Yorkshirelaista mummoenergiaa

Teos: Beth O’Leary: Vaihtokauppa (WSOY, 2021)

Suomennos: Taina Wallin

Äänikirjan lukijat: Kati Tamminen ja Eeva Eloranta

Leena Cotton on kolmikymppinen markkinointialan urakiipijä Lontoossa. Tehokas ja työlleen omistautunut nainen saa burnoutin epäonnistuttuaan asiakaspresentaatiossa, ja joutuu kahden kuukauden pakkolomalle työnantajansa määräyksestä. Tilanne kauhistuttaa Leenaa, sillä hän ei oikeasti tiedä, mitä tekisi, jos vapaa-aikaa olisi rajoittamattomasti. Myös Leenan poikaystävä Ethan on työhullu ja saman firman palveluksessa. Miestä ei voi houkutella yhteiselle Balin seikkailulle, eikä Leena muutenkaan kaipaa radikaalia maisemanvaihdosta toiselle mantereelle.

Eileen Cotton, tämän isoäiti, naapurustoaktiivi pikkukylässä Yorkshiressa Leedsin läheisyydessä, etsii uutta rakkautta miehen lähdettyä nuoremman matkaan. Flaksi on käynyt huonosti 160 asukkaan kotikylässä, joten seuranhaun reviiriä on laajennettava. Hetken mielijohteesta kaksikko keksii vaihtaa koteja niin, että isoäiti pääsisi deittailemaan pääkaupungissa.

Tässä teoksessa selvästi pyritään tavoittamaan eri-ikäisiä lukijoita, mikä on aina hyvä idea chicklitin rintamalla. Mummon ja aikuisen lapsenlapsen suhde on raikkaan erilainen teema, ja eläkeläisen tutustuminen internetin ihmeelliseen maailmaan kirvoittaa nauruhermoja.

Teoksen vakavampi teema liittyy Leenan pikkusiskon taannoiseen syöpäkuolemaan. Perheen kaikki naiset kärsivät surusta omalla laillaan, mutta Leenan äiti Maryan on erakoitunut asuntoonsa muistojen äärelle. Äidin näkökulma jää hieman marginaaliin, mutta huoli hänen mielenterveydestään kasvaa tarinan aikana. Tämä tosin osaa yllättää seikkailunhalullaan, josta hössöttävä Eileen on turhaan kauhuissaan.

Ylipäänsä suvussa on onnistuttu välttämään vaikeita puheenaiheita, ja puhumattomuuden perimä jatkuu myös Leenassa. Pohjoisen Englannin työväenluokkainen jurous, mutta samalla elämäntavan aitous ja juurevuus asettuvat kirjassa tutkiskelun kohteeksi. Nämä tyypit kyläilevät ja keittelevät teetä loputtomiin, mutta eivät useinkaan onnistu kohtaamaan toisiaan merkittävällä tavalla. Varsinkin Eileenin eriskummallinen naapuruussuhde muodostuu haasteeksi, eikä kukaan voi täysin tietää, kuinka orapihlaja-aidan leikkaaminen voi lopulta muuttaa elämän suunnan.

Yorkshiressa Leenan tehtäväksi lankeaa toukokuisten kyläjuhlien järjestely yhdessä kylän aktivistien kanssa. Paikallinen opettaja Jackson on mukana, mutta Leena aikoo olla uskollinen Ethanille, vaikka tämä ei ehdi työkiireiltään edes pistäytyä pohjoisessa. Leenalla taas riittää kiirettä ruokakojujen, bajamajojen ja kevätsalon designin suunnittelussa. Organisoinnissa on haasteensa, sillä myös naapurikylän tappelevat samoista resursseista. Kirjaan mahtuu myös ripaus kunnallispolitiikkaa, mikä on erikoista tämän genren sisällä.

O’Learyn aiempi menestysteos Kimppakämppä taitaa olla tämän teoksen edeltäjä, ja sekin alkoi kiinnostaa, jos siinä on vähänkään yhtä luovia arjen ongelmanratkaisun keinoja kuin tässä teoksessa. Kaiken kaikkiaan ilahduttava tuttavuus, jota uskallan suositella varsinkin itseäni vanhemmille lukijoille.

Tulevaisuuden kuntouttavasta työtoiminnasta

Teos: Emma Puikkonen: Lupaus (WSOY, 2019)

Äänikirjan lukija: Hanna Saari

Polttavan ajankohtaisista romaaneista on joskus vaikea kirjoittaa, koska merkit kirjan näyttämästä tulevaisuuden suunnasta tuntuvat liian todellisilta omassa arjessa. Emma Puikkosen teoksesta Lupaus olenkin jo lukenut arvioita, ja olin iloinen saadessani kirjan äänikirjana, kun painettuun teokseen oli pidempi jono. Luin myös aikanani hänen novellikokoelmansa Eurooppalaisia unia, enkä osannut kirjoittaa siitä arvioita, koska se oli niin moniuloitteinen.

Myös tämän teoksen suhteen koin rimakauhua, koska romaani äänikirjana oli haasteellinen rasti. Romaanissa on kyllä selkeä juoni, ja järeät yhteiskunnalliset teemat, mutta Puikkosen kerronta on polveilevaa ja epälineaarista, ja siinä korostuu äidin ja tyttären arjen kaoottinen dialogi. Tunnustan, että aloitin kirjan kuuntelun kolme kertaa pääsemättä siinä kovinkaan pitkälle. Välillä luin taas arvioita, ja päätin olla stressaamatta siitä, etten välttämättä hahmottaisi koko kirjan juonta pelkän kuuntelun varassa.

Teoksen kertoja on ilmastoahdistunut yksinhuoltajaäiti Rinna, jonka taipumus turvallisuushakuisuuteen ja ylihuolehtimiseen alkaa pikkuhiljaa nakertaa hänen elämänhaluaan. Seela-tytär kasvaa äidin kanssa tämän lapsuudenkodissa, valkoisessa talossa, joka on periytynyt Rinnalle tämän isän jouduttua palvelukotiin. Talo sijaitsee villiintyvän luonnon keskellä, alueella liikkuu peuroja ja jäniksiä, mutta suurimpana uhkana ovat alati lisääntyvät punkit. Kun Seela sairastuu puutiaiskuumeeseen, Rinnan mielenterveys romahtaa ja pian hän löytää itsensä kaltaistensa ahdistuneiden kanssa kuntouttavasta työtoiminnasta siirtolapuutarhasta.

Ilmastoahdistuneita on kaikilta yhteiskunnan sektoreilta, mutta eniten se on resonoidut äideissä. Rinna on luvannut tyttärelleen pelastaa tämän, ja lupauksen vakavuus ottaa voimille. Hän yrittää pitää yllä sokerihuuruista vaahtokarkkitodellisuutta tyttären läsnäollessa, mutta naisen rinnakkaistodellisuus on karun puristava.

Teoksessa matkaillaan myös Grönlannissa, jossa Rinnan veli Robert on tutkimassa jäätikköjä kansainvälisessä tutkimusryhmässä. Sieltä hän aikoo tuoda siskontytölleen lumitimantteja. Rinnan ja Robertin suhde tulehtuu, kun Rinna alkaa kaivaa lapsuudenkodin pihaan bunkkeriaan ja tuhoaa edesmenneen äidin perennapenkit. Robertin ja tämän rakastajan Neevin vaikea rakkaustarina oli minulle tässä kirjassa raikkain osio, vaikkakin surullinen. Neevin perheen tarina oli kiinnostava sivupolku, jossa päästiin seuraamaan Britannian myrskyisiä mellakoita.

Bunkkerikauppias Tuuli on jo miltei karikatyyrinoloinen hahmo, jonka logiikka lähenee perussuomalaisten ilmastofilosofiaa. Hänen tavoitteenaan on päästä unelmalomalle Senegaliin myymällä ahdistuneille turvallisuutta. Tuulikin saa modulistaan alennusta, kun suostuu ottamaan bloggarit työmaalle raportoimaan suunnitelma B:n kannattavuudesta. Kaikessa ärsyttävyydessään hän tuo muuten vakavaan juoneen särmää ja huumoria.

Teoksen tulevaisuudessa Seela on jo teini, ja pääsee viettämään ”tyttöjen päivää” eduskuntaan. Hän on pääministeri Rahimin vieraana, ja hän pääsee kuuntelemaan ministerin huolia tämän paniikkikohtauksen keskellä. Oletetusti muslimitaustainen pääministeri oli myös kiinnostava hahmo, vaikka jäikin kirjan kokonaisuudessa marginaaliseksi.

Kaiken kaikkiaan Lupaus on uskottava ja monisyinen tulevaisuusdystopia, jossa ihmissuhteiden ulottuvuus on keskeinen. Lapsinäkökulma on vahva, ja satujen, tarinoiden ja leikkien ulottuvuus keventää muuten vakavaa kerrontaa. Juuri nyt ilmastoahdistuksen teema oli minulle liian painostava, mutta voin hyvin kuvitella, että teos saattaa olla jollekulle toiselle tämän vuoden tärkein teos. Itse samastuin eniten kuntoutuskurssin arkeen, koska se toi näkökulmia myös vielä voimassa olevan aktiivimallin kehitysvaihtoehtoihin, ja sellaiselle kuvittelen itsekin vielä jonain päivänä osallistuvani, tässä maailman onnellisimpien ihmisten maassa.

Rapujen esikoulussa

Teos: Emma Rous: Au pair (Minerva, 2019)

Käännös: Sisko Ylimartimo

Emma Rous on brittiläinen esikoiskirjailija, jonka teos Au pair on ollut kansainvälinen hitti monessa maassa. Dekkareiden ja trillereiden saralla näkyy nyt useampiakin teoksia, joissa huomio keskittyy lastenhoitajiin, kotiapulaisiin ja au paireihin – itse luin äskettäin Pierre Lemaitren varsin kammottavan romaanin Verihäät ja odotan saavani käsiksi Leila Slïmanin teoksen Kehtolaulu, josta olen lukenut eniten arvioita etukäteen. Au pairista en tiennyt mitään, mikä on aina hyvä asetelma. Teos myös kertoo ajasta, jolloin olen itsekin työskennellyt au pairina ja tutustunut heidän verkostoihinsa toisessa maassa – eli samastumispintaa riittää.

Tarina on hieman erilainen kuin mitä odotin, sillä tässä yläluokkaiseen perheeseen tuleva au pair on britti itsekin, eli teos ei kerro kulttuurieroista. 18-vuotias lontoolainen Laura saapuu Norfolkiin Summerbournen herraskaiseen residenssiin viettämään välivuotta lukion ja yliopiston välillä. Kylässä ei ole mitään tekemistä nuorille, joten Laura on vapaa-aikanakin isäntäperheensä käytettävissä. Perheen äiti Ruth on kotiäiti ja isä Dominic työskentelee viikot Lontoon Cityssä rahaa vuolemassa. Lauran ainoa tehtävä on kolmivuotiaan pikkuvanhan Edwinin kaitseminen silloin, kun talon emännällä on omia menoja.

Teosta on vaikea arvioida tekemättä juonipaljastuksia, mutta yritän antaa ruusuja ja risuja yleisimmällä mahdollisimmalla tasolla. Hyvää kirjassa oli, että kuvattu au pair-hahmo ei ollut ihmishirviö. Jännitys kirjassa on tosiaankin psykologista, ja väkivallan ja kauhun määrä pysyy hyvän maun rajoissa. Melodraamaa oli omaan makuuni liikaa, mutta psykologisesta näkökulmasta tyypit olivat asteen uskottavampia kuin joissain muissa suosituissa brittitrillereissä, joita olen viime aikoina lukenut (övereintä melodraamaa on ollut J.K. Tremaynella ja Ruth Warella). Myöskään alkoholilla ja huumeilla ei ollut suurta roolia, mikä on ollut niin yleistä joissakin teoksissa, että olen jo epäillyt kirjailijan kirjoittaneen niitä kännissä.

Paikallisesta folkloresta ja 90-luvun ajankuvasta olisin voinut lukea enemmänkin. Luontokuvaus, ja varsinkin rantaelämän kuvaus oli herkullista, vaikkakin vähäistä, eletäänhän tässä meren sylissä ja opetetaan rapuja käymään esikoulua. Vaikka teoksen isäntäperhe kuuluu varakkaaseen yläluokkaan, he tuntuvat löytävän elämänilonsa hyvin samanlaisista asioista kuin muutkin kyläläiset – kuten luonnosta. Teos keskittyy luokkaeroihin huomattavasti vähemmän kuin tämäntyyppiset teokset yleensä.

Teos keskittyy sukusalaisuuksiin, sisarussuhteisiin, perintökysymyksiin ja riskiraskauksiin. En tiedä, johtuuko Britannian lainsäädännöstä, että siellä yhteiskunnan ulkopuolella synnyttäminen on ainakin jossain vaiheessa ollut mahdollista – koska siellä ei ole pidetty samanlaista kattavaa henkilörekisteriä kuten esimerkiksi Pohjoismaissa. Yksityisen kätilön rooli jäi myös kutkuttamaan – eli pohdin, millaisia salaisuuksia he saattavat kantaa, jos lapsia ei ole pakko rekisteröidä heti syntymän jälkeen. Kysymys kotisynnytyksistä herätti minussa taas eettistä pohdintaa, ja tämän romaanin luettuani katsoin asiaa hieman eri näkökulmasta kuin olen katsonut ennen.

Kirjan kaksi aikatasoa toimivat hyvin, kokonaisuus oli tasapainoinen ja jännitys tiivistyi loppua kohti. Luultavasti tämä teos nousee lukemieni brittitrillereiden parhaimmistoon (Goodreads 4 tähteä), kun aika moni muu on jäänyt laimeaksi tuttavuudeksi.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 4: ”Kirjailijan ainoa teos.” Teos sopii moneen haastekohtaan, eli on varsinainen kirjajokeri.

Älä unohda nesessääriä!

Teos: Jessica Fellowes: Mitfordin murhat. (Otava, 2018)

Suomennos: Laura Beck

Mitfordin sisarukset kuuluvat Britanniassa 1900-luvun julkkisikoneihin, joiden elämää on raportoitu niin roskalehdissä, kirjallisuudessa kuin TV-sarjoissakin. Mitfordeista kuuluisin oli sisarusparven viides lapsi, Unity Mitford, joka matkusti 20-vuotiaana Saksaan ollakseen lähempänä Führeriä ja petyttyään yksipuoliseen rakkauteen ampui itseään päähän vammauttavin seurauksin. Myös parilla muulla sisaruksella oli natsisympatioita, ja perheen äidin tiedetään tukeneen ainakin fasistisia voimia. Toisaalta pari muuta sisarusta kääntyivät sosialisteiksi, ja parilla ei tiedetty olevan vahvoja poliittisia kytköksiä. Noin ylipäänsä perhettä pidettiin vinksahtaneena, ja vanhempien kasvatusmetodeja eriskummallisina.  

Jessica Fellowesin uutuusdekkaria Mitfordin murhia voi toki lukea ilman kontekstin tuntemista, mutta mielestäni se auttaa tarinan ymmärtämisessä. Teoksessa keskiössä ovat 17-vuotias Nancy Mitford ja perheen uusi noin samanikäinen lastenhoitaja Louisa Cannon, jotka tahtomattaan sattuvat keskelle erikoista murhamysteeriota. Nuorten naisten alkava ystävyys on luokkaeroista johtuen ”hauras kuin inkiväärikeksi”, mutta se kasvaa hiljalleen jaettujen salaisuuksien kautta. 

Voi huoh tätä fiktion ihanuutta. Kirjaa on mainostettu sekoituksena Downton Abbeyn luokkadraamaa ja Agatha Christien jännäreitä. Ja kyllä, teos on kevyehkö, hupsutteleva, ilkikurinen, paikoitellen jopa tärähtänyt. Kirjaan on ympätty lähes kaikki brittiläiseen yläluokkaan liittyvät kliseet, ja niille myös nauretaan hyväntuulisesti. Louisa Cannon ja hänen ystävänsä junapoliisi Guy Sullivan Brightonin ja Lewesin radalta edustavat teoksessa rahvasta, jolla kuitenkin on laajempi toimintahorisontti kuin kultaiseen häkkiin suljetulla pikku Nancyllä. 

Junilla on suuri symbolinen merkitys romaanissa, niin rikoksen tapahtumapaikkana kuin vapauden välittäjänä. Hienoilla naisilla on aina mukana nesessäärit, mutta suuren lapsiperheen voi olla helpompi matkustaa kolmannessa luokassa kuin ensimmäisessä, jossa riehumista ja kirkumista ei sallita. 

Teos iski minuun kuin häkä siksikin, että aloin muistella sen kautta teini-iän kielikursseja Brightoniin ja Hastingsiin – olen varmasti käynyt jokaisessa kirjassa mainitussa merenrantakylässä ainakin pyörähtämässä. Parhautta edustaa Rose-tädin teehuone kylässä nimeltä St. Leonard-on-Sea, jossa tarjoillaan överejä kermaleivoksia ja skonsseja. Suvun kartano Asthall Manor sijaitsee Cotswoldsissa, seurapiiritansseissa pyörähdellään Lontoossa ja tämän lisäksi perhe lomailee Ranskan Ypresissä, samoilla tantereilla, joilla sen isä on käynyt maata puolustamassa kohtalokkain seurauksin.

Tämän tyyppisessä julkisuuden henkilöitä sisältävässä viihdekirjallisuudessa on omat rajoitteensa, ja nähtäväksi jää, jos sarja jatkuu, kuinka Fellowes tulee käsittelemään esimerkiksi Mitfordin sisarusten kasvavaa politisoitumista. Lukisin kyllä todella mielelläni jatkoa tälle seikkailulle, ja uskon tästä tulevan aivan eeppinen kirjasarja.  

Tämä teos on paljon muutakin kuin dekkari, ja ainakin itse suorastaan riehaannuin 1920-luvun henkisen ilmapiirin kuvauksesta. Kepeään ja leikittelevään formaattiin on saatu ympättyä vakavampiakin teemoja, kuten ensimmäisen maailmansodan veteraanien asema, ja tietysti sotasairaanhoitajien rooli. Noin ylipäänsä tunnelmat ovat kovin ”nuorisolaiset”, eli voisin kuvitella kirjan miellyttävän varsinkin nuoria aikuisia.  

Maahaasteessa rasti 2/196: Iso-Britannia. 

Kettuja Cumbrian viinitarhassa

Teos: Katri Soikkeli: Pahat ketut. (Torni, 2018)

Nuori Alice Addison on kirjallisuuden maisteri, joka editoi työkseen pienen kustantamon romanttisia viihdekirjoja. Hän on sitä ihmistyyppiä, joka viihtyy erinomaisesti pyjama päällä sisätiloissa jutellen mieluummin kissalleen kuin ihmisille. Kun hän perii Abigail-tätinsä talon Cumbrian maaseudulta, hän tarttuu mahdollisuuteen downshiftata elämäänsä avoimin mielin.

Kirja kertoo syrjäisestä Portestonin kalastajakylästä, jossa on yksi kauppa, yksi pubi ja kakkuja leipova naisyhdistys. Uudet tulokkaat eivät yleensä selviä umpimielisestä meiningistä puolta vuotta pidempään, ja näin uskotaan käyvän myös Alicelle. Talokaan ei ole kummoisessa kunnossa, ja häntä varoitetaan sen epäonnea tuovasta hengestä. Myös Abigail-tädin kohtalo herättää epäilyksiä, ja hänen päiväkirjoissaan on pelottavia raamatullisia vertauksia muun muassa kettuihin Herran viinitarhassa. Ullakolta löytyy myös ketunhäntä, jonka alkuperä on tuntematon. 

Luin teosta young adult-romaanina, vaikka yhtä hyvin se avautuu vanhemmallekin lukijalle. Juoneen liittyy ripaus mystiikkaa, jopa fantasiaa, ja se on myös hienovaraisella tavalla jännitysromaani. Kylän universumissa on kirjavilla motiiveilla varustettuja henkilöitä, joiden kaikkien hyvään tahtoon ei ole luottaminen. Tämän lisäksi seonnut kirjailija Selina Starheart, jonka teoksia Alice editoi, tulee paikan päälle vainoamaan tätä. Myös Alicen oman suvun salaisuudet alkavat paljastua hänen mielenterveyttään uhkaavalla tavalla. 

Parasta kirjassa on tiheä tunnelmakuvaus, johon liittyy humoristisia elementtejä. Porteston on varmasti Brexit-intoilijoiden unelmamesta – paikka, jossa edelleen vannotaan hedelmäkakkujen nimeen, ja jossa ei tunneta vegaanieineksiä. Kylässä asuu vain  yksi maahanmuuttajaperhe, jonka isä Sandeep joutuu kutsumaan itseään Peteksi, koska paikalliset eivät opi vaikeita intialaisia nimiä. Meininki on osittain jämähtänyt jonnekin 1950-60-luvuille, ja teetä tarjoillaan aidoista Royal Doulton-kupeista. 

Joulukirjaksikin teos on oivallinen, sillä Alice jää sään panttivangiksi kylän lumikaaokseen ja päätyy viettämään pyhät vähäpuheisen kalastaja-Juniperin luona. Joulua valmistellaan perinteisellä kaavalla, ja riski joutua pukeutumaan rumaan jouluvillapaitaan on valtava. 

Soikkeli varmasti tuntee pohjoisen Englannin peräkylät kuin omat taskunsa, ja päästään tässä reissaamaan myös Skotlannin puolelle yhtä tunnelmallisissa merkeissä. Teoksessa on samantyyppistä vahvaa paikallista kokemista kuin vaikka Ann Cleevesin dekkareissa. 

Minua nauratti kirjassa eniten päähenkilön työnsarka, jossa on paljon kustannusalan sisäistä itseironiaa. Työn kuvauksen tasolla teosta voi lukea myös tasokkaana chicklitinä, sillä tässä nuorempi nainen ruotii itseään vanhempien naisten kirjoitus- ja lukutottumuksia. Ei ole helppoa toimia kustannustoimittajana, jos tähtikirjailijan käsikirjoituksessa esiintyy sana ”hekumallinen” kymmenen kertaa samalla sivulla. Ja kun vielä esiin pomppaa hekumallinen dekoltée, niin ollaan jo hysterian partaalla. Kirjan tarjoama romantiikka, niissä vähissä määrin kun sitä on, on sopivan vinksahtanutta, ja ehkä kattavin teema on nuoren aikuisen oikeus määritellä suhde-elämäänsä ja sosiaalisuuttaan. 

Erityispointsit annan teokselle brittimenon autenttisuudesta, ja kielellisestä monimuotoisuudesta. Tosin olisin ehkä mieluummin lukenut tämän romaanin englanniksi. Teoksen juoni oli lopulta aika arkinen, mutta se ei haitannut, sillä kylän tyyppeihin tutustuminen oli vaivan arvoista. 

 

Saarihulluuden huipentuma?

Teos: Marianne Kurtto: Tristania (WSOY, 2018)

Tristan da Cunha on eteläisellä Atlantilla sijaitseva Britannian siirtokunta, jossa on tällä vuosisadalla asunut n. 250-300 asukasta. Saaren pääkaupunki on Edinburgh of Seven Seas, ja se on kaukaisimmalla avomerellä sijaitseva ihmisasutus tässä maailmassa. Matkaa sieltä St. Helenan saarelle on yli 2000 km ja Capetowniin 2400 km. Saarelle pääsee vain lautalla Capetownista, ja matka kestää kuusi päivää.

Marianne Kurtto sijoittaa esikoisromaaninsa Tristanille 1950-60-lukujen vaihteeseen, mutta meininki saarella tuntuu hämmentävän ajattomalta. Kalastus, kalojen prosessointi ja lampaankasvatus ovat paikallisten ainoita elinkeinoja, ja nuorten avioitumismahdollisuudet ovat hyvin rajalliset. Puhutaan siis äärimmäisestä sisäsiittoisuudesta, johon romaanissa ei viitata, mutta jo numerot puhuvat puolestaan. 

Kylän hiljainen vanhapoika Lars saa puolisokseen itseään nuoremman Lisen, ja heille syntyy poika nimeltä Jon. Lars ei kuitenkaan koe elämää saaren hiljaisuudessa tyydyttäväksi, ja hän lähtee Britanniaan myymään kalastusvälineitä. Isän poissaolo muuttaa perheen dynamiikkaa, eikä kestä kauaa, kun Larsilla on uusi morsian katsottuna emämaassa. Suhde Yvette-nimiseen kukkakauppiaaseen alkaa siitä, kun Lars etsii vaimolleen täydellistä ruusukimppua tuliaiseksi. Hän päätyy ostamaan sinisiä ruusuja, jotka Yvetten mukaan ovat ”värjätty lemmenkipeiden kalojen kyyneleillä”. 

Kurtto on meritoitunut runoilijana ennen romaanin kirjoittamista, ja tämä näkyy kielessä, sanavalinnoissa ja rytmissä. Vähempi on enempi, ja Kurtto osaa tiivistää päähenkilöiden tunteita myös sanattomaan toimintaan. Kirjaa aloittaessani en osannut edes päätellä, mitä kieltä päähenkilöt puhuvat, koska en tiennyt Tristanista tuon taivaallista. Siirtokunnan yhteys Britanniaan selkeytyi tarinan edetessä, mutta henkilöiden taustat jäivät osittain epäselviksi. Saarella tuntui olevan joitain uusiakin tulokkaita, mutta valtaosa ei ollut poistunut siirtokunnasta elinikänään, ja olivat alkuperäisten asukkien jälkeläisiä. 

Romaanin draaman kaari keskittyy vuonna 1961 oikeasti tapahtuneeseen tulivuorenpurkaukseen, jonka seurauksena koko saaren väestä evakuoitiin ensin Kapkaupunkiin, ja sieltä Britanniaan. Yksityisellä tasolla juoni ei lopulta ole kovin kummoinen, mutta tunnelmat sitäkin väkevämmät. Minussa kirja herätti valtavaa kaukokaipuuta ja ihastusta jopa ulkokirjallisista syistä. Olen ikuinen saarihullu, mutta tämä teos onnistui jo melkein ylittämään odotukseni kaukaisten saarten kuvauksesta. 

Kiinnostavaa on myös, että kaksi suomalaista kirjailijaa ovat valinneet eteläisen Atlantin saaret romaaniensa kohteeksi. Olli Jalosen Taivaanpallo kuvaa St. Helenan saarta, mutta tässä liikutaan kohti vielä tuntemattomampaa ja mitättömämpää kohdetta. Teokset ovat erilaisia kieleltään, kerronnaltaan ja volyymiltaan, mutta molemmissa on selkeä postkoloniaali ulottuvuus. Olen iloinen, että sain lukea nämä teokset suht lyhyellä aika-akselilla, jolloin toinen oli vielä tuoreessa muistissa. 

Tristania ei ole sen tyyppinen romaani, joka saa aikaan suuria kassavirtoja joulumarkkinoilla, mutta se ei myöskään ole vaikeatajuinen, liian monimerkityksinen eikä uuvuttava, kuten jotkut siirtomaihin liittyvät historialliset romaanit ovat. Teos saattaa jakaa yleisöjä, ja se luultavasti miellyttää enemmän introverttejä omien polkujen kulkijoita kuin sellaisia lukijoita, jotka odottavat syvää psykologista analyysia ihmissuhteista. Sen heikoin lenkki on avioerodraaman kliseisyys, mutta siitä huolimatta koin, että henkilöhahmoissa oli draivia, ja hiljaista viisautta. 

Historian havinaa lyhytjänteisille

Teos: Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään. (Aula &co, 2018)

Suomennos: Sarianna Silvonen

Tom Hazard on lontoolaisen yläkoulun uusi historianopettaja, joka saa 12-vuotiaissa aikaan taianomaista ryhdistäytymistä. Hänen tarinankerron taitonsa on vangitseva, ja lähikortteleihin liittyvä muistinsa ilmiömäinen. Välillä mies käyttäytyy kummasti oppitunneilla, kärsii pahoista päänsäryistä ja tuntuu vetäytyvän omiin maailmoihinsa, mutta lasten vanhemmilta saatu palaute kertoo omaa tarinaansa. Tähtiopettajasta halutaan pitää kiinni, sillä vastaavia pedagogisia lahjakkuuksia on vaikea saada sitoutumaan Tower Hamletsin ongelmanuoria pursuavaan valtion kouluun. 

Matt ihastuu päätä pahkaa ranskanopettaja Camilleen, mutta pelkää tunteidensa osoittamista siksikin, että ”päivänkorentoihin” liiallinen sekaantuminen on häneltä kiellettyä. Hän kuuluu salaiseen yhdistykseen, jonka säännöissä kielletään ihmisolioihin rakastuminen. Tämä siksi, että rakastuminen johtaa automaattisesti vaikeuksiin, jos ei kumppanin niin ainakin ulkomaailman taholta. Eikä ihme, koska oikeasti Tom on yli 400-vuotias albatrossi, ”alba”, eli hitaasti vanheneva poikkeusyksilö. 

Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään on kevyt ja toiminnallinen aikuisten satu, jossa tavataan muun muassa Shakespeare, kapteeni Cook, Scott Fitzgerald ja suuri määrä noitavainon riivaamia ihmisiä. Teoksen keskiössä on Lontoo, mutta Tom Hazard ehtii pitkän elämänsä aikana elää myös Pariisissa, ympäri Yhdysvaltoja, Islannissa ja Kanadassa. Hän pääsee laivapojaksi Tyynenmeren saaria valloittamaan, kokeilee mainarin kovaa elämää kuparikaivoksissa Arizonassa, mutta onnellisin hän on kausina, jolloin hän voi elättää itseään muusikkona. Silti luutun tai pianonsoitto vievät hänet liian lähelle inhimillisiä tunteita, rakastumisen kiihkoa, jonka tietää olevan hänelle hengenvaarallista. 

Vaikka teksti oli helppoa ja melkein liiankin sujuvaa, en ahmaissut tätä yhdeltä istumalta, vaikka potentiaalia tässä on juuri sellaiseksi teokseksi. Pidin Tomista henkilöhahmona, vaikka paikoitellen koin, että Haig laittaa postmodernin ihmisen 1600-luvun teemapuistoon. Tom kohtaa ensirakkautensa ollessaan oikeasti 18-vuotias, orvoksi jääneen hedelmäkauppias-Rosen, joka asuu siskonsa kanssa kahdestaan omassa talossaan Hackneyssä. Ja vaikka 1600-luvun miljöön kuvaus on verevää, en ollut täysin vakuuttunut rakkaustarinan uskottavuudesta. Koin, että mentaliteettien tasolla kirjasta jäi paljon uupumaan, tai vaihtelut eri aikakausien välillä olivat niin nopeita, että paikoitellen kirja sortui pinnallisiin huitaisuihin. 

Luinkin tätä ensin nuortenkirjana, ja uskoisin sen keskeisenä kohderyhmänä olevan itseäni nuoremmat lukijat. Kirjan tarjoama historiallinen anti on kuin kävisi fuusioruokaa tarjoavassa buffetissa: kaikkea voi maistaa vähän, mutta ruokalajeja on vaikea muistaa jälkikäteen. 1600-luvulle sukellettiin jo hieman pidemmäksi aikaa, maisteltiin kyyhkyspiirasta ja palsternakkamuhennosta, mutta muut seikkailut jäivät lyhytjänteisiksi. Teoksen nykyisyydessä oli ehkä terävimpiä havaintoja, joiden kautta lukija voi pohdiskella omaa suhdettaan elettyyn historiaan. 

En kuulu teoksen kohderyhmään, koska luen paljon historiallista fiktiota ja arvostan huolellista pohjatyötä. Yleensä pidän myös enemmän sellaisista historiankuvauksista, jotka eivät pursua merkkihenkilöitä. Tässä julkkisten litania oli vähintään yhtä rasittava kuin Enni Mustosella, ja yhteen kirjaan oli ympätty vielä neljän vuosisadan kulttuuri-ikonit. Muuten aikamatkailun idea oli fantasiakirjallisuuden perussettiä, ei hirvittävän kekseliästä sellaista, mutta toimivaa juonen punonnan kannalta. 

Olen lukenut monia brittiromaaneja, joiden taustalla luulen olevan laskelmoitu menestysromaanin kaava, ja tämä kuuluu niihin kirkkaasti. Kirjasta on tekeillä elokuva, ja uskon sen menestyvän vielä paremmin. Ongelmana tämän tyyppisten hyvän mielen fantasiateosten kanssa on, että ne pyrkivät miellyttämään keskivertolukijaa, joka tässä tapauksessa on kai nuorehko kaupunkilainen, jonka ymmärrys historiasta on sosiaalisen median värittämä. Ainakaan scifin ja fantasian suurkuluttajille tämä ei ole suunnattu, mutta sopisi hyvin jollekulle, joka vasta tutustuu noihin genreihin. 

Musapuolella kirja miellytti minua eniten, ja päähäni jäi soimaan muun muassa Don Henleyn ”Boys of Summer” vuodelta 1984. Sille annan pointsit, koska en kyseistä biisiä edes muistanut, vaikka se oli niin tunnelmallinen.  

Femikrimi – tanskalaista naisenergiaa

Teokset: Sara Blaedel: Uhrilehto (Karisto, 2017, suom. Virpi Vainikainen)

Lone Theils: Noitapoika (Aula & co, 2018, suom. Kari Koski)

Bongasin sanan ”femikrimi” Piki-kirjaston hakusanoissa, ja jäin miettimään genremääritelmän osuvuutta. Onko feminististä dekkarikirjallisuutta kaikki sellaiset teokset, joissa etsivä tai tutkija on nainen ja vieläpä itsenäinen, omilla aivoillaan ajatteleva toimija? Muistan 90-luvulla monien feministiystävieni olleen koukussa amerikkalaisen Sara Paretskyn tuotantoon, ja koska hänestä tehtiin seminaaritöitä naistutkimuksen oppiaineeseen, oletin hänen edustavan feminististä rikoskirjallisuutta. Tämän jälkeen en ole palannut määrittelemään dekkarien feministisyyttä. 

Luin putkeen kaksi tanskalaisteosta, jotka molemmat edustavat suosittua sarjaa. Sara Blaedelin teoksia en ole lukenut aiemmin, ja aloitin Louise Rick-sarjaan tutustumisen sen loppupäästä, teoksesta Uhrilehto. Teoksessa kööpenhaminalainen poliisi palaa kotikonnuilleen Hvalsön kuntaan (Roskilden lähistölle) selvittämään Sune-nimisen teinipojan katoamista. Sunen perhe kuuluu aasanuskoisiin pakanoihin, joita asuu tuolla seudulla poikkeuksellisen paljon. Uskontokunta on toiminut jo pitkään, ja se on saanut virallisen kirkkokunnan nimityksen. Silti siihen liittyy epäilyttäviä piirteitä, kuten poikien aikuisuusriitti, joka on hyvin kaukana rippikoulusta. 

En tiennyt aasanuskosta mitään, vaikka olen asunut Tanskassa ja varmasti tuon uskon edustajia oli ympärilläni jo 1990-luvulla. Siksi kirjan teema oli raikkaan erilainen, vaikka uskonnon harjoittajissa ei ollutkaan kovin sympaattisia tyyppejä. Pikkukunnan hyvä veli-verkostot, sulkeutuneisuus ja elämäntavan läpikotainen epäälyllisyys ahdistivat ehkä enemmän kuin ratkaistavat murhat. Lukukokemuksena teos oli vähän liiankin selkokielinen, mutta uskon tämän olevan sarja, joka saa syvyyttä vain, jos teokset lukee alusta saakka ja oikeassa järjestyksessä. 

Lone Theilsin Nora Sand-sarjaa olen lukenut järjestyksessä, ja sen kolmas osa, Noitapoika, hiipi tehokkaasti ihon alle monestakin syystä. Alussa pidin Nora Sandin seikkailuja liiankin hedonistisena cozy crime-sarjana, jossa kuvattiin Lontoon baarielämää ja deli-kauppoja melkein suuremmalla antaumuksella kuin rikoksia. Sarja on kuitenkin kasvanut volyymiltaan, ja parasta siinä on ollut teemojen variaatio. 

Kolmannessa osassa käsitellään lapsikaappauksia niin Lontoossa kuin kaukana Nigeriassa, ja tähän soppaan sotkettuna ovat Venäjän mafiayhteydet. Nigerialaisjuoni on ahdistava ja erikoinen, käsitelläänhän siinä paikallisten harhaoppisten kirkkojen lisäksi muun muassa albiinolapsiin liittyviä uskomuksia. Kotimaan pinttyneet uskomukset eivät jätä Lontoossakaan asuvia maahanmuuttajia, ja myös korkeasti koulutettuja yliopistotyyppejä pelottaa. 

Tanskalaisen tositeeveetähti Ninetten satumainen palkintoavioliitto venäläisen oligarkki Anton Bugakovin kanssa jopa nauratti kirjan alkuvaiheessa, kun toimittaja-Nora lähetettiin seuraamaan julkkisparin erokriisiä sen sijaan, että hän olisi voinut perehtyä oikeisiin maailmanpoliittisiin kriiseihin, kuten Boko Haramin strategioihin. Kirjassa on pistävää kritiikkiä klikkijournalismin sudenkuopista, ja toimittajien työolosuhteista tilanteessa, jossa jokainen juttu mitataan klikkien määrällä. 

Tissiblondi-Ninetten tarina onneksi alkoi avautua toisella tavalla kuin oletin, ja juoni tuotti yllätyksiä loppuun saakka. Jumalan Lapset-seurakunnan toiminta sai aikaan keskivertoa raaempaa rikollisuutta, eli Noitapoika oli Nora Sand-kirjoista toistaiseksi kammottavin. 

Pohjoismaisista dekkareista olen lukenut tanskalaisia teoksia vähiten, ja varsinkin mieskertojissa on ollut tapauksia, joille en ole lämmennyt lainkaan. Lone Theils on ollut nyt parin vuoden ajan luottokertojani, jonka lukeminen on tuonut hyvän balanssin jännityksen ja rentoutumisen välille. Se, että teokset sijoittuvat osittain Lontooseen, on mielestäni suurta plussaa. Lone Thiels-sarjassa on samaa tenhoa kuin suomalaisen Pekka Hiltusen Studio-sarjassa, joten uskoisin jommankumman fanien ihastuvan myös toiseen. Ja näyttää, että molemmilla sarjoilla on ollut vastaavaa kansainvälistä menestystä. 

Molemmissa lukemissani kirjoissa oli kiinnostavinta uskonlahkon tai kultin maanalaisen toiminnan käsittely, eivätkä aasanuskoisten rituaalit lopulta eronneet kovasti nigerialaisen kristinuskosta vieraantuneen kirkon menojen kanssa. Sandin teos oli astetta jännittävämpi ja innovatiivisempi, mutta Blaedelin teoksessa sukellettiin syvemmälle tanskalaiseen paikalliskulttuuriin. 

Lokakuun dekkarikimara

Kokeilen nyt hieman tiiviimpää bloggauksen muotoa, koska olen kokenut, että havaintoni dekkariuutuuksista ovat paikoitellen liian anteliaita. Dekkaripostauksiani (varsinkin ulkomaisista teoksista) luetaan vähän, ja olen joskus saanut pyyhkeitä liiallisista juonipaljastuksista. Olen pohtinut, mitä dekkareista ylipäänsä kannattaa kertoa lukijalle etukäteen – itsehän en pahemmin dekkariarvioita lue, paitsi silloin, jos eteen tulee poikkeuksellisen ristiriitaisia tunteita herättävä teos.

Tässä kuussa olen siis lukenut seuraavat teokset, kaikki e-kirjoina kirjastosta.

L. K. Valmu: Lappilainen. Kuolema kahdeksannella luokalla. (Karisto, 2018)

Samuel Björk: Poika pimeästä. (Otava, 2018, suom. Päivi Kivelä)

Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe. (LIKE, 2018, suom. Taina Rönkkö)

Ann Cleeves: Merilokki. (Karisto, 2018, suom. Annukka Kolehmainen)

L.K. Valmu on tuore nuortenkirjailija, jonka oletan toimivan nimimerkin takaa. Lappilainen on hänen toinen helsinkiläisestä yläasteesta kertova nuorten dekkari, jossa matkustetaan Kemijärven taa Itä-Lappiin kahdeksannen luokan luokkaretkelle. Hege Kujala on teoksen keskeinen salapoliisihahmo, mutta myös hänen huonekavereillaan Vimmulla ja Kiialla (jotka pitävät vihaa keskenään) on keskeinen rooli rikoksen ratkaisussa. Kiia Kuikka on kuvisluokan uusi tyttö, jolla on haasteita löytää paikkansa luokan universumissa. Hän on myös paikallisen isäntäperheen Aikion sukua, ja tätä kautta muita lähempänä ratkaistavaa mysteeriota.

Lappilainen onnistuu dekkarina vakuuttamaan keski-ikäisen tätilukijankin, ja pidin siinä eniten paikallisen kulttuurin kuvauksesta. Kirjassa on paljon muutakin kuin rikollisuutta, ja varsinkin se kertoo niukoista elinoloista rajaseudulla, jonka kymmenen savun kylässä vähän kaikki ovat tavalla tai toisella keskenään sukua. Paikoitellen koin, että luonnontieteisiin liittyvää opettavaisuutta oli runsaammanpuoleisesti, kun taas taidetta olisi voinut olla teoksessa enemmänkin (ottaen huomioon, että nuoret ovat taideluokalla). Laajempi juoni oli huikean kekseliäs, eikä näiden nuorten parissa ollut tällä lukijalla yhtään tylsää hetkeä.

Samuel Björkin kolmas teos Poika pimeästä kuuluu vahvasti kirjasarjaan, josta olen lukenut aiemmat osat. Tässä vaiheessa harjoitusta minulle tuli valitettavasti olo, että teoksessa noudatetaan millimetrin tarkkuudella hyväksi havaittua kaavaa, eli teoksessa oli liikaa toistoa suhteessa edellisiin osiin. Teksti oli sujuvaa ja nopealukuista, rikosten suhteen juoni oli yllättävä loppuun saakka, mutta olin puutua sivuhenkilöiden runsauden suhteen. Jos kirjassa on 79 lukua, ja vähintään joka toisessa esitellään pinnallinen sivuhenkilö, se ei tunnu kovin kestävältä ratkaisulta kaunokirjallisesti.

Koin vauhtisokeutta teoksen rivien välissä, ja huomioni keskittyi lähinnä Mia Krügerin ja hänen kollegansa Curryn päihdeongelmiin, tai niistä vieroittumiseen. Addiktin aivotoimintaa Björk toki kuvaa virtuoosimaisesti, ja minua myös hymyilytti tässä norjalaisten poliisien vakavaraisuus – eli he käyvät suht tyylikkäissä paikoissa syömässä ja ryyppäämässä verrattuna suomalaisiin matalapalkkapoliiseihin. Sarjan jatkon suhteen aion olla valikoiva, eli seuraavan osan tulee olla todella edellisistä poikkeava herättääkseen mielenkiintoni.

Mattias Edvardsson on minulle myös aiemmin tuttu tekijä, ja näissä Skooneen sijoittuvissa dekkareissa ei ollut toiston häivääkään. Aivan tavallinen perhe on dekkarin lisäksi mainiota oikeusdraamaa, ja toimii myös dekkarijuonen ulkopuolella loistavana perhe-elämän kuvauksena. Myös hänen aiempi teoksensa Melkein tosi tarina oli ansiokas ihan perusromaanina. Lundin yliopistokaupungin meininki välittyy näissä kahdessa teoksessa täysin eri perspektiiveistä, ja kiinnostavaa niissä on, ettei kumpikaan teos ole erityisen poliisivetoinen.

Aivan tavallinen perhe kertoo saman tarinan isän, tyttären ja äidin perspektiiveistä. 19-vuotiasta tytärtä Stellaa syytetään kolmikymppisen menestyneen yrittäjämiehen murhasta, ja vanhemmat Adam ja Ulrika ovat murheen murtamia. Tyttären suojeleminen ja perheen yhdessä pitäminen nousevat molemmilla tärkeämmiksi motiiveiksi kuin totuudellisuus tai ammatillinen etiikka. Kukaan romaanin hahmoista ei ole erityisen luotettava eikä sympaattinen, eli teos ei pelaa helpon samastumisen logiikan kautta.

Minulla jäi tästä kirjasta hutera olo, eli sen luoma kauhu teki tehtävänsä. Koin myös, että varsinkin pappisisän hahmo ja Ruotsin kirkon toiminnan kuvaus olivat onnistuneita. Ja pappisisän kyseenalaiset kotikäynnit todistajien luona, huh huh. Pappa Adam oli kyllä reippaasti pihalla, ja isän suvusta perityt autistiset geenit tuntuivat uskottavilta. Kirja saa minulta tästä kimarasta korkeimmat pointsit sen kaunokirjallisten ansioiden vuoksi. Teos jättää lukijansa pohtimaan lasten kasvatukseen ja vanhemmuuteen liittyviä haasteita nyky-yhteiskunnassa laajemmallakin tasolla.

Ann Cleevesiä en ole lukenut aiemmin, enkä ole seurannut Vera Stanhopen seikkailuja televisiossakaan kuin puolella silmällä. Hahmon toki tunnistin, mutta onnekseni TV-hahmo ei päässyt liikaa dominoimaan kuvaani kirjallisesta Verasta.

Tässä sarjassa eniten hurmaa pohjoisen Englannin luonnon ja työväenluokkaisen arjen kuvaus. Merilokki ainakin osoittautuu järeän yhteiskunnalliseksi dekkariksi, jossa puidaan vankiloiden, huumevieroituksen ja lastensuojelun tilaa. Masentuneiden yksinhuoltajaäitien tilanne on Vera Stanhopen sydämenasia, ja kirjassa pohditaan myös adoptiolasten oikeutta löytää biologiset vanhempansa.

Kirjassa on kolme aikatasoa, 1980-luvun alku, 1990-luvun puoliväli ja nykypäivä. Siinä tutkitaan myös perinteisten lomapaikkojen rakenteellista muutosta, alueellisia kehittämisbisneksiä ja niiden pimeää puolta. Hämmentävää oli kulkea reippaan lintubongariporukan kanssa, joka muistutti osittain ylikasvaneita partiopoikia, mutta pystyivät silti niin raakaan rikollisuuteen. Henkilöhahmojen rakentajana Cleeves on todella taitava, eikä tässä ollut kymmeniä turhia henkilöitä, kuten edellä mainitsemassani Björkin teoksessa.

Sarja lähtee heti kirjaston varauksiin, ja minulla on jo lukulistalla ainakin yksi Cleevesin Shetlanti-sarjan osa, joka kiinnostaa vielä enemmän kuin Stanhope-sarja. Nämä tuntuvat ”luottokirjoilta”, joiden parissa kulutettu aika voi olla viihteellistä, mutta silti uusia ajatuksia herättävää. Arvostan meriteemaa, saarten romantiikkaa ja luontokuvausta silloin, kun kuvaus ei mene pelkäksi fiilistelyksi tai kotoiluksi. Merilokissa ei ollut lainkaan sitä vaaraa, vaan yhteiskunta ja luonto täydentävät toinen toisiaan.

Summa summarum: kaikissa kirjoissa oli vahvuuksia, teokset olivat hyvin erityyppisiä, mutta jotain arktista oli kaikissa paitsi Edvardssonin teoksessa, joka oli enemmän kalustettujen huoneiden draamaa. Björkin teos saattaa järisyttää sellaista lukijaa, joka ei ole hänen kirjoihinsa aiemmin tutustunut. Merilokki taas on Stanhope-sarjan viimeinen teos, mutta olen yllättynyt siitä, kuinka hyvin pääsin siihen sisään lukematta aiempia osia.

Tuulahduksia suomettumisen ytimestä

Teos: David Arter: Terve-Suomesta Moi-Suomeen. Henkilökohtaisia kohokohtia politiikasta 1960-luvulta nykypäivään. (Vastapaino, 2018)

Käännös: Maarit Ritvanen

Mistä sain: E-kirjastosta

David Arter on nimi, jonka minun on täytynyt kuulla politiikantutkijan urani aikana, mutta koska en koskaan keskittynyt kotimaiseen politiikkaan, en ole ollut täysin tietoinen hänen pitkästä urastaan Pohjoismaiden politiikan asiantuntijana. Jäätyään eläkkeelle Arter muutti Tampereelle jatkamaan työuraansa tutkimusjohtajana, ja sen yhteistyön hedelmänä hän on myös kirjoittanut muistelmansa.

Blogini on leimallisesti kaunokirjallisuusblogi, eikä tietokirja-arvioitani lueta oikeastaan lainkaan. Kirjoitan nyt Arterin teoksesta hieman eri näkökulmasta kuin tutkimuksellisesta tai ammatillisesta, eli keskityn teoksen henkilökohtaiseen, epäviralliseen antiin. Virallisesti kirjassa käydään läpi Suomen poliittisen historian myrskyjä vesilasissa – mitättömämpiä, mutta myös niitä, jotka ylittivät uutiskynnyksen Arterin kotimaassa Britanniassa. Myös Arter itse on kirjoittanut Suomesta Britannian lehtiin, eikä hänen kaikkia juttujaan koskaan julkaistu.

Arter tuli ensi visiitille Suomeen vuonna 1965 nuorena opiskelijana, rakastui suomalaiseen naiseen, ja asui maassa valmistumisensa jälkeen elättäen itseään englannin opettajana aikuisille. Nuori perhe kuitenkin päätyi muuttamaan Britanniaan pysyvästi, mutta Suomi oli heidän kesämaansa. Helsingin lisäksi Arter on viettänyt paljon aikaa Etelä-Savossa, varsinkin Haukivuoren pitäjässä. Itäsuomalainen potku välittyy kirjan havainnoista, ja erityisen paljon Arter on saanut irti Etelä-Savon ja Kaakkois-Suomen paikallispolitiikasta, toritapaamisista ja vaalituloksista.

Kuten jo nimestä voi päätellä, teos on kauttaaltaan humoristinen, ja siinä muistellaan nostalgisesti menneitä. Terve-Suomi kuuluu tangovyöhykkeelle ja aikaan, jolloin naiset eivät päässeet ravintolaan ilman herraseuraa. Neljä kertaa vuodessa ilonpito oli kielletty lauantaisin rukouspäiviin vedoten, ja sanomalehdissä kauhisteltiin rock-konserttien järjestyshäiriöitä. Perheenäidit tamppasivat mattoja joka viikko rystyset verillä, ja minihameiden käyttö herätti vähintään yhtä suurta paheksuntaa kuin keskioluen vapauttaminen.

Politiikan ilmiöistä koin vennamolaisuuden analyysin terävimmäksi. Myöhemmistä kriiseistä ja episodeista, joista minulla on aktiivisempia muistijälkiä, luin toki myös mielenkiinnolla, mutta 1990-luvun laman muistelot jopa hieman masensivat. Jotain uutta koin oppivani 2010-luvun pohdinnoista aktiivisesta kansalaisuudesta, digitalisaatiosta ja politiikan ”etäläheisyydestä”, eli vaalikampanjoista, joissa somen välityksellä onnistutaan luomaan mahdollisimman intiimi vaikutelma kandidaatista.

Arterilla on ollut eniten henkilökohtaisia suhteita Keskustapuolueen poliitikkoihin, ja varsinkin Vanhasten perhe on ollut hänen perhetuttujaan. Matti Vanhanen on rakentanut Artereiden lapsille kerrossängyn Leedsin-kotiin, ja isä-Tatu halusi lahjoittaa kirjoja ystävälleen viimeisinä päivinään. Esko Aho kävi luennoimassa Arterin isännöimänä Aberdeenin yliopistossa, jossa Arter oli Nordic Policy Studies Centren johtajana. Eniten havaintoja teoksessa tehdään keskustalaisista, SMP:stä, Perussuomalaisista ja vihreistä, kun taas vasemmistopuolueet ja Kokoomus jäävät etäisemmiksi tuttavuuksiksi.

Pidin kirjassa henkilökohtaisen ja poliittisen risteymistä, sillä harvemmin politiikan tutkijat kirjoittavat tämänkään vertaa omasta elämästään. Kirjassa on mehevää kuvamateriaalia, ja varsinkin tuokiokuvat viime aikojen Tampereelta naurattivat. Pispalan portaiden pepun muokkaajat lienee ilmiö sinänsä, samoin kuten pankkikortilla euron ostoksia maksavat pikku koululaiset Amurin K-marketin kassalla. Arkisten havaintojen tekijänä Arter on virtuoosi, joten voisin lukea häneltä toisenkin teoksen, jossa keskitytään enemmän suomalaiseen kulttuuriin.

Kirja voi hyvinkin kiinnostaa muitakin kuin hardcore-politiikka-addikteja, ja varsinkin suosittelen sitä kaikille anglofiileille, jotka ovat eläneet kahden kulttuurin välimaastossa. Toki muitakin suomalaisia on aina kiinnostanut se, mitä meistä ajatellaan ulkomailla, mutta tässä kirjassa suomalaisuutta havainnoi melkein-suomalainen, tai ainakin syvästi suomettunut Ilves-fani.

Uskon, että kirja tulee myös herättämään elävää keskustelua, ja pointsit Vastapainolle siitä, että ovat ottaneet julkaistavaksi myös vähän viihteellisemmän teoksen. Politiikasta voi kirjoittaa monella tasolla, eikä humoristinen taso ole yhtään vähemmän arvokasta kuin rutikuiva asialinja.