Lokakuun dekkarikimara

Kokeilen nyt hieman tiiviimpää bloggauksen muotoa, koska olen kokenut, että havaintoni dekkariuutuuksista ovat paikoitellen liian anteliaita. Dekkaripostauksiani (varsinkin ulkomaisista teoksista) luetaan vähän, ja olen joskus saanut pyyhkeitä liiallisista juonipaljastuksista. Olen pohtinut, mitä dekkareista ylipäänsä kannattaa kertoa lukijalle etukäteen – itsehän en pahemmin dekkariarvioita lue, paitsi silloin, jos eteen tulee poikkeuksellisen ristiriitaisia tunteita herättävä teos.

Tässä kuussa olen siis lukenut seuraavat teokset, kaikki e-kirjoina kirjastosta.

L. K. Valmu: Lappilainen. Kuolema kahdeksannella luokalla. (Karisto, 2018)

Samuel Björk: Poika pimeästä. (Otava, 2018, suom. Päivi Kivelä)

Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe. (LIKE, 2018, suom. Taina Rönkkö)

Ann Cleeves: Merilokki. (Karisto, 2018, suom. Annukka Kolehmainen)

LappilainenL.K. Valmu on tuore nuortenkirjailija, jonka oletan toimivan nimimerkin takaa. Lappilainen on hänen toinen helsinkiläisestä yläasteesta kertova nuorten dekkari, jossa matkustetaan Kemijärven taa Itä-Lappiin kahdeksannen luokan luokkaretkelle. Hege Kujala on teoksen keskeinen salapoliisihahmo, mutta myös hänen huonekavereillaan Vimmulla ja Kiialla (jotka pitävät vihaa keskenään) on keskeinen rooli rikoksen ratkaisussa. Kiia Kuikka on kuvisluokan uusi tyttö, jolla on haasteita löytää paikkansa luokan universumissa. Hän on myös paikallisen isäntäperheen Aikion sukua, ja tätä kautta muita lähempänä ratkaistavaa mysteeriota.

Lappilainen onnistuu dekkarina vakuuttamaan keski-ikäisen tätilukijankin, ja pidin siinä eniten paikallisen kulttuurin kuvauksesta. Kirjassa on paljon muutakin kuin rikollisuutta, ja varsinkin se kertoo niukoista elinoloista rajaseudulla, jonka kymmenen savun kylässä vähän kaikki ovat tavalla tai toisella keskenään sukua. Paikoitellen koin, että luonnontieteisiin liittyvää opettavaisuutta oli runsaammanpuoleisesti, kun taas taidetta olisi voinut olla teoksessa enemmänkin (ottaen huomioon, että nuoret ovat taideluokalla). Laajempi juoni oli huikean kekseliäs, eikä näiden nuorten parissa ollut tällä lukijalla yhtään tylsää hetkeä.

poika pimeästäSamuel Björkin kolmas teos Poika pimeästä kuuluu vahvasti kirjasarjaan, josta olen lukenut aiemmat osat. Tässä vaiheessa harjoitusta minulle tuli valitettavasti olo, että teoksessa noudatetaan millimetrin tarkkuudella hyväksi havaittua kaavaa, eli teoksessa oli liikaa toistoa suhteessa edellisiin osiin. Teksti oli sujuvaa ja nopealukuista, rikosten suhteen juoni oli yllättävä loppuun saakka, mutta olin puutua sivuhenkilöiden runsauden suhteen. Jos kirjassa on 79 lukua, ja vähintään joka toisessa esitellään pinnallinen sivuhenkilö, se ei tunnu kovin kestävältä ratkaisulta kaunokirjallisesti.

Koin vauhtisokeutta teoksen rivien välissä, ja huomioni keskittyi lähinnä Mia Krügerin ja hänen kollegansa Curryn päihdeongelmiin, tai niistä vieroittumiseen. Addiktin aivotoimintaa Björk toki kuvaa virtuoosimaisesti, ja minua myös hymyilytti tässä norjalaisten poliisien vakavaraisuus – eli he käyvät suht tyylikkäissä paikoissa syömässä ja ryyppäämässä verrattuna suomalaisiin matalapalkkapoliiseihin. Sarjan jatkon suhteen aion olla valikoiva, eli seuraavan osan tulee olla todella edellisistä poikkeava herättääkseen mielenkiintoni.

EdvardssonMattias Edvardsson on minulle myös aiemmin tuttu tekijä, ja näissä Skooneen sijoittuvissa dekkareissa ei ollut toiston häivääkään. Aivan tavallinen perhe on dekkarin lisäksi mainiota oikeusdraamaa, ja toimii myös dekkarijuonen ulkopuolella loistavana perhe-elämän kuvauksena. Myös hänen aiempi teoksensa Melkein tosi tarina oli ansiokas ihan perusromaanina. Lundin yliopistokaupungin meininki välittyy näissä kahdessa teoksessa täysin eri perspektiiveistä, ja kiinnostavaa niissä on, ettei kumpikaan teos ole erityisen poliisivetoinen.

Aivan tavallinen perhe kertoo saman tarinan isän, tyttären ja äidin perspektiiveistä. 19-vuotiasta tytärtä Stellaa syytetään kolmikymppisen menestyneen yrittäjämiehen murhasta, ja vanhemmat Adam ja Ulrika ovat murheen murtamia. Tyttären suojeleminen ja perheen yhdessä pitäminen nousevat molemmilla tärkeämmiksi motiiveiksi kuin totuudellisuus tai ammatillinen etiikka. Kukaan romaanin hahmoista ei ole erityisen luotettava eikä sympaattinen, eli teos ei pelaa helpon samastumisen logiikan kautta.

Minulla jäi tästä kirjasta hutera olo, eli sen luoma kauhu teki tehtävänsä. Koin myös, että varsinkin pappisisän hahmo ja Ruotsin kirkon toiminnan kuvaus olivat onnistuneita. Ja pappisisän kyseenalaiset kotikäynnit todistajien luona, huh huh. Pappa Adam oli kyllä reippaasti pihalla, ja isän suvusta perityt autistiset geenit tuntuivat uskottavilta. Kirja saa minulta tästä kimarasta korkeimmat pointsit sen kaunokirjallisten ansioiden vuoksi. Teos jättää lukijansa pohtimaan lasten kasvatukseen ja vanhemmuuteen liittyviä haasteita nyky-yhteiskunnassa laajemmallakin tasolla.

CleevesAnn Cleevesiä en ole lukenut aiemmin, enkä ole seurannut Vera Stanhopen seikkailuja televisiossakaan kuin puolella silmällä. Hahmon toki tunnistin, mutta onnekseni TV-hahmo ei päässyt liikaa dominoimaan kuvaani kirjallisesta Verasta.

Tässä sarjassa eniten hurmaa pohjoisen Englannin luonnon ja työväenluokkaisen arjen kuvaus. Merilokki ainakin osoittautuu järeän yhteiskunnalliseksi dekkariksi, jossa puidaan vankiloiden, huumevieroituksen ja lastensuojelun tilaa. Masentuneiden yksinhuoltajaäitien tilanne on Vera Stanhopen sydämenasia, ja kirjassa pohditaan myös adoptiolasten oikeutta löytää biologiset vanhempansa.

Kirjassa on kolme aikatasoa, 1980-luvun alku, 1990-luvun puoliväli ja nykypäivä. Siinä tutkitaan myös perinteisten lomapaikkojen rakenteellista muutosta, alueellisia kehittämisbisneksiä ja niiden pimeää puolta. Hämmentävää oli kulkea reippaan lintubongariporukan kanssa, joka muistutti osittain ylikasvaneita partiopoikia, mutta pystyivät silti niin raakaan rikollisuuteen. Henkilöhahmojen rakentajana Cleeves on todella taitava, eikä tässä ollut kymmeniä turhia henkilöitä, kuten edellä mainitsemassani Björkin teoksessa.

Sarja lähtee heti kirjaston varauksiin, ja minulla on jo lukulistalla ainakin yksi Cleevesin Shetlanti-sarjan osa, joka kiinnostaa vielä enemmän kuin Stanhope-sarja. Nämä tuntuvat ”luottokirjoilta”, joiden parissa kulutettu aika voi olla viihteellistä, mutta silti uusia ajatuksia herättävää. Arvostan meriteemaa, saarten romantiikkaa ja luontokuvausta silloin, kun kuvaus ei mene pelkäksi fiilistelyksi tai kotoiluksi. Merilokissa ei ollut lainkaan sitä vaaraa, vaan yhteiskunta ja luonto täydentävät toinen toisiaan.

Summa summarum: kaikissa kirjoissa oli vahvuuksia, teokset olivat hyvin erityyppisiä, mutta jotain arktista oli kaikissa paitsi Edvardssonin teoksessa, joka oli enemmän kalustettujen huoneiden draamaa. Björkin teos saattaa järisyttää sellaista lukijaa, joka ei ole hänen kirjoihinsa aiemmin tutustunut. Merilokki taas on Stanhope-sarjan viimeinen teos, mutta olen yllättynyt siitä, kuinka hyvin pääsin siihen sisään lukematta aiempia osia.

Mainokset

Tuulahduksia suomettumisen ytimestä

ArterTeos: David Arter: Terve-Suomesta Moi-Suomeen. Henkilökohtaisia kohokohtia politiikasta 1960-luvulta nykypäivään. (Vastapaino, 2018)

Käännös: Maarit Ritvanen

Mistä sain: E-kirjastosta

David Arter on nimi, jonka minun on täytynyt kuulla politiikantutkijan urani aikana, mutta koska en koskaan keskittynyt kotimaiseen politiikkaan, en ole ollut täysin tietoinen hänen pitkästä urastaan Pohjoismaiden politiikan asiantuntijana. Jäätyään eläkkeelle Arter muutti Tampereelle jatkamaan työuraansa tutkimusjohtajana, ja sen yhteistyön hedelmänä hän on myös kirjoittanut muistelmansa.

Blogini on leimallisesti kaunokirjallisuusblogi, eikä tietokirja-arvioitani lueta oikeastaan lainkaan. Kirjoitan nyt Arterin teoksesta hieman eri näkökulmasta kuin tutkimuksellisesta tai ammatillisesta, eli keskityn teoksen henkilökohtaiseen, epäviralliseen antiin. Virallisesti kirjassa käydään läpi Suomen poliittisen historian myrskyjä vesilasissa – mitättömämpiä, mutta myös niitä, jotka ylittivät uutiskynnyksen Arterin kotimaassa Britanniassa. Myös Arter itse on kirjoittanut Suomesta Britannian lehtiin, eikä hänen kaikkia juttujaan koskaan julkaistu.

Arter tuli ensi visiitille Suomeen vuonna 1965 nuorena opiskelijana, rakastui suomalaiseen naiseen, ja asui maassa valmistumisensa jälkeen elättäen itseään englannin opettajana aikuisille. Nuori perhe kuitenkin päätyi muuttamaan Britanniaan pysyvästi, mutta Suomi oli heidän kesämaansa. Helsingin lisäksi Arter on viettänyt paljon aikaa Etelä-Savossa, varsinkin Haukivuoren pitäjässä. Itäsuomalainen potku välittyy kirjan havainnoista, ja erityisen paljon Arter on saanut irti Etelä-Savon ja Kaakkois-Suomen paikallispolitiikasta, toritapaamisista ja vaalituloksista.

Kuten jo nimestä voi päätellä, teos on kauttaaltaan humoristinen, ja siinä muistellaan nostalgisesti menneitä. Terve-Suomi kuuluu tangovyöhykkeelle ja aikaan, jolloin naiset eivät päässeet ravintolaan ilman herraseuraa. Neljä kertaa vuodessa ilonpito oli kielletty lauantaisin rukouspäiviin vedoten, ja sanomalehdissä kauhisteltiin rock-konserttien järjestyshäiriöitä. Perheenäidit tamppasivat mattoja joka viikko rystyset verillä, ja minihameiden käyttö herätti vähintään yhtä suurta paheksuntaa kuin keskioluen vapauttaminen.

Politiikan ilmiöistä koin vennamolaisuuden analyysin terävimmäksi. Myöhemmistä kriiseistä ja episodeista, joista minulla on aktiivisempia muistijälkiä, luin toki myös mielenkiinnolla, mutta 1990-luvun laman muistelot jopa hieman masensivat. Jotain uutta koin oppivani 2010-luvun pohdinnoista aktiivisesta kansalaisuudesta, digitalisaatiosta ja politiikan ”etäläheisyydestä”, eli vaalikampanjoista, joissa somen välityksellä onnistutaan luomaan mahdollisimman intiimi vaikutelma kandidaatista.

Arterilla on ollut eniten henkilökohtaisia suhteita Keskustapuolueen poliitikkoihin, ja varsinkin Vanhasten perhe on ollut hänen perhetuttujaan. Matti Vanhanen on rakentanut Artereiden lapsille kerrossängyn Leedsin-kotiin, ja isä-Tatu halusi lahjoittaa kirjoja ystävälleen viimeisinä päivinään. Esko Aho kävi luennoimassa Arterin isännöimänä Aberdeenin yliopistossa, jossa Arter oli Nordic Policy Studies Centren johtajana. Eniten havaintoja teoksessa tehdään keskustalaisista, SMP:stä, Perussuomalaisista ja vihreistä, kun taas vasemmistopuolueet ja Kokoomus jäävät etäisemmiksi tuttavuuksiksi.

Pidin kirjassa henkilökohtaisen ja poliittisen risteymistä, sillä harvemmin politiikan tutkijat kirjoittavat tämänkään vertaa omasta elämästään. Kirjassa on mehevää kuvamateriaalia, ja varsinkin tuokiokuvat viime aikojen Tampereelta naurattivat. Pispalan portaiden pepun muokkaajat lienee ilmiö sinänsä, samoin kuten pankkikortilla euron ostoksia maksavat pikku koululaiset Amurin K-marketin kassalla. Arkisten havaintojen tekijänä Arter on virtuoosi, joten voisin lukea häneltä toisenkin teoksen, jossa keskitytään enemmän suomalaiseen kulttuuriin.

Kirja voi hyvinkin kiinnostaa muitakin kuin hardcore-politiikka-addikteja, ja varsinkin suosittelen sitä kaikille anglofiileille, jotka ovat eläneet kahden kulttuurin välimaastossa. Toki muitakin suomalaisia on aina kiinnostanut se, mitä meistä ajatellaan ulkomailla, mutta tässä kirjassa suomalaisuutta havainnoi melkein-suomalainen, tai ainakin syvästi suomettunut Ilves-fani.

Uskon, että kirja tulee myös herättämään elävää keskustelua, ja pointsit Vastapainolle siitä, että ovat ottaneet julkaistavaksi myös vähän viihteellisemmän teoksen. Politiikasta voi kirjoittaa monella tasolla, eikä humoristinen taso ole yhtään vähemmän arvokasta kuin rutikuiva asialinja.

King Lear itkuhälyttimien maassa

toivoa sopiiTeos: Edward St. Aubyn: Toivoa sopii. Patrick Melrosen tarina IV-V. (Otava, 2018)

Käännös: Markku Päkkilä

Mistä sain: E-kirjastosta

Yksi viime kevään kirjallisista yllättäjistä oli Edward St. Aubynin kulttiteosten suomennos Loistava menneisyys. Onneksi kirjasarjan osien julkaisussa on tauko välissä, sillä viiden osan lukeminen putkeen olisi ollut liian raskasta. Voin tosin kuvitella, että joku päätyy niinkin tekemään, sillä sarja on hyvin koukuttava. Otava on päätynyt julkaisemaan nämä viisi teosta kahdessa volyymissa. Muistuttaisin kuitenkin, että kyseessä on viisi erillistä teosta, joissa kaikissa on eri fokus ja problematiikka.

Varmasti moni muukin kuin minä jäi keväällä sydän sykkyrällä huolehtimaan, kuinka Patrick Melroselle käy. Insestin ja huumeriippuvuuden kuvaus oli sarjan alkuosissa tyrmäävää. Loppuosissa hypätään nuoruudesta keski-ikään, ja aikaan, jolloin Patrick on perheellinen ja käy jopa välillä töissä juristina. Huumeista hän on päässyt vieroittumaan, mutta alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttö on edelleen reipasta. Melrosen perheen itkuhälyttimien maassa lipitellään huolettomasti viiniä St. Tropezin uima-altailla, tosin rouva juo huomattavasti maltillisemmin kuin herra ja on aina ajokunnossa.

Sarjan nelososa keskittyy perheen lomiin Ranskassa, siinä samassa perintöhuvilassa, jossa Patrick sai kokea lapsena kauhua isänsä toimesta. Patrickin äiti on välivuosina pitänyt huvilalla new age-retriittiä, ja sen omistus on siirtynyt mystiselle Transpersoonallisuussäätiölle, jonka irlantilainen johtaja Seamus on lajikypsä huijari. Säätiön sopimukseen kuuluu, että Patrick saa perheineen lomailla huvilassa joka elokuun, mutta äidin kunnon heiketessä sopimusta aletaan tulkita kyseenalaisella tavalla. Äiti on muuttanut asumaan paikalliseen palvelutaloon, eikä enää pysty vaikuttamaan säätiön talouteen.

Seamus pyrkii vaikuttamaan myös Patrickin lähipiirin muihin naisiin, ja hän melkein hurmaa tämän anopilta jalat alta. Patrick tutkiskelee new age-hoitojen maailmaa riemastuttavalla ironialla, johon liittyy myös uskonnollista ja elämänfilosofista pohdintaa. Hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan äidin maailmanpelastusinto kohdistui vielä oikeasti hätää kärsiviin, kuten Napolin katulapsiin, mutta vanhuudessa hyväntekeväisyyden kohde on vaihtunut entisiin elämiin, chakroihin ja kelttiläisiin voimaeläimiin.

Patrickin lapset Robert ja Thomas perivät isänsä terävän kielen, ja laukovat pikkuvanhoja viisauksiaan vieraiden aikuisten ihastukseksi ja kauhuksi. Miehen suhde lapsiinsa on lämmin, ja hän onnistuu isyydessä satunnaisista juoppoputkistaan huolimatta. Thomasin synnyttyä avioliitto Maryn kanssa ei kuitenkaan enää muistuta parisuhdetta, vaan pariskunta tuntuu elävän kokonaan lastensa kautta, käyttäen heitä molemminpuolisina viestinviejinä.

Kirjassa matkaillaan myös Patrickin sukulaisten luona Yhdysvalloissa, ja matkakuvaus on kriittisempää ja monisyisempää kuin aiemmissa osissa. Sukuhistoriaosuus vaatii suurinta keskittymistä, kun taas teokset muuten ovat jouhevaa luettavaa ja kiinni tässä päivässä. Perheen arkea Lontoossa kuvataan vähiten, mutta rivien välistä lukija voi päätellä, että se on stressaavampaa, köyhempää ja ankeampaa kuin vuosittaiset lomat Etelä-Ranskaan – paratiisiin, jonka perhe menettää.

Viidennessä osassa Patrickin äiti kuolee ja se keskittyy lähes kokonaan hautajaisten dramaturgiaan. Mielenterveyspohdinnat ovat siinä keskiössä, sillä ennen hautajaisia mies on ollut alkoholismin katkohoidossa mielisairaalan osastolla. Terapiaryhmän hahmot kummittelevat edelleen Patrickin mielessä, ja eräs sairaalan potilas päätyy yllätysvieraaksi hautajaisiin. Teoksessa pohditaan myös eutanasian oikeutusta, ja hoitotahdon toteutumista siinä tilanteessa, kun potilaan kognitiivinen taso on hyvin häilyvä.

Sarjan viimeiset osat ovat tasavahvoja ja loogisessa suhteessa toisiinsa.  Aateliselle elämäntavalle piikittely on näissä osissa vähäisempää kuin alkuosissa, sillä etuoikeuksista luopuminen on viety jo miltei loppuun saakka. Amerikassa asuva Nancy-täti itkeskelee nettihuutokauppojen kuvastojen äärellä bongatessaan siellä sukunsa aarteita Napoleonin ajoilta, mutta Patrickilla itsellään tausta näkyy enää puhetavassa ja tietynlaisessa joutilaisuuden palvonnassa. St. Tropezin rikkaidenrannalla Patrick ja Mary ovat niitä kummajaisia, jotka hoitavat lapsensa ihan itse, eikä heillä edes ole palkattua kokkia.

Uskon, että monet lukijat innostuvat näistä loppuosista enemmän kuin kolmesta ensimmäisestä, koska niissä Patrick pyrkii elämään niin tavallista perhearkea kuin mahdollista niillä eväillä, joita hänelle on annettu vuosien terapian ja muiden korjaavien liikkeiden kautta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että sarja kuuluisi lukea kokonaisuudessaan, jotta loppuosan nyanssit tulisivat kunnolla esiin. Sarjasta on myös tekeillä TV-sarja, jonka näkemistä jo odotan, sillä kirjoissa on myös eri vuosikymmeniin liittyvää vahvaa visuaalista antia.

Kerran reissunainen, aina yönainen

kankimäkiTeos: Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava, 2018), 448 s.

Mistä sain: E-kirjastosta

Mia Kankimäen esikoisteos Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013) oli minulle tärkeä teos, vaikka en ole suuri Japani-fani enkä tunne maan varhaisempaa historiaa. Olin ihastunut varsinkin kirjan nimeen, jota olen pitänyt jonkunlaisena mottona kaurapuuronharmaiden elämänhaasteiden keskellä.

Ennenaikainen henkinen kuolema on surullinen asia, kuten ovat ne kiellot ja rajoitteet, joita säädämme itsellemme tullaksemme yhteiskuntakelpoisiksi. Kankimäen toisessa teoksessa Naiset joita ajattelen öisin tartutaan näihin elämäämme rajoittaviin ”mörköihin” rankalla kädellä. Kyseessä on myös matkakirja ja kulttuurihistoriallinen tutkielma, mutta kirjan sanomaa voi kukin pohdiskella myös henkilökohtaisella tasolla.

Naiset joita ajattelen öisin on edeltäjäänsä runsaampi ja monisyisempi teos, jota en suosittele luettavaksi yhdeltä istumalta. Siinä jäljitetään kymmenen kirjailijalle merkittävän reissunaisen (eli yönaisen) jättämää henkistä perimää, joka ulottuu kaikille mantereille renessanssin ajasta nykypäivään. Kankimäki kutsuu heitä yönaisiksi siksi, että hän on tukeutunut heihin unettomina öinä, kun kysymys tulevaisuudesta on rassannut häntä. Mitä nelikymppinen, perheetön, työnsä ja kotinsa jättänyt nainen voi elämällään tehdä?, hän kysyy realistisesti.

Tutuin teoksen kymmenestä naishahmosta minulle oli Karen Blixen, jonka jälkiä hän myös jäljittää pisimpään ja uskollisimmin. Viktoriaanisen ajan naismatkaajat ovat olleet hänelle enemmän virtuaalisia ystäviä, kun taas Italian renessanssin ajan naistaiteilijoiden vaikutteita etsiessä oli vietettävä aikaa paikan päällä. Japanilaisen, vielä elossa olevan Yayoi Kosaman kanssa Kankimäki on matkaillut mielessään pisimpään, ja hänen tarinansa tuli ehkä eniten iholle.

Oma lempihahmoni kaikista oli Länsi-Afrikkaa kolunnut Mary Kingsley (1862-1900), joka toisin kuin monet edeltäjänsä kuoli nuorena. Kingsley kiinnostui matkoillaan luonnon havainnoinnista, ja hän rahoitti reissujaan keräämällä lajeja Lontoon The Royal Societyyn. Erityisen innostunut hän oli kalastamisesta ja melonnasta, ja koki mangrovesuon mielenmaisemakseen. Jos hän olisi elänyt lähes satavuotiaaksi kuten moni muu naispioneeri, hänestä olisi luultavasti tullut kulttihenkilö. Hänen ikätoverinsa Alexandra David-Neel, joka valloitti Lhasan suljetun kaupungin ja eli satavuotiaaksi, oli sellainen, ja hänestä olen kuullut enemmän jo ennen tämän kirjan lukemista.

Kirjassa kuvatut seikkailut ovat eritasoisia, ja kuvaukset kirjoitusretriiteistä Euroopan turvallisiin residensseihin eivät saa aikaan aivan samaa ihastusta kuin teoksen alun Tansania-kuvaus. Tosin kerronnan kannalta olisi ollut raskasta lukea tilitystä useammasta suuremmasta tutkimusmatkasta johonkin, jossa päästään reippaasti oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Kankimäki myös pohtii aiheen valintansa mahdollista kolonialismia, eli onko Karen Blixenin fanittaminen ja siitä kirjoittaminen vain vanhojen eurooppalaisten valloitusfantasioiden toistoa?

Blixeniin liittyvä turismi Keniassa on kieltämättä överiä. Myös Kankimäki on käynyt siinä Blixen-aiheisessa hotellissa, jonka aamiaishuoneessa kirahvit käyvät kerjäämässä asiakkailta makupaloja. Varmasti kävisin siellä itsekin, jos Nairobiin päätyisin, mutta en uskoisi visiitin olevan pelkästään riemullinen.

Tämä on sen tyyppinen teos, joka kannattaa ehdottomasti hankkia omaksi, ja johon voi tehdä merkintöjä marginaaleihin. Kirjan muistutukset ja ohjeet eivät tunnu turhilta aforismeilta. Itse pidin erityisesti ohjeesta ”Pelaa niillä korteilla, jotka saat”. Yayoi Kosama on onnistunut rikastumaan ja työllistämään kymmeniä ihmisiä tokiolaisesta mielisairaalasta käsin, ja juuri tuossa tarinassa on jotain hyvin voimaannuttavaa.

Kirja kertoo myös paljon itse kirjoittamisesta, ja rivien välistä voi lukea, kuinka suurtöinen teos on ollut saada alle 500 sivun ”vaatimattomaan” muotoon. Siksi en tässä arviossa lähde ruotimaan kirjan runsautta. Kankimäki on renessanssityylinen kirjailija ja tutkijatyyppi, joka ei luultavasti pysty rajoittamaan innostustaan ja rakkauttaan tiiviisiin synopsiksiin tai pähkinänkuoribokseihin. Tämä kirja sotii hyvässä mielessä tehokkaan kommunikaation prinsiippejä vastaan. Tietokirjana se kulkee täysin omia polkujaan, ja moni pelkkää tietoa etsivä saattaa kirjan suitsuttaviin pohdintoihin myös turhautua. Ja sanoisin, että se on heidän murheensa. Tämä teos ilahduttanee enemmän niitä, joilla on oman elämän suunnassa säätämisen paikka – matkakertomukset toimivat kimmokkeena johonkin muuhun.

Minulle tämä teos oli vielä tärkeämpi kuin esikoisteos Asioita. Itse olen perheellinen ja joitain seikkailuja nuorena perheellisenä jo läpi käynyt, mutta reissunainen minussa kärsii vakavasta puutostaudista. Itse en ehkä edes kaipaa Afrikan safareille malariahyttysten syötäväksi (koska kehoni ei siedä estolääkkeitä), mutta kaipaan erikoisiin kirjastoihin ja arkistoihin etsimään tietoa entisistä elämistäni. Ja kaipaan Himalajan vuoristoilmaan purkittamaan ikuisen nuoruuden eliksiiriä. Tämä kirja auttaa lukijoitaan sanoittamaan unelmiaan ja kaipuutaan.

Seikkailu voi alkaa 14 euron Alexandra David-Neel-teestä, jota voi tilata pariisilaisesta verkkokaupasta. Se tuntuu postikuluineenkin varsin edulliselta hinnalta elämyksestä. Ja ehkä tämän lukukokemuksen kunniaksi päräytän myös tulemaan pannullisen kashmirilaista pinkkiä teetä.

PS: Kiitos myös Piia Ahoa ja Stephen Mackeyta vuoden hienoimmasta graafisesta suunnittelusta ja kansikuvasta. Grrrh!

PS2: Olen myös nimimerkki ”Buzin” uusimman romaanin suuri fani, ja luen ilolla siitä, että teokset ovat syntyneet osittain samassa tilassa.

Laivanvarustajien jalanjäljillä

rachel cuskTeos: Rachel Cusk: Ääriviivat (S&S, 2018)

Käännös: Kaisa Kattelus

Mistä sain: E-kirjastosta

Rachel Cusk on kirjailija, johon törmäsin siinä vaiheessa, kun reissasin intohimoisesti Italiassa. Olen lukenut häneltä vain yhden teoksen, matkakirjan The Last Supper (2009), jossa vietetään huoletonta perhe-elämää muun muassa Toscanassa. Kirja ei jäänyt mieleeni teeman vuoksi, vaan tyylillisesti. Koin, että Cusk sai varsin mitättömistä aineksista aikaan valloittavan matkakirjan.

Nyt Cusk on löydetty Suomessa, ja hänen romaaninsa Ääriviivat on ilmeisesti ensimmäinen suomennos, ja romaanitrilogian aloitus. Ymmärtääkseni Cusk nauttii angloamerikkalaisessa maailmassa jonkun asteen kulttikirjailijan asemasta, ja hän tuntuu olevan varsinkin kirjailijoiden suosikkikirjailija. Viimeksi luin pohdintoja hänen tuotannostaan Pauliina Vanhatalon esseeteoksessa, ja nyt suomennos pomppasi pöydälleni samalta kustantajalta.

Ensimmäisenä kirjasta tulee mieleen, että se todella on kirjoitettu toisille kirjailijoille – tai ainakin sellaisiksi aikoville. Kirjan kertoja, Faye, on keski-ikäinen eronnut kirjailija, joka matkustaa Ateenaan opettamaan kirjoittajakoulussa. Kurssin opiskelijat ovat kreikkalaisia, joista valtaosa kirjoittaa englantia vieraana kielenä. Kurssille osallistuu kymmenen henkilöä, joista kaikkien motivaatio ei tule selväksi. Yksi kurssilaisista suivaantuu Fayen opetustyyliin jo ensi sessiossa, eikä palaa tunneille uudestaan.

Pääpaino kirjassa on kuitenkin muiden kuin kurssilaisten havainnoinnissa. Faye on käynyt Ateenassa aiemminkin ja hänellä on siellä monia ystäviä. Tämän lisäksi hän hengailee lentokoneessa tutustumansa vierustoverimiehen kanssa, jota kutsutaan vain vierustoveriksi. Tämä ateenalainen kolmesti eronnut laivanvarustamon perijä on omien sanojensa mukaan ”kävelevä katastrofi” ihmissuhteissa, eikä Faye tunne häneen minkäänlaista vetoa. Tästä huolimatta hän suostuu lähteä miehen kanssa veneilemään kahdesti ja toimimaan tämän ilmaisena terapeuttina.

Kiinnostavinta kirjassa oli mielestäni se luottamus, jota Faye kokee suhteessa uusiin tuttavuuksiinsa. Matkailijatyyppinä hän on heittäytyjä, eikä hän pelkää ainakaan henkensä tai koskemattomuutensa puolesta. Vanhoja ystäviäkin hän havainnoi samalla intensiteetillä kuin tuota uutta vierustoveriaan.

Kirjaa voisi käyttää luovan kirjoittamisen oppaana ainakin havainnoinnin näkökulmasta. Faye vaikuttaa sen tyyppiseltä kirjailijalta, joka ammentaa kaiken materiaalinsa lähiympäristöstään ja kuulemistaan keskusteluista. Kirjan lauserakenteet ovat puhdasta tajunnanvirtaa ja lauseet megapitkiä. Cusk haluaa näyttää varsinkin vapaan assosiaation voiman.

Pidin kyllä Kreikan tuokiokuvista, ruokakuvauksista ja vahvasta paikallisuuden tunnusta. Kreikkalaiset todella pääsevät kirjassa ääneen, kun taas Faye itse jää ohuemmaksi tarkkailijahahmoksi. Saamme tietää, että hänellä on kouluikäisiä lapsia, jotka pommittavat häntä viesteillä käytännön ongelmista, että hänellä on rahahuolia ja vaikeuksia saada lainantakausta, ja että hän ottaa opetuskeikkoja ulkomailla elättääkseen perhettään.

Romaanina teos jää fragmentaariseksi ja miltei juonettomaksi. Cusk esittelee valtavan gallerian henkilöitä, joilla suurimmalla osalla ei ole yhteyttä toisiinsa. Kirjoittajakurssin tyypit varsinkin jäävät ohuiksi, ja opetustilanteissa ruoditaan myös epäonnistumista ja kohtaamattomuutta.

Lukukokemuksena Ääriviivat oli omintakeinen, mutta myös hämmentävä. Välillä koin Fayen äänen kertojana jopa liian tunteettomaksi tai kliiniseksi, tai hän tuntui henkilöltä, jolla havainnointivaihde jää kroonisesti päälle niin, ettei hän lopulta ehdi nauttia matkoistaan tai ruotia omia tunteitaan, joita matkat herättävät.

Suosittelen kirjaa himolukijoille ja niille, jotka paraikaa kirjoittavat omaa fiktiivistä tekstiä. Olisi kyllä kiinnostavaa kuulla kommentteja kirjasta myös niiltä, jotka lukevat vähemmän tai suosivat perinteisempää kerrontaa. Valtavaksi kassamagneetiksi tämä suomennettu teos ei varmasti tule nousemaan, mutta Cuskin jo olemassaolevia faneja käännös varmasti lämmittää suuresti.

Kornin kielen elvytystalkoot

IMG_1906Vaikea kirjapuutostauti sai minut lataamaan brittiläisen S.K. Tremaynen (pseudonymi) toisen psykologisen trillerin, vaikka ensimmäinen, Jääkaksoset, ei selvästikään ollut minun kirjani. Toinen teos, Tulilapsi (Otava 2017, suom. Jaana Iso-Markku), jatkaa lapsiteemaa, ja haasteellinen vanhemmuus on siinäkin työn alla.

Teoksen asetelma on joskeenkin korni, ja kun siinä vielä muistellaan kornin kieltä (en edes tiennyt, että Cornwallissa puhutaan omaa kieltä), voitaisiin puhua tuplakorniudesta. Päähenkilö Rachel on kolmikymppinen sinkkunainen, joka tapaa itseään vanhemman leskimiehen Davidin ja menee tämän kanssa naimisiin pari kuukautta ensi treffien jälkeen. Ja kukapa ei menisi, jos kosija on menestyvä liikejuristi ja omistaa valtavan kartanon sukusijoillaan Cornwallissa?

Miehensä varallisuuden turvin valokuvaaja-Rachel voi lopettaa hanttihommat Lontoossa ja omistautua kartanon pidolle ja lapsipuolensa Jamien hoitamiseen. Jamie on kahdeksanvuotias, käy elitististä yksityiskoulua ja suree syvästi ranskalaisen äitinsä poismenoa. Uuden äitipuolen asema perheessä ei ole helppo, mutta hän uskoo selviävänsä tehtävästä.

Kirjassa kerrotaan paljon Cornwallin historiasta, varsinkin kaivostyöläisten vaikeasta asemasta, ja Davidin suvusta heidän riistäjinään. Läheiset kaivoksen rauniot kuuluvat UNESCO:n maailmanperintökohteisiin, mutta niiden synkkä historia kietoutuu myös Nina-äidin kohtaloon. Jamie näkee näkyjä ja turvautuu maagiseen ajatteluun vielä kaksi vuotta onnettomuuden jälkeenkin. Hän saa myös Rachelin pohtimaan kysymystä, onko Nina sittenkään kuollut. Rachelin pakkomielle talon entisen emännän kohtalosta syvenee, ja pian hän huomaa olevansa ansassa.

En tällä kertaa kurkkinut juonta etukäteen, mihin joskus sorrun, kun romaanin juoni on harvinaisen saippuaoopperamainen. Ja tällä kertaa en osannut loppuratkaisua arvata, mutta melodramatiikka oli tässä joulun odotuksessa uuvuttavaa. Sen sijaan kirjan kulttuurihistoriallinen anti oli runsasta, ja jäin miettimään, kuinka kiinnostavan teoksen olisi saanut aikaan pelkästä valokuvaajasta, joka haluaa selvittää jonkun lapsityövoimaan sidotun kivenkerääjätytön kohtalon. S.K. Tremayne myy, koska ihmiset haluavat lukea satumaisen rikkaista ihmisistä, ja tirkistellä myös rikkaita miehiä napanneiden ”slummihuorien” nuhjuisiin menneisyyksiin, mutta minkäänlaista yhteiskunnallista analyysia luokkasuhteista tämä teos ei tarjonnut.

Varsinkin Rachelin menneisyyden takaumat tarjosivat pelkkää sosiaalipornoa, jota ei olisi voinut julkaista sellaisenaan, ellei sitä olisi tungettu tähän unelmahöttöformaattiin.

Luen näitä bestsellereitä siksi, että minua kiinnostaa se, mikä suurten kustantamoiden mukaan miellyttää keskivertolukijaa. Tämä ei ollut otoksestani huonoimmasta päästä, mutta parisuhteen, avioliiton, perhe-elämän ja seksin kuvauksena harvinaisen kökkö. Maisemien, historian, arkkitehtuurin ja jopa muodin kuvauksena aivan jees. Positiivista kirjassa olivat siis kunnolliset kulissit. Pääsin käymään Cornwallin maaseudulla kohtuuhyvän oppaan seurassa, jonka osaaminen on selvästi enemmän paikkojen kuin ihmismielen kuvauksessa.

 

Kuumaa huumaa Brexitin aikakautena

WalshRosie Walsh (s.1980) on brittiläisen chicklitin tuore lupaus, jonka esikoisteos Hän lupasi soittaa (Otava, 2018, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) lupaa hieman enemmän suomenkielisenä versiona kuin The Man Who Didn’t Call. Tartuin kirjaan randomilla, lukematta kunnolla edes kansitekstiä, ja pääsin kirjan imuun vaivattomasti ahmien sen yhdessä illassa.

Yritän nyt kirjoittaa teoksesta jotain paljastamatta sen juonta. Teoksen perusasetelmaan kuuluu eronnut keski-ikää lähestyvä Sarah, joka on omistautunut työlleen Los Angelesissa. Hänellä on tapana käydä joka vuosi kuukauden lomalla vanhempiensa luona Englannissa, ja viimeisellä reissullaan hän kohtaa Eddien, joka kääntää viikossa naisen elämän päälaelleen. Mutta Eddie ei soita, vaikka on luvannut soittaa, eikä Sarah pääse eroon pakkomielteestään jäljittää miestä.

Tällaisenaan asetelma on melko tyypillinen ja arkinen, ja lähes joka lukija pystyy samastumaan tilanteeseen, sillä kukapa ei olisi kohdannut tyyppiä, joka fantastisten treffien jälkeen teki oharit. Teos kyllä kehittyy erikoisempaan suuntaan, ja juoni pysyi ainakin tämän lukijan päässä loppuun saakka ennalta-arvaamattomana. Listaan ensin asioita, joihin teoksessa viehätyin ja jotka pitivät minut otteessaan:

*Ystävyyden dynamiikka rakkaustarinan keskellä: Molemmilla päähenkilöillä oli todella juurevia ystäviä, joiden elämistä sai lukea lähes yhtä paljon kuin päähenkilöiden. Varsinkin yhteiset koulumuistot ja koulukiusaaminen nousivat keskeisiksi teemoiksi, sillä kirjassa tehdään vierailu kauhujen yläasteelle.

*Sarah’n työuran kuvaus: Rakastan klovneriaa, ja olin myyty sairaalaklovnien työn kuvauksesta, johon mahtui myös aimo annos tämän suht uuden ammatin historiaa. Sinänsä tämä teema oli hieman erillinen muusta tapahtumisesta, mutta kuvasi Sarah’n sisäistä maailmaa ja surutyötä erinomaisesti.

*Luontosuhde ja Cotswoldsin paikallisen elämän kuvaus: En ole koskaan käynyt tässä osassa Britanniaa, ja vaikka paikalliseen elämään mahtui myös tunkkaista sisäsiittoisuutta, Walsh todella osasi rakentaa romanssilleen juurevat puitteet. Eddien navetta asuinpaikkana oli maaginen, ja henkilöiden side lapsuutensa maisemaan koskettava. Lintukirjojen lukeminen pääsi oikeuksiinsa, ja luulen, että juuri tämä ulottuvuus viehättää suomalaisia lukijoita.

*Mielenterveyden ja surutyön risteyskohdat: Teos on vahvasti mielenterveyspainotteinen, sillä päähenkilöillä ja Eddien äidillä on kaikilla ollut pitkä historia ”lanttumaakarilla” käymisessä. Pojan ja äidin omaishoitokuviot tuntuivat uskottavilta, ja kirja tarjosi myös ikkunan Britannian mielenterveyspalveluihin. Jäin miettimään surutyön, traumaattisten kokemusten ja ”oikeiden” mielenterveysongelmien suhdetta.

Lukukokemus ei kuitenkaan ollut pelkkää suitsutusta. Kirjan juoni todella piti minua otteessaan, mutta jossain vaiheessa sen melodramaattisuus alkoi jo huvittaa. Kalifornian nykyisyyteen sijoittuvat osiot menivät reippaasti amerikkalaisen saippuaoopperan puolelle, ja sekin, että Sarah laitettiin asumaan kaikista maailman kaupungeista juuri Losiin, tuntui lähinnä kaupalliselta strategialta.

En yleensä pidä teoksista, joissa seikkaillaan useassa suurkaupungissa, ja tässä Lontoo-Los Angeles-kuvio tuntui aivan liian ilmiselvältä ja nousujohteiselta. Toki Lontoossa ja Losissa löytyy miljoonia potentiaalisia lukijoita tämän kaltaiselle teokselle, mutta tällainen asetelma tarjoaa helpointa mahdollista viihdettä laiskalle lukijalle. Onneksi teokseen mahtui myös maalaiselämää ja brittirealismia, ja varsinkin omaishoidon teema tasoitti sen maanista nousukiitoa.

Löysin tästä teoksesta eniten yhteisiä viboja ruotsalaisen Lina Bengtsdotterin dekkari/trilleri Annabellen kanssa, jossa myös seikkaillaan teiniangstin keskellä tuppukylässä ja jossa päähenkilön äidillä on vakavia mielenterveysongelmia. Lukemistani tämän genren brittikirjailijoista (otokseni on rajallinen) teos muistutti ehkä eniten Jojo Moyesin tyylistä, tosin Moyes on tarinankertojana maanläheisempi.

Jotenkin teos jäi mielessäni kuvaamaan Britannian nykytilaa ja Brexit-draamaa, vaikka sen sankarit eivät aistivoimaisen kiihkonsa keskellä muistaneet edes kysyä, kumpaa linjaa he kannattavat. Tässä maailmalla uraa tehnyt konferenssien keynote-puhuja palaa maahan, ja kotikaupunkiin, jossa ihmisillä on paljon pienempiä, arkisempia huolia, eikä toimeentulokaan ole hääppöistä. Koulun vessassa juoruilevat entiset kiusaajat eivät ole pahemmin poistuneet kotinurkiltaan, ja varsinkin heidän maailmankuvansa on varsin suppea. Paluumuuttajan saagana teos onkin uskottavampi kuin rakkausmelodraamana.