Synergia rakoilee Balkanilla

IMG_1517Max Seeckin esikoisromaani Hammurabin enkelit (Tammi, 2016) on ollut minulla työn alla koko kesän, ja samalla olen seurannut nuoren kirjailijan nousujohteiseen uraan liittyvää uutisointia. Seeckiä dekkarikärpänen puri yllättäen muutama vuosi sitten aurinkolomalla Balkanilla, josta esikoisromaanin tuotantoprosessi lähti lennokkaasti käyntiin. Seeckin tie kirjailijaksi ei noudata tyypillistä sanataiteen opiskelijan kaavaa, jossa taustalla on usein pitkä tie kirjoittajakursseilla tai kansanopistoissa. Seeck on kauppatieteilijä, ilmeisesti menestyvä yrittäjä ja vaikuttaa antamissaan haastatteluissa melko hyperaktiiviselta tapaukselta.

Hyperaktiivisuus näkyy myös tekstissä, mutta ei välttämättä negatiivisella tavalla. Hammurabin enkelit on toiminnallista korkeajännitystä, jossa ei ole lainkaan suvantovaiheita. Kappaleet ovat lyhyitä, ja syvin meditaation momentti on gin&tonic-hetki luksushotellin uima-altaalla. Teoksessa on paikoitellen hyvin raakaa väkivaltaa, ja Balkanin rajanylityspisteet tulevat tutuiksi monimutkaisissa väijytystilanteissa. Kirjailija on erityisen mieltynyt kuvaamaan kello- ja automerkkejä, mutta muuten tässä ei vietetä huomiotaherättävää luksuselämää.

Minua aidosti jännitti ja puistatti koko romaanin ajan. Teos pitää esimerkillisesti pihdeissään, sillä siinä on dekkareilta eniten vaadittava, keskeisin elementti: dynaaminen ja yllätyksellinen juoni. Kirjassa liikutaan diplomatian, hämäräbisnesten ja palkkasotureiden maailmoissa. Pääasiallisena tapahtumisen areenana on Suomen lähetystö Zagrebissa, mutta teoksessa liikutaan myös Bosniassa ja Kroatian rannikon lomaparatiiseissa. Erityisen ansiokasta on paikallisten hahmojen kehittely, ja ylipäänsä paikallisen kulttuurin tuntemus. (Verrattuna viime viikolla lukemaani ensimmäiseen kroatialaisromaaniini, joka oli huikea pettymys, ilahduin valtavasti Seeckin tavasta uppoutua maan surulliseen, mutta todelliseen lähihistoriaan.)

Kirjassa suomalaisen taisteluparin, tiedustelu-upseeri Daniel Kuisman ja UM:n virkailija Annika Laineen, synergiat törmäävät moneen kertaan lähes ylitsepääsemättömiin muureihin. Daniel on yli nelikymppinen Bosnian sodan veteraani, jonka traumatausta on estänyt elämän mutkattoman edistymisen kotimaassa. Annika on kolmikymppinen tohtoriksi väitellyt uraohjus, dilomaattiperheen vesa, joka muistuttaa Cameron Diazia. Molemmilla on hämärä menneisyys, mutta epäreilussa valta-asetelmassa vain Danielin odotetaan avautuvan siitä.

Minulla oli vaikeuksia lukea Hammurabin enkeleiden erityisjoukkoihin liittyviä takaumia, sillä ne olivat hirvittävän ahdistavia. Niissä enkelit kostavat vielä elossa oleville serbijoukoille heidän tekemiään vääryyksiä bosnialaisille siviileille. Suuri osa enkeleistä on ulkomaalaisia palkkasotureita. Daniel jää yhteyksiin vain Antonion kanssa, joka ei sodan jälkeen pysty kotiutumaan Italiaan, vaan palaa Kroatiaan kansainvälisen rikollisliigan kätyrinä.

Teoksen maailmankuva on suht kyyninen, sillä oikeastaan yhdelläkään hahmolla ei ole täysin puhtaita jauhoja pussissa. Oikeastaan Daniel, jota jahdataan sotarikoksista, on hahmoista hyväuskoisin, vaikka on keitetty sakeissa liemissä.

Valitettavasti olen viime aikoina kohdannut varsinkin kotimaisten dekkarien saralla aidosti ”juosten kustuja” toteutuksia, joissa kustannustoimittajan vähäinen rooli näkyy ei pelkästään kirjoitusvirheinä vaan myös juonellisina epäloogisuuksina. Hammurabin enkeleissä näkyy huolellinen toimitustyö, ja todennäköisesti useammat kirjoituskierrokset. Teksti on ryhdikästä, eikä turhia sivupolkuja ole havaittavissa.

Voin suoraan tunnustaa, etten kuulu tämäntyyppisten dekkareiden kohderyhmään, mutta pystyin silti uppoutumaan tarinaan täysillä. Suosittelisin teosta varsinkin sellaisille nuorille miehille, jotka eivät lue paljoa. Teksti on kielellisesti virtaviivaista, mutta vaatii keskittymistä runsaaseen henkilögalleriaan ja poliittisen historian käänteisiin. Meille, jotka olemme olleet aikuisia Balkanin sotien aikaan, kerrottu historia saattaa avautua helpommin kuin niille, jotka ovat olleet silloin lapsia tai ei edes vielä syntyneitä. Nuorehkoksi kirjailijaksi Seeck on valinnut teeman, joka on vaatinut paljon taustatyötä. Näin tiheää juonta ei kehitellä yhden aurinkoloman aikana.

Pidin Seeckin tavasta kertoa kroatialaisesta arjesta, vaikka arjen osuus onkin teoksessa marginaalista. Kroatialaiset poliisihahmot ja muut avainhenkilöt ovat kulmikkaita, eikä tässä revitellä kansallisilla stereotypioilla. Eräs palkkamurhaaja on tyypillinen balkanilainen gangsteri, mutta noin yleensä henkilöhahmot edustavat muutakin kuin kansakuntaansa. Suomalaisten juomatavoista myös kroatialaisilla on omat havaintonsa, mutta paikalliset kuppilat tarvitsevat luottoasiakkaansa. Kunniakonsuli Lipovac on hahmogallerian erikoisin hiihtäjä, jonka selusta on erityisen hatarasti turvattu.

Teokselle on luvassa jatkoa: elokuussa ilmestyvä Mefiston kosketus jatkaa Kroatiassa kadonneen Jare Westerlundin jälijttämistä muualla Euroopassa. Teoksen ennakkokappaleen lukijoiden arviot näyttävät ihastuneilta ja kauhistuneilta, eli ilmeisesti meininki vaan tihenee.

HELMET-haasteen kohta 42, ”Esikoisteos”, täyttyy tällä kirjalla. Esikoisiakin olen lukenut jo monta tämä vuonna, mutta tämä kuuluu yllättävimpiin niistä.

 

Sotareportaasi vai fiktiota?

heikura-jouko-mustien-vuorten-varjossaJouko Heikura oli minulle täysin tuntematon kertoja, ennen kuin löysin hänen esikoisensa Mustien vuorten varjossa (Gummerus 2011) Kirjatorin loppuunmyynnistä. Tartuin kirjaan sen mystisen kannen vuoksi ja ylläri ylläri, se kertoikin ainakin kolmanneksen ajan Bosnian sodasta.

Päähenkilönä on Rakel Aho, nuorehko toimittaja joka lähetetään raportoimaan Balkanin sodista ja kommunismin murtumisesta. Hänen tukikohtansa on Budapest, josta hän tekee reportaasimatkoja lähialueille. Ensimmäinen reissu tapahtuu Ceaucescujen teloituksen aikaan 1990 ja hänen touhujaan seurataan noin kolmen vuoden ajan. Heikura on ilmeisesti itsekin toiminut toimittajana Itä-Euroopassa noina aikoina ja tuntee alueen poliittisen historian faktatasolla suvereenisti. Romaani onkin faktapainotteinen kertaus 90-luvun tapahtumista.

Romaani on saanut vaihtelevia arvioita lehdistössä ja blogimaailmassa. Tarkkaan en niitä lukenut, sillä yritän blogiarvioissa pysyttäytyä omissa tulkinnoissani. Ymmärrän, miksi romaani on julkaistu: se on vauhdikas road movie, siinä on hyvää ajankuvaa ja osuvia silmännäkijän lausuntoja, paikkojen ja maiseman kuvaus on vivahteikasta. Lukija pääsee käymään neljässä postkommunistisessa maassa samaan syssyyn ja todistamaan ihmisten köyhyyttä, kurjuutta, luovuutta ja kekseliäisyyttä. Matkustamisen kuvaaminen on tässä romaanissa parasta.

Lajityypin määrittely on vaikeaa. Tässä on dekkarin, matkakirjan ja puhtaan journalistisen sotareportaasin tyylipiirteitä. Eikä tämäkään ole häiritsevä tekijä, kirjoittavathan monet muut onnistuneita hybridiromaaneja. Oikeastaan eniten tässä ärsyttää se, että Rakel Aho tuntuu aina pääsevän tai joutuvan tapahtumien keskiöön. Ei ole uskottavaa, että ensikertalainen Bosniassa pääsisi heti serbiarmeijan salaiselle pääkallopaikalle kättelemään Radovan Karadzicia. Eikä ole uskottavaa, että hän pelastautuu joukkoraiskauksesta yhden alkoholisoituneen venäläisreportterin turvin. Fiktion kirjoittajalla on toki lupa tiivistää aikaa ja sijoitella henkilöitään mitä uskomattomiin paikkoihin – siksi fiktio on fiktiota – mutta hänen on myös hallittava teoksen kokonaisuus. Jos liioittelun ja maagis-realismin tielle lähdetään, silloin on osattava myös parodian ja fantasiakirjoittamisen keinoja. Heikura ei osaa vetää tarinaansa puhtaasti överiksi, jolloin lukija tunnistaisi olevansa ”muualla”.

Minulle olisi lukijana riittäneet pienemmätkin tarinat. Tässä oli hienoja sivuhenkilöitä ja arkisia kohtaamisia, joissa olisi ollut tarpeeksi potentiaalia yhteen romaaniin. Liiallinen turboahtaaminen ei koskaan ole suositeltavaa kirjallisuudessa.

Toinen ongelma oli Rakelin ja Romeon, romanialaisen nuoren opiskelijan/pikkurikollisen suhteessa. Heikura ei vain ole romanttinen eikä eroottinen kuvaaja. Rakel Ahon hahmo olisi toiminut paremmin takakireänä vanhanapiikana, viileänä uraohjuksena tai vaikka sadomasokistisena amatsonina, mutta Rakelin ja Romeon suhde tökki jo nimeämisen politiikan tasolla- saati sitten seksuaalisen politiikan. Romeo raiskaa Rakelin kännissä bukarestilaisessa hotellihuoneessa, mutta tästä huolimatta Rakel ei saa miestä mielestään. Romeo palaa hänen elämäänsä Budapestin kadunkulmassa, sillä heidät on väistämättä tarkoitettu toisilleen. Taas näitä kökköjä kohtalokkaita kohtaamisia. Näillä ansioilla saisi jo vuosisadan huonoimman seksikohtauksen palkinnon.

Kirjalle on luvassa jatkoa teoksessa Joki kaupungin alla (2013), jossa Rakel Aho on saanut siirron Lontooseen. Ilmeisesti esikoisesta on pidetty sen verran, että kakkososan kustantaminen kannattaa. Kiinnostaisi kyllä katsoa, onko ”Raksu” kehittynyt henkilöhahmona ja millaisiin uskomattomiin seikkailuihin hän joutuu siirryttyään Euroopan laitamilta sen keskipisteeseen.