Puutteellisen näköalan huoneissa

Teos: Jessie Burton: Tunnustus (Otava, 2020)

Suomennos: Antero Tiittula

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Brittiläinen menestyskirjailija Jessie Burton on tekijä, josta henkilönä tiedän vähän, mutta hänen aiempi, Espanjan sisällissotaan sijoittuva Muusa teki minuun vaikutuksen aistovoimaisuudellaan ja monitasoisuudellaan. Esikoisromaania Nukkekaappi en ole lukenut, sillä myönnettäköön, ettei sen konteksti, 1600-luvun Amsterdam, kiinnostanut suuresti. Tunnustus on hänen kolmas romaaninsa, jossa eletään 1980-lukua ja nykypäivää Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Teokset tuntuvat virkistävän erilaisilta, vaikka kaikissa valotetaan luovien ihmisten elämää ja luovuuden aikaansaamia haasteita.

Teos kertoo 35-vuotiaasta Rose Simmonsista, joka kokee vakavaa jumitusta elämässään niin työelämässä kuin parisuhderintamalla. Rose on yksinhuoltajaisä Mattin kasvattama, eikä hän koskaan ole suostunut avaamaan tyttärelleen tämän äidin tarinaa. Äiti on kadonnut tyttären elämästä jo tämän ollessa vauva, ja Matt on palannut New Yorkista Lontooseen aloittamaan perhe-elämää yksin.

Puolet teoksen narratiivista keskittyy kuvaamaan Rosen äidin Irenen ja tämän naispuolisen kumppanin Connien rakkaustarinaa aikana, jolloin homo- ja lesbosuhteet eivät vielä kaikkialla olleet arkipäivää. Constance Holden on Irenen tavattuaan jo kuuluisa kirjailija, jolla on oma talo Hampstead Heathissa. Irene on tätä viitisentoista vuotta nuorempi multitaskaaja, kahvilan tarjoilija, teatterin paikannäyttäjä ja alastonmalli, joka rakastuu päätä pahkaa naiseen, jonka ei tarvitse murehtia tavallisten pulliaisten lailla toimeentulostaan.

Pariskunta päätyy etsimään kalifornialaista unelmaansa Hollywoodiin, jossa Connien esikoisromaanista on tekeillä elokuva. Connie sulautuu Ireneä paremmin luovan luokan energiseen suunnitelmatalouteen, jossa kenelläkään ei ole aikaa elää hetkessä. Viinaa virtaa ja tupakkaa poltetaan vielä sisätiloissa, mutta aikaansa seuraavat ovat jo alkaneet lisätä levää palautumisjuomiinsa. Irene ei löydä unelmatehtaassa sisäistä ambitiotaan, vaan päätyy surffailemaan Malibu Beachille Matt-nimisen runoilijan kanssa, toisen britin, jolla on Irenen lailla rikas elättäjä.

Irene tulee syrjähypystään raskaaksi, eikä Connie halua suhteeseensa lasta. Hän pakenee pattitilannetta New Yorkiin, jossa sielläkin hänen kohtalokseen koituu kuluttava pikaruokalan tarjoilijan työ. Brittiaksentilla saa kuitenkin paremmin tippiä jopa täytettyjä patonkeja myydessä, mutta Irene ei selviäisi arjestaan ilman puertoricolaisen työkaveri Yolandan apua.

Äidin etsintä tulee Roselle ajankohtaiseksi matkalla Bretagneen Matt-isän luo, jossa tämä asuu vanhuuden päiviään uuden ranskalaisen vaimon kanssa. Syövästä parannuttuaan Matt on vihdoin valmis raottamaan Rosen äitimysteeriota edes piirun verran. Rose saa pakkomielteen Constance Holdenista, kulttikirjailijasta, joka kaksi feministissävytteistä teosta tuottaneena vajosi maan alle hiljaisuuteen parhaimmassa luomisiässään. Missä on Connie, ja voisiko hänellä olla avain taskussaan Irenen salaisuuteen?

Kirjan 1980-luvun ajankuva on maalailevan tunnelmallista, ja siihen on helppo uppoutua, sillä muistikuvamme tuon ajan populaarikulttuurista ovat niin anglovaikutteisia. Ehkä kuitenkin valitsisin mielenmaisemakseni mieluummin 1930-luvun Andalusian kuin 1980-luvun Beverly Hillsin olkatopattuine unelmineen. 1980-luvun Lontoo on minulle jo elettyä elämää, ja paluu tuon kaupungin kerrokselliseen menneisyyteen on aina tervetullut nostalgiatrippi.

Irenen ja Connien suhde tuntuu Rosesta talolta, jonka ikkunoita hän tirkistelee, mutta joiden huoneisiin on puutteellinen näkymä. Connie ei enää asu hulppeassa kaupunkitalossaan Hampstead Heathissa, vaan on erakoitunut ja vetäytynyt jonnekin maaseudulle. Tie kulttikirjailijan luo on kuoppainen, ja Rose valitsee epärehelliset keinot tavoittaakseen naisen huomion.

Pidin myös nykypäivän kuvauksesta, johon ei liittynyt pelkästään äidin etsintää. Rosen aikaansaamattoman miesystävä Joen burritobisnesidean verkkainen kehittely oli koominen lisä tähän perhedraamaan. Samoin hänen parhaan ystävänsä Kellyn ura Instagram-vaikuttajana tuntui hämmentävän todenmukaiselta: kukapa viitsisi löydä päivätöissä, jos kuvaamalla lapsen kanssa askarteluja voi tienata pienen omaisuuden?

Teoksen varsinainen draama, johon nimikin viittaa, jää arkisemmaksi kuin odotin, mutta oikeastaan on hyväkin, ettei teos seuraa Britanniassa suosittujen psykologisten trillerien päätähuimaavaa juonenpyöritysformulaa. Tarina keriytyy enemmän kannesta tutun vihreän jäniksen symboliikan ympärille kuin suuren tunnustuksen.

Teoksen vahvuus on enemmän kiinnostavissa henkilöhahmoissa kuin juonessa, ja se sopii hyvin kaikille meistä, joilla oma paikka maailmassa on vielä pahasti hukassa. Brittiyhteiskunnassa 35 vuoden ikä on jo korkea välietappi, jolloin aikuisella ihmisellä odotetaan olevan joidenkin perusasioiden kunnossa, kun taas Suomessa on tavallista, että tuon ikäinen on yliopistosta valmistuttuaan onnistunut saamaan vain merkityksettömiä työllistämistöitä joltain hikipajalta. Näin en lukenut tämän romaanin Rosen tilaa kovin varoittavana esimerkkinä ajelehtimisesta, eikä teoksessa muutenkaan ollut keskiössä työvoimapolitiikka. Hyvin se kuitenkin antoi tilaa matalapalkkaisille puurtajille, kotiapulaisille, tarjoilijoille ja kaiken maailman henkilökohtaisille assistenteille, joiden työsuhteet voivat katketa sormen napsauksella, jos kemia pomon kanssa pilaantuu.

Burtonin teoksissa on sen verran taiteellista ambitiota, ettei niihin kannata suhtautua pelkkänä viihteenä tai ”lukuromaaneina”. Viihteellisyyttä tekstiin tuovat kielellinen sujuvuus ja koukuttava kerronta, joista kumpikaan piirre ei ole dismeriitti. Koen myös hänet vahvasti visuaalisena kirjailijana, jonka luomissa tuokiokuvissa on myös elokuvallista potentiaalia. Visuaalisuus välittyy jo kansikuvista, ja vaikka tämä kolmas teos ei keskity kuvataiteisiin, on siinäkin kuvilla keskeisempi merkitys kuin vaikka musiikilla.

Perustuslaki sisälläni

Teos: Naoise Dolan: Jänniä aikoja (Otava 2020)

Suomennos: Oona Nyström

Blogissa olen hehkuttanut nuoren irlantilaisen komeettakirjailija Sally Rooneyn kirjoja, en pelkästään siksi, että kaipaan Dubliniin ja omiin nuoruusmuistoihini kaupungista. Rooneyn kirjoissa on ollut ovelaa poliittista analyysiä rivien välissä, ja näennäisen kepeyden taakse on piilotettu vakavaa yhteiskuntakritiikkiä. Ja nyt saan jatkaa matkaa Naoise Dolanin kanssa, esikoiskirjailijan, jonka uraa Rooney on edistänyt työssään kulttuuritoimittajana.

Jänniä aikoja sijoittuu Hong Kongin vuosiin 2016-7, jonne nuori dublinilainen Ava matkustaa heti yliopistosta valmistuttuaan. Hän löytää turhauttavan työpaikan rikkaiden lasten englannin opettajana yksityisessä kielikoulussa. Asuminen AirBnb-kimppakämpässä on tunkkaista, joten hän muuttaa pian uuden brittiystävänsä Julianin luo. Julian on menestynyt pankkiiri, joka on käynyt Etonin ja Oxfordin yliopiston, ja jonka eteneminen elämässä on itsestäänselvyys.

Kirjan alussa pelkäsin oudon pariskunnan seksisuhteen kuvauksen kääntyvän Fifty Shades of Gray-tyyppiseksi eroottiseksi päiväuneksi, mutta ehei, teoksessa ei ole mammapornon häivääkään. Ava on kiinnostunut itseään rikkaammista miehistä, mutta haluaisi silti säilyttää feministisen identiteettinsä. Mutta kun Julian on poissa pitkillä työmatkoillaan, Avan elämään saapuu kiinalaistaustainen Edith, joka Julianin lailla tulee paremmista piireistä.

Ava päätyy epämääräiseen suhteeseen molemman kanssa heidän toisistaan tietämättä. Suhde naiseen on miessuhdetta romanttisempi: Edithin vuoksi Ava on valmis ostamaan Jo Malonen luksustuoksukynttilöitä, jotka vievät hänen palkastaan usean tunnin loven. Edith on tasokkaaseen elämään tottunut Instagram-hifistelijä ja juristi, jolla on Kanadan kansalaisuus. Tämän hänen äitinsä takasi aikanaan menemällä synnyttämään ainoan tyttärensä Torontoon, ja oli lähellä, että tytär olisi saanut kaupungin nimen.

Naisten suhde tuntuu lähes telepaattiselta, mutta Julianin ja Avan keskusteluissa on kiinnostavampaa poliittista kitkaa. Julian ei ole aivan tyypillinen rahanahne pankkiiri siksikään, että hänen isänsä on marxilainen professori ja olisi toivonut pojastaan jotain muuta kuin rahan palvojaa. Vaikka Miles-isä ja poika asuvat Hong Kongissa vain parin metropysäkin päässä toisistaan, he ehtivät tavata vain pari kertaa vuodessa. Ava pohtii naapurimaiden eroja perhesuhteiden hoidossa, ja huomaa niiden olevan merkittävät. Yläluokkaisilla briteillä vanhempien ja lasten välit voivat olla todella kalseat, eikä hän erityisesti kaipaa tulevaksi esitellyksi Julianin Englantiin jääneeelle äidille Cambridgeshiren kartanolla.

Kirjan hauskimmat havainnot liittyvät kieleen, ja statuseroihin aksenttien välillä. Ava ei ole koskaan käynyt Lontoossa, mutta silti hänen odotetaan imitoivan brittiaksenttia englannin opetuksessaan. Poliittisesti tietoisemmat hongkongilaiset toki myös kritisoivat sitä, että rikkaat pyrkivät pääsemään eroon paikallisesta englannin variantista. Postkoloniaalia kritiikkiä teokseen on ripoteltu sopivasti, mutta ei kuitenkaan niin, että illalliskeskusteluista tulisi raskaita.

Itseäni kiinnosti silti eniten Avan feministinen kommentointi oman maansa lähihistoriasta, sillä hän on lyhyen seksuaalihistoriansa aikana kokenut miesten kanssa maatessaan saaneensa maan perustuslain sisäänsä. Vastaavasti nuorilla naisilla on ollut tapana säästää rahaa yllätysraskauden varalle aborttirahastoon. Jotkut ovat pitäneet rahastoa porukalla, mutta Ava on säästänyt rahaa yksin. Kun hän ei 22-vuotiaana ole vielä joutunut käyttämään tiliään, hän pääsee rahastonsa turvin vaihtamaan maata.

Tässä teoksessa oli vähän samaa twistiä kuin suomalaisen Emma Kantasen Pekingiin sijoittuvassa teoksessa Nimi jolla kutsutaan öisin, jossa tosin LGBT-kulttuuria kuvataan tarkemmin ja jossa erotiikalla on suurempi rooli. Yhtä lailla teosta voi verrata Kevin Kwanin Ökyrikkaisiin aasialaisiin, vaikka lopulta Avan elämä ei ole kovin ökyä.

Teemojensa puolesta romaani varmasti vetoaa eniten parikymppisiin lukijoihin, mutta rikkaan kielen ja historiallisten tasojensa vuoksi sitä uskaltaa suositella myös vanhemmille lukijoille. Hauskinta oli, että teoksen kautta pääsi vierailemaan kolmessa kulttuurissa samanaikaisesti.

Marxismin ujuttamisesta chicklit-kirjaan

Teos: Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken (Otava, 2019)

Käännös: Kaijamari Sivill

Välillä kirjojen arpominen randomilla kaupallisesta e-palvelusta tuottaa yllättäviä hedelmiä: eilen löysin irlantilaiskirjailija Sally Rooneyn teoksen Keskusteluja ystävien kesken BookBeatissa, ja päätin katsoa, oliko lempisaareni tuottanut taas uuden rahasampo-hömppäkirjailijan. Mittani on nimittäin täynnä Marian Kayesia, ja muita hänen hengenheimolaisiaan siitä huolimatta, että he nostavat maansa turbulenttia kansantaloutta ylös ahdingosta vakaammin kuin yksikään it-alan yritys.

Mutta ei, Sally Rooney ei vaikuta sellaiselta kirjailijalta. Kirjan teema voi lähestyä chicklitiä, mutta toteutus on monipuolisempi. Muodossa on kokeilevuutta, ja chicklitin tyypillisiin teemoihin (kuluttaminen, romantiikka) suhtaudutaan kriittisesti. Jos oikein haluaa kategorisoida ja sorvata, niin teos lähestyy chicklitiä siksi, että siinä käsitellään kinkkistä ihmissuhdepulmaa. Onneksi siinä on myös muita ulottuvuuksia ja tasoja.

Tutustumiseni vakavampiin irlantilaiskirjailijoihin on viime aikoina ollut jäissä, ja hyllyssäni on muutamia ikuisuusprojekteja, joihin en tunnu saavan mitään otetta johtuen niiden liian kunnianhimoisesta kielellisestä ilmaisusta. Uudemmista saaren proosakirjailijoista kestosuosikiksini on noussut Anne Enright (s. 1962), joka kirjoittaa oman aikansa dublinilaisista, perheistä ja niiden kriiseistä kuivan lakoniseen, etäännyttävään tyyliin. Enright ryhtyi kirjailijaksi pitkän tv-tuottajan uran jälkeen, kun taas Rooney on breikannut nuorena ja kirjoittanut koko ikänsä.

Sally Rooney on jollain tapaa Enrightin hengenheimolainen, vaikka Keskusteluja ystävien kesken on asteen kepeämpi ja viihteellisempi kuin Enrightin teokset. Romaani vie myös Dubliniin, sen kirjallisiin piireihin, joissa paikkoihin auringossa on tunkua. Sen kertoja, nuori Frances, on vasta 21-vuotias kolmannen vuoden kirjallisuudenopiskelija, joka on jo breikannut lavarunoilijana ystävänsä ja entisen rakastettunsa Bobbin kanssa. Kaksikko esiintyy pubeilla ja klubeilla, ja saavat faneja vanhemmista kulttuurin harrastajista räväkällä, provosoivalla tyylillään.

Bobbi on nainen, joka ei kirjoita omia performanssejaan, vaan luottaa Francesin ylimaalliseen kirjoittamisen kykyyn. Hän on kaksikosta karismaattinen esiintyjä, mutta myös älykkö, joka opiskelee historiaa ja politiikkaa, ja pohtii esseissään sosiaalisen vuokratuotannon haasteita. Hän tulee niin varakkaasta perheestä, ettei hänen tarvitse huolehtia työssä käymisestä; myös Frances tavoittelee tällaista olotilaa, mutta hänen isänsä juo tälle tarkoittamiaan opiskelurahoja kiihtyvään tahtiin. Luokkaerot pääkaupungissa ovat alituisen analyysin kohteina, ja myös Sallyn vanhemmat varoittavat tytärtään liian rikkaisiin piireihin sekaantumisesta.

Rooney on kertonut haastatteluissa, että hän on ottanut haasteekseen sekoittaa marxilaista sanastoa viihteellisempään kirjallisuuteen. Ja mikä ettei, jouhevasti tämä cocktail toimii, vaikka kovin syvälle hän ei projektissaan sukella. Ihmissuhteiden saralla keskustelu muista hyötymisestä, hyväksikäytöstä, käyttöarvosta yms. peruskäsitteistä on aina aiheellista, vaikka pyrkimyksenä tässä ei takuulla ole lukijan käännyttäminen äärivasemmistolaiseksi. Nuoret runoilijat kohtaavat kirjassa itseään vanhemman heteropariskunnan, Nickin ja Melissan, jotka asuvat hulppeassa omakotitalossa Monkstownin kunnioitetulla porvarisalueella. Melissa on kulttuuritoimittaja ja Nick näyttelijä; molemmat kuuluvat kulttuurikermaan, mutta sijoittaisin heidät silti tavalliseen keskiluokkaan, en eliittiin.

Nelikön tutustuminen toisiinsa tapahtuu salamavauhtia, samoin neliödraaman kehkeytyminen. Teoksen aika-akseli on yhdestä keväästä jouluun, ja siinä ehditään säätää suuntaan ja toiseen. Vanhempi pariskunta luottaa nuoriin ystäviinsä niin paljon, että jo parin kuukauden päästä tutustumisesta he ovat näiden luona Ranskassa viettämässä ilmaista riemulomaa. Ranska-osio toi teokseen sopivaa elämäniloa ja aistillisuutta, kun taas Francesin kotilomat vanhempien luona Ballinan peräkylässä muistuttivat Irlannin maanläheisestä todellisuudesta.

Koin, että alle nelikymppiset Nick ja Melissa olivat lopulta sympaattisia hahmoja, eikä ikäero tuntunut näin vanhemmasta lukijasta liian suurelta, jotta asetelma olisi tuntunut hyväksikäytöltä. Frances ihastuu komeaan Nickiin, joka ei ole lukenut samoja postkoloniaalin teorian klassikkoja kuin tämä ja joka tuntuu henkisesti porukan jälkeenjääneimmältä. Melissa on pahoillaan miehensä uskottomuudesta, mutta ei voi sitä kieltääkään, kun myös hänellä itsellään on ollut syrjähyppyjä naisten kanssa työmatkoilla. Pariskunta yrittää välillä hampaat irvessä pitää avioliittonsa avoimena, koska eivät osaa toisistaan erotakaan.

Minun on vaikea hahmottaa, onko teoksessa suurempaa teemaa kuin ”keskustelut ystävien kanssa”. Toki kirjassa käsitellään seksuaalisuuden ja sukupuolisen suuntautumisen kirjoa, mutta ei ainakaan nuoria aikuisia opettavaan sävyyn. Polyamoria on yksi temaattinen aihio, vaikka henkilöt eivät pitkissä maileissaan ja keskusteluissaan käytä tätä kömpelöä uusiosanaa.

Kiinnostavinta oli Francesin hengellinen etsintä, joka limittyy hänen terveyshuoliensa kanssa: hän löytää itsensä pyörtyilemästä kirkoissa, joissa hän käy rukoilemassa apua kivuliaaseen endometrioosiin, jota on luullut vahinkoraskaudeksi. Rooney käsittelee uskonnollisuutta raikkaasti ottaen huomioon, kuinka ongelmallinen suhde Dublinin älykköpiireissä on katoliseen kirkkoon. Koin tässä suurta samastumista Francesin kanssa, sillä olen itsekin noin samanikäisenä kokenut jotain vastaavaa tuossa unelmieni kaupungissa.

On hämmentävää, että näin nuori kirjailija (s. 1991) saa aikaan näin kypsää tekstiä. Tai ehkä itse olen henkisesti ikuisesti parikymppinen, koska en kokenut maailman kovin muuttuneen sitten 1990-luvun alun, jolloin olen itse istunut jatkoilla vastaavissa boheemeissa keittiöissä. Kirja tuntui lempeältä kotiinpaluulta, ja lukukokemus oli täydellisen saumaton. Tosin teos varmasti aukeaa yhtä mutkattomasti myös niille, jotka eivät ole asuneet Irlannissa. Dublin tosiaan on paikka, jossa on helppo päätyä tuntemattomien luo jatkoille, kun taas en muista tällaista tapahtuneen koskaan Helsingissä, joka tuntuu todella kylmältä kaupungilta.

Lontoo ja Dublin eivät ole maantieteellisesti kaukana toisistaan, mutta taiteen ja kirjoittamisen näkökulmista kovin erilaisia kaupunkeja. Äskettäin luin Rachel Cuskin teosta Siirtymä, jossa oli myös kirjailija kertojana, ja jossa ”piirit” olivat niin ironiset, ettei niissä pysty enää tekemään vaikutusta toisiin älyllisellä poseerauksella. Rooneyn Dublin on taas ikuisten imartelijoiden ja älyllisten hurmureiden kaupunki, joissa on mahdollista saada hyvää seksiä mainitsemalla näyttelyn tai kirjaesittelyn jatkoilla Gayatri Spivakin nimen. Toki tämän romaanin hahmoissa riittää myös ärsyttävyyttä, mutta koin teoksen jokaisen hahmon omalla tavallaan vetovoimaisina.

Parasta tässä romaanissa on se, että sen voi lukea monella tasolla. Jos et ole kiinnostunut akateemisista teorioista, ne voi helposti skipata ilman, että menettäisi paljoa teoksen juonesta. Uskon, että romaani tavoittaa monenlaisia yleisöjä ja varsinkin nuoria aikuisia, myös sellaisia, jotka eivät täysin muista, mitä ”episteeminen” tarkoittaa tai luulevat sitä uudeksi karvanpoiston menetelmäksi. Itse voisin ottaa tämän romaanin mukaani vaikka uimarannalle, niin letkeisiin fiilikseen se minut jätti.

Pirullisen kaupungin kauniit harhat

kaunissielu (1)Helvi Hämäläisen (1907-1998) aikoinaan julkaisematon esikoisromaani Kaunis sielu (WSOY, 2001) on minulla jo toisella lukukierroksella, ja vaikka olen nähtävästi ensi kerralla lukenut teosta kiihkeästi reunahuomautuksia tehden, en muista lukemastani mitään. Tänään teos matkaa uuteen kotiin, ja hyvästelläkseni sen jaan siitä muutamia havaintoja:

Ensinnäkin tekstiä pidettiin vuonna 1927 liian arkaluontoisena ja rohkeana, kerrotaanhan siinä esteettisestä ja eroottisesta mieltymyksestä naisiin. Nimetön kertoja, kulkukauppiaan ja silittäjän rakkauden hedelmä, joka on kasvanut silittäjä-äitinsä kanssa kahden, eikä täten ole tottunut perinteisiin perhekuvioihin, on seksuaali-identiteettinsä kanssa kahden vaiheilla. Kukaan ei ole hänelle kertonut, että oikeaa rakkautta samaan sukupuoleen voisi olla olemassakaan, mutta yksityisesti hän kokee naisten läsnäolon vahvempana ja puhtaampana kuin kenenkään miehen. Kertoja on intohimoinen ja kiihkeä, samalla yksinäinen ja sosiaalisia tilanteita karttava – nykyajan kielellä voitaisiin kai puhua paniikkihäiriöstä. Hänen juurettomuutensa, mielialojen väkivaltaiset vaihtelut ja harhaiset runolliset tilat tuntuvat hämmentävän moderneilta.

Hämäläinen itse kertoo kirjailijanuran alkuvaiheestaan, että hänen kauneuden palvontansa esti häntä kirjoittamaan ympäröivästä yhteiskunnasta. Myöhemmissä teoksissa, kuten Säädyllisessä murhenäytelmässä (1941) ja Kadotetussa puutarhassa (1995) yhteiskunnallisuutta ja historiallista analyysia sitten riittääkin. Tämä teos, joka on numeroitu 106:een pikki episodiin, muistuttaa ehkä enemmän proosarunoa kuin perinteistä romaania. Teoksen tunnelmista ja vahvoista kuvista voi saada paljon irti, vaikka ei pystyisi seuraamaan juonta. Juoni ei oikeastaan tunnukaan tässä olennaiselta: saamme selvää, että nainen haluaa murhata naimisissa olevan miespuolisen rakastajansa ja harhojensa huipulla niin uskoo tehneen. Rakkaus naispuoliseen ikätoveriin ei koskaan aktualisoidu. Loppu on aistillista haahuilua kaupunkimaisemassa ja hieman myös maalla.

Hämäläinen puhuu myös eroottisista mieltymyksistä, jotka lähestyvät fetissiä – päähenkilö kokee suurta viehätystä ihmisten korviin, ja korvia tarkistelemalla tekee heistä pitkällisiä johtopäätöksiä. Uskonnollisten kuvitusten pirujen kuvat herättävät hänessä myös intohimoa ja ihmetystä – lukisin Hugo Simbergin vaikutuksen tässä suureksi, mutta mahdollisesti Hämäläinen on myös tutkinut keskiaikaista alttaritaidetta. Ihmisten ruumiiden ja niiden erityispiirteiden kuvaus – välillä hurmoksellinen, välillä inhorealistinen – on mielestäni rohkeampaa kuin pohdinnat naisrakkaudesta.

Tässä asutaan alussa Toukolassa suuret nälkävuodet kokeneen eukon alivuokralaisena, sitten Kolmannella linjalla työväenkorttelissa. Puhtautta rakastavan eukon luona kertoja kokee ensin ihastusta, lopulta ahdistusta, sillä hänen pirulliset piirteensä nostavat päätään liian kunnollisten ihmisten seurassa. Kolmannella linjalla meno on tutumpaa: siellä asuu pelkästään susipareja ja yksinäisiä naisia, Hän tarkkailee korttelin vähäisiä lapsia, joita ei suinkaan pidetä huonosti, mutta samalla hän näkee lapsissa väistämättömän kohtalon, aikaisen turmeluksen, irtosuhteet ja viinanhimon. Tämän päivän näkökulmasta tämä työväenluokan kuvaus voisi tuntua jopa sosiaalipornahtavalta.

Ymmärtääkseni Hämäläinen kirjoitti tässä kuitenkin pitkälti ”omistaan”, jolloin rankempi kuvaus tuntuu oikeutetummalta kuin jos sen olisi tehnyt suojattua elämää viettänyt porvariskirjailija. Hämäläisen biografiaan kannattaisikin perehtyä syvällisemmin. Luen rivien välistä myös Tulenkantajien, erityisesti Katri Valan, vaikutuksen – Hämäläinen oli Tulenkantajiin liian nuori, eri sukupolvea, mutta piti Valaa jonkinlaisena oppiäitinään. Kaunis sielu on tyylillisesti täysin erilainen kuin hänen myöhemmät seikkaperäiset ihmissuhdedraamansa, ja sopisi erityisen hyvin luettavaksi vaikka lukioiässä. Tässä historiallisuus ja 20-luvun henki välittyvät erinomaisesti ilman turhaa selityksen makua.

Toisenlainen kissa(ntappo)video

Kissani JugoslaviaPajtim Statovcin Kissani Jugoslavia (Otava, 2014) kuuluu syksyn must-lukemistoon, ja teokseen oli jopa haasteellista tarttua sen saaneen ylistyksen aiheuttamien paineiden vuoksi. Osaisinko sanoa siitä mitään, mitä ei ole jo sanottu?

Muuten olen itse aina iloisesti yllättynyt mistä tahansa maahanmuuttajan suomen kielellä kirjoittamasta kaunokirjallisesta teoksesta, joiden määrä ei todellakaan ole päätä huimaava edes suhteessa populaatioon. Monikulttuurisuutta käsittelevää kaunokirjallisuutta löytyy kuitenkin laidasta laitaan: on perinteisempää lähtömaan tapoja ja kulttuuria esittelevää historiallista saagaa ja rajoja rikkovaa revittelyä. Pajtim Statovci nuorena, lahjakkaana ja suomea nyansoidusti käyttävänä Aalto-yliopiston elokuvakäsikirjoituksen opiskelijana tarjoaa meille sekä perinnetietoutta että radikaalia perinteistä pois pyristelyä. Uskoisin, että teoksella on paljon annettavaa erityyppisille lukijoille – jokainen voi kuoria siitä itselleen mieluisimman ulottuvuuden.

Tapaamme nuoren Bekimin ja hänen äitinsä Eminen, jotka toimivat rinnakkaisina kertojina. Seuraamme Eminen naimisiinmenoa vuonna 1980 albaanien perinteiden puristuksessa. Nuori morsian on kuullut, että joissain häissä sulhanen tappaa hääyönä kissan näyttääkseen vaimolleen ylivoimansa ja kykynsä alistamiseen. Hänen sulhasensa Bajram on komea ja kyläläisten ihastukseksi ihan yliopisto-opiskelija, joten Eminelle povataan rikasta ja auvoisaa tulevaisuutta korkean virkamiehen rouvana. Vaikka sivistynyttä teeskentelevä mies ei hääyönä kissaa tapakaan, Eminen on alistuttava moniin nöyryytyksiin jo matkalla miehelään. Avioliitto kriisiytyy syvemmin Suomeen muutettaessa, jolloin vaimokin kokee murhanhimoa asuessaan vastaanottokeskuksen ankeissa tiloissa. Mies oli luvannut perheelleen uima-altaallista luksusasuntoa, joissa kuulemma kaikki suomalaiset ja uudet tulokkaat asuvat pohjoismaisessa hyvinvointivaltion paratiisissa.

Bajramin ja Eminen perheen kotoutuminen on vaivalloista, ja lapset oppivat häpeämään vanhempiensa neuvottomuutta esimerkiksi kaupoissa ja virastoissa. Yhteinen eurooppalainen identiteetti on puhdas illuusio. Isä ei halua kotinsa seinien sisälle mitään suomalaista, ei edes lasten kaverien muodossa. Suhde kieleenkin takkuaa: ”Suomi tuntui tunteettomalta ja värittömältä kieleltä. Sanat katkeilivat kuin hauraat ja huonokuntoiset luut.” (166)

Bekim ottaa nuorena aikuisena isästään selvän pesäeron. Vanhemmat eroavat turvakotivisiitin kautta. Isä ei halua lastensa menevän yliopistoon, vaan hankkivan kunnon duunariammatit. Bekim tekee lukio-opintoja isältään salassa. Yliopistoon hakeminen on viimeinen naula isäsuhteen arkussa. Bekimillä on muutenkin paljon traumoja lapsuudestaan ja nuoruudestaan, ja muutettuaan kotoa pois hän käsittelee niitä mm. harrastamalla holtittomia irtosuhteita nettiheilojen kanssa. Ylittääkseen henkisiä rajojaan hän hankkii lemmikiksi boakäärmeen, ja pian tämän jälkeen hänen kämppiksekseen muuttaa homobaarista löytynyt Kissa.

Kissateema on romaanissa moniuloitteinen; sitä voi joko käsitellä ilkikurisena maagis-realistisena tehokeinona tai syvällisempänä poliittisena metaforana. Baarikohtauksista tulee etäisesti mieleen Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan; samalla kissaa voi pitää edesmenneen Jugoslavian symbolina, kuten nimi ehdottaa. Titon kuolema Eminen ja Bajramin hääpäivänä merkitsee uuden ajanjakson alkua Balkanilla, lähtölaskua julmuuteen, tuhoon ja kaaokseen. Kissa sanelee Bekimille yhdessä asumisen reunaehdot, jotka eivät paljoa eroa hänen äitinsä kärsimyksistä. Vaikka eletään toista aikakautta näennäisen vapaassa urbaanissa vaihtoehtokulttuurissa, seksuaalisesti ambivalentin parisuhteen valtamekanismit eivät eroa paljoa patriarkaalisen avioliiton kuvioista.

Pidin kirjassa enemmän Eminen kertojanäänestä ja Kosovon-pään tarinoista kuin Bekimin osuudesta, koska se opetti minulle jotain uutta Balkanin historiasta ja kulttuureista. Bajram-isän hahmo tuntui masentavan stereotypiseltä, mutta uskon kirjailijalla olleen painavat syyt päätyä tällaiseen ratkaisuun. En oikeastaan osaa lukea isän harjoittamaa terroria lainkaan islamin tai etnisen toiseuden näkökulmista, vaan kohtaan vain miehen, joka ei kykene muuttamaan toimintamalliaan uudessa kulttuurissa. Tulee jopa mieleen, että suomalainen yhteiskunta usein ohittaa miesten kokemat menetykset ja tuskan investoiden vähäisen saatavilla olevan tuen naisiin, joita pidetään automaattisesti heikompana osapuolena. Tätä johtopäätöstä Statovci ei suoranaisesti tee, vaan hänen isähahmonsa kriisi tuntuu johtuvan pitkälti miehestä itsestään.

Lukisin teosta muuna kuin Suurena Maahanmuuttajaromaanina; tämä kyllä kelpaa korkealuokkaisena kaunokirjallisuutena ilman ärsyttäviä nimilappuja. Kirjan oikeudet myytiin Norjaan ja Ranskaan jo ennen sen suomenkielistä julkaisua. Vaikka teos ei maalaa Suomesta ruusuista kuvaa integraation mallimaana, Statovci viittaa tekstissä tietyn tason tasavertaisuuteen luovan tekemisen kentillä. Odottaisin hänen teksteiltään saman tason kansainvälistä huomiota kuin mitä Hassan Blasim on viime aikoina saanut osakseen.  Toimikoon Suomi siis globalisoituvan, korkeamman luokan tarinankerronnan kotimaana enenevässä määrin niille, joiden sukunimi ei lopu nen-päätteeseen.

Uuvuttava tyynykirja

Catherine M.Catherine Milletin Catherine M:n seksuaalielämä (WSOY, 2002) räjäytti eroottisen kirjallisuuden pankin ainakin kotimaassaan Ranskassa kirvoittaen kriitikoiden ylistystä, kauhistusta ja kaikkea siltä väliltä. Teos on maannut poistettavien kirjojeni meressä vuosikausia; nähtävästi olen yrittänyt sitä kaupitella kirpparillakin 50 sentillä, mutta ei ole mennyt kaupaksi. Vielä suurempi päänvaiva Fifty Shades of Grey taisi lähteä kiertoon jopa 2 eurolla. Kirjakasan kohtaloa punnitessani päätin vielä antaa tälle sensaatiolle uuden mahdollisuuden.

Ongelma teoksen kanssa oli yksinkertainen: se ei sytyttänyt. Teos alkaa kymmenien sivujen kuvauksella 70-luvun pariisilaistaidepiirien orgioista Boulognen metsässä ja parinvaihtoklubeilla. Tämä on nuoren Catherinen eroottinen yliopisto, jossa hän oppii mittailemaan ja vertailemaan miehenelimiä toistensa kanssa. Orgioissa hän on aina etäinen ja ainakin ulkoa käsin katsottuna henkisesti koossa pysyvä ”uuttera työläinen”. Miehet oppivat arvostamaan hänen toverillista suhdetta seksiin ilman turhia tunteiluja.

Teos rakentuu kuin akateeminen tutkielma: tässä tutkitaan seksipartnereiden lukumäärän vaikutusta naisen seksuaalisuuden kehitykseen ja erilaisia tiloja, joissa seksiä voi harrastaa. Catherine M. on erityisen kiinnostunut ulkomuodoltaan rähjäisistä miehistä, välillä myös peseytymättömistä tapauksista. Hän pitää myös seksistä varastoissa, parkkihalleissa, ryteiköissä ja kaikenlaisissa välitiloissa, joissa harva tuntee oloaan kotoisaksi. Fantasiat liittyvät tässä kasvavassa määrin paikkoihin, ei niinkään miehen persoonaan, ei välttämättä edes hänen fyysiseen vartaloonsa. Catherine M. ei tunne erityistä vetovoimaa tietyn näköisiin tai -taustaisiin miehiin. Jos tässä teoksessa on feministinen sanoma, se liittyy kai esineellistämiseen ja naisen ”vastakatseeseen” – tässä peniksiä pannaan kuin halpaa makkaraa ja miehet ovat enimmäkseen käveleviä dildoja. Feministisestä liikkeestä Millet kuitenkin irtisanoutuu pontevasti. Silti tietty 70-lukulainen kulttuurinen vastarinta nostaa päätään myllätyistä lakanoista. Sukupuolitauteja hoidetaan ahkerasti, mutta tuona aikakautena ei vielä tunneta HIV:iä.

Catherine tykkää myös seksistä naisten kanssa, mutta erityisesti näistä kohtauksista tulee vaivaantunut olo. Ikään kuin hän lavastaisi lesboseksinkin jossain puskassa piileskelevää tosimiestä varten. Ylipäänsä kaikki tässä kirjassa tuntuu lavastetulta – hän käyttääkin termiä ”rooliodotukset” ja ”repertoaari”. Toinen hyvä metafora on luontoelokuva. Teknistä taitavuutta kuvakulmien valinnassa kirja pursuaa – tässä näkee taidekriitikon ammatillinen vahvuus. Taidemaailman lainalaisuuksiinkin kuuluu väistämättä keikkatöiden saaminen reittä pitkin: melkein kaikki Catherinen rakastajat päätyvät hänen toimittamaansa lehteen freelancereiksi.

Jos rietasta ja pornografista tekstiä voi kuvailla kliiniseksi, tämä on sitä. En tiedä, estääkö minua teoksen ymmärtämisessä kulttuuriero vaiko henkilökohtaiset estoni – en vain päässyt sen maailmaan sisälle. Joku kielellinen lahjakkuus estää minua kategorisoimasta tätä pelkäksi pornoksi. Silti tämä ei opettanut minulle  mitään uutta ihmisen seksuaalisuudesta enkä huomenna luultavasti muista näistä seikkailuista kuin muutaman ovelan sanankäänteen.