Raivokasta balkanilaista energiaa

Teos: Nina Giminashova: Tatko (Kosmos, 2021)

Äänikirjan lukija: Elina Varjomäki

Elena on keski-ikää lähestyvä suomalais-bulgarialainen nainen, joka on muuttanut Espanjaan, osittain ehkä pakoon molempien kotimaidensa raskasta henkistä perimää. Aikuisena hän on seikkaillut maailmalla pitkälti miesten perässä, mutta sotkuiset miessuhteet myös ajavat häntä alhoon. Viime aikoina hän on löytänyt virtaa buddhalaisuudesta, ja päätynyt vapaaehtoiseksi hengelliseen retriittiin, jossa läheskään kaikki osallistujat eivät ole lihan iloja kattavia pyhäkoululaisia. Kuitenkin monien asioiden summa, joista vanhan isän vakava sairastuminen ei ole vähäisin, saa hänet harkitsemaan Suomeen paluuta yli nelikymppisenä.

Isä, hellittelynimeltään Tatko, ei oikeastaan ole hellittelyä puoleensa vetävä tapaus, vaan Elenan mielikuvissa pikemmin ukkosen Jumala Perun. Elena on elänyt sisaruksineen lapsuuttaan neuroottinen äijän sanelemassa tyranniassa, johon on kuulunut jatkuva huutaminen ja myös satunnainen väkivalta, ainakin perheen suomalaista äitiä kohtaan. Elena on saanut matkustaa Bulgariaan niin lapsuuden perheen kanssa kuin yksin aikuisena, ja on saanut liikaa esimerkkejä siitä, kuinka vaimoihmisten läimiminen on maan tapa. Naisen isäsuhde on perin ongelmainen, mutta se on kuitenkin olemassa, ja nyt isän täytettyä 80 vuotta hän ei enää pärjää ilman tytärtensä apua.

Olin teoksen alkupuolella hämmentynyt siitä, että Giminashova onnistui välttämään Bulgarian kommunistisen historian käsittelyä ja keskittyi enemmän folkloreen ja 1800-luvun ottomaaneja vastaan käytyihin taisteluihin. Mutta kommunistiajalle löytyy oma taskunsa tarinassa sen puolenvälin paikkeilla, tosin varsin suppea sellainen. Sen sijaan varsin vetoavaa on hänen tapansa kuvata maan nykyisyyttä, johon liittyy vahvasti isoäitien läsnäolo julkisilla paikoilla. Balkanilainen meininki välittyy myös miesten katukokouksissa, joissa keräännytään jonkun naapurin rikkonaisen auton ympärille parantamaan maailmaa. Kirjan isähahmon, Tatkon, koti-ikävä on käsinkosketeltavaa, mutta luin rivien välistä, että hänen maastamuuttoonsa ennen kommunismin romahdusta olisi ollut poliittisia syitä. Myöhemmin hän sai kokea kuninkaallista kohtelua sukulaisiltaan, ja näin perheen Bulgarian-lomiin mahtui myös paljon hyviä muistoja.

Monella tapaa Tatko on tyypillinen kahden kulttuurin kasvatin identiteettikertomus, mutta myöhemmät buddhalaiset seikkailut antavat sille uutta twistiä. Vertaan tätä kahden muun juurensa Balkanilla ulottavan kertojan, Pajtim Statovcin ja Cristina Sandun teoksiin. Selvästi teokset jakavat samaa post-kommunistista mielenmaisemaa, mutta eri painotuksin. Esimerkiksi Sandun Valas nimeltä Goliat on paljon humoristisempi teos, ja siinä käsitellään enemmän kommunismin lähihistoriaa. Gimishovan tarina Bulgariasta ammentaa aineksia pidemmältä aikaväliltä, ja ehkä opin sen kautta Bulgariasta enemmän kuin opin Sandulta Romaniasta.

Kiinnostavinta Tatkossa minulle on isän puolikielisyyden kuvaus, ja umpimieliset väärinymmärrykset isän ja tyttären välillä. Ei tätä isähahmoa käy kateeksi, kun hän joutuu eronneena monisairaana luopumaan rakkaasta omakotitalostaan, jota hän on huoltanut suuremmalla rakkaudella kuin läheisiään. Liikutusta herättivät myös isän Bulgarian-residenssin kirjalliset hoito-ohjeet, joista tytär ei meinaa saada mitään selvää.

Esikoiskirjaksi teos on varsin kypsä, ja siitä aistii, että kirjailija on mahdollisesti kirjoittanut ahkerasti koko ikänsä. Kaikkiin sivuhenkilöihin, kuten Elenan sisaruksiin, en päässyt tutustumaan kunnolla, ja hänen elämänsä miehiin lähinnä seksin kautta. Miessuhteiden kuvaaminen ei sytyttänyt minua suuresti, sillä kompleksisessa isäsuhteessa oli jo tarpeeksi nieltävää.

Hassua oli, että löysin tämän teoksen ja juuri lukemani Michel Houellebecqin skifiromaanin väliltä suoran yhteyden: molemmissa harrastetaan estotonta seksiä hengellisessä retriitissä Espanjassa. Myös Elena löytää erään hoitonsa kirjahyllystä Houellebecqiä. Tyylilajit teosten välillä ovat perin erilaiset, mutta seksuaalisuuden kuvaajina heistä löytyy hengenheimolaisuutta.

Noitasiskojen matka Princetoniin

Krassi Zourkova: Wildalone (HarperCollins, 2015)

Äänikirjan lukija: Barrie Kreinik

Maahaasteeni Balkan-osuudessa olen ollut aidosti hukassa, sillä tuon maailman kolkan kaunokirjallisuutta käännetään aika vähän suomeksi. Olen kyllä löytänyt teoksia lähes joka Balkanin maasta (ehkä en Montenegrosta?), mutta niiden saatavuus on haasteellista. Albanian olen jo kuitannut omasta hyllystäni löytämällä teoksella, mutta monen muun maan suhteen pää lyö tyhjää. Sattumoisin törmäsin nyt bulgarialaistaustaisen, Yhdysvalloissa vaikuttavan Krassi Zourkovan romaaniin Wildalone, jonka kuuntelin BookBeatissa (jossa on yllättävän hyvin englanninkielistä kirjallisuutta).

Wildalone on kiinnostava yhdistelmä young adult-genreä ja fantasiaa, mutta tiukka genren määrittely ei tee teokselle kunniaa. Se on yhdellä tasolla perinteinen nuoren naisen kasvutarina, mutta siinä on myös historiallisen romaanin siemeniä. Se toimii myös kahden kulttuurin erojen analyysina, ja on oiva kertomus Balkanin maiden siirtolaisuudesta ja aivovuodosta. Erityisen paljon pidän romaanin nimestä, joka on kekseliäs ja monimerkityksinen käännös bulgariankielisestä alkuperäiskäsitteestä.

Romaanissa nuori Theadora matkustaa Amerikkaan opiskellakseen musiikkia Princetonin yliopistossa. Jo ensimmäisellä viikolla hänet ylipuhutaan paikkaamaan peruttua pianokonserttia, ja nuoren naisen akateeminen ura on muutenkin nousujohteinen. Häntä ohjataan keskittymään opinnoissaan pelkästään musiikkiin, vaikka hän haluaisi oppia uusia aineita, kuten kreikkalaista taidetta.

Kotona Bulgariassa hänellä on isoisoisältä peritty piano, jota kukaan ei ole soittanut sataan vuoteen. Perheen kodissa on myös huone, jonne Thea ei ole koskaan saanut mennä. Tytön vanhat vanhemmat eivät olisi halunneet päästä ainoaa lastaan toiselle mantereelle, mutta Thea on tehnyt kovasti töitä saadakseen stipendinsä eliittiyliopistoon. Perheessä on paljon salaisuuksia, joita Thean äiti ja isoäiti varjelevat lahjakkaalta lapseltaan.

Thean perheessä on vaiettu muun muassa vanhemman siskon olemassaolosta, joka on kuollut ennen Thean syntymää. Siskon hauta löytyy kaukaisesta kaupungista Turkin rajalta, jolla sukulaiset eivät enää vieraile. Elsa-siskolla on ollut pakkomielle noituuteen liittyvästä folkloresta, ja myös hän on aikanaan opiskellut Princetonissa. Siskon varjo piinaa Theaa, ja hän myös pelkää siskon kohtalon, nuorena kuolemisen, tarttuvan häneen itseensä.

Kirjan nimi viittaa bulgarialaiseen folkloreen ja sen naishahmoihin, metsissä asuviin Samodivi-noitiin. Tarinassa matkataan 1700-luvulle, jolloin puuseppämunkki Rafael sokeutuu nähtyään tällaisen noidan ja tultuaan sen viettelemäksi. Kristinuskon ja pakanauskon vuoropuhelu on kiehtovaa, koska kirjailijan mukaan se ei ole koskaan tyrehtynyt Bulgariassa.

Kirjassa on vähän samanlainen tunnelma kuin Donna Tarttin The Secret History:ssa. Aina en lämpene amerikkalaisille college-tarinoille, mutta tässä oli aidosti omaperäisiä näkökulmia opiskelijaelämään. Toki tässä myös tehdään stereotyyppisiä asioita kuten bailataan opiskelijaklubien ilmaisilla kaljahanoilla, mutta sen vahva eurooppalainen korostus nostaa tarinan toiselle tasolle. Eniten pidin bulgarialaisen perhe-elämän kuvauksista, varsinkin eksentrisen isoäidin Baba Maran hahmosta.

Äänikirjan lukijalla oli vahva itäeurooppalainen korostus, ja paikoitellen hänen luentansa kuulosti hieman Boratilta. Koska kyseessä ei ole huumorikirja, vahva aksentti hieman ärsytti. Toisaalta teoksessa on vahva itäeurooppalainen potku myös kielellisesti, mikä toi siihen lisämausteita.

Maahaaste on nyt kohdassa 59/196: Bulgaria.