Rönsyilevän kaupungin salaisuudet

shamsieKamila Shamsien Kartanpiirtäjä (Gummerus, 2012, suom. Kristiina Drews) tarttui käteeni joulun kirjatorilta hätäisenä hankintana. Luulin saaneeni käsiin jonkun kirjailijan uudemman suomennetun teoksen, ja vasta teosta kymmeniä sivuja luettuani huomasin, että minulla on sama teos englanninkielisenä alkuperäisversiona (Kartography, 2002) hyllyssäni, ja olen lukenut sen pian julkaisun jälkeen. Ilmeisesti minulla on ollut vuosituhannen alussa sellaiset ruuhkavuodet, että lukemisistani ei ole jäänyt paljon jälkeä. Muistan nimittäin 80-luvun ja 90-luvun alkupuolen lukemistoni tarkasti, mutta välissä on viitisentoista vuotta sumuisempaa säätä.

V. 1973 syntynyt Shamsie kuuluu siihen ikäluokkaan pakistanilaisia kirjailijoita, joiden kokemusta leimaa aivovuoto ja siirtolaisuus yleensä kahdella mantereella (Britanniassa ja Pohjois-Amerikassa). Kartanpiirtäjässä hän kuvaakin omaa yläluokkaista, etuoikeutettua ikäluokkaansa, jolle kahden maailman kansalaisuus on jollain tapaa itsestäänselvää. Muuttojen syyt ja seuraukset ovat kuitenkin rikkaillakin monimutkaisia ja niitä leimaa syyllisyys ja sekaannus identiteetistä. Tämän teoksen nykyajassa, jossain 1990-luvun loppupuolella, monille kotiinpaluu tuntuu tuskalliselta ja hengenvaaralliselta.

Teos on mestarillisesti monikerroksinen elegia maalle, joka ei koskaan ole löytänyt identiteettiään – ja ylistyslaulu Karachille, yhdelle Aasian väkivaltaisimmista kaupungeista. Päähenkilöt Raheen ja Karim ovat katselleet toisiaan jo pinnasängyistä, sillä heidän vanhempansa ovat sydänystäviä. Lapset kasvavat melkein sisaruksina teini-ikään saakka, jolloin perheiden salaisuudet alkavat pikkuhiljaa paljastua kasvaville nuorille. Raheenin ja Karimin ystävyyden katkaisee Karimin perheen muutto Lontooseen. Karimin palatessa kuvioihin nuorena aikuisena Karachi on muuttunut kosmopoliitista kaupungista pelokkaaksi etnis-poliittisen väkivallan pesäkkeeksi, jossa nuoriso ei enää voi huolettomasti hengailla rakkailla rannoillaan. Jäljelle jää nostalgia ja muistojen kartat, joille Raheen ja Karim raapustavat rönsyileviä lonkeroitaan. Kartanpiirtämisen metafora on siksikin osuva, ettei pakistanilaisista kaupungeista ole todennäköisesti vieläkään olemassa paikkansapitäviä karttoja, eikä paikalliseen mentaliteettiin kuulu länsimainen kartografinen tarkkuus. Karttoja piirretään tarinoiden kautta kuulemalla.

Teos on ensisijaisesti rakkaustarina, jossa kahden perheen tarinat nivoutuvat toisiinsa melkein sukurutsaisesti. Nuorten vanhemmat ovat 70-luvulla seurustelleet ristiin, ja parinvaihto on tapahtunut poliittisista syistä siksi, että maassa käytiin vuonna 1971 verinen sisällissota. Koko yläluokkainen seurapiiri on intiimisti sidoksissa toisiinsa, niin sisäsiittoisesti, että lukijaa saattaa nolostuttaa. Shamsie kirjoittaa auki oman yhteiskuntaluokkansa kirjoittamattomia sääntöjä piinallisen rehellisesti. Välillä piina saattaa tuntua jopa liialliselta. Nuorten meininki on teoksessa kauttaaltaan raikasta, mutta olisin voinut lukea vähemmän keski-ikäisten vanhempien tunkkaisista alkoholinhuuruisista seurapiirikuvioista. Vanhempien keskinäinen draama oli teoksen ydinjuoni, mutta paikoitellen sen käsittely muuttuu melodramaattiseksi. Viimeisellä kolmanneksella juonessa on hyytymiä. Shamsien kielellinen lahjakkuus pelastaa teoksen ja vie lukijan maaliin saakka, mutta esimerkiksi rakkaustarinan kannalta on yhdentekevää, ketkä lopulta saavat toisensa.

Kuten Shamsie taidokkaasti esittää, Pakistanin 80-90-lukujen levottomuudet eivät olleet kovinkaan uskonnollisesti motivoituneita, vaan etniset ryhmät, klaanit ja mafiat taistelivat vallasta ja rahasta. Shamsie kirjoittaa rahanpesusta, huumekaupasta ja kaiken maailman hämäristä puuhista, joihin romaanin nuorten kaikki yliopistokoulutuksen saaneet kosmopoliitit vanhemmat ovat tavalla tai toisella sekaantuneita. Uskonnon rooli teoksessa on hyvin marginaalinen – ketään ei esitetä rukoilemassa eikä moskeijassa vierailla kertaakaan. Raheenin paras ystävä Sonia alkaa uusrikkaan perheen painostuksesta pukeutua kunnon muslimitytön lailla edistääkseen kihlaussuunnitelmaansa, ja tänä herkkänä aikana hänen luonaan käyvät ei-sukulaiset pojat joutuvat istumaan alakerran ”miesten puolella”. Muissa taloissa meno on täysin länsimaistunutta: nuoret miehet ja naiset ryyppäävät, kuuntelevat heavy rockia ja joskus kokeilevat huumeitakin yhdessä.

Karachin lähihistoria vaikuttaakin kansainvälisemmältä kuin Pakistanin muiden kaupunkien. Viettäessäni aikaa Punjabin itärajalla Lahoressa v. 2001 hieman ennen 9/11-iskuja naisten peittävässä pukeutumisessa ja islamilaisten sääntöjen noudattamisessa oli jo siirrytty järeämmälle tasolle. Muistan kyllä nähneeni ystävieni sukualbumeja 70-80-luvuilta, joissa meininki vaikutti reippaammalta ja rajoja rikkovammalta kuin silloisessa nykyisyydessä. Shamsie piirtää tarkasti karttaa maansa mentaliteettien muutoksista.

Oletan, että Shamsien myöhemmät teokset ovat olleet menestyksiä myös Suomessa ja siksi tämä varhainen teos on myös suomennettu 10 vuoden viiveellä. Pakistanilainen uusi kirjallisuus 2000-luvun alusta alkaen on kauttaaltaan laadukasta, ja Shamsie on yksi maan kärkivientituotteita. Shamsieta vielä suurempi suosikkini on Mohsin Hamid, joka on kehittänyt poliittisesta satiirista aivan omanlaisensa version. Mantereiden välisen jälkikoloniaalin dialogin näkökulmasta tästä teoksesta tulee mieleen ensimmäisenä nigerialais-ghanalainen Taiye Selasi ja hänen esikoisromaaninsa Ghana ikuisesti (2013). Tunteiden ja kielellisen ilmaisun tasolla teoksissa on paljon yhteistä ja muodostaisivat hurmaavan ja poliittisesti avaavan lukupaketin perheistä mantereiden ja eri lojaaliuksien välillä.

 

Kipeää lähihistoriaa

Adoptoitu-kirjan%20kansiKaimojen kirjoittamia kirjoja on aina hauska lukea, ja Anu Rohima Myllärin Adoptoitu (2006) on ollut listallani jo vuosikausia. Anua olen saanut kuullakin takavuosina joissain tapahtumissa Tampereella – viimeksi tapasimme keskustassa SPR:n Ennakkoluulot roskiin-kampanjan tiimoilla. Hänen tarinansa oli minulle jo tuttu ennen kirjaan tarttumista. Teos tuntui helpottavan tiiviiltä ja suorapuheiselta äskeisen Knausgård-savottani jälkeen. Tässäkin kasvetaan aikuiseksi, koetaan identiteettikriisejä, otetaan ensikännejä ja koetaan maailmantuskaa, mutta Anu Mylläri onnistuu tiivistämään reiluun 200 sivuun sen, mihin Norjan vuonojen maisemamaalarilla menee ainakin 1000 sivua.

Adoptoitu ei ole pelkästään muistelmateos, vaan ennen kaikkea tietokirja, joka on osoitettu kaikille, mutta erityisesti kansainvälistä adoptiota harkitseville tuleville vanhemmille. Hienolla tavalla Mylläri kartoittaakin suomalaisen adoption historiaa ja muuttuvaa asenneilmastoa suhteessa perheissä ilmenevään ”toiseuteen”. Tullessaan Suomeen kaksivuotiaana vuonna 1980 hänen adoptiovanhempiaan Ainoa ja Seppoa ei oltu valmennettu, eivätkä he edes matkustaneet Bangladeshiin tytärtään hakemaan, vaan alimittainen bengalia pulputtava käärö ojennettiin heille Helsinki-Vantaan tulohallissa. Kansainvälisen adoption kentällä on tapahtunut paljon kolmessakymmenessä vuodessa, mutta valitettavasti suomalaisten asennemaailma kohti ”monivärisiä” perheitä ei ole väljentynyt lisääntyneen matkailun, ulkomailla asumisen ja muun kansainvälistymisen myötä.

Mylläri haluaa jakaa lyhyen elämänsä aikana sattuneita kipeitä kohtaamisia, joista jotkut ovat koomisia, jotkut vain ilkeitä tai pahansuopia. Pahinta syrjintää hän tosin koki ollessaan lyhyen aikaa au pairina suomalaisessa perheessä Arizonassa, jonka äiti järkyttyi tavatessaan lentokentällä ruskeaihoisen suomalaistytön -hän kun palkkasi värillisiä vain taloudenhoitajiksi ja puutarhureiksi, muttei kultamurujensa peräänkatsojaksi. Perheessä työskentely oli tukalaa, sillä sen äiti oli keskittynyt ohjeistamaan Anua pukeutumisessa ja käyttäytymisessä niin, ettei tätä luultaisi meksikolaiseksi roskaväeksi.

Anun lapsuuden- ja nuoruudentarina herkistää taatusti suuren osan lukijoista kyyneleihin, mutta teoksen tarkoitus ei ole herättää sääliä. Aino-äidin kuoltua Anun ollessa kahdeksanvuotias hän eli kymmenen vuotta yhdessä jäyhän, mutta sydämellisen pienviljelijäisänsä kanssa kahden. Välillä tilalla kävi asumassa uusi emäntäkokelas, mutta suhde loppui lyhyeen. Mylläri vääntää vitsiä mm. maaseudun naisten tavasta viettää iltaa Yves Rocherin katalogien parissa, liimaten mystisiä tarroja lomakkeisiin ja odottaen paketteja, jotka olivat täynnä kitschisiä yllätyslahjoja. PIenelle Anulle tällaiset asiat edustivat äidin ikävää, jonka viisas isä tajusi ja suostui kustantamaan Anulle kalliin mallikouluharrastuksen yläasteikäisenä – harrastus, jonka kautta hän pääsi viisitoistakesäisenä Frisco-limonadin mainostytöksi. Toisaalta hän ei koskaan menettänyt poikatytön identiteettiään ja koki koko nuoruutensa ajan pohjalaisen miehisen kommunikaatiokulttuurin itselleen luontevaksi tavaksi olla maailmassa.

Myllärin teos on kiinnostava matka Suomen lähihistoriaan etnisen ”toiseuden” näkökulmasta. Pienenä tyttönä Anu oppi tanssimaan lavatansseja, tanhua ja lambadaa, mutta tullessaan teini-ikään moni perhettä tuntematon pohjanmaalainen luuli tyttöä Sir Vilin välittämäksi filippiiniläiseksi lapsivaimoksi. Neekeri-sanan estoton käyttö kuului 80-90-luvuilla pohjalaiseen suuhun yhtä soljuvasti kuin uunijussin syönti. Helpottaakseen arjen rasismin kohtaamisesta Anu pakeni McGyverin tuijottamiseen ja Jean M. Auelin Luolakarhun klaanin esihistorialliseen maailmaan, jossa feministishenkiset naiset kommunikoivat ilman kieltä. Ja onneksi hänellä oli muutama hyvä ystävä, jotka eivät puhuneet hänelle  kuin ”värille”.

Kirjan julkistamisen aikaan Anu Mylläri ei ollut vielä vieraillut synnyinmaassaan Bangladeshissa. Blogimaailmaa vakoiltuani huomaan, että ainakin vuonna 2010 hän on kirjoittanut lyhyitä matkajuttuja Bangladeshista, Intiasta, Tiibetistä ja Kiinasta. Mielelläni lukisin jatkoa tälle odysseialle, tai ehkä mieluummin fiktiota, sillä Myllärillä olisi selvästi kapasiteettia myös kokeellisempaan kirjoittamiseen.