Bengalilaista saaristolaisdraamaa

Amitav Ghosh: The Hungry Tide (HarperCollins, 2004)

Amitav Ghosh on yksi niistä intialaiskirjaijoista, joiden tuotantoon olen aina halunut tutustua, mutta olen pitänyt hänen teemojaan liian raskaina tai tieteellisinä. Hyllyssäni on odottanut vuoroaan jopa kolme Ghoshin teosta, joista ensimmäistä, The Hungry Tide, olen lueskellut lentokentillä vuonna 2009. Kirjasta on jäänyt hatarat muistikuvat, vaikka olen selkeästi siitä pitänyt, koska marginaaleissa näkyy jopa merkintöjä. Tuona vuonna olin reissussa Kolkatassa, joka on yksi tuon romaanin koordinaateista, vaikka ei ole keskeinen tapahtumapaikka.

Mutta saarihullun saaristolaisromaanina tämä teos vakuutti nyt uudelleen, kymmenen vuoden tauon jälkeen. Se kertoo Sundarbanin delta-alueesta Länsi-Bengalin provinssissa, jota kutsuttiin joskus ”ovimatoksi Intiaan”. Alue on laaja ja jakautuu nykyään Intian ja Bangladeshin puolelle. Tässä teoksessa kuvattu saari, Lusibari, on kuvitteellinen, mutta saaristossa on useita vastaavia brittiläisten mukaan nimettyjä kohteita. Lusibari sai nimensä skottilaisen Lucy-rouvan mukaan, joka kuoli matkalla miehensä ostamalle saarelle 1800-luvun alussa.

Amitav Ghosh kuvaa kirjassa saarta, jonka historiassa niin kapitalismi kuin sosialistinen uudistushenki ovat jättäneet jälkensä maaperään. Teoksessa ei ole selkeää päähenkilöä, mutta kolkatalaiset kommunistit Nirmal ja Nilima, esiintyvät tulisieluisina uudistajina. Lapseton pariskunta muuttaa saarelle pakoon aviomiehen pahaa astmaa vuonna 1949, tekee elämäntyönsä siellä, kunnes rakastettu koulumestari Nirmal kuolee mystisesti juuri jäätyään eläkkeelle vuonna 1979. Nilima taas on omistautunut saaren muuttamiseksi osuustoiminnalliseksi, ja varsinkin hänen pitämänsä naisten kollektiivi kantaa hedelmää.

Nuori poika Kanai joutuu setänsä luo saarelle ”työsiirtolaan” teininä, ja paikka jättää häneen ikimuistoisen vaikutuksen. Kun hän palaa saarelle nelikymppisenä bisnesmiehenä, on Nirmal-setä ollut jo kauan poissa. Mutta setä on jättänyt tälle muistikirjan, jota kukaan muu ei saa lukea. Samaan aikaan saarelle päätyy intianamerikkalainen biologi Piya, jonka intohimona ovat merinisäkkäät. Sundarbanin delta on kuuluisa valaistaan ja delfiineistään, mutta harva tutkija uskaltaa sinne pidemmäksi aikaa, koska mangrovemetsien tiikerit tappavat myös merellä.

Kiinnostavaa romaanissa on, että siinä on myös juurevia paikallisia hahmoja, joista osa kuuluu kastittomien dalit-ryhmään. Nirmalin ja Niliman alkuperäisenä tarkoituksena olikin tarjota kastittomille mahdollisuus tasavertaiseen elämään, ja tämä elämä tuli mahdolliseksi Niliman kärsivällisen sosiaalityön kautta. Nirmal ei kuitenkaan ole tyytyväinen pelkästään sairaaloiden ja koulujen rakennukseen, vaan hän vanhoilla päivillään lähtee mukaan kapinallisiin joukkoihin naapurisaarella.

Fokir-nimisen lukutaidottoman kalastajamiehen avioliitto eteenpäinpyrkivän sairaanhoitaja Moyan kanssa kertoo paljon intialaisen yhteiskunnan eriaikaisuuksista. Liitto on tuskaisan hankala, koska mies kaappaa pariskunnan ainoan pojan koulusta pitkille kalastusmatkoille, eikä ymmärrä vaimonsa pyrkimyksiä ”eteenpäin menosta”. Samalla tavalla myös tutkija-Piya kokee suhteensa aasialaisiin miehiin. Kirjan rakkaussuhteet eivät ainakaan ole kovin tyypillisiä, eikä Piyan paluu vanhempien kotikonnuille ole helppoa.

Kirjassa kuvattu Bon Bibi-jumalattaren palvontakultti on kiinnostava, koska se on fuusio monen uskonnon perinteistä.  Siitä tuli mieleen Välimeren vastaava symboliikka, ja varsinkin romanien oma X. Nirmalin kirjoitukset Bon Bibistä kuvaavat myös ikääntyvän vanhan marxilaismiehen mielen järkkymistä, ja taustalla vaanivat läheisten salajuonet saada ukko hoitoon, kokovartalopuudutukseen tai suljetulle osastolle, koska terveenä ollessaan hän ei ole korvaansa letkauttanut pyhien patsaille.

Mahdollisesti en ole lukenut The Hungry Tidea loppuun ensi kerralla, kun en ainakaan muistanut mitään sen loppuratkaisusta. Odotin sen liittyvän vuoden 2003 tsunamiin, mutta näin ei käynyt. Kirja on alun perin julkaistu vuonna 2004, eikä se vaikuta sellaiselta, joka olisi nopeasti ”rykäisty” ajankohtaisen bestsellerin kiilto silmissä. Ylipäänsä Ghoshin teokset ovat pikku jättiläisiä, ja pöydälläni olevat kaksi muuta teosta häneltä, The Glass Palace ja Sea of Poppies, ovat myös sivumäärältään kunnioitettavia. Ensimmäinen teos, jota olen häneltä yrittänyt, The Calcutta Chromosome, oli silloin minulle liian tiedepainotteinen. The Hungry Tidessa meribiologian määrä oli myös mittava, mutta tällä kertaa jaksoin lukea myös seikkaperäiset kenttätyön kuvaukset.

Elämässäni olen mahdollisesti lukenut enemmän intialaisia kuin brittiromaaneja, ja maailmankirjallisuuden saralta intialaisen kirjallisuuden osuus on ollut ehdottomasti lukemistoistani laajin. Harmittaa, koska en ole koskaan pitänyt lukemistani teoksista kirjaa. Sama pätee Pakistaniin, jonka kirjallinen historia on kuitenkin kompaktimpi kuin Intian. Paljon on tullut luettua kirjoja Intiasta ennen vuotta 1947, ja varsinkin 1900-luvun alkupuolen naiskirjallisuus oli aikanaan minua kovasti puhuttelevaa.

Tuntuu siis hölmöltä ”suorittaa” intialainen romaani maahaasteessa, mutta laitan tämän teoksen nyt kohtaan 50/196: Intia. Intialaisena romaanina tämä kyllä on joka puolin kattava: tässä vertaillaan maaseudun ja kaupunkien kehityseroja, käydään läpi historiaa kahdelta vuosisadalta, tutkitaan ekologista muutosta, otetaan kantaa poliittisesti niin luonnon kuin ihmisten elinkelpoisen elämän puolesta, syödään maittavia kalaruokia, ja tutustutaan mytologiaan, joka ei luultavasti ole valtaosalle intialaisistakaan tuttua.

Suunnittelin lukevani tähän kohtaan Punjabin leskien deittikerhosta kertovan chicklit-teoksen, mutta toivottavasti senkin aika tulee pian. Viime aikoina olenkin onnistunut lukemaan Intiasta vain sinne sijoittuvaa viihdettä (jonka pahimmillaan on kirjoittanut joku ruotsalainen Göran), joten Amitav Ghosh-matinea muistuttaa minua siitä, että mantereella edelleen kirjoitetaan myös ”kunnollista” proosaa.

Ihailen Ghoshia kirjailijana siksi, että hän onnistuu puhuttelemaan samaan aikaan monentyyppisiä lukijoita. Itse en olisi jaksanut lukea tätä romaania, jos siinä olisi vain kerrottu merinisäkkäiden tutkimuksesta. Luin tämän ilolla siksi, että sen yhteiskunnallinen anti oli valtava, ja saaren kuvitteellinen historia huippukiinnostavaa. Samalla kuitenkin minuun ujuttautui uutta tietoa biologien kenttätöistä, ja ehdottomasti kirjan parhaat kohtaukset sijoittuivat merelle, jossa Piya ja lukutaidoton Fokir pyrkivät ymmärtämään toisiaan kielen ulkopuolella. Kirjassa oli paljon sellaista ”hiljaista tietoa”, jota en yleensä löydä tämäntyyppisistä historiapainotteisista romaaneista. Läsnäolon taitoja tämä ainakin syvensi, ja loppua kohti teos oli suorastaan hypnoottista luettavaa.

Maahaasteessa olen kohdassa 50/196: Intia. Tähän kohtaan suunnittelin lukevani chicklit-teoksen punjabilaisten leskien eroottisista tarinoista, mutta ehkä senkin aika on pian edessä.

Mysteerio rappion aikakautena

IMG_1814Kirjaston kierrätyskärry yllättää taas. Päivän teema muutenkin on ”kaikkea ilmaista”: luen päivän löytökirjaa R-kioskilta koodia vastaan haetun alkoholittoman Crisp-oluen kanssa. Samalla pohdin diakoniatyön olemusta, joka valitettavasti johtaa harhapoluille, kun en edelleenkään ymmärrä, miksi kristillinen auttaminen olisi mitenkään erityisempää kuin muu auttaminen. Tehtävät tuntuvat tunkkaisilta, ja siksi päädyn aina päätyöni äärelle, sanojen diilaamiseen.

Wilhelm Keidas on kirjailija, jonka teoksia olen 2000-luvulla kuikuillut, olihan minulla silloin kausi, jolloin luin periaatteessa kaiken Intiaa sivuavan. Hänen Govinda-aiheinen romaanitrilogiansa on julkaistu 2001-2004, ja olen lueskellut sen kakkososaa, Govinda saapuu Moskovaan, mutta se oli aiheena minulle silloin epäajankohtainen (siinä siis käsiteltiin joogan salaista harrastamista Neuvostoliitossa 1970-luvulla). Nyt minulla on käsissä trilogian kolmas osa, Govindan kadonnut kaupunki (Pavitra, 2004).

Pavitra-kustantamo on julkaissut lähinnä Keitaan alias Henri Aleneffin teoksia, ja se on bhaktijoogaan keskittynyt kustantamo ja verkkokauppa. Keidas/Aleneff on näiden seikkailukirjojen lisäksi julkaissut myös vakavampaa filosofista kirjallisuutta. Olen periaatteessa aina kiinnostunut näistä pienistä esoteerisista kustantamoista, jotka eivät varmasti tee työtään taloudellisen voiton perspektiivistä.

Govindan kadonnut kaupunki kertoo isästä ja pojista, turkulaisesta akateemisesta perheestä, jossa professori-isä ja teinipoika katoavat arkeologisessa maanalaisessa kaivauksessa. Tunnelmat avautuvat kuin Indiana Jones-leffassa, mutta kietoutuvat samalla perheen ja sen tuttavapiirin erikoiseen historiaan Suomessa. Turun kulttuurikodissa on jo pitkään käynyt intialaisia vieraita keskustelemassa veedisestä viisaudesta, ja heidän uskottu ystävänsä on maassa pitkään asunut bengalilainen Nilamani, joka on muuttanut takaisin Intiaan ja asuu teoksen nykyhetkessä brahmiinisessa askeesissa pyhiä tekstejä lukien ja Gangesissa kylpien.

Veedisen viisauden mukaan teoksen nykyaika on Kali-yugan eli tekopyhyyden ja henkisen elämän rappion aikaa, jolloin kovapäisiä maallistuneita sieluja joutuu herättelemään poikkeuksellisen rajuin keinoin. Myös intialaisia riivaa mammonan ja maallisen menestyksen palvonta, eikä väkeä saa henkisen elämän virvoitukseen varsinkaan paatuneista kaupungeista. Ainoa toivo on kaukaisissa kylissä, joissa edelleen kokoonnutaan kuulemaan muinaisia taruja ja legendoja audiovisuaalisen viihteen puutteessa.

Nuori Christopher saa houkuteltua Nilamanin matkakumppanikseen Etelä-Intiaan, jossa olettaa isänsä ja veljensä oleilevan.  Matkaan lähdetään verkkaisesti, ja sen varrella pysähdytään moniin kiinnostaviin perinnekohteisiin, joista länsimaiset turistit eivät välttämättä ole heti kartalla. Itse en ainakaan ole ollut tietoinen Navadvipan, Purin ja Tirupatin kaupunkien kulttuuriaarteista. Tirupatista tulee tukikohta, kun pelottomat miehet matkaavat vaaralliseen Ahovalamin viidakkoon kadonneita etsimään.

Kirjassa on lempeän humoristinen ilmapiiri, ja kulttuurien välinen dialogi toimii saumattomasti. Lukijan kuitenkin täytyy olla hyvin utelias hindulaisuudesta, jotta jaksaa pysyä mukana faktapainotteisissa keskusteluissa. Toiminnallisuutta kuitenkin tarjotaan runsaasti varsinkin alussa ja lopussa, joten voisin hyvinkin kuvitella kirjan puhuttelevan nuoria mieslukijoita. Romantiikkaa teos ei valitettavasti tarjoa, koska päähenkilöt ovat vaikeasti naitettavia poikamiehiä, jotka kieltäytyvät seksistä muuten kuin suvunjatkamistarkoituksessa, ja näin kukaan täyspäinen nainen ei suostu heidän kanssaan naimisiin.

Teos on suht viaton ”poikakirja” tai ”mieskirja”, jossa toiminnalla on suurempi merkitys kuin hahmojen psykologisella syvyydellä länsimaisessa merkityksessä. Tosin hahmojen syvällinen perehtyminen veda-kirjallisuuteen ja Intian historiaan antaa heille toisenlaista syvyyttä. Itse ehkä luin tätä enemmän matkakirjana ja tietokirjana kuin romaanina, ja nautin niistä tiedollisisista pläjäyksistä, joita monet romaanitaiteen ystävät saattaisivat pitää liian opettavaisina.

Teoksen välittämä sanoma bhaktijoogasta kiinnostaa, mutta onneksi joogan autuaaksitekevä voima ei ollut teoksen keskiössä. Kirjaa voi lukea sujuvasti ja nautinnolla, vaikka ei itse olisi etsimässä elämälleen tarkoitusta joogasta tai itämaisista filosofioista. Tämä on ehdottomasti Intiasta kertovien länsimaisten kirjailijoiden tuotoksista paremmasta päästä, eikä tätä voi esimerkiksi verrata äsken lukemaani Holy Smoke-teokseen, joka vain raapaisi pinnallisten representaatioiden pintaa.

Tämä teos varmasti ruokkii jokaista matkakuumeista Intian-ystävää, mutta tämän luettuani olen uudelleen kiinnostunut tuosta Neuvostoliittoon sijoittuvasta kakkososasta, joka suurella todennäköisyydellä tupsahtaa tielleni pian.