Itseen menemisen vaikeasta taidosta

IMG_1542Voi apua, tuli luettua oikea kirja väärään aikaan. Suomalaisen kuvataiteen klassikoista on viime aikoina tuotettu suuri määrä kaunokirjallisuutta, jossa taiteilijan elämää peilataan maan itsenäistymisprosessin, kansainvälistymisen, sukupuoliroolien ja seksuaalisuuden yms. suurien teemojen kautta. Aloitin tämän tyyppisten teosten lukemisen Anna Kortelaisen Virginie!- opuksesta (2002), joka tosin ei ollut romaani, vaan hyvin imaginäärinen tietokirja. ”Elävä taulu”-teema tuskin on suomalaisten keksintöä, sillä olen lukenut vastaavia kuvauksia esimerkiksi hollantilaisesta maalaustaiteesta.

Mila Teräksen Jäljet (Karisto, 2017) ei keskity yhteen taiteilijan merkkiteokseen, vaan Helene Schjerfbeckin elämän käännekohtiin. Teos alkaa ja päättyy Ruotsin Saljsjöbadenin ylelliseen hotelliin, jonne jo vanhuudensairas taiteilija oli päätynyt evakkoon toisen maailmansodan aikana rikki pommitetusta Helsingistä.  Erityisen paljon teos keskittyy Schjerfbeckin keski-iän vuosiin 1915-1918, jolloin taiteilija rakastui platonisesti nuoreen ihailijaansa Einar Reuteriin. Maalaukset ”Purjehtija” ja ”Punaiset omenat” kuvaavat tätä kiihkeää luomisvaihetta, jolloin Helene pääsi välillä tekemään irtiottoja vaativasta huoltosuhteesta äitiinsä.

Mila Teräksen kieli on kirkasta ja runollista. Uppoutuminen taiteilijan persoonaan ja ajan henkeen näkyy sanavalinnoissa. Taiteilijan ”heikkohermoisuus” on myös yhteiskuntakritiikkiä, vaikka Helene ottaakin välimatkaa mieskollegojensa ärhäkkään kansallisaatteeseen. Täydellinen kypsyminen taloustöihin näkyy kiivaina purkauksina, ja tuon ajan lääkärit määräävät rammalle naiselle turhaan täydellistä lepoa. Schjerfbeckin lonkkavamma toimii samalla esteenä että oman elämäntavan mahdollistajana: oletuksena on, ettei rampa nainen pääse naimisiin, joten hänen työnsä maalauksen opettajana tai käsityömallien suunnittelijana on jopa suotavaa. Täydellinen omistautuminen maalaamiseen ei ole, mutta eristäytymiseen taipuvainen taiteilija ei ole aina paikalla kuulemassa persoonaansa kohdistuvaa kritiikkiä.

Teksti on kiinnostavan ruumiillista, vaikka seksuaalisuutta kuvataan pieteetillä tuon ajan moraaliarvoista käsin. Helene on varsinkin ulkomaanmatkoillaan oppinut kuuntelemaan kehoaan ja asettautumaan osaksi luontoa. Hän puhuu suorasukaisesti myös vaivoistaan: ”Olen siinä iässä, että voin kuulla luuni.” Pitkäaikainen omakuvien maalaaminen kantaa hedelmää, sillä ilman itsetuntemusta muiden sielujen tallentaminen kanvakselle tuskin onnistuisi. Vuonna 1915 hän päätyy rajaamaan loppuelämänsä suunnan:

”Ei minulla ole enää muuta kotia kuin työni. Tämä vitkas, vuosikymmenten mittainen lähtö, ryteikköinen retki itseeni.” 

Sydänsurujen ja äitisuhteen lisäksi teos kertoo elämänmittaisesta ystävyydestä. Helena Westermarckin ja Helenen keskustelut ovat kirjan hienointa antia; äidin emotionaaliseen kiristykseen aloin jossain vaiheessa puutua, vaikka tämä varmasti on ollut olennainen osa köyhän naistaiteilijan elämää.

Luin kirjan hätäisesti juhannusreissulla, joten ensi vaikutelmani kirjasta olivat pinnalliset. Tiesin Schjerfbeckin elämästä jonkun verran etukäteen, vaikka en ole hänen elämäkertaansa lukenut. Moni kirjassa käsitelty asia ja teema tuntui liian tutulta, mutta taiteilijan miessuhteista ja henkisestä kypsymisestä opin uutta.

IMG_1543Kirjaa lukiessani jäin myös muistelemaan Hyvinkäällä vuonna 1917 maalattua teosta ”Pakeneva kreivitär”, josta ei kerrota tässä romaanissa, mutta joka avaa tuon ajan henkeä ja erikoisia kohtaamisia. Kuvan kreivitär Marina de Heyden lähetettiin Suomeen pakoon rakkausskandaalia, ja paon aikana aatelisesta neidistä tuli myös emigrantti. Hermoparantola on ollut tuohon aikaan oikea osoite kaikenlaisille sopeutumattomille naisille, ja voin hyvin kuvitella taiteilijan ja mallin kohtaamisen. Olikohan heillä yhteistä kieltä?

Jäljet on kohteelleen uskollinen ja intensiivinen romaani, jossa yleisen historian ja henkilökohtaisen elämän suhde on tasapainoinen. En ole tarpeeksi sisällä Schjerfbeck-kirjallisuudessa arvioidakseni, mikä oli tämän teoksen uusi anti tai näkökulma suhteessa ikonisen taiteilijan jo olemassa oleviin biografioihin.

Suosittelen kirjaa erityisen lämpimästi nuorille lukijoille, varsinkin taideopiskelijoille. Tässä maamme historia ja taidehistoria tuodaan lukijalle esille mahdollisimman verevässä muodossa, eli myös historiakammoiset saattavat innostua aiheesta taitavan kertojan välityksellä.

 

 

Luonnonlapset pihkassa

livre-coletteColette (1873-1954) on yksi ranskalaisen kirjallisuuden feministisiä klassikkoja, Nobel-voittaja vuodelta 1948 ja äärimmäisen vaiherikkaan elämän elänyt (usein väärinymmärretty) nero. Itse olen tiennyt paljonkin Coletten elämästä ja hänen aikaansaamistaan kirjallisista skandaaleista, mutten ole ehtinyt häntä lukea – ehkä johtuen siitä, että ranskan taitoni on rappeutunut eikä Colettea ole paljoa suomennettu – vain neljä teosta hänen laajasta tuotannostaan.

Vilja oraalla (alk. Le blé en herbe, 1923, Gummerus 2002, suom. Kyllikki Clément) on naturalistinen kertomus kahden pariisilaisen porvarisnuoren rakastumisesta ja seksuaalisesta heräämisestä perheiden yhteisellä kesähuvilalla Bretagnessa. Philippe ja Vinca ovat kasvaneet yhdessä ja leikkineet rajuja poikien leikkejä, tuntien toistensa kehot ja fyysiset voimat. Vinca on aina ollut vahva luonnonlapsi, mutta 15-kesäisenä hän tulee tietoiseksi naisellisesta puolestaan ja vetovoimastaan. Philippe on Vincaa vuoden vanhempi ja haikailee jo suuren maailman seikkailujen perään. Rakastuminen lapsuuden toveriin hämmentää häntä ja aiheuttaa merkillisiä itkukohtauksia ja kiukuttelua. Ollakseen mies hänen on saatava kokeilla myös omia seikkailujaan, sillä elämä olisi aivan liian tylsää, jos hän nuorena sitoutuisi tyttöön, jonka tuntee kuin omat taskunsa.

Kyseessä on erikoinen kolmiodraama, jossa pääosaa näyttelee Bretagnen villi, rosoinen luonto. Kaikkialla kasvaa piikkiherneitä, ohdakkeita ja katajia. Merirapujen kuorten rouske tuntuu varpaissa ilkeältä. Pihkan tuoksu huumaa aistit rannoilla, mutta huvilassa tyynyt tuoksuvat ”laventelilta ja hyvinhoidetulta lapselta”. Kun Philippe menee Ker-Annan huvilalle kosiskelemaan yli kolmikymppistä maailmannaista rouva Dallerayta, hän kerää matkan varrelta ohdakkeita, joiden kukinnot silti muistuttavat häntä Vincan erikoisen sinisistä silmistä. Valitettavasti kimppu osuu rouvan poskeen aiheuttaen suurta draamaa. Rouva Dalleray viettelee pojan oudoilla hedelmävadeillaan ja viineillään, kenties etsien kadotettua nuoruuttaan tai vain testatakseen seksuaalista viehätysvoimaansa. Philippe pyrkii parhaansa mukaan peittelemään öisiä vierailujaan huvilan väeltä, erityisesti Vincalta.

Vanhemmat ovat tässä romaanissa miltei statistin roolissa. He elävät omalla planeetallaan, ja heitä näkee enimmäkseen ruoka-aikoina. Ruoka-ajoista pidetään armeijamaista kuria, mutta muuten nuoret saavat täydellisen vapauden. Kylä jossain Saint Malon kupeessa vaikuttaa historiattomalta, miltei ajattomalta, eikä romaanissa ole moniakaan sivuhenkilöitä. Porvarillisten perheiden pitkät kesälomat tuntuvat ihmeelliseltä luksukselta – elämäntavalta, jota kyllä Suomessakin on osattu imitoida. Philippe ja Vinca saavat nauttia huolettomasta kesästään aina syyskuun loppuun saakka. Vinca palaa kaupunkiin paria viikkoa ennen Philippeä, sillä tyttöjen vaatevarustelu koulun alkua varten vie tunnetusti päiväkausia.

Loppujen lopuksi romaanissa ei tapahdu paljoa, ja se aikanaan kohua herättänyt eroottinen antikin on melko ohutta. Nuorten tunteiden ilmaisu ja mahdollisen yhteisen tulevaisuuden suunnittelu ovat enemmän keskiössä kuin lihallinen hurmio. Joku temaattinen yhteys Colettesta juontaa lempikirjailijaani Marguerite Durasiin, joka on myös ansiokkaasti kuvannut nuoren naisen seksuaalista heräämistä, tosin ei näin tutuissa ja turvallisissa puitteissa kuin tässä. Vaikka Durasinkin romaaneissa vetelehditään aistillisesti saamatta aikaan oikein mitään, hänellä tapahtumien kontekstit liittyvät yleensä sotiin ja/tai kolonialismiin.

Tämä teos ei kenties ollut Coletten tuotannossa provokatiivisin – henkilöhahmoissa on aimo annos sovinnaisuutta ja ennakoitavuutta. Kai aikanaan oli jo hurjaa rajojen rikkomista kuvata nuoren pojan ja ”kypsän” rouvashenkilön heilastelua. Nuorten rakkaustarina on melkein klassisen viaton, vaikka hekin päätyvät maistamaan toisiaan hätäisesti eikä kovin mieleenpainuvalla tavalla. Jos feminististä viestiä etsitään, se liittyy seksin tavallisuuteen – sitä ei ainakaan paisutella romanttisesti eikä siitä tehdä maailmaa suurempaa merkityssisältöä.

Pidin eniten Coletten jouhevasta kerronnasta ja kielestä, erikoisista aistihavainnoista ja 1920-luvun huolettomasta tunnelmasta. Tämän ensikosketuksen jälkeen olisin halukas löytämään ne kolme muuta suomennosta (Claudinen koti, Chéri, Chérin loppu). Ranskaksi lukemisen aikakin toivon mukaan joskus aukeaa elämässäni. Colettea on käännetty englanniksi paljon, mutta joku minussa protestoi ranskalaisen kirjallisuuden englanniksi lukemista vastaan.

Kerrassaan loistava kesäkirja kaikille meille, jotka toivovat vielä lämmintä intiaanikesää.

Puhumattomien saarella

coastliners001Joanne Harrisin Suolaista hiekkaa (2002, engl. Coastliners) oli hiihtolomani kolmas jokerikirja. Harrisin tuotannosta olen ollut tietoinen yli vuosikymmenen, mutta teokset ovat tuntuneet liian aistivoimaisen höttöisiltä makuuni. Nautin tosin 2000-luvun alussa Chocolat (Pieni suklaapuoti)-leffasta ja se DVD taitaa edelleen maata hyllyssäni. Minähän katson minkä tahansa leffan, jossa esiintyy joko Juliette Binoche tai Audrey Tautou. Pieni suklaapuoti oli Harrisin kolmas romaani ja ensimmäinen massamenestys; yhteensä hän on kirjoittanut 17 romaania ja yhden keittokirjan.

Harris on puoliksi ranskalainen, puoliksi brittikirjailija, joka asuu Yorkshiressa, mutta ymmärtääkseni kaikki teokset keskittyvät Ranskaan. Ennen kirjailijanuran käynnistymistä hän työskenteli 12 vuotta ranskan opettajana Leedsissä. Ranskan kulttuurintuntemus tuntuukin autenttiselta.

Le Devinin pikkusaarella Bretagnen rannikolla on kaksi kilpailevaa kylää Les Salants ja La Houssinière. Saaren talouselämä on kutistunut turismiin nuorten massamuutettua pois, ja turismituloista La Houssiniére ahmii valtaosan. Les Salants elää kitukasvuista hiljaiseloaan kyräilemällä naapurikylän nousukkaille, kunnes eräänä vuonna he keksivät aloittaa pienimuotoisia kotimajoituspalveluja. Saarelaiset elävät pitkälti luontaistaloudessa  ja ovat säilyttäneet sekä varhaiskristilliset pyhimysriittinsä että pakanallisen taikauskonsa. Saaren arkielämän kuvaus onkin tässä keskiössä, ei niinkään juoni, joka on kovin ennalta-arvattava.

Päähenkilö Mado eli Madeleine saapuu muutoksen keväänä Pariisista etsimään isäänsä, puhumatonta GrosJeania, joka on jättänyt vastaamatta tyttären kirjeisiin jo vuosikaudet. Perheen tragedia avautuu hitaasti kypsytellen ja samalla Mado rakastuu saarelle ajautuneeseen irlantilaiseen kulkuriin Flynniin, jonka salaperäisyys on melkein saaren puhumattomien miesten luokkaa. Umpimielisyyden puuskissa ukot (ja joskus akatkin) onnistuvat puristamaan suustaan vain äännähdyksen Hé, joka toimii tervehdyksenä ja universaalina tokaisuna.

Tässä koetaan riipivää sisarkateutta, pyydetään hummereita, rakennetaan autonrenkaista rantavallia ja ryypätään paikallista kotipolttoista devinnoisea kahviin piilotettuna kuppiin sylkemättömien ikivanhojen nunnien kanssa. Isänsä kuoleman jälkeen Mado päätyy tekemään kaiken paljastavaa sukututkimusta paikallisen seurakunnan arkistoon, jonne luku-ja kirjoitustaidottomat saarelaiset ovat jättäneet jälkiä itsestään prässättyjen kukkien ja piirrosten muodossa. Lopulta saarta koettelee vielä öljykatastrofi, joka onneksi palauttaa kyräilevät saarelaiset puhaltamaan taas yhteen hiileen.

Romaanissa on paljon hurmaavaa paikalliskuvausta, joka vie Ranskasta kiinnostuneen lukijan mukanaan. Kielellisesti ja juonellisesti teos on puhdasta viihdettä, jota ei kannata arvioida taiteellisin kriteerein. Harrisin rakentamalla kalastusaluksella lukija pääsee vaivattomasti perille, mutta perillä tapahtuvien asioiden kulku olisi voitu esittää luovemmin ja mieleenpainuvammin.

Teos siis sopii täydellisesti uimarantalukemistoksi, enkä sano tätä dissaamismielessä.

PS: Kuva on napattu kirjailijan omalta saitilta: joanne-harris.co.uk

Bretagnelaista erotiikkaa

FRANCE-ECRIVAIN-GROULTRanskalaisen feministikirjailijan Benoite Groultin Rakastajatar on erilainen eroottinen kirja: siinä unohdetaan extreme-elämykset ja keskitytään olennaiseen, yksinkertaiseen iloon ja nautintoon, heteroseksuaaliseen (tylsähköönkin?) himoon. Rakastavaiset ovat lihallisia, erehtyväisiä, vanhenevia, joskus rumiakin. Vuodesta vuoteen he jaksavat ihmetellä, kuinka rypyistä, putoavista hampaista ja epäonnistuneista kampauksista huolimatta he edelleen syttyvät toisistaan.

Romaanissa seurataan oudon pariskunnan, historiantutkija Georgen (joka on nainen kuten George Sand) ja valtamerikalastaja Gauvainin (ranskalainen versio Kevinistä – kelttiläinen nimi siis) salasuhdetta noin neljänkymmenen vuoden ajan. George tapaa Gauvainin jo lapsena perhelomillaan Bretagnessa pariisilaisen älykköperheen kasvattina. Gauvain on tumma ja tulinen alfauros, karvainen ja fyysinen kelttiläinen luonnonlapsi, jonka paksut ranteet saavat siron kaupunkilaisrunotytön hulluksi. Rakastuminen tapahtuu alle kaksikymppisenä Gauvainin siskon häissä. Häiden jälkeen Gauvain kosii Georgea, mutta George kieltäytyy tarjouksesta, koska ei usko heidän elämäntapojen koskaan tapaavan. Kumpikin menevät tahoillaan naimisiin säätynsä mukaan, mutta vanha kipinä ei koskaan sammu. Edessä on outo ja yllätyksellinen saaga.

Poikkeuksellisen ansiokasta tässä kirjassa on se, ettei se todellakaan raportoi pelkkää panemista. Loppujen lopuksi seksikohtaukset jäävät tarinan isommassa virrassa sivujuoneksi. Teosta voi lukea niin monella eri tavalla. Itse luin sitä enemmän yhteiskunnallisena todistuksena 50-70-lukujen Ranskasta- ja sellaisena se on älyllinen ilotulitus. Teos on feministinen ilman kompromisseja, itseironinen ja kriittinen suhteessa kaikkiin ismeihin. Mukana on loistavaa luonnonkuvausta, kulinaarisia nautintoja merenelävien parissa, merenkäynnin fyysistä raskautta ja reissuja maailman ääriin. Huikein osio romaanissa on kuvaus pariskunnan ensimmäisestä yhteisestä matkasta Seychelleille, paratiisiin, jota pian uhkaa veden alle joutuminen. Tässä päästään postkoloniaalin kritiikin ytimeen: Groult kuvaa Intian valtameren paratiisisaariryhmän elämää ranskalaisten ja brittien jättämän perimän ristipaineissa. Seychellit eivät tosiaankaan ole yliopistoälykkö-Georgen ensimmäinen lomakohdevalinta, mutta hän päätyy sinne, koska Gauvain on siellä pitkällä työkomennuksella. Gauvainille Seychellit ovat pahin mahdollinen työpaikka, johtuen paikallisten hälläväliä-asenteesta työntekoon. Hän kokee burnoutin ja vaihtaa paratiisimaiseman ankeaan valtameren keskellä kalastukseen Etelä-Afrikan rannikolla, jossa hänellä ei ole kontaktia mihinkään kulttuuriin, paikallisiin ihmisiin, vaan pelkästään koralleihin ja kaloihin. Seychellien ja eteläisen Atlantin kalastusarkea kuvataan melkein hemingwaylaisella vakavuudella – ensimmäinen teos, johon vertaan tätä romaania on Vanhus ja meri. Vanhus ja meri maustettuna vahvalla eroottisuudella. Ei paha yhdistelmä!

Ranskalaisen naiskirjallisuuden harrastajana tämä teos melkein hämmentää: siinä ei ole tyypillisiä frankofonisia manerismeja. Ei kokeilevaa tajunnanvirtaa, ei kielipelejä, ei turhaa filosofista vääntöä. Eikä viimeaikaisen chicklit-buumin sietämätöntä kepeyttä. Teos on suloisen raskas, suoraviivainen, kerronnaltaan perinteinen ja hämmästyttävän aito. Nautin joka sivusta, aion kaivaa esiin hänen muitakin teoksiaan vaikka ranskaksi, koska hän vaikuttaa juuri sellaiselta kirjailijalta, jonka sanoja juuri nyt tarvitsen.

La Gacilly, Bretagnen lahja Suomen peräkylille

IspahanEnsimmäinen kosketukseni ranskalaiseen kulttuuriin oli Yves Rocherin postimyyntikuvasto, Kauneuden vihreä kirja. ”Yvesrohheri” oli kauppa, jonka nimeä kukaan ei tuolloin tuntunut osaavan sanoa oikein (rohheri, rokkeri, rosäär?). Meitä aina tyttöjen kanssa nauratti Yvesin hymyilevä pallinaama. Meistä hänen kirjeissään ja pitkässä katseessaan oli jotain irstasta, varsinkin kun hän aina kirjoitti äidin syntymäpäivän aattona. Peräkylillä asuessamme käytimme liikkeen postimyyntiä harvakseltaan – Yves oli eksoottinen tuulahdus muuten Linna-shampoontuoksuisessa saunassamme. Yvesin kuvastossa ihanimpia olivat kuvat äärettömistä laventelipelloista ja unikkoniityistä.

Yves Rocher (1930-2009) aloitti kaupanteon peräpukamavoiteella, mutta laajensi tuotevalikoimaansa pian naisille suunnattuun kosmetiikkaan. Hän toimi La Gacillyn pikkukaupungin pormestarina nelisenkymmentä vuotta; kaupungin elinkeinoelämä on 60-luvulta asti ollut enemmän tai vähemmän Rocher-suvun sanelemaa. Firma työllistää tänä päivänä maailmanlaajuisesti 15 000 työntekijää. Viime aikoina kuumimmat markkinat ovat suuntautuneet Itä-Eurooppaan, erityisesti Venäjälle, jossa firma on joutunut poliittisiin sotkuihin postitusmonopolista taistellessa.

Suhteeni tähän kauneuden moniottelijaan on ambivalentti. Teininä käytin heidän kasvonhoitosarjaansa, joka oli pakattu vaaleansinisiin muhkeisiin pulloihin (jos joku muistaa nimen, kertokaa). Nuorena aikuisena pidin tuotteita sekundana, vanhempana ja köyhempänä minulla on ollut kausia, jolloin olen retkahtanut heidän paljousalennuksiinsa. Yvesin tarjoama tuoksujen maailma on huumaava (sieltä saa nykyään jopa arganöljyä), mutta monet tuotteet (kuten suihkugeelit) ovat liian vetisiä ja näin nopeasti kuluvia. Meikit ovat olleet laadukkaita, mutta kasvonhoitotuotteista en ole löytänyt sopivia. En ole aikuisena tilannut kertaakaan mitään heidän postimyynnistään, mutta paikallisessa liikkeessä on tullut roikuttua. Yvesin asiakaskunta on kirjavaa, mutta liikettä tuntuvat suosivan erityisesti mummot, jotka rakastavat yllätyslahjoja, näytteitä ja muita kylkiäisiä. Muistaa pitää, että  nykyajan mummot ovat saattaneet olla firman uskollisia asiakkaita jo 30-40 vuotta. Yves Rocher on Suomessa äidiltä tyttärelle periytyvää kansanperimää, johon monilla liittyy muistoja jo kolmessa polvessa.

Vaikka liike on viime aikoina panostanut ekologisuuteen, sen eetos pohjautuu edelleen tavarapaljouteen. Kotonani on liioittelematta ainakin 50 herra Rocherin minulle lahjoittamaa esinettä, kuten kasseja, mukeja, aurinkolaseja, huiveja  ja koruja. Tavaroista on vaikea päästä eroon varsinkaan kirppareilla, sillä samaisia esineitä löytyy joka toisesta kodista.

Yver Rocherin kylpyläLa Gacilly sijaitsee Bretagnessa Rennesin ja Vannesin kaupunkien välimaastossa, kohtuullisen matkan päässä Pariisista. Sinne avattiin vuonna 2009 Yves Rocherin oma ekologinen kylpylähotelli, La Grée des Landes (www.lagreedeslandes.com). Paikka vaikuttaa hyvällä maulla suunnitellulta hiljentymispaikalta. Hintataso on suomalaisen keskivertokylpylän luokkaa, off season-aikaan ja arkipäivinä voi saada edullisia tarjouspaketteja. Haluaisin majoittua puumajassa, jota voi vuokrata isommalle porukalle seminaaripaikaksi. La Gacilly olisi hyvä syy matkustaa Ranskaan, sillä viime reissusta on jo 22 vuotta. Suhdetta maahan olisi jo aika päivittää.