Perustuslaki sisälläni

Teos: Naoise Dolan: Jänniä aikoja (Otava 2020)

Suomennos: Oona Nyström

Blogissa olen hehkuttanut nuoren irlantilaisen komeettakirjailija Sally Rooneyn kirjoja, en pelkästään siksi, että kaipaan Dubliniin ja omiin nuoruusmuistoihini kaupungista. Rooneyn kirjoissa on ollut ovelaa poliittista analyysiä rivien välissä, ja näennäisen kepeyden taakse on piilotettu vakavaa yhteiskuntakritiikkiä. Ja nyt saan jatkaa matkaa Naoise Dolanin kanssa, esikoiskirjailijan, jonka uraa Rooney on edistänyt työssään kulttuuritoimittajana.

Jänniä aikoja sijoittuu Hong Kongin vuosiin 2016-7, jonne nuori dublinilainen Ava matkustaa heti yliopistosta valmistuttuaan. Hän löytää turhauttavan työpaikan rikkaiden lasten englannin opettajana yksityisessä kielikoulussa. Asuminen AirBnb-kimppakämpässä on tunkkaista, joten hän muuttaa pian uuden brittiystävänsä Julianin luo. Julian on menestynyt pankkiiri, joka on käynyt Etonin ja Oxfordin yliopiston, ja jonka eteneminen elämässä on itsestäänselvyys.

Kirjan alussa pelkäsin oudon pariskunnan seksisuhteen kuvauksen kääntyvän Fifty Shades of Gray-tyyppiseksi eroottiseksi päiväuneksi, mutta ehei, teoksessa ei ole mammapornon häivääkään. Ava on kiinnostunut itseään rikkaammista miehistä, mutta haluaisi silti säilyttää feministisen identiteettinsä. Mutta kun Julian on poissa pitkillä työmatkoillaan, Avan elämään saapuu kiinalaistaustainen Edith, joka Julianin lailla tulee paremmista piireistä.

Ava päätyy epämääräiseen suhteeseen molemman kanssa heidän toisistaan tietämättä. Suhde naiseen on miessuhdetta romanttisempi: Edithin vuoksi Ava on valmis ostamaan Jo Malonen luksustuoksukynttilöitä, jotka vievät hänen palkastaan usean tunnin loven. Edith on tasokkaaseen elämään tottunut Instagram-hifistelijä ja juristi, jolla on Kanadan kansalaisuus. Tämän hänen äitinsä takasi aikanaan menemällä synnyttämään ainoan tyttärensä Torontoon, ja oli lähellä, että tytär olisi saanut kaupungin nimen.

Naisten suhde tuntuu lähes telepaattiselta, mutta Julianin ja Avan keskusteluissa on kiinnostavampaa poliittista kitkaa. Julian ei ole aivan tyypillinen rahanahne pankkiiri siksikään, että hänen isänsä on marxilainen professori ja olisi toivonut pojastaan jotain muuta kuin rahan palvojaa. Vaikka Miles-isä ja poika asuvat Hong Kongissa vain parin metropysäkin päässä toisistaan, he ehtivät tavata vain pari kertaa vuodessa. Ava pohtii naapurimaiden eroja perhesuhteiden hoidossa, ja huomaa niiden olevan merkittävät. Yläluokkaisilla briteillä vanhempien ja lasten välit voivat olla todella kalseat, eikä hän erityisesti kaipaa tulevaksi esitellyksi Julianin Englantiin jääneeelle äidille Cambridgeshiren kartanolla.

Kirjan hauskimmat havainnot liittyvät kieleen, ja statuseroihin aksenttien välillä. Ava ei ole koskaan käynyt Lontoossa, mutta silti hänen odotetaan imitoivan brittiaksenttia englannin opetuksessaan. Poliittisesti tietoisemmat hongkongilaiset toki myös kritisoivat sitä, että rikkaat pyrkivät pääsemään eroon paikallisesta englannin variantista. Postkoloniaalia kritiikkiä teokseen on ripoteltu sopivasti, mutta ei kuitenkaan niin, että illalliskeskusteluista tulisi raskaita.

Itseäni kiinnosti silti eniten Avan feministinen kommentointi oman maansa lähihistoriasta, sillä hän on lyhyen seksuaalihistoriansa aikana kokenut miesten kanssa maatessaan saaneensa maan perustuslain sisäänsä. Vastaavasti nuorilla naisilla on ollut tapana säästää rahaa yllätysraskauden varalle aborttirahastoon. Jotkut ovat pitäneet rahastoa porukalla, mutta Ava on säästänyt rahaa yksin. Kun hän ei 22-vuotiaana ole vielä joutunut käyttämään tiliään, hän pääsee rahastonsa turvin vaihtamaan maata.

Tässä teoksessa oli vähän samaa twistiä kuin suomalaisen Emma Kantasen Pekingiin sijoittuvassa teoksessa Nimi jolla kutsutaan öisin, jossa tosin LGBT-kulttuuria kuvataan tarkemmin ja jossa erotiikalla on suurempi rooli. Yhtä lailla teosta voi verrata Kevin Kwanin Ökyrikkaisiin aasialaisiin, vaikka lopulta Avan elämä ei ole kovin ökyä.

Teemojensa puolesta romaani varmasti vetoaa eniten parikymppisiin lukijoihin, mutta rikkaan kielen ja historiallisten tasojensa vuoksi sitä uskaltaa suositella myös vanhemmille lukijoille. Hauskinta oli, että teoksen kautta pääsi vierailemaan kolmessa kulttuurissa samanaikaisesti.

The Mökkikirja, 2019?

Teos: Johanna Venho: Ensimmäinen nainen (WSOY, 2019)

Koska olen viime aikoina harrastanut kotimaista runoutta hintsusti, Johanna Venho on minulle tuntematon tekijä, ja sattumoisin luin hänen Sylvi Kekkos-romaanistaan naistenlehdestä. Tutustuin Sylvi Kekkosen tuotantoon ensi kertaa pari vuotta sitten mökillä, jonne olin roudannut kaikki lukemattomat poistokirjat. Mökkimme sijaitsee vajaan tunnin matkan päässä Pieksämäeltä, jossa on kulttuurikeskus Sylvi ja vanha pappila, jonne en ole vieläkään ehtinyt reissata. Pidin Sylvin romaanista Lankkuaidan varjossa (1968) paljonkin, ja asetin sen mentaalisesti osastoon ”Karjala-kirjallisuus”.

Venhon teos ei sytyttänyt mielenkiintoani automaattisesti, koska en ole vielä siinä iässä, että presidenttien puolisot olisivat iltapäiväkahvieni ykköspuheenaihe. Kun se kuitenkin oli tarjolla Bookbeatissa, jonne minulla on nyt ilmainen kokeilujakso, päätin vilkaista sitä, ja teos vei mukanaan. Huomasin heti, että siinä oli The Mökkikirjan ainesta – harmi vaan, että luen sitä nyt täällä kaupungissa, sisällä, siitepölypakolaisena. Ensimmäinen suositukseni kuitenkin on, että teos kannattaa ottaa mukaan luonnon helmaan. Parhaiten se toimii, jos sen seuraksi keittää nokipannukahvit.

Kirjassa 66-vuotias Sylvi Kekkonen matkustaa yksin kesämökilleen Suomusjärven Katermaan tutkimaan vanhoja päiväkirjojaan ja suremaan parhaan ystävänsä Marja-Liisa Vartion kuolemaa. Urho viihtyy mökillä huonommin, mutta siitä on tullut introvertin ensimmäisen naisen tärkein piilopirtti. Matkaa tehdään kuningatar Elisabethin lahjoittamalla Morris Minillä, ja Sylvi on ylpeä vanhemmalla iällä hankitusta ajokortistaan. Autoa ajaessaan hänellä on jalassa matalapohjaiset kävelykengät, jotka hän vaihtaa korkokenkiin siitä poistuessaan. Tyylitieto ennen kaikkea!

Kirjassa Sylvi alkaa valmistella lapsuusaiheista teostaan, ja saa paljon vaikutteita unien maailmasta. Vaikka hän on jo reuman runtelema, hän edelleen jaksaa vaellella pelkäämättömästi lähimetsissä ja sienestää. Mökillä hän myös uskaltaa tutkiskella punaista muistikirjaa, jossa on kosmoskynällä tehtyjä merkintöjä mystisestä O:sta vuodelta 1952. Tuolloin Urho on jo ollut avoimessa salasuhteessa suomenruotsalaisen Anne-Marien kanssa, ja avioliiton romanttinen liekki on hiipunut lopullisesti. O ei saa lemmenliekkiä roihuamaan, mutta avaa pelkällä läsnäolollaan uuden ikkunan.

Kiinnostavinta teoksessa on kolmen naisen ystävyys, Sylvin (1900-1974), Marja-Liisa Vartion (1924-1966) ja kuvanveistäjä Essi Renvallin (1911-1979), joka työstää Sylvin muotokuvaa tuskallisen hitaasti työhuoneellaan. Essi on teoksen toinen kertoja, joka näkee presidentin rouvan toisin silmin. Essin miessuhteista ja alkoholinkäytöstä liikkuu ilkeitä juoruja, mutta Sylvi ei halua tähän osallistua. Naiset tapaavat usein muuallakin kuin Sylvin salongissa Tamminiemessä. Sivuhenkilöiden elämiin kurkistaminen laajensi tätä romaania valtavasti, ja kertoi myös paljon Sylvin itsensä laajasta ihmistuntemuksensa: hän ei ainakaan tuntunut keräilevän elämäänsä itsensä kaltaisia tyyppejä, vaan hulluja taiteilijoita, jotka uskalsivat tulla Tamminiemeen paidannapit hukassa. Paras havainto olikin, että Sylvin ystävät olivat hänen elämässään läsnä pyrkimättä hyötymään tämän asemasta.

Henkilökohtaisesti löysin kirjasta taas uusia viitteitä ”juurilleni” Kangasniemeen, jossa Sylvi oli poikineen talvisodan aikana Helsingin pommituksia paossa. Kangasniemi oli Kekkosen äidin Emilia Pylvänäisen kotipaikka, jonne presidentillä ilmeisesti oli lämpimät siteet, koska lähetti sinne perheensäkin turvaan. Myöhemminkin, presidentiksi päästyään Kekkonen kunnioitti äitinsä kotipaikkaa vierailuilla, joista meilläkin on kuvamateriaalia.

Romaanissa Sylvi muistelee tuota sotatalvea, ja myös paikallisia hahmoja, kuten nuorta torpan rouvaa, joka jätti miehensä tämän väkivallan vuoksi. Ilmeisesti myös Emiliassa ja Sylvissä oli paljon yhteistä, mutta äidin kaltaiseen naiseen rakastuminen ei sitten riittänyt romanttiseksi sisällöksi kilpailuhenkiselle suurmiehelle.

Uskottomuusdraamaa Venho käsittelee sopivan realistisesti. Pariskunta eli keski-ikään tultaessa niin avoimessa suhteessa kuin tuon ajan moraalikäsitysten mukaan oli mahdollista. Sylville avioero oli mahdottomuus, koska papin tyttärenä häneen oli iskostunut käsitys lasten parhaasta, ja hän myös halusi suojella lapsenlapsiaan mahdolliselta skandaalilta.

Pidin kirjan runollisesta ilmaisusta, aistillisuudesta, ja sopivan napakasta rajauksesta. Ajankuvaa teoksessa oli sopivasti, mutta Sylvi alkaa jo olla siinä iässä, että sulkee radion, kun sieltä tulee rautalankamusiikkia.

Toivon, että teos tavoittaa myös nuorempia lukijoita, ja herättää keskusteluja muustakin kuin tyypillisestä, pönöttävästä presidentin rouvien fanitusperspektiivistä. Aineksia tässä teoksessa perspektiivin laajentamiseen on, mutta on lukijan vastuulla löytää Sylvin tarinan radikaalit kohdat.