Juuri sopiva joulusatu

Teos: Lucinda Riley: Auroran salaisuus (Bazar, 2021)

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

En koskaan saanut luettua Lucinda Rileyn (1965-2021) huippusuosittua seitsemästä sisaresta kertovaa saagaa loppuun, ja muutenkin minulla on ollut vaihteleva suhde tähän edesmenneeseen menestyskirjailijaan. Mutta nyt näihin joulunaluspäiviin löytyi postuumisti julkaistu Auroran salaisuus, jonka aihepiiri kuulosti lupaavalta. Alun perin teos on julkaistu Britanniassa vuonna 2011.

Tämä eeppinen sukusaaga alkaa West Corkin maaseudulta Irlannista. Siellä Dunworleyn kylässä asuvat naapurukset Lislen ja Ryanin suvut, joilla on ollut pitkään sukset ristissä keskenään. Grania Ryan on nuori kuvanveistäjä, joka on ollut kymmenen vuotta tekemässä uraa New Yorkissa. Saatuaan keskenmenon hän jättää amerikkalaisen miehensä Mattin ja pakenee kotikonnuilleen Irlantiin.

Kotikylässään hän törmää erikoiseen punatukkaiseen tyttölapseen Atlantin rannikkokallioilla. Tyttö kulkee siellä usein keskellä talvea paljain jaloin, ja vaikuttaa muutenkin heitteille jääneeltä. Välillä Grania luulee näkevänsä harhoja tai haamuja, niin eteerinen tämä lapsihahmo on.

Pian hän tutustuu Auroraan, joka on Lislen kartanon ainoa tytär. Auroran isä Alexander on tuore leskimies, joka on muuttanut kuolleen vaimonsa tiluksille suremaan menetystään. Aurora ripustautuu Graniaan, joka on ollut ainoa aikuinen, joka on aidosti ilmaissut kiinnostusta yksinäisen lapsen asioihin.

Granian äiti Kathleen ei yhtään pidä siitä, että hänen tyttärensä viihtyy naapurikartanolla. Vanhat historialliset kaunat liittyvät torpparien asemaan ja maanomistuskiistoihin, mutta Granialla on syytä epäillä, että mukana on muutakin. Äiti on onnistunut vaikenemaan aiheesta sujuvasti, koska naapuritalo on ollut tyhjillään lähes koko Granian eliniän.

Teoksen toinen ajallinen kerrostuma sijoittuu edwardiaaniseen aikaan, ensimmäiseen maailmansotaan ja 20-40-luvuille. Silloin Kathleenin isoäiti Mary matkustaa piikomaan Lontooseen Lislen suvun kaupunkiresidenssiin. Mary etenee urallaan talon isännän lehto/löytölapsen Annan lastenhoitajaksi. Annan äiti on hylännyt lapsensa vauvana, ja Marysta tulee lapsen de facto huoltaja. Myöhemmin Annasta tulee kuuluisa ballerina, jolla epäillään olevan venäläisiä sukujuuria.

Miksi sitten Annan ja Auroran elämäntilanteissa näkyy olevan niin paljon yhteistä? Onko Lislen suvussa kirous, kun niin moni kuolee nuorena tai kärsii vakavasta mielenterveyden ongelmista? Miksi suvun naiset ovat niin epävakaita?

Ehkä juuri nyt tämä tarina upposi minuun, vaikka näen siinä liikaa toistoa. Rileyn aikuisten sadut ovat koukuttavia siksi, että niissä on ripaus gotiikkaa, tyttökirjojen tyyppistä viatonta romantiikkaa, siirtomaakitschiä ja vanhan ajan heteronormatiivisia suhteita. Nautin tästä tarinasta siksi, että kirjan orpojen tyttöjen saaga muistutti minua vähän Frances Hodgson Burnettin tyttökirjojen hahmoista. Eli pidin kirjassa eniten lapsihahmoista ja lapsuuden kuvauksesta.

Toki Rileyn kirjoissa juonen punonta on aina riippuvainen uskomattomista sattumista, ja ihmiset kohtaavat toisiaan eeppisissä puitteissa. Tässä teoksessa ei kuitenkaan ollut yhtä paljon siirtomaaeksotiikkaa kuin monissa muissa hänen teoksissaan. Irlannin historia hänen kertomanaan tuntui jopa realistiselta. Luin kyllä sujuvasti yhden Thaimaahan ja yhden Intiaan sijoittuvan saagan, joissa romanssirintama oli huomattavasti eksoottisempaa. Irlanti on Rileyn synnyinmaa, hän oli juuriltaan pohjoisirlantilainen. Eli oletettavasti hän tunsi myös eteläisen Irlannin historiaa kohtuuhyvin. Tämä näkyy tekstin laadussa: Irlannin puolen tarinoissa meininki on melko arkista, ja joka toisessa kohtauksessa juodaan tolkuttomasti teetä. Pidin tästä arkisuudesta, koska se lisäsi muuten uskomattoman tarinan uskottavuutta.

Minulle teos oli juuri sopiva joulusaaga, vaikka ei tässä mitenkään keskitytty joulun viettoon. West Corkin merellinen talvimaisema tuntui minusta tarpeeksi jouluiselta. Kirjan mieleenpainuva joulun vietto tapahtui kuitenkin Lontoossa 1930-luvulla palvelijoiden keittiössä. Siinä oli aika autenttiset Downton Abbey-vibat.

Tämä teos siis sijoittuu minun kokemuksissani Rileyn teosten kärkipäähän. Pitänee lukea vielä toinen teos näistä itsenäisistä uudemmista vertailun vuoksi.

Jyväjemmareita kahdella mantereella

Teos: Erin Litteken: Kiovan muistojen kirjuri (Bazar, 2022)

Suomennos: Timo Karppi

Äänikirjan lukija: Lotta Merenmaa

Ukrainan sodan inspiroimaa kaunokirjallisuutta alkanee pian ilmaantua markkinoille, ja tietääkseni amerikkalaisen Erin Littekenin esikoisromaani Kiovan muistojen kirjuri on ensimmäinen lukemani sellainen. Kirjailija kertoo esipuheessa viimeistelleen pitkään työn alla ollutta käsikirjoitustaan alkuvuodesta, kun sodan uhka oli ilmeinen. Kirjailijalla on sukujuuret Ukrainassa, ja hän on päätynyt kirjoittamaan pitkälti isovanhempiensa tarinoiden inspiroimana. Littekenin isovanhemmat eivät kuitenkaan itse kokeneet suurta nälänhätää.

Teos ei siis kuvaa nykypäivän Ukrainaa, vaan vuodesta 1929 eteenpäin jatkunutta pakkokollektivisoinnin aikaa. Teoksen nykyhetki sijoittuu vuoteen 2004, jolloin teoksen Ukrainasta Yhdysvaltoihin muuttanut isoäiti Katja (Bobi) on yli 90-vuotias.

Kirjassa siis Katjan tyttärentytär Cassie saa luettavakseen tämän nuoruuden päiväkirjan. Hän ei osaa ukrainaa tarpeeksi ymmärtääkseen mummonsa kirjoitusta, mutta naapuruston avulias Nick tulee apuun. Myös Nick kuuluu paikalliseen ukrainalaisten yhteisöön, ja Cassien äiti Anna on heti parittamassa tytärtään miehen kanssa, vaikka Cassie on tuore leski ja suree edelleen raskaasti miehensä poismenoa.

1930-luvun tarina on äärimmäisen rankka, ja mitäpä muuta voisi odottaa, kun kyseessä on selviytyminen holodomorista. En ole usean yrityksen jälkeen onnistunut saattamaan Anne Applebaumin Punainen nälkä-teosta loppuun, joten toimikoon tämä kirja nyt sen fiktiivisenä vastikkeena. Ja koska olen tankannut Punaista nälkää niin ahkerasti, lukijana minulla oli ainakin jonkun verran faktoja tuoreessa muistissa.

Eli kirjan Bobilla on ollut toinen elämä ja toinen perhe Ukrainassa, josta hän ei ole halunnut avautua Amerikassa syntyneille jälkipolvilleen. Trauman aikaansaama hiljaisuus on ollut hänellä totaalista, mutta se alkaa purkautua alkavan Alzheimerin kautta. Illinoisissa koetaan 2000-luvulla kausi, jolloin Bobi alkaa piilottaa ruokaa puutarhaan samalla tavalla kuin teki kotitilallaan Ukrainassa. Muutenkin ruoalla on keskeinen rooli kerronnassa, ja ukrainalaisten perinneherkkujen tekeminen auttaa myös Cassieta ja tämän tytärtä selviytymään surustaan.

Termi ”jyväjemmari” saa tässä teoksessa aivan uuden, poliittisen merkityksen, enkä tämän jälkeen enää käytä sitä siinä merkityksessä kuin sitä käytetään Suomessa.

Fiktiivisenä teoksena teos on melko perinteinen amerikkalainen siirtolaissaaga, jossa kolmannen polven lapsenlapsi inspiroituu ensimmäisen polven isovanhemman tarinasta.Tässä tapauksessa inspiraatio taitaa kuitenkin olla väärä termi, sillä Stalinin vainot herättävät enemmän kauhua. Olen lukenut monia romaaneja, joissa on samantyyppinen juoni ja rakenne, mutta ne eivät ole käsitelleet Ukrainaa, tai entisten itäblokin maiden lähihistoriaa. Holokaustikirjallisuuden ulkopuolella en muista lukeneeni muuta vastaavaa saagaa kuin inkerinsuomalaisen Anna Soudakovan Mitä männyt näkevät. Tämä oli minulle todella merkittävä lukukokemus, ja vaikka Littekenin teoksessa historiallinen taustatutkimus on takuulla ollut yhtä huolellista kuin Soudakovan, pidän Soudakovan teosta kielellisesti rikkaampana ja laajempana esityksenä Stalinin vainoista.

Yksi taso, jolla teos todella haastaa tyypillistä amerikkalaista tarinankerrontaa, on romantiikka. Bobin avioliittojen saagaa on vaikeaa pusertaa Hollywood-formaattiin. Toki meillä on muistissa eeppisiä holokaustileffoja, joissa romanssi kietoutuu äärimmäisen puutteen kuvastoon, mutta niissäkin tarinoissa on ollut taustalla joku aiempi romanttinen twisti. Tässä romaanissa kiinnostavimmat juonenkäänteet eivät liity romanttiseen rakkauteen, vaan henkiin jäämisen politiikkaan.

Tätä teosta ei ehkä olisi koskaan suomennettu, ellei Ukraina olisi noussut maailman ykkösuutiseksi koko alkuvuoden ajaksi. Ja juuri tällaisia romaaneja olen etsinyt, sillä haluan ottaa selvää Ukrainasta mieluummin taiteellisten tuotosten tasolla kuin uutisista.

Ainoa asia, josta jupisen, on kirjan nimi, sillä ymmärtääkseni teoksessa ei liikuttu Kiovassa lainkaan. Mutta ilmeisesti kaupallisesta näkökulmasta on ollut aiheellista nimetä kirja maan pääkaupungin mukaan, sillä amerikkalaiset eivät tunnetusti jaksa muistaa pikkukylien nimiä.

Nigerialainen dekkari on voimissaan

Teos: Femi Kayode: Pimeän jäljillä (Bazar, 2022)

Suomennos: Kristiina Vaara

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Okrika on saarikaupunki kaakkois-Nigeriassa, lähellä Port Harcourtin suurkaupunkia, Riversin osavaltiossa. Siellä sijaitsee yksi maan yliopistoista, ja tässä dekkareissa sinne matkustaa psykologian tohtori Philip Taiwo, joka on saanut oppinsa profilointiin Yhdysvalloissa.

Saarella on tapahtunut vuosi sitten kauheuksia: kolme yliopisto-opiskelijaa on poltettu elävältä keskellä kirkasta päivää. Nuoria miehiä on syytetty varkaudesta, mutta minkään logiikan mukaan tämä ei riitä oikeuden ottamiseksi omiin käsiin. Tekijät ovat videoineet murhat ja levittäneet videot nettiin. Tapaus riivaa siksikin, että Philipillä itsellään on 16-vuotiaat kaksoset, jotka ovat pian siirtymässä opiskelijaelämään.

Privaattielämässä Philipillä ja tämän vaimolla Folakella on menossa aviokriisi, ja Philip epäilee vaimoaan uskottomuudesta. Folake on saanut oikeustieteen professuurin Lagosin yliopistossa, mikä on syy pariskunnan paluumuuttoon kotimaahan. Philipin oma ura ei ole edennyt yhtä vauhdikkaasti kuin Folaken, ja tämänkin vuoksi pariskunnan välillä on jännitteitä.

Femi Kayoden kirjoitustyyli on varsin koukuttava, ja teos lähtee käyntiin vauhdikkaasti. Kyseessä ei kuitenkaan ole erityisen toiminnallinen teos, vaan kerronta keskittyy psykologisiin jännitteihin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Akuutein niistä on yliopistojen levoton ilmapiiri, veljeskuntien muuttuminen kulteiksi ja jatkuva väkivallan uhka. Vaikka tässä kuvatut tapahtumat ovat fiktiivisiä, niin taustalla on oikeita ilmiöitä.

Vaikka Okrika on yliopistokaupunki, se sijaitsee kaukana Lagosin kiihkeästä moderniteetistä. Teoksen nimi viittaa sähkön satunnaiseen saatavuuteen alueella, ja pimeisiin kujiin, joilla perheet viettävät iltojaan kerosiinilamppujen valossa. Kovin edistynyttä ei myöskään ole Port Harcourtissa, jonka lentoasema on usein arvioitu maailman heikoimpien joukkoon.

Tämä on todella monipuolinen tarina, jossa uskonnoilla ja etnisillä jännitteillä on suuri rooli. Varsinkin katoliseen luostariin liittyvä juonenkäänne oli karmiva. Kristinuskon harjoittajien kirjo on maassa valtava, eikä kaikilla ole yhteisiä arvoja tai tavoitteita. Islam ja kristinusko olivat tässä kuvatussa yhteisössä pystyneet elää rinnakkain kauan, mutta maan laajemmat uskonriidat alkoivat eskaloitua sielläkin pahasti yliopiston kauhutapahtumien rinnalla.

Minun on vaikea eritellä, mitä nigerialaisen yhteiskunnan polttopistettä teos ei kuvaisi. Vaikka se kuvaa ensisijaisesti opiskelijaelämää, siinä on myös vanhempia avainhenkilöitä. Mukaan mahtuu myös ripaus kunnallispolitiikkaa, ja paikallista ”persuilua” eli muukalaisvihaa ja tunkkaista nurkkakuntaisuutta. Siinä vieraillaan myös mielisairaalassa, ja myös homoseksuaalisuuden teema teema nousee keskiöön kiristämisen ja mustamaalaamisen välineenä. Ehkä ekologinen ulottuvuus jäi vähemmälle käsittelylle, vaikka ymmärtääkseni siinä liikuttiin alueilla, jotka ovat kärsineet eniten öljyn liian ahneesta poraamisesta.

Teos oli sen verran kokonaisvaltainen kokemus, että tämän jälkeen on vaikea innostua tyypillisestä ruotsalaisesta dekkarista. Kyseessä on ehkä paras tänä vuonna lukemani dekkari, tosin Satu Rämön Hildur oli myös yhtä vahva lukukokemus. Pimeyden jäljillä ei ollut yhtä fiilistelevä teos kuin Hildur, mutta kertojan ääni oli vangitseva, ja kierros Riversin osavaltion lukuisissa instituutioissa tuntui luissa ja ytimessä todelta. Jos Rämö hurmasi minut kuvaamallaan hipsterien taivaalla ja omaperäisillä harrastuksilla, Kayode hurmasi puhtaalla älyllä, analyyttisella otteella ja psykologisella silmällä.

Toivon mukaan sarjan kakkososa ilmestyisi maailmaan pian. Ja olisi mahtavaa, jos se kuvaisi Nigerian pohjoisosia, koska noista alueista on olemassa niin vähän kirjallisuutta.

Tanskalaisen puutarhan perijät

Teos: Kate Morton: Paluu Rivertoniin (Bazar, 2011)

Suomennos: Helinä Kangas

Noin kuukauden ajan olen tavannut Kate Mortonin teosta Rivertonin kartanosta Essexissä. Ehkä oma tarpeeni ”aikuisten satuihin” on ollut minimaalinen, kun sinänsä kepeä ja helppolukuinen teos eteni niin hitaasti. Olen muistaakseni pitänyt paljonkin jostain Mortonin Australiaan tai Uuteen-Seelantiin liittyvästä siirtolaissaagasta. Tämäkään kartanosaaga ei ollut huono, mutta tuntui, että olisin jo nähnyt version tästä Downton Abbeyssa, vaikka tässä kuvataan pienempää ja köyhempää kartanoa ensimmäisen maailmansodan aikana ja 1920-luvulla.

Teoksen päähenkilö on palvelustyttö Grace Bradley, jonka äiti on joutunut pois kartanon palveluksesta tultuaan raskaaksi avioliiton ulkopuolella. Grace joutuu tietty palaamaan Rivertoniin heti, kun on päässyt toiselle kymmenelle, sillä äidillä ei ole varaa kouluttaa tytärtään. Kartanossa Grace on aluksi tavallinen keittiöpiika, mutta etenee urallaan lopulta Hannah-neidon kamaripalvelijaksi.

Kun Hannahin ja Emmelinen isä lordi Frederick perii Rivertonin, kukaan ei tiedä, kuinka huonossa jamassa miehen bisnekset ovat. Isällä on huonosti menestyvä autotehdas Keski-Englannissa, ja amerikkalaiset bisnesmiehet haluaisivat ostaa sen. Tytärten äiti on kuollut, ja Hannah ja Emmeline saavat kasvaa suht vapaasti kartanon mailla. Niin vapaasti, että Hannah voi jopa löydä opiskelemassa pikakirjoitusta salaa läheisessä Saffron Greenin kylässä, sillä hän kaipaa kipeästi työelämään.

Pitääkseen kartanon suvussa Hannah menee naimisiin amerikkalaisen pohatan pojan Teddyn kanssa. Grace muuttaa emäntänsä mukana Lontooseen, jossa palvelijana toimiminen on vielä nihkeämpää kuin Rivertonissa, jossa palveluskunta oli solidaarisia toisilleen. Myös Emmeline muuttaa Lontooseen, ja kapinoi ylhäistä kasvatustaan vastaan toimimalla näyttelijänä eroottisissa elokuvissa.

Sisarusten elämässä kummittelee runoilija Robbie Hunter, joka on ollut kartanon vieraana iät ja ajat siksi, että orpona hänellä ei ollut muuta paikkaa viettää juhlapyhiä sisäoppilaitokseen lomien aikana. Historia muistaa, että Robbie olisi tehnyt itsemurhan kartanon lammella tanskalaistyylisessä Egeskovin puutarhassa, mutta mitä siellä oikeastaan tapahtui?

Teoksen nykyajassa Grace on jo lähes satavuotias ja asuu hoitokodissa Lontoossa. Tässä välissä hänestä on tullut arkeologi, sillä hän pääsi opiskelemaan unelmiensa alas myöhemmässä iässä. 1990-luvulla Robbie Hunterista halutaan tehdä elokuva, ja tämän vuoksi Grace kutsutaan muistelemaan vanhoja aikoja jälleen.

Onhan tässä teoksessa romantiikkaa ja tragediaa, mutta oikeastaan teoksen keskeinen teema on brittinaisten oikeus työhön. Aatelistyttöinä Hannah ja Emmeline eivät vielä 1920-luvullakaan ole täysin kykeneviä päättämään omasta kohtalostaan. Hannah’n amerikkalainen käly Deborah toki saa käydä töissä muotitoimittajana, mutta jos hän menee naimisiin, työnteon kuuluisi loppua hääpäivään.

Olisin mieluummin lukenut teoksen Grace Bradleyn arkeologian opinnoista, sillä hän tuntui varsin kehityskelpoiselta hahmolta. Eli jos sellainen teos löytyy Morton in tuotannosta, niin saatan lukea sen.

Salaisuus omenapuun alla

Teos: Elina Annola: Kunnes kukkivat puut (Bazar, 2022)

Äänikirjan lukija: Sari Haapamäki

Mitä tehdä, kun sydäntä kalvavat syöpä- ja taloushuolet, vaikka samalla tuntuu, ettei elämä ole vielä kunnolla alkanut? Miltä tuntuu jäädä ystäväpiirissä aina ulkokaarelle, kun muut ottavat riskejä ja heittäytyvät kohti tuntematonta? Muuttuisiko elämä, jos joku aamu unohtaisi ottaa kollageenijauheen mustikkamehulla ja monivitamiinitabletin?

Tällaisia kysymyksiä kelaa reilu kolmikymppinen Emilia, Helsingissä asuva alakoulun englanninopettaja Elina Annolan esikoisromaanissa Kunnes kukkivat puut. Emilia on elänyt koko aikuisikänsä pääkaupunkiseudulla, ja vihdoin saanut vakituisen viran elämää vakauttamaan. Juuret hänellä ovat Pohjanmaan järviseudulla, sukutilan omenapuun juurella, mutta reissut kotipuoleen ovat pitkään tuntuneet velvollisuuksilta. Kun Emilia vihdoin kokee elävänsä elämänsä kesää, hän saa kutsun Auri-tädin hautajaisiin. Aurin, jonka elämä on aina ollut mysteerio siskontytölle. Tädin, joka suljettiin laitokseen jo nelikymppisenä, eikä koskaan voinut toteuttaa yhtään unelmistaan.

Kirja keskittyy yhteen kesälomaan ja sen jälkeiseen työhönpaluun. Kouluelämästä teos kertoo suht vähän, sillä Emilian kipupisteet sijoittuvat lähes kokonaan yksityiselämän puolelle. Työelämästä kuitenkin muistuttaa paras ystävä ja opettajakollega Minna, joka on juuri selättänyt rintasyövän ja toimii pontevasti kokemusasiantuntijana.

Ja juuri Minnan sairaus triggeröi Emiliassa kuolemanpelon. Koko kesä kuluu yksityislääkäreillä ramppaamiseen, eikä keneltäkään löydy vastausta Emilian mieltä kalvaviin kysymyksiin. Opettajan palkka ei riitä näihin kuluihin, kun samalla pitää elää huoletonta hipsterielämää Kallion baareissa. Emilian kaveripiirissä kuohuviini virtaa, eikä kavereilla tunnu olevan vastaavia rahahuolia. Ja kaiken kruunuksi hän on juuri ehtinyt vaihtaa miestä, ja uusi miesystävä Jere pyytää hänet kumppaniksi yhteiseen remonttilainaan.

Välillä tämän kaveripiirin keskusteluja seuratessa tuntui, että nämä keski-ikää lähestyvät tyypit elivät kuin ikiteinit, vaikka osalla heistä oli ns. oikeita ongelmia. Kovin eksentrisiä tai originellejä nämä Kallion hipsterit eivät kuitenkaan olleet, vaan heidän individualismin ilmaisunsa olivat rasittavan samansuuntaisia. Monille päivän sisällöksi riitti chiavanukkaan ja mimosan kuvaaminen Instagramiin kuumassa brunssipaikassa. Jereä ja Emiliaa toivat selkeästi yhteen kiinnostus sisustukseen ja arkkitehtuuriin, ja tämä puoli tarinasta oli hyvinkin uskottava. Pidin myös välähdyksistä potilaiden vertaistuen kanaviin, sillä en muista lukeneeni niistä paljon kaunokirjallisuudessa (yleensä romaaneissa vieraillaan korkeintaan raskaus- tai vauva-aiheisilla foorumeilla).

Pohjanmaan sukutarinasta olisin voinut lukea pidemmänkin version. Siinä viivytään varsinkin vuodessa 1971, jolloin Auri-täti tuli virallisesti hulluksi ja joutui ensimmäistä kertaa Törnävän mielisairaalaan. Kyläyhteisön asenneilmapiiri ei ainakaan auttanut Auria parantumaan, ja ehkä tämän vuoksi Emilian omat reissut kotipuoleen eivät herättäneet haaveita paluumuutosta.

Kolmikymppisten helsinkiläisten mielenterveysongelmista on kirjoitettu viime aikoina paljon kirjoja. Parhaiten itselläni on jäänyt mieleen Sisko Savonlahden Ehkä ensi kesänä kaikki on toisin, jossa päähenkilö eli syvemmän syrjäytymisriskin äärellä. Tämän romaanin Emilia kuului vahvemmin akateemisesti koulutettuihin onnistujiin, mutta hänen mielensä järkkyy nopeasti. Elämänhallinta on hänellä edelleen ulkoisesti hanskassa, mutta sisäisesti maailma on pirstoutumassa.

Uskoisin, että kirja puhuttelee parhaiten juuri siinä kuvattavaa ikäluokkaa ja kohderyhmää. Itselläni tuli jossain vaiheessa torjunta päälle, tai koin kirjailijan tyylin olevan itseään toistavaa. Toisaalta tyylillisesti se kuvasi hyvinkin ahdistushäiriöisen mielen toimintaa, eli Emilian rutiinit ja turvatoimet tulivat toiston kautta tutuiksi. Ylipäänsä kirja tuntuu temaattisesti tärkeältä, eli se sopii hyvin niille, jotka arvostavat romaaneissa vahvaa teemaa. Chicklit-kirjaksi romaani venyy siksi, että siinä kuvaillaan urbaanin kuluttavan luokan tyylejä ja makutottumuksia, mutta samalla siitä löytyy painavampaakin sanomaa.

Itselläni on lukijana juuri nyt niin vahva poliittinen vaihe päällä Ukrainan sodan vuoksi, että innostun enemmän teoksista, joissa ihmisten kohtalot kietoutuvat enemmän maailmanpolitiikkaan ja historiaan. Toki olen lukenut muutakin, mutta huomaan, että suhtaudun kriittisemmin kirjoihin, joissa kuvataan ns. normaaleja huolia rauhan oloissa. Tässä romaanissa kuvatut huolet eivät olleet mitättömiä, eikä teos ollut mitenkään liian kepeä, mutta juuri nyt ei ollut optimaalinen hetki minun lukuhistoriassani haltioitua Kallion hipsteribaareista.

Ammattitautina sekoaminen

Teos: Sebastian Fitzek: Terapia (Bazar, 2022)

Suomennos: Sanna van Leuuwen

Äänikirjan lukija: Pertti Huuskonen

Pääsiäisdekkarikseni valikoitui saksalaisen Sebastian Fitzekin viimeksi suomennettu teos Terapia, joka on julkaistu kotimaassaan jo vuonna 2006. Tiesin kirjailijasta kirjaan tarttuessani varsin vähän, joten onnistuin muodostamaan mielipiteeni teoksesta suht puhtaalta pöydältä. En yleensä ole ollut saksalaisten dekkarien tai poliisisarjojen suurkuluttaja, joten ennakkoasenteeni tätäkin kirjaa kohtaan oli hieman nihkeä.

Teoksen vahvuuksia ovat tiivis formaatti ja melko suppea henkilögalleria. Päähenkilönä on keski-ikäinen berliiniläinen terapeutti Viktor, jonka 12-vuotiaan tyttären Josien uskotaan tappaneen itsensä nelisen vuotta aiemmin. Tytär on kärsinyt vakavista allergiaoireista, ja hänen hoitonsa on nyrjäyttänyt pienen perheen arjen tolaltaan. Tapaus on saanut Viktorin ja tämän vaimon Isabellen eron partaalle, ja vaimo on muuttanut suremaan menetystään New Yorkiin. Viktor sinnittelee työroolissaan jotenkuten, mutta kun hän saa potilaaksi syvästi häiriintyneen lastenkirjailija Anna Spiegelin, kohtaaminen järkyttää jo mieleltään rikkoutunutta miestä äärirajoille.

Teoksessa liikutaan enemmän Itämeren saaristossa kuin Berliinissä, eli Viktorilla on siellä vanhemmiltaan perimänsä hulppea loma-asunto pienellä, syrjäisellä saarella. Eletään 00-lukua, jolloin nettiyhteydet ja kännykkäverkot eivät vielä toimi ongelmitta syrjäseuduilla. Viktorin yhteydet ulkomaailmaan ovat koetuksella, ja lankapuhelimeen tulee outoja puheluita. Kaiken kukkuraksi hänen hankalimmasta potilaastaan on tulossa stalkkeri, mutta saaren asukkaat eivät ole tehneet yhtään havaintoa hänestä.

Teoksessa sukelletaan psykiatrian erityistapausten maailmaan, jossa tavallinen skitsofrenia on vielä kepeästi hoidettava sairaus. Nämä potilaat saattavat viettää vuosikausia suljetuilla osastoilla, ja pitkiä jaksoja lepositeissä. Teos käsittelee myös potilastietojen salassapitoa, ja korruptiota niiden jakamisen suhteen. Päähenkilö itsekään ei ole puhdas pulmunen tämän suhteen, vaan osaa manipuloida yksityisklinikkojen vastaanottoapulaisia sutjakkaasti.

Eläydyin vahvasti teoksen saaristolaistunnelmaan, mikä ei kuitenkaan ollut Fitzekin kyydissä kovin leppoisaa fiilistelyä. Saariston lisäksi henkilöt viihtyvät Hyatt-ketjun luksushotelleissa, joissa sielläkään ei vietetä laatuaikaa läheisten kanssa. Ylellisyyden tuoksu on kuitenkin Viktoria ja salaperäistä Annaa yhdistävä tekijä, mutta kuka tämä Japanissa suosittu lastenkirjailija lopulta on?

Luulen, että Sebastian Fitzek on aikanaan luonut uutta tyyliä Saksan dekkarimarkkinoilla. Tyylissä on paljon yhteistä eräiden suosittujen brittitrilleristien kanssa, jotka myös usein sijoittavat teoksiaan syrjäisiin paikkoihin ja ankariin sääolosuhteisiin. Pidin tästä kirjasta kuitenkin enemmän kuin monesta brittitrilleristä, sillä varsinkin ne, joissa käytetään paljon päihteitä ja joissa vietetään polttareita tai luokkakokousta, ovat olleet aika ennalta-arvattavia. Tästä teoksesta en ehtinyt tehdä villejä arvauksia, koska tarina oli sen verran kompakti.

Ensituttavuuden jälkeen siis uskaltanen tarttua toiseenkin Fitzekin teokseen, ja pohtia myös kerronnan välisiä eroja, kun liikutaan kielialueelta toiselle.

Viisi kynttilää vakan alla

Teos: Sofia Lundberg, Alyson Richman ja M. J. Rose: Perjantai-illan klubi (Bazar, 2022)

Suomennos: Jänis Louhivuori

Äänikirjan lukija: Kirsti Valve

Jos olisin eilen käynyt pubivisassa ja minulta olisi kysytty, kuka oli Hilma af Klint (1862-1944), olisin vastannut että hän oli Gustav Klimtin puoliso, joka myös maalasi tauluja, mutta jäi kuuluisan miehensä varjoon. Nimet olisivat menneet autuaasti sekaisin, enkä olisi osannut sijoittaa Hilman töitä mihinkään koulukuntaan, taidesuuntaukseen enkä välttämättä edes maahan. Eli Sofia Lundbergin, Alyson Richmanin ja M. J. Rosen romaani Perjantai-illan klubi on minulle sopiva johdatus De Fem-ryhmän tuotantoon Tukholmassa 1800-1900-lukujen taitteessa.

Hilma af Klintin lisäksi taiteilijaryhmässä vaikuttivat Anna Cassell, Cornelia Cederberg, Sigrid Hedman ja Mathilde Nilsson. Anna oli Hilman elämänkumppani, Cornelia ja Mathilde olivat sisaruksia, ja Sigrid oli ryhmän ainoa äiti.

Perjantai-illan klubissa naiset kokoontuivat Hilman ateljeeseen harjoittamaan henkisyyttä, ja siinä sivussa maalamaan. He olivat tutustuneet spiritismiin laajemmassa, kaupungin kulttuurieliitin suosimassa Edelweiss-piirissä, mutta kokivat tämän kerhon ilmapiirin liian aggressiivisena – muun muassa August Strindberg kävi tässä kerhossa räyhäämässä kännissä. Yhteys edesmenneisiin henkiin tuntui kuitenkin luomisen kannalta tärkeältä. Naisilla oli erilaisia perhetaustoja, mutta perjantai-illan seanssit auttoivat heitä palaamaan takaisin taiteen maailmaan.

Tarinan nykyisyydessä amerikkalaisen taidehistorioitsijat Ebun ja Blythe matkustavat Tukholmaan konferenssiin, ja kohtaavat uudelleen aiemman lyhyen seurustelun jälkeen. Millaista taikaa on näiden loistavien naisten energioiden tutkimuksessa ja voiko tämä lähentää kaksikkoa toisiinsa pitkän radiohiljaisuuden jälkeen?

De Femin tarina keskittyy varsinkin vuosiin 1906-7, jolloin Hilmalla oli työn alla mystinen temppeliprojekti. Tuolloin hän loi ihmiselämän kaaresta suurikokoisia maalauksia rantamakasiinissa, joka oli ryhmän tuolloinen tukikohta. Samaan aikaan hänen kadonnut muistikirjansa aiheutti pahennusta kaupungin baareissa, sillä niissä oli eroottisia luonnoksia Annasta. Muistikirjan takaisin saaminen oli siksikin elintärkeää, että tuollaisista kuvista olisi Ruotsissa voinut pahimmillaan joutua linnaan.

Tämäntyyppisiä teoksia vähän arvostusta saaneista naistaiteilijoista on julkaistu paljon, ja löysin heti yhteyden tämän ryhmän ja monen suomalaisen tuon ajan naistaiteilijan välillä. Ehkä kuitenkaan kukaan omista pioneereistamme ei ollut yhtä vahva pioneeri ja näkijä kuin Hilma af Klint.

Tässä teoksessa erityistä oli kollektiivisen tekemisen euforia, ja henkisen kokemisen korostuneisuus. Toki kirjassa on paljon henkilöitä suhteessa sivumäärään (eli kaikkiin ei voi tutustua kovin syvällisesti), ja varsinkin tuo nykypäivän taidehistorioitsijoiden love story jäi hieman ohueksi, mutta silti opin kirjasta paljon.

Ehkä jopa enemmän henkimaailman kanavoinnista kuin taidehistoriasta.

Pintojen asiantuntija pulassa

Teos: Nita Prose: Huonesiivooja (Bazar, 2022)

Suomennos: Katariina Kaila

Äänikirjan lukija: Fanni Noroila

Molly Gray on 25-vuotias luksushotellin kerrossiivooja, jonka vastuulla on yläkerran sviitit ja niiden roskalehtien lööpeissä keikkuvat ökyasiakkaat. Nuoresta iästään huolimatta hän on palvellut Regency Grand-hotellia jo pienen ikuisuuden, sillä opiskeleminen muiden kanssa ja siihen liittyvä ryhmäytyminen eivät ole olleet hänen heiniään. Hän on todellinen pintojen asiantuntija, jolle mikään tahranpoistotekniikka ei ole vieras. Toisaalta hän on myös bakteerikammoinen neurootikko, jolle sosiaalinen kanssakäyminen vähemmän siistien ihmisyksilöiden kanssa on vaikeaa.

Tämä teos on niin koukuttavasti kirjoitettu, että se imaisee mukaansa huolimatta siitä, omaako lukija hygieniapassin vaiko ei. Minulle teos tuotti suuren hämäyksen, ja muutakin päänsisäistä dissosiaatiota, sillä lähdin lukemaan sitä täysin puskista. Suurin hämäys liittyi maahan ja kaupunkiin: minullehan tämä oli brittikirja, ja oletettu sijoituspaikka tuntui Lontoolta ensimmäisen kolmanneksen aikana. Molly ja hänen isoäitinsä puhuivat vanhahtavaa, sievistelevää kieltä, ja harrastivat suunnilleen viktoriaanisia teeseremonioita. Myös hahmojen nimet tuntuivat kovin brittiläisiltä. Mutta jossain vaiheessa paljastui, että nämä hahmot tosiaan hamstraavat tarjouksia senteillä, eli rahayksikkö rikkoi illuusioni.

Kirjassa ei mainita minkään suuren kaupungin nähtävyyksiä, kaduilla ei ole nimiä, eli periaatteessa tarina voisi sijoittua minne tahansa englantia puhuvaan maailmaan. Molly ei tee havaintoja säästä eikä luonnosta, hän on paatuneen konemainen tapaus, joka viihtyy lähinnä kotona ja työpaikallaan. Hänellä on yksi lempiravintola The Olive Garden, jonka italialaisuuden esitys kuulosti täysin suomalaiselta Rossolta, ja myös tämän ravintolan kuvaus sai minut uudelleenarvoimaan kirjan sijaintia. Eli ravintola tuntui niin juntilta ja rahvaanomaiselta, ettei se tuntunut kovin lontoolaiselta.

Kirjaa voi lukea niin yhteiskunnallisena puheenvuorona kuin dekkarina, vaikkakin iljettävän herra Blackin murha ei sinänsä ole teemana kovin omaperäinen tai raflaava. Itse en innostunut rikosjuonesta, mutta Mollyn sisäisen maailman ja kielellisen universumin kuvaus teki suuren vaikutuksen. Hän on kuin modernin maailman Pygmalion, jolla ei kuitenkaan ollut sivistävää herraseuraa, vaan poikaystäväehdokkaat olivat melko karskeja tapauksia. Ensin tuli kleptomaani Wilbur, joka ryösti isoäidin säästötilin käden käänteessä, ja tämän jälkeen tuli baarimikko Rodney, joka oli kelmeistä kelmein. Onneksi kuitenkin hotellin keittiöstä löytyi paperiton meksikolainen siirtolainen Juan Manuel, joka palautti Mollyn uskon ihmisyyteen.

Mutta lisää hämmennyksestäni. Viime aikoina olen nauttinut eniten kirjoista, joissa viihdytään luonnossa, syrjäseuduilla, sivilisaation reunoilla ja sen ulkopuolella. Jopa kaupunkeihin sijoittuvissa kirjoissa olen ilahtunut niistä, joissa löydetään ”salainen puutarha”. Tässä romaanissa yhdelläkään hahmolla ei ollut merkittävää luontosuhdetta, vaan kaikki kommunikaatio käytiin sisätiloissa, kalustetuissa huoneissa. Kirja herätti minussa jopa urbaania ahdistusta, vaikka yleensä viihdyn hotelleissa erinomaisesti, enkä pahastuisi pikku retriitistä edes Regency Grandin tyyppisessä establishmentissa, jonka tuottama ylellisyyden illuusio edustaa menneen maailman kerskakulutusta ja sortoa.

Mollyn hahmon sielunkumppaniksi ehdottaisin japanilaisen Sayaka Muratan Lähikaupan naista, jossa vastaavasti lievän autistinen ja työlleen omistautunut Keiko koki kovia muuttuvilla työmarkkinoilla. Tämä teos on huomattavasti laajempi ja tyyliltään rönsyilevämpi kuvaus työelämästä ja sen karikoista, mutta molemmissa pisti silmään urbaanin maiseman äärimmäinen vieraantuminen luonnosta ja materiaalisen runsauden karuus. Ehkä tämän romaanin Mollylle annettiin vähän enemmän tulevaisuudentoivoa kuin Keikolle.

Suomalaisilla työmarkkinoilla Mollyn tyyppinen tapaus ei koskaan etenisi tiimiesimieheksi, vaan hänen työvoimaansa väärinkäytettäisiin kuntouttavassa työtoiminnassa maailman tappiin saakka. Eli vaikka kirjassa kuvataan työelämän riistoa, siinä on kuitenkin joitain ”vanhan maailman” arvoja. Hotelli ei kuulu monikansallisen ketjuun, eikä Molly tee työtään kasvottoman työnvälitysketjun kautta. Ja hotellissa on töissä ihmisiä jopa yövuorossa, se ei ole kasvoton, persoonaton Omenahotelli, jossa rikosten tekeminen on paljon helpompaa kuin Regency Grandissa, jossa on pingviinipukuinen yöportieeri.

PS: Tsekkasin Nita Prosen kirjailijaprofiilin vasta arvion kirjoittamisen jälkeen. Kyseessä on Torontossa asuva pitkän uran kustannustoimittajana tehnyt kirjailija. Kanadalainen konteksti voisikin olla tälle uskottavampi tapahtumaympäristö kuin USA, vaikka tarinaa ei lukijan tarvitse sijoittaa Torontoon, sillä paikallisia ”mausteita” ei ole. Itse aloin jo sijoittaa sitä mielessäni jonnekin USA:n etelävaltioihin, joissa uskon olevan enemmän historiallisia hotelleja kuin Kanadassa. Mutta jotkut lainsäädäntöön liittyvät asiat viittasivat muuhun yhteiskuntaan kuin USA:an, eli joku Kanadan kaupunki toimii hyvin mahdollisena kontekstina.

Onnellisten laakson perijättäret

Teos: Lucinda Riley: Auringon sisar (Bazar, 2021)

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Kesällä kuulin suru-uutisen Lucinda Rileyn menehtymisestä, joka kyllä kosketti, vaikka kirjailija ei aivan top 10:n suosikkeihini mahdukaan. Rileyn kirjoja on liikenteessä maamme kirjanvälityspisteissä sen verran runsaasti, ettei niiltä ole voinut välttyä, ja itse aloitin niihin tutustumisen muista kuin tästä huippusuositusta sisarsarjasta.

Olen nyt siis lukenut seitsemän siskon saagasta ekan ja vikan osan. Ekan luin toissa kesän seksihelteiden aikana uimarannalla, ja tämä toinen on mennyt kotona sisätilassa hieman analyyttisemmassa asennossa. Olin sarjan aloitusosan jälkeen sitä mieltä, että kaupallinen sapluuna on jo nähty ja koettu, mutta nyt seitsemännen osan Keniaan sijoittuva historiallinen osio alkoi kiinnostaa.

Nykyisyydessä Papa Saltin adoptiotytärten kuopus Electra menestyy mallina New Yorkissa. 26-vuotiaana tämä uraohjus asuu hulppeassa asunnossa Central Parkin laidalla, hänellä on henkilökohtainen avustaja ja hän lentelee maailmalla kuvauksissa lähes joka viikko. Hän on myös vaikeassa päihdekoukussa, joka ihme ja kumma ei tunnu vaikuttavan ulkomuotoon. Vodkaa ja kokaiinia kuluu päivittäin loputtomia määriä, ja uusi lasti saapuu kotiovelle pelkällä puhelinsoitolla.

Electra on siskoista ainoa, joka ei ole avannut Papa Saltin jättämää hyvästelykirjettä, jossa tämä paljastaa jotain lapsensa biologisesta syntymästä. Hän on unohtanut kirjeen eksänsä asunnolle Malibuun. Eksän ilmoitettua uudesta kihlauksestaan hän toimittaa pikaisesti Electralle tämän miehen residenssiin jättämät tavarat, ja naisen on aika kohdata totuus itsestään.

Electralla on vuosien varrella käynyt monia mustia naisia väittämässä oletettua sukulaisuutta, eli pyytämässä rahaa rivien välistä. Kuitenkaan hänen näköisiään ei tule vastaan joka nurkan takaa edes Harlemissa, hän on pitkä ja ylväs afrikkalaiskaunotar. Nainen on tosin kasvanut Genevejärven saarella, ja käynyt koulunsa Sveitsissä paljon valkoisemmassa ympäristössä kuin aikuisuuden kotikaupungissa New Yorkissa.

Electran ”juurimatka” sijoittuu Keniaan, jossa kokonaan musta maasaiprinsessa Stella syntyy metsässä klaaninsa hylkäämänä vuonna 1940. Stella tulee valkoisen amerikkalaisen Cecilyn adoptoimaksi, vaikka laillisesti tämä adoptio ei ole mahdollista. Lapsettoman parin on järjesteltävä tytölle musta taloudenhoitaja äitihahmoksi, ja peitetarina on raskasta ylläpitää.

Cecily on elänyt etuoikeutettua elämää niin New Yorkissa kuin Kenian siirtomaapiireissä, ja Happy Valleyn Paradise Farmillakin hän tuntuu kohtaavan enemmän eläimiä kuin paikallisia afrikkalaisia. Hänen brittimiehensä Bill taas tuntee maasaikulttuurin kuin omat taskunsa, mutta pariskunnan järjestelty avioliitto on haastava. Naapuritilan Katherine on oikea sydänystävä, jonka kanssa jaetaan ilot ja surut, kun taas kummitäti-Kitin raisua elämäntapaa hänen on vaikea ymmärtää.

Kirjassa käydään läpi niin kolonialismin historiaa Keniassa kuin kansalaisoikeusliikkeen vaiheita Yhdysvalloissa. Ehkä jokainen lukija ei kaipaa johdantoa siihen, mitä Martin Luther King ja Rosa Parks saivat aikaan, eli osa tässä esitellyistä tiedoista ovat liian alkeellisia, ellei lukija ole todella nuori. Tosin olihan supermalli-Electran ja ihmisoikeusasianajaja-Stellan lähentyminen kiinnostavaa seurattavaa, kun naiset tuntuivat tuntemisensa alkuvaiheessa edustavansa niin eri arvomaailmoja.

Jos nyt epäuskottavuuksia alkaa kaivaa, niin minun oli vaikea uskoa Electran päihteiden käytön määrää suhteessa hänen elämänsä tahtiin. Ulkoisesti häntä ei edelleenkään tunnistanut syvällä päihteissä rypeväksi tapaukseksi, vaikka käyttöä oli jo jatkunut kauan. Toki hänellä oli apuna maailman kalleimmat kauneustuotteet ja alan ammattilaiset, mutta hän eli ns. rappiovaiheessa, jossa kukaan normaaleilla geeneillä varustettu ei olisi pitkään aikaan ollut työkuntoinen.

Ehkä sarjan sisaret ovatkin supervoimia omaavia Disney-prinsessoja, jotka osaavat vetää myös kokaiinia tyylipuhtaasti.

Tämä oli minusta vetovoimaisempi tarina kuin sarjan aloitusosa, ja pystyin hyvin eläytymään kaikkien kolmen naispäähenkilön tarinoihin. Toki tämän sarjan kaikkien hahmojen elitistisyys rasittaa, kun sarjassa eletään koko ajan maailmassa, jossa lentoja varaillaan maailman ääriin lyhyellä varoitusajalla, ja asutaan aina parhaissa hotelleissa. Mutta kyseessä on aikuisten satukokoelma, ja jos tämän genremääritelmän pystyy sisäistämään, silloin kirjojen parissa voi viihtyä paremmin.

Sarjan muut osat eivät kiinnosta minua yhtä paljon kuin tämä, mutta muistaakseni minulla oli toissa vuonna jotain yritystä Norjaan sijoittuvan Myrskyn sisaren kanssa, joka päättyi tylsistymiseen. Muissa osissa kohdemaina näkyisi olevan ainakin Espanjaa, Australiaa ja Irlantia. Siskojen hahmoista kiinnostavin minusta on henkinen eläinhoitaja Tiggy, jonka juuret ovat Andalusian romanikulttuurissa. Saatan siis vielä jatkaa seikkailuja sarjan parissa, vaikka lähiaikoina ei näytä olevan aikaa näin mittaviin eepoksiin.

Saman puun kirjavat hedelmät

Teos: Victoria Hislop: Ne, joita emme unohda (Bazar, 2021)

Suomennos: Laura Jänisniemi

Äänikirjan lukija: Annu Valonen

Viikonloppu on mennyt mukavasti eräässä ateenalaisessa olohuoneessa, jossa on massiivinen mahonkinen ruokapöytä koko suvun kokoontumiselle. Siellä vietettiin Themis-rouvan ysikymppisiä pitkän kaavan kautta, sillä pari hänen lapsenlapsistaan halusivat tietää lisää mummon nuoruudesta.

Penteleet luulivat, että mummon menneisyys olisi ollut yhtä tavallista ja nurkkakuntaista kuin nykyisyys. Perheessä oli pitkään eletty ikään kuin maassa ei olisi koskaan käyty sisällissotaa.

Kreikan lähihistoria ei ole koskaan auennut minulle kovin selkeästi, vaikka muistaakseni niillä kolmella maahan tehdyllä turistireissulla oli retkiä, joilla siitä kerrottiin. Olen tiennyt, että kommunisteilla on ollut maassa paljon kannatusta, ja että siitä johtuvat yhteenotot ovat olleet verisiä. Joitain kirjoja olen lukenut toisen maailmansodan vaiheista maassa, ja sekin tuntui sekavalta, kun maan hallituksella oli vaikeuksia päättää, kumman puolen kanssa se alkaisi leikkiä.

Tämä romaani on täydellinen johdatus Kreikan 1900-luvun historiaan, jossa tuodaan esiin niin vasemmiston kuin oikeiston ääniä, ja jossa kuvataan tyypillistä perhettä, jossa mielipiteet eriytyivät radikaalisti.

Stavridisin klaania johti 97 vuoden korkeaan ikään saakka matriarkka Kiria Koralis, joka saa noin kuusikymppisenä merimiespoikansa neljä lasta huollettavakseen. Lasten äiti Elefteria on joutunut mielisairaalaan 600 km päähän pääkaupungista, ja isä Pavlos jää jollain matkallaan kultaa vuolemaan Amerikkaan. Alussa isä lähettääkin rahaa lasten elatukseen, mutta vuosien varrella yhteydenpito harvenee ja isä tuntuu perustaneen uuden perheen. Sisarukset Thanasis, Panos, Margarita ja Themis ovat riitaisia jo teineinä, mutta aikuisuuden kynnyksellä politiikka syövyttää syvän puhumattomuuden kuilun varsinkin veljesten välille. Thanasis ja Margarita ovat sodan aikana natsien kätyreitä, ja Panos kuuluu avoimesti vastarintaliikkeeseen. Thanasis vammautuu pahasti sodassa, ja Panos kuolee kommunistisen armeijan soturina sodan loppumetreillä. Margarita taas matkustaa sodan runtelemaan Berliiniin etsimään rakastettuaan Heinziä, ja monien vaiheiden kautta päätyy, ironista kyllä, elämään elämäänsä DDR:ssä.

Kirjan jännittävin episodi liittyy Themisin nuoruuden radikalisaatioon ja 1940-luvun lopun sisällissotaan, jossa kommunisteilla oli Balkanin naapurimaista käsin koulutettu armeija. Themis päätyi sotilaaksi tähän armeijaan, ja oppi tappamaan erottaen teot ja tunteet toisistaan. Hän oli pitkään koulutusleirillä Bulgariassa, jossa nälkiintyneet kreikkalaiset nauttivat naapurimaan runsaista lihapadoista. Paluu tosi toimiin pohjoisen Kreikan maalaiskyliin oli sitten kylmempää kyytiä, jonka aikana sinisilmäinen idealismi koki kolhuja. Naisen rakkaussuhde karhumaisen komentaja-Makrisin kanssa on kiihkeä, ja myöhemmin oikeiston ylläpitämällä vankileirillä hän synnyttää miehelle pojan, Angelosin. Kauhukseen hän saa todeta, että mies oli kääntänyt takkinsa, ja edennyt vankileirin vartijaksi vihollisen puolelle.

Suvun poliittinen erimielisyys jatkuu myös seuraavassa polvessa, vaikka äiti-Themis opettelee vaikenemaan taustastaan. Tämän hän tekee lähinnä siksi, että toivoo lapsilleen parempaa menestystä työmarkkinoilla kuin hän itse on saanut kokea. Themis menee kolmikymppisenä sinkkuäitinä naimisiin vakaan ja änkyttävän koulukaverinsa, verovirkailija-Giorgiosin kanssa. Tässä vaiheessa hän on kahden lapsen äiti, sillä hän on adoptoinut kuolleen sissitoverinsa lapsen valtion ylläpitämästä lastenkodista Thessalonikista.

Kirjassa on paljon paikallispolitiikkaa, taloushistoriaa ja kertomuksia kreikkalaisesta demokratiasta (ja varsinkin sen puutteesta). Brittikirjailijaksi Hislop tuntuu todella tuntevan Kreikan taskunpohjia myöten, ja hän tuntuu saavan arvostusta myös kreikkalaisten lukijoiden keskuudessa. Googlailin vähän tämän romaanin arvioita Goodreadsissa, ja teos on saanut erittäin kirjavan vastaanoton. Minulle tämä oli täyden viiden tähden teos, johtuen siitä, että koin pitkästä aikaa oppivani jotain uutta romaania lukiessani. Kirjaa on myös moitittu henkilöhahmojen epäuskottavuudesta ja juonen kliseisyydestä.

Itselläni tuli kirjan puolivälin jälkeen uupumusta turnauskestävyydessä, sillä Themisin kokemat vastoinkäymiset alkoivat tuntua liiallisilta. Juoni piristyi taas 1960-70-luvuille tultaessa, vaikka perhe sai taas kokea traagisia asioita sotilasjuntan aikana. Loppua kohti kirjassa tapahtuu sukuromaaneille tyypillinen ajallinen tiivistys, eli siinä alkoi olla lähinnä syntymiä, naimisiin menoja ja kuolemia, ei enää mitään totutusta elämänmenosta poikkeavaa.

Olisin pitänyt kirjasta vielä enemmän, jos se olisi rajoittunut vaikka kymmeneen vuoteen. Aika-akselihan tässä on lähes 90 vuotta, tai tarina alkaa Themisin varhaisimmista muistoista elämästä huonokuntoisessa, mutta ah niin romanttisessa kerrostalossa 1920-luvun lopulla. Tämä talo puretaan maanjäristyksen jälkeen, ja muutto rakkaasta kotitalosta saa Themisin äidin mielen järkkymään. Kirjaa kritisoitiin mm. mielisairaalaolojen epärealistisesta kuvaamisesta, eli kriitikkojen mukaan äidin eristäminen lapsistaan ei ollut uskottavaa. Itse pidin tarinaa hyvinkin uskottavana sen tietämyksen pohjalta, mikä minulla on suomalaisesta mielisairaaloiden historiasta. Kreikkalaisen mielisairaalan kuvaus ei edes tuntunut tässä kovin ahdistavalta.

Tämän teoksen maailma on sen verran rikas ja puoleensavetävä, että toipuisin kirjoittamaan kunnollisen, analyyttisen arvion tästä vasta monen viikon pohdiskelun jälkeen. Nyt olen jo lukemassa kolmatta Hislopin teosta, ja harmittelen sitä, että hän on melko harvaan julkaiseva kirjailija. No, tätä teosta ei ole taatusti kirjoitettu vuodessa, ja on luultavasti vaatinut kirjailijalta pitkää ruohonjuuritason oleskelua Ateenassa.

Kreikka ei ole varsinaisesti unelmieni matkakohde, mutta hämmennyin myös siitä, kuinka paljon muistoja kirjat ovat herättäneet minussa. Toistaiseksi uskallan väittää, että Hislopin tuotanto on tehnyt minuun suuremman vaikutuksen kuin vaikka Elena Ferranten, vaikka minulla oli kaikki edellytykset rakastua Napoli-sarjaan. Hislopin ja Ferranten naishahmoissa on paljon samaa, vaikka Ferranten italialaisten naisten vihkiytyminen moderniin elämään ja feminismiin tapahtuu helpommin kuin Hislopin naisilla.

Minulle teos on ollut toistaiseksi tämän lukuvuoden yllättävin Kirjatapaus, ja jään innolla odottamaan kanssabloggareiden havaintoja tästä.