Joutsenon naisten hurja odysseia

Astrid Swan: Viimeinen kirjani (Nemo, 2019)

Latasin Astrid Swanin teoksen mukaani pääsiäisreissulle, ja kirja oli jo jäädä lukematta, koska en ollut varma, pystyisinkö siihen. Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat kuunnelleet Swania viime vuosikymmenellä, eli tiesin hänen urastaan jo ennen naistenlehtien juttuja syövän kanssa elämisestä. Sitä en tiennyt, että Swan on muusikon uran rinnalla kirjallisuuden maisteri, joka tekee väitöskirjaa Helsingin yliopistossa.

Ja tämä teos on häpeilemättömän akateeminen omaelämäkerta, joka ammentaa paljon feministisestä ja postkoloniaalista ajattelusta. Yksi sen innoittajista on Swanin ystävä Koko Hubara, jonka kanssa käydyt hiekkalaatikkokeskustelut lymyävät teoksen taustalla. Mahdollisesti hänen yhteytensä Hubaraan on vahvistanut hänen kiinnostustaan oman sukunsa juutalaiseen perimään. Swanin isoisän isä oli puolanjuutalainen, mutta hänen isoisänsä ei saanut juutalaista kasvatusta. Suvun musikaalisuus juontaa todennäköisesti juurensa johonkin Puolan kaupunkiin, jossa kaikki miehet soittivat puhallinsoittimia. Tänne hän kokee kaihoavansa, ja toivoo vielä matkustamansa ”juurihoitoon”.

Olin erityisen otettu teoksen sukututkimuksellisesta annista, varsinkin Astrid Joutseno-nimisen iso-isotädin tarinasta. Astrid Joutseno oli klassinen pianisti, joka toimi Kerttu Wanne-nimisen viulutaiteilijan säestäjänä ja elämänkumppanina. Naiset olivat sen verran menestyneitä, että pääsivät kiertueille Amerikkaan saakka. Astrid-täti myös pelastaa Astridin isoisän lastenkodista, jonne tämän teiniäiti on joutunut pojan hylkäämään. Pojasta kasvaa esimerkillisen porvarillinen, klarinettia soittava rehtori, jonka kohtalona on elämä Pieksämäen kaukaisessa korpipitäjässä. Swanin isoisä on tärkeä hahmo, vaikka hän nimeääkin tämän ”kusipääksi”.

Kirjan runoja lukiessani itkin vuolaasti, enkä pystynyt kunnolla lukemaan pitkää Imetysrunoa, kun se veti suoraan kyynelsuoneen. Sairauden osuus tässä kirjassa ei kuitenkaan ole keskeinen, eli kyseessä ei ole perinteinen vertaistukiteos rintasyöpään sairastuneille. Toki sairauden edetessä Astrid alkaa tulkita maailmaa rintasyöpälasien läpi, ja varsinkin hänen parisuhteessaan se näkyy erämaakautena. Tosin tässä kuvataan mielestäni aitoa ja vilpitöntä rakkautta, ja myös kiinnostavalla tavalla kahden kulttuurin uusperheen arkea.

Eli kyseessä on todellinen ylistyslaulu elämälle, kaikissa sen sävyissä. Kuoleman läheisyys on kaikkialla läsnä, mutta kertoja oppii elämään kroonisen sairautensa kanssa päivä kerrallaan. Levinneen syövän hoidot ovat fyysisesti uuvuttavia, ja nuori nainen joutuu tekemään valintoja, jotka yleensä kuuluvat paljon vanhempien naisten elämään. Yhteiskunnan sponsoroimat muoviperuukit eivät kuitenkaan tyylitietoiselle taiteilijasielulle kelpaa, mutta onneksi hän saa ystävältä aidoista hiuksista tehdyn vaihtoehdon.

Pidin tästä teoksesta jopa enemmän kuin Koko Hubaran Ruskeista tytöistä, joka myös on loistava. Identiteettipohdinnat ovat näissä teoksissa samansuuntaisia, ja kuvauksissa elämästä New Yorkissa on myös yhtymäkohtia. Toivon tälle teokselle moninaista lukijakuntaa, ja rohkaisen myös sellaisia lukijoita tarttumaan kirjaa, jotka pelkäävät kuoleman teemaa. Sillä jos minä, superherkkis, pystyin kirjan lukemaan, se kertoo, että Swan käsittelee vaikeaa aihettaan todella taitavasti, kaihtamatta vaikeimpia tunteita. Sydämestäni myös toivon, ettei teos jää Swanin viimeiseksi.

Viiden pennin rautanaulaooppera

Teos: Juha Siro: Yllämme kaartuva taivas (LIKE, 2019)

Juha Siro on tamperelaiskirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut hieman jälkijunassa, mutta sitäkin innostuneemmin. Olen lukenut hänen romaaneistaan kaikki paitsi esikoisen, ja runojakin on joskus tullut tavattua.

Siro on myös aktiivinen kulttuuribloggari, mutta muuten ei tunnu esiintyvän paljoa medioissa, ja ehkä tämän vuoksi hänen tuotantonsa on jäänyt monilta ohi. Siron teoksissa on ilahduttavaa variaatiota, mutta eurooppalainen kulttuurihistoria on kaikissa läsnä omaperäisesti. Ja aika monissa myös vilahtaa Marilyn Monroen varjo, kuten tässäkin, pienenä, mutta ei mitättömänä mainintana.

Romaanin aika-akseli on huikeat 103 vuotta: se alkaa vuodesta 1923 Berliinissä ja päätyy jonnekin Arabian niemimaan aavikolle vuoteen 2026. Siinä seikkaillaan myös natsi-Saksan itärintamalla ja Venetsiassa. Päähenkilö on nimetön poika, joka kasvaa aikuiseksi pahuuden sydämessä. Hänen vanhempansa eivät ole yksimielisiä natsiaatteesta, mutta äiti liittyy puolueeseen ensimmäisten joukossa turvatakseen selustansa. Isä on väkivaltainen juoppo, mutta hänenkin oikeudentaju on keskivertoberliiniläistä kestävämpi. Koulussa opetus muuttuu ”hyvekasvatukseksi”, moni opettaja irtisanotaan, ja herkkä kertoja joutuu usein tilanteisiin, joissa hän tekee alleen koulupäivän aikana.

Tarinan alussa pojan äiti ramppaa rasitukseen asti vegetaristiyhdistyksen kokouksissa, mutta 30-luvulla maailmanlama poistaa hömpötykset ja silava palaa taas perheen ruokapöytään. Paluu normaaliin on kuitenkin kaikkea muuta kuin normaalia, ja kuvataiteisiin suuntautunut, hintelä poika yrittää parhaansa vältellä armeijan kutsuntoja. Kun hän vihdoin armeijaan joutuu, siellä hänen valokuvauslahjansa valitettavasti huomataan, ja hänet siirretään ”valiojoukkoihin” kuvaamaan pahuuden ydintä.

Sodan jälkeen mies pakenee traumojaan Venetsiaan, jossa elää säästöillään itsensä viiniin hukuttaen. Jossain vaiheessa hänen elämäänsä tulee kuitenkin vanhempi rakastaja, Maria, joka saa hänet katsomaan vääryyttä ja kärsimystä uusin silmin maailmantaiteen aarteiden äärellä. Marian matkassa mies saa takaisen palan ihmisyyttään, vaikka suhde ei tuon ajan sopivaisuusnormeissa täysin päivänvaloa kestä.

Tulevaisuuden Arabiaan sijoittuvan rinnakkaistarinan suhteen en ollut yhtä innoissani kuin natsiaikaisen, vaikka tarinoissa oli paralleeleja ihmiskohtaloita. Se jäi kokonaisuudessa liian ohueksi, ja huomasi, ettei Siro ollut läheskään yhtä perehtynyt islamilaiseen maailmaan kuin natsi-Saksan historiaan.

Luin kirjan liian nopeasti, tekemättä muistiinpanoja, ehkä juuri kerronnan vetävyyden takia. Kokonaisvaltaisen arvion kirjoittaminen vaatisi toisen lukukerran, johon en juuri nyt veny. Saatan siis palata tähän tekstiin uudestaan virkeämmin silmin.

Jos pidit Max Mannerin uusimmasta teoksesta Kadotettujen kahvila, pidät varmasti myös tästä teoksesta. Matkojen, niin fyysisten kuin henkisten, suhteen molemmissa käydään ihmisyyden äärirajoilla, ja palataan julmaan eurooppalaiseen arkeen, jossa hyvyys, luovuus, ja ilo valitettavasti liian usein peittyvät kaiken tasapäistävän kaalikeiton tunkkaiseen lehahdukseen kerrostalon käytävällä. Tässä lehahduksessa piilee se siemen, joka saa tavalliset perheenäidit väärille barrikadeille. Emme ole näille siemenille immuuneja tänäänkään, ja siksi tällaisia kirjoja pitää edelleen kirjoittaa.

Eurooppalaisuuden eturintamalla

Päivi Lipponen: Ihmisyyden vuoksi. (WSOY, 2018)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Olen joulukuussa kuunnellut kahta pitkää äänikirjaa, Päivi Lipposen uutuusteosta ja Michelle Obaman muistelmia. Vaikka molemmat kirjat ovat hienoja, projektit ovat edenneet kuin Iisakin kirkon rakennus. Minulla kipuraja äänikirjoissa tuntuu olevan noin 10 tuntia. Tämä teos oli pituudeltaan lähes 17 tuntia. Hyvää kirjan kuulemisessa oli se, että niin tekemällä keskityin tarinaan, enkä sen runsaisiin lähdeviitteisiin. Noin 13 tunnin jälkeen vaihdoin painettuun versioon, ja siinä vaiheessa koin myös lukevani eri teosta, koska teksti oli runsaasti lähteistetty.

Ihmisyyden vuoksi on romaani, joka tiivistää lähes sadan vuoden historian neljässä maassa, Suomessa, Neuvostoliitossa/Venäjällä, Saksassa ja Puolassa. Myös Ukrainan puolella ehditään käydä levittäytymässä, mutta ne osuudet ovat ohuita. Kirja rakentuu useiden avainhenkilöiden havaintoihin, mutta keskeisimpiä näistä ovat isä ja tytär, suomalaiset Timo Makkonen (Dima) ja Aila Hazar. Isä on hylännyt suomalaisen perheensä Neuvostoliiton vuoksi, ja Aila on tullut adoptoiduksi juutalaiseen porvarisperheeseen tämän äidin kuoltua. Nuorena naisena Aila matkustaa saksaa oppimaan adoptioäitinsä sukulaisten luo Berliiniin, jossa natsihallinnon realiteetti avautuu hänelle hitaasti ja julmasti.

Muutamia havaintoja reaaliaikaisesti kuuntelun aikana:

Kappale 86: Aika paljon kohtauksia, joissa Stalin, Hitler tai Göbbels ovat päärooleissa. Toivottavasti vähenee loppua kohti.

Kappale 129: Aila on sihteerinä Ukrainassa ja kuulee vuokraisäntänsä sanovan: ”En pysty menemään nukkumaan ennen kuin olen tappanut juutalaisen”. Vasta tässä vaiheessa nainen tulee järkiinsä ja päättää muuttaa takaisin Suomeen. Karmivaa menoa.

Kappale 148: Ollaan keskitysleirin suihkussa Auschwitz-Birkenaussa. Tämä on kappale, jonka olen nähnyt liian monta kertaa sieluni silmin.

Vuoden 1944 aikana vaihdan äänikirjan painetuksi kirjaksi ja alan väsyä varsinkin vielä siinä vaiheessa esiteltyihin uusiin hahmoihin. Vlad-veljen uusi rakkaus toveri Parrikada on kiinnostava hahmo, mutta tulee tarinaan liian myöhään ja jää pinnalliseksi.

Yleinen vaikutelmani kirjasta on se, että sen laajojen teemojen omaksuminen ei ehkä ole mahdollista yhdellä lukukerralla. Lipposen huolellinen taustatyö näkyy lähdeviitteissä, ja jälkisanoissa hän kutsuukin teostaan ”fakta-fiktioksi”, koska hän on etsinyt hahmoilleen lihaa luiden päälle haastattelemalla vanhoja ihmisiä niin Suomessa, Venäjällä kuin muissakin itärintaman kohteissa.

Itse sain eniten irti moskovalaisesta arjesta 1930-luvulta ja Diman perheen vaikeasta tilanteesta kommunistisen eliitin eturintamalla. Tämä kun on aihe, josta en ole lukenut kymmeniä fiktiivisiä teoksia, kun taas varsinkin keskitysleiriteema tuntui minusta loppuun kalutulta. Viimeisen neljänneksen aikana sodan kuvaus alkoi puuduttaa, ja sitten nykyaika-osioissa tuntui, että olisin voinut lukea näiden sodasta selviytyneiden vanhusten mietteistä enemmänkin.

Lipposen teos oli mainio joulukirja siksi, ettei se heti loppunut kesken. Paikoitellen sävy on historianopettajamainen, mutta en ole varma johtuuko vaikutelma siitä, että tiedän Lipposen olevan historian opettaja. Luulen, että olisin lukenut teoksen avarakatseisemmin, jos en olisi tiennyt mitään kirjailijasta etukäteen. Ennakkoasenteeni ei tosin ollut hankala, koska Lipposen persoona ei ole koskaan häirinnyt minua.

Teoksen kokoava teema on oikeusvaltion mureneminen, ja ne vaikeat valinnat, joita ihmiset joutuvat tekemään, kun kaikki vaihtoehdot eloon jäämiseksi ovat huonoja. Jokainen voi tahollaan miettiä, millaisia natseja, fasisteja tai bolshevikkejä olisimme, jos tuollainen ideologia olisi lähes pakollista totalitaarisessa ikeessä. Itse varmasti olisin bunkkerissa luimuileva kattilanatsi, arka myyrä, jonka silmät eivät enää kestäisi päivänvaloa. Kattilanatsi on tyyppi, joka syö kaikki ateriansa yhdestä ja samasta kattilasta.

Kirja on saanut sekavia arvioita, joihin en ole ehtinyt syvällisesti perehtyä, koska jo itse romaanin lukeminen oli suuri urakka. Tiedän, että kirjaa on kritisoitu hajanaisuudesta ja liian runsaasta hahmogalleriasta. Olen kyllä lukenut vielä runsaampiakin historiallisia romaaneja, eikä tässä ollut ainakaan vaikeasti ymmärrettäviä osioita, vaan juonen käänteet pysyivät hyvin kasassa. Tuntui myös, että kustannustoimittaja oli tehnyt huolellista työtä, eli teos tuntui kauttaaltaan viimeistellyltä. Viime aikoina tätä ei ole voinut ottaa annettuna isoillakaan kustantamoilla, ja siksi myös tässä blogissa on ollut paljon murinaa kesken jääneistä toimituksista. Kielellisesti ja rakenteellisesti kirjaa oli ilo kuunnella ja lukea. Ehkä seuraavaksi toivoisin lukevani kirjailija Lipposelta hieman pienempää ja rajatumpaa tarinaa.

Uudessa HELMET-haasteessa teos sopii ainakin kohtaan 44: ”Kirja kertoo Berliinistä”.

It’s raining celebrities!

Teos: Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo (Otava, 2018)

Olen nyt lukenut Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoista kolme kuudesta. Väärässä järjestyksessä ja kätevästi niin, että joka toinen tarina on jäänyt välistä. Muuten Mustonen on ollut minulle hankala rasti: huomasin joskus viime vuosikymmenellä löytäväni hänen kirjojaan Prisman alelaareista, ja koin oloni eläkeläiseksi lukiessani niin helppoa, lähes selkokielistä viihdettä. Muista Mustosen kirjoista minulla ei myöskään ole selkeää muistijälkeä, ja koen, että tämä uusin kirjasarja on ehdottomasti hänen parasta tuotantoaan. 

Taiteilijan vaimo kuljettaa lukijansa 1920-30-lukujen vaihteeseen, Pariisiin, Berliiniin, Espooseen ja Helsinkiin. Nuori Kirsti Eriksson on lopettanut työnsä Chanelin muotihuoneella, ja tekee Pariisissa ompelutöitä henkensä pitimiksi. Hän on rakastunut lapsuudentoveriinsa Iivo Borissaiseen, joka on pakolainen Vienan Karjalasta ja joutuu käyttämään uutta nimeä Ilmari Aaltosta tullakseen paremmin hyväksytyksi taiteilijapiireissä. Iivo puhuu leveää karjalan murretta, ja on muutenkin aika ”hottis”, herkkä ja syvällinen kuvanveistäjä. Mutta myös Kirsti itse on taiteilija, muodinluoja, jonka haaveena on perustaa Helsinkiin aito pariisilainen muotitalo.

Kuten sarjan aiemmatkin osat, tämä teos on historiallinen runsaudensarvi, joka pursuaa merkkihenkilöitä. Mustosta lukiessa tulee välillä olo, että lukisi enemmän seurapiirikalenteria tai iltapäivälehteä – jos siis sellaisia olisi tuohon aikaan ollut. Julkkishahmojen runsas viljely on omanlaistaan intertekstuaalisuutta, mutta koen, että se myös latistaa tekstin fiktionaalista lumoa. Tosiasiahan on, että pienen Suomen taiteilijapiirit ovat tuona aikana olleet hyvin sisäsiittoiset, mutta se, että kirjasarjassa esiintyvät niin Coco Chanel, Albert Edelfelt kuin Mika Waltari, tuntuu liioittelulta.

Muutenhan teoksen elämismaailma, Ida-äidin pitämä pensionaatti Albergassa, on varsin charmikas, ja koen, että kaikki sen fiktionaaliset hahmot pärjäisivät mahtavasti ilman julkkiksia naapureinaan, mesenaatteinaan ja ryyppykavereinaan. Syrjästäkatsojat voisivat olla enemmän oman elämänsä subjekteja, jos he eivät käyttäisi puolta ajastaan julkkisten seuraamiseen. Annan tosin Mustoselle anteeksi tämän rasittavan piirteen hänen teoksissaan, koska ne tarjoavat elämänmakuista, täyteläistä viihdettä, joka ei ole tyhjäpäistä hömppää. Poliittista historiaa kirjoihin mahtuu sopivasti, ja tässäkin ehditään käydä läpi niin antisemitismin kirouksia kuin Lapuanliikkeen nousua ja sen kannattamisen sekavia motiiveja. 

Feministisestä näkökulmasta kirjan nimi on vähän hassu – kuvataanhan tässä suht tasa-arvoista avioliittoa, jossa Kirsti ei todellakaan ole tyypillinen pikkurouva eikä miehensä tarpeille omistautuva kodin hengetär. Ylipäänsä Mustosen naishahmot ovat vahvoja, itsensä elättämisen vakavasti ottavia työmehiläisiä, jotka pärjäävät maailman myrskyissä myös ilman miestä. 

Viihdyin teoksen siivillä niin Pariisissa kuin Berliinissä, ja Berliinissä jopa vähän enemmän kuin Pariisissa. Nuoren parin vierailu Blumenthalin perheessä oli koskettava episodi, ja myös juna- ja laivamatkoissa oli suuren maailmanmatkailun tuntua.  Myös venäläisen ompelija-Ludmilan hahmo oli juureva, ja toi teokseen maahanmuuttopoliittista draivia. Ludmilan ja Iivon tilanteiden erilaisuus, ja etniset jännitteet olivat myös hyvin kuvatut. Yllättävän hyvin jaksoin eläytyä myös muotitalon arjen seuraamiseen, ja olisin voinut lukea vaatteista jopa lisää. 

On siis todennäköistä, että luen sarjasta ainakin tätä edeltävän Ruokarouvan tyttären, joka keskittynee kokonaan elämään Pariisissa.  Huomaan myös, että sarjaan on tulossa vielä seitsemäs osa, Sotaleski, ensi vuonna. Kirjojen lukeminen sikinsokin ei ole tuntunut vaikealta, vaan ne tuntuvat seisovan jokainen jämäkästi omilla jaloillaan. 

Kotkanpojan karu maailmankiertue

StatovciTeos: Pajtim Statovci: Tiranan sydän (Otava, 2016)

Aloitin Tiranan sydämen pian sen julkaisun jälkeen, ja sain sen loppuun kaksi vuotta myöhemmin. Lukemisessa ei ollut ainakaan kieleen tai kerrontaan liittyvää ongelmaa, vaan ehkä minua vaivasi teosta aloittaessani empatiaähky. Teoksen alkupuoli on aika murheellinen, ja muistaakseni jaksoin nuorten albaanipoikien maastapakokuvausta siihen saakka, kun Bujar tuli työnantajansa raiskaamaksi.

Luin kirjan toisella kierroksella kokonaan alusta, ja olin ilmeisesti vireämmällä tuulella, koska sain sen nyt luettua melkein yhdeltä istumalta. Minulla ei ole tietoa Albanian lähihistoriasta enempää kuin muilla ikäisilläni keskivertokansalaisilla, eikä maa ole ainakaan toistaiseksi ollut matkahaaveideni kärkisijoilla. Maata olen tiiraillut joskus 1980-luvulla laivan kannelta jossain Korfun saaren edustalla. Tuolloin maa oli ehdottoman suljettu, ja siihen liittyi pelonsekaista kauhua.

Teoksessa naapurin pojat, Bujar ja Agim, karkaavat kotoaan 15-16-vuotiaina pian kommunismin kaatumisen jälkeen. Bujar on juuri menettänyt isänsä hoitamattomaan syöpään, ja äidinkin terveys on vaakalaudalla. Agimin länsisuuntautunut perhe on varakkaampi, ja tämän vanhemmat ruokkivat Bujaria ja tämän siskoa pitkään heidän äitinsä masennuksen aikana. Agimin isältä varastetuilla säästöillä pojat pystyvät elämään herroiksi muutaman viikon, minkä jälkeen alkaa kolkko pakomatka kohti myyttistä länttä.

Sukupuoli-identiteetti ja etninen identiteetti/kansallisuus nousevat rinnakkaisiksi teemoiksi, ja kirjan anonyymiksi siirtyvä kertoja kokee olevansa etnisen taustansa kanssa vielä enemmän hukassa kuin sukupuolen tai seksuaalisuuden. Italiassa hänen on oltava albaani turvapaikkaa hakiessa, mutta Berliinissä hän on bosnialainen, Madridissa italialainen, New Yorkissa espanjalainen, Suomessa turkkilainen – hän kertoo uusille ihmisille koko ajan parannettua versiota pakotarinastaan, onhan hän megalomaanisen tarinankertojan lapsi.

Suomi on tarinassa vain yksi etappi, jossa kertoja kohtaa rakkauden transsukupuolisen naisen hahmossa. Nuori teologian opiskelija Tanja on korjausprosessissa, ja hänen ystävänsä haluavat suojella häntä ylilyönneiltä rakkaussuhteissa. Kertojalle Tanjan vauras sukutausta muodostuu suuremmaksi ymmärryksen muuriksi kuin hänen muutoksessa oleva sukupuolisuutensa. Suhde on traaginen, eikä kuvausta kevennä paljoa päähenkilön parodinen osallistuminen talent-kilpailuun vale-Tanjana. Varsinkaan, kun hän tekee tämän rakastetultaan piilossa.

Tiranan sydän on kevytlukuinen, mutta emotionaalisesti raskas, vakava ja traaginen teos, jossa vertaillaan aiheellisesti ja osuvasti Euroopan eri laitojen ihmisten huolia ja murheita. Sukupuolivähemmistöjen oikeudetkin asettuvat huolten spektrillä eri kohdille riippuen siitä, millaisissa oloissa eletään materiaalisesti. Statovci tuo romaaniinsa ansiokkaasti myös paikallisia albanialaisia tarinoita, joissa sukupuolen käsityksiä on venytetty. Toisaalta kirjassa kuvataan äärimmäisen konservatiivista yhteiskuntaa, jossa edelleen 1990-luvulla miehet kourivat muniaan julkisella paikalla miehekkyyden osoituksena.

Transsukupuolisuudesta olen viime aikoina lukenut monta fiktiivistä teosta, jossa aihetta lähestytään vahvasti ilmiö edellä. Sellaiset teokset tarjoavat helppoa samastumispintaa ja vertaistukea prosessin keskellä oleville ihmisille ja heidän omaisilleen. Tiranan sydän lähestyy sukupuolen moninaisuutta tarinankerronta edellä, ja se tekee tästä romaanista kaunokirjallisesti vahvan ja uskottavan esityksen aiheesta.

Ikuisesti sirpin ja vasaran välissä?

20180717_043125Palaan ajatuksissani alkukesän tunnelmiin Berliinissä. Sain joltain FB:n kirjallisuuspalstalta vinkin venäläis-saksalaisesta Vladimir Kaminerista (s.1967), joka on kirjojen kirjoittamisen lisäksi ollut merkittävä kulttuurivaikuttaja ja DJ Berliinin yöelämässä. Hänen esikoisteoksensa Ryssändisko (Sammakko 2005, suom. Vera Suominen) ei siis ole nimeltään pelkkä vitsi, vaan viittaa kai myös kirjailijan silloiseen ammattiin. Kaminer on erikoistunut kirjailijana novelleihin ja pakinoihin, ja hänellä näyttää olevan saksaksi paljonkin teoksia, joista vain muutama on suomennettu. Kiitos Sammakolle kulttuurityöstä, sillä nämä teokset hulvattoman huumorinsa lisäksi myös edistävät Berliinin-matkailua!

Kaminer on oppinut saksan kielen maahanmuuttajana aikuisella iällä ja kirjoittaa nykyään vain saksaksi. Kiinnostavaa hänen tarinassaan on se, että hän ehti tulla Itä-Saksaan v. 1990 muutamaa kuukautta ennen muurin murtumista. Tuolloin venäjänjuutalaisten maastamuutto oli helpompaa kuin muiden neuvostokansalaisten, ja myös Kaminer käytti emigraatiossaan tätä korttia. Noina vuosina Moskovassa kaikkia nuoria, myös punkkareita ja hippejä, kiinnosti päihteitä ja seksiä enemmän juorut kavereiden maastamuutosta.

Kirjan nuori mies pääsee suoraan junasta asumaan asuntolaan, joka on ennen ollut STASI:n virkistyskeskus. Kämppäkavereita on muiden venäläisten lisäksi varsinkin Vietnamista ja eri Afrikan maista; afrikkalaiset ovat kaikki opiskelleet Neuvostoliitossa ja laulelevat mielellään vanhoja venäläisiä kansanlauluja. Muut venäläiset pyrkivät integroitumaan paikallisen synagogan kautta ja opiskelevat oletettua juutalaista kulttuuriaan, mutta kertoja jää mieluummin kämpille pelaamaan korttia.

Teos kertoo monista venäläisistä kohtaloista, kertojan perheestä, kavereista ja satunnaisista tuttavuuksista. Kirjan kirjoitushetkellä Berliinissä asui arviolta 140 000 entistä Neuvostoliiton kansalaista, eli puhutaan merkittävästä etnisestä vähemmistöstä. Monilla heistä, myös korkeasti koulutetuilla, jopa professoritason tyypeillä, oli suuria vaikeuksia löytää tietään työmarkkinoille. Kaminer kertoo loputtomista byrokraattisista kohtaamisista ja työllistämistoimenpiteistä, jotka huvittavimmillaan johtivat ”ryssändiscoon” eli työttömien kosteisiin virkistysiltoihin valtion sponsoroimana.

Kirjan kertoja ei edusta sitä maahanmuuttajatyyppiä, josta kirjoitetaan unelmahöttöisiä sankaritarinoita päivälehtiin rasismia lieventämään. Hän on koulutukseltaan teatterin valomies, ja on opiskellut myös dramaturgiaa neuvostoyliopistossa – nämä meriitit eivät suoraan käänny myyntivalteiksi lännen työmarkkinoilla. Hänen ystäväpiiriinsä kuuluu sankarimaahanmuuttaja Andrei, joka aloittaa bisnekset jo ensi viikolla muuttonsa jälkeen, ja raahaa myös ystäviään myymään Aldin halpoja virvoitusjuomia kalliilla rautatieasemien kiireisille. Andreista tulee menestyvä venäläisen ruoan kauppias, tuleva miljonääri, joka kuitenkin kyllästyy Saksan byrokratiaan ja muuttaa bisneksineen Yhdysvaltoihin. Tässä universumissa ne hieman laiskemmat ja boheemimmat jäävät Berliiniin nostamaan sosiaalitukia ja harjoittamaan kokeellista teatteria.

Rakastuin tähän teokseen, samastuin täysillä kertojahahmoon ja haluaisin lukea koko hänen tuotantonsa. Ja parasta on, että tähän meininkiin voi tutustua myös livenä, sillä kuuluisa itäberliiniläinen yökerho Kaffee Burger Club, jossa Kaminer aikanaan aloitti ”ryssändisko”-klubi-iltansa, on edelleen pystyssä. Paikka ei ole burgerbaari, vaan tuota historiallista ravintolaa piti 1930-luvulla oikea Burgerin perhe, jonka nimellä se on tunnettu siitä saakka. 1970-luvulla siitä tuli keskeinen toisinajattelijoiden tapaamispaikka, ja se on säilyttänyt ”itäistä” tunnelmaansa myös muurin murtumisen jälkeen. Seuraava vierailukohde Berliinissä, ehdottomasti!

Parasta kirjassa oli, ettei se ollut pelkkää komiikkaa, vaan siinä korostuu kaiken kattava yhteiskunnallinen vire. Vaikka kirjan maahanmuuttajahahmoilla ei aina mene loistavasti, Berliini on heidän kotinsa, johon he voivat luoda vaihtoehtoisia todellisuuksia, mini-yhteiskuntia, joissa asioita tehdään eri lailla kuin saksalaisessa todellisuudessa. Ja ehkä tämä vaihtoehtoisuus on vuosien varrella myös suodattunut katukuvaan ja valtavirtayhteiskuntaan. Maahanmuuttajia saattaa myös yhdistää maahantulon historia, eli tässä ennen muurin murtumista tulleilla on oma narratiivinsa, ja tämän vuoksi kirjailija tuntee niin suurta sympatiaa vietnamilaisia kohtaan.

Kaminerin viimeisin suomennettu teos on Venäläiset naapurini (Sammakko, 2016), jota ei näkynyt eilen Metso-kirjastossa. Suomennettuja teoksia on ainakin viisi, mutta osa alkaa jo olla antikvariaatin aarteita.  Olen ymmärtänyt, että neuvostomuistot pääsevät vielä enemmän framille hänen muissa teoksissaan, ja olisinkin kiinnostunut lukemaan juuri niistä. Kiinnostavaa on myös tutkailla, onko ”sirppi ja vasara”-teema keskeinen identiteetin rakennuspalikka hänen kaikissa teoksissaan, vai alkaako 2010-luvulle tultaessa löytyä jo toisenlaisia kiinnekohteita.

Kylmä cava kaunistaa

anopinhammasDekkaririntamalla olen elänyt riemun päiviä, kun kauan jonottamiani teoksia on pompahtanut Ellibsin hyllyyn. Varsinkin Eppu Nuotion Anopinhampaaseen (Otava, 2018) oli pitkä jono, enkä ihmettele syytä. Varsin moni on ihastunut uuteen dekkarisarjaan, jonka päähenkilö on eläkkeelle jäänyt marttakerhon jäsen ja puutarhaharrastaja. Cozy crime on trendikästä, varsinkin, kun siinä kotoillaan useassa eri maassa.

En itse ole puutarhaihmisiä, mutta ehkä juuri siksi Ellen Lähteen perenna-asiantuntemus vakuuttaa. Tässä teoksessa liikutaan Andalusian huumaavista ruusutarhoista Berliinin salaisiin putarhoihin, mutta kerronnan keskiössä on Turku ja sen läheinen maalaispitäjä Mynämäki. Andalusiassa Ellen Lähde on rakastunut puutarhamatkansa oppaaseen Carlosiin ja päätynyt keskelle suomalais-espanjalaisia häitä. Hääpari on muuttamassa pian Suomeen, ja yhteydenpito heidän kanssaan jatkuu yllättävän dramaattisissa merkeissä. Nuori morsian Carmen joutuu muuttamaan Turun sijaan miehensä sukutilalle Mynämäelle, jossa kaikki ulkomaalainen on epäilyttävää, jopa valkosipuli lihapullataikinassa.

Teoksen varsinainen sukudraama sijoittuu 1980-luvulle, ja sen tiimoilla Ellen saa kotiseutumatkailla monessa lähipitäjässä. Sellaisista paikkakunnista kuin Kisko ja Mietoinen en ole tiennyt mitään, joten oli kiinnostavaa sukeltaa niiden historiaan. Joen varrella kasvavat erikoisuudet kuten kalmojuuri alkoivat kiinnostaa, samoin kuin säynäiden kalastus. Vanhat kirkot pääsevät tässä myös oikeuksiinsa, ja paikkoja voi tutkia myös antiikkikeräilijän näkökulmasta.

Huippuhetkiä kirjassa voi viettää myös Turun kauppahallissa, ja Ellenillä on muitakin kauppahallivinkkejä maailmalla. Kävin juuri kirjassa mainitussa Berliinin Marheineke-hallissa, jossa oli mahtavia ruokapaikkoja kohtuuhintaan. Mahdollisesti ensi viikolla pääsen fiilistelemään taas Turun halliin, joka on mielestäni hieman tunnelmallisempi kuin Tampereen vastaava.

Täytyy kyllä myöntää, että luin teosta puhtaasti ihmissuhdevetoisesti, enkä kuluttanut paljoa aivonystyröitäni kuolemantapausten syiden vatvomiseen. Teos onkin varsinainen elämän nautintojen aarrearkku, joka tarjoaa jotain niin urbaaneille hipstereille kuin maallemuutosta haaveilijoille. Nuotio osaa myös tarinankerronnan koukutuksen, eli tässä jäi moni juonen käänne niin auki, että jäin jo janoamaan uutta osaa, joka sijoittunee lähes kokonaan Berliiniin.

Katsoin myös juhannuksena Eppu ja Curt Nuotion TV- haastattelun pariskunnan elämänmuutoksesta ja arkielämästä Berliinissä. Ilmeisesti kirjailijana jo aiemmin hyvin tuottelias Eppu Nuotio elää nyt todellista kukoistusaikaansa, mikä näkyy tekstin tasolla monisyisyytenä ja kerroksellisuutena. Uskoisin, että Ellen Lähde-sarja on luotu hyvin moninaisille yleisöille, ja ne sopivat varsinkin lomalukemistoksi silloin, kun lukija ei halua vyöryttää ylleen koko maailman murheita.

Sen myös kirjasta opin, että kylmä cava kaunistaa. Koska en cavan juontia kotimaan terasseilla harrasta, niin jään vain haaveilemaan paikoista, joissa sen siemailu saattaa johtaa uusiin seikkailuihin.

Paluu historialliseen Berliiniin

tiergartenin teurastajaOlen toki pitänyt paljon Virpi Hämeen-Anttilan Karl Axel Björkin tähdittämästä dekkarisarjasta, mutta ehdin lukea vain kaksi ensimmäistä osaa. Nyt jatkan seikkailuja viitososasta, jonka nimi on jokseenkin täydellinen: Tiergartenin teurastaja (Otava, 2018). Kuuntelen teosta äänikirjana, jota lukee Aku Laitinen. En oikein tiedä, mikä konteksti voisi inspiroida minua enemmän juuri nyt kuin 1920-luvun Berliini. Kaupunki, jota pahuus ei ollut vielä ottanut kokonaan valtaansa, vaan jossa oli vielä jäljellä moninaisuutta ja suvaitsevaisuutta.

Karl Axel Björk on kyllästynyt virkauraansa Valtioneuvostossa, ja tulee aatelisen Gustav-setänsä ylipuhumaksi uranvaihdon suhteen. Hänet palkataan sähköfirman asiainhoitajaksi Berliiniin, jossa sijaitsevan haarakonttorin kirjanpidossa on ilmennyt epäselvyyksiä. Kallea ei ehkä kiinnosta sähköalan tulevaisuus, eikä edes tilintarkastus, mutta Berliini kiinnostaa kroonisesti. Tiedossa on myös huima palkankorotus ja ylellinen, moderni asunto alueella, johon hänellä ei aiemmin olisi ollut varaa. Asunto, jossa on herrainhissi ja upouusi valkoinen kylpyamme.

Teoksessa eletään vuotta 1922, mutta Kalle on asunut kaupungissa aiemminkin, tuoreen valtion ulkoministeriön palveluksessa vuonna 1919. Tuolloin hänen elämäänsä dominoi riippuvuus morfiinista, ja hän tuntee varsinkin kaupungin alamaailmaa, jonka paheellisuus kiinnostaa myös taiteilijoita ja turisteja. Huumeet houkuttelevat häntä edelleen, mutta hän onnistuu puhumaan itselleen järkeä vieraillessaan paikoissa, joissa ilma on sakeaa. Hän tuntee alueet, joissa voi mennä tuntihotelliin kolmen pennin naisen kanssa, samoin puistot, joiden nurkista voi saada mitä tahansa nautintoainetta.

Kaupungissa pelätään lasten turvallisuuden vuoksi, koska ”Tiergartenin teurastaja” on ollut liikkeellä jo kuukausia. Lapsia on kadonnut aluksi köyhistä oloista, mutta juttu saa lisää julkisuutta, kun katoamiset siirtyvät paremmille alueille. Kaikki perheet eivät enää uskalla päästää lapsiaan liikkumaan koulumatkoilla yksin, ja näin myös Björk päätyy auttamaan naapurinsa perhettä kymmenvuotiaan Judithin kuljetuksissa. Suhde Beckerin perheeseen muodostuu nopeasti läheiseksi, ja heidän kauttaan Björk oppii myös juutalaisten kristinuskoon kääntyneiden tilanteessa.

Kirja on näistä lukemistani teoksista toiminnallisin ja raain, mutta samalla runsas kulttuurihistoria takaa sen, että lukija pääsee kokonaisvaltaisesti Berliinin lumoihin. Paikkoja kuvataan teoksessa todella perusteellisesti, ja pidin varsinkin erilaisten ravintoloiden, oluttupien ja kahviloiden meiningistä – kun taas osa asuinalueiden sosiaalisen rakenteen kuvauksista tuntui hieman liialliselta dekkarigenreen. Kirjaa voi tosiaan lukea kartta kädessä, ja uskoisin kirjan avautuvan aivan eri tavalla paikan päällä kuin kotoa käsin lukiessa. Sen verran googlailin keskeisiä paikkoja, että tiedän osan niistä tuhoutuneen toisessa maailmansodassa – ja Hämeen-Anttila on tehnyt suuren työn niiden palauttamisessa kunniaansa. Esimerkiksi kuuluisaa boheemiravintolaa Romanishea ei enää ole, mutta se on aikanaan ollut koko kaupungin keskeisten intellektuellien ja runoilijoiden kohtaamispaikka.

Toivoisin tälle romaanille kansainvälistä levitystä, koska se täyttää mielestäni bestsellerin kriteerit. En tiedä, voisivatko sarjan aiemmat osat kiinnostaa ulkomaisia lukijoita, mutta tämä osa voisi hyvinkin niin tehdä. Björk ei ole ”harrastelijasalapoliisina” mikään tavallinen tallaaja, ja hänen yksityiselämässäänkin riittää ihmeteltävää. Britanniassa historian väitöskirjan tehnyt, Vergiliusta siteeraava, hajuvesistä salaa kiinnostunut maailmanmatkaaja ei ole mitään turha ”löytö” parisuhdemarkkinoilla, mutta samalla voi puntaroida hänen kykeneväisyyttään pysyvämpään parisuhteeseen.

Kirjan kuunteleminen äänikirjana sujui ehkä paremmin kuin aiemmat kokeiluni, ja lukija Aku Laitisen ääni tuntui sopivalta tähän teokseen. Ajallisesti äänikirjojen nauttiminen on toki loma-aikojen luksusta, mihin en luultavasti taivu muuten kuin silloin, kun teos ei ole saatavilla tekstinä. Tämä teos kiinnosti minua niin paljon, etten jaksanut odottaa tekstiversion vapautumista pitkästä lainausjonosta.

Tiergartenin teurastaja on täydellinen lomadekkari, joka tarjoaa ovelasti historiallista ja kulttuurista päivitystä siinä sivussa. Teoksen maailmasta on harmillista poistua, ja voisin hyvin lukea sen uudelleen erityisesti turismin näkökulmasta. Jään myös etsimään muita Berliiniin sijoittuvia historiallisia romaaneja, toki myös saksalaisilta itseltään, mutta myös tämä suomalaisemigranttien näkökulma edelleen kiinnostaa.

 

Kullankaivajina Berliinissä

IMG_1892Kävin viime maanantaina Berliinin juutalaismuseossa, mikä teki minuun suuren vaikutuksen. Olen tutustunut museon kotisivuihin viime vuosina moneen otteeseen, ja odotukset olivat korkeat, mutta paikan emotionaalista vaikutusta en osannut arvata. Tuntui myös hieman oudolta asua muutama päivä nurkilla, joista tiesi tuhansien lähteneen aikanaan Auschwitzin junaan.

Museossa toki oli muutakin antia kuin holokaustin historiaa, ja opin paljon sen Jerusalem-aiheisesta näyttelystä, jossa esiteltiin turismin esihistoriaa. Juutalaiset ovat luultavasti kansa, jotka ovat keksineet matkamuistot, ja kristittyjen toiviomatkalaisten rahastuksesta on alkanut turistikrääsän markkinointi.

IMG_1882Juutalaismuseon kauppa oli minulle hankala rasti, koska olisin kirjamellisesti halunnut ostaa tyhjäksi koko putiikin. Ostin vain yhden romaanin ja kaksi postikorttia, ja matkani keskeiseksi lukukokemukseksi nousi Christopher Isherwoodin (1904-1986) romaani Goodbye Berlin (1939, Vintage Classics). Minulla on joku muistijälki tästä vasemmistolaisesta homokirjailijasta, vaikka en ole hänen teoksiaan aiemmin lukenutkaan. Isherwood ei itse ollut juutalainen, mutta tässä teoksessa puolet hahmoista ovat. Kirjan ymmärtämiseksi on olennaista tietää, että Isherwood tuli karkotetuksi Saksasta vasemmistolaisten mielipiteidensä vuoksi, ja että romaani on vahvasti autofiktiivinen.

Romaanin kertoja, Herr Issyvoo, on nuori englannin yksityisopettaja ja kirjailijanalku,  joka elää alivuokralaisena berliiniläiskodeissa 1930-luvulla. Vuosien varrella miehen elintaso heikkenee, ja hän joutuu koko ajan muuttamaan köyhemmille alueille. Pisimmän aikaa hän asuu neiti Schröderin luona, joka pitää jonkin sortin asuntolaa isossa kaupunkiasunnossaan. Kimppakämppään mahtuu niin juutalaisia, maahanmuuttajia kuin natsien kannattajia, ja ilmapiiri on välillä kovin jännitteinen. Varsinkin naispuolisilla vuokralaisilla on välillä värikästä rakkauselämää, kun taas miehet käyvät Friedrichstrassen bordelleissa ja peep show’ssa. Kertoja itse elää oman suuntautumisensa kanssa kaapissa, mutta ilmaisee rivien välistä kiinnostustaan paikallisiin komistuksiin.

Pidin romaanissa eniten kuvauksista tuon ajan lomanvietosta Itämeren saarilla ja Wannseen järvikohteessa. Neiti Schröder on ollut nuoruudessaan niin varakas, että on pystynyt lomailemaan kaukana Baltian maiden kylpylöissä, kun taas tavalliset berliiniläiset suuntaavat kotimaan kohteisiin. Rugenin saari on herra Issyvoon lempikohde, jossa hän majailee ystäviensä huviloilla ja nauttii vapaudesta kirjoittaa kalsarisillaan. Lomaidylliä kuitenkin varjostavat natsien leirikeskittymät, vaikka tuohon aikaan heidän kanssaan pystyi vielä väittelemään kaljapäissään krouveissa ja kievareissa.

Rugenin saarella herra Issyvoo ystävystyy nuoren Oton kanssa, joka on palkattu ”terapeutiksi” neurooseista kärsivälle englantilaiselle Peterille. Mahdollisesti Peter on myös seksuaalisesti kiinnostunut Otosta, mutta Otto käy vastoin hänen tahtoaan tansseissa vokottelemassa muijia. Otto on varsinainen peluri, joka pyörittää useampaa mimmiä ympäri maata kirjeenvaihtokavereina. Berliinissä hän asuu työväenluokkaisten vanhempiensa kanssa ullakkokämpässä Halleschen Torilla, huonomaineisella alueella, jossa viranomaiset tekevät jatkuvia terveystarkastuksia. Nowakin perheen kuvauksessa Isherwoodin tyyli lähentelee etnografista lähiötutkimusta,    jossa pohditaan myös yhteIMG_1889iskunnan suhdetta köyhyyteen.

Halleschen Torin metroasema ja sen läheiset nurkat tulivat Berliinin-reissun aikana tutuiksi, ja nurkat tuntuivat edelleen suht nuhjuisilta. Oletin alueen kuuluneen Itä-Berliiniin johtuen sen sovjettyylisestä kerrostalokannasta, mutta Kreuzberg kuului amerikkalaisten vyöhykkeelle. Itse Friedrichstrasse tuntui  siistiytyneen huomattavasti sitten 1930-luvun, mutta Halleschen Torilla näkyi edelleen tuo historiallinen ”rouhevuus”. Alueella tuntui asuvan paljon maahanmuuttajia, vajaakuntoisia aikuisia ja vasemmistolaisen oloisia maailmanparantajia, ja koko alue pursusi kaiken maailman ”sosiaalikeskuksia”. Tämä alue oli lähempänä keskustaa kuin ”varsinainen” Kreuzberg, eli se tunnettu hipsterivyöhyke, jossa pystyi syömään koko maailman yhdeltä lautaselta. Halleschen Torilla ei ainakaan näkynyt NIMBY-ilmiötä, vaan olin aistivinani siellä jotain kummallista solidaarisuutta.

Goodbye Berlin tuntui hämmentävän modernilta kertomukselta, jossa oli monikulttuurisia, feministisiä ja sateenkaarevia viboja. Nuorten brittien asema ”kullankaivajina” nauratti kovasti, vaikka kirjan tunnelmat olivat muuten paikoitellen ahdistavia ja pahinta mahdollista enteileviä. Kirja on kirjoitettu toisen maailmansodan aattona, jolloin keskitysleireistä ei vielä ollut yleistä tietoa. Brittien ja juutalaisten ystävyydet tuntuivat tässä loogisilta, varsinkin kulttuuripiireissä. Isherwood on myös taitava kuvaamaan arjen ksenofobiaa ja juutalaisvastaisia diskursseja, jotka hiipivät salakavalasti osaksi kollektiivista tajuntaa.

Luin tätä kirjaa muun muassa Hallesches Torin läheisessä feministikahvilassa, jossa oli latinoteema. Lukeminen kohteessa edistyi kuitenkin hitaasti, koska kaupungilla oli liikaa muuta tarjottavaa. En edes ehtinyt varsinaisiin kirjakauppoihin, mikä hieman harmittaa. Kirjoitan blogia nyt Vilnassa, jossa aion korjata tämän puutteen. Ehkä täältäkin löytyy joku täsmäteos, jonka siivillä voi fiilistellä juuri paikan päällä.

 

Ensitreffit alttarin jälkeen

MageePieni ajatuskoe: jos natsit olisivat voittaneet toisen maailmansodan, voisi hyvin kuvitella, millaista tositeeveetä heidän kanavillaan tuotettaisiin. Ensitreffit alttarilla olisi vielä laimea konsepti parisuhdeohjelmaksi. Natseilla oli sen verran erikoisia järjestelyjä herrarodun jalostamiseksi jo 1940-luvulla, että voi arvata, mihin suuntaan ne olisivat kehittyneet sen jälkeen, kun itäinen Eurooppa olisi raivattu heidän puuhamaakseen.

Irlantilainen Audrey Magee kertoo esikoisromaanissaan Sopimus (Atena 2015, suom. Heli Naski) todenmukaisen natsiavioliiton tarinan. Siinä Peter ja Katharina löytävät toisensa välitystoimiston kautta, ja menevät naimisiin puhelimitse, jotta Peter pääsisi rintamalta häälomalle. Peter matkustaa Berliiniin morsiantaan tapaamaan ensimmäistä kertaa elämässään, ja löytää sieltä appivanhemmat, jotka ovat huomattavasti lähempänä natsipuoluetta kuin hänen omansa. Appiukko Günther käy öisillä retkillä tyhjentämässä juutalaisten koteja rikkauksista, ja pian perhe pääseekin muuttamaan hulppeaan kivilinnaan – asuntoon, johon pestataan myös venäläinen palvelijatar.

Peter ja Katharina eivät ehdi tutustua toisiinsa kunnolla, mutta Katharina onnistuu tulemaan raskaaksi ja pieni perhe pysyy pystyssä kirjeenvaihdon välityksellä. Peter palvelee Ukrainassa ja Venäjällä, ja on lopen kyllästynyt sotaan. Hän inhoaa Venäjää, ja kokee olevansa pelkkää tykinruokaa, jolla Berliinin upseereja lihotetaan. Ja vaikka Katharinalla on Berliinissä kontaktinsa puolue-eliittiin, ei hänkään saa osakseen arvostusta tavallisen rivisotilaan vaimona.

Romaani on rakennettu lähes kokonaan dialogin varaan, mikä tuntui erikoiselta ja intensiiviseltä ratkaisulta. Sodan kuvauksena tässä keskitytään tavallisten ihmisten arkeen, nälän, puutteen ja myös yltäkylläisyyden kokemuksiin. Peterin ja Katharinan maailmat erkanevat jossain vaiheessa radikaalisti, kun Katharina pääsee lyhyeksi ajaksi ”piireihin”. Keskellä pommituksia eliitin juhlissa syödään edelleen ostereita ja päihdytään aidosta shampanjasta. Johannes-vauvaa lykitään juutalaiselta perheeltä varastetuissa lastenvaunuissa, ja kaikkialla piilee kalman häivähdys, vaikka sitä yritetään epätoivoisesti peittää.

Luin Mageen haastattelun, jossa hän kertoi kirjoittaneensa romaaniaan kymmenen vuoden ajan. Ja takuulla hän on uinut taustatyötä tehdessään syvälle Kolmannen valtakunnan ihon alle. Berliiniin liittyvät kuvaukset ovatkin hyvin pikkutarkkoja, kun taas itärintama piirtyy epämääräisempänä. Stalingradin taistelujen kuvaus on kammottavaa, kuten sen kuuluukin olla – ja tässä siis kuvataan armeijan pataljoonaa, jossa kaikki ovat menettämässä tai menettäneet uskonsa natsiaatteeseen. Juutalaisia hahmoja kirjassa ei ole lainkaan, eikä tarina keskity holokaustiin, muuten kuin välillisesti – poissaolon ja aukkojen kautta.

Olen sen verran hengaillut Irlannissa, että tiedän jotain heidän sotahistoriaharrastuksistaan. Ja olen nyt lyhyellä aikavälillä lukenut kahta irlantilaiskirjailijaa, joille natsiteema on läheinen – Audrey Mageeta ja John Boynea. Näkökulmissa on paljonkin yhteistä näiden kahden kertojan välillä, vaikka kirjoitustyylit eroavat suuresti. Irlanti oli niitä harvoja Euroopan maita, joka ei osallistunut toiseen maailmansotaan, ja ehkä siitä johtuen heillä on sotateemaa opiskeltu ja painotettu kouluissa erityisesti. Irlannissa oli sodan aikana myös vahvoja natsisympatioita, mutta ne eivät heidän onnekseen johtaneet varsinaiseen kollaboraatioon. Irlanti mainitaan myös Mageen romaanissa maana, jonne Peter haaveilee muuttavansa. Muuten kirjailijan kotimaa ei tekstissä näy missään muodossa, ja siitä voisi hyvinkin luulla, että se on saksalaisen aikaansaannos.

Pidin kirjassa lakonisesta, toteavasta tyylistä, jossa ei liikaa lähdetty tutkimaan henkilöiden moraalisia vaikuttimia. Arendtilainen ”pahan banaalius” tulee kyllä esiin ilman selityksiä, mutta henkilöiden välillä on myös nyanssieroja. Katharinan vanhemmat ovat täysin pinttyneitä natseja, jotka vaikuttivat tulevilta holokaustin kieltäjiltä. Katharina itse on liikkeellä vain materiaalisen nousun toivossa, ja unelmoi kissanpäivistä, jotka alkavat sotavoiton jälkeen. Hän saa kokea karvaasti, kuinka koneisto pettää hänet hädän hetkellä, eikä aatteesta ole enää mitään jäljellä.

Olen kuikuillut tätä teosta jo pitkään e-kirjastossa, mutta aihepiiri ei aluksi kiinnostanut minua tippaakaan. Kuvittelin kirjan myös paljon raskaammaksi kuin mitä se lopulta oli. Luin teoksen sujuvasti kahdelta istumalta, ja teksti todella vei mukanaan.

Harmittaa, etten ole ehtinyt seurata irlantilaista nykykirjallisuutta yhtä paljon kuin nuorempana. Magee ja Boyne ovat olleet erikoisia yllättäjiä, jotka eivät kirjoita Irlannista lainkaan. Itse toki olen aina etsinyt irlantilaisesta kirjallisuudesta irlantilaisuutta itseään, ja olen pitänyt varsinkin historiallisista teoksista, joissa on mukana ripaus mytologiaa. Tai rosoisesta Dublin-romantiikasta, jossa herätään aamulla Shane MacGowanin kainalosta. Huomaan kyllä, kuinka odotukseni irlantilaisen kirjallisuuden suhteen ovat kliseiset.

Minulla on hyllyssä monia kesken jääneitä irlantilaisia nykyromaaneja – koska ne ovat olleet minulle taiteellisesti liian vaativia, ja tietty kasa tusinachicklitiä, johon en myöskään taivu. Mageen kirjoitustyyli tuntui sopivalta – älylliseltä, mutta konstailemattomalta. Romaanissa ei ollut yhtään turhaa sanaa, eikä liikoja rönsyjä. Aloin myös heti etsiä Mageen muita teoksia, mutta niitä ei ole toistaiseksi tullut – ehkä siksi, että hän on huolellinen ja hidas kirjoittaja. Jään odottamaan innolla tulevaa, koska tässä on ääni, joka inspiroi myös omaa kirjoittamistani.