Vittumaisten keijujen parantava voima

onnellisetKuluneena kesänä olen vieraillut mielessäni nuoruuteni Irlannissa voimallisesti. Olen kirjoittanut matkakirjaa, jossa Irlannin osuus saattaa olla merkittävin. Olen vieraillut kelttiläisillä keijukaiskentillä, mutta myös Dublinin pahimmilla asuinalueilla, kuten Ballymunissa ja Darndalessa. Kirjoittaminen on avannut uusia ikkunoita ymmärrykseeni maan historiasta: kun nuorempana olin enimmäkseen kiinnostunut poliittisesta historiasta, nyt oleen lueskellut sosiaalihistoriaa ja oppinut paljon varsinkin Dublinin slummien rakentamisen (epä)logiikasta.

Rankkaa kamaa, mutta käydessäni läpi muistiinpanojani naureskelen hirtehisesti. Kaikki, mistä luen, olen jokseenkin nähnyt sieluni silmin. Dublin oli 1990-luvun alkupuolella todella köyhä ja rosoinen kaupunki, ja se hurmasi minut täysin arvaamattomuudellaan. Oli erikoista asua pääkaupungissa, jossa milloin tahansa nurkan takaa sinut saattoi yllättää villi poni.

Tähän väliin tuli teos, joka minun oli pakko lukea, sillä sen markkinoinnin välittämät ihanuuskertoimet lilluivat jossain 11+: ssa. Ranskalaisen Agnes Martin Lugandin teoksen alkuasetelmasta löytyy suunnilleen kaikki ne elementit, joista olen haaveillut ja joita olen myös kokenut: Pariisi, rakkaustarina, Irlannin peräkylät ja kirjakahvila. Oman elämäni kirjakahvila tosin oli Irlannissa ja iso rakkaustarina sijoittui Pariisiin, mutta kirjan palikat miellyttävät minua silti suunnattomasti.

Teoksen nimi on Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia (Bazar, 2018, suom. Kirsi Tanner). Nimikin tuntuu niin täydelliseltä, että oksat pois. Kirjan taustasta tiedämme, että Lugand yritti pitkään saada teosta julkaistua, kyllästyi bumerangeihin, ja julkaisi sen netissä omakustanteena. Kirja sai ranskalaisten kirjabloggareiden parissa niin suuren suosion, että se lopulta löysi tiensä kaupalliseen kustantamoon. Ja koska itse olen wannabe-kirjailija, jolla myös on Irlantiin liittyvä pakkomielle, en ole kuullut yhtä kannustavaa tarinaa.

Kirjassa pariisilainen leskeksi jäänyt kolmikymppinen Diane lähtee suremaan kohtaloaan Mulrannyn tuppukylään, jonka hän on valinnut kartalta sokkoarvonnalla. Dianen suru on musertavaa, koska aviomies Colinin lisäksi auto-onnettomuudessa kuoli viisivuotias Clara-tytär. Colin on rakastanut Irlantia sydämestään, mutta ei ole saanut vaimoaan mukaan tumman oluen arvostusmatkoille elinaikanaan. Juuri siksi Diane päättää leskeksi jäätyään matkustaa Irlantiin, joka tuntuu sopivalta elävien haudalta.

Odotukseni teoksen suhteen olivat valtavat, ja Pariisin lupaavan alkuasetelman jälkeen sain pettyä monta kertaa. Viihdyin hyvin Dianen parhaan ystävän Felixin elämismaailmassa, sillä hän jatkoi kirjakahvilan pitämistä Dianen syöksyttyä murheiden laaksoon. Sen sijaan kaikki se, mikä kirjassa tapahtuu Irlannissa, tuntuu lähinnä selitykseltä aiemmin tapahtuneelle. Kirjan rakkaustarina ei ole kummoinen. Arrogantti valokuvaaja-Edward on karikatyyri irlantilaisesta umpimielisestä miehestä, ja sen päälle on liimattu ilmiselvää viktoriaanista romantiikkaa.

Irlannin suhteen teos jää helppojen turistikliseiden varaan – niin helppojen, etten voi kuvitella tämän nousevan suureksi hitiksi Irlannin kirjanarkkinoilla. Mainitaan Guinness, katolinen kirkko, kahvin ja viinin heikko laatu, naispuolisen populaation puheliaisuus ja Aransaaret, mutta jopa Irlannissa käymätön lukija voi kuvitella rikkaamman todellisuuden näiden kliseiden ulkopuolella. Diane siis käy Irlannissa kylässä, ja löytää tilapäisen laastarisuhteen, mutta jäin odottamaan paljon lisää niin romanssilta kuin Irlanti-kuvaukselta.

Sen sijaan Pariisin kirjakahvilan arkeen ihastuin ja uppoduin, vaikka sitä kuvattiin vain muutaman sivun verran. Kirjalle on tulossa jatkoa ensi vuonna, ja ilmeisesti se sijoittuu enemmän Ranskaan kuin Irlantiin. Pidin kirjassa Lugandin kirjoitustyylistä ja tarinan laajemmasta kaaresta, joten saatan antaa Dianen seikkailuille uuden mahdollisuuden kakkososan muodossa.

Teosta suosittelen nuorille aikuisille, varsinkin niille, joilla on edelleen virtaa bilettää, ketjupolttajille, pubientusiasteille, ja kaikille heteronaisille, joilla on parhaana ystävänä homostailisti. Tämä ei ollut juuri minun kirjani, mutta chicklit-teollisuuden sisällä löysin siitä monia positiivisia elementtejä, kuten juuri tuon bilettämisen ja tietynlaisen anarkistisen elämänasenteen.

Mainokset

Me olemme täällä korjaamassa historiaa

poika raidallisessaKirjapuutostaudissa kaiken voi lukea, niin viikinkiaiheista fantasiaa kuin ylitunteellista lastenkirjallisuutta. Irlantilainen kirjailija John Boyne on ollut minulla työn alla sen jälkeen, kun luin hänen hieman hämmentävän aikuisten romaaninsa Romanovien viimeisistä päivistä, Tarkoin vartioidun talon (2011), jossa Suomikin esiintyy strategisena läpikulkumaana. Luin myös joku aika sitten hänen uudemman natsiteemaisen teoksensa Poika vuoren huipulla (2017), joka sijoittuu Hitlerin Kotkanpesään. Olin jo tuolloin tietoinen hänen aiemman teoksensa, Poika raidallisessa pyjamassa (alk. 2006. Bazar, 2009, suom. Laura Beck), maailmanmenestyksestä ja filmatisoinnista, ja luulen, että kirjaa on lukenut taloudessani ainakin tyttäreni. Kirjan aihepiiri tuntui tutulta, ja olen varmasti lukenut monia siihen liittyviä keskusteluja.

Aivan varmasti Poika raidallisessa pyjamassa on hyvä ja vaikuttava kirja, ja sopii varmasti kohderyhmälle, alakoululaisille, myös pojille, joista osaa aina natsiteema kiinnostaa. Teoksen ystäväparilla, Brunolla ja Shmuelilla on sama syntymäpäivä, he ovat yhdeksänvuotiaita, ja he kohtaavat Auschwitzissä piikkilanka-aidalla (ja pari kertaa sen ulkopuolella) noin vuoden ajan. Shmuel osaa Brunon kieltä, kun taas Bruno ei edes tiedä muuttaneensa Puolaan. Shmuel on Krakovasta, Bruno on Berliinistä, mutta vain Brunolla on henkistä varaa koti-ikävään.

Brunon perhe heitetään Auschwitziin vuonna 1943, vaikka siellä ei muita lapsiperheitä asukaan. ”Hilleri” katsoo tärkeäksi, että leirin komentajan perhe on siellä kokonaisena edustamassa uuden valtakunnan arvoja. Lapset eivät käy koulua, vaan heille on palkattu paikallinen kotiopettaja herra Liszt, joka haluaa kitkeä Brunosta kiinnostuksen kaunokirjallisuuteen. Varsinkaan amerikkalaisia poikakirjoja, kuten Aarresaarta, ei hyväksytä. Olennaista on oppia historiaa, maantiedettä ja yhteiskuntaoppia, joiden kautta turha haaveilu karsitaan. Brunon isän selitys asumiseen keskellä puolalaista peltoa on: ”me olemme täällä korjaamassa historiaa”.

Onneksi kirjassa valotetaan myös tavallista berliiniläistä arkea, myös aikoja ennen natsien valtaan astumista. Perhe ei ole natsiaatteessaan yhdestä puusta veistetty, vaan isän vanhemmat häpeävät poikaansa. Isoäidillä on irlantilaista sukutaustaa ja hän on aikanaan ollut kuuluisa laulaja. Ilon ja onnen aikoja on ollut aiemmin, kun lapset ovat saaneet tehdä pikku näytelmiä mummolassa, ja mummon kätköistä on löytynyt maagisia rooliasuja. Uutena aikana ei ole tilaa tällaiselle leikittelylle, ei mielikuvitukselle.

Nämä teokset pojista natsi-Saksan syövereissä ovat paralleeleja tarinoita, joista Poika vuoren huipulla on kompleksisempi ja tarkoitettu ehkä hieman vanhemmille lukijoille. Tämä on hyvin simppeli ja universaali lastenkirja, jossa toiseen kansanryhmään kohdistuva kiihotus ja sorto pyritään esittämään mahdollisimman helpolla kielellä. Bruno siis edustaa tynnyrissä kasvatettua lasta, joka ei ole kovan kurin ja suojatun kasvuympäristön vuoksi päässyt paljon näkemään maailmaa omin silmin. Bruno vaikuttaa jopa ikäisekseen naiivilta, ja perheen dynamiikassa hän jää jatkuvasti altavastaajan rooliin.

Omassa lapsuudessani natseista ei paljoa kerrottu koulussa ennen historian opetuksen alkua 5. luokalla, mutta silloin populaarikulttuurissa oli vallalla aika rankkojakin esityksiä keskitysleireistä. Muistan nähneeni Polttouhrit- sarjaa jo alle kouluikäisenä, ja Sophien valinta-elokuvankin aika nuorena. Jos olisin saanut tämän kirjan käsiini noin kymmenvuotiaana, olisin saattanut kokea sen liian ”helppona” tai ”lällynä”. Varmasti jos tätä teosta käytetään kouluissa opetusvälineenä, olennaista on, millaisia keskusteluja sen ympärille kehkeytyy luokkahuoneissa. Tämä teos ei anna lukijalleen paljoa uutta tietoa natsi-Saksasta, vaan se pohjautuu ainoastaan tunteelliseen samastumiseen.

Ehkä tämä on se kertomus, jonka valveutunut vanhempi voi huoletta antaa herkemmällekin lapselle. Toki tässä on holokaustin kauheutta, mutta sitä ei näytetä suoraan, vaan siihen enemmän vihjataan. Koska en ole lapsi nyky-yhteiskunnassa, en pysty arvioimaan sen vaikuttavuutta tai sopivuutta heidän näkökulmastaan. Tosin koen, että näinä päivinä varoittavat kertomukset ovat suuremmassa tarpeessa kuin omassa lapsuudessani.

Minttuteetä Madridissa

SanchezHei, vanha luottokamu! En ensi kerralla päässyt saloihisi sisälle pitkälle, mutta pidin nimestäsi. Löysin siis uudelleen kerran aloittamani Mamen Sanchezin teoksen On ilo juoda teetä kanssasi (Bazar, 2015, suom. Satu Ekman). Ensi kerralla pidin teoksen aloitusta hieman liian hidastempoisena, ja asetelmaa turhan hyväntahtoisena.

Eilen oli lämmin kesäpäivä, minulla oli koivuallergiaoireet huipussaan, ja kotonakaan ei ollut paljoa muuta juotavaa kuin LIDL:in piparminttuteetä. Näihin tunnelmiin sopi tämä teenjuonnille pyhitetty hassunhauska teos, joka leikkii lempeästi kulttuurieroilla.

Teos on siis ovela sekoitus dekkaria ja chicklitiä, painopiste ehkä chicklitissä. Tapahtumien keskiössä on madridilaisen Librarte-kulttuurilehden toimitus, joka työllistää viisi eri-ikäistä naista. Palkkaus on niin matala, ettei sillä edes makseta päivähoitomaksuja. Lehden päätoimittaja Bertalla on luovia ratkaisuja kaikkiin henkilöstönsä ongelmiin, mutta nämä eivät valitettavasti näy myyntiluvuissa. Kaupallisesti lehdellä menee katasrofaalisesti, ja sen Lontoossa sijaitseva kustantaja on päättänyt ryhtyä tosi toimiin.

YT-neuvotteluja pitämään lähetetään kustantajan poika, nuori Atticus Craftsman, joka on juuri valmistunut Oxfordista eikä oikein tiedä, mitä tehdä elämälleen. Madridissa Atticus kuitenkin katoaa mystisesti, mutta tämän vanhemmat eivät ehdi huolestua vasta kuin puolen vuoden päästä viimeisestä viestistä. Katoamista alkaa tutkia paikallinen konstaapeli Alonso Manchego, joka uskoo viisikymppisenä tähtihetkensä vihdoin tulleen tämän kansainvälisen keissin kautta. Manchegolla on näytön paikka niin esimiehilleen kuin kustantamon ihanalle Bertalle, joka suostuu lähtemään kauppahalliin viinille ja tapaseille työpäivän jälkeen.

On ilo juoda teetä kanssasi on hyvän mielen kirja, jossa henkilöhahmot ovat pääsääntöisesti hyväntahtoisia, vaikkakin särmikkäitä. Lehden toimituksen tapaukseen nivoutuu muutakin rikollisuutta kuin Atticusin katoaminen, mutta pääpaino teoksessa on viiden naisen välisissä suhteissa, ystävyyksissä ja arjen selviytymisessä. Sanchez kirjoittaa talouskriisin ryvettämästä maasta, jossa jokainen työpaikka on kultakaivos, olivatpa työolosuhteet kuinka huonot. Tässä neuvokkaat naiset luovat oman yhteisönsä ja omat sääntönsä, koska pomo on kaukana merten takana ja vähän kiinnostunut taloushallinnan yksityiskohdista.

Chicklit-kirjaksi teoksessa on paljon kaunokirjallisia viitteitä, ovathan päähenkilöt kaikki kirjafriikkejä. Eniten nauratti nurkkapatriootti-Atticusin teerituaalit hotellihuoneissa, ja muki nimeltä Aloysius, jonka hän oli nimennyt Mennyt maailma-teoksen Sebastianin nallen mukaan. Atticus toki unohtaa mukinsa Lontooseen, ja potee kamalia vieroitusoireita, kun joutuu juomaan Earl Greytä hotellin lasista. Oikeanlaatuisen Earl Greyn metsästys niinkin eksoottisessa maassa kuin Espanja tuottaa myös Atticukselle suurta päänvaivaa.

Minuun tämä teos iski toisella lukukerralla kuin häkä, ja nautin myös sen turismipuolesta, eli madridilaisen ja andalusialaisen ruokaperinteen, juhlien yms. kuvauksesta, koska en ole vieläkään Espanjassa käynyt.  Itse asiassa Andalusian-kuvaus oli vielä Madridia hupaisempaa. Teos olisi voinut olla imelä, ellei Sanchez olisi pelastanut sitä hulvattomalla huumorillaan. Ja mitä tulee rikollisuuteen, oli helpottavaa, ettei tässä painittu raskaan sarjan konnien parissa.

Parasta kirjassa oli kuitenkin kertojan ääni, johon oli saatu mukaan vanhahtavaa brittityyliä. Vaikka teoksessa eletään nykyaikaa, kaikki nykypäivän kotkotukset eivät mahdu teoksen käsiteuniversumiin. Evelyn Waughin lisäksi tässä fanitetaan varsinkin Tolkienia, jonka henkilöhistoria kietoutuu Craftsmanien suvun saagaan Oxfordin kampuksella. Vaikka brittikulttuurille myös piikitellään, tässä myös ihastellaan perintökartanoita, joiden kirjastoihin suvun perilliset voivat matkustaa parantamaan krapulaansa sunnuntaisin.

Harmi, ettei Sanchezia ei ole suomennettu tämän teoksen lisäksi, mutta olisin kiinnostunut lukemaan hänen muita teoksiaan jollain muulla kielellä. Teos on saanut paljon huomiota blogosfäärissä, mutta ilmeisesti ei ole myynyt tarpeeksi, jotta kustantaja olisi innostunut hänen muista teoksistaan. Siviilissä hän on kirjailijanuran lisäksi kirjallisuustieteilijä, kirjastoalan ammattilainen ja viiden lapsen äiti – ja oikeastaan nämä kaikki elementit näkyivät jollain tasolla tekstin laadussa ja suuntauksissa. Kirja soveltuu vallan mainiosti äideille (myös suurperheiden sellaisille), jotka lukevat liikaa.

Hyvää äitienpäivää siis kaikille blogini lukijoille!

Isä terapian tarpeessa

Keith_Stuart_Poikani_Sam_etukansiMinulla on tässä blogissa keskeneräinen Torey Hayden-lukumaratoni, eli yritän selvittää, miksi tämä erityislapsista kirjoittava kirjailija on niin suosittu ja rakastettu. Projekti etenee hirvittävän hitaasti, koska en suuremmin pidä hänen tyylistään. Kirjoja on tullut poimittua kierrätyskoreista, ja ainoa plussa on, että ne ovat alkukielisiä. Toisaalta varsinkin autismin kirjosta kertovat teokset kiinnostavat jollain tasolla aina, ja on Haydenilläkin hyviä näkökulmia lasten kanssa pärjäämiseen, kunhan ei olisi niin siirappinen tai kaavoihinsa kangistunut kirjoittaja.

Brittiläinen Keith Stuart yllättää teoksessaan Poikani Sam (Bazar, 2017) kertomalla perheen tarinan, joka on hajota liitoksistaan 8-vuotiaan Samin autismin takia. Samin äiti Jody on ollut kotona poikansa kanssa tämän lukuisten terapiakäyntiensä kanssa, kun taas isä Alex on takonut rahaa kiinteistövälitysfirmassa. Molemmat ovat korkeasti koulutettuja ja halukkaita edetä urallaan, mutta pojan diagnoosi on jättänyt heidät jumittamaan elämässään paikkoihin, jotka eivät kumpaakaan tyydytä. Asumuseron jälkeen Alex huomaa, että on korkea aika oppia edes alkeellisesti kommunikoimaan poikansa kanssa. Vastaus pattitilanteeseen löytyy Minecraft-pelistä.

Teos sijoittuu Bristolin kaupunkiin, joka käy läpi suuria rakennemuutoksia. Kaupunkia uudelleenrakennetaan nuorten menestyjien ehdoilla, mutta muutokset eivät miellytä kaikkia niitäkään, joille vintage-liikkeet, vegaanipikaruokalat ja elektroniikkamusiikkia soittavat klubit ovat toisia koteja. Alex kaipaa pubeihin, joista saa oliivien sijasta kunnon perunalastuja. Työssään kiinteistövälittäjän sijoitusneuvojana hän on tottunut näkemään nuorten aikuisten epätoivon, kun elämä ei etene edes pienimpään ensiasuntoon. Työssään hän taitaa olla liian empaattinen, mikä ei firman johtoa miellytä. Lopulta Alex jää itsekin työttömäksi, ja huomaa elävänsä sottaista pyjamapäiväelämää menestyvän sinkkukaverinsa nurkassa.

Minusta tässä kirjassa oli sopivasti vähän kaikkea: vanhemmuuden tuskaa, ihmissuhdehömppää, mutta myös yhteiskunnallista kantaaottavuutta. Alex joutuu myös keskellä parisuhdekriisiään palaamaan lapsuutensa suurimpaan traumaan, joka on osasyy siihen, miksi hänen elämänsä jumittaa paikallaan. Alexin äiti ja sisko ovat herkullisia hahmoja, joilla luultavasti on yhtä vaikeaa pelkästään itsensä kanssa kuin Alexilla autistisen poikansa kanssa. Erityisesti fanitin pikkusisko-Emmaa, joka oli onnistunut viettämään kymmenen vuotta reppureissaamassa, ilmeisesti muulla rahoituksella kuin sossumasseilla.

Ihan kaikkia Minecraft-pelaamiseen liittyviä kohtauksia en jaksanut lukea antaumuksella, mutta tämä johtui vain omasta rajoittuneisuudestani. Pelin maailma kyllä aukesi hyvin tällaisellekin jurakauden fossiilille, eli kuvaus oli elävää.

Luulen, että tämä romaani voisi kiinnostaa sellaisiakin lukijoita, joilla ei ole lapsia tai jotka eivät ole töissä lasten parissa. Stuart osaa kirjoittaa autismista uskottavan kansantajuisesti, eikä kirja pursua turhaa diagnostiikkaa tai terapiakieltä. Ja vaikka  Alex itsekin päätyy terapeutin vastaanotolle, siitä ei tehdä teoksessa suurta numeroa (terapiassa hän tosin käy naapurikaupungissa Bathissa, mikä kertoo leimaantumisen pelosta). Alex onkin koulutukseltaan filosofi, joka ymmärtää ihmisyyden laajasti ja jolle tutkinto ei ole tuonut päivääkään palkkatyötä. Välillä hän on ”kuin kävelevä Sartren essee”, ja pulmatilanteissa hän miettii, mitä Karl Popper nyt tekisi. Olisin ehkä halunnut lukea vähän lisääkin filosofista pohdintaa, mutta kyllä tässä se elämänasenne välittyy hyvin rivienkin välistä.

Ylipäänsä oli nautinnollista lukea arkista kuvausta tavallisesta brittielämästä, joka keskittyi pienempään kaupunkiin kuin Lontooseen ja joka ei ollut dekkari/trilleri. Sam-pojan kanssa elämisestä tehtiin tässä varsin tavallinen ongelma, johtuen siitä, kuinka valtavan yleisiä erilaisten autismin kirjon diagnoosit ovat nykyaikoina ja kuinka vaikeaa ”lievempien” tapausten on saada sellaista apua, jota he tarvitsisivat. Minusta Samin arkinen touhu oli aivan tarpeeksi kuormittavaa erityiskoulupaikkaa varten, mutta enpä ole alan spesialisti enkä osaa koodata kuormittavuusvaatimuksia.

HELMET-haasteessa kirja sopii mainiosti kohtaan 44: ”Kirja liittyy johonkin peliin.”

Kuinka pelastua keskinkertaisuudesta?

IMG_1807Ani FaNelli on kaksikymmentäkahdeksanvuotias naistenlehden toimittaja, joka haaveilee ajasta, jolloin hänen ei enää tarvitsisi kirjoittaa artikkeleja suihinotosta. Hän on kihloissa Luke Harrisonin kanssa, jonka vakava, vanha raha ja suvun perintö on lupaus loistavasta tulevaisuudesta. Anin ja Luken häitä on suunniteltu ammattimaisesti jo pitkään, ja Dukanin dieetillä Ani toivoo pääsevänsä ihanteellisiin morsiusmittoihin, vaikka jo muutenkin käyttää kokoa 32.

Jessica Knollin Onnentyttö (Bazar, 2017, suom. Päivi Pouttu-Deliere) on kai lajityypiltään lähimpänä psykologista trilleriä, vaikka se ammentaa myös paljon perinteisestä chicklit: istä (jossa keskiössä on shoppailu ja miehenmetsästys). Teoksessa asutaan New Yorkissa, mutta varsinainen kauhun näyttämö aukeaa Philadelphian esikaupunkialueella nimeltä Main Line. Sinne TifAni FaNelli laitetaan 13-vuotiaana Bradleyn eliittikouluun, vaikka TifAnin perhe ei varsinaisesti edusta koulun arvomaailmaa. Hyppy katolisesta tyttökoulusta rikkaiden ja poispilattujen kakaroiden opinahjoon on rankka, ja TifAni joutuu raivaamaan tiensä kaveriporukoiden suosioon verellä ja kyynelillä.

Kirjassa on sopivan ironinen kertojan ääni, eikä juonikaan ole täysin ennalta-arvattava, vaikka lukija voi arvata, että täydellisyyden tavoittelussa lopulta päädytään allikkoon. Juonesta ei kannata ottaa selvää etukäteen enempää kuin mitä takakansi kertoo. Ylipäänsä teos kertoo neuroottisesta menestyshakuisesta elämäntavasta ja keskinkertaisuuden pelosta. Anilla näyttää olevan jonkunasteinen syömishäiriö, ja seksuaalisesti hän haluaisi toteuttaa itseään väkivaltaisissa leikeissä, joista tuleva sulho ei ole kiinnostunut – kuitenkin ”vanhan rahan” sukunimi suojakilpenä merkitsee hänelle enemmän kuin tyydyttävä seksielämä.

Luin kirjan sujuvasti, vaikka en kokenut samastumista yhdenkään henkilöhahmon kanssa. Kirjassa matkustetaan käsittämättömän pahuuden lähteille ja sieltä takaisin, mutta järkyttävät kokemukset eivät ainakaan jalosta Anista ja kumppaneista empaattisempia ihmisiä. Raha, menestys ja statussymbolit nousevat nuoren naisen selviytymisen toteemeiksi, mutta maanisen muista erottautumisen takana piilee suuri sielullinen tyhjyys.

Viihdekirjana teos on onnistunut siksi, että se osoittaa, että myös rikkailla ja menestyneilläkin voi olla todellisia ongelmia. Toisaalta teos ei muuttanut maailmaani piirunkaan vertaa, ja kouluelämän kuvaus oli sen verran angstista, etten oikein osannut nauttia tästä viihteenä. On silti kiinnostavaa lukea näitä amerikkalaisia bestsellereitä, joissa tietynlaiset kliseet monistuvat. Niiden purkamisessa tarvittaisiin reippaampaa otetta kuin mitä Jessica Knoll pystyy tarjoamaan. Tässä on jo yritystä, mutta tuntui, että tässä on alusta saakka lähdetty kirjoittamaan suurta kaupallista bestselleriä. Kovin omaperäisiä ratkaisuja ei sillä kaavalla voi tehdä.

 

Syvää ekologiaa Dolomiiteillä

IMG_1714Välillä on terveellistä lukea elämäntyyleistä ja harrastuksista, joihin itse ei kykene. Kuten vuoristokiipeilystä, meditaatiosta ja luomuviljelystä. Ja valloittamattomista vuorenhuipuista.

Italialainen Paolo Cognetti kertoo romaanissaan Kahdeksan vuorta (Bazar, 2017, suom. Lotta Toivanen) milanolaisesta perheestä, jonka kaikki lomat kuluvat Dolomiiteillä, Italian Alpeilla, vuoristokylässä nimeltä Grana. Perheen pojan Pietron ollessa 11-vuotias kylästä tulee heidän pysyvä tukikohtansa, ja he oppivat tuntemaan kylän neljäätoista asukasta. Pietro ystävystyy ikätoverinsa, paikallisen paimenpojan Brunon kanssa, jonka umpimielinen suku on aina asunut kylässä.

Pietro viettää kylässä nuoruutensa kesät, mutta katoaa maailmalle tekemään dokumenttielokuvia vajaaksi viideksitoista vuodeksi. Isänsä kuoltua hän päättää palata tämän lempimaisemiin, jonne tällä oli suunnitteilla oman talon rakennus. Hän kohtaa Brunon uudelleen, ja kaksikko jatkaa taloprojektia vuoren rinteessä, jonne ei pääse autolla. Bruno leiriytyy kesäksi rinteeseen ja Pietro raahaa laakson kylästä rakennustarvikkeita muulin selässä rakennusmestarin apumiehenä. Talon valmistuttua Pietro päättää omistaa sen yhdessä vähäpuheisen lapsuudenystävänsä kanssa.

Bruno on Villimies ja ”viimeinen vuoristolainen”, joka ei suuremmin kaipaa maailmalle. Hän on välivuodet elättänyt itseään rakennusmiehenä ja muurarina, mutta kaipaa paimentolaisen elämäntapaa, joka juoksee hänen verenperinnössään. Juustojen valmistaminen on ainoa elinkeino, joka saattaisi elättää häntä ja tuoretta perhettään. Brunolle elämäntapa ei ole hipsterin märkä uni, eikä hänen sanastoonsa kuulu termi ”luomu”. Oikeastaan hän ei tunne muuta tapaa elää, vaikka on käynyt kerran kaljalla Milanossa ja toisen kerran nukkumassa yön autossaan Genovassa meren rannalla.

Kertomus miesten ystävyydestä kietoutuu yhteen Pietron suvun tarinan kanssa. Pienen perheen intohimoinen omistautuminen kiipeilyharrastukselle on kiinnostavaa, kasvavasta nuoresta myös rasittavaa. Päähenkilö on tarinassa samana vuonna syntynyt kuin itse olen, enkä tuntenut Suomessa lähipiiristäni ketään, joka olisi viettänyt kesiään vastaavassa askeesissa kuin henkilöt tässä teoksessa. Varmasti teoksessa kuvattu reipas ulkoilmamyrkytys on myös keskivertoitalialaisesta lukijasta eksoottista.

Teos on saanut kirjallisuuspalkintoja Italiassa ja käännösoikeudet on myyty 30 maahan. Varmasti teos ihastuttaa myös meitä urbaanien mukavuuksien ystäviä, tai ehkä juuri meitä. Minusta tässä oli jotain upeaa ajattomuutta, ja tavallaan Granan kylä myös leijui jossain omassa tyhjiössään, paikattomuudessa. En sanoisi, että paikka vaikutti kulttuurittomalta, mutta sen syrjäisyys sai sen tuntumaan paikalta, joka olisi helposti siirrettävissä toiselle mantereelle.

Teoksen nimi viittaa Nepalin buddhalaisten munkkien viisauteen mandaloista. Pietro pääsee tässä vertailemaan Dolomiittien kansan viisauksia Annapurnan rinteiden viisauksiin, mutta valitettavasti Nepal-osio jää ohueksi. Tarinan kannalta se luo tarvittavaa välimatkaa, mutta ei ole päähenkilölle järisyttävä kokemus. Arvostin kuitenkin sitä, ettei buddhalaisesta filosofiasta tai meditaatiosta luoda mitään coelhomaisia sitaatteja. Teksti sinänsä on hyvin meditatiivista, mutta sen viisaus avautuu tekemisen kautta.

Luin tätä enemmän matkakirjana kuin romaanina, mutta tämä on fiktiivinen teos kauttaaltaan. Cognetti ei ole Pietro, hän on päähenkilöitä jonkun vuoden nuorempi ja on saanut inspiraation teokseen ystävältään kuullusta tarinasta. Italialaisen elämänmenon kuvauksena teos yllättää, sillä en ainakaan itse osannut kuvitella Pohjois-Italiaan tässä kuvattua niukkuutta. Myös tämän vuosikymmenen talouslaman seurauksia puidaan pienen ihmisen näkökulmasta rehellisesti ja monisyisesti.

Kirja on kaikessa arkisuudessaan mieleenpainuva ja onnistunut siksi, ettei siinä kuvattua ystävyyttä glorifioida ylisanoin. Siihen mahtuu surua ja menetystä, mutta tunteissa ei vellota liikaa. Vuorikiipeilystäkään ei rakenneta huikeaa sankarimytologiaa, vaan eri ihmisten fyysiset rajat tulevat vastaan realistisesti.

Oli myös kiinnostavaa kurkistaa muinaiseen historiaan, jolloin 3-4 kilometrissä on viljelty siksi, että vuorille pakeni kansaa, jotka eivät sopineet laaksojen ”sivistyksen” järjestelmään. Tiedän Italian laaksoista aika paljon, mutta Alppien historiasta kovin vähän. Tämä teos siis avasi ikkunan muinaisiin maisemiin ja outoon kieleen, jota harva enää tunnistaa tai osaa.

 

 

Auf wiedersehen, Jeanne d’Arc

IMG_1676Liian kevyiden teemojen jälkeen on palattava joka kunnollisen perheen illallispöytädilemmaan: kuinka puhua lapsille holokaustista?

Irlantilainen John Boyne heittää kissan pöydälle erikoisen lastenkirjan muodossa. Tai teoksen ikäryhmää on vaikea arvioida, se tuntuu sellaiselta, jonka vanhempien ja lasten olisi hyvä lukea yhdessä. Olettaisin, että ainakin eurooppalaisten koulujen käyneille vanhemmille teoksen kontekstin peruskäsitteet ja aikajana ovat tuttuja. Boyne ei selitä tässä yleisen historian tapahtumia puhki, vaan keskittyy enemmän kasvavan orpopojan sisäiseen maailmaan, identiteettikriisiin ja kipuiluun lojaliteettien välillä.

Kirjan juonta ei kannata googlailla liikaa ennen lukemista. Kerrottakoon vaan, että siinä seitsemänvuotias Pierrot joutuu matkaamaan yksin Ranskasta Saksan kautta Itävaltaan, jossa asuu hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa, Beatrix-täti. Pierrotilla on ikävä Pariisia, koiraansa ja parasta ystäväänsä Anshel Bronsteinia, joka jatkaa kirjoittamista niistä vaikeuksista, joita juutalaiset kokevat. Oman turvallisuutensa vuoksi hän ei kuitenkaan voi enää olla Pierrot, eikä puhua lähipiirille salaperäisestä kirjeystävästä, joka ei enää signeeraa kirjeitä nimellään.

Boynella taitaa olla pakkomielle historian suuriin käänteisiin, sotiin ja vallanpitäjiin. En tiedä, onko hän kirjoittanut ainuttakaan teosta, joka sijoittuu Irlantiin – puolueettomaan maahan, joka lopetti sotimisen saatuaan itsenäisyyden. Olen lukenut häneltä aiemmin yhden aikuisten romaanin, Tarkoin vartioidun talon, jossa jäljitettiin Romanovien kohtaloa ja matkustettiin maateitse Suomen läpi Neuvostoliittoon. Se oli varsin mainiota viihdettä; tässä taas on selvästi tarkoituksena herättää keskustelua ääri-ideologioihin liittymisen helppoudesta.

Onneksi teos ei ollut romanttinen, kyyneliä kirvottava eikä liian väkivaltainen. Juutalaisperheiden kohtalot tulevat ilmi enemmän rivien välistä kuin silminnäkijän seuraamina. Vastarintaliikkeen miehiä ja naisia on soluttautunut Salzburgin tienoille yllättävän paljon, eikä Pierrotin asuttamassa vuoristokylässäkään hailata niin innokkaasti kuin olisi luullut. Pierrotin teini-iän kosiskeluyritykset tyssäävät siihen, että hän on liian aktiivinen Hitlerjugendissa.

Kirja voisi toimia jonkinlaisena peilinä Nuoren tytön päiväkirjalle, sillä nuoren lukijan on hyvä kuvitella myös vastapoolin mahdollinen maailma. En ole toistaiseksi nähnyt reaalimaailmassa eläneen Hitlerjugendin päiväkirjaa – kai sellaisiakin jostain löytyy, mutta harvemmin julkaistaan. Jos tiedostavaa lasta tai nuorta jäisi näiden jälkeen vielä askarruttamaan natsismin ilmiö,  yrittäisin kaivaa jostain tämän päivän uusnatsin muistelmat. Henrik Holapan Minä perustin natsijärjestön voisi olla mahdollinen teksti, vaikka se ei olekaan erityisen nuorisoystävällinen lähestymistavaltaan.

Tässä teoksessa lapsen näkökulma on vahvempi kuin kasvavan nuoren, ja siksi kokisin, että teos voisi puhutella jo alakoululaista lukijaa. Otollista lukijakuntaa voisi olla ne 10-12-vuotiaat nörtähtävät pojat, jotka kierrättävät älypuhelimissaan Hitler-videoita ja -meemejä.

Tämän yhteisen kokemuksen jälkeen tiedostava perhe voikin jo alkaa suunnitella seuraavaa lomaansa Puolaan, johon sisällytetään vierailu Auschwitziin. En tiedä, millaisia vesipuistoja sen lähistöllä on, ja huvittaisiko sen keikan jälkeen ylipäänsä keksiä mitään ”kivaa” tekemistä. Itse ehkä herkkänä sieluna veisin lapset mieluummin Amsterdamin Anne Frank-museoon, joka olisi hallittavampi kokemus.

En ole aikanani hoitanut oman jälkikasvuni kanssa holokaustikasvatusta kovinkaan mallikkaasti, tosin tämän päivän ääriliikkeistä meillä puhuttiin sitäkin enemmän. Omassa lapsuudessani holokaustikasvatuksen hoiti televisio. Muistan ainakin Polttouhrit-sarjan, joka ei ollut erityisen lapsiystävällinen, ja sitä olen tapittanut noin kuusivuotiaana. Näinä päivinä opettavaisia holokaustisarjoja pyörii prime time-katseluaikaan televisiossa vähemmän, joten siksikin suosittelen kirjojen lukemista aiheesta.