Sanskriittilaisen neidon pauloissa

Teos: Vasyl Kozeljanko: Hopeinen hämähäkki (Basam Books, 2006)

Suomennos: Eero Balk

Tavallaan suorittamani maahaaste on myös kirjojen ”konmaritusta”: sitä tulee tutkittua pinoja, joihin ei ole koskenut vuosiin, ja pohdittua myös niistä luopumista. Tein kuitenkin oikein, kun en viime muutossa heittänyt pois eksotiikkaosastoani, varsinkaan näitä lukemattomia hyllynlämmittäjiä. Nyt hyllystä löytyivät täsmäteokset Ukrainaa ja Albaniaa varten – molemmat teoksia, joita en ole jaksanut viime vuosikymmenellä kuin vilkaista, molemmat aihepiireiltään aivan liian vaativia silloiselle mielentilalleni.

Ukrainalainen Vasyl Kozeljanko (1957-2008) oli yksi maan menestyksekkäimpiä kirjailijoita myös kansainvälisesti. Hän kehitti oman ”vaihtoehtoisen Ukrainan historian” koulukuntansa, ja kirja, jota luen on yksi hänen tunnetuimpiaan. Tunnetumpi hän kai kuitenkin on ollut Itä-Euroopan maissa kuin Länsi-Euroopassa, sillä en löytänyt häneen viittaavia artikkeleita englanniksi, mutta jokusen saksaksi.

Romaani on puoliksi dekkari, puoliksi ilkikurinen veijariromaani, jossa rikosten selvittäminen jää lapsipuolen asemaan muulta kohkaamiselta. Päähenkilöinä ovat nuoret rikoskomisariot, saksalaistaustainen Helmut ja unkarilaistaustainen Karol, jotka on palkattu jäljittämään suuren maailman rikollisia Cernautin kaupungin paremmissa piireissä. Etsivät saavat käyttöönsä aivan liikaa valtion rahaa, joka kuluu alkoholiin, keikarin varusteisiin ja maksullisiin naisiin. Tarina alkaa vuodesta 1938, ja liikkuu ajallisesti monilla tasoilla.

Miesten huomion keskipisteenä on rikollisten sijaan mystinen leidi, ”sanskriittilainen” Maria Vidatha. Tuo kansallinen luokitus lukee hänen pakolaisille annetussa Nansen-passissaan. Suurin osa tuolla statuksella kulkevista ihmisistä ovat Venäjän valkoemigrantteja, mutta Marian alkuperä on todellinen arvoitus. Hänen oletettu intialaisuutensa ei vakuuta nuoria poliisimiehiä, mutta ulkonäölliset avut kylläkin. Valloituksessaan kilpakosijat eivät valitettavasti pääse pitkälle, mutta rukkasten saaminen puolin ja toisin vahvistaa heidän ystävyyttään.

Kirjassa nauretaan varsinkin tuon ajan nousevalle nationalismille, natsisympatioille, ja rikkaan yläluokan ”henkisille” harratuksille kuten vapaamuurariudelle. Teos sijoittuu Romanian puolelle, vaikka siinä on monia ukrainalaishahmoja. Kaupunki siis kuului ennen toista maailmansotaa Romanialle, mutta kuuluu nykyään Ukrainalle ja tunnetaan nimellä Chernivtsi. ”Pikku Wieninäkin” tunnettu kaupunki oli ennen toista maailmansotaa kosmopoliitti kulttuurikeskittymä, jossa varsinkin juutalaisten osa oli merkittävä.

Vaihtoehtoisen historian saralla kirjassa kuljetaan Jeesuksen aikaisten hopearahojen reittiä monesta Euroopan kohteesta kohti Bagdadin toria 1000-luvulle. Bagdadin torikuvaus onkin loistelias, ja voisi toimia itsenäisenä novellina. Myös kirjan nimi on houkutteleva arvoitus, jonka salaisuus pysyy aivan loppumetreille saakka.

Jos minulta kysyttäisiin kirjan juonen tiivistelmää, en osaisi sitä antaa. Ansiokasta siinä on tunnelmallisuus, ajan hengen kattavuus, ja varsinkin ruokakulttuurin antelias kuvaus (kukapa tietää, mitä aineksia on kaspiankääryleissä?). Toisaalta hahmoissa ei ole kummoista psykologista syvyyttä, eikä varsinkaan naisnäkökulma ole kovin onnistunut. Tämä on miehinen kirja, jossa naiset näyttelevät miehisen halun objektin roolia. Kuitenkaan nämä poliisihahmot eivät ole erityisen machoja, vaan heidän touhuistaan tulee enemmän mieleen lukiolaishuumori.

Joku aasinsilta päässäni muodostui tämän teoksen ja suomalaisen Mikko Porvalin historiallisten dekkarien välille, vaikkakin nämä ovat eri tasoisia kielellisesti. Porvalin dekkareissa ansiokasta on huolellinen taustatyö, mutta kaunokirjallisesta näkökulmasta ne ovat helpohkoja viihdekirjoja. Tämä romaani taas loistaa kielensä vuoksi, ja varsinkin omituisen, vanhahtavan sanaston. Tosin en voisi kuvitella, että tämä teos olisi taipunut suosituksi kirjasarjaksi – sellaiseksi se on aivan liian härö.

Silti täytyy tunnustaa, että kuljin edelleen tämän teoksen kanssa ymmärrykseni äärirajoilla siksi, että siinä a) vilisi ukrainalaisia termejä, joita ei aina kunnolla selitetty, b) minulla ei ollut tarpeeksi tietoa tuon alueen etnisistä jännitteistä, eli osa siihen liittyvästä huumorista meni ohi, ja c) en ole tottunut lukemaan dekkareita, jotka ovat näin kunnianhimoisia kielellisesti. Suuren osan ajasta olin kirjasta hämmentynyt, ihan hyvällä tavalla. Kirjan ymmärtäminen vaatinee keskivertolukijalta kontekstin huolellista kartoittamista. Hyvää romaanissa tosin oli, ettei Kozeljanko sorru helppojen historian oppituntien antamiseen ulkomaisille, pihalla oleville lukijoilleen. Minun tuli ainakin nyt kerrattua, mikä alue oli Bessarabia, koska en koskaan kouluaikoina tajunnut, mihin alueeseen sillä viitattiin.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 34/196: Ukraina. Teos voisi myös sopia kohtaan Romania, mutta kyseessä kuitenkin on ukrainalaisen nykykirjailijan teos, eli noudatan sijoituksessa kansallisuusperiaatetta.

Mainokset

DJ Mannerheimin soittolista

punkin_loppu_helsingissa-rudis_jaroslav-19023482-3279813476-frntlViime viikonlopun Viisas Elämä-messuilla oli myynnissä Basam Booksin ylijäämäromaaneja euron poiskantohintaan, joten mukaan lähti eurooppalaista ”marginaalikirjallisuutta”. Ensimmäisenä lukuun kolmen teoksen pinostani lähti tšekkiläisen Jaroslav Rudišin Punkin loppu Helsingissä (Basam Books 2012, suom. Eero Balk), joka houkutteli siksikin, että kirjailija on ikätoverini. Halusin verrata, oliko 80-luvun lopun nuorisomuistoissa mitään yhtäläistä minun, suomalaisen, ja tämän teoksen outojen Suomi-fanien kanssa.

Oikeastaan Helsinki on teoksessa vain metafora tai kaukana siintävä haavekuva. Itäsaksalaisilla punkkareilla Olella ja Frankilla on haave päästä keikkailemaan Automat-bändinsä kanssa Helsinkiin, mutta ennen Berliinin muurin murtumista heille ainoa mahdollinen matkailukohde on Tšekkoslovakia. Vuonna 1987 he pääsevät legendaariselle Die Toten Hosen-keikalle Tšekkeihin, mikä monella tapaa muuttaa nuorten miesten elämää. Keikalla Ole kohtaa myös Nancynsa, jonka kanssa hänellä on leimuava romanssi kahden päivän ajan. Ole (alias Sid), Frank (alias Johnny Rotten) ja Nancy lähtevät keikan jälkeen seikkailemaan Tšekin ja Baijerin rajaseudulle aikomuksenaan loikata länteen.

90-luvulla Automat kokee pikaisen menestyksen, levyttää kolme albumia ja pääsee Euroopan -kiertueelle, jonka päätepisteeksi on merkattu Helsinki. Bändi pääsee aina Turun satamaan saakka, mutta tapeltuaan verisesti managerinsa kanssa laivan humpparavintolassa he päätyvät pakenemaan maitojunalla takaisin Saksaan. Olelle tästä oharista tulee oman epäonnistumisensa symboli. Melankolisena ja masennukseen taipuvaisena antisankarina hän elää menneisyyden virheissä velloen.

Teoksessa on monia aikakerrostumia, mutta enimmäkseen tässä liikutaan 80-luvulla ja Olen ja Frankin nykyhetkessä. Se sijoittuu enemmän Saksaan kuin Tšekkeihin, vaikka post-sosialistinen meininki rajan molemmilla puolilla on jokseenkin sama. Minulle kiinnostavinta kerrontaa oli 16-vuotiaan Nancyksi itseään kutsuvan ammattikoulun keittäjälinjalla opiskelevan nuoren naisen päiväkirja, joka paljasti autenttisuudessaan monia itäblokin arjen paradokseja. Tamponit ja muut ”ylelisyystuotteet” ovat kaupoista aina loppu, mutta nuorten bileet ovat villejä ja viina virtaa. Koulujen rehtorit ja sosiaalitantat ovat kauhuissaan Nancyn irokeesistä, mikä sulkee monia ovia hänen elämässään. Hänen kaksoisbroidinsa on lukiolainen kunnon pioneeri, joka kuuntelee nössöä, naismaista Depeche Modea. Musiikin ja muodin suhteen kolmikko on 80-luvulla täysin länsimaistunutta, mutta heillä on silti kapitalismin vastaisia radikaaleja ajatuksia, jotka eivät silloisessa systeemissä sovi minkään instituution pirtaan.

Nykyhetkessä Ole pitää Helsinki-nimistä baaria, joka on kaupunginosan ainoa rehellinen kuppila – kaikki muut ovat muuttuneet luomuisiksi, vegaanisiksi ja savuttomiksi keitaiksi hyvin koulutetuille mammakerholaisille. Olen baarissa tarjotaan ruokapuolella vain seljankaa ja silakkarullia. Muuratun seinän takaa Ole löytää salahuoneen, josta löytyy entisen juutalaisen kauppiaan elokuvaprojektori ja mykkäpornoleffakokoelma. Tähän pääsevät tutustumaan vain sisäpiiriläiset, joille Ole järjestää VIP-leffailtoja.

Baarin pelastamiseksi ystäväpiiri kokoaa pennosiaan ja vapaaehtoisvoimiaan, ja tukikonsertissa seremoniamestarina toimii DJ Mannerheim. Suomen historiaan tässä viitataan taloudellisesti, mutta nekin viittaukset naurattivat. Huumori tässä on samansuuntaista kuin Erlend Loen teoksessa Tosiasioita Suomesta. Teos ei kuitenkaan ole pelkästään humoristinen, vaan siinä on myös paljon vakavampaa historiallista ja yhteiskunnallista substanssia. Kiinnostavalla tavalla löysin tästä yhtymäkohtia myös äskettäin lukemaani brittiläiseen menestysromaaniin, Caitlinn Moranin teokseen Kuinka minusta tuli tyttö. Lukuelämyksenä tämä ja Moranin teos olivat vähintään yhtä vahvoja.

Politiikan tasolla pidin eniten rajankäynnin teemasta. Rudiš kuvaa itäblokin maiden suhteita, nokkimisjärjestystä ja outoja ystävyyksiä, jotka ylittävät kielimuurit. Tšekkien ja saksalaisten välinen ero tuntuu tässä suuremmalta kuin suomalaisten ja ruotsalaisten. Venäläisiä ryssitellään ja vihataan ehkä suuremmalla intensiteetillä kuin suomettuneessa Suomessa. Puolalaiset ovat haluttuja kontakteja, koska heidän kauttaan saa ostettua länsimaisia piraattikasetteja. Kyseessä on tarkkapiirtoinen, toiminnallinen ja syvällinen aikamatka itäblokin ihmisten tavalliseen arkeen. Suomalainen lukija voi varmasti siihen samastua, sillä siitä huolimatta, että meillä oli länsiraja auki, elimme aika lailla samantyyppisessä kulttuurisessa umpiossa kuin teoksen nuoret.

Varo kundaliinikriisiä!

VaiheessaHenkisen kasvun etsijöihin mahtuu koko ihmisyyden kirjo. Minua ovat aina kiinnostaneet henkisyyteen liittyvät ilmiöt, palvelut ja tapahtumat, mutta rehellisesti sanottuna tarkkailen kenttää enimmäkseen kieli poskessa. Samoin suhtaudun uskonlahkoihin. Kirkasotsaista hurmoshenkisyyttä esiintyy molemmissa leireissä. Paikkaani henkisten rientojen kentällä tuskin tulen koskaan löytämään. Ehkä parempi niin, sillä esimerkiksi henkisen kasvun oppaana olisin sietämätön olio. Samasta syystä pelkään myös uskoon tulemista. Minulle sopii paremmin agnostisen etsijän ja seikkailijan rooli. En missään nimessä halua löytää henkistä kotiani.

Mili Kaikkosen Vaiheessa – elämä henkisenä harjoituksena (Basam Books, 2015) ei suorastaan opettanut minulle mitään uutta henkisyydestä, kokeehan kirjoittaja itsekin väsymystä termin käyttäjänä. Sen sijaan se tarjosi ikkunan länsimaisen jälkiteollisen ihmisen tilaan, silloin, kun primäärit materiaaliset tarpeet on tyydytetty. Kaikkonen itse on tehnyt kansainvälistä uraa erilaisissa hyväntekeväisyys- ja ympäristönsuojelujärjestöissä Aasiassa ja Britanniassa, mutta uupui työssään ja koki muutaman sielunpimennyksen matkalla takaisin Suomeen.

Näkijän tehtävän hän koki omakseen jo palkkatöissä ollessaan, mutta vasta Suomessa siitä tuli yrittäjyyttä. Näkijä ei ole meedio eikä ennustaja, vaan ihminen, joka auttaa toisia näkemään itsensä uudessa valossa, etsimään omia voimavarojaan ja rohkaisee päätöksenteossa. Kuulostaa ihan nastalta duunilta, vaikka sekin voi olla kuormittavaa ja siitäkin voi tulla pelkkä työrooli. Kaikkonen kertoo toimenkuvastaan rennon avoimesti. Johtolankana työssä on ajatus: ketään ei voi viedä pidemmälle kuin missä on itse käynyt. Siksi näkijän on jatkuvasti tutkittava omaa polkuaan ja voimavarojaan – tyhjästä on vaikea nyhjäistä, ja uupunut muiden kuuntelija usein vaatii ympärilleen useamman kuin yhden sängystä nostajan.

Kirjassa oli monia humoristisia kohtia, jotka kertoivat paljon ihmisten käsityksistä siitä, millainen on henkinen ihminen. Kun Kaikkonen meni kaverin häihin ja hänen alkoi tehdä siellä mieli tupakkaa, ihmiset olivat järkyttyä hänen käytöksestään. Eihän terveyttä hehkuva joogi voi alentua tuolla tavalla! Parhaat naurut sain termistä kundaliinikriisi, jota Kaikkonen ei varsinaisesti avannut, mutta näin siitä avautuvan ihmisen edessäni elävästi. Kaikkonen käyttää sitä varoittaakseen liiallisen henkisen urheilun aiheuttamista rajatiloista, jopa psykooseista. Kyse on siis vakavasta asiasta, mutta ulkopuolisen näkökulmasta kundaliinikriisistä saa mahtavan sketsikohtauksen. Se alkaa siitä, kun hippi saa kahvilassa väärin keitettyä pakuriteetä…

Kun ihminen on elänyt tarpeeksi pitkään työttömänä tai muuten syrjäytettynä, elämässä tulee vaiheita, ettei jaksa olla kiitollinen mistään. Onneksi Mili Kaikkonen antaa siihenkin luvan (ainakin hetkellisesti). Itsekin olen jo kauan sitten antanut itselleni luvan olla ihan aidosti vittuuntunut, mutta yritän välttää katkeruutta. Oikeastaan ainoa keino selvitä hengissä muiden henkisten etsijöiden kirkasotsaisista suitsutuksista (esimerkiksi facebookin kiitollisuushaasteista ja ylimakeista mietelauseista) on vääntää niistä armotonta vitsiä. Huumorintajuiset meediot ja yksisarvisterapeutit kyllä kestävät sen. Huumorintajuttomia en edes halua tuntea.

Kaikkonen antaa esimerkin työpalaverista, jossa yksi osallistuja uskaltaa antaa projektin toimintamalleista asiallista kritiikkiä. Positiivisen ajattelun omaksuneille ihmisille kaikki kriitiinen palaute voi olla musertavaa, ja tästäkin palaverista eräs henkilö lähti kesken pois, kun ei kestänyt huoneessa olevaa negatiivista energiaa. Mielestäni tämän tyyppinen ajattelu johtaa koko yhteiskunnan automaattiseen tyhmentymiseen eli aivot narikkaan-tilaan. Naminami-kuplassa palaverit ovat tietty tarkoitettu positiivisen ilmapiirin nostattajiksi, mutta toivon mukaan ei oikeassa työelämässä. Voiko mikään maailmassa kehittyä, ellei huonoksi koettuja malleja saa kritisoida? Vai onko työssä käyminenkin nykyään kivaa terapiaa, jossa ensinnä huolehditaan siitä, että soraäänet eliminoidaan?

Teos on erään näkijän henkilökohtainen puheenvuoro, joka on kirjoitettu helposti ymmärrettävällä arkikielellä. Kaikkosen näkökulma henkisen kasvun ilmiöihin on lempeän maltillinen, eikä hän tunnu edustavan mitään ennaltamäärättyä koulukuntaa. Oman elämän vaiheessa olemisen suurin osa varmaan osaa todeta ilmankin tätä teosta, mutta tekstissä oli monia hyviä pohdinnan paikkoja ja keskustelunavauksia. Tällä tyylillä on helppo saada ihmiset avautumaan esimerkiksi seminaareissa, ja siksi pidän teosta arvokkaana työkaluna kaikille jotka itse etsivät omaa polkuaan ja jotka ohjaavat muita.

PS: Lämmin kiitos Basam Booksille arviointikappaleesta. Kustantamon listalla on enemmänkin teoksia, joissa henkisen kasvun kaipuuta tutkitaan myös yhteiskunnallisena ilmiönä, jota saa ja pitääkin kritisoida.