Press escape and delete

Teos: Elina Kilkku: Täydellinen näytelmä (Bazar, 2019)

Äänikirjan lukija: Hanna Kaila

Teatteritaivaasta taas, terve. Viime viikolla hurmioiduin Pauliina Vanhatalon teoksesta Tuulesta temmattu elämä, ja nyt on toisen teatteriaiheisen teoksen vuoro. Elina Kilkku on helsinkiläinen teatteriohjaaja ja kirjailija, joka lähestyy teatterialan työllisyyskysymyksiä vauhdikkaan humoristisesti.

Romaanissa 37-vuotias Alina on jäänyt yksinhuoltajaksi odottaessaan suunniteltua ja toivottua toista lasta. Ex-mies Jouni on löytänyt astangajoogatunneilta toisen teatteriohjaajanaisen, pariisilaisen Audreyn, jonka perään hänen oli lähdettävä, sormea napsauttamalla. Alina ei ole saanut ohjaushommia äidiksi tulon jälkeen, mutta aktiivimallin kiristettyä toimiaan hän joutuu eläkeläismiesten harrastelijateatterin ohjaajaksi. Talvisota-aiheista näytelmää on valmisteltu kuin Iisakin kirkkoa, ja porukka on savustanut ulos jokaisen aiemman ohjaajansa. Alina matkustaa sadan kilometrin päähän harjoituksiin lastensa kanssa, koska lastenhoitajaan ei ole varaa. Miehet eivät ota häntä avosylin vastaan, ja mahtuupa porukkaan MeToo-hengessä myös Pertti Perusahdistelija.

Äitiys tuntuu Alinasta vankilalta, mutta hän ei myöskään ole helpoin autettava. Myös hänen vanhempansa asuvat Pariisissa, eikä muutakaan tukiverkostoa ole kuin nimeksi. Suurin osa hänen teatteriystävistään on lapsettomia, eikä uusia äippäystäviä ole helppo saada Helsingin keskustan puistoista, joissa päivystävät kotiäidit edustavat aivan eri tuloluokkaa kuin Alina. Hän saa kutsuja lasten synttäreille, joihin peritään 50 euron pääsymaksuja, ja joissa gift bageille on trendikkäitä sponsoreita.

Kirjassa haetaan apurahoja aivan perkeleellisesti ja podetaan sielua kärventävää kateutta alan harvoja menestyjiä kohtaan. Matias Raatteentie on Alinan suurin inhokki, staraohjaaja, joka saa jo nuorena valtion taiteilijapalkinnon. Raatteentie osaa tuotteistaa suuria tunteita ja merkityksiä pursuavan draamansa isoja bussilasteja vetäville teattereille, kun taas Alinan oma käsitys teatteritaiteesta on yhteiskunnallinen ja epäkaupallinen. Myös tässä kuten äsken lukemassani Pauliina Vanhatalon teoksessa makustellaan Bertolt Brechtin ohjauskäsityksillä, ja tässä teoksessa on vielä enemmän alan sisäistä jargonia. Alina fantisoi täydellisestä näytelmästään, joka mahdollisesti esitettäisiin hänen kotonaan, tai vaihtoehtoisesti radanvarren lähiön kolhuisella kerhohuoneella, jossa kiukkuiset eläkepapat harjoittelevat.

Olen elänyt kirjassa kuvattavaa ”taiteilija maksaa”-elämää ilman alan koulutusta. Kaikki ammatillinen, mitä teoksessa kuvataan, tuntui kuin omasta selkänahastani revityltä. Yksinhuoltajuuden tarina oli erilainen kuin omani, ja Alinan kokemus hylätyksi tulemisesta oli paikoitellen melkein liian karua kestää. Toisaalta muistot Fela Kutin kuuntelemisesta, Shuffering and Shmiling, tuovat tekstiin aivan omanlaistaan groovea.

Vaikka kirja on humoristinen ja viihteellinen, se pyristelee ansiokkaasti ulos monista chicklitin genremääritelmistä. Luin sitä enemmän dokumenttina luovan luokan taloudellisesta ahdingosta kuin avioerodraamana. Alinan eksä Jouni on hirvittävän vastuuton ja tuulella käyvä, mutta niin on myös hänen äitinsä, joka vaikuttaa tyypiltä, joka olisi voinut hylätä perheensä rakastajan vuoksi. Pariisi edustaa romaanissa kaiken pahan lähdettä, mutta sekään ei riitä levottomalle Jounille, joka alkaa jo haaveilla uusista joogaretriiteistä Kaliforniassa.

Vakavammalla tasolla teos kertoo maailmasta, jossa yksinhuoltajilla ei enää ole mahdollisuuksia työmarkkinoilla, vaan heidän on nöyrryttävä yhteiskunnan almuihin ja ikuisiin kompromisseihin. On myös ironista, kuinka haluttu ammatti teatteriohjaajan työ on, kun oikeasti sen todellisuus on noita epätoivoisia lähiöprojekteja, joissa artisti aina maksaa.

Rakastin eniten tässä kirjassa pieniä yksityiskohtia, kuten sohvan alta löytyneitä tietokoneen näppäimiä Esc ja Delete, jotka symboloivat Jounin petollisuutta. Nauroin myös katketakseni aromipesälle, jonka sisään oli piilotettu kalliita pienpanimo-oluita. Helsinki on kaupunki, jossa yksinhuoltajat jatkavat hernekeittojaan vedellä samalla, kun joka nurkan takana pursuaa hipstereiden artesaanileipomoita ja muita kulinaristisia ruokataivaita.

Alinan monista fantasiaesityksistä suosikkini oli Muumimamman murha, joka kuvasti eniten omia tunteitani maamme nykymeiningistä. Kaiken kaikkiaan teos oli varsinainen runsaudensarvi, joka toivon mukaan inspiroi myös muita lukijoita kuin ruuhkavuosiaan eläviä yksinhuoltajia. Vanhatalon lisäksi löysin hengenheimolaisuutta tämän ja Sisko Savonlahden esikoisromaanin kanssa, vaikka tuo teos kuvasi lapsettoman työttömän naisen elämää. Yhteiskunnallinen näkökulma oli molemmissa romaaneissa onnistunut, ja niissä liikutaankin samoilla hoodeilla Kalliossa.

Äänikirjana kuunneltua teos oli hieman liian kaoottinen ja runsas, joten suosittelen sen lukemista perinteisenä painettuna tekstinä. Toisaalta yhden kertojan tekniikka teki tarinasta helpon omaksua, vaikka Alina onkin persoonana nainen, josta on moneksi.

Mainokset

Irlantilais-pariisilaisia sydämenasioita

Teos: Agnes Martin-Lugand: Huolet pois, elämä on helppoa (Bazar, 2019)

Suomennos: Päivi Pouttu-Deliere

Olen pyrkinyt tässä blogissani tietoisesti pitämään yllä tasapainoa ”vakavan” taideproosan ja viihdekirjallisuuden välillä, ja löytämään eritoten ”hömpän helmiä”. Lukuharrastukseni on kaksisuuntaista, ja välillä on kausia, etten pysty käsittelemään muuta kuin kepeää, humoristista viihdettä.

Kun viime vuonna bongasin ranskalaisen Agnes Martin-Lugandin esikoisteoksen Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia, odotukseni olivat korkealla. Kirjalla oli kiinnostava nimi, se sijoittui Pariisiin ja Irlannin maaseudulle, ja se lupasi rosoista romantiikkaa. Teos kuitenkin osoittautui kovin kliseiseksi, mutta eniten minua siinä kiinnosti kirjan syntytarina: olihan se tullut alun perin julkaistua blogina.

Tässä välillä kirjoitin itsekin Irlannista Pariisissa, ja myös oma tarinani on jopa tahmean siirappinen. Koska nämä elementit tuntuvat tuottavan minulle enemmän päänvaivaa kuin ihastusta, niin lukijana kuin kirjoittajana, päätin antaa Lugandin saagan toiselle osalle mahdollisuuden. Tällä kertaa odotukset olivat minimaaliset, varsinkin Irlanti-ulottuvuuden suhteen.

Teoksessa nuori, masentunut leski Diane on palannut sydän särkyneenä Irlannista, ja antanut itselleen luvan deittailla paikallisia miehiä kevyellä otteella. Hän myös sijoittaa miehensä henkivakuutusrahat kirjakauppaansa niin, että hänestä tulee liikkeen ainoa omistaja. Aiempi rahoitus kun on tullut hänen vanhemmiltaan. Kauppa sinnittelee taloudellisesti, vaikka asiakkaat viihtyvät siellä pitkiä sessioita.

Pian Dianen iskee charmantti asiakas Olivier, joka on juuri muuttanut kirjakaupan naapuriin. Hänen ystävänsä ja kollegansa Felixin apua tarvitaan, kun pari suunnittelee yhteisiä retkiä pois metropolista. Suhteeseen muodostuu kuitenkin pian särö, kun Mulrannyn kylän valokuvaaja-Edward palaa kuvioihin näyttelyn muodossa. Yrmeä ja vähäpuhuinen tuittupää vie liikaa tilaa jo kirjakaupassa, saati Dianen muussa elämässä, mutta hän on miehen vetovoimalle vastustuskyvytön.

Komplikaatioita Dianen elämään aiheuttaa myös se, ettei hän edelleenkään kolmen vuoden kuluttua perheensä menetyksestä voi olla samassa tilassa lapsiperheiden kanssa. Hän yrittää pitää kaupassaan satutunteja päästäkseen eroon traumastaan, mutta tämä johtaa vain paniikkikohtauksiin. Matkallaan Irlantiin tapaamaan sairasta ystäväänsä Abbya hän saa myös tietää, että Edwardista on tullut isä. Jo kuusivuotiaan pojan isä, jonka äiti on kuollut äskettäin.

Teoksen juoni on aika lailla samantyyppistä tunteellista pyöritystä kuin ykkösosassakin, ja ainakin itse osasin arvata vaiheita etukäteen. Kahvia ja Guinnessia kuluu, ja tupakkaa poltetaan posket lommolla. Nautin kyllä läntisen Irlannin luonnosta, ja Mulrannyn tyyppien (muiden kuin Edwardin) mutkattomasta elämänmenosta, mutta en aina muistanut, luinko kirjaa vai katsoinko eläkeläisille suunnattua maalaisromanttista saippuaoopperaa.

Hyvää tässä teoksessa on se, että isotekstisen ja selkokielisen teoksen lukaisee nopeasti. Kulttuuria, politiikkaa tai historiaa Lugand ei tarjoa kuin hyppysellisen, ja eniten minua hämmensi se, kuinka vähän nämä kirjakaupan pitäjät puhuivat kirjoista. Lapsinäkökulma taas oli ihan onnistunut, ja loppua kohti teoksessa liikutaankin kohti uusperheellisyyttä.

Ranskalaisista naiskirjailijoista aloin kyllä jo kaivata Katherine Pancolia ja Anna Gavaldaa tätä lukiessani, sillä kirjan henkilöhahmoissa ei ollut vastaavaa älyllistä särmää kuin noiden suosikkieni teoksissa. Ymmärrän kyllä, että joillekin lukijoille tämän teoksen tarjoavat suuret tunteet riittävät. Kaupallisuutta tai pinnallista kulutuskeskeisyyttä näissä kirjoissa ei ole, mikä on positiivista (kirjakaupan pito kun ei tässä ole voittoa tuottavaa). Muun muassa suomalaisen chicklitin sisällä on vielä paljon höttöisempiä ja ärsyttävämpiä teoksia kuin nämä kirjat.

Kiitos Jeesus tiskikoneesta

Teos: Katja Kärki: Jumalan huone (Bazar, 2019)

Tammikuu on puolessavälissä, ja jo nyt minulla on edessä ensimmäinen vuoden uutuuskirja. Kiitos Bazarille ennakkokappaleesta, päätin kysyä sitä, koska oli ikävä Pohjois-Karjalaan. Tämä teos tulee kirjakauppoihin 29.1., mutta sitä saa ruotia jo ennen julkaisupäivää.

Romaani Jumalan huone kertoo Martikaisen suvun vahvoista naisista, jotka ovat kaikki omalla tavallaan hukassa Jumalasuhteensa kanssa. On Elsa, joka lähtee lukion jälkeen klaanin rajusta sylistä henkselit paukkuen, on Maria-täti, joka sinnittelee sen reunoilla ja on Aili-isotäti, joka villin nuoruuden jälkeen päätyy yhteisön vaikuttajaksi, taivaan portinvartijaksi. Miesten syntejä ei syynätä läheskään yhtä tarkasti kuin naisten, ja siksi he harvemmin lähtevät, elleivät ole ”ruotsintautisia”.

Teos kertoo minulle tärkeistä paikoista, Lieksasta ja Jyväskylästä, ja lestadiolaisuus lukuunottamatta sen maailma on minulle kauttaaltaan tuttua. Varsinkin himomarjastaminen. Ja leipominen, pakastimien täyttö kansalaishyveenä. Naiseuden yltiöpäinen suorittaminen. Tällaista oli 70-80-luvuilla myös ei-uskovissa kodeissa. Varmasti moni lähestyy tätä teosta tuttuuden kautta, vaikka ei olisi kokenut seurakunnan vanhimpien puhuttelua.

Kirjan aika-akseli on pitkä, se pitää sisällään melkein vuosisadan, ja osoittaa lestadiolaisen liikkeen ”tunkkaistumisen” eli opin muuttumiseksi koko ajan sitä ahdasmielisemmäksi, mitä modernimpaan yhteiskuntaan siirrytään. ”Elävä usko” tappaa ihmisistä ilon, älyn ja uteliaisuuden, eikä heillä ole enää muuta keskusteltavaa kuin oman mahan sisältö, olipa siellä täytekakkua tai vauva. Kirjassa syödään koko ajan ja tolkuttomasti, koska se on ainoa nautinto, joka tämän opin mukaan ei ole syntiä.

Olin alkuosassa jopa pitkästynyt, koska Elsan ensimmäisessä kertomuksessa ei paljoa muuta tapahtunut kuin marjastamista ja navettahommia. Maalaisarjen kuvausta kirjaan mahtuu paljon, ja ymmärrän, miksi Kärki on niin valinnut: pelkkää lestadiolaisuuden angstia kun on liian raskasta lukea. Puoltaväliä kohti teos todella levittää siipensä, ja varsinkin kuvaukset Elsan ja Marian seikkailuista ”maailmassa” ovat huikeita. Koin, että tiivistämisen varaa olisi ollut arjen askareiden kuvauksessa, varsinkin, kun marjastamista ja navettahommia on useassa kohdassa. Toisaalta kuvaukset työelämästä, kuten maahanmuuttajien kielenopetuksesta, ovat avaavia.

Martikaisen suvulla riittää salaisuuksia koko Karjalalle jakaa, ja osa niistä liittyy ylirajaiseen historiaan. Jossain taustalla lymyilee loikannut desantti Sergei, joka osasi rakastaa Marian äitiä hellemmin kuin raaka ja karkea Mauri. Elsa haluaisi kusta isoisänsä haudalle, eikä Maria haluaisi tämän kanssa samaan taivaaseen. Ruotsiin muuttanut Paavo-eno ei tiedä tehneensä itsemurhaa, mutta saa myöhemmin yhteyden siskoonsa Mariaan. Sukulaissuhteet ovat monimutkaisia, ja lukija joutuu pinnistelemään niiden selvittämisessä. Koska tyypeillä on eri vanhempia kuin uskotaan, koko ajan tulee epäilys, sekaantuuko joku velipuoleensa tai serkkuunsa.

Tämä oli räväkämpi kertomus kuin muut lukemani lahkolaiskuvaukset (mm. Pauliina Rauhala, Ben Kalland, Terhi Törmälehto), ja uskon myös, että se saattaa herättää pahennusta. Toisaalta hahmojen kaikki pahat teot eivät johdu uskosta, vaan myös sodan traumoista – tai silkasta ilkeydestä, jota ei aina tarvitse psykologisoida. Suurin uskontokritiikki esitetään kollektiivista syntien anteeksiantoa kohtaan, mikä johtaa myös siihen, että lapset joutuvat kasvamaan aikuiseksi insestiin taipuvaisten sukulaistensa kanssa senkin jälkeen, kun hyväksikäyttö on paljastunut.

Luin muita blogiarvioita teoksesta ja koen olevani vastarinnan kiiski, koska pidin ehdottomasti eniten Elsan ”rappioelämän” kuvauksesta Jyväskylässä. Muut bloggarit eivät näytä tuosta osiosta pitäneen, koska siinä kiroiltiin ja käytettiin huumeita. Opiskelijaelämän kuvaus on valovuosien päässä omista kokemuksistani, ja luin aivan hoomoilasena, että tuliko Jyväskylään jossain vaiheessa jopa kansankeittiö. Vaihtoehtonuorten mellastaminen oli raikasta ja loi loistavan kontrastin Lieksa-Nurmes-radanvarren ilottomaan, paikalle jämähtäneeseen meininkiin.

Jumalan huone noudattaa kirjoittajakoulussa oppimaani mottoa, että ”romaani on sika, joka on syönyt kaiken.” Teemoja uskonnon, sukusalaisuuksien, lasten hyväksikäytön ja naisten aseman lisäksi ovat muun muassa monikulttuurisuus ja homofobia, eli kantaaottavuutta tästä ei ainakaan puutu. Jäin pohtimaan tämän teoksen antia myös ajankohtaisten Oulun tapahtumien valossa, mutta en pysty ilmaisemaan monimutkaista ajatusvyyhteä tässä tilassa. Jotain nuorten haavoittuvuudesta siinä tilanteessa, kun on kasvettu totaalisessa ”pussissa”, mielessäni kuitenkin on.

Luin teoksen kahdessa päivässä, ja se tuntui suurelta urakalta. Tälle teokselle kannattaa antaa aikaa, mutta suositukseni on lämmin siksikin, että elämyksiä se tarjoaa aivan kaikenlaisille lukijoille. Kuten muidenkin vastaavien lahkoaiheisten teosten, myös tämän kanssa jään sydän pamppaillen odottamaan kommentteja Rauhanyhdistysten sisällä. Vaiennetaanko tämä teos, vai käykö tällekin kuin Pauliina Rauhalan teoksille, joita lestadiolaiset tilasivat nettikaupat tyhjiksi, kun eivät kehdanneet oman kylän kirjakaupasta teosta ostaa?

HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 49: ”Vuonna 2019 julkaistu kirja.”

Vittumaisten keijujen parantava voima

onnellisetKuluneena kesänä olen vieraillut mielessäni nuoruuteni Irlannissa voimallisesti. Olen kirjoittanut matkakirjaa, jossa Irlannin osuus saattaa olla merkittävin. Olen vieraillut kelttiläisillä keijukaiskentillä, mutta myös Dublinin pahimmilla asuinalueilla, kuten Ballymunissa ja Darndalessa. Kirjoittaminen on avannut uusia ikkunoita ymmärrykseeni maan historiasta: kun nuorempana olin enimmäkseen kiinnostunut poliittisesta historiasta, nyt oleen lueskellut sosiaalihistoriaa ja oppinut paljon varsinkin Dublinin slummien rakentamisen (epä)logiikasta.

Rankkaa kamaa, mutta käydessäni läpi muistiinpanojani naureskelen hirtehisesti. Kaikki, mistä luen, olen jokseenkin nähnyt sieluni silmin. Dublin oli 1990-luvun alkupuolella todella köyhä ja rosoinen kaupunki, ja se hurmasi minut täysin arvaamattomuudellaan. Oli erikoista asua pääkaupungissa, jossa milloin tahansa nurkan takaa sinut saattoi yllättää villi poni.

Tähän väliin tuli teos, joka minun oli pakko lukea, sillä sen markkinoinnin välittämät ihanuuskertoimet lilluivat jossain 11+: ssa. Ranskalaisen Agnes Martin Lugandin teoksen alkuasetelmasta löytyy suunnilleen kaikki ne elementit, joista olen haaveillut ja joita olen myös kokenut: Pariisi, rakkaustarina, Irlannin peräkylät ja kirjakahvila. Oman elämäni kirjakahvila tosin oli Irlannissa ja iso rakkaustarina sijoittui Pariisiin, mutta kirjan palikat miellyttävät minua silti suunnattomasti.

Teoksen nimi on Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia (Bazar, 2018, suom. Kirsi Tanner). Nimikin tuntuu niin täydelliseltä, että oksat pois. Kirjan taustasta tiedämme, että Lugand yritti pitkään saada teosta julkaistua, kyllästyi bumerangeihin, ja julkaisi sen netissä omakustanteena. Kirja sai ranskalaisten kirjabloggareiden parissa niin suuren suosion, että se lopulta löysi tiensä kaupalliseen kustantamoon. Ja koska itse olen wannabe-kirjailija, jolla myös on Irlantiin liittyvä pakkomielle, en ole kuullut yhtä kannustavaa tarinaa.

Kirjassa pariisilainen leskeksi jäänyt kolmikymppinen Diane lähtee suremaan kohtaloaan Mulrannyn tuppukylään, jonka hän on valinnut kartalta sokkoarvonnalla. Dianen suru on musertavaa, koska aviomies Colinin lisäksi auto-onnettomuudessa kuoli viisivuotias Clara-tytär. Colin on rakastanut Irlantia sydämestään, mutta ei ole saanut vaimoaan mukaan tumman oluen arvostusmatkoille elinaikanaan. Juuri siksi Diane päättää leskeksi jäätyään matkustaa Irlantiin, joka tuntuu sopivalta elävien haudalta.

Odotukseni teoksen suhteen olivat valtavat, ja Pariisin lupaavan alkuasetelman jälkeen sain pettyä monta kertaa. Viihdyin hyvin Dianen parhaan ystävän Felixin elämismaailmassa, sillä hän jatkoi kirjakahvilan pitämistä Dianen syöksyttyä murheiden laaksoon. Sen sijaan kaikki se, mikä kirjassa tapahtuu Irlannissa, tuntuu lähinnä selitykseltä aiemmin tapahtuneelle. Kirjan rakkaustarina ei ole kummoinen. Arrogantti valokuvaaja-Edward on karikatyyri irlantilaisesta umpimielisestä miehestä, ja sen päälle on liimattu ilmiselvää viktoriaanista romantiikkaa.

Irlannin suhteen teos jää helppojen turistikliseiden varaan – niin helppojen, etten voi kuvitella tämän nousevan suureksi hitiksi Irlannin kirjanarkkinoilla. Mainitaan Guinness, katolinen kirkko, kahvin ja viinin heikko laatu, naispuolisen populaation puheliaisuus ja Aransaaret, mutta jopa Irlannissa käymätön lukija voi kuvitella rikkaamman todellisuuden näiden kliseiden ulkopuolella. Diane siis käy Irlannissa kylässä, ja löytää tilapäisen laastarisuhteen, mutta jäin odottamaan paljon lisää niin romanssilta kuin Irlanti-kuvaukselta.

Sen sijaan Pariisin kirjakahvilan arkeen ihastuin ja uppoduin, vaikka sitä kuvattiin vain muutaman sivun verran. Kirjalle on tulossa jatkoa ensi vuonna, ja ilmeisesti se sijoittuu enemmän Ranskaan kuin Irlantiin. Pidin kirjassa Lugandin kirjoitustyylistä ja tarinan laajemmasta kaaresta, joten saatan antaa Dianen seikkailuille uuden mahdollisuuden kakkososan muodossa.

Teosta suosittelen nuorille aikuisille, varsinkin niille, joilla on edelleen virtaa bilettää, ketjupolttajille, pubientusiasteille, ja kaikille heteronaisille, joilla on parhaana ystävänä homostailisti. Tämä ei ollut juuri minun kirjani, mutta chicklit-teollisuuden sisällä löysin siitä monia positiivisia elementtejä, kuten juuri tuon bilettämisen ja tietynlaisen anarkistisen elämänasenteen.

Me olemme täällä korjaamassa historiaa

poika raidallisessaKirjapuutostaudissa kaiken voi lukea, niin viikinkiaiheista fantasiaa kuin ylitunteellista lastenkirjallisuutta. Irlantilainen kirjailija John Boyne on ollut minulla työn alla sen jälkeen, kun luin hänen hieman hämmentävän aikuisten romaaninsa Romanovien viimeisistä päivistä, Tarkoin vartioidun talon (2011), jossa Suomikin esiintyy strategisena läpikulkumaana. Luin myös joku aika sitten hänen uudemman natsiteemaisen teoksensa Poika vuoren huipulla (2017), joka sijoittuu Hitlerin Kotkanpesään. Olin jo tuolloin tietoinen hänen aiemman teoksensa, Poika raidallisessa pyjamassa (alk. 2006. Bazar, 2009, suom. Laura Beck), maailmanmenestyksestä ja filmatisoinnista, ja luulen, että kirjaa on lukenut taloudessani ainakin tyttäreni. Kirjan aihepiiri tuntui tutulta, ja olen varmasti lukenut monia siihen liittyviä keskusteluja.

Aivan varmasti Poika raidallisessa pyjamassa on hyvä ja vaikuttava kirja, ja sopii varmasti kohderyhmälle, alakoululaisille, myös pojille, joista osaa aina natsiteema kiinnostaa. Teoksen ystäväparilla, Brunolla ja Shmuelilla on sama syntymäpäivä, he ovat yhdeksänvuotiaita, ja he kohtaavat Auschwitzissä piikkilanka-aidalla (ja pari kertaa sen ulkopuolella) noin vuoden ajan. Shmuel osaa Brunon kieltä, kun taas Bruno ei edes tiedä muuttaneensa Puolaan. Shmuel on Krakovasta, Bruno on Berliinistä, mutta vain Brunolla on henkistä varaa koti-ikävään.

Brunon perhe heitetään Auschwitziin vuonna 1943, vaikka siellä ei muita lapsiperheitä asukaan. ”Hilleri” katsoo tärkeäksi, että leirin komentajan perhe on siellä kokonaisena edustamassa uuden valtakunnan arvoja. Lapset eivät käy koulua, vaan heille on palkattu paikallinen kotiopettaja herra Liszt, joka haluaa kitkeä Brunosta kiinnostuksen kaunokirjallisuuteen. Varsinkaan amerikkalaisia poikakirjoja, kuten Aarresaarta, ei hyväksytä. Olennaista on oppia historiaa, maantiedettä ja yhteiskuntaoppia, joiden kautta turha haaveilu karsitaan. Brunon isän selitys asumiseen keskellä puolalaista peltoa on: ”me olemme täällä korjaamassa historiaa”.

Onneksi kirjassa valotetaan myös tavallista berliiniläistä arkea, myös aikoja ennen natsien valtaan astumista. Perhe ei ole natsiaatteessaan yhdestä puusta veistetty, vaan isän vanhemmat häpeävät poikaansa. Isoäidillä on irlantilaista sukutaustaa ja hän on aikanaan ollut kuuluisa laulaja. Ilon ja onnen aikoja on ollut aiemmin, kun lapset ovat saaneet tehdä pikku näytelmiä mummolassa, ja mummon kätköistä on löytynyt maagisia rooliasuja. Uutena aikana ei ole tilaa tällaiselle leikittelylle, ei mielikuvitukselle.

Nämä teokset pojista natsi-Saksan syövereissä ovat paralleeleja tarinoita, joista Poika vuoren huipulla on kompleksisempi ja tarkoitettu ehkä hieman vanhemmille lukijoille. Tämä on hyvin simppeli ja universaali lastenkirja, jossa toiseen kansanryhmään kohdistuva kiihotus ja sorto pyritään esittämään mahdollisimman helpolla kielellä. Bruno siis edustaa tynnyrissä kasvatettua lasta, joka ei ole kovan kurin ja suojatun kasvuympäristön vuoksi päässyt paljon näkemään maailmaa omin silmin. Bruno vaikuttaa jopa ikäisekseen naiivilta, ja perheen dynamiikassa hän jää jatkuvasti altavastaajan rooliin.

Omassa lapsuudessani natseista ei paljoa kerrottu koulussa ennen historian opetuksen alkua 5. luokalla, mutta silloin populaarikulttuurissa oli vallalla aika rankkojakin esityksiä keskitysleireistä. Muistan nähneeni Polttouhrit- sarjaa jo alle kouluikäisenä, ja Sophien valinta-elokuvankin aika nuorena. Jos olisin saanut tämän kirjan käsiini noin kymmenvuotiaana, olisin saattanut kokea sen liian ”helppona” tai ”lällynä”. Varmasti jos tätä teosta käytetään kouluissa opetusvälineenä, olennaista on, millaisia keskusteluja sen ympärille kehkeytyy luokkahuoneissa. Tämä teos ei anna lukijalleen paljoa uutta tietoa natsi-Saksasta, vaan se pohjautuu ainoastaan tunteelliseen samastumiseen.

Ehkä tämä on se kertomus, jonka valveutunut vanhempi voi huoletta antaa herkemmällekin lapselle. Toki tässä on holokaustin kauheutta, mutta sitä ei näytetä suoraan, vaan siihen enemmän vihjataan. Koska en ole lapsi nyky-yhteiskunnassa, en pysty arvioimaan sen vaikuttavuutta tai sopivuutta heidän näkökulmastaan. Tosin koen, että näinä päivinä varoittavat kertomukset ovat suuremmassa tarpeessa kuin omassa lapsuudessani.

Minttuteetä Madridissa

SanchezHei, vanha luottokamu! En ensi kerralla päässyt saloihisi sisälle pitkälle, mutta pidin nimestäsi. Löysin siis uudelleen kerran aloittamani Mamen Sanchezin teoksen On ilo juoda teetä kanssasi (Bazar, 2015, suom. Satu Ekman). Ensi kerralla pidin teoksen aloitusta hieman liian hidastempoisena, ja asetelmaa turhan hyväntahtoisena.

Eilen oli lämmin kesäpäivä, minulla oli koivuallergiaoireet huipussaan, ja kotonakaan ei ollut paljoa muuta juotavaa kuin LIDL:in piparminttuteetä. Näihin tunnelmiin sopi tämä teenjuonnille pyhitetty hassunhauska teos, joka leikkii lempeästi kulttuurieroilla.

Teos on siis ovela sekoitus dekkaria ja chicklitiä, painopiste ehkä chicklitissä. Tapahtumien keskiössä on madridilaisen Librarte-kulttuurilehden toimitus, joka työllistää viisi eri-ikäistä naista. Palkkaus on niin matala, ettei sillä edes makseta päivähoitomaksuja. Lehden päätoimittaja Bertalla on luovia ratkaisuja kaikkiin henkilöstönsä ongelmiin, mutta nämä eivät valitettavasti näy myyntiluvuissa. Kaupallisesti lehdellä menee katasrofaalisesti, ja sen Lontoossa sijaitseva kustantaja on päättänyt ryhtyä tosi toimiin.

YT-neuvotteluja pitämään lähetetään kustantajan poika, nuori Atticus Craftsman, joka on juuri valmistunut Oxfordista eikä oikein tiedä, mitä tehdä elämälleen. Madridissa Atticus kuitenkin katoaa mystisesti, mutta tämän vanhemmat eivät ehdi huolestua vasta kuin puolen vuoden päästä viimeisestä viestistä. Katoamista alkaa tutkia paikallinen konstaapeli Alonso Manchego, joka uskoo viisikymppisenä tähtihetkensä vihdoin tulleen tämän kansainvälisen keissin kautta. Manchegolla on näytön paikka niin esimiehilleen kuin kustantamon ihanalle Bertalle, joka suostuu lähtemään kauppahalliin viinille ja tapaseille työpäivän jälkeen.

On ilo juoda teetä kanssasi on hyvän mielen kirja, jossa henkilöhahmot ovat pääsääntöisesti hyväntahtoisia, vaikkakin särmikkäitä. Lehden toimituksen tapaukseen nivoutuu muutakin rikollisuutta kuin Atticusin katoaminen, mutta pääpaino teoksessa on viiden naisen välisissä suhteissa, ystävyyksissä ja arjen selviytymisessä. Sanchez kirjoittaa talouskriisin ryvettämästä maasta, jossa jokainen työpaikka on kultakaivos, olivatpa työolosuhteet kuinka huonot. Tässä neuvokkaat naiset luovat oman yhteisönsä ja omat sääntönsä, koska pomo on kaukana merten takana ja vähän kiinnostunut taloushallinnan yksityiskohdista.

Chicklit-kirjaksi teoksessa on paljon kaunokirjallisia viitteitä, ovathan päähenkilöt kaikki kirjafriikkejä. Eniten nauratti nurkkapatriootti-Atticusin teerituaalit hotellihuoneissa, ja muki nimeltä Aloysius, jonka hän oli nimennyt Mennyt maailma-teoksen Sebastianin nallen mukaan. Atticus toki unohtaa mukinsa Lontooseen, ja potee kamalia vieroitusoireita, kun joutuu juomaan Earl Greytä hotellin lasista. Oikeanlaatuisen Earl Greyn metsästys niinkin eksoottisessa maassa kuin Espanja tuottaa myös Atticukselle suurta päänvaivaa.

Minuun tämä teos iski toisella lukukerralla kuin häkä, ja nautin myös sen turismipuolesta, eli madridilaisen ja andalusialaisen ruokaperinteen, juhlien yms. kuvauksesta, koska en ole vieläkään Espanjassa käynyt.  Itse asiassa Andalusian-kuvaus oli vielä Madridia hupaisempaa. Teos olisi voinut olla imelä, ellei Sanchez olisi pelastanut sitä hulvattomalla huumorillaan. Ja mitä tulee rikollisuuteen, oli helpottavaa, ettei tässä painittu raskaan sarjan konnien parissa.

Parasta kirjassa oli kuitenkin kertojan ääni, johon oli saatu mukaan vanhahtavaa brittityyliä. Vaikka teoksessa eletään nykyaikaa, kaikki nykypäivän kotkotukset eivät mahdu teoksen käsiteuniversumiin. Evelyn Waughin lisäksi tässä fanitetaan varsinkin Tolkienia, jonka henkilöhistoria kietoutuu Craftsmanien suvun saagaan Oxfordin kampuksella. Vaikka brittikulttuurille myös piikitellään, tässä myös ihastellaan perintökartanoita, joiden kirjastoihin suvun perilliset voivat matkustaa parantamaan krapulaansa sunnuntaisin.

Harmi, ettei Sanchezia ei ole suomennettu tämän teoksen lisäksi, mutta olisin kiinnostunut lukemaan hänen muita teoksiaan jollain muulla kielellä. Teos on saanut paljon huomiota blogosfäärissä, mutta ilmeisesti ei ole myynyt tarpeeksi, jotta kustantaja olisi innostunut hänen muista teoksistaan. Siviilissä hän on kirjailijanuran lisäksi kirjallisuustieteilijä, kirjastoalan ammattilainen ja viiden lapsen äiti – ja oikeastaan nämä kaikki elementit näkyivät jollain tasolla tekstin laadussa ja suuntauksissa. Kirja soveltuu vallan mainiosti äideille (myös suurperheiden sellaisille), jotka lukevat liikaa.

Hyvää äitienpäivää siis kaikille blogini lukijoille!

Isä terapian tarpeessa

Keith_Stuart_Poikani_Sam_etukansiMinulla on tässä blogissa keskeneräinen Torey Hayden-lukumaratoni, eli yritän selvittää, miksi tämä erityislapsista kirjoittava kirjailija on niin suosittu ja rakastettu. Projekti etenee hirvittävän hitaasti, koska en suuremmin pidä hänen tyylistään. Kirjoja on tullut poimittua kierrätyskoreista, ja ainoa plussa on, että ne ovat alkukielisiä. Toisaalta varsinkin autismin kirjosta kertovat teokset kiinnostavat jollain tasolla aina, ja on Haydenilläkin hyviä näkökulmia lasten kanssa pärjäämiseen, kunhan ei olisi niin siirappinen tai kaavoihinsa kangistunut kirjoittaja.

Brittiläinen Keith Stuart yllättää teoksessaan Poikani Sam (Bazar, 2017) kertomalla perheen tarinan, joka on hajota liitoksistaan 8-vuotiaan Samin autismin takia. Samin äiti Jody on ollut kotona poikansa kanssa tämän lukuisten terapiakäyntiensä kanssa, kun taas isä Alex on takonut rahaa kiinteistövälitysfirmassa. Molemmat ovat korkeasti koulutettuja ja halukkaita edetä urallaan, mutta pojan diagnoosi on jättänyt heidät jumittamaan elämässään paikkoihin, jotka eivät kumpaakaan tyydytä. Asumuseron jälkeen Alex huomaa, että on korkea aika oppia edes alkeellisesti kommunikoimaan poikansa kanssa. Vastaus pattitilanteeseen löytyy Minecraft-pelistä.

Teos sijoittuu Bristolin kaupunkiin, joka käy läpi suuria rakennemuutoksia. Kaupunkia uudelleenrakennetaan nuorten menestyjien ehdoilla, mutta muutokset eivät miellytä kaikkia niitäkään, joille vintage-liikkeet, vegaanipikaruokalat ja elektroniikkamusiikkia soittavat klubit ovat toisia koteja. Alex kaipaa pubeihin, joista saa oliivien sijasta kunnon perunalastuja. Työssään kiinteistövälittäjän sijoitusneuvojana hän on tottunut näkemään nuorten aikuisten epätoivon, kun elämä ei etene edes pienimpään ensiasuntoon. Työssään hän taitaa olla liian empaattinen, mikä ei firman johtoa miellytä. Lopulta Alex jää itsekin työttömäksi, ja huomaa elävänsä sottaista pyjamapäiväelämää menestyvän sinkkukaverinsa nurkassa.

Minusta tässä kirjassa oli sopivasti vähän kaikkea: vanhemmuuden tuskaa, ihmissuhdehömppää, mutta myös yhteiskunnallista kantaaottavuutta. Alex joutuu myös keskellä parisuhdekriisiään palaamaan lapsuutensa suurimpaan traumaan, joka on osasyy siihen, miksi hänen elämänsä jumittaa paikallaan. Alexin äiti ja sisko ovat herkullisia hahmoja, joilla luultavasti on yhtä vaikeaa pelkästään itsensä kanssa kuin Alexilla autistisen poikansa kanssa. Erityisesti fanitin pikkusisko-Emmaa, joka oli onnistunut viettämään kymmenen vuotta reppureissaamassa, ilmeisesti muulla rahoituksella kuin sossumasseilla.

Ihan kaikkia Minecraft-pelaamiseen liittyviä kohtauksia en jaksanut lukea antaumuksella, mutta tämä johtui vain omasta rajoittuneisuudestani. Pelin maailma kyllä aukesi hyvin tällaisellekin jurakauden fossiilille, eli kuvaus oli elävää.

Luulen, että tämä romaani voisi kiinnostaa sellaisiakin lukijoita, joilla ei ole lapsia tai jotka eivät ole töissä lasten parissa. Stuart osaa kirjoittaa autismista uskottavan kansantajuisesti, eikä kirja pursua turhaa diagnostiikkaa tai terapiakieltä. Ja vaikka  Alex itsekin päätyy terapeutin vastaanotolle, siitä ei tehdä teoksessa suurta numeroa (terapiassa hän tosin käy naapurikaupungissa Bathissa, mikä kertoo leimaantumisen pelosta). Alex onkin koulutukseltaan filosofi, joka ymmärtää ihmisyyden laajasti ja jolle tutkinto ei ole tuonut päivääkään palkkatyötä. Välillä hän on ”kuin kävelevä Sartren essee”, ja pulmatilanteissa hän miettii, mitä Karl Popper nyt tekisi. Olisin ehkä halunnut lukea vähän lisääkin filosofista pohdintaa, mutta kyllä tässä se elämänasenne välittyy hyvin rivienkin välistä.

Ylipäänsä oli nautinnollista lukea arkista kuvausta tavallisesta brittielämästä, joka keskittyi pienempään kaupunkiin kuin Lontooseen ja joka ei ollut dekkari/trilleri. Sam-pojan kanssa elämisestä tehtiin tässä varsin tavallinen ongelma, johtuen siitä, kuinka valtavan yleisiä erilaisten autismin kirjon diagnoosit ovat nykyaikoina ja kuinka vaikeaa ”lievempien” tapausten on saada sellaista apua, jota he tarvitsisivat. Minusta Samin arkinen touhu oli aivan tarpeeksi kuormittavaa erityiskoulupaikkaa varten, mutta enpä ole alan spesialisti enkä osaa koodata kuormittavuusvaatimuksia.

HELMET-haasteessa kirja sopii mainiosti kohtaan 44: ”Kirja liittyy johonkin peliin.”