Raivokasta balkanilaista energiaa

Teos: Nina Giminashova: Tatko (Kosmos, 2021)

Äänikirjan lukija: Elina Varjomäki

Elena on keski-ikää lähestyvä suomalais-bulgarialainen nainen, joka on muuttanut Espanjaan, osittain ehkä pakoon molempien kotimaidensa raskasta henkistä perimää. Aikuisena hän on seikkaillut maailmalla pitkälti miesten perässä, mutta sotkuiset miessuhteet myös ajavat häntä alhoon. Viime aikoina hän on löytänyt virtaa buddhalaisuudesta, ja päätynyt vapaaehtoiseksi hengelliseen retriittiin, jossa läheskään kaikki osallistujat eivät ole lihan iloja kattavia pyhäkoululaisia. Kuitenkin monien asioiden summa, joista vanhan isän vakava sairastuminen ei ole vähäisin, saa hänet harkitsemaan Suomeen paluuta yli nelikymppisenä.

Isä, hellittelynimeltään Tatko, ei oikeastaan ole hellittelyä puoleensa vetävä tapaus, vaan Elenan mielikuvissa pikemmin ukkosen Jumala Perun. Elena on elänyt sisaruksineen lapsuuttaan neuroottinen äijän sanelemassa tyranniassa, johon on kuulunut jatkuva huutaminen ja myös satunnainen väkivalta, ainakin perheen suomalaista äitiä kohtaan. Elena on saanut matkustaa Bulgariaan niin lapsuuden perheen kanssa kuin yksin aikuisena, ja on saanut liikaa esimerkkejä siitä, kuinka vaimoihmisten läimiminen on maan tapa. Naisen isäsuhde on perin ongelmainen, mutta se on kuitenkin olemassa, ja nyt isän täytettyä 80 vuotta hän ei enää pärjää ilman tytärtensä apua.

Olin teoksen alkupuolella hämmentynyt siitä, että Giminashova onnistui välttämään Bulgarian kommunistisen historian käsittelyä ja keskittyi enemmän folkloreen ja 1800-luvun ottomaaneja vastaan käytyihin taisteluihin. Mutta kommunistiajalle löytyy oma taskunsa tarinassa sen puolenvälin paikkeilla, tosin varsin suppea sellainen. Sen sijaan varsin vetoavaa on hänen tapansa kuvata maan nykyisyyttä, johon liittyy vahvasti isoäitien läsnäolo julkisilla paikoilla. Balkanilainen meininki välittyy myös miesten katukokouksissa, joissa keräännytään jonkun naapurin rikkonaisen auton ympärille parantamaan maailmaa. Kirjan isähahmon, Tatkon, koti-ikävä on käsinkosketeltavaa, mutta luin rivien välistä, että hänen maastamuuttoonsa ennen kommunismin romahdusta olisi ollut poliittisia syitä. Myöhemmin hän sai kokea kuninkaallista kohtelua sukulaisiltaan, ja näin perheen Bulgarian-lomiin mahtui myös paljon hyviä muistoja.

Monella tapaa Tatko on tyypillinen kahden kulttuurin kasvatin identiteettikertomus, mutta myöhemmät buddhalaiset seikkailut antavat sille uutta twistiä. Vertaan tätä kahden muun juurensa Balkanilla ulottavan kertojan, Pajtim Statovcin ja Cristina Sandun teoksiin. Selvästi teokset jakavat samaa post-kommunistista mielenmaisemaa, mutta eri painotuksin. Esimerkiksi Sandun Valas nimeltä Goliat on paljon humoristisempi teos, ja siinä käsitellään enemmän kommunismin lähihistoriaa. Gimishovan tarina Bulgariasta ammentaa aineksia pidemmältä aikaväliltä, ja ehkä opin sen kautta Bulgariasta enemmän kuin opin Sandulta Romaniasta.

Kiinnostavinta Tatkossa minulle on isän puolikielisyyden kuvaus, ja umpimieliset väärinymmärrykset isän ja tyttären välillä. Ei tätä isähahmoa käy kateeksi, kun hän joutuu eronneena monisairaana luopumaan rakkaasta omakotitalostaan, jota hän on huoltanut suuremmalla rakkaudella kuin läheisiään. Liikutusta herättivät myös isän Bulgarian-residenssin kirjalliset hoito-ohjeet, joista tytär ei meinaa saada mitään selvää.

Esikoiskirjaksi teos on varsin kypsä, ja siitä aistii, että kirjailija on mahdollisesti kirjoittanut ahkerasti koko ikänsä. Kaikkiin sivuhenkilöihin, kuten Elenan sisaruksiin, en päässyt tutustumaan kunnolla, ja hänen elämänsä miehiin lähinnä seksin kautta. Miessuhteiden kuvaaminen ei sytyttänyt minua suuresti, sillä kompleksisessa isäsuhteessa oli jo tarpeeksi nieltävää.

Hassua oli, että löysin tämän teoksen ja juuri lukemani Michel Houellebecqin skifiromaanin väliltä suoran yhteyden: molemmissa harrastetaan estotonta seksiä hengellisessä retriitissä Espanjassa. Myös Elena löytää erään hoitonsa kirjahyllystä Houellebecqiä. Tyylilajit teosten välillä ovat perin erilaiset, mutta seksuaalisuuden kuvaajina heistä löytyy hengenheimolaisuutta.

Aikuisten lastentarhassa

300_7552792Viikonloppu ei ollut parasta lukuaikaa, kun piti seurata Pariisin surullisten tapahtumien kehittymistä uutisnarkkarina. Rauhoittaakseni mieltäni luin kuitenkin yön hiljaisina tunteina huumorikirjaa, jossa myös matkustettiin Ranskaan, tosin rauhanomaisissa merkeissä. Teos tupsahti eteeni sattumalta ja lähti mukaani vain kannen iloisen Buddha-teeman vuoksi. Entisenä Buddha-patsaiden keräilijänä en yleensä voi vastustaa teoksia, joissa joku päähenkilöistä on valaistumisen polulla.

Saksalaisen Doris Dörrien teos Mitäs nyt tehdään? (Tammi 2001, suom. Helen Taavila) kertoo müncheniläisestä Kaufmannien perheestä, jossa äiti ja tytär ovat yhdessä saaneet buddhalaisen herätyksen. Fred-isä lupautuu autokuskiksi, kun Franka-tytär haluaa palata Etelä-Ranskaan meditaatiokeskukseen tiibetiläisen rakkaansa, lama Pelgen luo. Isän tajuntaan ei mahdu ajatus tyttären seurustelusta buddhalaisen munkin kanssa, mutta pelastaakseen rakoilevan avioliittonsa hän suostuu kokeilemaan retriittiä, joka muutti hänen vaimonsa elämän.

Matka Ranskaan ei suju kommelluksitta. Matkan varrella Fred kokee tarpeelliseksi varastoida kehoonsa lihallisia nautintoja, sillä leirikeskuksessa todennäköisesti eletään vain riisillä ja tofulla. Vaikka Fred on pitkään elättänyt perhettään menestyvillä kasvisruokaravintoloilla (joiden teemat vaihtuvat keskiluokkaisten puritaanien trendien mukaan), sisimmässään hän kapinoi hippien askeettisuutta vastaan. Sveitsissä hän parkkeeraa perinteisiä pihvejä tarjoavaan Mövenpick-ravintolaan, josta hänen kyytiinsä päätyy traaginen maalaistollo, perheensä hylkäämä opettaja Norbert. Koska Norbertilla ei ole työtä eikä sijaa maailmassa, hän lähtee mielellään mukaan hiljaisuuden retriitille.

Dörrie kuvaa keski-ikäisten ja keskiluokkaisten saksalaisten elämäntuskaa lempeän ironisesti. Ranskalaisen luostarin porukka on iloisen monikulttuurista, mutta tyylitajuttomat, omenanvihreisiin kaapuihin pukeutuvat saksalaiset ovat siellä enemmistönä. Suurimmalla osalla porukasta on aviokriisi käynnissä, ja moni kokee tarvetta paeta alueelta päivittäin harrastamaan kiellettyjä asioita, kuten tupakointia, kaljanjuontia, kahvittelua ja seksiä. Norbert on porukasta ainoa, joka ei kaipaa ulkomaailman syntejä, hän nauttii liihottelusta metsissä aasialaisten nunnien kanssa. Fredin tytär Franka kasvaa yhdessä yössä kiukuttelevasta gootista tasapainoiseksi tiimipelaajaksi, kun taas Fred itse kokee lähinnä taantumista. Monella tapaa luostari onkin poispilattujen aikuisten lastentarha, jonne tullaan oppimaan kädestä pitäen elämän perusasioita kuten hengittämistä.

Ilmiöt, joita tässä teoksessa kuvataan, ovat tulleet Suomeen viiveellä, joten teos on edelleen ajankohtainen ainakin täällä. Dörrie selkeästi kuvaa elämäntapateollisuutta ja henkisiä markkinoita sisäpiiriläisenä, joka ei lyttää kaikkea etsintää tarpeettomana, mutta suosii välimatkan ottoa kritiikittömään hörhöilyyn. Buddhalaisuus esiintyy tässä juurevammassa asemassa kuin new age-terapiat – ilmiö, joka on vasta viime aikoina saavuttanut massojen suosion Suomessa. Kirjan kaikilla hahmoilla on joku esoteerinen maailmantulkintamuoto taskussaan, olipa se kädestäennustamista, enkeliterapiaa tai riimukivien tulkintaa. Kirjaa lukiessa olo oli kuin Hengen ja tiedon messuilla, hyvässä ja pahassa.

Teoksen nimi viittaa Fredin vaimon kontrollifriikkiyteen, siivousvimmaan ja jatkuvaan tulevaisuuden suunnitteluun. Hetkessä eläminen on Claudialle vielä vaikeampaa kuin Fredille, joka ainakin välillä nauttii paheistaan, päihteistä ja avioliiton ulkopuolisesta seksistä. Claudia on henkilö, joka on mielessään kirjoittanut postikortit jo ennen matkalle lähtöään. Hänelle buddhalaiset harjoitukset kuten sadat päivittäiset kokovartalokumarrukset ovat ulkokultaisimpia. ”Mitäs nyt tehdään?” on monien tuntemieni ihmisten elämänlanka, sillä tyhjän vapaa-ajan tuottama kauhu on käsinkosketeltavaa.

Luin joku aika sitten toisen saksalaisen romaanin, jossa vastaavasti kuvattiin perheen kriisiä ja yhteistä matkaa yrityksenä lähentyä uudelleen toisiinsa. Tämä romaani oli terävämpi kuin David Safierin Happy Family, jossa tosin oli vielä vinksahtaneempi juoni. Pidin paljon Dörrien yhteiskunnallisesta huumorista, sivalletaanhan tässä monia länsieurooppalaisten yhteiskuntien kipupisteitä. Teos ei ole erityisen Saksa-keskeinen, vaan Dörrie kuljettaa lukijaa monen maan halki kohdaten kaikkialla samantyyppistä vieraantumista. Ranskan lisäksi tässä matkaillaan Lontoossa ja läpi Belgian ja Hollannin. Amsterdam on paikka, josta perheen kriisi juontaa juurensa ja jonne Fred päätyy sovittamaan pahoja ajatuksiaan. Lopulta hänestä tulee maanteiden ritari, joka ei halua matkoilleen mukaan vaimon pakkaamia myslipatukoita.

Vakavammin ottaen teos voisi olla läpileikkaus länsieurooppalaisen elämäntavan kaoottisuudesta ja juurettomuudesta. Uskonnot ja henkisyys esiintyy tekstissä (kuten monella tosielämässäkin) irtokarkkikauppana, josta valitaan keinoväreillä värjättyä höttöä mielialojen mukaan. Samalla juurettomaan etsintään liittyy vapaus, jonka puolustaminen tuntuu entistä tärkeämmältä. Ehkä henkisten asioiden lastentarhassa on sittenkin kivempaa kuin korkeakoulussa.

 

Vanha pää nuoren naisen harteilla

Leski nunna kurtisaaniKiinalaisen Lin Yutangin (1895-1975) Leski, nunna, kurtisaani (WSOY, 1953, suom. Kristiina Kivivuori) vaikutti nimen perusteella romanttiselta fiktiolta, mutta jo johdannosta tuli ilmi, että teos oli aivan muuta, uudelleentulkittuja kansantarinoita, jotka Yutang valitsi kuvaamaan kiinalaista mentaliteettia ulkomaailmalle. Yutangin nimeen olen kyllä törmännyt ja tunnistin hänet länsimieliseksi kiinalaiseksi emigranttikirjailijaksi, mutta jostain syystä oletin hänen olevan nainen. Pieleen meni, hän oli mies, jolla oli pitkän kirjailijanuran ja Nobel-ehdokkuuden lisäksi yliopistoura ja ura keksijänä – hän mm. kehitteli kiinan merkkikielistä kirjoituskonetta ja hammasharjan, joka annostelee tahnaa automaattisesti.

Vaikka en aina lämpene teoksille, joissa vierasta kulttuuria ”käännetään” länsimaisille helposti purettavaan muotoon, tämä teos oli kerrassaan hurmaava. Teoksessa on kolme pitkää novellia, joissa kaikissa päähenkilöinä on naisia, hyvin neuvokkaita ja eteenpäin pyrkiviä sellaisia. Kaksi tarinoista sijoittuu lähemmäs nykyaikaan, ensimmäinen aivan  teoksen julkaisuhetkeen, jolloin kansantasavalta oli syntynyt. Kolmas tarina juontaa juurensa vuoteen 1595, mutta on elänyt kiinalaisten suissa elävänä legendana eri formaateissa vuosisatoja.

Pidin eniten nunnan tarinasta, sillä siinä osoitettiin buddhalaisen luostari-instituution joustavuus ja sen antamat mahdollisuudet naisten itsenäistymiseen. Siinä ylhäisen virkamiehen perhe matkustaa rouvan toiveesta kaukaisilla vuorilla sijaitsevaan luostariin kantotuoleilla. Heillä on mukanaan huutolaistyttö Huants’uu, jonka rouva on pelastanut prostituution ikeestä, joka heti ihastuu luostarin elämään ja haluaa jäädä sinne noviisiksi. Jopa rouvaa luostarielämä houkuttelee, vaikka nunnien mukaan rouva kykenee saamaan korkeamman buddhalaisen viisauden oppineelta mieheltään kuin heiltä. Luostarissa he ystävystyvät erityisesti Jijyn-nimisen nunnan kanssa, joka viihdyttää seuruetta uskomattomilla tarinoillaan luostarissa käyneistä miesvieraista. Luostarit kun elivät pitkälti vieraiden jättämillä lahjoituksilla, ja siksi nuorten noviisien ensisijainen tehtävä oli vieraiden viihdyttäminen. Olennainen rajanveto luostarin ja ilotalon välillä oli, ettei luostarissa kuulunut nukkua vieraiden kanssa samassa huoneessa. Näihinkään rikkomuksiin ei kuitenkaan suhtauduttu jyrkästi, vaan parhaimmat tulot luostari sai nunnien salaisilta rakastajilta. Jijyn (”Ylimaalliset pilvet”) on maailmannainen, mutta samalla erakko ja henkisen tiedon etsijänä ehdoton – häntä ei kiinnosta naimakaupat rikkaiden paksumahaisten kosijoiden kanssa. Hänellä on sanonnan mukaan ”vanha pää nuoren naisen harteilla”, ja lopulta hän päätyy vaeltavaksi askeetiksi.

Lesken tarinassa tutkitaan sitä, mitä syrjäkylällä tapahtuu, kun kielletty teatteriryhmä saapuu heitä viihdyttämään (vallankumouksen jälkeen teatteritaide oli sallittua vain kaupungeissa, maaseudulla sitä pidettiin haitallisena). Kurtisaanin tarina on riipivän traaginen kuvaus pekingiläisen korkean luokan ilotytön ja yliopisto-opiskelijan suhteesta ja naima-aikeista – periaatteessa naisen arvosta, jota mitataan vain hänen kauneutensa aikaansaamalla lisäarvolla. Se kertoo myös ihmisen universaalista juoruilunhalusta ja tarpeesta etsiä sijaiskokemuksia tilanteista, joihin suurin osa meistä ei itse koskaan uskaltaisi heittäytyä. Itse löysin siitä jopa puhdasta feminististä raivoa, joka purkautuu itsetuhoisesti, kun muutakaan purkautumiskanavaa ei ollut.

Yutang kuljettaa lukijansa tyypilliseen syrjäkylään, suur- ja provinssikaupunkeihin ja eristyneeseen vuoristomaisemaan, eli lukukokemus on varsinainen grand tour. Ruokaa maistellaan viiden maun klassisen paletin mukaan, välillä ryypätään estottomasti, välillä taas filosofoidaan Taivaan rangaistuksista pahantekijöille. Kurtisaani-kertomuksen rakkausrunot ovat huikeita ja kelpaisivat luettaviksi irti kontekstistaan. Teoksesta kuultaa läpi myös kirjailijan oma henkinen ja hengellinen etsintä: biografioiden mukaan tämä kristityn pastorin poika aloitti kristittynä, aikuisiässään palasi buddhalaisuuteen ja taolaiseen ja kungfutselaiseen filosofiaan, mutta vanhalla iällä Yhdysvalloissa tuli perheensä kannustuksesta houkutelluksi takaisin kristityn kirkon pariin. Tapa, jolla Yutang tässä esittelee esimerkiksi buddhalaista uskoa, ei kuitenkaan nojaudu mihinkään dogmaan ja tuntuu äärimmäisen sallivalta. Henkilöhahmojen henkinen etsintä hengittää ja tuntuu aidolta.

Kaiken kaikkiaan teos oli täyteläinen, monisyinen ja syvällinen matka Kiinan historiaan, erityisesti naisnäkökulmasta. Olen tässäkin blogissa enimmäkseen esitellyt loistavia kiinalaisia kirjoja, enkä ole montaa kertaa saanut pettyä myöskään kevyemmän fiktion ääressä kuin tämä teos. Tässä on kaikki klassikon ainekset ja toimii taatusti muunakin kuin vieraaseen kulttuuriin ”sisäänheittoteoksena”. Itse sain tästä runollista sielun etsintää puettuna välillä hyvinkin pragmaattiseen pakettiin, jossa vesipuhvelit mylvivät.

PS: Alaviitteessä Yutang vertailee lyhyesti japanilaista zenbuddhalaisuutta kristittyjen kveekarikirkkoihin, siitä näkökulmasta, että molemmat suuntaukset kielsivät papiston merkityksen ja ovat keskittyneet olennaiseen. Kiinnostava näkökulma, enpä ole tullut ajatelluksi.

Gourmet-elämäntavan suurlähettiläs

marrying-buddhaShanghailainen Wei Hui on kohauttanut Kiinan kirjallisissa piireissä koko 00-luvun puolielämäkerrallisilla ”paljastuskirjoillaan” Shanghain sinkkuelämästä. Hänen esikoisensa Shanghai Baby (1999) sensuroitiin Kiinassa pian julkaisun jälkeen johtuen eksplisiittisistä seksikohtauksista ja niiden huonosta esimerkistä nuorille naislukijoille. Sain käsiini sarjan kakkososan, Marrying Buddha:n (2005), jossa päähenkilö Coco on jo kolmikymppinen, vauvakuumeessa ja vakavissa aikeissa mennä naimisiin. Monella tapaa teoksia voisi luonnehtia kiinalaiseksi versioksi Sinkkuelämästä, hyvässä ja pahassa.

Teoksessa seikkaillaan Shanghain ja New Yorkin välillä ja myös Shanghain ulkopuolisella Putuon saarella sekä kirjailijan promokiertueilla espanjankielisessä maailmassa. Näkökulma on anteeksipyytämättömän elitistinen: tässä syödään aina gourmet-ruokaa ja shoppaillaan maailmanluokan merkkiliikkeissä. Cocolla ei tunnu olevan koskaan olleen kokemuksia köyhyydestä tai puutteesta – kaikki on sujunut kuin Manulle illallinen. Hänen elämänsä suurin takaisku on yhteen muuttaminen japanilais-italialaisen Mujun kanssa, joka esittää tälle vaatimuksia ruoanlaitosta ja kodin siistinä pitämisestä. Muju arvostaa ”ehtoisaa emäntää”, joksi Coco ei pysty itseään muuttamaan ilman suurta itsepetosta. Feministinen näkökulma on kuitenkin ohuehko: Wei Hui ei anna tunnustusta naisliikkeille tai feministisille ajattelijoille, vaan levittää lähinnä uskoa kauneushoitoihin, shoppailuun ja seksuaalisiin kokeiluihin. Henkistä ulottuvuutta hän yrittää rakentaa juonentyngässä, jossa päähenkilö palaa syntymäpaikkaansa Putuon saarelle ja keskustelee buddhalaisten munkkien kanssa onnellisuudesta ja elämän tarkoituksesta. Tämä kuitenkin tuntuu päälle liimatulta ja pinnalliselta pääjuoni huomioon ottaen. Buddhan naiminen liittyy naisen sisäiseen ristiriitaan itsenäistymisen ja sitoutumisen välillä.

Marrying Buddha ei ole huonoin lukemani chicklit-teos tai eroottinen romaani, mutta ei paraskaan. Jotkut seksikohtaukset ovat viihdyttäviä ja taatusti rohkeampia kuin mikään Sinkkuelämässä näkemäni kohtaus. Latteahkoa juonta piristivät kohtaamiset Cocon transseksuaalin ystävän Xi’erin kanssa, joka on manner-Kiinan ensimmäinen kaapista ulos tullut sukupuolen korjausleikkauksen kokenut henkilö. Xi’er opettaa ystävilleen itsetyydytyksen iloja. Hänelle keskeinen orgasmin korvike on kuohuviinin juominen jalkahieronnassa. Toinen fetissinomainen kohtaus, joka toistuu ainakin kahdesti, on Cocon pakkomielle silkin repimiseen päältään seksin aikana. Tässä harrastetaan myös kolmen kivaa ja treenataan vaginan lihaksia mystisillä jadekuulilla. Kaikesta tästä huolimatta Cocon parisuhde latistuu liian nopeasti toverilliseksi kämppismeiningiksi.

Ongelmallisinta minulle oli kirjailijan lähes totaalinen huumorintajuttomuus ja itseironian puute. Päähenkilö Coco tuntuu lähes täydelliseltä, harvoin erehtyvältä hahmolta, jolle seksiseikkailujen ulkopuolella ei tapahdu paljonkaan yllätyksellisiä asioita, koska hänellä on täysi kontrolli päällä tilanteessa kuin tilanteessa. Vaikka hän bilettää maailmankuuluissa yökerhoissa ja notkuu aamuyön taksijonoissa ammattimaisin ottein, hänelle ei koskaan tapahdu mitään noloa eikä hän menetä kasvojaan. Tyyppi vaikuttaa melkein teflonpintaiselta pyrkyriltä, jolle oikean vaikutelman jättäminen on aina tärkeämpää kuin hauskanpito tai riskien ottaminen. Kuten joku teosta arvoinut blogisti väitti, Wei Huin rajojen rikkominen on loppujen lopuksi kovin maltillista ja turvallisuudenhakuista. Kulttikirjoina en lähtisi näitä teoksia mainostamaan, mutta tyypillisen chicklitin ystäville Wei Hui saattaa antaa jotain uutta ja sinistä. Ehkä se kiinalainen näkökulma on ”lisäarvo”, joka saa länsimaisen lukijan etsimään merkityksiä vanhan ja lainatun ulkopuolelta.

PS: Kirja pursusi intertekstuaalisia viitteitä sekä kiinalaiseen että länsimaiseen kirjallisuuteen ja filosofiaan. Ilokseni huomaan, että ehkä sen ainoan siteeratun kiinalaisen naiskirjailija Eileen Changin teos makaa lukemattomana hyllyssäni. Kiina-haaste jatkukoon siis sillä…

Ganja Universitystä, päivää

Ninjan varjoViime viikon keskiviikkona eräässä blogiyhteisössä, jota seuraan, olisi ollut Vanhan kirjan päivä, eli osallistujia pyydettiin postaamaan jostain viime aikoina lukemastaan jo unohdetusta teoksesta. En ehtinyt mukaan, mutta kaksi ns. vanhaa kirjaa viikon aikana silti luin. Ensimmäinen oli suomenruotsalaisen Marianne Backlénin Ninjan varjo (Gummerus, 1989). Jos minulta kysyttäisiin suomenruotsalaisesta lempikertojasta (niitä on monta), ehkä juuri tällä hetkellä kallistuisin Backlénin puoleen, vaikka en olekaan lukenut koko hänen tuotantoaan. Aiemmat suomennetut romaanit Karma (2002) ja Linnoitukset (2008) kolahtivat eri tavoilla: Karma aihepiirinsä raikkauden ja radikaaliuden vuoksi, Linnoitukset enemmän puhtaasti kaunokirjallisista syistä. Backlén on myös niitä ruotsinkielisiä kirjailijoita, joita mieluummin lukisin ruotsiksi, mutta laiskana en ole saanut etsittyä alkuperäistekstejä käsiini. Ehkä hankin seuraavaksi käsiini hänen uusimman teoksensa Eldfågelns dans (Schildts, 2011).

Ninjan varjo on kiinnostava New York-kollaasi 1980-luvun lopulta, ajalta jolloin globaali tietoisuus HIV/AIDS:ista oli leviämässä. Tässä seurataan seitsemän toisiin löysästi kytköksissä olevan maailmankansalaisen polkuja New Yorkissa ja maailmalla, painopisteenä kuitenkin New Yorkin Brooklynin monikulttuuriset korttelit. Varsinaista päähenkilöä ei ole, mutta kenties suomalaisen lukijan on helpointa ankkuroida Ann-Marien, nuoren suomenruotsalaisen runoilijan hahmoon. Ann-Marie seuraa japanilaista poikaystäväänsä Torua New Yorkiin, mutta pariskunnan yhteiselo kaatuu elämäntapojen yhteensopimattomuuteen ja Ann-Marie pakenee parisuhdetta epämääräisiin halpoihin hotelleihin ja kimppakämppiin. Tässä seikkaillaan värikkäissä homojen ja lesbojen asuinyhteisöissä, Soka Gakkai-lahkon yhteisöllisissä menoissa, SoHon jazzklubeilla, sosialististen kirjakauppojen runomatineoissa – vaihtoehtomestoissa, jotka 80-luvun maakunnissa kasvaneesta lukijasta on silloin täytynyt tuntua ulkoavaruudelta. Sittemmin koko maailma on muuttunut enemmän New Yorkin suuntaan, ja vuonna 2014 Backlénin kuvaamat paikat kuulostavat suomalaisesta näkökulmastakin melkein kotoisilta.

Pidin kirjassa eniten ihan tunnelmasta, rennosta kaupunkiflow’sta, vihannestorien eksoottisista löydöistä ja musiikkityylien suloisesta sekamelskasta. Lempihenkilöni oli lapsikertoja Michi, jonka japanilais-afroamerikkalaisen perheen elämä kiehtoi tavallisessa arkisuudessaan. Voin hyvin kuvitella, ettei osa Backlénin lukijoista ole 80-luvun lopussa vielä ostanut hänen antoisasti tarjoilemaa hyperdiversiteetin ideaa – monessa mielessä hän on edelläkävijä ja näkijä Suomenkin monikulttuurisen tulevaisuuden suhteen.  Jotkut yksityiskohdat naurattivat, kuten erään nuoren karibialaistaustaisen sähkömiehen paidan teksti ”Ganja University”. Romaanissa on paljon henkilöitä, jotka kieltäytyvät porvarillisesta menestyksen ideasta ja keskiluokkaisesta turvallisuudesta, kuten eestiläistaustainen kotirouva Mira, joka jättää New Jerseyn grillibileet asuakseen brooklyniläisten lesbojen kanssa (ei seksin vuoksi vaan säästösyistä). Mosaiikkimainen kerrontatekniikka on tässä toimivampi kuin esim. Karmassa, mutta jäin kaiholla miettimään useankin henkilön kohtaloa. Moni New Yorkin ninjahahmo ehtii kertomuksen aikana kuollakin, mutta traagisista käänteistä huolimatta perusvire on optimistinen, paikoitellen myös humoristinen.

Marianne Backlén on niitä harvoja suomalaisia kirjailijoita, joilla on suvereeni kulttuurisen hybridiyden taju. Jotain yhteistä teoksessa on Riikka Pulkkisen Vieras-romaanin kanssa, tosin Backlénin ote keskittyy enemmän etnografiseen paikkojen kuvaukseen ja yhteisöllisyyteen, kun taas Pulkkisen näkökulma New Yorkin monikulttuurisuuteen on enemmän yksilökeskeinen ja syväpsykologinen. Sukupolvien välinen kokemusero ja ilmiselvä poliittinen suuntauserokin ovat havaittavissa. Pulkkisen maailmat kun tuntuvat kaikessa riipivyydessä ja raflaavuudessakin keskiluokkaisen ennalta-arvattavilta. Nuorempien suomalaisten kirjailijoiden kallistuminen oikealle on arkipäivää, jolle lukija voi jotain vain äänestämällä kirjastokortillaan tai kukkarollaan.

80-luvun nostalgiaa poteville teos on erinomainen aikamatka kaikkeen, mikä noina aikoina oli hyvää. Tässä tavataan Bill Cosby laukomassa juntahtavia kommentteja vakaville eurooppalaisille jazzmuusikoille, Joyce Carol Oates tylyttämässä tuntemattomia wannabe-kirjailijoita kirjanjulkaisutilaisuudessa ja aasialainen pikkupoika pakenemassa identiteettikriisiään Loudnessin ja Bon Jovin äänivallien taa. Miami Vicen värit sekoittuvat Princen ambivalenttiin funkiin, mutta taustalla vaikuttavat myös vakavammat figuurit kuten James Baldwin ja Bertolt Brecht. On makuasia, kuinka paljon intertekstuaalisia viitteitä yhdessä romaanissa sietää – oma sietokykyni ainakin Backlénin suhteen on melkein loputon, tosin teoksen loppuun saatuani en olisi enää kaivannut lisää viitteitä. Tänään mieleni on hyvin ruokittu ja pientä oman  kirjoittamisen inspiraatiotakin on ilmassa. Kiitos luksusmatkasta.