Preerian korkea veisu

Marilynne Robinson (s.1943) kuuluu niihin kirjailijaneroihin, joka on julkaissut vain vähän, mutta tehnyt uran luovan kirjoittamisen opettajana. Robinsonin aktiivinen työura keskittyi kuuluisaan Iowa Writer’s Collegeen, josta hän jäi eläkkeelle vasta vuosi sitten. Robinson on julkaissut vain neljä romaania, joista kolme 2000-luvun puolella.

Gilead julkaistiin v. 2004, se sai Pulitzer-palkinnon v. 2005 ja suomeksi se on ilmestynyt ensi kertaa v. 2008 (Bazar, suom. Laura Jänisniemi). Kerrankin en tunne tarvetta päivitellä maamme kustantajien hitautta tarttua ilmiselviin tuleviin klassikoihin, sillä Gileadista on vaikeaa nimetä mitään sellaista teemaa, joka vanhenisi vuodessa, vuosikymmenessä tai sadassa vuodessa. Siinä käydään elegantisti läpi yli sadan vuoden historia Amesin pappissuvun miesten näkökulmasta, mutta kertojan nykyisyys keskittyy vuoteen 1956. Se on kuolevan vanhan miehen epistolarinen kirje seitsemänvuotiaalle pojalleen, joka ei välttämättä tule muistamaan isästään, ainakaan tämän henkisestä perinnöstään, paljoa, ellei tämä kirjoita sitä ylös.

IMG_1347Kirjan hahmot ovat fiktiivisiä, mutta Robinson kertoo löytäneensä inspiraation abolitionistiliikkeen voimahahmoista, jotka usein lähtivät mukavista oloistaan itärannikolta yliopistojen kainaloista kohti keskilänttä perustamaan aatteellisia yhteisöjään, kyliä, joihin etelän orjuutta pakenevat mustaihoiset olivat tervetulleita.

Gilead-niminen haamukaupunki on saattanut olla joskus olemassa, mutta oikeasti sotahistorialliset tapahtumat, joita teoksessa kuvataan ovat sijoittuneet Iowassa sijaitsevaan kyläpahaseen Taboriin, joka oli 1800-luvulla merkittävä orjakaupan vastustajien keskus. (Paikka näyttää sinnittelevän olemassaolostaan näinä päivinä. Kun googlasin Taborin kyläyhteisön nettisivuja, takapajuisuus huokui läpi sekä käytetyn teknologian että markkinointikielen tasolla.) Robinsonilla on ollut syynsä muuttaa Tabor Gileadiksi, molemmathan ovat Vanhassa Testamentissa kukkuloita tai vuoria.

Ihmettelin sitä, kuinka hitaasti kohtuullisen tiiviin (287 s.) ja kielellisesti elämän perusasioissa pysyttelevän romaanin lukeminen minulta sujui. Sitten tajusin lukeneeni rivien väliin piilotettua teologista tutkielmaa kalvinismista ja kongregationalismista, joka tuntui keskittyvän kysymykseen, ovatko amerikkalaiset onnistuneet luomaan mitään omaperäistä teologiaansa, vai onko kaikki oppi totuttu hakemaan Euroopasta. Vuonna 1956 niukkuudessa elänyt patriarkka John Ames joutuu surukseen jo todistamaan tele-evankelioinnin massamenestyksen kansan syvissä riveissä. Televisio tulee perheeseen lahjoituksena, samoin tv-ateriatarjottimet, eikä pappikaan ole niin kielteinen uuden median suhteen kuin yhteisön luterilaiset, joiden vierailujen aikana toosa on pidettävä kiinni.

John Ames on mies, joka on poistunut kotoaan vain pappisopintojensa ajaksi. Hän on jäänyt leskeksi jo nuorena, menettänyt ainoan lapsensa, ja elänyt introverttiä poikamieselämää 40 vuoden ajan, kunnes Herra tuo hänen seurakuntaansa Lilan, kulkurinaisen, joka etsi matkallaan vain suojaa sateelta. Lila päättää naida pastorin, ja etenee valloitussuunnitelmissaan perinaisellisin keinoin, esimerkiksi hoitamalla pastorin puutarhaa. Epätyypillinen suhde varmasti herättää kyläläisten uteliaisuuden, mutta Lila sopeutuu rooliinsa pienessä seurakunnassa hyvin perinteisenä Marttana.

Romaanin nykyisyydessä ei varsinaisesti ehdi tapahtua paljoa. John Ames on tullut heikoksi sydämestään, ja tohtori on jo kieltänyt tältä yläkertaan kiipeämisenkin. Hänen paras ystävänsä, kilpailevan seurakunnan pastori Boughton, on vieläkin heikommassa hapessa, eikä teologisista keskusteluistakaan ole enää hengen nostattajaksi. Ilmapiiriä sakeuttaa Boughtonin suvun tuhlaajapoika-Jackin paluu juurilleen kahdenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen. John Ames on Jackin kummisetä, ja kokee velvollisuudekseen paimentaa nelikymppistä aikamiestä, joka on salaperäinen aiemmista tekemisistään Etelävaltioissa.

Romaanin rodulliset jännitteet kasvavat loppua kohti keskeiseksi teemaksi, vaikka kukaan päähenkilöistä ei olekaan musta. Mustien ja valkoisten välisten avioliittojen arjen mahdottomuudesta teos kertoo koskettavasti: Jack ei onnistu löytämään itselleen ja mustalle opettajavaimolleen säällistä asuinpaikkaa St. Louisista, vaimon suvun helmoihin Tennesseehen valkoinen vävy ei ole tervetullut, joten hän tulee kotikonnuilleen kokeilemaan, olisiko siellä ilmapiiri kypsä roturajan rikkomiselle. Gileadin historialliset mustat tosin ovat muuttaneet Chigagoon, viimeisetkin sen jälkeen, kun heidän oma baptistikirkkonsa poltettiin.

Ei ihme, että Barack Obama listasi tämän romaanin lempikirjakseen – hän oli löytänyt sen ensimmäisen kampanjansa aikana ja nauttinut siitä tien päällä juuri keskilännen pikkupaikkakuntia kolutessaan. Barackin oman kasvutarinan suhteen Jackin ja Dellan vaikea suhde on varmasti ollut omanlaisensa peili, mutta tulevan presidentin näkökulmasta myös periferaalisuus on mahtanut kiinnostaa.

Kokisin, että teos voisi olla hyvinkin opettavainen tapaustutkimus Amerikan historiasta myös suomalaisille yläastelaisille tai lukiolaisille nuorille, jos opettaja jaksaisi huolella taustoittaa sen taustat. Robinsonin kielessä on ikiaikaista symbolismia ja myös kulttuurit ylittävää selkeyttä niin, että sellainenkin henkilö, joka ei ole koskaan käynyt Yhdysvalloissa tai joka suhtautuu koko Amerikan ideaan skeptisesti, pystyy kuitenkin samastumaan, ellei kertojaan, niin historiallisiin asetelmiin: niukkuuteen, muuttoliikkeisiin maan sisällä, koulutukseen, oman tien etsintään uskonnon, filosofian ja mun henkisyyden, ehkä myös mammonanpalvonnan välillä.

Gilead ei olisi ollut teos, jonka olisin intopinkeänä hankkinut uutuushyllystä aikanaan. Pappissuvun ankeat seikkailut Iowan takamailla ei olisi herättänyt uteliaisuuttani teoksen julkaisuvuonna. Kiitän siis anonyymia tamperelaista luovuttajaa, joka kirjanmerkkinä muistuttaa minua myös tuulettimen lampuista. Teos ilahdutti minua hitaudellaan, rehellisyydellään, tunnelman intensiteetillään ja kypsällä tavalla lähestyä rotujenvälistä politiikkaa, jossa näytettiin, surtiin ja toivottiin huomiselle piirun verran parempaa.

Gilead aloittaa trilogian, jonka seuraavat osat ovat olleet Home (2008) ja Lila (2016). Itseäni kiinnostaisi varsinkin Lilan narratiivi, koska hän vaikutti Gileadissa potentiaaliselta epäluotettavalta kertojalta. Olettaisin, että hänen esikoisensa Housekeeping edustaa aivan eri genreä kuin Iowan trilogia, joten siksikin haluaisin lukea myös sen.

 

 

Berliinin muuri murtuu Nykissä

IMG_1342Lupasin itselleni lukea Katherine Pancolia pitkien pyhien kevennyksenä. Tämäntyyppiset aikeet usein lässähtävät, sillä jos asenne teosta kohtaan on ”viihteellinen”, tulee mieleen, olisiko siihen varattu aika ollut paremmin käytetty vaikka liinavaatekaapin konmarittamisessa. Kääk. Nihkeä lukuasentoni ei nyt johdu kirjailijasta itsestään, vaan siitä, että olen ollut liian monta päivää kotona ja ympärilläni on tapahtunut liian vähän.

Katherine Pancolin Suudelkaa minua on julkaistu Ranskassa vuonna 2003. Suomeksi se on julkaistu Bazarin toimesta vuonna 2016 Lotta Toivasen kääntämänä. Olen lukenut Pancolilta aiemmin kuuluisan eläintrilogian, mutta Mimmit-trilogia on jäänyt kesken ensimmäiseen osaan. Suudelkaa minua on teos ajalta, jolloin Pancol oli tunnettu kirjailija lähinnä ranskankielisessä maailmassa, mutta teoksen keskipisteenä on New York. Kirjallisena kokonaisuutena se on hallitumpi kuin myöhemmät menestysromaanit, ja sävy on astetta synkempi ja vakavampi.

Teoksen avainhahmot kuoriutuvat auki hitaasti, eikä heidän keskinäisistä suhteistaan ota ensimmäisen kolmanneksen aikana selvää. Kertoja on keski-ikäinen masentunut naiskirjailija Angela, joka on vetäytynyt yksityiseen lepokotiin Ranskan maaseudulle keräämään voimiaan. Hänen elämässään on kaksi Louisea, nuori sairaanhoitaja, joka on lukenut tämän koko tuotannon, ja jo kuollut filmitähti, mykkäelokuvien myyttinen Louise Brooks (1906-1985), joka tunnettiin parhaiten kapinallisen Lulun roolistaan elokuvassa Pandoran lipas (1928). Angelalla on ollut nuorempana yhteys kuolemaa tekevään Louiseen, jota hän on pitänyt uskottunaan varsinkin miesasioissa. Henkinen suhde Louiseen on jatkunut tämän kuoltua, sillä Angela tunnistaa filmitähden elämässa yhtymäkohtia oman elämänsä käänteisiin.

Louisen omaa elämää varjostaa vaikea suhde tsekkiläiseen Mathiakseen, itseriittoiseen liikemieheen, joka on pyörittänyt tätä pelinappulana elämässään jo vuosikausia. New Yorkissa hän asuu ranskalaisen maisemasuunnittelija Virgilen kanssa, joka vaikuttaa homolta, mutta ilmaisee silti sitoutumisen halua parhaaseen ystäväänsä. Aiemmin Mathias, Angela ja Virgile ovat myös eläneet kämppiksinä ja periaatteessa jakaneet koko arkensa. Louisen maailma järkkyy, kun hän pitkän eron jälkeen bongaa ex-rakastajansa kuuluisassa Cosmic Cafessa.

Berliinin muuri murtuu uudelleen New Yorkissa, kun Mathias pääsee vihdoin avautumaan asemastaan länsimaisten naisten etnisenä ”toisena”. Vaikka Mathias ei ulkonäöltään erotu keskivertojenkkikomistuksesta, naiset Ranskassa ja Yhdysvalloissa ovat pitäneet häntä säälittävänä itämaskottina, jolta ei voi odottaa samoja käytöstapoja kuin muilta. Mathias on tottunut käyttämään hyväkseen naisten alentuvaa sääliä seksuaalisissa peleissä. Angelakin on kokenut häpeää Mathiaksen huonosta pukeutumisesta ja tyylitajun puutteesta, mutta ei ole tunnustanut asiaa itselleen. Liian lyhyet punaiset nailonshortsit nousevat epätasapainoisen suhteen symboliksi.

Ihmissuhdevääntö lähenee teoksessa antiikkista tragediaa aina henkilöiden nimeämisestä saakka. Vergilestä tulee antiikin Rooman Virgilio, jonka leppoisan kuoren alle mahtuu kipeä historia puhevammaisena hylkiönä ja huonosti toteutunutta vihanhallintaa. Angelan oma haluille antautuminen ja aistillisuuden palvonta monistaa ranskalaisuuden stereotypioita, ja hänen katseensa muiden kulttuurien naisia kohtaan on avoimen etnosentrinen. Tuntuu, että hän kokee ylemmyyttä omasta kulttuuristaan, kun hän tarkkailee työn uuvuttamia meksikolaisia, iranilaisia ja nepalilaisia kanssasisariaan, jotka hänen mukaansa eivät ole päässeet osaksi rajoja rikkovasta seksuaalisesta halusta. Teoksessa kuitenkin on iso kasa maahanmuuttajataustaisia sivuhenkilöitä, jotka ovat muutakin kuin statisteja.

Kirja ei ole tyypillistä chicklitiä siinä mielessä, että varsinkin 1900-luvun alkupuolen elokuvahistoria nousee merkittäväksi juonenkäänteeksi. Louisen vuodet Euroopassa tuovat kertomukseen vastavuoroisuutta ja dialogisuutta. Naispuolisten elokuvanäyttelijöiden alisteinen asema ja ennenaikainen vanheneminen herättää feminististä raivoa. Epätodennäköisen ystävyyden kuvauksena teos ilahduttaa ja yllättää. Angelan vierailut keuhkoahtaumasta kärsivän tähden luo muuttavat hänen elämänsä suuntaa, ja luovat taistelutahtoa myöhemmissä surun ja menetyksen alhoissa.

Pancol on kirjoittanut rakkauskirjeitään Pariisille, Lontoolle ja New Yorkille niin kiihkeästi, että mielelläni lukisin häneltä teoksia, joissa urbaanilla romantiikalla ei olisi mitään sijaa. Vaikka itse en edes ole käynyt New Yorkissa, tämän romaanin nurkat tuntuivat jo valmiiksi loppuun kulutetuilta. Henkilöhahmoissa onneksi oli enemmän särmää, joten kulissien aiheuttama ärsytys laantuu heidän kyydissään.

Teos tarjoaa myös kiinnostavia lukuvinkkejä, kuten afroamerikkalaisen Chester Himesin (1909-1984) teoksen The End of the Primitive (1955), joka kuvaa kriittisesti valkoisten ja mustien jännittyneitä seksuaalisuhteita newyorkilaisessa kaupunkitilassa. Himes kuului samaan Ranskassa asuneeseen ekspatriaattipiiriin kuin James Baldwin ja saattaa olla tunnetumpi toisessa kotimaassaan kuin Yhdysvalloissa.

Pidin kirjan naisten omapäisyydestä, mutta en syttynyt yleiselle asetelmalle, mahdollisesti siksi, että olen taas lukenut liikaa ja keskittymiskykyni on äärirajoilla. Ulkona ja matkoilla käyminen, vaikka sitten kaunokirjallisuuspainotteisissa kohteissa, nostaisi myös tämän blogin profiilia huomattavasti.

Jos damastiliina osaisi puhua

naine_prvkl_wb72d_6936Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen yhteisteos Nainen parvekkeella (Bazar, 2016) oli jo listallani kesällä, mutta vasta nyt pääsin sen tunnelmiin kunnolla käsiksi. Kaikkien bloggareiden inspiraationa on teoksen syntytarina: Berliinissä nykyisin asuva Nuotio oli ottanut yhteyttä turkulaiseen Soiniseen blogin välityksellä johonkin kaupunkiin liittyvästä yksityiskohdasta, ja kirjeenvaihto oli osoittautunut niin hedelmälliseksi, että siitä syntyi kirja.

Nainen parvekkeella on erikoinen dekkari ja kirjeenvaihtoromaani. Päähenkilöt Salome ja Arvo Samuel kohtaavat nihkeästi sähköpostin välityksellä, sillä A.S. ei haluaisi antaa nuorelle dokumenttifilmintekijälle mitään tietoja omistamastaan Edelfeltin taulusta Nainen parvekkeella. Salome on kuitenkin peräänantamaton, ja onnistuu luomaan eläkkeellä olevaan diplomaattiin kohteliaan keskusteluyhteyden.

Molemmat päähenkilöt ovat kutkuttavan mystisiä, ja pelokkaan, sydänsairaan Arvo Samuelin tarinasta kuoriutuu lopulta värikkäämpiä kerroksia kuin alussa olisi uskonut. Salome on boheemi peikkotyttö, ”hieman ADHD”, joka saattaa unohtaa hiustensa harakanpesään lyijykyniä ja jota Pariisin poliisin etsintäkuulutuksissa kuvaillaan huonosti pukeutuvaksi. Kolmanneksi pyöräksi tarinassa nousee A.S:n huikentelevainen konsulttipoika Tuomas, joka on romaanin ainoa nykysuomea puhuva henkilö. Tuomas on varma Salomen syyllisyydestä onnenongintaan, ja tarkkailee tätä Pariisissa valvontakameroiden välityksellä intiimeissäkin tilanteissa.

Minua hymyilytti ovelalla tavalla läpi kerronnan, ja yllättävää kyllä, jaksoin hyvin lukea pitkät kirjeenvaihdotkin, vaikka niissä kuvattiin yksityiskohtaisesti eläkeläisen päivittäisiä aterioita. Sekä A.S. että Tuomas kuuluvat tässä siihen yhteiskuntaluokkaan, jonka sotkuista huolehtivat uskolliset taloudenhoitajat. Rouva Suolahden, Madame Rouxin ja Edelfeltin portinvartija-Hortensen välille syntyy näkymätön side, jonka symboliksi nousee kermanvärinen damastiliina. Hortensen näkökulma taulun syntyhistoriaan on olennainen, tosin hieman postikorttimainen – teos olisi ollut liiankin melodramaattinen, jos yhdeksi kertojaksi olisi nostettu rakastajatar Virginie.

Teoksen faktat on tarkistanut Anna Kortelainen, jolle kirja on myös omistettu. Kirjailijat ovat myös hyvin perehtyneet taideväärennösten ja -varkauksien maailmaan, josta mieleeni pomppasi äskettäin Gloria-lehdestä lukemani vuoden naurettavin seurapiirijuttu taideasiantuntija Pauliina Laitinen-Littorinin avioliitosta hurmaavan Sverkerinsä kanssa. Tässäkin teoksessa olisi ollut ainekset mauttoman elitistiseen tragikomediaan, mutta keräilijä A.S:n arki oli lopulta suomalaiskansallisen juurevaa. Isän ja pojan läheneminen ja pojan toivottoman hidas kasvu mieheksi olivat kiinnostavassa ristivalotuksessa suhteessa Salomen omien juurien etsinnälle.

Teos yllätti moneen otteeseen, joten pitäisin sen vahvimpana ulottuvuutena juonta. Dekkariksi teos on kiltti, mutta sukuromaanina järeämpi. Kahden kirjailijan teoksena teksti soljuu yllättävän saumattomasti, eli editointi on vahvan ammattimaista.

Anekdoottina mainittakoon, että teos vei minut lopulta tutulle paikkakunnalle, Etelä-Savon Mäntyharjulle, jonka hautausmaalla olen käynyt ainakin pari kertaa. Siellä olevaa sukuhautaa en luultavasti omin avuin löytäisi. Mahdollisesti siellä sijaitseva taidekeskus Salmela on myös inspiroinut kirjailijoita. Pariisista Savoon ei lopulta ollutkaan niin pitkä matka kuin aluksi olisi kuvitellut.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 9: ”toisen taideteoksen inspiroima kirja”.

Elämää vasta-alkajille

Jean Perdu on kaikkien rakastama kirja-apteekkari, jonka erikoinen kirjakauppa sijaitsee vaPien_krjapuots_wb72d_6941nhassa proomulaivassa Seineen pysäköitynä. Hänellä on ihastuttava tai vihastuttava tapa määrätä asiakkailleen teoksia mitä erinäisimpiin ”vaivoihin”, ja usein hän kieltäytyy myymästä vääriä kirjoja ihmisille, jotka kokee tarvitsevan sielun tilaansa jotain aivan muuta. Monsieur Perdu on elänyt parhaat vuotensa yksin, ja viisissäkymmenissä alkaa vihdoin olla valmis aukomaan omia menneisyyden solmujaan, jotka ovat estäneet häntä elämästä elämäänsä muuten kuin kirjojen välityksellä.

Kirjakesääni on jo mahtunut kaksi hyvin kliseistä saksalaisen kirjailijan Pariisi-aiheista teosta. Nina George ei ilmeisesti ole haamukirjoittaja samalla tavalla kuin viimeksi lukemani Nicolas Barreau, mutta jo kirjojen nimet viittaavat sielujen sympatiaan. Tosin Pienen kirjakaupan Pariisissa (Bazar, 2016, suom. Veera Kaski) alkuperäisteksti on nimeltään Das Lavendelzimmer, mikä kieltämättä on osuvampi ja vähemmän kaupallinen nimi kirjalle. Ovatko sitten suomalaiset lukijat niin johdateltavissa, että he tarvitsevat näitä pieniä puotejaan kaikkialla? Miksi suomalainen kustantaja tekaisee itseään toistavia nimiä?

Ja kyllä, tämäkin teos noudattaa tiettyä kaupallisen viihteen kaavaa. Pieni kirjapuoti Itä-Berliinissä ei toimisi historian raskaiden haamujen vuoksi, vaan ihanan kaupan on ehdottomasti sijaittava Pariisissa. Kirjakauppateemassa on toki jotain raikastakin, ainakin kaupan sijainti, myyjän yksilöllinen tyyli ja kaupan lähtö liikkeelle pitkin Ranskan suuria jokia kohti ihanaa Provencea. Provencea tässä romantisoidaan Pariisia enemmän, sillä siellä asuvat aistilliset ja tunneilmaisultaan aidot ihmiset, joiden mielialat riippuvat mistral-tuulista. Erikoista kyllä, teoksen kolme päähenkilöä ovat kaikki miehiä, joilla kaikilla on elämän suunta hukassa.

Jean Perdu lähtee naapurissa asuvan nuoren menestyskirjailija Max Jordanin kanssa reissuun, sillä myös Maxilla on pää sekaisin, eri syistä kuin Jeanilla. Seuraan liittyy vielä napolilainen maahanmuuttajamies Cuneo, joka on muita parempi kapteeni sekä kokki. Jean suree nuoruuden rakastettuaan Manonia, jonka kuolinsyyn hän on saanut selville kahdenkymmenen vuoden viiveellä kirjeestä, jota hän ei tuolloin suostunut ylpeydestään lukemaan. Jeanilla on ollut polyamoristinen suhde Manoniin, joka vietti puolet vuodestaan Pariisissa ja toisen puoli vuotta Provencessa aviomiehensä Lucin luona. 1990-luvulla tosin pölyamoria ei ollut trendikäs käsite, mutta järjestely oli tavallaan toiminut, koska miesten välillä oli välimatkaa. Paluu takaisin Manonin kotikonnuille on tunteikas ja riipivä välitilinpäätös. Samalla Jean kirjoittaa kortteja ja kirjeitä naapurin naiselle Catherinelle, johon sitoutumista hän pelkää. Viisikymppisten orastava rakkaus on kömpelöä, mutta todellisentuntuista.

Tämä oli viaton aikuisten satu siinä missä viimeksi lukemani Pieni elokuvateatteri Pariisissa. Teos taatusti ärsyttää monia, mutta siihen ei pidä tarttua kirjallisuuskriitikkona. Matkakirjana teos toimii, koska tässä reissataan melkein koko Ranskan poikki, syödään hyvin, tavataan erikoisia tyyppejä kuten karvaisia coneihin osallistuvia larppaajanaisia ja päädytään asumaan majatalona toimivaan kyyhkyslakkaan. Lajityypillisesti Nina George tarjoaa teoksen lopussa myös pronvencelaisia ruokareseptejä, joista itsetehty laventelijäätelö herätti minussa suurta kiinnostusta. Kirjalista monsieur Perdun apteekin hyllyltä oli myös hauska, varsinkin, kun en ollut suositelluista teoksista lukenut kuin muutaman. Eli jos et muuten pidä tästä lajityypistä, voit kuitenkin saada jotain irti kirjallisuusterapeuttisesta listasta.

Maailmani ei suoranaisesti järissyt tämän sanataiteen vaikutuksen alaisena, mutta luin teoksen kuitenkin sujuvasti loppuun. Ehkä teoksen juju oli siinä, että tämä näsäviisaan oloinen ”apteekkari” oli henkilöistä eniten tuen ja avun tarpeessa, ja tuki tulikin hyvin erikoisten ihmisten muodossa. Kaikki henkilöhahmot eivät olleet tasapaksun kliseisiä ja juonessakin oli jotain romanttisen viihteen kaavasta poikkeavaa. Teos saattaa kiinnostaa myös lukijoita, jotka eivät yleensä romanttista viihdettä suurkuluta. Miesnäkökulman vahvuuden vuoksi tämä ei mene chicklitinkään kategoriaan. Ihanteellinen lukija taitaa kuitenkin olla keski-ikäinen nainen – sanoisin, että teos voisi olla viisikymppisille räätälöityä viihdettä. Taatusti sellaistakin tarvitaan. Mutta please Bazar, ei enää yhtää ”pientä puotia” tai revin bloggaajanhousuni.

 

Tuhti kupillinen Yogi-teetä

Suma_Drjelings_6767Ruotsista on viime aikoina tullut iso määrä bestseller-tasoista humoristista kirjallisuutta. Huumori kohdentuu usein ihmisen ikääntymiseen ja siihen liittyviin eksistentiaalisiin kriiseihin. Romaaneissa esiintyy vanhainkodeista karkaavia kapinallisia tai reppanoita keski-ikäisiä, joille pelkät masennuslääkkeet eivät enää riitä tsemppaajiksi. Mikael Bergstrand (s. 1960) on malmölainen entinen toimittaja, joka on viettänyt pitkiä aikoja Intian-kirjeenvaihtajana. Olen aloittanut hänen aiempaa teostaan Delhin kauneimmat kädet naurusta riekkuen, mutta jostain syystä en ehtinyt lukea sitä loppuun. Göran Borgin melankolisuuteen taipuvainen hahmo jäi siitä silti mieleen ikäkriiseineen ja ponnarikaljuineen.

Sumua Darjeelingissa – ja teetä (Bazar, 2015) on Göranin seikkailujen toinen osa, jossa intialaiseen naimisissa olevaan kaunottareen rakastunut mies on palannut Ruotsiin nuolemaan haavojaan romanssin päätyttyä. Göran riutuu mainostoimiston hanttihommissa, joiden tähtihetkiä on nerokkaiden iskulauseiden keksiminen Skoonen sairaanhoitopiirin inkontinenssitiedotteisiin. Hän kärsii paniikkihäiriöön vivahtavasta sosiaalisten tilanteiden kammosta, johon hån on vihdoin suostunut hakemaan ammattiapua terapiakäynneistä. Laatuaikaa hän viettää tyttärensä kanssa Ben&Jerry’s-jäätelöpurkkien äärellä ja futismatseissa, mutta elämällä ei tunnu olevan syvempää sisältöä. Mies on puoliksi löytänyt itsensä Intiasta, jonne kaipuu on melkoinen, mutta toinen puolikas on pysyvästi kadoksissa.

Göran pettyy saadessaan kuulla, että hänen intialaisen bestiksensä Yogin häät on siirretty hamaan tulevaisuuteen paremman astrologisen onnenpäivän toivossa. Liput hääreissulle on varattu, eikä niitä voi perua, joten mies lähtee matkaan ex tempore ilman suurempia suunnitelmia. Hän ilmaantuu Delhiin ystävänsä ovelle löytäen sieltä stressaantuneen sulhon ja talouskatastrofin ainekset. Pelastaakseen appiukkonsa bisnekset ja näin varmistaakseen häiden tapahtumisen hamassa tulevaisuudessa Yogi on ostamassa teeviljelmää Darjeelingista. Teessä on tulevaisuus, sillä sen hinta maailmanmarkkinoilla on taas nousujohdanteinen.

Yogi on reaalimaailmassa kalliihko luomuteebrändi, mutta kirjassa ei tähän viitata. Kirja on omistettu kuolleen Yogin muistolle, joten teoksessa saattaa olla viittauksia omaelämäkerrallisiin yhteensattumiin. Tyyppinä hän on rakastettavan toiveikas, katastrofialtis ja nautinnoille perso. Göran ei itsekään sylje lasiin, mutta päätyy kirjassa vauhdikkaan ystävänsä juoppokuskiksi ja pelastavaksi enkeliksi tahtomattaan. Teoksessa matkustetaan muun muassa pahamaineiseen viinakylään Sikkimissä, jossa bengalilaiset mafiosot riistävät paikallisilta kaikki elämisen mahdollisuudet halvalla viinalla ja naisten houkuttelemisella prostituutioon. Intialainen alkoholismi näyttää kieltämättä synkemmältä kuin eurooppalainen, ja kuka tahansa maassa matkustanut voi kuvitella paikan, jossa viinaan tottumattomat intialaiset pääsevät avointen hanojen äärelle. Teoksessa on siis annos yhteiskunnallista kritiikkiä, vaikka se naamioituukin toiminnallisen komedian taakse.

Yogi ja hänen morsiamensa Lakshmi eivät edusta tyypillistä intialaista pariskuntaa, he ovat melko ronskeja ja suorapuheisia aikeissaan ja kapinallisiakin suhteessa perinteisiin. Se, että kolmi-nelikymppisen pariskunnan pitää karata vanhemmiltaan Darjeelingiin aloittaakseen yhteiselämänsä, on länsimaisesta näkökulmasta koomista ja intialaisesta melko todennäköistä – ilman vanhempien siunausta yhteiselämä on tukalaa, vaikka asuttaisiin vanhemmista tuhansien kilometrien päässä. Lakshmin tuleva anoppisuhdekaan ei kovin auvoisalta vaikuta, mutta anopin puolisokeus on siunaus siinä mielessä, ettei hän näe jokaista siivouksen ja ruoanlaiton yksityiskohtaa.

Bergstrand tekee teräviä huomioita intialaisen kulttuurin muutoksista myös pääjuonen ulkopuolella. Pidin matkakuvauksista, joissa hän havainnoi keskiluokkaisia uusavuttomia vanhempia. Monet uravanhemmat Intiassa kun eivät normiarjessaan vietä lastensa kanssa paljoakaan aikaa, vaan lastenhoitajat ovat enemmän tai vähemmän vanhemman roolissa, ja usein lapsi laitetaan sisäoppilaitokseen jo varhaisessa iässä. Yhteiset loma-ajat voivat olla ainoa aika vuodessa, kun vanhemmat ovat vastuussa jälkikasvustaan, ja kuten tässäkin esitetään, niihin liittyy haasteita. Kun tenava esimerkiksi pissii lentokoneessa Göranin syliin, lapsen äidillä ei ole muuta sanottavaa kuin ”I am so sorry that he is so very very naughty.”

Teos soveltuu monenlaisille lukijoille, sekä pidemmän linjan Intia-faneille että maasta vähemmän tietäville. Mikään tyypillinen henkisen tien odysseia tämä ei ole, vaan päinvastoin teos pyrkii purkamaan Intian-matkailuun liittyviä myyttejä. Darjeelingin huikeat maisemat tulevat kertomuksessa bonuksena, jos niihin jaksaa keskittyä hetkisen toiminnan keskellä. Kerronnallisesti tässä kai pyritään tahallisestikin imitoimaan Bollywood-elokuvan juonta, ja voin hyvin kuvitella kirjojen tulevan filmatisoinnin. Kirjailijan kotisivuilla kerrotaan, että sarjan ensimmäisestä osasta on tulossa tv-sarja Ruotsissa.

Helmet-haasteessa teos sopii kohtaan 30: ”Viihteellinen kirja”. Tämä oli puhdasta, mutta laadukasta viihdettä, joka mahdollisesti saa lukijan pohtimaan esimerkiksi kahden mantereen välistä ystävyyttä ja elintasoeroja uudella tavalla. Bergstrandin kuvaama ystävyys on melko tasavertaista, eikä Yogille ole tavatonta kysyä hieman rassukkaa ruotsalaista kaveria teeviljelmän hoitajaksi, koska hän tietää, ettei tämän elämä Euroopassa ole kovinkaan glamoröösiä. Ystävyyden kuvauksena teos koskettikin minua enemmän kuin kahden kulttuurin välisenä dialogina. Kulttuurieroilla ei oikeastaan ollut juonen suhteen suurtakaan merkitystä.

Oppimisen ja himon ylistys

john_williams_stonerJohn Williamsin (1922-1994) romaani Stoner (Bazar, 2015, suom. Ilkka Rekiaro) on hätkähdyttänyt kirjafriikkejä ympäri maailmaa kymmenisen vuoden ajan. Tästä vuonna 1965 julkaistusta romaanista otettiin aikanaan vain 2000 painosta, jotka nekään eivät kaikki myyneet. Teos nousi maailmanmaineeseen vuonna 2003, jolloin siitä otettiin uusi painos Vintage-kustantamossa. Sen arvon huomasivat monet kuuluisat kirjailijat – lukemani painoksen esipuheen on kirjoittanut irlantilainen John Mc Gahern, kun taas ranskankieliseen maailmaan teoksen toi Anna Gavalda käännöksellään. Viimeiset vuodet teos on niittänyt ylistystä kulttuuripiireissä ympäri maailmaa, joten on mahtavaa, että Bazar-kustantamo päätti myös suomentaa sen. Mielestäni Stoner on lukemistani Bazarin kustantamista teoksista taiteellisesti merkittävin, ja samalla se tuo virkistävää vaihtelua kustantamon kevyempään linjaan.

Kirjallisuushistorioitsijat ovat luonnehtineet Stoneria ensimmäiseksi ”kampusromaaniksi”, jonka genre on paisunut huomattavasti sitten 1960-luvun. Koska itse vietin puolet elämästäni yliopistomaailmassa, en ole koskaan ollut kampusromaanien suurin fani – aihepiiri tuntuu minulle liian tutulta. Lukiessani kaunokirjallisuutta olen halunnut aina sukeltaa mahdollisimman vieraisiin, ennalta-arvaamattomiin maailmoihin. Lukukokemuksena Stoner tuntui kuitenkin paljon muultakin kuin kampusromaanilta, sillä sen henkinen kypsyys ylitti sen, mihin olen yliopistomaailmaa kuvaavissa teoksissa tottunut. Vaikka tässä kommentoidaan pitkälti yliopiston kirjallisuuden laitoksen keskinäisiä suhteita, Williams ei sorru nokkelaan kalustettujen huoneiden pukudraamaan. Ja vaikka juonellisesti teoksessa on paljonkin ennalta-arvattavaa, kuten keski-ikäisen apulaisprofessorin rakastuminen nuoreen väitöskirjantekijään, teoksen kieli ja tapa jäsentää maailmaa nostavat sen muihin sfääreihin.

Romaanin aika-akseli on viitisenkymmentä vuotta, eli se kuvaa William Stonerin elämää nuoresta ylioppilaasta kuolemaan juuri eläköityneenä vapaaherrana. Stoner ei ole erityisen rohkea eikä eteenpäinpyrkivä kaveri, vaan ehdotus yliopisto-opinnoista tulee hänelle perheen tilalla käyneeltä agronomilta. Köyhät vanhemmat tahtovat ainoalle lapselleen parasta, joten poika lähetetään Missourin yliopistoon hakemaan korkeampaa oppia tilanhoitoon. Stonerista ei kuitenkaan tule agronomia, vaan hän hurahtaa kirjojen maailmaan ja valitsee urakseen englantilaisen kirjallisuuden opetuksen. Stoner ei ole tutkijatyyppiä, eikä hänellä ole sosiaalisia kykyjä edetä uralla yliopiston hallinnossa. Hän jää laitokselle rivilehtoriksi ja myöhemmin edistyy apulaisprofessorin virkaan. Opettajan urallaan hän kokee vaihtelevasti välinpitämättömyyden ja innostuksen jaksoja – hän on kohtuusuosittu, mutta vaativa luennoitsija, joka pakottaa nuoret opiskelemaan keskiajan retoriikkaa. Kun hän vihdoin saa tohtoriopiskelijoiden tutkijaseminaarin vastuulleen, hän herää henkiin pedagogina samalla, kun rakastuu Katherineen.

Stonerin elämässä on kolme naista, vaimo Edith, tytär Grace ja lyhytaikainen rakastettu Katherine. Edith on oikukas, kylmäkiskoinen ja introvertti kotirouva, jolla on satunnaisia luovuuden puuskia, mutta joka enimmäkseen sairastaa uupumusta makuuhuoneessa, jonka ovi sulkeutuu avioliiton iloille. Grace tulee pitkälti isän hoitamaksi varsinkin varhaislapsuudessa, sillä Edithin hermot eivät kestä vaippapyykkiä eikä yösyöttöjä. Stoner esiintyy tässä kärsivällisenä, edistyksellisenä aviomiehenä, joka ei kuitenkaan tee uhrauksistaan numeroa. Isyysjakso sijoittuu tässä 20-luvulle, jolloin naiset leikkaavat itselleen jazz-tukan ja opettelevat tupakanpolttoa, mutta ei Edith esiinny feministisesti vaativana tapauksena. Perhe-elämä ei ole Stonerille voiman lähde eikä pakopaikka – se on vain realiteetti, joka on hyväksyttävä. Tytärtään hän rakastaa enemmän kuin vaimoaan, mutta suhde ei ole helppo vaimon keksittyä keinoja pitää lapsi etäällä isästään.  Avioliitto on onneton, mutta mies oppii elämään vaimonsa kanssa rinnakkain vähäpuheisessa taloudessa.

Katherinen ja Stonerin suhde on teoksen ”pihvi” tai kulminaatiopiste – se kohta elämässä, joka saa Stonerin kerrankin tuntevan elävänsä. Romaani tiivistyy seuraavaan lauseeseen:

”Willliam Stonerille selvisi neljäntenäkymmenentenäkolmantena elinvuotena se, mikä oli selvinnyt muille paljon nuorempana: että ihminen, jota rakastamme aluksi, ei ole sama ihminen, jota rakastamme lopuksi, ja ettei rakkaus ole päämäärä, vaan kehitys, jossa yritetään oppia tuntemaan toinen toistaan.”

Vaikka teos ei ole omaelämäkerrallinen, sen sisällöstä on kaivettu omakohtaisuutta. Historiallisesti se sijoittuu jo aikaan ennen kirjailijan syntymää, mutta on kuvaavaa, että Williams on julkaissut sen juuri tuossa maagisessa 43 vuoden iässä.

Rakkauden kuvaus on lihallista, mutta ei erityisen eroottista – Williams painottaa suhteen intiimiyttä ja sen aikaansaamaa rentoutumista. Lukemisen ja lihallisen himon Stoner kokee pitkälti samankaltaisina, ja rakkauden symboliksi nousee pariskunnan jaettu kirjahylly Katherinen opiskelijaboksissa. Noin vuoden kestävä suhde muuttaa Stonerin perusteellisesti, mutta aikaansaa myös vanhenemista suhteen päätyttyä. Nuoriin opiskelijaneitoihin hatkahtamisesta ei tule hänelle tapa, vaan Katherine jää miehen elämän ainoaksi aidoksi rakkaussuhteeksi – loppuelämän hän suree eroaan ja rohkeuden puutettaan.

John Williamsista tiedetään, että hän oli luovan kirjoittamisen opettamisen uranuurtajia Yhdysvalloissa. Tästä kontekstista voidaan todeta, että Stoner on monella tapaa esimerkki tasapainoisesta romaanista, jossa on poikkeuksellisen vahva kertojan ääni. Stoneria lukemalla taatusti oppii paljon romaanin rakentamisesta, sillä juoni on tässä perinpohjin klassinen. Teema on vuoteen 2015 mennessä puhkikulutettu, eli näillä aineksilla olisi voinut aikaansaada täysin mitäänsanomattoman teoksen. Kuten tiedämme, kehityskertomuskin on romaanimuotona perin läpikoluttu genre. Keski-ikäisen ja keski-luokkaistuneen valkoisen miehen elämäntuska on jotain kovin mainstreamia, mutta tämä teos ei tuntunut keskivertopläjäykseltä.

Koin itse teoksen vahvuudeksi sosiaalihistoriallisen otteen, jossa kuvataan myös Stonerin maalaisia juuria ja vieraantumisen kokemuksia akateemisen eliitin parissa. Teos kertoo syvällisesti Yhdysvaltojen luokkaeroista, yksilön suhteesta sotahistoriaan, pasifismista ja sukupuolten välisistä konflikteista. Rotukysymystäkin sivutaan, tosin ohuesti. Yhdellä mustalla palvelusmiehellä on tässä nimikin. Tobe ottaa Stonerin paikan hänen vanhempiensa tilalla uskottuna miehenä, mutta hänen kohtalostaan emme saa kuulla enempää vanhempien kuoltua.

Suosittelen Stoneria eritoten akateemisessa maailmassa rämpiville tovereille, joiden on vaikea ymmärtää yliopistokulttuurin muutosta. Tämä romaani kun antaa mahdollisuuden verrata prosesseja täällä ja nyt toisen maan aiempiin prosesseihin. Esimerkiksi kyykytys, työpaikkakiusaaminen ja työntekijän tehtävien kaventaminen absoluuttiseen minimiin niin, että päteväkin henkilö saadaan jouhevasti ulostettua, ovat olleet tunnettuja mekanismeja jo kauan ennen SSS-hallituksen ehdottamia koulutuspoliittisia leikkauksia. Ja jos itse opettaisin yliopistolla, yrittäisin keksiä keinon ympätä Stonerin osaksi minkä tahansa kurssin lukemistoa. Ehkä vielä jonain päivänä…

Merentakaisen esiäidin jäljillä

Hylät_puarh_web_6679 (1)Frances Hodgson Burnettin Salainen puutarha (1911) oli yksi lapsuuteni suurista aarteista, ja sen lukemisen jälkeen olen aina halunnut asua muratin peittämässä tiilitalossa. Tämän fiksaation vuoksi tartuin australialaisen Kate Mortonin romaaniin Hylätty puutarha (Bazar, 2014, suom. Hilkka Poutanen) suurella uteliaisuudella. Osasin jo arvata lastenkirjayhteyden ja kirjailijan rakkauden vanhoihin tyttökirjoihin kansikuvan ja -tekstin perusteella. Morton onkin toiselta ammatiltaan viktoriaanisen kirjallisuuden tutkija, ja vaikka kyseessä on viihderomaani, hänen perehtyneisyytensä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Britannian kirjallisuuteen, taiteeseen ja historiaan ovat ehdotonta plussaa kerronnassa.

Olin suorastaan hurmaantunut teoksen alkuasetelmaan, jossa kolmikymppinen sinkkunainen Cassandra saattaa isoäitinsä tuonilmaisiin Brisbanessa ja saa pian sen jälkeen tietää perineensä talon Cornwallista. Koska luen Australiaan sijoittuvia romaaneja vain aniharvoin, jo pelkästään sen pään luonnon ja historian kuvaus oli kiehtovaa, varsinkin, kun päähenkilöt olivat kovin introverttejä antiikkikauppiaita. Cassandran omistautuminen isoäitinsä antiikkibisneksien jatkajana tuntui raikkaalta kertomukselta, kun päällimmäiset mielikuvani Australiasta liittyvät surffaukseen, grillaamiseen rannoilla ja yleiseen ulkoilmaelämään. Mortonin kuvaamassa Australiassa viihdytään paljon sisätiloissa ja harrastetaan ylirajaista sukututkimusta. Cassandra päähenkilönä on vahva oman polkunsa kulkija, jonka taustalla on paljon surua ja luopumista.

Luin siis kirjaa vajaaseen puoleenväliin inspiroituneena. Teoksessa on useita ajallisia kerroksia ja se vie lukijansa Australian eri paikkojen ja Cornwallin lisäksi myös Lontooseen ja New Yorkiin. Nelivuotiaan Nellin yksinäinen laivamatka Australiaan on kehyskertomus, jonka ympärille draaman kaari jännittyy. Nell ei pysty muistamaan laivaan joutumisestaan muuta kuin, että hänet sinne kuljetti Kirjailijatar – täti, jonka kanssa hänen isällään oli tapana riidellä salaisessa puutarhassa. Nell on kuollessaan 95-vuotias, eikä hän ole avautunut kohtalostaan tyttärelleen eikä tyttärensä tyttärelle. Sukusalaisuudet alkavat paljastua pikkuhiljaa, ja teos herättääkin kysymyksiä biologisen sukuyhteyden merkityksestä. Suku ja sukulaisuus kun ovat paljon muutakin kuin veren perimää. Tässä korostetaan varsin kauniilla tavalla adoptiosuvun merkitystä.

Puolenvälin jälkeen juonessa oli vain liikaa kierroksia. En edes häiriintynyt henkilöhahmojen runsaudesta, vaan juonen saippuaoopperamaisesta rakenteesta. Ymmärrän kyllä, että tässä on pyritty rakentamaan mahdollisimman koukuttava tarina, joka kiinnostaisi laajoja kansainvälisiä yleisöjä, mutta yrittämisen meininkiä oli mielestäni liikaa. Lisäksi kieli on paikoitellen adjektiivitautiin sairastunutta kiiltokuvamaista maalailua. Ymmärrän kyllä, että Morton pyrkii kielellisestikin myötäilemään viktoriaanisen ajan sisäsiistiä, eufemismeja pursuavaa sananpartta, mutta sanoja oli liikaa. Lisäksi pahikset olivat aivan liian pahoja, ja esimerkiksi Lontoon kurjuuksien kuvaus oli vielä kliseisempää kuin Cornwallin kartanoelämän. Loppua kohti juoni sortuu jopa Harlekiini-tasoisiin viritelmiin, jotka pomppaavat aiemmasta suht järkiperäisestä juonen kehittelystä kuin vieteriukot.

Ikuisia pikkutyttöjä teoksessa ihastuttavat monet yksityiskohdat. Itsekin olin innoissani mm. entisaikojen leikekirjoista, harvinaisista satukirjoista, labyrinteistä, kaleidoskoopeista ja erikoisista kasveista kuten suklaapelargonia. Cornwallin Tregennan kylän merirosvouden historia herätti mielikuvia Jack Sparrow’sta. Muuten rivien välissä voi törmätä myös Viisikkojen, Sound of Musicin ja Ihmemaa Ozin kaltaisiin visioihin.  Runsas intertekstuaalisuuskaan ei ollut ongelma, vaikka osa kirjallisista viitteistä tuntui yliviivaustussilla korostetuilta.

Koin lukevani hienon kuvauksen australialaisesta nykykulttuurista ja siirtolaisuudesta. Britannian osuus olisi toiminut paremmin, jos juonesta olisi poistettu puolet mahtipontisuudesta. Nykyisessä muodossaan teos pyrkii hurmaamaan pelkän hurmaamisen vuoksi ja peittämään lukijan sellaisella aistivoimaisuudella, että sen alle voi nujertua tai siihen ainakin turtuu. Hyvä kirjallisuus nimittäin saa aikaan paljon muutakin kuin pikkutyttömäisiä kiljahduksia. Jopa Downton Abbey:ssä on enemmän historiallista analyysiä ja älyllistä potentiaalia kuin tässä romaanissa.  Pukudraaman tasolla liikutaan suunnilleen samoissa vesissä. Downtonin hahmot tosin ovat ilkeämpiä ja nyansoituneempia kuin nyyhkyhahmot Rose ja Kirjailijatar.

Kai joistain kirjoista voi pitää puoliksi?