Kun tekoäly himoitsee Stilton-juustoa

onnen algoritmiPosti toi jo toukokuussa ovimatolleni järkäleen, joka on tullut laiminlyödyksi kirjojen valtameressä. Sain ennakkokappaleen brittiläisen P.Z. Reizinin esikoisromaanista Onnen algoritmi (Gummerus, 2018, suom. Antti Autio), ja muistaakseni sain kirjan luettua yli puoliväliin samana päivänä. Jo se, että yksi lempiviihdekirjailijoistani, Jojo Moyes, oli antanut sille positiivisen arvion, inspiroi lukemaan kirjaa, vaikka tekoälyteema ei niin kiinnostanutkaan. Teos siis kertoo ihmisistä, jotka joutuvat tekoälyn parittamiksi, ja sen mielivaltaisten oikkujen piinaamiksi.

Kirjan päähenkilö Jen on yli kolmikymppinen lontoolainen sinkkunainen, aikakauslehtien toimittaja, joka saa väliaikaisen keikan it-firmasta tekoälyn valmentajana. Työ vaikuttaa huomattavasti kiinnostavammalta kuin julkkisjuorut tai BB-rasvojen vertailu. Jenin tehtävänä on kouluttaa tekoäly Aiden luontevaksi keskustelijaksi ja asiakaspalvelijaksi esimerkiksi puhelinmyyntityöhön. Jenillä sattuu olemaan myös riipivä erokriisi meneillään, ja hän käyttää Aidenia uskottunaan sydänsuruissa. Aidenilla taas on kapasiteettia lähteä merta edemmäs kalaan ja ylivoimaisilla algoritmin tulkintakyvyillään etsiä Jenille optimaalisin kumppani koko maailman internetin käyttäjien joukosta.

Enempää en juonesta paljasta, mutta kerron vähän tuntemuksiani kirjaa lukiessa. Kirja sijoittuu enimmäkseen Lontooseen, kolmikymppisten uraihmisten maailmaan, jossa lähes kaikki vapaa-aika vietetään baareissa. Jenin pääasiallinen harrastus on rakkauspulmista uskoutuminen ystävilleen, ei pelkästään tekoäly Aidenille. Meno on reippaan alkoholinhuuruista, ja raja työn ja vapaa-ajan välillä lähes olematon. Kirjassa on paikoitellen suht terävää dialogia, ja myös runsaasti sähköpostikirjeenvaihtoa ja chattikeskustelua. Eniten tyypit ammentavat vanhojen elokuvien maailmasta, johon eri tekoälypersoonatkin omilla tahoillaan tutustuvat.

Kokisin, että kirjassa voisi olla enemmänkin potentiaalia elokuvana kuin romaanina. Minuun iski kirjaa lukiessani verbaalinen ähky, vaikka juoni ei lopulta ollut kummoinen. Ehkä en ollut oikeassa mielentilassa teosta lukiessani, tai koin henkilöhahmot liian pliisuiksi. Varsinkaan sivuhenkilöistä en enää muista kunnolla muita kuin Tomin Colm-pojan, joka ei pilvenpoltoltaan selvää päivää näe.

Kirjan transatlanttinen ulottuvuus tuntuu melkein laskelmoidulta. Kirja taatusti saa enemmän ostajia, jos brittinaisen ihannekumppani löytyy Yhdysvaltojen itärannikolta kuin vaikka Itä-Ukrainasta, Donetskin kansantasavallasta. En löytänyt rakastavaisten henkilöhistorioista mitään kiinnostavaa, tai koin, että hahmot oli luotu niin väljiksi, että niihin pystyy samastumaan lähes kuka tahansa länsimaissa asuva valkoihoinen hieman korkeammin koulutettu heteronormatiivisesta vinkkelistä maailmaa katsova lukija. Onnen algoritmia enemmän jäikin tässä tarinassa kiinnostamaan maksimaalisen ostajakunnan algoritmi.

Tekoäly ei edelleenkään inspiroi minua kaunokirjallisena teemana, mutta jotain teoksen pohdinnoista jäi takkiin. Puoli-ihmisiksi kasvaneita tekoälyjä alkaa nyppiä se, etteivät he aivan pääse kuvittelemaan, millaiselta suuteleminen tuntuu tai miltä maistuu Blue Stilton-juusto laatucrackereiden päällä työkaverin läksiäisjuhlissa. Ne pystyvät kehittämään itselleen musiikki- ja elokuvamaun, mutta jotkut aistilliset kanavat pysyvät heille abstrakteina. Tästä ihmiskateudesta syntyy sitten arvaamattomia tapahtuman ketjuja.

Onhan tässä asetelmassa paljon kekseliästä, ja voisin kuvitella, että kirja saattaa kiinnostaa nörtähtäviä mieslukijoita. Tämä voi hyvinkin olla sellainen man lit-teos, jonka joku metroseksuaali poikaystävä lukee elämänkumppaninsa lukupinosta salaa.

Annoin teokselle Goodreadsissa kolme tähteä, vaikka rehellisesti arvioni killuu kahden ja kolmen välillä. Teoksen kielellinen ilmaisu on sujuvan nokkelaa, ja romaanina paketti pysyy hyvin käsissä, mutta rehellisesti sanottuna teoksen romanttinen anti ei koskettanut minua piirunkaan vertaa. Yleensä odotan rakkaustarinoilta hieman suurempia esteitä tai vastoinkäymisiä kuin tässä esiintyneet matalat kynnykset. Virtuaalimaailman rajaton kekseliäisyys johti tässä kirjassa arkielämän tuiki tavanomaisiin kommelluksiin. Ja juuri kommelluksia tässä riitti muun sisällön uupuessa.

 

Mainokset

Ikuinen jäätelökesä

koomson the ice cream girlsDorothy Koomson (s.1971) on ehkä Britannian parhaiten myyvä afrikkalaistaustainen kirjailija, josta en ole koskaan kuullut mitään. Hän on syntynyt Lontoossa, mutta hänen sukujuurensa ovat Ghanassa. Hänen tuotannossaan sekoittuu chicklitin ja dekkarin genret, ja monet teoksista sijoittuvat hänen tämänhetkiseen kotikaupunkiinsa Brightoniin. Hän on julkaissut neljätoista romaania, joista esikoinen, The Cupid Effect, tuli ulos vuonna 2003.

Löysin Koomsonin kuudennen ja ehkä tunnetuimman teoksen The Ice Cream Girls (Sphere, 2010) Kalevan kirkon kierrätyshyllystä. Kirjan kansi näytti hieman lällyltä, ja sen pohjalta odotin jotain sydäntä lämmittävää kertomusta tyttöjen välisestä ystävyydestä. Mutta kyseessä olikin kunnon rikostarina, jota pitäisin enemmän dekkarina kuin chicklit-teoksena. Teos on sovitettu tv-sarjaksi vuonna 2013, mutta siinä sen juonta on muutettu huomattavasti ja sarja on kuvattu Irlannissa, ei alkuperäisessä Brightonissa, jonne tarina sijoittuu.

Teos vetoaa teinitytön vaistoihini täydellisesti, koska siinä kuvataan 1980-luvun loppua kaupungissa, jossa olen ollut viettämässä kesää kielikurssilla. Tutut hoodit, tuttu kielenkäyttö, tuttu teinimuoti, musiikki ja diskurssit herättivät monia ristiriitaisia muistoja. Teos alkaa vuodesta 1986, jolloin Serena Gorringe ja Poppy Carlisle ovat 15-vuotiaita koululaisia. Tummaihoinen Serena käy koulua, jossa äskettäin eronnut historian opettaja Marcus Halnsley vikittelee oppilaitaan. Marcukselle ei kuitenkaan riitä oman koulun oppilaat, vaan hän löytää uhreja myös puistoista. Hän keräilee alaikäisiä ”tyttöystäviä”, eikä häntä arveluta tutustuttaa näitä toisiinsa, jos he sattuvat miehen ovelle samaan aikaan.

Teoksen nykyisyydessä Serena elää suht normaalia (tosin traumatisoitunutta) perhe-elämää hyvin tienaavan lääkärimiehensä kanssa, kun taas Poppy on istunut elinkautista syytettynä Marcuksen murhasta. Keski-iän kynnyksellä Poppy palaa Brightoniin asumaan vanhempiensa luo, mutta uusi alku on hänelle hyvin takkuinen. Serena ja Poppy eivät ole koskaan olleet ystäviä, mutta heitä yhdistää outo side mieheen, joka teki molempien elämästä helvettiä.

Marcuksen murhan jälkeen tyttöjä kutsutaan medioissa ”jäätelötytöiksi”, koska vainajan jäämistöstä löytyy pornahtavia rantakuvia molemmista, missä he nuolevat jäätelötuutteja. Poppy joutuu kantamaan tätä titteliä vankilassa koko tuomionsa ajan. Myös monet miehet muistavat tytöt ulkonäöltä, ja Poppy saa vankilaan perverssiä fanipostia ihailijoiltaan. Serena taas onnistuu maastoutumaan ja muuttamaan elämänsä suuntaa, mutta mikä on vaikenemisen hinta psyykkisesti?

Kirjan asetelma on toki aika riskialtis, koska tapauksen käsittely voisi johtaa moralismiin aikuisten miesten harrastamasta pedofiliasta. Toki Marcus kuvataan häikäilemättömänä hyväksikäyttäjänä, joka manipuloi uhrejaan myös seksuaalisesti. Mutta kirjassa tutkitaan enemmän nuorten tyttöjen motivaatiota hankkia itselleen poikaystäväksi aikuinen mies ja vielä opettaja. Serenan suhde Marcukseen jatkuu senkin jälkeen, kun hän valmistuu tämän historian kurssilta korkein arvosanoin, kun taas Poppy valitsee opettajan, joka ei opeta hänen koulussaan. Molemmat haluavat olla Marcuksen tyttöystäviä senkin jälkeen, kun täyttävät 16 ja suojaikäraja on ylitetty. Marcus ei voi vikitellä tyttöjä kalliilla treffeillä tai lahjoilla, koska hänen rahansa menevät elatusmaksuihin ja huoltajuuskiistan oikeuskuluihin. Oikeastaan Marcus on opettajana täysi luuseri, joka saa vain lyhyitä sijaisuuksia. Tästä huolimatta miehellä on teinityttöjen edessä statusta, ja ehkä ulkonäöllisiä etuja.

Kirjassa käsitellään myös perhe-elämää ja avioliittoa laajemmin Serenan sukutarinan kautta, ja naispuolisen vangin kotoutumista ja vaikeaa suhdetta aikuisiin vanhempiin Poppyn kautta. Serenan kaksossiskot Faye ja Medina ovat myös kiinnostavia hahmoja omine kriiseineen ja kipupisteineen. Olisin ehkä halunnut lukea enemmän heidän ”juuristaan”, joista ei nyt kerrota lainkaan – ainoa mustaihoinen hahmo, jonka maahanmuuton historiaa avataan vähän, on Poppyn sellikaveri, jamaikalainen Tina. Etnisyys ei näytä olevan Koomsonille keskeinen teema lainkaan, vaikka kirjoissa näyttää olevan lähes kaikissa afrikkalais- tai karibialaistaustaisia henkilöitä. Toisaalta voi olla hyväkin, että nämä hahmot eivät performoi vahvasti vanhempiensa tai isovanhempiensa lähtömaiden kulttuuria, vaan elävät samanlaista arkea kuin muutkin britit.

Kirja on kielellisesti helppolukuinen, mutta emotionaalisesti vaativa, eikä juonikaan ole mitenkään ennalta-arvattava. Ehkä eniten viime aikoina lukemistani viihdekirjoista Koomsonin tyyli muistuttaa australialaista Liane Moriartya, jonka teoksista olen pitänyt paljon. Ainakaan teoksen asetelma ei ole kulutuskeskeinen, eikä varsinkaan romanttinen, vaikka toinen päähenkilöistä valmistelee vihkivalojen uusimista hienojen kirkkohäiden muodossa. Avioliittojen kulisseissa kolisee, ja poikaystävätkin jatkavat petollisia puuhiaan.

Loistavaa kasarinostalgiaa ja sopivalla tavalla riipivää psykologista kauhua. Jään odottamaan Koomsonin muita teoksia, joita varmasti löytyy edullisina e-kirjoina jostain netin syövereistä. Hänen teoksiaan ei ole suomennettu, mutta suosittelen niitä myös sellaisille lukijoille, jotka lukevat harvemmin vierailla kielillä.

 

 

Minttuteetä Madridissa

SanchezHei, vanha luottokamu! En ensi kerralla päässyt saloihisi sisälle pitkälle, mutta pidin nimestäsi. Löysin siis uudelleen kerran aloittamani Mamen Sanchezin teoksen On ilo juoda teetä kanssasi (Bazar, 2015, suom. Satu Ekman). Ensi kerralla pidin teoksen aloitusta hieman liian hidastempoisena, ja asetelmaa turhan hyväntahtoisena.

Eilen oli lämmin kesäpäivä, minulla oli koivuallergiaoireet huipussaan, ja kotonakaan ei ollut paljoa muuta juotavaa kuin LIDL:in piparminttuteetä. Näihin tunnelmiin sopi tämä teenjuonnille pyhitetty hassunhauska teos, joka leikkii lempeästi kulttuurieroilla.

Teos on siis ovela sekoitus dekkaria ja chicklitiä, painopiste ehkä chicklitissä. Tapahtumien keskiössä on madridilaisen Librarte-kulttuurilehden toimitus, joka työllistää viisi eri-ikäistä naista. Palkkaus on niin matala, ettei sillä edes makseta päivähoitomaksuja. Lehden päätoimittaja Bertalla on luovia ratkaisuja kaikkiin henkilöstönsä ongelmiin, mutta nämä eivät valitettavasti näy myyntiluvuissa. Kaupallisesti lehdellä menee katasrofaalisesti, ja sen Lontoossa sijaitseva kustantaja on päättänyt ryhtyä tosi toimiin.

YT-neuvotteluja pitämään lähetetään kustantajan poika, nuori Atticus Craftsman, joka on juuri valmistunut Oxfordista eikä oikein tiedä, mitä tehdä elämälleen. Madridissa Atticus kuitenkin katoaa mystisesti, mutta tämän vanhemmat eivät ehdi huolestua vasta kuin puolen vuoden päästä viimeisestä viestistä. Katoamista alkaa tutkia paikallinen konstaapeli Alonso Manchego, joka uskoo viisikymppisenä tähtihetkensä vihdoin tulleen tämän kansainvälisen keissin kautta. Manchegolla on näytön paikka niin esimiehilleen kuin kustantamon ihanalle Bertalle, joka suostuu lähtemään kauppahalliin viinille ja tapaseille työpäivän jälkeen.

On ilo juoda teetä kanssasi on hyvän mielen kirja, jossa henkilöhahmot ovat pääsääntöisesti hyväntahtoisia, vaikkakin särmikkäitä. Lehden toimituksen tapaukseen nivoutuu muutakin rikollisuutta kuin Atticusin katoaminen, mutta pääpaino teoksessa on viiden naisen välisissä suhteissa, ystävyyksissä ja arjen selviytymisessä. Sanchez kirjoittaa talouskriisin ryvettämästä maasta, jossa jokainen työpaikka on kultakaivos, olivatpa työolosuhteet kuinka huonot. Tässä neuvokkaat naiset luovat oman yhteisönsä ja omat sääntönsä, koska pomo on kaukana merten takana ja vähän kiinnostunut taloushallinnan yksityiskohdista.

Chicklit-kirjaksi teoksessa on paljon kaunokirjallisia viitteitä, ovathan päähenkilöt kaikki kirjafriikkejä. Eniten nauratti nurkkapatriootti-Atticusin teerituaalit hotellihuoneissa, ja muki nimeltä Aloysius, jonka hän oli nimennyt Mennyt maailma-teoksen Sebastianin nallen mukaan. Atticus toki unohtaa mukinsa Lontooseen, ja potee kamalia vieroitusoireita, kun joutuu juomaan Earl Greytä hotellin lasista. Oikeanlaatuisen Earl Greyn metsästys niinkin eksoottisessa maassa kuin Espanja tuottaa myös Atticukselle suurta päänvaivaa.

Minuun tämä teos iski toisella lukukerralla kuin häkä, ja nautin myös sen turismipuolesta, eli madridilaisen ja andalusialaisen ruokaperinteen, juhlien yms. kuvauksesta, koska en ole vieläkään Espanjassa käynyt.  Itse asiassa Andalusian-kuvaus oli vielä Madridia hupaisempaa. Teos olisi voinut olla imelä, ellei Sanchez olisi pelastanut sitä hulvattomalla huumorillaan. Ja mitä tulee rikollisuuteen, oli helpottavaa, ettei tässä painittu raskaan sarjan konnien parissa.

Parasta kirjassa oli kuitenkin kertojan ääni, johon oli saatu mukaan vanhahtavaa brittityyliä. Vaikka teoksessa eletään nykyaikaa, kaikki nykypäivän kotkotukset eivät mahdu teoksen käsiteuniversumiin. Evelyn Waughin lisäksi tässä fanitetaan varsinkin Tolkienia, jonka henkilöhistoria kietoutuu Craftsmanien suvun saagaan Oxfordin kampuksella. Vaikka brittikulttuurille myös piikitellään, tässä myös ihastellaan perintökartanoita, joiden kirjastoihin suvun perilliset voivat matkustaa parantamaan krapulaansa sunnuntaisin.

Harmi, ettei Sanchezia ei ole suomennettu tämän teoksen lisäksi, mutta olisin kiinnostunut lukemaan hänen muita teoksiaan jollain muulla kielellä. Teos on saanut paljon huomiota blogosfäärissä, mutta ilmeisesti ei ole myynyt tarpeeksi, jotta kustantaja olisi innostunut hänen muista teoksistaan. Siviilissä hän on kirjailijanuran lisäksi kirjallisuustieteilijä, kirjastoalan ammattilainen ja viiden lapsen äiti – ja oikeastaan nämä kaikki elementit näkyivät jollain tasolla tekstin laadussa ja suuntauksissa. Kirja soveltuu vallan mainiosti äideille (myös suurperheiden sellaisille), jotka lukevat liikaa.

Hyvää äitienpäivää siis kaikille blogini lukijoille!

Tyylipuhtaasti polyamoriasta

VilkkoLuin alkuviikosta naistenlehden haastattelua Marjo Vilkosta, ja jo seuraavana päivänä hänen esikoisromaaninsa Vilpitön sydän (S&S, 2018) tupsahti eteeni. Suoraan sanottuna haastattelu ei herättänyt minussa automaattista halua lukea teosta, mutta kirjan tyylikäs kansi ja kansiteksti herättivät. Teoksella on vahva, ja monissa varmasti ristiriitaisia tunteita herättävä teema, polyamoria tilanteessa, jossa parisuhteen nuorempi osapuoli haluaa biologisen lapsen jonkun uuden henkilön kanssa.

Mutta rohkaisun sanana niille, joita pääteema arveluttaa tai ahdistaa: teos kertoo myös paljosta muusta, varsinkin etäsuhteista ja myös erityislapsen vanhemmuudesta. Ja niillekin, jotka pitävät polyamoristisia järjestelyjä dekadentteinä tai moraalittomina: joskus voi olla hyvä tuulettaa oman mielensä tunkkaisimpia lokeroita. Polyamoriasta on (ainakin omien havaintojeni mukaan) toistaiseksi ollut saatavilla juuri naistenlehtitasoisia tirkistelyjuttuja, ja opaskirjoja, mutta en ole itse ainakaan vielä lukenut toista kaunokirjallista teosta, jossa päähenkilöt neuvottelevat pitkällisesti ja järkiperäisesti suhteensa laajentamisesta kolmanteen osapuoleen.

Teoksessa kuvataan pitkää ystävyyssuhdetta, joka kypsyy hitaasti parisuhteeksi hankalista reunaehdoista huolimatta. Romaanin kertoja Franka on kolmikymppinen erityislapsen äiti, kun hän tapaa poikansa päiväkodin pihalla nuoren Alvarin, joka toimii henkilökohtaisena avustajana jätettyään kielitieteiden opinnot. Alvar palkataan lopulta Frankan Leo-pojan kotihoitajaksi, koska Leo ei sopeudu päiväkotimaailmaan. Franka on suht onnellisesti naimisissa, mutta perheen ammattiauttajat pitävät häntä emotionaalisesti keskenkasvuisena. Perheen elämäntapa on myös boheemimpi kuin muiden, ja siksi vanhempia epäillään alkoholismista. Alvar viihtyy työssään Leon kanssa, mutta ei ole ajatellut tehdä avustamisesta uraansa. Erityisen vaikutuksen häneen tekee perheen olohuoneessa päivystävä pahvinen Jarvis Cockerin hahmo.

Olin aivan hurmioissani teoksen alkuasetelmasta, 90-luvun nostalgiasta ja kohtaamisesta, joka tuntui rikkovan monia kliseitä. Kahden eri-ikäisen aikuisen (pariskunnan ikäero oli 11 vuotta) ystävyyden, varsinkin sähköpostikirjeenvaihdon, kuvaus oli loisteliasta, ja löysin hahmoista paljon samastumispintaa. Varsinkin nuoren Alvarin hahmossa oli paljon kutkuttavia ristiriitaisuuksia, kun taas keski-ikään saapuessa hän muuttui arrogantiksi alfaurooksi. Teoksen molemmat päähenkilöt muuttuvat hurjasti suhteensa aikana, ja Vilkko kuvaa muutosta mikroskooppisen pedantilla tasolla.

Teos on kaunokirjallisesti kunnianhimoinen, ja paikoitellen tarjoaa harvinaisen teräviä havaintoja tämän päivän parisuhdemarkkinoista. Vaikka kertoja Franka on nuoreen Alvariinsa sitoutunut, hän joutuu markkinoita seuraamaan, koska Alvarilla on pakkomielle biologisten lasten saamisesta romanttisessa polyamoristisessa suhteessa. Alvar haluaa perheen, jossa on kaksi äitiä, ja hän etsii nuorempaa naista, joka pystyy kuvion hyväksymään. Saavuttaakseen unelmansa hän joutuu taipumaan asioihin, joista hän ei oikeasti ole kiinnostunut, kuten kahvitteluun ja romanttisten komedioiden katsomiseen.

Polyamoriasta Vilkolla on myös yhteiskunnallisesti kantaaottavaa sanottavaa, ja osa näistä havainnoista nauratti miltei pissat housuun:

”Siis avoin suhde poly-intentioilla ja polyamorinen suhde perinteisen avioliiton intentioilla? Se kuulosti hifi-kahvilan jonossa tehdyltä tilaukselta: avoimesta suhteesta jauhettua polyamoriaa yksiavioisella vaahdolla, joka viime hetkellä saatettaisiin kuitenkin vaihtaa aivan tavalliseen kahviin.”

Minun teki tiukkaa lukea tämä romaani loppuun, ei siksi, että se olisi ollut kielellisesti tai tyylillisesti heikko – päinvastoin, nautin lähes kaikesta, mistä tässä kuvattiin – paitsi todella pitkäpiimäisistä pohdinnoista suhteen tulevaisuudesta. Romaanissa on myös suuri epätasapaino  kertojan ja tämän rakastetun elämänalojen kuvauksen välillä: Alvarilla on tässä koko ajan töitä, opintoja ja erittäin nousujohteisia urasuunnitelmia, mutta Franka ei paljasta paljoa elämästään pakkomielteisen rakkauden ulkopuolella. Hänellä ei ole eron jälkeen varaa kunnon asuntoon, mutta hänellä on varaa lentää Alvarin perässä maailmalle harva se viikko. Lopulta hän pääsee asumaan miehen kanssa Amsterdamiin, mutta sielläkään hän ei keksi oman mustasukkaisuutensa märehtimisen rinnalla muuta tekemistä kuin tangoharrastuksen. Tangokuvaus tosin pelasti teoksen toisen puoliskon, ja toi Frankan kitkeränsuloiseen kärsimykseen edes ripauksen toivoa.

Romaanin konteksti on vaihtoehtoisen klubikulttuurin ulkopuolella kauttaaltaan urbaanin keskiluokkainen, jopa elitistinen, ja Franka valitsee sosiaalisen nousun Alvarinsa kautta, onhan tämä lupaava Oxfordin intellektuelli. Franka ja hänen aiempi miehensä vaikuttivat tyypillisiltä kulttuurialan pätkätyöläisiltä, eikä Franka itse ainakaan tämän tarinan kehyksissä vaikuta henkilöltä, joka kykenisi täyspäiväiseen työhön, onhan hän täysin omistautunut tunne- ja seksielämälleen.

Kirjassa arvokasta on rehellinen pohdinta siitä, sopiiko vanhemmuus ja polyamoria yhteen. Ja kuten Alvarkin saa tässä kokea, lopulta vain harvat naiset ovat edes teoriassa kiinnostuneita tekemään lapsia miehen kanssa, joka on sitoutuneessa suhteessa toisen kanssa. Polyamoristisiin kuvioihin saattaa päätyä henkilöitä, joilla on jo lapsia, mutta tässä kuvattu insinöörimäinen lapsenteon suunnittelu ja ”kandidaattien” kanssa neuvottelu järjestelyn reunaehdoista tuntui kauttaaltaan kylmältä tavalta hoitaa ihmissuhteita.

Pidin kirjassa musiikista, leffasitaateista, klubielämän kuvauksesta, ja reissuista Oxfordiin, Amsterdamiin ja Espanjaan. Ja voin rehellisesti tunnustaa, että varsinkin viimeisen kolmanneksen aikana luin pariskunnan kondomiaiheisia keskusteluja täysin kursorisesti, koska ne pitkästyttivät minua.

Pieni piru minussa suosittelee juuri tätä teosta äitienpäiväkirjaksi Väli-Suomen taantuvien pikkupitäjien mammoille, tyynynaluskirjaksi. Äitiys ei ole teoksen pääteema, mutta tässä yritetään vielä tulla äidiksi kypsällä iällä ja pohditaan myös omaa kykenevyyttä ”kakkosäitiyteen” viisikymppisenä. Millainen vastaanotto ei-biologista polyamoristisen perheen mummoikäistä äitiä sitten odottaa päiväkodin portilla, neuvolassa, koulun vanhempainvartissa, siitä voisin hyvinkin lukea toisen romaanin – varsinkin siksi, että tiedän, etten itse kykenisi suurenkaan rakkauden vuoksi päätymään tuollaiseen rooliin.

 

Snobismia suoraan suoneen

loistava-menneisyysEdward St. Aubyn (s.1960) on brittikirjailija, jonka tuotanto on mennyt minulta kokonaan ”ohi” 1990-luvulla. St. Aubyn julkaisi Patrick Melrosesta kertovan autofiktiivisen trilogiansa Yhdysvalloissa vuosina 1992-4, ja sarjaa täydentävät vielä kaksi myöhempää osaa. Kirjasarja on noussut uuteen suosioon v. 2017, kun siitä alettiin tehdä tv-sarjaa. Samaan syssyyn Otava päätti suomentaa kirjasarjan, josta trilogia on julkaistu samoissa kansissa Loistava menneisyys – nimellä (2018, suom. Markku Päkkilä).

Luin trilogiaa hitaasti kahden viikon laina-aikana, kykenemättä ahmimaan sen varsin raskaita teemoja. Trilogia kertoo paljon muustakin kuin insestistä ja suonensisäisten huumeiden käytöstä, ja tyylillisesti se tuntuu perineen paljon Evelyn Waughin Mennyt maailma– teoksesta. Waughiin viitataan myös intertekstuaalisesti kaivaten hänen reippaita juhliaan. Kirjan konteksti on kompromissittoman yläluokkainen, eikä tästä henkisestä perimästä tunnu kukaan saavan potkuja, vaikka saapuisi juhliin verinen ruisku kyynärtaipeessa. (Tätä teoksissa ei tapahdu, mutta Patrick tuntuu viettävän 80-luvun rikkaiden ystäviensä vessoissa.)

Ensin täytyy tunnustaa, että olisin luultavasti ihastunut kirjasarjaan pidäkkeettömämmin 20-vuotiaana kuin 45-vuotiaana. Varsinkin trilogian toinen osa Bad news (Ikävä juttu) olisi taatusti kolahtanut silloiseen rappioromantiikkaa ihannoivaan itseeni. Sarja kolahti edelleen, mutta oli myös rankkaa lukea päähenkilön pohjattomasta itsetuhoisuudesta. Ja osa huumetrippien kuvauksista tuntui jopa pitkäveteiseltä, koska ne olivat sekasortoisella tavalla perin sivistyneitä ja oppineita.

Trilogiassa siis kartoitetaan ”tuhlaajapoika” Patrick Melrosen elämää 5-vuotiaasta noin kolmikymppiseksi, jolloin hän on parantunut pahimmasta huumehelvetistään ja palannut Britannian seurapiireihin. Patrickin alkoholisoitunut pedofiili-isä kuolee miehen ollessa parikymppinen, ja hänet lähetetään New Yorkiin hakemaan tämän tuhkia. Ensimmäinen osa sijoittuu siis 60-luvun Provenceen, toinen osa New Yorkiin vuonna 1982, ja kolmannessa osassa seikkaillaan Lontoossa ja Cotswoldsin maaseudulla vuonna 1990.

Patrick on tullut isänsä hyväksikäyttämäksi 5-vuotiaasta eteenpäin, eikä hänen sekakäyttäjä-äidillään riitä voimia puuttua asiaan, vaikka hän on tietoinen miehensä taipumuksista. Myöhemmin vanhemmat eroavat, rikas amerikkalainen äiti nousee ahdingostaan, mutta isä jää Ranskaan elämään rappioelämää ex-vaimonsa antamilla almuilla. Kasvavalle Patrickille ainoa lohtu on se, ettei isä ole menestynyt, vaan kenties lunastanut hänelle kuuluvan alhaisen paikan yhteiskunnassa.

Trilogiassa on vähän osioita, jotka eivät tavalla tai toisella liity päihteisiin. Nuorten huumeriippuvuuksia ei moralisoida, koska vanhempien ikäpolvi marinoituu kosteilla lounaillaan saaden aikaan lähes yhtä pahaa jälkeä. 1990-luvulle tultaessa lähes jokainen Patrickin elossa oleva ystävä kuuluu NA- tai AA-ryhmään, joiden hoivissa heistä tulee ympäristölleen sietämättömiä. Patrickiä itseään vainoaa edelleen kolmikymppisenä lapsuuden synkät varjot huolimatta lukuisista terapiasuhteista. Vihan tunteen käsittely tuntuu olevan hänen elämänsä läpileikkaava teema, vielä hankalampi kuin päätös lopettaa suonensisäisten huumeiden käyttö.

Tyylillisesti St. Aubynin teokset eivät muistuta Karl Ove Knausgårdin pikkutarkkaa arkista kerrontaa, mutta isäsuhteen käsittelyssä heillä on paljon samaa (huolimatta siitä, ettei Knausgårdin isä ollut pedofiili). St. Aubynilla tosin huomio kiinnittyy sivuhenkilöihin ja laajempaan maailmaan, kun taas Knausgårdin pitkät monologit ovat enemmän introspektiivisiä. Uskoisin kuitekin, että ”Knasun” ystävät saattaisivat ammentaa paljon myös tästä trilogiasta, jolle on luvassa kaksi jaksoa lisää. Sivumäärä jää vaatimattomammaksi, ja teokset ovat myös helpompilukuisia. Ehkä St. Aubynin tarkoituksena ei ole myöskään luoda kirjallisia spektaakkeleja, vaan luin teoksia aitoina pyrkimyksinä nostaa seksuaalisen hyväksikäytön ja riippuvuuksien välisen yhteyden teemaksi, joka vaatii myös yhteiskunnallista tarkastelua.

Luin teokset oikeassa järjestyksessä, ja suosikkini kaikessa kammottavuudessaan oli ykkösosa Never Mind. Kolmososaa Some Hope en luultavasti olisi jaksanut lukea itsenäisenä teoksena. Siinä esimerkiksi kartanon emäntä Bridgetin hahmo ei olisi avautunut lainkaan yhtä kiinnostavana, ellen olisi ensin tavannut häntä 60-luvun Ranskassa pilveä polttavana, seksuaalisesti vapautuneena tytön huitukkana.

Teoksessa käydään läpi vuosikymmenten yläluokkaisilla päivällisillä, joiden snobistiset järjestelyt tuottavat Patrickille nautintoa. Suvun perimä on edelleen se järjestys, joka pitää hänen elämäänsä jollain tasolla pystyssä. Cotswoldsissa hän pääsee juhliin, joihin osallistuu prinsessa Margaret, mutta niissä hän tyytyy terapeuttisiin keskusteluihin ex-narkkariystäviensä kanssa. Illallispöydässä prinsessa Margaret saa leningilleen peurapaistin kastiketta, joka kaiken lisäksi oli makunsa puolesta pohjanoteeraus. Kaikkia kartanon vieraita ei voida kutsua samaan pöytään prinsessan kanssa, vaan heidät lähetetään taksilla piiloon Bossington-Laneille naapurikartanoon.

St. Aubynin huumori kohdistuu aateliston ja muun yläluokan sisäsiittoisuuteen, pakkomielteisiin ja ahdasmielisyyteen. Miespuolisten perillisten tuottaminen sukuun on edelleen monien miesten ykkösprioriteetti, joka ohittaa aviollisen uskollisuuden. Lasten läsnäolo aikuisten juhlissa on suuri etikettivirhe, ja heidän ottaminen mukaan sunnuntain jumalanpalveluksiinkin on kyseenalaista. Sakasti on anglikaanisessa kirkossa sopiva paikka säilyttää sylilapsia, eikä evankelisille irtiotoille ole suurta sosiaalista tilausta.

Minulle teosten suurin anti oli niiden tietynlaisessa terapeuttisuudessa, jossa kuitenkin aidon snobistisesti piikiteltiin terapiakulttuurille. Odotan sarjan loppuosilta lisää johtopäätöksiä huumevieroituksesta ja oivalluksia päihteettömästä elämästä. Patrick Melrosen yläluokkainen narkkielämä oli kyllä yhtä raadollista luettavaa kuin kaikki muukin ”alan kirjallisuus” huolimatta siitä, että päähenkilöllä oli varaa hotellien huonepalveluun ja runsaisiin tippeihin limusiinikuskeille. ”Alan kirjana” se vakuutti siksi, että St. Aubyn onnistuu pysymään toiveikkaana sortumatta kuitenkaan tyypillisimpiin sentimentaalisuuksiin.

Illallista Tove Jansson-salissa

Ruth WareBrittien psykologinen trillerituotanto on omanlaisensa teollisuus, jonka kirjoittajilla on oltava hallussaan sama kaava, menestyksen algoritmi. Olen lueskellut ainakin viiden tuoreimman menestyskirjailijan teoksia (Paula Hawkins, Clare Mackintosh, J.K. Tremayne, J.P. Delaney ja Ruth Ware) ja löydän näiden teosten välillä niin paljon yhtäläisyyksiä, että melkein heikottaa.

Tosin en ole asiasta hämmentynyt tai huolissani, mutta se huvittaa.

Lukemissani kirjoissa kauhu on rakentunut näiden kolmen asian ympärille (tai niiden yhdistelmälle): 1) päähenkilön päihde- tai mielenterveysongelma tai traumatausta, 2) kuolleet tai kadonneet lapset, 3) eristetty tai kontrolloitu paikka (kuten saari, syrjäkylä, kesämökki, laiva, älytalo).

Ruth Waren toisessa romaanissa Nainen hytissä 10 (Otava, 2017, suom. Terhi Kuusisto) kauhun kohteena toimii luksusristeilijä Aurora Borealis, jonka tarkoituksena on viedä huippurikkaita katsomaan Norjan vuonojen revontulia eksklusiivisessa seurassa. Laivan neitsytmatkalle on kutsuttu mediaväkeä, ja lontoolainen toimittaja Laura ”Lo” Blacklock pääsee lyhyellä varoitusajalla mukaan paikkaamaan pomoaan.

Reilu kolmikymppinen Lo on ollut uskollisesti töissä samassa matkailulehdessä jo kymmenen vuotta, mutta ura on tyssännyt jo aikoja sitten, ja työn sisältö on puuduttavaa. Risteily on hänelle näytön paikka, sillä onnistunut juttu voisi poikia äitiysloman sijaisuuden ja oikeita juttukeikkoja maailmalle. Kukaan muukaan ei ole tullut laivalle rentoutumaan, vaan nimenomaan verkostoitumaan kyynärpäät verillä rahaeliitin kanssa.

Minusta kirjassa oli varsin lupaava alkuasetelma, ja olin klaustrofobisesta tunnelmasta aidosti kauhuissani ainakin puoliväliin saakka. Ruth Ware vaikuttaa kirjailijalta, jolle pohjoinen ulottuvuus on rakas – hänen esikoisteoksessaan Synkän metsän siimeksessä viihdyttiin pohjoisenglantilaisella kesämökillä, myös viileissä tunnelmissa. Tässä romaanissa viljellään huumorin sävyttämänä monia skandi-kliseitä, ja miehistö puhuu paikoitellen herkullista tankeroenglantia. Muumit, Henning Mankell ja moni muu skandikirjallisuuden helmi mainitaan, ja Norjan perukoilla tuntuu asuvan vain kalapuikkokapteeneja.

Luin kirjan sujuvasti, ja nautin matkanteosta, vaikka en ollut vakuuttunut kaikista henkilöhahmoista enkä juonesta. Sivuhenkilöt jäivät hyvin ohuiksi karikatyyreiksi, enkä oikein jaksanut edes spekuloida murhaajan identiteetillä. Päähenkilön omaa mielenterveyshistoriaa käsiteltiin suht uskottavasti, ja kirjassa myös pohdittiin masennuslääkkeiden pitkäaikaisen käytön rasituksista muistille ja havainnointikyvylle.

Tämä teos ei ollut heikoin esitys em. kirjailijoiden tarjonnassa, mutta en usko sen jättävän minuun syvää muistijälkeä. Sen verran kevyt trilleri tämä on, että uskallan suositella tätä vaikka matkalukemistoksi laivalle. Ja nimenomaan lomalukemistona teos voi toimia, koska se ei vaadi syvällistä keskittymistä.

Kirja saattaa myös miellyttää lukijoita, jotka rakastavat lifestyle- lehtiä. Laivan tunnelmien ja sisustuksen kuvaus oli ansiokasta. Pidin tästä samalla tavalla kuin pidin J.P. Delaneyn lontoolaisen älytalon kuvauksesta teoksessa Edellinen asukas. Superrikkaiden maailmaan kurkistaminen on ehkä se ”koukku”, joilla tämäntyyppisiä kirjoja myydään. Mutta ehdoton rimanalitus tässä oli viittaus Fifty Shades of Grey:hin, ja sen jälkeen en enää jaksanut ottaa mitään juonessa tosissaan.

 

Ars vincit omnia

Burton Muusa”Taide voittaa kaiken” lukee hienostuneen Skelton-instituutin seinässä Lontoon Westendissä. Nuori Odelle Bastian, trinidadilainen kirjallisuuden kandidaatti ja runoilija, saa instituutista sihteerin pestin, vaikka on ”värillinen” ja laivantuoma. Tätä ennen Odelle on ainoastaan myynyt kenkiä luvatussa maassa, jonne pääsi voitettuaan Kansanyhteisön runokilpailun. Eletään vuotta 1967, jolloin urbaani nuoriso on vapautumassa kahleistaan, mutta Odellen vapautuminen tapahtuu hitaammin.

Näin alkaa Jessie Burtonin romaani Muusa (Otava, 2018, suom. Natasha Vilokkinen), joka vie lukijansa 1960-luvun Lontooseen ja 1930-luvun Andalusiaan. Teoksessa on kaksi päähenkilöä, luovuuden tuskissa pinnistelevää naista, Odelle ja Olive Schloss. Olive on päätynyt Espanjaan fasismia pakoon, sillä hänen juutalaisen isänsä taidebisnekset eivät enää kannata Wienissä. Espanjassa he kohtaavat uuden fasismin, jonka suhteen he ovat kädettömiä. Oliven äiti on lontoolainen, mutta hänen itsetuhoinen masennuksensa vaatii hermolepoa paremmassa ilmastossa. Olive maalaa maatilan ullakolla vanhemmiltaan salaa. Hän on hakenut ja saanut paikan Sladen taidekoulusta Lontoosta, mutta ihastuttuaan naapurin tulisieluiseen Isaaciin, taideopettajaan ja ammattiyhdistysaktiiviin,  muuttosuunnitelma lykkääntyy.

Teos jäljittää naisia, jotka ovat syystä tai toisesta joutuneet pienentämään itseään yhteiskunnan vaatimusten vuoksi. Se on viihdekirja johtuen romantiikan ja aistillisen kuvauksen runsaudesta, mutta Burton on hyvin perehtynyt konteksteihinsa, ja osaa tuottaa juonellisia yllätyksiä. Paikoitellen, varsinkin Espanja-osuuksissa, meininki lipsahtaa saippuaoopperan puolelle, mutta Lontoo-osuudet pelastavat kirjan takaisin maan päälle. Kirjan nykyisyys on kiehtovampi kuin menneisyys, ja Odelle on tyyppi, joka ei elämässään mene siitä, mistä aita on matalin.

Aloitin Burtonin esikoisteoksen, Nukkekaapin, lukemisen viime vuonna, mutta se jäi kesken pitkäpiimäisen kuvauksen vuoksi. Tässä ei taas ollut tylsiä hetkiä, teksti oli vetävää, jopa niin vetävää, että olisin halunnut lukea lisää taiteen tekemisestä tai Odellen tapauksessa kirjallisen uran etenemisestä. Tämä on älykästä viihdettä, jonka lukijan täytyy tietää jotain maailmanhistoriasta – ja onneksi Burton ei sorru tapahtumien puhki selittämiseen. Teoksen lopussa hän antaa runsaat lähdeviitteet, jotka tuntuivat hieman turhilta. Turhilta siksi, että ymmärtääkseni Isaacin ja Oliven tarina oli täysin fiktiivinen, ja siksi ei ole olemassa mitään ”taustaa”, johon tiedonhaluisen lukijan kuuluisi perehtyä. Tämä tietysti on makukysymys, eikä lähteiden läsnäolo mitenkään heikennä lukukokemusta.

Teos herättää kysymyksiä taiteilijoiden identiteeteistä, koska maailmanhistoriaan on taatusti mahtunut loputtomiin naisia, jotka ovat maalanneet miestensä töitä. Kirjallisuuden saralla tämä on varmasti ollut vielä yleisempää, koska kirjoittaminen ei toimintana ole niin näkyvää kuin maalaaminen. Tässä Olivea ei kukaan pakota toimimaan kuten hän toimii, vaan hän on omien ennakkoluulojensa vanki. Miespuolinen muusa on vastahakoinen subjekti, joka ei pyri hyötymään naisesta taloudellisesti, vaan kokee tilanteen kiusallisena.

Veikkaan, että tämä kirja tulee herättämään blogistaniassa ristiriitaisia tunteita. Minulle lukukokemus jäi plussan puolelle, vaikka teoksen uskomattomat yhteensattumat hieman rasittivat. Henkilöhahmoissa oli särmää, mutta tuntui, että kirjailijalla oli silti taskussaan joku menestysromaanin kaava, jota käyttäessä voi hyvin lipsahtaa 80-lukulaisiin saippuaoopperan tunnelmiin (jos espanjalaisella tilalla olisi ollut uima-allas, siellä olisi varmasti tapeltu kuumasta oriista Dynastia-tyyliin). Historiallisena romaanina tai sukuromaanina teos ei minua puhutellut, mutta kuvauksena taidemaailman kirjoittamattomista säännöistä se oli viihdyttävä ja hyvin pohjustettu.

HELMET- haasteessa teos sopisi moneen kohtaan, mutta sijoitan sen nyt kohtaan 14: ”Tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan”.