Uusi tulkinta äidinrakkaudesta

Teos: Koko Hubara: Bechi (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Susan Mahadura

Muutama päivä sitten palasin BookBeatin maailmaan, ja tämän kunniaksi äänikirjoja on kulunut n. 18 h vuorokaudessa. En luultavasti jaksa blogata kaikesta kuulemastani, mutta aloitetaan nyt viimeisimmästä rastista. Koko Hubaran esikoisromaani Bechi on teos, jota olen kovasti odottanut, sen verran riemastuttava hänen esseeteoksensa Ruskeat tytöt oli. Kiinnostus jemeninjuutalaiseen kulttuuriin heräsi jo noita esseitä lukiessa, ja nyt aiheeseen päästään sukeltamaan syvemmälle.

Bechi on monella tapaa perinteinenkin sukuromaani ja nuoren naisen kasvukertomus, vaikka se paikoitellen rikkoo totutun dialogin kirjoittamisen normeja. Päähenkilö Bechi on suomalaisen isän ja jemeninjuutalaisen äidin ainoa lapsi, joka on kasvanut Helsingissä. Hänen äitinsä Shoshana on tunnettu kirjailija, ja isä Hannu on tuiki tavallinen opettaja. Vanhemmat ovat eronneet Bechin ollessa pieni, ja yhteishuoltajuus on pantu sujumaan, vaikka exien välit voisivat olla paremmatkin. Kirjan nykyisyydessä Bechi kirjoittaa kirjallisuustieteen gradua, ja ilmoittaa neuroottiselle äidilleen olevansa raskaana.

Äidinrakkaus on teoksen keskeinen teema, ja sitä tutkitaan kolmen polven positioista. Bechin isoäiti Rivka on muuttanut Jemenistä Israeliin valtion ollessa lapsenkengissään, ja hän on menettänyt kaksi vauvaa teiniäitinä vaikeissa oloissa. Toinen poika on saanut nimekseen Bechi, mikä tarkoittaa huutoa. Hänet on valtio ryöstänyt synnytyslaitokselta adoptioon, eikä Rivka ole koskaan päässyt yli tästä menetyksestä. Tyttären hän saa paljon myöhemmin, jo aikuisena, ja vanhempien erotessa teini-ikäinen Shoshana joutuu kibbutsin kasvattamaksi. Shoshanalle tämä hylkääminen on ollut niin kipeä asia, että hän vannoo olevansa läsnäoleva, omistautuva äiti, kun hänen oma äitiyden aikansa koittaa.

Shoshanan tie kirjailijaksi oli minulle tämän kirjan yllätyksellisin teema, se kun ei noudata mitään minulle tuttua kaavaa. Nainen ei ollut kotimaassaan lahjakas koulussa, ja kirjailijuuden haave kiinnittyi hänellä lähinnä haaveeseen elämästä Pariisissa. Suomessa hän opettelee uuden kielen, ja luo menestyskirjojaan tällä kalpealla, vieraalla kielellä. Hänestä tulee legenda, johon varsinkin Bechin opiskelukaverit ovat kovin mieltyneitä. Äiti ei kirjailijuudellaan halua toistaa boheemielämän kliseitä, vaan on tavoiltaan kovin pedantti, jopa neuroottinen. Hän rahaa Stockan Herkusta Pellegrino-vesipulloja rytmittääkseen työviikkojaan. Sunnuntai on välipäivä äidin luomisessa, ja silloin hänelle kelpaa suodatettu hanavesi.

Sekä äiti että tytär ovat oireilleet psyykkisesti; Bechillä on ollut haasteita vihan tunteiden hallinnan kanssa jo ennen kouluikää. Äitisuhde on haastava, vaikka äiti on todella ollut läsnä ja yrittänyt antaa kaikkensa. Toisaalta äiti on myös kerran lyönyt teini-ikäistä Bechiä, kun tämä lintsasi kalliilta tanssitunneilta. Irtautuminen omistautuvan äitiyden kahleista on tyttärelle tuskallista, ja tullessaan raskaaksi äitiysmyyttien purkaminen on enemmän kuin ajankohtaista.

Kirjassa on joitain kohtia, joiden kanssa lukija joutuu pähkäilemään. Ylipitkä pizzeriakohtaus, jossa Bechi esitelmöi ystävälleen Maijalle monologinomaisesti Elisabeth Badinterin, ranskalaisen naishistorioitsijan tuotannosta, ja samaan aikaan läy läpi suht traumaattista seksuaalista kohtaamistaan lapsensa oletetun isän kanssa, oli sellainen, jossa meinasin hyytyä. Minua kyllä nauratti Badinterin kaivaminen unohduksen haudasta, sillä hän tuntui jo vähän jälkijättöiseltä 90-luvulla, jolloin itse häntä luin osana naistutkimuksen kaanonia. Itseäni kielifriikkinä inspiroi runsas jemeninjuutalaisen heprean viljely, mutta tämäkin voi joillekin nousta kynnyskysymykseksi kirjaa loppuun saattaessa.

Minua myös vähän rasitti Shoshanan yksipuolinen ja varsin pinnallinen tulkinta suomalaisesta kulttuurista, mutta niin se rasittaa Bechiäkin. Hän pitää äitiään ikuisena turistina, ja häpeää sitä, että 30 maassa asumisen vuoden jälkeen äidille edelleen puhutaan englantia Helsingin kahviloissa. Kirjan asetelmassa oli jotain samaa Sofi Oksasen Stalinin lehmien kanssa, vaikka Hubaran suhde suomalaisuuteen on selvästi enemmän anteeksiantava. Tässä syömishäiriöstä kärsii äiti, kun Oksasella neuroottinen buliimikko oli tytär.

Pidin kirjassa varsinkin siitä, ettei se tunnu olevan autofiktiota, vaikka toki Bechin hahmossa on joitain Hubaraa muistuttavia piirteitä. Ymmärtääkseni Hubara on monilapsisen perheen lapsi, jonka isä on jemeninjuutalainen, eli ainakaan kirjan perheen asetelma ei ole lainattu hänen omasta historiastaan. Sain kirjasta muutenkin vaikutelman, että sitä on kypsytelty ajan kanssa, eikä se muutenkaan pyri miellyttämään suuria massoja. Eli vaikka teos kertoo keskeisesti äitiydestä, sitä ei ole kirjoitettu koskettavaksi äitienpäivän kassamagneetiksi, ja hyvä niin.

Tätä teosta oli ilo kuunnella äänikirjana, sillä lukija Susan Mahadura tuntuu todella perehtyneeltä heprean ääntämykseen. Toisaalta haluaisin omistaa teoksen painettuna, sillä olen todella mieltynyt sen kansikuvaan. Oikeastaan jo odotan sen lukemista uudelleen painettuna, sillä ensi kohtaaminen meni intopinkeästi ahmiessa. Moni kulttuuri-identiteettiin liittyvä pohdinta jäi minulta vielä ohi, sillä keskityin ensi kuulemalla enemmän teoksen juoneen ja heprean jännittävään ääntämykseen.

Kun tanssikalenteri on täyteen buukattu

Teos: Marie-Helene Baylac: Agatha Christie. Merkillinen elämä (Minerva, 2020)

Suomennos: Noora Niemelä

Äänikirjan lukija: Ella Pyhältö

Tulipa sitten maailman myydyimmän dekkarikirjailijan elämäkerta korkattua. Se alkoi kiinnostaa sen jälkeen, kun näin tv:stä leffan hänen ajastaan arkeologisilla kaivauksilla Irakissa ja Syyriassa. Alkoi kiinnostaa enemmänkin hänen orientalistiset puuhastelunsa, sillä näkyyhän tämä intressi myös dekkareiden teemoissa.

Agatha oli syntyjään Miller, käytti kirjailijanimenään ensimmäisen avioliiton Christie’tä, mutta oli yli 30 vuotta siviilissä Mrs. Mallowan. En tiennyt, että hänen isänsä oli amerikkalainen, mutta se selittää jotain hänen yritteliäisyydestään ja bisnesorientaatiostaan. Isä Frederick Miller ei tosin käynyt Agathan elinaikana töissä, vaan eli perintörahoilla ja koroilla, mutta perhe köyhtyi Agathan varttuessa niin, että hän joutui tienaamaan elantonsa ihan itse.

Tämä teos on oiva katsaus brittiläiseen yleisempäänkin historiaan, ja varsinkin viktoriaaniseen aikaan ja mentaliteettiin, johon nuori Aggie kasvatettiin. Hän kävi Pariisissa nuorten naisten viimeisteleviä kouluja, mutta äidillä ei ollut varaa tuoda häntä takaisin Lontooseen debytoimaan hovin seurapiireissä. Näin ollen äiti ja tytär matkustivat Kairoon, josta he toivoivat sopivan sulhaskandidaatin löytyvän. Aggien tanssikortti ja – kalenteri olivat aina täynnä, mutta ensimmäinen maailmansota johti pika-avioliittoon Archie-nimisen sotavoimien lentäjän kanssa.

Kumpikaan Agathan miehistä ei ollut uskollinen hänelle, mutta hän ei enää aikonut murehtia itseään nuoremman arkeologi-Maxin sivusuhteista. Max oli monella tapaa ihanteellinen, huolehtiva kumppani hänelle, jonka kanssa hän sai seikkailla monella mantereella. Matkakuvauksia kirjassa onkin runsaasti, ja olipa lukija mitä mieltä tahansa brittien harjoittamasta muinaisten kulttuuriaarteiden ryöstöstä, on varmasti vaikea olla tuntematta nostalgiaa tässä kuvattuja kenttätyömatkoja kohtaan.

Agatha Christiestä ei ehkä olisi voinut tulla tutkija, sillä häneltä puuttui akateeminen koulutus, ja hänellä oli lievä lukihäiriö. Silti hän tiesi valtavasti Lähi-idän kulttuurista, ja tutustui matkoillaan myös paikalliseen väestöön. Vaikka hän omisti menestyksensä huipulla lukuisia kiinteistöjä Britanniassa, kirja antaa vaikutelman, että Irak oli hänen ”kesämökkinsä” tai retriittinsä – se paikka, jossa kirjoittaminen sujui parhaiten.

Kirjailijan myöhempiin vaiheisiin liittyi ammatillista vääntöä, jota ei olisi suonut siinä olevan. Hänen tyttärensä ja tämän miehet halusivat yhtiöittää äidin moninaiset bisnekset, mikä sinänsä oli järkevää, sillä jo pelkkä oikeuksien myynti vaati ulkopuolista työvoimaa. Päädyttiin kuitenkin tilanteeseen, jossa ikääntyvä kirjailija ei saanut enää päättää omasta taloudestaan, vaan hänelle maksettiin kuukausipalkkaa. Itseään hän tituleerasi ”makkarakoneeksi”, ja tämä kone taisi olla aina päällä. Varsinaista luovuuttaan hän pääsi harjoittamaan enemmän draamakirjailijana kuin dekkaristina, mutta juuri tuon kirjoittamisen tytär Rosalind olisi halunnut torpedoida. Osa hänen näytelmistään oli suoranaisia floppeja, ja niistä saatava tulovirta oli epätasaista. Aika hirveä oli myös tilanne, jossa useampi Agathan perillinen vain hääräili ”tuotantoyhtiössä” odottaen massiivista perintöään. Marie-Helene Baylac kirjoittaa tästä tilanteesta suht tahdikkaasti, vaikka rivien välistä on aistittavissa jotain paljon karumpaa.

En ole ollut Christien kirjojen suurkuluttaja, mutta niiden estetiikka ja ajankuva edelleen kiinnostavat. Nykymoodissani innostuisin hänen teoksissaan varmaan eniten puvuista ja sisustuksesta. Jos alan hänen kirjojaan taas lukea, niin aloitan varmaan niistä Lähi-Itään ja Egyptiin sijoittuvista.

Throwback Tuesday: Himoshoppaajat

Teos: Sophie Kinsella: Shopaholic & Sister (Black Swan, 2004)

Joskus 2000-luvun alussa olin koukussa Himoshoppaaja-sarjaan, mutta en tainnut ehtiä tähän sarjan neljänteen osaan, jossa Rebecca Brandon (o.s.Plumwood) saa tietää kauan kadoksissa olleesta siskostaan. Minullakin on shopaholisti-geeni, eli kirjojen lukeminen on ollut minulle terapeuttista. Nyt lähes 20 vuoden jälkeen shoppailuun ei enää ole samoja mahdollisuuksia kuin ennen, ja onneksi maailma ympärilläkin on muuttunut. Pidän kirjasarjaa oivana ajankuvana, vaikka en itse kuulunutkaan kuluttajien platinum-kerhoon.

Tässä teoksessa Becky on juuri palannut Lontooseen kymmenen kuukauden mittaiselta jää matkaltaan maailman ympäri. Ostoksia on tehty visa vinkuen joka maassa, ja paketit saapuvat Maida Valen luksusasuntoon huolintafirman varastosta. Ongelmana on, että Becky on tilapäisesti työttömänä, ja yksinäisyys kalvaa nuorta rouvaa. Aviomies Luke on liian kiireinen viestintäfirmassaan, ja onhan jonkun painettava duuniakin elintason ylläpitämiseksi, joka tässä tapauksessa on elitistinen.

Beckyn vanhemmat käyttäytyvät oudosti tämän kotiinpalatessa, ja pian heillä on uutisia kerrottavanaan. Nuori nainen Pohjois-Englannista on lähestynyt heitä isyysasiassa, koska häneltä on löytynyt perinnöllinen tauti, josta haluaa informoida mahdollisia sukulaisiaan. Jessica on geologian väitöskirjaopiskelija ja ympäristöaktivisti, joka vihaa shoppaamista ja harrastaa nuukailua yhtä intohimoisesti kuin kivien keräämistä.

Kieltämättä sisarusten luonteiden ero on kerrottu räikeän mustavalkoisella tavalla, mutta on tässä myös oivaltavaa sanailua. Opin uuden termin ”skinflint”, jota en ole koskaan käyttänyt. Jessica kierrättää jopa kahvinpurut suodattamalla ne kahdesti, ja onnistuu joka kauppareissulla saamaan mukaansa ilmaisia, hieman kolhiintuneita hedelmiä. Beckylle naisen pihiys on alussa kauhistus, sillä hänelle elämässä iloa tuottavat muotilehdet ja niiden kylkiäiset (tosin ovathan nekin jollain logiikalla ”ilmaisia”).

Onneksi tämän tyyppinen markkinointi on viime vuosina vähentynyt hurjasti, sillä olin joskus itsekin kuin Becky. Suurin osa lehtien kylkiäisistä jäi käyttämättä, mutta niiden hankinnassa oli jotain kovin addiktiivista.

Beckyn avioliitto karahtaa kriisiin suunnilleen heti, kun sen tavallinen arki alkaa. Naisella on taipumusta valehteluun (tai asioiden kaunisteluun/toiveajatteluun), ja hän on myös ärsyttävä päällepäsmääjä. Myös hänen miellyttämisen halunsa on äärimmäistä, mutta tätä voi tulkita myös anteliaisuutena. Hahmo on karikatyyri, mutta sarjan fanit varmasti tunnistavat siinä joitain piirteitä itsessään – itse ainakin maanisen shoppailuun, mutten välttämättä miellyttämisenhalua.

Onko sitten olemassa tilannetta tai paikkaa, josta Becky ei löytäisi matkamuistoa? Tuskin. Beckyn suhde tavaraan on täysin sairaalloinen, mutta ehkä hän tämän tarinan aikana oppii luopumaan edes jostain.

Sarjan huumori edelleen naurattaa minua, vaikka en ole enää sama ihminen kuin kolmikymppisenä shopaholistina. Ehkä tämä sarja kuuluu omassa lukuhistoriassani chicklit-genren ytimeen, sillä siinä harrastetaan muista erottautumista kalliiden tavaramerkkien kautta, ja eletään etuoikeutettua elämää maailman metropolissa. Onneksi genren sisällä on kuitenkin tapahtunut paljon kehitystä, eikä kaikissa Lontooseen sijoittuvissa kirjoissakaan enää tavoitella äärimmäistä luksuselämää.

Maaseudun häikäisevästä tulevaisuudesta

Teos: Minna Lindgren: Armon Anneli (Teos, 2021)

Äänikirjan lukija: Anni Tani

Anneli on 57-vuotias vasta valmistunut eläinlääkäri, joka saa ensimmäisen työpaikkansa kuntakokeilussa Haaramäen peräkylällä. Hän muuttaa paikkakunnalle miehensä Kallen kanssa, joka saa lääkärinä duunin uudenaikaisesta terveyskioskista. Koronakriisiä on eletty jo kolme vuotta, ja tämän vuoksi suurin osa Annelin opinnoista on toteutettu etänä. Pienet kunnat kilpailevat uusista asukkaista ja vetovoimaisista palvelukonsepteista, mutta Anneli ei ainakaan lämpene ajatukselle lemmikkien kylpylöistä.

Eläinlääkärin työ ei ole koskaan kuulunut omiin haaveisiini, joten lähdin lukemaan kirjaa aivan kieli poskessa. Ja myös testaten, pystyisinkö uppoutumaan tällaiseen aiheeseen kokonaisen romaanin ajaksi. Olen aina pitänyt Minna Lindgrenin huumorista, vaikka Ehtoolehto-sarjan jälkeen kirjoissa on ollut laadullista variaatiota. Tämä vaikutti sopivan erilaiselta verrattuna hänen vanhuusteemaisiin teoksiinsa, ja siksikin, ettei tässä Helsinki ole kuin paikka, jossa käydään entistä elämää moikkaamassa.

Tarina on kovin työkeskeinen, lähes kaikki teoksen sivuhenkilöt ovat Annelin ja Kallen yhteisiä tai erillisiä asiakkaita. On mystinen ysikymppinen liskonainen, jonka koti pursuaa eksoottisia eläimiä, on homopari, joista toinen osapuoli on sikafarmari, ja valitettavasti monilla farmareilla on myös alkoholismia ja lastensuojelun avun tarvetta. Uusimpana tulokkaana jengiin liittyy Kallen sisko Tiina, joka sairastaa perinnöllistä lihasrappeumatautia, ja tarvitsee omaishoitoa. Tätä kuskataan viikottain paikalliselle luomutilalle terapia-alpakoita silittämään, mutta hän ei aina pysy näillä reissuilla hereillä.

Yllättävän hyvin pysyin tarinassa kärryillä, vaikka puolet ajasta tässä oltiin nyrkki lehmän perseessä, tai tehtiin muita vaivalloisia rektaalitutkimuksia. Lindgren näyttää purevaa yhteiskuntakriittiseen tyyliinsä eläinlääkärin työn raadollisimman arjen, johon usein liittyy enemmän eläinten omistajien kuin itse eläinten terapointi. Onneksi tässä ei kuitenkaan kerrottu äärimmäisistä heitteillejättötapauksista, vaan enemmän ”vanhan koulun” tilallisista, jotka ovat tottuneet sutvimaan asiat tutun kunnaneläinlääkärin kanssa niin, ettei turhia tarkastuksia tarvitsisi tehdä. Muualta tullut, vasta oppinsa saanut uusi lääkäri on monille kauhistus, ja Anneli joutuukin työssään konsultoimaan Fuengirolaan muuttanutta edeltäjäänsä ongelmatapauksissa.

Eniten uusia ajatuksia minussa herättivät Annelin pohdinnat eläinten ja ihmisten suhteesta, ja varsinkin ne tapaukset, joilla on taipumusta eläinten äärimmäisen humanisointiin. Koirien hyvinvointikeskukset HopLop-tyylisine temppuratoineen ovat ehkä tulevaisuuttamme, ja kaikenlainen eläinten poismenosta johtuva sielunhoito hyväkin bisnesidea.

Suosittelen kirjaa niille, jotka kaipaavat kepeää lähestymiskulmaa vaikeisiin asioihin. Kyllähän tämänkin kirjan maailmassa kuolema vaanii nurkan takana, mutta koin Lindgrenin tavan käsitellä sitä monisyiseksi. Ja kirja kannattaa lukea jo vapisevan siilin syndrooman vuoksi, sillä aina sekavaan päähän mahtuu muutama anekdootti lisää.

Autonkuljettaja vai isä?

Teos: Leila Slimani: Toisten maa

Suomennos: Lotta Toivanen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Viime aikoina Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolelle sijoittuvaa kirjallisuutta on taas näkynyt markkinoilla vähemmän, joten niitä vähäisiä teoksia, jotka rantautuvat Suomeen saakka huomaa ehkä paremmin. Tällä viikolla haaviini pompahti dekkaristina/trilleristinä tunnetun ranskanmarokkolaisen Leila Slimanin uusi aluevaltaus, historiallinen romaani Toisten maa. Itse olen lukenut häneltä aiemmin teoksen Kehtolaulu, joka on ahdistava ja raakakin kuvaus perhetragediasta pariisilaisessa nykyisyydessä. Tämä muisto mielessäni huomasin, että Toisten maa on hänelle suuri loikka – loikka kohti kirjallisuutta, jota maahanmuuttotaustaiset kirjailijat enimmäkseen tuottavat.

En pidä tuota tendenssiä hyvänä enkä huonona, mutta lukijoiden odotusten näkökulmasta havaintoni on lähes ärsyttävä. On nimittäin virkistävää, että myös ns. monikulttuuriset kirjailijat tuottavat muutakin tekstiä kuin koskettavaa, historiapainotteista proosaa, jossa on oletettavasti omaelämäkerrallisia juonteita.

Tässä romaanissa nuori elsacelainen porvaristyttö Mathilde kohtaa kotirintamalla marokkolaisen upseerin, jonka matkaan hän lähtee toisen maailmansodan päätyttyä. Amin on edennyt elämässään koloniaalisten suhteiden vuoksi, ja hän on oppinut myötäilemään valkoisten siirtomaaherrojen oikkuja. Kotipuolessa hänen veljensä kuuluu kiihkomielisiin nationalisteihin, eikä Aminin sotasankaruus muutenkaan herätä kaikissa ihastusta. Paikallisille sodan käyneille miehille yhteinen kokemus on kuitenkin merkittävä, eivätkä kaikki ole selvinneet sodan vaurioista niin hyvin kuin Amin.

Pariskunta perustaa maatilan Meknesin kaupungin liepeille, josta Amin on kotoisin. Mies suhtautuu maanviljelykseen suureleisen tieteellisesti, kun taas maalla kasvaneella Mathildella voisi olla enemmänkin annettavaa tilanhoidolle kuin mitä hänen annetaan tehdä. Tila työllistää suuren määrän paikallisia kyläläisiä, joista valtaosa on berbeerejä. Kaupungeissa kasvaneet arabit suhtautuvat heihin yhtä alentuvasti kuin ranskalaiset koko Marokon kansaan. Aminin synnyinkodissa on myös ghanalainen musta palvelijatar, joka on ostettu perheeseen orjamarkkinoilta. Näin ollen teos kertoo paljon siirtomaan toiseutettujen arabien omista rotusuhteista ja ennakkoluuloista.

Kirjassa seurataan perheen asettautumista aloilleen ensisijaisesti Mathilden ja tämän tyttären Aishan näkökulmista. Aisha on tarinan alussa kouluaan aloittava lapsi, joka laitetaan katolisten nunnien ylläpitämään kouluun. Suurin osa koulun oppilaista on kokonaan eurooppalaisia, eikä Aisha koe kuuluvansa tähän ryhmään millään muotoa. Mathildella ei huonosti kouluja käyneenä ole resursseja tukea tytärtään identiteettikriisissä, eikä hän ilmeisesti huomaa, kuinka nihkeästi perheeseen suhtaudutaan kaupungissa. Enemmän eurooppalainen muslimin vaimo saa kuitenkin hyväksyntää miehen suvun parissa kuin muiden ranskalaisten piireissä. Ranskalaisten lasten seurassa Aisha saattaa teeskennellä, että hänen isänsä on autonkuljettaja.

Marokko on maa, jonne monet eurooppalaiset pakenevat huonoja valintojaan, jopa rikoksiaan, aloittaakseen elämän alusta. Yksi tällainen pariskunta on perheen ystäviksi tulevat unkarilainen gynekologi herra Palosi ja tämän ranskalainen nuori vaimo. Herra Palosin muuton syynä on ollut pelkkä juutalaisuus, mutta Mathilde pitää tämän uhkean lihallista vaimoa prostituoituna.

Yksi kirjan sivujuonista liittyy Aminin väkivaltaisuuteen, jota Mathilde on pakotettu sietämään maan tapana. Muutenkin kirjassa kuvataan paljon seksuaalisuutta ja siihen liittyviä rodullistettuja tabuja. Homoseksuaalisuuden kuvaus toisen maailmansodan tiimellyksessä tuntui jopa kliseiseltä, sillä tämän suuntaisia tukahdutetun halun kuvauksia olen saanut lukea loputtomiin myös suomalaisissa historiallisissa romaaneissa.

Toisten maa on sujuva, helppolukuinen romaani, joka kuvaa Marokon maisemien ja mentaliteettien lisäksi myös Elsacen maakunnan historiaa. Nämä maailmat eivät pahemmin kohtaa, vaikka molemmat kontekstit ovat yhtä juurevan maalaisia. Pidin henkilöhahmoista, mutta juonellisesti teos on kovin ennalta-arvattava ja jopa tapahtumaköyhä. Tuntuu, että olen ehtinyt jo lukea kymmeniä vastaavia islamilaiseen maailmaan sijoittuvia teoksia, joissa eurooppalaisten ja paikallisen väestön arvomaailmoja verrataan toisiinsa. Onneksi tässä teoksessa kuvatut yhteentörmäykset ja ennakkoluulot eivät olleet räikeimmästä päästä, eikä uskonto edes noussut ihmisiä eniten erottavaksi asiaksi. Tästä huolimatta koin, että kirjan anti keskittyi enemmän historialliseen ja maantieteelliseen kuvaukseen kuin juonen kehitykseen, ja näin kirjan taiteellinen anti jäi ohueksi, sillä myöskään Slimanin kielenkäytössä ei ole mitään arkikielestä poikkeavaa.

Innostuin enemmän viime vuonna lukemastani Algeriaan sijoittuvasta Alice Zeniterin esikoisromaanista, jossa aika-akseli oli pidempi ja jossa henkilöiden toiminta oli enemmän rajoja rikkovaa. Toki tämä teos oli myös vaativampi sellaiselle lukijalle, jolle pohjoisafrikkalainen kulttuuri ei ole tuttua. Slimanin romaani taas avautunee mainiosti niillekin, jotka eivät ole koskaan kuulleet Frantz Fanonista tai muista Pohjois-Afrikassa kolonialismin aikana vaikuttaneista intellektuelleista.

Itse edelleen povaan Slimanille menestystä psykologisten trillerin kirjoittajana. Tämä teos ei ehkä olisi koskaan nähnyt päivänvaloa esikoisteoksena, sillä tarina ei ole tarpeeksi poikkeuksellinen tullakseen huomatuksi tuntemattoman kustantajalle tarjoamana. Toisaalta kirjamarkkinoilla ehkä luotetaan siihen, että nuoremmat polvet eivät ole vielä lukeneet kaikkia toiseen maailmansotaan sijoittuvia rakkaustarinoita.

Minuudesta ja mummoudesta

Teos: Pirjo Rissanen: Posliinihäät (Gummerus, 2018)

Äänikirjan lukija: Kirsti Valve

Pitkästä aikaa en ole valinnut kirjaa pelkän kansikuvan perusteella, mutta Pirjo Rissasen Posliinihäiden rehevä kukkakimppu puhutteli minua. Kirjailijakin on minulle uusi tuttavuus, vaikka olen saattanut kuikuilla jotain hänen muuta teostaan kirjaston hyllyssä. Teokset tuntuvat vahvasti ihmissuhdepainotteisilta ja itäsuomalaisilta.

Tässä teoksessa päähenkilönä on aikuisten lasten uusperheen äiti Aina, jolla on kaksi biologista lasta ja kaksi bonuslasta. Naimisiin hän on mennyt leskimies Sakarin kanssa, joka on humanisti, Väli-Amerikan mayakulttuurin tuntija ja kansalaisopiston rehtori. Ainan oma työura on jäänyt repaleiseksi, mutta hän on ekonomi ja arkijärkevä kodinhengetär. Viidenkympin rajapyykin jälkeen pariskunnalla alkaa olla mahdollisuus nauttia aikuisuuden iloista, mutta yllättävästi Ainaa ei kiinnostakaan lähteä hääpäivää juhlimaan Karibianmeren rannoille.

Yhtäkkiä perheen kaikki kolme tytärtä alkavat oirehtia kummallisesti. Yksi joutuu mielisairaalaan, ja kahdella muulla on arkisempi ongelmia minuutensa ja suhteidensa kanssa. Tässä härdellissä myös Aina alkaa tutkiskella oman elämänsä prioriteetteja. Vaikka hän ei vielä ole biologinen mummo, hän huomaa uhrautuvansa miehen lastenlasten vuoksi enemmän kuin mies itse. Aina on myös tyyppinä ulkokultainen ja kaksinaamainen: hän usein päätyy mielistelemään varsinkin miehensä sukulaisia. Kesänvietto laajennetussa perheessä on loputonta kestitsemistä ja lasten trafiikkia, ja bonuksena heillä on huolehdittavanaan samassa rakennuksessa asuva syöpäsairas ukki.

Teos alkaa vauhdikkaasti Iiris-tyttären sekoamisella, mutta tämän jälkeen se etenee verkkaisesti. Meininki tuntuu pelkältä kotoilulta, vaikka välillä vieraillaan Ainan nuoruudessa 70-luvulla vapaan rakkauden aikana. Kiinnostavimpia havaintoja hän tekee levottomien tytärten elämänvalinnoista, miehistä ja lapsista tuliaisina, taiteellisista ambitioista, joista tunnistin paljon itseäni.

Myös naapuruussuhteet ovat koetuksella, kun naapurin nuori rouva alkaa liian tuttavalliseksi Sakarin kanssa. Myös Ainan uskollisuutta miehelleen koetellaan, kun yllätysvieras menneisyydestä pasahtaa tuttuun ja turvalliseen pihapiiriin.

Fiilikset kirjassa olivat parhaimmillaan vähän samansuuntaisia kuin Riikka Pulkkisella, ja jopa teoksen kirjailijatyttären hahmossa aistin vähän pulkkismaisia piirteitä. Muistaakseni myös Pulkkisen kirjoissa on samantyyppisiä vanhempia naishahmoja kuin tämä Aina, porvarillisen vakaita, sivistyneitä ”viiniä keittiössä” – ihmisiä, jotka eivät koskaan humallu muita häiritsevästi. Ainan kahdella tyttärellä taas on haasteita myös päihteiden kanssa, ja teoksessa ilmenee myös viisautta siitä, kuinka asia otetaan tai jätetään ottamatta puheeksi.

Juonen suhteen jäin odottamaan enemmän, vaikka varmasti Ainan elämän yllätysvieras tuokin monille hupia. Lahjakkuutta Rissasella kirjailijana on siinä, kuinka hän onnistuu kaivamaan ilon irti porvarillisen naapuruston trampoliinihankinnoista. Pidin siitä, että hän kaivaa arkisen draaman ainekset melko mitättömistä aineksista. Välillä myös pitkästyin, ja jäin odottamaan raflaavampia juonenkäänteitä.

Kirjalle on olemassa myös jatko-osa, sillä perheen kimurantti tilanne jäi monelta osin auki. Kuka tietää, vaikka antaisin sille mahdollisuuden tilanteessa, jossa pää ei kestä liian repivää draamaa tai jännitystä.

Salataskujen strategisesta suunnittelusta

Raija Oranen: Miljonääri (Otava, 2000, äänikirja julkaistu 2021)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Viikonloppu meni joutuisasti melko vaativan käsityöprojektin parissa, ja sitä tehdessä kuuntelin sujuvasti Raija Orasen teosta Miljonääri. Sen julkaisuvuonna tämäntyyppinen pukudraama Venäjän rikkaista valkoisista emigranteista ei olisi minua lämmittänyt, mutta 21 vuotta myöhemmin voin kepeästi viettää pari päivää ökyrikkaan saippuatehtailijan perheen luona.

Yksi teoksen avainhenkilöistä on punkaharjulainen orpotyttö Siiri Haavisto, joka pääsee nuorena piikomaan Zhukovien perheeseen, joilla on äveriäs linnakartano Pietarin läheisellä saarella. Siirin näkökulma työnantajiensa elämänmenoon on vähän samantyyppinen kuin Enni Mustosen sarjassa Syrjästäkatsojan tarinoita (tosin Oranen ehti keksiä tämän lajityypin ensin). Siiri venäläistyy nopeasti, ja joutuu myös aikuistumaan liian nuorena. Hän toimii perheessä lapsenpiikana ranskalaisen kotiopettajattaren alaisuudessa.

Päähenkilöksi kuitenkin nousee perheen voimakastahtoinen emäntä, upseerintytär Antonina, joka neljän synnytyksen jälkeen kokee olevansa naisena pystyynkuollut kelohonka. Grigori, hänen aviomiehensä, on turvannut perheelle hulppeat puitteet, mutta liitto on muuten kriisissä. Julkisesti uskonnollis-isänmaallinen rouva iskee silmänsä perheen ystävään, naimattomaan näyttelijä-Juriin, joka on muun kiinnostavuuden lisäksi aatelistaustainen. Romanssi kehittyy suht avoimesti perheen juhlissa, eikä Grigorilla ole voimavaroja puuttua asiaan. Aviomiehenä hän vaikuttaa sallivana ja varsin modernina, kun taas Antoninan tyyppinen ”valiotamma” kaipaa kumppaniltaan ronskimpia otteita ja intohimoa. Hyvin voi ennustaa, että hankaluudet näiden kahden välillä tulevat jatkumaan läpi trilogian, eikä helppoa sovintoa ole tiedossa.

Teoksessa eletään 1910-lukua, ja päästään pakenemaan viimeisten joukossa Pietarista Suomeen lokakuussa 1917. Siiri seuraa perhettä uskollisesti paikasta toiseen, kuten tekee muukin palveluskunta. Suuri seurue majoittuu pitkiä aikoja Helsingin Kämp-hotellissa, eikä heillä ole ruoasta pulaa vaikeampinakaan aikoina. Imatran ja Savonlinnan suunnassa tosin palveluskunnan on lähdettävä kalalle, sillä siellä kaikissa majapaikoissa ei enää ole ylläpitoa.

Hieman kärjistettynä voisi luonnehtia, että kirjan keskeiset jännitteet muodostuvat perheen jäsenten ja palveluskunnan välisiin salaisiin suhteisiin tilanteessa, jossa elettiin pitkälti eristyksissä ympäröivästä yhteiskunnasta. Kiellettyä kuksimista olisi voinut olla vähemmänkin, sillä se ei pidemmän päälle ole kovin kekseliäs juonenkäänne. Muuten romaanissa on kiinnostavia hahmoja, kuten nuori punakaartilainen Harry, joka tutustuttaa miljonäärin poikaa kansan asuinoloihin.

Ajankuva kirjassa on anteliasta, ja itse pidin eniten tavallisen arjen kuvauksesta niin Pietarin kuin Helsingin päässä. Varsinkin Pietarin asuinolojen ja vuokramarkkinoiden kuvauksessa päästään asian ytimeen, eli Oranen ei ainakaan idealisoi näiden ökyrikkaiden maailmankuvaa, vaan osoittaa realistisesti syyt, miksi riistokapitalisteista haluttiin eroon. Salataskujen ompeleminen alusvaatteisiin on pitkin maailmanhistorian ollut rikkaiden pakolaisten selviytymiskeino, ja teos myös oivasti osoittaa, kuinka esimerkiksi köyhässä Suomessa arvokoruilla ei ollut tuona aikana paljoa markkina-arvoa.

Zhukovien pakkomielle Pariisiin pääsemisestä on ollut noina aikoina yleinen haave, ja kyllä tämän saagan jatko jäi kutkuttamaan, varsinkin, jos sitä on saatavilla äänikirjana. Osia sarjassa on kolme, ja luulen, että tulevienkin osien parissa voisi valmistua jokunen vaate.

Kolmannen linjan kattotasanteella

Teos: Piritta Porthan: Meitä oli kaksi (Minerva, 2020)

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Viime viikolla löysin sattumalta tuoreen esikoisromaanin, jossa päähenkilön, nuorehkon äidin mielenterveys rakoili (Elina Jokinen), ja sama tematiikka jatkuu nyt Piritta Porthanin esikoisessa. Jokisen romaanin tapahtumapaikat olivat syvällä maakunnissa, kun taas Porthanin teoksessa eletään Helsingissä ja reissataan reippaasti ympäri Eurooppaa. Mutta molemmissa teoksissa on ulkoisesti menestynyt päähenkilö, joka on sisäisesti hajoamispisteessä.

Romaanissa nuori Iiris on kadottanut kaksossiskonsa Hertan Ruisrockissa kesänä ennen opiskelujen alkua Sibelius-Akatemiassa. Herttaa on etsitty perusteellisesti, ruumista ei ole löytynyt, mutta muutaman vuoden päästä tyhjä uurna haudataan Hietaniemen hautausmaalle. Tragedian vuoksi Iiriksen vanhemmat muuttavat pysyvästi Rhodokselle, ja Iiris ripustautuu ensimmäiseen poikaystäväänsä, jonka kanssa saa lapsen jo opintojen alkuvaiheessa.

Iiris ei saa vakavaan masennukseensa apua virallisia kanavia pitkin, mutta hän löytää keinon päästä elämässään eteenpäin sairaudesta huolimatta. Identtisenä kaksosena sisaren menetys muokkaa hänen persoonaansa radikaalisti, ja tämä vaikuttaa myös ihmissuhteisiin. Hänen arkiminänsä on sovinnainen, arkirutiineja arvostava. Perheessä hänen vastuullaan on ekologisen pyykkietikan ja pesupallojen hankinta. Mutta tämä elämä ei riitä hänelle, vaan hän kaipaa suurempaa huomiota kuin mikä on hänelle arkiroolissaan mahdollista.

Arjessaan Iiris opettaa musiikkia yläkoulussa, ja ottaa kasvatustehtävänsä vakavasti. Hän on myös perheensä ensisijainen elättäjä, sillä it-alalla toimiva aviomies Kristian on omistautunut oman, tulevan applikaationsa kehittämiseen. Mies siis kieltäytyy palkkatyöstä, ja elää satunnaisilla keikkatuloilla. Iiris vertaa perheen valta-asetelmaa lapsuutensa kotiin, jossa isä oli maailmaa kiertävä jazzmuusikko. Perheiden tilanteessa on paljon yhteistä, vaikka jopa Iiriksen isä pyrki olemaan kotona edes juhlapyhinä. Kristian taas pakenee joogaan niinä harvinaisina hetkinä, kun yhteistä kotiarkea on. Hän myös potee ristiriitaista ilmastoahdistusta, ja pyrkii rajoittamaan vaimonsa ja tyttärensä ruokavaliota silloinkin, kun ei ole kotona.

Romaanin varjonarratiivi liittyy ekologiseen yhteisöön, Tarotin tähtiin, jossa on luovuttu yksityisomaisuudesta ja länsimaisista mukavuuksista. Tämä kertomus oli sen verran yliampuva, että kaikessa karmeudessaan se toi romaaniin myös humoristisen näkökulman. Toisaalta se vahvisti stereotypiaa, jonka mukaan yhteisöasumisessa on aina seksuaalisen kokeilun aspekti.

Minua tämä teos valaisi persoonallisuushäiriöiden mahdollisista syntytekijöistä, vaikka Porthan ei sorru liian psykologisoivaan kielenkäyttöön. Tulkinnat kaksostyttöjen mielentiloista jäävät pitkälti lukijan vastuulle. Sosiaalisen median rooli huomiohakuisen käyttäytymisen eskaloijana on yksi keskeinen teema.

Rakenteellisesti teos on rönsyilevä, ja koin joidenkin juonenkäänteiden olevan turhia. Iiriksen taiteilijaminän seikkailuissa oli myös koomisia kliseitä, kuten 27-kuolemankultin palvonta ja Instagram-kuvien ottaminen Pariisissa Jim Morrisonin haudalla. Toisaalta juuri tällaisia tempauksia tehdään somessa katsojaluvun lisäämiseksi, sillä moni seuraaja ei halua tietää Pariisista muuta kuin popkulttuurin pinttyneimmät kliseet.

Romaanissa on paljon YA-kirjallisuuden elementtejä, mutta se voi myös kiinnostaa psykologisten trillereiden ystäviä. Siskon katoamisen tarina ei tässä saavuta äärimmäisen kauhun aspektia, mutta Iiriksen sisäisessä maailmassa riittäisi ihmeteltävää useampaankin romaaniin.

Pyrin tässä arviossa olla tekemättä liikoja juonipaljastuksia, sillä romaanin vahvuus piilee sen yllätyksellisyydessä. Heikkoutena pidin popkulttuurin ja somekulttuurin ilmiöiden liiallista läsnäoloa, mutta tämä johtuu omista tämänhetkisistä mieltymyksistäni. Olen lukenut liian monia teoksia, joissa päähenkilö rakentaa vaihtoehtoista minuutta Instagramin ja blogimaailman kautta. Ehkä tässä silti poikettiin tavallisimmasta tarinasta siinä, ettei päähenkilö leimallisesti pyrkinyt rikastumaan toiminnallaan, vaan pääsemään ikoniseksi julkkikseksi keinolla millä hyvänsä.

Jos lukija ei kuulu alle kolmikymppisten kohderyhmään, teos voi silti kiinnostaa muun muassa laajemman maailmantuskan teeman vuoksi. Teos tarjoaa siis pohdittavaa monenlaisille yleisöille, ja helsinkiläisen arjen kuvauksenakin se on osuva.

HELMET-haasteessa hyppään nyt kohtaan 9: ”Kirjailijan etu-ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella”.

Puutarhurin talon magiaa

Teos: Elina Jokinen: Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi (Tuuma Kustannus, 2020)

Jyväskylän yliopiston Seminaarinmäellä, suurten historiallisten punatiilikolossien keskellä, sijaitsee Puutarhurin talo, keltainen puupytinki, joka joskus oli innokkaiden hortonomien virka-asunto. Nyt siellä järjestetään mm. tutkijaseminaareja, ja siellä ideoitaan esittää myös Stella Julmala, Elina Jokisen esikoisromaanin päähenkilö.

Stella on yhteiskuntatieteiden maisteri, kolmen pojan äiti ja Antin aviovaimo. Antti ja Stella ovat uskova pariskunta, joilla on tien päässä omakotitalo, omenapuita ja kasvihuoneen rakennusprojekti kesken. Antille kolme lasta riittäisi, mutta Stella kokee lapsen kantamisen tehtävänä, johon hänet on luotu. Stellan sukutausta on vanhoillislestadiolainen, mutta tämän Krista-äiti on hylännyt juurensa ja alkanut feministiksi ja maailmanparantajaksi.

Stellan mielenterveys on rakoillut jo ennen neljättä raskautta, mutta tuona kesänä, jolloin hänen kuuluisi valita tutkijakoulun paikan ja ihmistaimen maailmaan saattamisen välillä, hänen pakkinsa sekoaa lopullisesti. Antti reagoi tilanteeseen aggressiivisesti vaatien omaa miettimisaikaa. Yliopiston kollegoiden maailmat tuntuvat liian etäisiltä, sillä tuntuu, etteivät nämä joudu tekemään elämissään suurempia valintoja kuin valinnat eri kasvipohjaisten maitotuotteiden välillä.

Tarina on myös sukutarina, jossa eletään vahvasti vuotta 1972 Pohjanmaalla. Tuolloin kotoa lähtöä tekevä Krista yrittää pelastaa vanhempansa veloista, alkoholismilta ja kaikkialla muhivalta masennukselta. Saarnaaja-isoisä Armaassa pesii hulluuden siemen, jonka tuhoilta perhe ei voi suojautua. Isoäiti Maaria on Karjalan evakko, joka rakastaa kauneutta, varsinkin puutarhaansa ja sen havainnointia huvimajasta käsin.

Stella on saanut tavata isoäitiään 7-vuotiaaksi saakka äidiltään salaa. Stellan isä Jussi on järjestänyt nämä sukuloinnit omalla lomallaan tyttären kanssa. Jo 15-vuotiaana Jyväskylässä Stella valitsee lestadiolaisen poikaystävän, ja tätä kautta lähenee Julmalan suvun saagaa. Uskonelämän valitseminen on myös kapinaa äitiä vastaan, joka on tietoisesti yrittää kasvattaa tyttärestään uskonnottoman, tiedostavan feministin.

Tämä on jo toinen lukemani Jyväskylään sijoittuva lestadiolaisuudesta kertova romaani; Essi Ihosen Ainoa taivas oli ensimmäinen. Romaanin historiallinen puoli taas muistutti minua asetelmaltaan Nina Wähän teoksesta Perintö, sillä molemmissa oli evakkouden historiaa, saarnasmiehiä ja hulluutta. Jokisen sukutarina on kompaktimpi ja fokusoidumpi, tai sillä on eri funktio romaanin kokonaisuuden suhteen.

Koin todella vahvaa samastumista päähenkilöön, ja muutenkin teos hiipi runollisella otteellaan ihon alle. Ihan kevyimmästä päästä teos ei ole, koin tämän jopa rankemmaksi kuin tuon mainitsemani Perinnön, jossa hulluuden perimää oli jakamassa suurempi määrä sukua ja kyläläisiä.

Uskonnon rooli on teoksessa kiinnostava: nuori pariskunta elää vahvasti henkilökohtaista uskoaan, mutta Jokinen ei tässä korosta lestadiolaisuuden yhteisöllisyyttä. Toki sitä löytyy pohjalaisesta ”juurikylästä”, mutta kaupungissa asuva akateeminen perhe on etääntynyt siitä. En myöskään saanut vaikutelmaa, että Stella Julmalan vakava mielenhäiriö olisi johtunut uskonnollisesta painostuksesta tai että hänen uupumuksensa olisi johtunut lapsiluvusta. Näin ollen teos muodostaa vaihtoehtoisen kertomuksen äitiydestä herätysliikkeen sisällä, tai pikemminkin sen reunamilla.

Jokinen on julkaissut viime vuonna myös luovan kirjoittamisen oppaan nimeltä Säröjen kauneus, ja hän toimii kirjoittajakoulutuksen lehtorina Jyväskylän yliopistossa. Tuo opas alkoi kiinnostaa erityisesti julkaisujen ”kaksoisstrategian” vuoksi, ja uskon, että tulen saamaan siitä enemmän irti luettuani romaanin ensin.

HELMET-haasteessa kirja sopii hyvin kohtaan 15: ”Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi.”

Morsiusneidon kiitollisuushaaste

Teos: Lindsey Kelk: Ikuinen morsiusneito (HarperCollins Nordic, 2019)

Suomennos: Virpi Kuusela

Äänikirjan lukija: Maija Rissanen

Vuosi 2021 alkakoon höttöisesti chicklit-hömpällä, sillä olen lukemistoineni Piki-kirjaston varassa, ja sen tarjonta näin loman aikana on hyvin niukkaa. Brittiläinen Lindsey Kelk (s. 1980) on tuottelias romanttisen fiktion kirjailija, joka asuu tätä nykyä Los Angelesissa. En luultavasti olisi tohtinut lukea hänen teoksiaan englanniksi, sillä hänen suosituimmilla teoksillaan on niinkin latteat nimet kuin I Heart London ja I Heart New York.

Ikuinen morsiusneito kertoo kolmikymppisestä lontoolaisesta Maddiesta, joka joutuu rikkaan amerikkalaisen ystävänsä kaasoksi. Häitä on suunniteltu liian pitkään, ja hemmoteltu Lauren onnistuu aina sluibaamaan vaativammista tehtävistä. Kavereilla herää epäilys, onko tämä koskaan tehnyt muuta työtä kuin somepäivittämistä. Samaan aikaan Maddie etenee urallaan tarjoilijasta tapahtumatuottajaksi, ja saa monia työtarjouksia Laurenin rikkaiden ystävien parissa.

Maddien oma ihmissuhdehistoria on rosoinen, ja hän uskottelee itselleen, että mutkattomat seksisuhteet riittävät hänelle. Laurenin kihlajaisista hän pokaa rikkaan asianajajan Willin, jonka kanssa tapailu Maddien asunnolla on käytännöllistä ja salaperäistä. Miehen selitykset työkiireistä ja erikoisista asuinjärjestelyistä alkavat kuitenkin rasittaa Maddieta, ja pian totuus miehen todellisesta statuksesta paljastuu. Samaan aikaan häntä kosiskelee kiltti ja kunnollinen Tom, johon hän tutustuu järjestäessään tämän äidin synttäreitä.

Kirjassa järjestellään monenlaisia juhlia, ja sen lukeminen tuntui yhtä rentouttavalta kuin Liv-kanavan katsominen ankarassa miesflunssassa. Nyt tosin en ollut sairaana, ja olin joulun pyhinä nauttinut kunnon kiintiön juuri tämän henkistä tositeeveetä. Ylipäänsä juhlasuunnittelijan duuni tuntuu suomalaisesta näkökulmasta eksoottiselta, mutta ei tässä ainakaan ihannoida tuota ammattia, eikä luksuskaason osaakaan.

Kirjan hulvattomin narratiivi liittyy ”puuhakirjaan”, jonka Maddie on saanut täytettäväksi kaason ihanasta matkasta kohti satuhäitä. Siinä on myös mukana kiitollisuushaaste, joka tuntuu Maddien stressaavassa tilanteessa absurdilta. Ylipäänsä teos käsittelee ystävyyssuhteita, joissa molemminpuoliset odotukset ovat menneet pahasti metsään. Laurenilla ja tämän vanhemmilla on kovin eriskummallisia pyyntöjä morsiusneidoille, alkaen heidän fotogeenisyydestään ja edustavuudestaan hääkuvissa. Tällaisten pyyntöjen esittäminen sopii huonosti brittikulttuuriin, kun taas ökyrikkaiden (ja vähemmän sivistyneiden) amerikkalaisten parissa on normaalia olettaa, että häävalokuvia varten laihdutetaan ja värjätään hiukset morsiamen toiveiden mukaan.

Kirja on lähes täydellinen lajityyppinsä edustaja, ja huoh, Piki-kirjastossa näkyi olevan muitakin Kelkin tuotoksia saatavilla. Juuri nyt en ole tähän tuotantoon koukuttumassa, mutta arvostin silti henkilöhahmojen tervettä itseironiaa kaiken hömpötyksen ja sokerikuorrutuksen keskellä.

Tämän vuoden HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 7: ”Kirjassa on kaveriporukka”.