään tätä päivää, käydään töissä, hoidetaan lapsia ja kulutetaan kunnanvaltuuston penkkejä ja eduskunnan lehtereitä. Mies tapaa naisen, seksi sujuu vielä vauvavaiheessakin, mutta mikään muu ei oikein suju, ja sitten tulee ero. Ero olisi kai tullut, vaikka vaimo ei olisi ollut Kokoomuksen kansanedustaja maakunnista, mutta vasta naisen erottua mediat kiinnostuvat hänestä.

Jos olisin ilkeällä päällä, jättäisin arvioni tähän. En saanut kirjasta lisäarvoa elämääni. Ovelta ovelle-gallupeja työkseen vääntävän Arin työmarkkinatilanne säälitti ja nauratti vähän, mutta tuskin Arin tilanne olisi ollut astettakaan hohdokkaampi ilman vaimoa ja lapsia. Ari on filosofian maisteri, jonka pääaine on ollut etnologia, eikä hänellä ole tutkimuksellista ambitiota. Avioliiton alkuvaiheessa hän pyörittää paitapainoa ystävänsä kanssa, mutta polttaripaitabisnekset eivät riitä elättämään kahta perhettä. Hän ei osaa olla edustusmies, ei yrittäjä, mutta ei hän ole vakavasti syrjäytymässäkään, ainakaan vielä. Arilla ei myöskään ole poliittisen analyysin teon alkeitakaan, vaikka hän on kasvanut kahden kunnallispoliitikon kodissa. Arin vanhemmat ovat vihervasemmistolaisia, mutta toivottavat kokoomuslaisen miniän sukuun lämpimästi.

Olisin lukenut tarinaa mielelläni farssina tai satiirina, mutta tässä formaatissa teoksen tyylilajista ei ota selvää. Parisuhdekuvauksena romaani on vielä latteampi kuin kuvauksena politiikan julkisuuspaineista. Tuntuu, että kirjailija itse on valinnut yhtä ”teflonin” suhteen henkilöhahmoihinsa kuin Kaisan suhde on äänestäjiinsä ja puolueeseensa. Kaisan kokoomuslainen henki kun ei nosta päätään paljoakaan, sillä hänellä ei ole intohimoja. Puolueen yrittäjäsiiven kanssa hänellä on kitkaa, mutta muuten hänellä ei tunnu olevan sisällöllisiä tavoitteita. Emme saa tietää, onko hän konservatiivi vai liberaali, vaan Kokoomuksen kannatus nyt vaan kuuluu hänen sukunsa traditioon samalla lailla kuin partiossa ja kirkossa käynti. Teos ei ainakaan minussa herättänyt minkäänlaisia tunteita Kokoomus-puoluetta kohtaan, mikä näyttää tietoiselta valinnalta. Tiedollisestikaan ei uida kovin syvissä vesissä. Miksi siis kirjoittaa politiikasta näin köykäisin eväin?

En suorastaan tunnistanut, kenelle teos oli suunnattu. Arvelisin, että se saattaa sytyttää jonkun kolmikymppisen erokriisissä kipuilevan lukijan, joka ei itsekään tiedä, käykö läpi pari- vaiko eroterapiaa. Toisenlainen lukija voi myös saada tavallisen perhearjen kuvauksesta enemmän irti kuin ihmismielen syövereistä. Vanhatalo/Vaahtera ainakin on osoittautunut kirjailijaksi, joka operoi lukuisilla tasoilla. Itse koin Gallupin temaattisesti köykäisemmäksi kuin Vaahteran nimellä kirjoitetut chicklit-romaanit. Niissä kun arkisen kerronnan pelastaa kaikkialla kupliva tilannekomiikka.

Suora lähetys yksinhuoltajan olohuoneesta

kellari-rgbSattumalta tuli e-kirjastosta lainattua putkeen kaksi Islannista kertovaa romaania. Molemmat pitivät sisällään kauhua eri mittakaavoissa, molemmat olivat ansiokkaita. Islannissa pitkään asuneesta Maaria Päivisestä en ollut aiemmin kuullutkaan, joten Kellari (Into, 2016) oli erikoinen yllätys. Ylipäänsä Into-kustantamon kaunokirjallisuus on viime aikoina inspiroinut minua, sillä heidän siivillään pääsee enimmäkseen muualle kuin Lontooseen, New Yorkiin tai Pariisiin.

Kellari ei ole aivan tyypillinen maahisia ja viikinkitarinoita uusiokäyttävä ”ihanuus”, vaan synkempi psykologinen trilleri, jossa päähenkilönä on suomalainen yksinhuoltajaäiti Vilma. Vilma ei ole tyypillinen Islantiin päätynyt boheemi taiteilijasielu, vaan hän on törmännyt nuorena elämänsä rakkauteen Gunnariin Joensuun kaupunginkirjastossa tämän ollessa opiskelijavaihdossa. Vilma on ammatiltaan kokki, mutta ei ole naimisiin mentyään käynyt töissä. Gunnarin palkka sijoitusalalla on riittänyt rakentamaan talon idyllisiin maisemiin Mosfellsbaerin satelliittikuntaan. Kotoilu ja lapsille omistautuminen on riittänyt Vilmalle elämänsisällöksi, vaikkakin viime aikoina hän on alkanut korvata lapsille puhumista maanisella siivousvimmalla.

Hurmaavat islantilaiset ovat myös seikkailunhaluisia seksissä, ja  kuhina käy keski-ikäisten varattujen ja sinkkujen välillä Reyjkavikin maauimaloissa. Gunnarillekaan täydellinen kotipalvelu ei riitä, vaan hän löytää rinnalleen jännittävämmän naisen, Svanan, ”mustan joutsenen”. Vilman psyyke ei kestä muka-sivistynyttä eroa ja kahden kodin välisiä neuvotteluja.

En tee juonipaljastusta kertoessani, että mies joutuu kellariin, sillä tämä kerrotaan jo kansitekstissä. Mies on itse kaivanut itselleen kuopan alunperin soittokämpäksi. Lapsia kielletään menemästä kellariin, jossa kuulemma on vaarallista rotanmyrkkyä. Samaan aikaan Islantikin on järkyttynyt Itävallan Fritzlin petomaisista teoista. Islannin poliisi ei vaikuta kovin tehokkaalta kadonneiden etsijältä, ja elatusmaksutkin jatkavat juoksemista oletetusti kuolleen miehen tililtä.

Kirjan piristeruiske on Vilman naapuri Ingridur, toinen kertoja, invalidisoitunut lapseton leskirouva, joka haluaisi ennen kuolemaansa kokea isovanhemmuuden ilot. Hän lähestyy umpimielistä suomalaista naapuriaan jääräpäisesti, vaikka Vilman epäluotettava käytös loukkaakin häntä. Ingridur tuo tarinaan särmää ja tuulahduksen normaalimmasta järjenjuoksusta. Ramman eläkeläisen kultaiset Diorin vintage-kengät tekivät säväyksen, vaikka muuten hänen elämänsä oli kaukana glamourista.

Olen käynyt Mosfellsbaerissa monta kertaa, se taisi olla lempilähiöni, sillä siellä koki jo tunturimaiseman tuoksut ja luonnon valtavuuden. Päivinen kuvaakin luontoa ja yhteisön paikallisuutta uskollisen juurevasti – myös Laxnesin laakso eli Nobel-kirjailijan hoodit pääsevät kartalle.

Aviomiehen ääni jää tässä minimaalisiksi hätähuudoiksi, vaikka fyysisen deprivaation kuvaus onkin riipivää. Paskaämpärin kahvan katkeamista odottelin kirjaimellisesti ja metaforisesti, mutta Gunnar on alistettu asemaan, jossa hän ei enää ilmaise raivoa. Kerronnan strategia on vastakkainen kuin esimerkiksi Emma Donoghuen romaanissa Huone, jossa näkökulma oli puhtaasti panttivankien.

Viimeksi lukemaani islantilaisromaani Steinar Bragin  Sumuun verrattuna Kellari tarjosi hillitympää kauhua. Ulkosuomalaisen näkökulma oli tässä myös ansiokas, sillä Vilma ei pahemmin viljellyt tyypillisiä Suomi-kliseitä. Hänen suhteensa suomalaiseen sukuunsa oli hatara, eivätkä ongelmatkaan tuntuneet johtuvan maahanmuuttajuudesta tai puolikielisyydestä. Islantilaisten suhde ulkomaalaisiin miniöihin ja naapureihin tuntui sallivalta. HELMET-haasteesta kuittaan tällä kohdan 45: ”Suomalaisesta naisesta kertova kirja”.

Eronneet, karanneet ja kierrätetyt

5638974Reidar Palmgrenin romaani Kirpputori (Otava, 2016) kirvoitti minussa laajempiakin ajatuksia kierrätyksestä ja ekologiasta. Tampereella pitkään vaikuttanut Palmgren on varmasti ollut tuttu näky kirppiksillä ja kierrätyskeskuksissa – myös hänen tuore Aamulehden sisustusvideonsa idyllisestä puutaloasumisesta kertoo rakkaudesta käytettyyn, löydettyyn ja menetettyyn.

Itse olen herännyt Palmgrenin tuotantoon myöhäsyntyisesti. Porista hankkimani ja Poriin sijoittuva Sudenmarja (2012) oli taannoin voimallinen lukukokemus, jossa yhdistyi rakkaus puutarhanhoitoon ja yhteiskuntakritiikkiin. Yhtä lailla Kirpputorissa kierrätys ja maskuliinisuuden kriisi löytävät toisensa herkullisesti: Kimmo Saarinen on kiertoon laitettu mies, joka löytää turvaa itsepalvelukirppiksen pitäjästä Katariinasta. Samalle kirppikselle päätyvät myös Kimmon tavarat ex-vaimon roudaamana.

Kimmo on ollut 80-luvulla laulajana yhden hitin ihmebändissä, ja kuvittelee paikkakunnan naisten vieläkin pyyhkivän silmäkulmistaan tähtipölyä häntä katsellessaan. Kimmon taiteilijan identiteetti on saumaton, vaikka prosessit venyvät vuosikausien mittaisiksi. Katkeruutta hän kokee muita bändin jäseniä kohtaan, jotka aikanaan heittivät miehen ulos. Lapsuudenkaveri Make jaksaa vielä miestä hyysätä, vaikka miehen eteenpäin tuuppiminen on kovin haasteellista.

Kimmo ei tyyppinä kerää säälipisteitä, hän on klassinen vätys, joka syyttää aina epäonnistumisistaan muita. Hirveän aikaansaava hän ei kuitenkaan ole manipuloivana narsistina. Hänen suurin syntinsä on väkivaltaisuus, joka on puhjennut yllättäen nelikymppisenä. Tarinan aikana hän mukiloi potentiaalisen perheterapeuttinsa ja saa kunnolla köniin Makelta. Molemmat ex-vaimot ovat huolissaan Kimmon käytöksestä, mikä johtaa myös kutsuun sosiaalivirastoon teinipojan huoltajuuden uudelleenmäärittelemiseksi. Isänä Kimmo on toistaiseksi suoriutunut kohtuuhyvin, mutta sekin suhde alkaa olla karilla.

Minua nauratti tässä eniten Kimmon epätoivoinen liikuntaharrastuksen aloitusyritys Maken vieraana kaupallisella kuntosalilla – maailmassa, johon Kimmon kaltaiset laiskimukset eivät yksinkertaisesti mahdu. Ehkä salikohtauksen aikana koin ripauksen sääliä antisankariamme kohtaan. Kuntosalille porttikiellon saaminen kun mielestäni vaatii jo aikamoista vastarintaa.

Kimmon ja Katariinan nuoruuden muistot asettuvat romaanissa kiinnostavasti ristivalotukseen. Katariina on onnistunut raivaamaan itselleen polun yrittäjänä, vaikka menneisyyden varjot tekevät hänestä edelleen omanlaisensa paarian. Syrjään joutumisen kokemusten kautta hänellä riittää sydäntä palkata firmaansa kehitysvammaisia ja kaiken maailman kimmoja.

TV2:n Kimmo-sarjan päähenkilönkin kanssa Palmgrenin luomalla hahmolla on jotain yhteistä, tosin Jussi Vatasen esittämä hahmo on symppiksempi. Tämä Kimmo on luisumassa kokonaan yhteiskunnan käsistä, ellei joku ymmärtäväinen kierrättäjä ota taas koppia. Kimmossa on ainesta tulla työkkärin säälistäjän pelastamaksi, kuten Hannaleena Haurun ohjaamassa leffassa demonstroitiin.

Parasta kirjassa oli kirpputorin arjen miltei etnografinen kuvaus – ovathan kirppikset, varsinkin itsepalvelusellaiset, todellisia menneiden unelmien ongelmajätepisteitä. Itse olen kyllästynyt ylihinnoiteltuihin joulukoristeisiin, Kinder-munayllätyspusseihin  ja myllättyihin pöytiin. Niiden maailma pysyy vuosikymmenestä toiseen samana. Asioin nykyään vain UFF:illa ja Fidalla, joissa tavaroiden tarinallisuus on osittain pyyhitty pois. Itsepalvelukirppiksillä kun saattaa usein törmätä tavaroiden entisiin haltijoihin. Työttömien harjoittama epäilyttävä harmaa talous kukoistaa, ja moni yksinhuoltaja koettaa raapia rahoja lastensa leirikouluja varten. Palmgren olisi voinut kertoa enemmänkin asiakkaiden taloudellisesta selviytymisestä. Hänen Kimmostaan kun ei edes löytynyt tarmoa tällaiseen mikroyrittäjyyteen, vaan hän mieluummin vippasi kavereiltaan rahat snägärilla käyntiin ja kaljaan.

Kimmon tarina oli hyvin todenoloinen, mutta ei suuresti muuttanut maailmaani. Ehkä romaani puhutteleekin intohimoisia kirppiskävijöitä, joille vesiputousta esittävät hologrammitaulut ovat ironisia postmoderneja aarteita. Itseäni kirja kirvoittaa taas käymään ”Paskat kirppislöydöt”-sivustolla hihittelemässä.