Toiseuden suurlähettiläs

anja snellman_paaoma_otava_Voisi kuvitella, että suulakihalkiosta, puhevammasta, reuman runtelemista nivelistä, kroonikkovaipoista ja autismin leimaamasta elämästä olisi vaikeaa kirjoittaa vetävää tekstiä. Vammaiset autistit ovat harvemmin romaanien päähenkilöitä, ja varsinkaan heidän kielenkäyttöään ei kuvata kuin aniharvoin – ehkä siitä pelosta, että teksti voisi lukijoiden mielestä tuntua pilkkaavalta. Monet vammaisuudesta kertovat teokset ovat järkyttäviä omaelämäkertoja sorrosta ja huonosta hoidosta; usein niissä on uskonnollisia virityksiä. Mutta vammaisuudesta kertovaa taideproosaa en tältä istumalta osaa listata.

Anja Snellmanin Pääoma (Otava, 2013) on monella tapaa erikoinen teos. Muistamme kyllä hänen aiempiakin teoksiaan, joissa käsitellään hänen perheensä ja lähipiirinsä reaalimaailman kokemuksia fiktion keinoin. Itse olen ainakin lukenut Ihon ajan ja Syysprinssin, joista molemmista pidin aikanaan paljon. Snellmanin tuotantoon mahtuu useampi surukirja. Tätä teosta hän kirjoitti kahden vuoden ajan Kreetalla ja Intiassa – fyysisen välimatkan ottaminen on tuonut tekstiin uusia kierroksia ja perspektiivejä, joita hän ei kenties olisi huomannut, jos teksti olisi syntynyt Helsingissä.

Maru oli pitkään kuuluisan kirjailijan elämän salaisuus, josta hän ei avautunut naistenlehtien haastatteluissa. Vain harvat hänen lähipiiristään tutustuivat siskoon, jonka ainoaksi lähiomaiseksi Anja jäi heidän äitinsä kuoleman jälkeen. Glamoröösin kirjailijanelämän keskellä Anja toimi sisarensa tulkkina, kauppa-apulaisena ja myöhemmin aika ajoin myös omaishoitajana. Hänestä tuli ”toiseuden suurlähettiläs”, jolle mikään sairaus tai vamma ei ole eksoottinen.

Kymmenen vuotta vanhempi sisko ei koskaan saanut kunnon hoitoa eikä tarkkaa diagnoosia kaikkiin vaivoihinsa. Suulakihalkiota ei hoidettu, sillä heidän äitinsä laiminlöi kutsut Lastenlinnan tutkimuksiin. Myöhemmin siskolta todettiin autoimmuunisairaus, joka sai aikaan tuhoja hänen jaloissaan jo nuorena. Tämän lisäksi hänellä oli reuma ja oletettavasti aspergerin syndrooma. Maru oli kuitenkin lahjakas piirtäjä ja vaivoistaan huolimatta hän kävi päivätyössä reikäkorttitehtaalla. Sisaren elämäntarinassa minua puhuttelikin eniten työssäkäynnin ihme – jäin kaipaamaan vuosikymmeniä, jolloin Suomessa riitti töitä myös vammaisille, ihan oikeita palkkatöitä.

Kirjan nimi on arvoitus, joka aukeaa sisarusten isän persoonan kautta. Nimeämisen politiikassa on samaa vinksahtanutta huumoria kuin Karl Ove Knausgårdilla. Maru oli Snellmanin elämässä monella tapaa opettaja ja peili, jonka kautta hän oppi suhteuttamaan oman ikäluokkansa ja varsinkin älykköpiirien ylilyöntejä uuteen perspektiiviin. Marun suusta ei koskaan kuulunut sanaa ”kapitalismi” eikä edes ”orgasmi”, hän puhui yksinkertaista ja silti vaikeaa marukieltä, jossa sisko oli Anu, ei vaikeasti lausuttava Angya. Ihailen teoksessa eniten yksityisen ja julkisen historian vuoropuhelua ja ajan tiivistämistä – Snellman onnistuu tekemään sisarestaan myös historiallisen subjektin, jonka elämän kohtalo ei ollut pelkästään geeneistä johtuva virhe. Toisen maailmansodan sekasorto ja Viipurin viimeiset ajat jatkosodan aikana toimivat tässä kasvualustana, josta tuotantoprosessi lähti käyntiin.

Snellman tuo esiin epäilyksensä äitinsä alkoholin tai huumeiden käytöstä Marua odottaessaan, mutta ei kirjoita siitä syyllistävään sävyyn. Molempien vanhempien narsistinen sisäänpäinkääntyneisyys ja luonneviat ovat vahvasti framilla. Marun piilopaikka isän juomiselta ja äidin hulluuskohtauksilta on vaatekomero, jossa hän saa rauhassa piirtää. Vanhemmat ovat omalla tavallaan älykkäitä ja aikaansa seuraavia ihmisiä, jotka jo 60-luvulla vievät tyttäriään etelänlomille ja joiden elämäntapa keskiluokkaistuu siitä huolimatta, ettei äiti kykene käymään töissä. Samalla he ovat evakkoja, jatkuvia ryssittelyn kohteita, joiden sosiaalinen verkosto on kovin hatara. Marun vammaisuus ei ole ainoa perhettä varjostava asia. Kuitenkin teksti on yllättävän valoisaa, johtuen leikkisästä, rajoja rikkovasta kielestä.

Vanhemmat saavat tässä venäläiset nimet, Ludmila ja Ruslan ovat lainattu Pushkinin runosta ja samannimisestä oopperasta. Venäläistä karhumytologiaa käytetään osoituksena äidin harhaisesta maailmasta, johon kuuluvat karhunkarvat purkeissa ja karhunkynnet talismaaneina käsilaukussa. ”Ludmila on elämänantanut kuolemanväsynyt nainen, hän valuu verta, hän ahmii taskustaan löytämiään pillereitä, hänellä on nestehukka, hän näkee eteenpäin kiiruhtaessaan outoja eläimiä ja kummallisen näköisiä ihmisiä.” Äidin ote vanhempaan tyttäreensä pysyy ehdottomana hänen kuolemaansa saakka, sillä Maru ei osaa ajatella kotoa poismuuttoa. Tavallaan on myös ihmeellistä, että hän selviää elämästään melko täysjärkisenä. Hoitokotiin muutettuaan hän oppii myös ilmaisemaan omaa tahtoaan, ei suurin elkein, mutta kuitenkin.

Teosta on kritisoitu henkilöhahmojen liiallisuudesta – jäin itsekin miettimään, oliko tarinaan pakko tuoda esimerkiksi Anders Breivikin ja Amy Winehousen hahmot. Maru on näiden äärihahmojen vastakohta, henkilö, joka ei halunnut kenellekään pahaa eikä tietoisesti pyrkinyt vahingoittamaan itseään. Ymmärrän vertaukset, mutta en suuremmin kaivannut Amya ja Andersia tähän tarinaan. Intian seikkailujen kuvauksista pidin paljonkin, vaikka nekin tuntuvat hieman irrallisilta Marun elämän juonesta.

Viime postauksessani toivoin Snellmanilta lisää huumoria ja tästä kirjasta sitä löysinkin, vaikka keskeisenä teemana on suru. Teksti oli sen verran kerroksellinen ja rikas, että voisin lukea sen uudelleen keskittyen esimerkiksi vain kieleen. Missään nimessä tätä ei kannata lukea parilla istumalla, kuten itse tein,

Snellman puhuu tänään Tampereella Vihtorin kirjastossa, mutta olen kaamosväsymyksessä siinä pisteessä, etten jaksa käydä kuin lähikaupassa. Aamulehdessäkin oli hänen haastattelunsa erityisherkkyyden hyväksymisestä. Mitähän häneltä on tulossa seuraavaksi? Tämä 26. romaani nimittäin jätti odottavan kutkutuksen tulevasta.

PS: Kiitos vielä lukuvinkistä – botswanalaisen Bessie Headin klassikkoteos Maru (1971) on minulta lukematta.

Nälkälakko ilman ideologiaa

Coetzee Auster cartoonJ.M.Coetzee, kaksinkertainen Booker-palkinnon saaja ja ”vain” yksinkertainen nobelisti, tunnetaan maailmalla kyynisestä kirjoitustyylistään. Olen vuosien varrella yrittänyt lukea useampaakin hänen teostaan, mutta mielentila ei ole sallinut urakan loppuun saattamiseksi. Nytkin Michael K:n elämä (1983) oli työn alla pari kuukautta. Harrastan afrikkalaista kirjallisuutta puolivakavasti, mutta haaviini on tarttunut vähän eteläafrikkalaisia kertojia, jos Doris Lessingiä ei lasketa. Coetzeeta ja Brinkiä olen hamstrannut hyllyyni, mutta ainoa musta prosaisti jonka muistan nimeltä on Bessie Head. Nolo tilanne, jota olisi aika pikkuhiljaa korjata.

Michael K:n elämä on inhorealistinen road movie apartheidin loppuajoilta, dokumentti valtioterrorista ja vainoharhasta. Siinä peräkammarin poika Michael lähtee kärräämään vesipöhöttynyttä äitiään tämän toivomuksesta kaupungista maalle farmille, jolla hän ja hänen äitinsä olivat palvelleet, viettämään viimeisiä elinvuosiaan. Äiti kuolee matkalla, tuhkataan, ja Michael jatkaa matkaa äidin tuhkat mukanaan, kunnes löytää kyseisen farmin autioituneena. Hän asettuu asumaan autiotaloon, kunnes joutuu työsiirtolaan epäiltynä loisimisesta. Siirtolakokemuksen jälkeen Michael putoaa kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle asuen itse  kyhäämässään luolassa keräten hyönteisiä ja juuria ja kasvattaen kurpitsoja ravinnoksi. Laittomana ”farmarina” häntä epäillään kapinallisten ruokkimisesta ja hän joutuu eristysleirille, jonne valtion pettureita keräillään satapäin.

Kiinnostavaa kerronnassa on, ettei lukija voi sataprosenttisesti tietää, minkä värisiä henkilöhahmot ovat. Vaikka Michaelin marginaalinen asema antaisi ymmärtää hänen olevan musta, hän voisi yhtä hyvin olla työväenluokkainen buuri. Coetzeella on merkillinen kyky kirjoittaa ”roduttomasti” tai niin yleisinhimillisesti, ettei lukijan huomio kiinnity automaattisesti päällimmäisiin fyysisiin piirteisiin.

Viimeisessä siirtolassa Michael K. ei kykene syömään hänelle tarjottua ruokaa ja jouduttuaan nesteytykseen hän onnistuu repimään irti letkunsa heti tajuihin palattuaan. Hänen yhden miehen nälkälakkonsa ei kuitenkaan ole poliittinen, ei edes tietoinen siihen liittyvistä manipulaation mahdollisuuksista. Michael nälkälakkoilee, koska hän ei voi syödä vankeuden leipää, hänen olemuksensa hylkii instituution tarjoamaa ”turvaa”. Michaelia hoitava nuori lääkäri lopulta ymmärtää miehen syvimmän olemuksen ja huomaa irtolaisen elävän täydempää elämää kuin kukaan virkaihminen. Hän onnistuu vakuuttamaan viranomaiset Michaelin syyttömyydestä ja syyntakeettomuudesta, ja näin miehen katoaminen raportoidaan laitoskuolemana. Michael K. pääsee palaamaan Kapkaupunkiin totutuille nurkilleen, jossa hän huomaa ihmisten kohtelevan häntä sotasankarina, suurena hyväntekeväisyyden kohteena. Siitäkin asemasta hän haluaa eroon. Hän nukahtaa äitinsä vanhassa vuokrahuoneessa, jota nyt pidetään varastona, vapaana miehenä, miltei voitonriemuisena.

Teos on äärimmäisen ruumiillinen ja luonnonläheinen, siinä rämmitään veldin mullassa ja syvimmissä ryteiköissä ja ryömitään pää syvällä mudassa kiinnijäämisen pelossa. Kai romaani tutkii ihmisenä pysymisen reunaehtoja. Michael K. ei päädy ryöstämään eikä raiskaamaan ketään, vaikka hänellä ei ole kattoa pään päällä; hänen ratkaisunsa on pasifistinen ja omavarainen. Häntä pidetään välillä kehitysvammaisena, välillä terroristina, mutta ketään hänen kokoon kuivunut olemuksensa ei jätä täysin kylmäksi. Kukaan ei tiedä, minkä ikäinen hän on tai onko hänellä perhe piilossa jossain päin maata. Hän on toivottoman valtion, jonka päivät ovat jo lasketut, kävelevä omatunto.

Lukukokemus oli raskas, mutta sen arvoinen. Luulen, että pitäisin enemmän hänen myöhemmästä teoksesta Häpeäpaalu, joka kertoo apartheidin jälkeisestä valtiosta ( näyttää tulleen taannoin leffana, jossa pääosassa on John Malkovicz). Ilmeisesti siinä jatketaan samoilla synkeillä vesillä, mutta juoni tuntuu kompleksisemmalta. Menestysromaanien ja palkintojen jälkeen Coetzee muutti pysyvästi Australiaan, sillä hänelle asuminen valkoisena uudessa valtiossa merkitsi vanhojen sortavien valtarakenteiden pitkittymistä.

Tai sitten seuraava Coetzee-lukuhaaste voisi olla Tässä ja nyt (2012), kirjeenvaihtokirja hänen ja Paul Austerin välillä. Miesten ystävyys on sukkuloinut paperilla ja konekirjoitetuin faksein mannerten välillä jo kymmeniä vuosia. Vanhan koulun miehiä kun ei somettaminen kiinnosta, miksiköhän?