Ars vincit omnia

Burton Muusa”Taide voittaa kaiken” lukee hienostuneen Skelton-instituutin seinässä Lontoon Westendissä. Nuori Odelle Bastian, trinidadilainen kirjallisuuden kandidaatti ja runoilija, saa instituutista sihteerin pestin, vaikka on ”värillinen” ja laivantuoma. Tätä ennen Odelle on ainoastaan myynyt kenkiä luvatussa maassa, jonne pääsi voitettuaan Kansanyhteisön runokilpailun. Eletään vuotta 1967, jolloin urbaani nuoriso on vapautumassa kahleistaan, mutta Odellen vapautuminen tapahtuu hitaammin.

Näin alkaa Jessie Burtonin romaani Muusa (Otava, 2018, suom. Natasha Vilokkinen), joka vie lukijansa 1960-luvun Lontooseen ja 1930-luvun Andalusiaan. Teoksessa on kaksi päähenkilöä, luovuuden tuskissa pinnistelevää naista, Odelle ja Olive Schloss. Olive on päätynyt Espanjaan fasismia pakoon, sillä hänen juutalaisen isänsä taidebisnekset eivät enää kannata Wienissä. Espanjassa he kohtaavat uuden fasismin, jonka suhteen he ovat kädettömiä. Oliven äiti on lontoolainen, mutta hänen itsetuhoinen masennuksensa vaatii hermolepoa paremmassa ilmastossa. Olive maalaa maatilan ullakolla vanhemmiltaan salaa. Hän on hakenut ja saanut paikan Sladen taidekoulusta Lontoosta, mutta ihastuttuaan naapurin tulisieluiseen Isaaciin, taideopettajaan ja ammattiyhdistysaktiiviin,  muuttosuunnitelma lykkääntyy.

Teos jäljittää naisia, jotka ovat syystä tai toisesta joutuneet pienentämään itseään yhteiskunnan vaatimusten vuoksi. Se on viihdekirja johtuen romantiikan ja aistillisen kuvauksen runsaudesta, mutta Burton on hyvin perehtynyt konteksteihinsa, ja osaa tuottaa juonellisia yllätyksiä. Paikoitellen, varsinkin Espanja-osuuksissa, meininki lipsahtaa saippuaoopperan puolelle, mutta Lontoo-osuudet pelastavat kirjan takaisin maan päälle. Kirjan nykyisyys on kiehtovampi kuin menneisyys, ja Odelle on tyyppi, joka ei elämässään mene siitä, mistä aita on matalin.

Aloitin Burtonin esikoisteoksen, Nukkekaapin, lukemisen viime vuonna, mutta se jäi kesken pitkäpiimäisen kuvauksen vuoksi. Tässä ei taas ollut tylsiä hetkiä, teksti oli vetävää, jopa niin vetävää, että olisin halunnut lukea lisää taiteen tekemisestä tai Odellen tapauksessa kirjallisen uran etenemisestä. Tämä on älykästä viihdettä, jonka lukijan täytyy tietää jotain maailmanhistoriasta – ja onneksi Burton ei sorru tapahtumien puhki selittämiseen. Teoksen lopussa hän antaa runsaat lähdeviitteet, jotka tuntuivat hieman turhilta. Turhilta siksi, että ymmärtääkseni Isaacin ja Oliven tarina oli täysin fiktiivinen, ja siksi ei ole olemassa mitään ”taustaa”, johon tiedonhaluisen lukijan kuuluisi perehtyä. Tämä tietysti on makukysymys, eikä lähteiden läsnäolo mitenkään heikennä lukukokemusta.

Teos herättää kysymyksiä taiteilijoiden identiteeteistä, koska maailmanhistoriaan on taatusti mahtunut loputtomiin naisia, jotka ovat maalanneet miestensä töitä. Kirjallisuuden saralla tämä on varmasti ollut vielä yleisempää, koska kirjoittaminen ei toimintana ole niin näkyvää kuin maalaaminen. Tässä Olivea ei kukaan pakota toimimaan kuten hän toimii, vaan hän on omien ennakkoluulojensa vanki. Miespuolinen muusa on vastahakoinen subjekti, joka ei pyri hyötymään naisesta taloudellisesti, vaan kokee tilanteen kiusallisena.

Veikkaan, että tämä kirja tulee herättämään blogistaniassa ristiriitaisia tunteita. Minulle lukukokemus jäi plussan puolelle, vaikka teoksen uskomattomat yhteensattumat hieman rasittivat. Henkilöhahmoissa oli särmää, mutta tuntui, että kirjailijalla oli silti taskussaan joku menestysromaanin kaava, jota käyttäessä voi hyvin lipsahtaa 80-lukulaisiin saippuaoopperan tunnelmiin (jos espanjalaisella tilalla olisi ollut uima-allas, siellä olisi varmasti tapeltu kuumasta oriista Dynastia-tyyliin). Historiallisena romaanina tai sukuromaanina teos ei minua puhutellut, mutta kuvauksena taidemaailman kirjoittamattomista säännöistä se oli viihdyttävä ja hyvin pohjustettu.

HELMET- haasteessa teos sopisi moneen kohtaan, mutta sijoitan sen nyt kohtaan 14: ”Tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan”.

Mainokset

Kun vuosikymmenellä ei ole väliä

IMG_1854”Paluu arkeen” on minulla merkinnyt takkuista rytmin etsimistä ja ajallisia harhoja. Suoraan sanottuna viimeisen kuukauden ajan, varsinkin harmaina päivinä, minulla ei ole ollut merkitystä, onko päivä vai yö. Tämän vuoksi oli riemullista löytää hyllystäni romaani, jonka aika-akseli haastoi minua kunnolla alkumetreistä saakka.

Richard Masonin romaani Meren huoneissa (Gummerus, 1999, suom. Mika Tiirinen) kertoo yläluokkaisista brittinuorista, jotka elävät pitkälti omassa kuplassaan. Sen kertoja on 70-vuotias linnanomistaja James Farrell, joka on juuri jäänyt leskeksi ja palaa muistoissaan nuoruuteen, jolloin hän koki kolmessa vuodessa eläneensä enemmän kuin 45 vuotta kestäneen avioliittonsa aikana. Aikaharha alkoi siitä, että oletin Jamesin nykyisyyden sijoittuvan kirjailijan silloiseen nykyisyyteen, ja nuoruuden jonnekin 1940-luvulle. Ja toisaalta kirjassa kuvattavien nuorten arvomaailma oli sen verran vanhahtava, että se olisi voinut sijoittua myös 1800-luvulle. Jopa kultaisen 1920-luvun nuorisokuvauksissa oli enemmän kapinaa kuin tässä. Kuvittelin myös Masonin itsensä iäkkääksi kirjailijaksi valittujen teemojen vuoksi.

Muutaman kymmenen sivun luennan jälkeen huomasin, että pieleen meni. Mason oli vuonna 1999 22-vuotias esikoiskirjailija, joka kirjoitti omasta ikäluokastaan, tai hieman siitä vanhemmista tyypeistä. Siis omista aikalaisistani. Hän vaan tuntuu tykästyneen goottilaiseen tyyliin ja aikamatkailuun. James on Etonin ja Oxfordin käynyt muusikko, joka ei kuuntele vanhempiensa toiveita pankkiirin urasta. Hänen kapinansa kohdistuu vain ja ainoastaan viulunsoittoon, ja yliopiston jälkeen hän pääsee Guildhallin kuuluisaan konservatorioon opiskelemaan unelmiensa alaa.

Teoksen kolmiodraama muodostuu Jamesin, hänen parhaan ystävänsä Ericin ja nuoruudenrakastetun Ellan välille. He kohtaavat Prahassa, jonne Eric ja James ovat vetäytyneet tyhjentämään Ericin tädin, kuuluisan taidemaalarin hulppeaa perintöasuntoa. James ei aluksi halua ymmärtää Ericin homoseksuaalisuutta ja piilevää rakastumista häneen itseensä. Ella kokee jäävänsä kolmanneksi pyöräksi miesten kuviossa, ja he päätyvät Ranskaan selvittelemään välejään kohtalokkaalla tavalla.

Kirjassa käsitellään syyllisyyden teemaa varsin järein asein. James kokee syyllisyyttä sekä Ericin itsemurhasta että Ellan horjuvasta mielenterveydestä. Syyllisyyden laatikon hän oppii sulkemaan manipuloivan ja laskelmoivan Sarah-vaimonsa opastamana. Oikeastaan ainoa asia, joka paljastaa kirjan olevan nykykirjailijan kynästä, on terapiasävytteiden tunnepuheen paikoittainen runsaus.

Ihastuin kirjaan Praha-osion vuoksi, joka oli herkkää ja elämäniloista tykitystä verrattuna Lontoon seurapiirien tunkkaiseen kuvaukseen. Tuntuukin, että Mason on tahallaan korostanut sen tunkkaisia ja sisäsiittoisia piirteitä. Minua naurattivat monet asiat siinä, huolimatta traagisista teemoista. Konservatiiviselle Jamesille ulkomaille lähtö on harvinaisen suuri operaatio aikana, jolloin nuoret reilaavat huolettomasti ympäri Eurooppaa jo toisessa polvessa ja käyvät Erasmus-vaihdoissa. Myös kokaainin sniffaaminen jäykissä iltapukubileissä oli koomista, vaikka täysin todennäköistä. Ellan kihlajaiset ja sen kirjoittamattomat käyttäytymissäännöt menivät jo melodraaman puolelle, mutta se ei itseäni haitannut. Satunnaiset lipsahdukset saippuaoopperaan eivät haittaa tässä tyylilajissa, jossa tarkoituksena on kai näyttää etuoikeutetun eliitin elämäntavan ylilyöntejä.

Pidin kirjasta, vaikka tässä ei ollut yhteiskunnallisuutta senkään vertaa kuin Downton Abbeyssä. Pidin siitä muista syistä kuin yleensä pidän kaunokirjallisuudesta. Ehkä lähin sielunkumppani tälle olisi Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, josta jäi vastaava ovela, pöllämystynyt fiilis. Tämän romaanin nuoret eivät olleet yhtä älykkäitä ja lukeneita kuin Tarttin akateemiset nerot, mutta heissä oli samaa herkkyyttä.

Kirjaa voi myös lukea dekkarina, vaikka ei tässä varsinaisesti rikoksia selvitetä. Murhia ja itsemurhia siihen mahtuu monia, ehkä liikaakin. Sen englanninkielinen nimi Drowning People on kuvaavampi kuin suomenkielinen, ja hukkumista voi käsitellä kirjaimellisesti ja metaforana. Loppujen lopuksi meren rannalla tässä viihdytään vain vähän, eikä teoksen ”paalupaikka”, Cornwallissa sijaitseva Setonin linnakaan nouse keskeiseksi tapahtumapaikaksi, vaikka kirjan alussa niin vahvasti oletin. Tästä huolimatta sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 23: ”Kirjassa on mukana meri”.

Kirjailijasta sain selvää sen, että hän vetäytyi julkisuudesta esikoisromaanin saaman huomion vuoksi, ja on julkaissut tämän jälkeen vain kaksi teosta. Mason ei välttämättä ammenna kaikkea teoksessa omasta elämästään, mutta ainakin itsemurhan ja homoseksuaalisuuden teemat tuntuvat omaelämäkerrallisilta. Hän on syntyjään eteläafrikkalainen, ja on kerännyt kirjatuloillaan varoja kotimaansa mielenterveyden hoitoon säätiön kautta, jonka hän nimesi itsemurhaan kuolleen siskonsa muistoksi. Kiinnostavaa on nähdä, nouseeko Etelä-Afrikka teemaksi hänen muussa tuotannossaan.

 

Mies, joka rakastui bunkkereihin

IMG_1848Uuteen vuoteen kannattaa aina ympätä ripaus mystiikkaa, sillä vuoden vaihtumiseen kuuluu kai universaalisti sisäisten totuuksien etsiminen ja avaaminen.  Minulla on ollut monta viikkoa työn alla kierrätyskorista pelastamani Omituinen Teos, joka vaikutti jo alkumetreiltä ovelalta Paulo Coelho-parodialta. Kirjassa myös viitataan Coelhon maagiseen rahantekoreseptiin, lempeän ironisesti.

Brittiläinen Robert Twigger (s. 1962) on tunnetumpi matka- ja tietokirjailijana kuin fiktion kirjoittajana. Hänen romaaninsa Dr. Ragab’s Universal Language (Picador, 2009) sijoittuu Kairoon, Saksaan ja Lontooseen, ja tiivistää 265 sivuun lähes sadan vuoden historian. Vaikka teos kertoo enemmän toisesta kuin ensimmäisestä maailmansodasta, sijoitan sen nyt HELMET- haasteessa kohtaan 30: ”Kirja sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aikaan.” Tässä kerrotaan muun muassa saksalaisten sotavammaisten hoidoista ”edistyneessä” hermosairaalassa.

Teoksessa sodasta selviytynyt saksalaisen alumiini-imperiumin perillinen Martin Hertwig päätyy 1920-luvulla Kairoon ja saa mentorikseen maankuulun miljonäärin Dr. Ragabin, jonka juhliin kokoontuvat kaikki, jotka kuvittelevat olevansa jotain suurkaupungin seurapiireissä. Bollinger virtaa esoteerisissä juhlissa, joissa isäntä yleensä käy vain kääntymässä. Monien muiden keksintöjen lisäksi Dr. Ragab on lanseerannut oman universaalin kielensä, jonka saloihin hän haluaa vihkiä saksalaisen oppipoikansa. Opiskeluun kuuluu monia kuuliaisuusharjoituksia, ja tietysti opettavaista harhailua aavikolla ja erämaassa.

Teoksen nykyisyydessä nimetön brittikertoja, noin kolmikymppinen lontoolaismies, elää pakkomielteestään bunkkereihin. Hän elättää itsensä toimittajana, ja on erikoistunut kansainvälisten yritysten tyhjäpäisiin historiikkeihin. Näin hän saa toimeksiannon tehdä englanninkielinen versio Hertwigien teollisuusimperiumin historiasta, ja saa kunnian tutustua myös sen eksentrisen enohahmon jättämiin jälkiin. Martin-eno on toisen maailmansodan aikana onnistuneesti piilotellut syrjäisellä maatilallaan juutalaista naisystäväänsä Hagaria, ja tämän vuoksi tilalla on surullisenkuuluisa bunkkeri, jonka hän on omin käsin kaivanut.

Parhainmat bunkkerit sijaitsevat toki Egyptissä, mutta on kertojalla bunkkereita myös omassa lähipiirissään Lontoossa. Bunkkeri-innostus on jo viedä mieheltä muun elämänhalun, eikä hän enää osaa kosiskella ystäväänsä Cheryliä, vaan on siirtymässä potentiaalisesta poikaystävästä stalkkaajaksi. Jotenkin bunkkeri-ideologiaan kuuluu korostunut turvallisuudentunne ja halu tarkkailla maailmaa turvaväli huomioon ottaen. Tosin Cheryliä tuntuu kiinnostavan erään miljonäärin perillisen penislävistys, josta hän avautuu pidäkkeettä nössölle kertojalle, jonka käsitys hauskanpidosta on käynti Ruotsin lähetystön kirjallisuusilloissa.

Tämä oli aidon omituinen lukukokemus, jota ei varmasti ole kirjoitettu suuri kaupallinen menestys mielessä. Pidin eniten 20-luvun tunnelmista, kun taas natsiaikainen bunkkeritarina tuntui hieman liioitellulta. En osannut päättää, oliko teos täyttä orientalismin parodiaa, vai oliko siinä joku todellisuutta similoiva kerros. Tässä oli ripaus Indiana Jonesia, Tuhannen ja yhden yön tarinoita, Coelhoa, mutta myös myöhempien aikojen camp-henkistä popkulttuuria. Kovin syvälle Egyptiin teos ei sukella, vaan on ehkä enemmän kommentaari länsimaisten orientalistisista pakkomielteistä.

Lukukokemus oli ”hyvä trippi”, vaikka päähenkilöt eivät olleet erityisen päihdehakuisia. Toki Kairon hashiskahviloiden ohi käveltiin suurella uteliaisuudella, mutta Dr. Ragab suositteli oppipojalleen luonnollisempia päänsekoituskeinoja. Verrattuna äskeiseen haudanvakavaan sota-aiheiseen teokseen tämä romaani toimi erinomaisena ”tasoittajana”, eli muistutuksena siitä, ettei sodistakaan aina tarvitse kirjoittaa traagisesti.

Vastarintaliikkeen enkelit

IMG_1847Hyvää lukuvuotta 2018 kaikille blogini vierailijoille ja ystäville! Uusi vuosi alkaa perinteisesti HELMET-haasteen parissa, johon osallistun jo kolmatta kertaa. Haasteessa näyttää olevan kinkkisiäkin kohtia, joiden täyttämiseen varmasti tulee kulumaan aikaa. Jos aiempiin merkkeihin on luottamista, muistan haasteen parhaiten tammikuusta ja alan palata siihen joskus syksyllä. Muistuttaisin vielä sen leikkimielisyydestä ja stressittömyydestä: jokaista kohtaa ei kannata ottaa henkilökohtaisena ristiretkenä, ja jos haaste jää kesken, se tuskin kaataa kenenkään maailmaa.

Aloitan haasteen kohdasta 33: Selviytymistarina. Luin riipivän tarinan ystävyydestä toisen maailmansodan aikana, Elizabeth Weinin romaanin Code Name Verity (Electric Monkey, 2012). Se kertoo vapaaehtoisista naislentäjistä, jotka palvelivat Britannian ilmavoimissa melko heppoisella koulutuksella. Usein naiset toimivat päätyössään radiovälittäjinä, ja tuurasivat mieslentäjiä tiukan paikan tullen.

Tietämättä mitään kirjan taustoista pohdin sitä lukiessani, oliko se tarkoitettu nuorille vai aikuisille, ja postausta kirjoittaessani selvisi, että kyseessä oli tosiaan nuortenkirja. Se selittää osaa valintoja, vaikka mikään ei estä lukemasta tätä aikuisten romaanina. Päähenkilöt ovat parikymppisiä naisia, jotka ikäänsä nähden ovat joutuneet kokemaan niin kovia, että jotkut aikuisuuden siirtymäriitit tuntuvat heistä lapsellisilta. En sanoisi, että kirjan maailmankuva on naiivi, mutta sotaan liittyviä yksityiskohtia alleviivataan paikoitellen hieman liian pedagogisesti.

Kirjan ystävykset, Maddie ja Queenie, eivät ehkä olisi ystävystyneet rauhan aikaan. Queenie on Maria Stuartin sukuun kuuluva aatelinen leidi, jonka juuret ovat osittain Ranskassa, osittain Skotlannin ylämailla, ja ennen ilmavoimiin liittymistä hän on ehtinyt opiskella saksaa Oxfordissa hetken verran. Maddie taas on keskiluokkaisen juutalaissuvun kasvatti Pohjois-Englannista, Penniinien maaseudulta, jolla ei ole ollut varaa opiskella pakollisen koulunkäynnin jälkeen. Sen sijaan hänen rakkautensa ovat suuret koneet, ja hän on lentoharrastuksessaan ystäväänsä huomattavasti pidemmällä.

Queenien kielitaito tekee hänestä arvokkaan vastarintaliikkeen vakoojan, mutta sellaisena hän ehtii toimia vain hetken verran. Naiset päätyvät fiktionaaliseen Ormaien kylään Normandiassa, jossa sijaitsee myös natsien tilapäinen vankila. Entistä kaupunginhotellia kutsutaan teurastajien huvilaksi. Suurimman osan tarinasta kertoo Queenie natsien pakottamana ”tiedonantona”. Pysyäkseen hengissä hänen on joka päivä kirjoitettava työstään Britannian ilmavoimissa ja paljastettava sille strategisia kohteita.

Molemman naisen tarina on miltei aukoton sankaritarina, vaikka Queenie tietää päiviensä olevan lasketut. Romantiikkaa teokseen mahtuu hyvin vähän, ja tunnelmat ovat alusta saakka synkät. Naisten palveluksen alkuaikojen muistoihin toki mahtuu säkenöiviä hetkiä. Brittinaisten vapaaehtoinen maanpuolustus esiintyy tässä astetta reippaammalta ja ennakkoluulottomalta toiminnalta kuin suomalainen Lotta-meininki – tosin kyse on fiktiosta, ja kirjailija itse päätesanoissaan kertoo ottaneensa vapauksia toiminnan kuvauksen suhteen.

Lentämisen teknistä kuvausta teoksessa on runsaasti, eikä se voi kiinnostaa kaikkia. Sekin selittynee kirjailijan taustalla: Wein on ammatiltaan lentäjä, ja hän lähti kirjoittamaan teosta ajatuskokeena. Hän halusi tietää, millaisia mahdollisuuksia hän olisi saanut, jos hän olisi ollut nuori nainen toisen maailmansodan aikana. Naisten fiktiivinen lento Englannin kanaalin yli vuonna 1943 kuvataan tässäkin luvattomana seikkailuna. Noina aikoina naislentäjillä ei ollut lupaa ylittää oman maan ilmatilaa; vasta Normandian valloituksen jälkeen he pääsivät lentämään Ranskaan.

Pidin kirjan tunnelmista ja jalat maassa-asenteesta, mutta koin, että kirjoitusteknisesti tästä jäi puuttumaan joku taso. Olisin ehkä halunnut lukea kuulustelija-vanginvartija Anna Engelin tarinan, sillä hän nousee romaanin aikana suuremmaksi hahmoksi kuin alussa annetaan ymmärtää. Anna Engel ei ole brittinaisia paljoa vanhempi, mutta hän on käynyt opiskelemassa Chicagossa saakka. Siitä huolimatta hän saa SS-joukoissa vain kämäisen vartijan homman, eikä lainkaan kunnioitusta. (Esimerkiksi irlantilainen John Boyne on onnistunut lastenkirjoissaan uskottavasti tuomaan natsinäkökulmaa teoksiinsa ilman, että teos kääntyisi natsien sympatisoinniksi – tässäkin on yritystä siihen suuntaan, mutta ei riittävästi.)

Jupinoista huolimatta teos jäänee mieleeni, ja voisin hyvin joskus lukea myös tämän jatko-osan, Rose Under Fire, joka käsittelee toisten lentäjänaisten kohtaloita samassa sodassa. Teos sopii hyvin toiminnallisten kirjojen ystäville, ja niille, jotka pitävät teknisistä yksityiskohdista (myös nuorille miehille).

 

 

 

Dekkarissa mantereet sekaisin

IMG_1841Sain ystävältä lahjaksi Peter Robinsonin dekkarin – kirjailijan, joka kuuluu hänen suosikkeihinsa. Itse en ole kirjailijasta kuullutkaan, koska en lue paljon dekkareita englanniksi (älkää kysykö, miksi), enkä englantia puhuvissa maissa asuessani lukenut lainkaan dekkareita. Dekkarit olivat ulkona elämästäni 15-35 vuoden aikahaarukassa lähes kokonaan, joten dekkarisivistyksessäni on monia kurottavia aukkoja.

Teos Wednesday’s Child (Harper, 1992) on aitoa ysärinostalgiaa, jonka kannen perusteella oletin sijoittuvan Yhdysvaltoihin. Teksti aiheutti alkumetreillä suurta hämäännystä, sillä runsaista brittinimistä huolimatta kieli ja ilmaisu tuntuivat läpeensä amerikkalaiselta. Pian kuitenkin selvisi, että teoksen keskeinen tapahtumapaikka on Eastvalen lähiö jossain Yorkshiren nummilla, ilmeisen lähellä Bradfordia ja Leedsiä. Pohjoisen identiteetti on kirjan poliiseille merkittävä, eivätkä he voi matkustaa etelään ilman närästyslääkkeitä, koska etelän fish and chips-annokset ovat liian vähärasvaisia.

Teoksen avainhenkilö, Alan Banks, on joviaali tiimipelaaja ja peruskyttä, jolla ei ainakaan tässä teoksessa ole keskeistä elämänkriisiä käynnissä. Juoni keskittyy lähes kokonaan kahteen rikokseen, joista toinen on pedofiliaepäilys. 7-vuotias Gemma haetaan kotoa kahden sosiaalityöntekijäksi naamioituneen henkilön toimesta, ja koska Gemman äiti on hieman yksinkertainen ja potee syyllisyyttä tyttärensä huonosta hoidosta, hän suostuu ”tarkastukseen”, joka kestäisi muutaman päivän – lapsi palaisi tuntemattomasta paikasta, jos asiat olisivat kunnossa.

En paljasta juonesta enempää, mutta jäin miettimään teoksen yhteiskunnallista ulottuvuutta. Gemman äiti Brenda on lukutaidoton oikeuksistaan, ja vaikka hän seurustelee pikkurikollisen Lesin kanssa, hän on totaalisen kuuliainen auktoriteeteille. Jos joku ilmaantuu hänen ovelleen puku päällä, se merkitsee automaattisesti tottelemista. Lastensuojelun kuvioiden on täytynyt muuttua paljon niin Britanniassa kuin Suomessakin sitten 1990-luvun alun, mutta jäin pohtimaan, olisiko tämäntyyppinen ”kiireellinen sijoitus” helppo toteuttaa tänä päivänäkin.

Teos ei ollut intomielinen kommentaari lastensuojelusta, eikä sosiaalitukia nauttivien perheiden elinoloista. Olen lukenut monia vahvemmin yhteiskunnallisia dekkareita, joissa sosiaalityö ja lastensuojelu ovat olleet keskiössä. Ehkä tässä keskityttiin kysymykseen, kuinka helppoa pientä ihmistä on jymäyttää, varsinkin, jos on tietoinen, että tämä potee syyllisyyttä jostain asiasta. Tämä lienee universaali kysymys, joka pätee kaikissa kulttuureissa. Pedofiliateema oli toki ahdistava ja järeä, mutta sillä ei mässäilty liikaa.

Teoksessa päädyttiin erinäisten solmujen kautta myös Etelä-Afrikkaan ja Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueelle, jossa epäiltiin olevan myös paikkoja lapsiprostituutiolle. Itse en muista tällaisista epäilyistä tai keskusteluista mitään noilta ajoilta, olen ollut kiinnostunut aivan muista kysymyksistä. Lyhyt kuvaus Bradfordin oloista taas nauratti erityisesti, koska eräs informanttiperhe ei saanut poliisien vierailua varten ostettua lähikaupasta edes tavallisia custard cream-keksejä samosoiden ylitarjonnan vuoksi. Samosathan eivät lainkaan sovi teen kanssa?

Tässä teoksessa kuvataan kokonaan valkoista, työväenluokkaista todellisuutta, mutta oletan sarjan myöhemmissä osissa olevan enemmän etnistä variaatiota. Teoksia on jo olemassa 24, ja uusin, The Fool on the Hill, julkaistaan ensi vuonna. Näistä 8 on suomennettu Blue Moon-kustantamon kautta, ja tämä kulttuuriteko on saanut ylistystä Suomen dekkariseuralta. Eli ilmeisesti Robinson on Suomessakin tunnettu, ainakin niiden parissa, jotka ovat aktiivisia dekkariskenessä

Robinson siis on Yorkshiressä syntynyt britti, joka on nuorena aikuisena siirtynyt opiskelemaan Torontoon ja jäänyt sille tielleen. Hän jopa opettaa rikoskirjallisuuden kirjoittamista Toronton yliopistossa osa-aikaisesti. Minun ”Lost in translation”- fiilikset tätä teosta lukiessa eivät johtuneet siitä, että epäilin kirjailijaa kulttuurisesta epäautenttisuudesta, vaan pikemminkin sen markkinoinnista ja kirjoitustyylistä. Teksti on vahvasti dialogipainotteista ja siinä korostuu paikallinen puheenparsi, mutta silti bongasin varsinkin tilanteiden kuvauksista joitain ”amerikanismeja”, mitkä selittyvät ei pelkästään kirjailijan asuinpaikalla, vaan myös halulla lähestyä kahden mantereen kirjamarkkinoita. Ymmärtääkseni teokset ovat olleet suosittuja niin Kanadassa kuin Yhdysvalloissakin. Briteissä teoksista on tehty tv-sarjaa vuosikausia.

Kirjassa vahvinta oli vahva paikallinen tunnelma ja lämminhenkisyys. Jotkut asiat edellämainitun sekaannuksen lisäksi ärsyttivät, kuten se, että aivan loppumetreillä esiteltiin vielä uusia henkilöitä. Teos vaati useamman lukukerran ja jatkuvaa muistin virkistämistä, mutta tämä saattoi myös johtua siitä, että luin kirjaa kuumeessa ja flunssassa.

Minulla ei, ylläri ylläri, ole brittiläistä lempidekkaristia, enkä oikein edes muista, keiden tuotantoa olen lukenut Agatha Christien, Ruth Rendellin ja tämän tyyppisten ”usual suspectsien” lisäksi. Brittikirjoissa suuri kiinnostukseni on kohdistunut viimeaikaisiin psykologisiin trillereihin, joissa päänsisäinen kauhu merkitsee enemmän kuin rikosten ratkaisu. Robinson vaikuttaa kyllä lupaavalta suosikkikandidaatilta, ehkä juuri siksi, että teoksessa jokunen asia nyppi eikä lopputulos ollut täydellinen silmilleni.

Peter Robinson vaikuttaa klassiselta perusdekkaristilta, jonka paikallinen ote vertautuu monen suomalaisen konkarin tuotantoon. Paikallishistoriaa esiteltiin tässä kohtuullisesti, mutta se ei ehkä mennyt aivan samanlaiseen himmailuun kuin esimerkiksi Seppo Jokisella tai Markku Ropposella. Alan Banks ei myöskään henkilönä vienyt aivan yhtä suurta tilaa kuin Koskinen tai Kuhala. Täytyy tsekata, kehittyykö sarja näitä päiviä kohti ajan hengen mukaan hedonistisempaan ja individualistisempaan suuntaan.

 

 

Kivikehdon keinuttajat

stone cradleKeitä ovat Euroopan romanit, mitä yhtäläisyyksiä ja eroja heidän elämäntavoissaan ja historioissaan on eri puolella mannerta? Tämä kysymys on kiinnostanut minua pitkään, kiinnosti jo nuorena, kun kohtasin Irlannissa Travellerseja.

Louise Doughtyn Stone Cradle (2006, Simon&Schuster) kertoo englantilaisesta romanisuvusta, joka 1900-luvun alusta alkaen alkaa assimiloitua valtavirtakulttuuriin. Siinä on kaksi kertojaa, isoäiti Clementine, joka on kokonaan romani ja miniä Rose, joka on punatukkainen englantilainen ruusu. Isoäidin on vaikea niellä se tosiasia, että hänen ainoa poikansa Elijah on mennyt salaa naimisiin valkoisen naisen kanssa. Leskeksi jäätyään hän ei kuitenkaan näe muuta vaihtoehtoa kuin etsiä poika, joka on muuttanut romanileiristä asumaan köyhien ihmisten rivitaloon Cambridgessa. Ahtaisiin asumuksiin pakkomuutto ahdistaa tässä monia, jotka ovat tottuneet syömään ateriansa ulkotulilla ja nauttimaan luonnon vapaudesta ja elintilasta.

Kivikehto viittaa Elijah’n yksinäiseen syntymään hautausmaalla, koska Clementine pelkäsi avun hakemista yksinäisenä äitinä. Ylipäänsä pelko lasten huostaanotosta on ollut myös Englannin romaneilla valtava. Clementinen äiti joutuu perheen maksamattomien rikesakkojen vuoksi työlaitokseen, jossa vammauttaa molemmat jalkansa myös kivien siirrossa, ja kuolee pian tämän jälkeen. Tuttuja teemoja myös suomalaisesta näkökulmasta. Työlaitokset ja kehruuhuoneet ovat olleet yleisiä irtolaisten keräilykeskuksia, jonne saattoi joutua myös tekemättä mitään rikosta.

Teos on perinteinen historiallinen romaani, jossa kuvataan seikkaperäisesti köyhien ihmisten elinoloja. Toisaalta myös maailmanhistoria vaikuttaa perhe-elämään, ja tässä eletään läpi molempien maailmansotien. Sosiaalihistoriallista kuvausta oli minun makuuni vähän liikaa, tai ainakin runsasta sikojen teurastusta olisi voitu tiivistää. Mutta ainakaan tätä romanisukua ei voi syyttää laiskuudesta, eikä tässä välttämättä tule esiin niin syväänjuurretut stereotypiat kiertävästä väestöstä kuin mistä olen kuullut suomalaisessa kontekstissa. Romanien perinteisiä ammatteja, kuten hevoskauppoja, metallitöitä ja kädestä ennustamista kuvaillaan runsaasti. Pahimpia rasisteja ovat kirkonmiehet, mutta vanhempana Clementine antaa heillekin anteeksi, saahan anglikaanisen kirkon vanhusten kerhosta usein teepaketteja ja sokeria.

Perheen osittainen assimilaatio valtavirtayhteiskuntaan tapahtuu tässä kahdessa sukupolvessa. 1900-luvun alussa syntyneet lapset pääsevät jo kouluun, ja päätyvät kaikki työelämään. He päätyvät kotiapulaisiksi, ompelijoiksi ja yksityisyrittäjiksi. Menestyneimmällä heistä on kylttimaalaamo, eivätkä työkiireet jätä aikaa isoäidin horinoiden kuuntelemiseen.

Kirjan keskeinen jännite on anopin ja miniän vihanpidossa, mutta se oli vähäisempää kuin mitä kansitekstin perusteella odotin. Ongelmat vähenevät, kun anoppi saadaan asumaan omilleen samalle kadulle kuin muu perhe. Viiden lapsenlapsen syntymä on todellinen siunaus yksinäiselle Clementinelle, jolla ei vanhetessaan enää ole klaaninsa suojaa. Rosen on vaikeampi olla tasapuolinen lastensa kasvatuksessa, ja erityisen hankalaa hänellä on vanhimman tyttärensä Mehitablen kanssa, joka vammautuu riisitaudin seurauksena ja muistuttaa käytökseltään ja ulkonäöltään eniten romania. (Riisitautia tässä kauhistellaan 1900-luvun alkuvuosina, mutta juuri eilen kuulin Britannian ITV:n uutisista, että se on palannut taas lastenlääkärien huoleksi, koska lapsiperheköyhyys on niin syvä ilmiö.)

Sukutarinana teos on monipuolinen ja uskottava. Tämä on kauttaaltaan naisten tarina, jossa korostetaan romaninaisten vahvaa toimijuutta. Naiset eivät ole tässä pelkkiä äitejä ja vaimoja, vaan myös työtätekeviä perheen elättäjiä.  Taustatyöt ovat varmasti olleet perusteellisia, eikä tästä ainakaan jäänyt romanien elämäntapaa eksotisoiva tai romantisoiva olo (mikä varmasti on suuri ansa heistä kirjoitettaessa).

Suomalaisista vastaavista romaaneista tätä lukiessa tuli eniten mieleen Marja Björkin Mustalaisäidin kehtolaulu (2014), joka sijoittuu myöhempään aikaan, mutta kuvaa myös romanisuvun paikoilleen asettumista ja työllistymisen haasteita. Doughtyn taustasta kirjailijana en tiedä mitään, mutta ainakin hän vaikuttaa olevan perehtynyt romanikieleen. Voidaan taas kerran kysyä, mitä lisäarvoa syntyy valtaväestön kirjoittamissa romaaneissa romaneista, mutta silloin päädymme kulttuurisen appropriaation keskustelun suohon, josta usein ei ole poispääsyä. Tässä teoksessa oli onneksi paljon muutakin asiaa kuin romaniteema, ja oikeastaan sen henkilöiden väliset jännitteet eivät johtuneet vain etnisestä taustasta.

 

 

Älykästä kartanogotiikkaa

IMG_1729Mitä tehdä, kun kartanoosi saapuu lauma nälkiintyneitä muukalaisia keskelle perheen tyttären syntymäpäiväkutsuja?

Sadie Jonesin romaanissa Kutsumattomat vieraat (Otava, 2017, suom. Marianne Kurtto) matkustetaan 1900-luvun alkuun, Pohjois-Englannin maaseudulle, jossa Torringtonien huono-onninen perhe yrittää viimeisin voimin ylläpitää linnaansa. Talon vanha puoli on jo suljettu, ja uudenkin lämmittäminen maksaa maltaita. Hiiret tekevät pesiä sohvatyynyihin, ja hovimestari on saanut potkut jo aikoja sitten. Palveluskuntaa on liian vähän, mutta taloudenhoitaja Florence saa jäädä, onhan hän rouva Charlotten uskollinen nuoruudenystävä.

Charlotte on joutunut miehensä kuoltua uusiin naimisiin tylsän asianajajan, irlantilaisen herra Swiftin kanssa, mutta Swiftkään ei kovalla työllä keksi ulospääsyä ahdingosta. Perheen nuoret, Emerald ja Clovis, ovat joutilaita vetelehtijöitä, jotka tuskin tulevat omin avuineen pelastamaan hukkuvaa laivaa. Ainoa toivo olisi Emeraldin naittamisessa jollekin teollisuuspohatalle, kuten naapuritilan nuorelle isännälle, herra Buchananille, joka on sekä viljelijä että tehtailija ja ajaa Rolls Roycea.

Kutsumattomien vieraiden vastaanotto ei tietenkään mene kuin Strömsössä, sillä he näyttävät surkeilta piruparoilta, mahdollisesti kolmannen luokan matkustajilta, rääsyläisiltä. Läheisen aseman sivuraiteella tapahtunut onnettomuus ei Torringtoneita paljoa hetkauta, mutta he toimivat velvollisuudesta toivoen, että rautatiet hoitaisivat ihmisläjän pois samana iltana. Ei tämä tunnu mitenkään opettavaiselta moraaliselta saagalta, vaan dekadentilta tarinalta rappiosta.

Kirjan ilmapiiri on hilpeän vinksahtanut, eikä sitä kannata lukea realistisena historiallisena romaanina. Tässä on iso pläjäys kauhua, gotiikkaa, pukudraamaa, ja hyppysellinen camp-henkeä. Teos pursuaa gobeliinejä, riikinkukkokuvioita, yksisarvisia, ja kaikkien My Little Ponyjen ystäville on myös iso palkinto loppupuolella. Perheen nuorin tytär Imogen alias Smudge muistuttaa ponitemppuineen vähän Peppi Pitkätossua, eikä perheen kasvatusmenetelmissä ole paljoa kehuttavaa.

Kulinaarisella ja symbolisella tasolla teoksella on jotain yhteistä juuri lukemani Kjell Westön suuren eepoksen kanssa, onhan tässäkin illallisen ruokalajeilla elämää suurempi merkitys. Tosin tämän teoksen aika-akseli on pari-kolme päivää, kun taas Westön teos ulottui viidenkymmenen vuoden skaalalle.

Olen lukenut Jonesilta aiemmin teoksen Kotiinpaluu, jossa uitiin paljon synkemmissä vesissä kuin tässä. Kirjailija ainakin vaikuttaa muuntautumiskelpoiselta, vaikka toistuvana teemana näyttää olevan luokkasuhteet ja kalustettujen huoneiden seuraelämä. Kutsumattomissa vieraissa vahvin ulottuvuus oli pisteliäs komiikka, mutta se ei tehnyt minuun syvää vaikutusta, koska kauhu ei ole ykkösgenreni. Tämä on kepeä välipala, ja tutkielma oletettavasti sivistyneiden ihmisten ilkeydestä, mutta lopulta mikään tässä sanottu tai tehty ei pahoittanut mieltäni.

Jos saman vieraanvaraisuuden teeman siirtäisi vaikka nykypäivän pakolaiskriisien kontekstiin, teksti olisi voinut järkyttää. Nyt sen asennemaailma hihitytti kelmeän kalmanhajuisella tavalla.