Työkkärin tädin hatkamatka

Teos: Laura Lehtola: Takapenkki (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Kervisen Tuula on 56-vuotias TE-toimiston virkailija, jonka elämän palikat ovat aina olleet turvallisesti mallillaan. Aviomies on löytynyt jo opiskeluaikana, ja ainoa poika Teemu on kasvanut aikuiseksi ilman suuria murheita. Toki aviomies Topi on jämähtänyt pinttyneisiin tapoihinsa, eivätkä Kuluttaja-lehden pesukonevertailut riitä esileikiksi. Töissä taas haasteita riittää, sillä uusien järjestelmien opiskelu vie puolet työajasta, ja tuberkuloosin välttelyyn menee asiakastyössä paljon paukkuja.

Aleksi on 19-vuotias koulupudokki, jonka toimelias Tuula toimittaa työkokeiluun kylpylän saunaosastolle. Venäläisten setämiesten selän pesu ei kuitenkaan inspiroi Aleksia, jonka työn välttelyn metodit ovat ikäisekseen kehittyneet. Ja jossain lähellä kaukana Aleksin läsnäoloa kaipaa ex-tyttöystävä Elina, jolla olisi kiireellistä kerrottavaa nuorelle miehelle.

Kun kolmikko sitten kohtaa Aleksin autossa kaappausmatkalla, on Tuulan vuoro katsoa nuorisotyöttömyyden juurisyitä uusin silmin. Takapenkillä on myös vielä käyttämätön vauvan turvaistuin, joka kielii erilaisesta tulevaisuudesta kuin mitä Tuula olisi voinut kaappaajalleen kuvitella.

Valitsin kirjan siksi, että se kertoo TE-toimistosta. Minulla on paljon omaa tuoretta dataa työkkärin sisäpiireistä, jonka sävyt ovat synkempiä kuin tässä kuvauksessa, mutta kerään näitä tarinoita kartoitusmielessä. Tässä kirjassa havainnot työllisyyden hoidosta eivät aivan yllä Sisäilmaa-sarjan tasolle, mutta teos ei keskity toimiston seinien sisälle. Tuulan leipääntyminen turhauttavaan työhön ei ole hänelle itselleen vielä saagan alussa täysin selkiintynyttä. Olisiko elämällä vielä muuta annettavaa hänelle, vai jääkö hänen viimeiseksi fantasiakseen kuvitelma seksistä Peter Nymanin oloisen asiakkaan kanssa?

Teoksessa kiinnostavin hahmo on Aleksin mummo Elsi Sahanen, joka on kotoisin Uukuniemeltä, ja ilmaisee edelleen vahvaa kotiseuturakkautta. Karjalainen twisti sopii hyvin tähän urbaaniin seikkailuun, ja Anna Saksmanin tulkinta uukuniemeläisestä murrepuheesta äänikirjaformaatista kuulosti pistämättömältä.

Tuulan ja Topin kaltaisia turvallisuusorientoituneita pariskuntia tunnemme kaikki monia, ja usein tämä sisäänpäin käpertyminen on molemminpuolinen aikaansaannos. Vaikka Tuula ilmaisee muutoksen ja yllätyksellisyyden kaipuutaan, hän on itse yhtä fakkiutunut kuin miehensä, mutta ilmaisee jämähtyneisyyttään eri kanavien kautta. Mies ei ole yhtä tautikammoinen kuin vaimonsa, mutta saa tyydytystä elämäänsä vain järkevien hankintojen kautta.

Laura Lehtola on minulle uusi tuttavuus kirjailijana, mutta huomaan häneltä ilmestyneen kolme teosta, joissa kaikissa keskiössä on nykysuomalainen arki. Tämä lukukokemus oli viihdyttävä ja lupaava, vaikka itse TE-draamaan kaipasin lisää kierroksia. Parasta antia taas olivat dialogit ja keski-ikäisten kömpelö tekstiviestikommunikaatio.

Pariisilaisen byrokratian käytävillä

Teos: Tiina Raudaskoski: Kuudennen kerroksen nainen (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Nyt on vuorossa jo kolmas romaani tänä talvena, joka kuvaa ulkosuomalaisten naisten elämiä Pariisissa. Siitä edellisestä, Kira Poutasen Surun kartasta en ole ehtinyt blogata, vaikka teos on edelleen tuoreessa muistissa, ja siinä oli hienoja oivalluksia ylisukupolvisista traumoista. Ensimmäinen näistä oli Annastiina Heikkilän Vapaus valita kohtalonsa, josta bloggasin toissa viikolla. Kaikilla kolmella teoksella on selkeä keskusteluyhteys toisiinsa, ja kaikki kirjailijat ovat asuneet pitkään Ranskassa.

Raudaskosken teos on hänen toinen romaaninsa; ensimmäinen julkaistiin vuonna 2005, ja siitä minulla ei ole havaintoa. Romaanin tosi elämän taustatarinastakaan en tiennyt ennen kirjaan tarttumista mitään. Raudaskoski on siis oikeasti käynyt läpi rankan huoltajuuskiistan Ranskassa, ja opiskellut siinä sivussa juristiksi. Romaanin Tiina Är on ehkä kirjailijan alter ego, mutta teoksessa on luultavasti myös fiktiivisiä kerroksia.

Teoksen tarina alkaa vuodesta 2016, jolloin Tiina Ärrän aviomies Bastian Chapon kaappaa tämän tyttären teille tietämättömille. Nainen jää yksin murheineen, mutta saa kriisin keskellä uusia ystäviä muun muassa oikeusaputoimiston käytävältä. Algerialaistaustainen Sonia B on empaattinen kohtalotoveri, ja jotain lohtua löytyy myös israelilaisen Marcelin suomalaistyylisestä lounasravintolasta, joka valitettavasti on konkurssikypsä. Clichyn kulmilla elämä on rosoista, mutta Tiina Är ei haluaisi tulla kuppiloiden vakiokasvoksi siitä huolimatta, että hänen kotinsa tasoilla pesii viinipulloja myös viranomaisten käynneillä.

Teos kuvaa oivallisesti tilannetta, jossa boheemi taiteilijasielu joutuu kohtaamaan vieraan maan byrokratian ja systeemin, jossa vaaditaan erilaista lukutaitoa kuin Suomessa. Hän on tässä vaiheessa asunut Ranskassa vasta kolmisen vuotta, ja on ollut riippuvainen aviomiehestään. Suurkaupungissa kotikäyntien tekijät sekoavat usein asiakkaista, ja myös Tiina Är saa vastata kulttuurisiin kysymyksiin, jotka on suunnattu muslimitaustaisille kotiäideille. Samaan aikaan kaupungissa pelätään koko ajan uusia terrori-iskuja, ja tämä rytmittää myös oikeussalin toimia.

Tämä teos on näistä lukemistani kolmesta selkeästi taiteellisin, kun taas kahdessa muussa oli syvempiä historiallisia kerroksia. Romaanissa iloa tuottavat varsinkin omaperäiset sivuhenkilöt, naapurit, ohikulkijat ja ammattilaiset, joihin Tiina Ärrän on pakko kriisinsä aikana tutustua. Ero suomalaisten ja ranskalaisten lastensuojelualan ammattilaisten välillä on se, että ranskalaiset ovat hermostuneempia ja haisevat joskus tupakalle. Pykäliä nussitaan niin maan perkeleesti, mutta muuten hahmot tuntuvat melkein inhimillisiltä. Byrokraattien olemuksissa on heissäkin jotain sotkuista ja kontrolloimatonta. Suomessa taas tämän alan työntekijöillä on vahvempi ammatillinen maski, tai teflonpinta. Tai siis näin itse tulkitsen eroa omien havaintojeni pohjalta, se ei perustu tähän kirjaan, jossa kertojalla ei ole kokemusta suomalaisesta lastensuojelusta.

Tarinassa on todella yllättäviä juonenkäänteitä, ja yhdeksän kuukauden ikäisen tyttövauvan kohtalo hämmentää. Myös päähenkilön suhde ex-miehen sukuun tuntui kummalliselta, ja isovanhempien odotukset lapsenlapsen kasvatuksen suhteen naurattivat. Tuntui kuitenkin, että tässä suvussa kommunikaatio brakasi kunnolla, eivätkä nämä isovanhemmat ehkä tunteneet enää kunnolla kauan ulkomailla asunutta aikuista poikaansa.

Luulisin, että kirja kiinnostaa myös niitä, joilla ei ole pikkulapsiarki enää päällä, ja myös lapsettomia lukijoita, sen verran erikoinen on teoksen asetelma. Vastaavia psyykkisiä ongelmia ovat varmasti käyneet läpi monet lapsettomatkin, jotka ovat muuttaneet ulkomaille puolison perässä, ja joilla eron jälkeen elämä jää ”tyhjän päälle”.

Edgar Allan Poe työkkärin vessassa

wp-content_uploads_2014_03_ansiosidonnainen_kuolema-alm_katja-25261064-1097082257-frnt.jpg_200_130Katja Almin Ansiosidonnainen kuolema (Nordbooks, 2013) saa kunnian olla ensimmäinen teos, jonka luin kokonaisuudessaan Piki-kirjaston e-palvelussa. Miksi näin? No, koska dekkarilla oli hulvattoman hauska nimi. Mikä tahansa rikosromaani, joka tapahtuu suomalaisen yhteiskunnan ”pyhässä kolmiossa” on taatusti lukemisen arvoinen. Muistaakseni en ole aiemmin lukenut ainuttakaan dekkaria enkä muutakaan kaunokirjallista teosta, jossa pääasiallinen tapahtumapaikka on KELA, työkkäri tai sossu.

Nimetön päähenkilö on nuori nainen, joka on valmistumassa kauppaopistosta luultavasti suoraan kortistoon. Nainen on hyvin sovinnainen, mukavuudenhaluinen eikä lainkaan kunnianhimoinen elämänsä suhteen. Työkkärin hän valitsee harjoittelupaikaksi siksi, että se sijaitsee lähellä hänen kotiaan. Vapaa-aikanaan hän harrastaa serkkunsa kanssa vaateostoksia ja laimeaa baarielämää. Molemmilla on hakusalla elämänsä mies, mutta kertojalla ei näytä riittävän puhtia siihenkään pyrintöön.

Kun työkkärin pomo Veijo Vauhkonen murhataan keskellä työpäivää, kukaan ei tiedä, onko murhaaja asiakas vai kollega. Poliisitutkinnat raastavat nuoren naisen mieltä niin, että hän pian kirjoittautuu harjoittelustaan saikulle. Silti hän joutuu tekemisiin entisen työkavereidensa kanssa. Työkkärin virkailijahahmoissa on potentiaalia, mutta valitettavasti teos etenee sellaista vauhtia, ettei heihin tartu psykologista syvyyttä. Suosikkini on vihattu Barbro Korppi, jonka mielenterveysongelmista koko lafka supisee selän takana. Eräs virkailijoista kokee ainoana henkireikänään dissata Barbroa siteeraamalla Edgar Allan Poen Korppi-runoa henkilökunnan vessassa. Kaikki tällaiset yksityiskohdat naurattivat minua. Teos oli dekkariksi absurdin humoristinen, ja kertoja itse on tiedostamattaan aikamoinen komedienne.

Puhtaana rikosromaanina teos ei varsinaisesti anna paljoa uutta ajateltavaa, mutta teoksen nuorten maailma herättää kysymyksiä yhteiskuntamme tilasta. Juonessa on yllätyksiä, jotka juontavat juurensa kauas pääkaupunkiseudulta menneisyyteen. Erikoisella tavalla nämä vodkaa litkivät pissikset päätyvät tiukan paikan tullen veisaamaan Siionin kanteleen virsiä. Kertoja ja hänen serkkunsa ovat tässä tavistakin taviksempia nuoria palvelualan työläisnaisia, kun taas nuorilla miehillä on rikollista taustaa. Heidän maailmankuvansa perustuu lähes kokonaan materiaalisiin arvoihin, mutta samalla heissä on tietoisuus, ettei rikkautta saavuteta ainakaan rehellisellä työnteolla. Pitäisin kertojaa jopa työn vieroksujana. Hän ei välttämättä ole sympaattinen hahmo.

Luulin kirjailijaa nuoreksi esikoiskirjailijaksi, joka kertoo omasta ikäluokastaan, mutta Katja Alm (s. 1959) onkin varttuneempi ja kokeneempi konkari. Tämä kertonee kai nuorisonäkökulman toimivuudesta. Tai ainakiin minuun, nelikymppiseen sisämaan kasvattiin, nuorten naisten kielenkäyttö upposi. Ehkä pissis-ismejä olisi voinut viljellä enemmänkin. Yleisemmällä tasolla kerronta tuntui välillä liian arkiselta. Kappaleet olivat tasaisen pitkiä ja paikoitellen puuroutuvia – olisin siis kaivannut kerrontaan enemmän rytmin vaihdoksia. Lyhyempiä lauseita.

Työttömälle lukijalle teos ei tarjoa vertaistukea, mutta oivan turhautumisen purkukanavan kylläkin. Tällaisia täsmälääkedekkareita toivoisin lisää.

Mietteitä työllistymisestä, osa 2

rekrytointikeskusYli puoli vuotta on kulunut kokemastani edellisestä työvoimapoliittisesta interventiosta, uravalmennuskurssista, jolla istuin turhautuneena kuulemassa palveluihin hakeutumisesta. Olen edelleen työtön. Putosin peruspäivärahalle ja joudun pian muuttamaan pienimpään mahdolliseen asuntoon lapsineni ja kirjoineni, koska tämänhetkiset tuloni yhteenlaskettuina eivät riitä nykyisen vuokran maksamiseen. Toimeentuloluukulla asioiminen pelottaa, sillä minulle on aiemminkin sossussa asioidessa tapahtunut henkisiä romahduksia siinä vaiheessa, kun sosiaalityöntekijä on kommentoinut tiliotteeni turhia menoja, kuten kahvilassa käyntejä. Nythän luukulla asioidaan vain ensimmäisellä kerralla, jonka jälkeen siirrytään kasvottomaan asiointiin, mutta jokainen kuitin kiikuttaminen ja hakemuksen täydennyspyyntö stressaavat  etukäteen. Mieluummin muuttaisin metsään ja eläisin mustikoilla kuin raportoisin sosiaaliviranomaisille siitä, mihin kulutin 3 euroa kolme kuukautta sitten.

Tällä välillä olen hakenut kymmeniä opetus-, kulttuuri-, sosiaali- ja hallintosektorien töitä saamatta ainuttakaan kutsua haastatteluun. Tavallisesti hakemani paikan saa nuori, vastavalmistunut sosionomi tai tradenomi AMK. Opetusalan eioo-vastauksista en ole harmissani, sillä vaikka olen opettanut vaativia itse suunnittelemiani kursseja jo 17 vuoden ajan, minulta edelleen puuttuvat pedagogiset opinnot. Muista töistä olen katkera, sillä olen kokenut olevani moniin superpätevä ja tarpeeksi kokenut. Vaikka en olisi tullut valituksi, olisin ainakin ansainnut haastattelukutsun tai ystävällisen ei kiitos-kirjeen. Mustalle listalleni joutuvat työnantajat, jotka eivät edes ole viitsineet tiedottaa valinnasta. Näitä on monia, esimerkiksi (yllättävän hyvämaineisia) kansalaisjärjestöjä ja sosiaalialan yrityksiä. Hakupäätöksistä kuullessani valitettavasti usein tulee mieleen, että paikkaan on säästösyistä valittu matalasti koulutettu untuvikko, jolle voidaan maksaa TES:in mukaista minimipalkkaa. Valinnoista ei edes tiedoteta valitusten tulvan pelossa.

Viime viikkoina olen aktivoitunut aikeissani pyrkiä joko työvoimakoulutukseen tai työkokeiluun. Molemmista saa 9 euron kannustinpäivärahan, joka isossa kaupungissa riittää edestakaiseen bussimatkaan ja eväisiin, muttei lämpimään lounaaseen. Palkkatukioptioon koen olevani liian ”huono”, sillä pääasiallinen aiempi työkokemukseni on akateemista eikä minulla ole tarvittavaa ”käytännön” näyttöä. Akateeminen työkokemushan ei ole ”käytännöllistä”, vaan ”turhaa” – olen työnhakijana heikommassa asemassa kuin olin 16-vuotiaana lukiolaisena, jolloin ostovoimaan ja inflaation suhteutettuna hankin enemmän rahaa kaupan kassalla kesätöissä kuin hankin nyt perheellisenä työttömänä, jolla on vuokra maksettavana. Viiden kielen kielitaitoni, julkaisuni, kenttätyöni, tutkijavaihtoni, kansalaisaktivismini, saamani apurahat, tuottamani taideprojektit ja monen vuoden vapaaehtoistyö ovat kaikki ”turhia” verrattuna välisuomalaisen ammattikorkeakoulun autuaaksi tekevään tutkintoon ja ”käytännön” työkokemukseen, jota mitataan palkkatyökuukausina muissa työyhteisöissä kuin yliopistolla. Toisin sanoen minut on nollattu.

Monesti olen ollut aikeissa lähettää hakemuksen, jossa pimitän tohtorintutkintoni, mutta hakemissani töissä maisterintutkintokin olisi luultavasti ollut liikaa. Koska minulla ei ole alempia opisto- tai AMK-tasoisia tutkintoja, seuraava aste olisi yo-todistus. Mietin, kuinka paljon kehtaisin elämästäni deletoida, että mahtuisin hyväksyttävän, kuuliaisen ja ”helpon” työntekijän muottiin. 23 vuoden lukion jälkeinen mitään tekemättömyys ja sossuäitiys eivät nekään vakuuta tulevia työnantajiani, mutta niillä pääsisin helpommin kuntouttavan työllistämistoiminnan piiriin tai jopa eläkkeelle.

Kotikaupungissani Tampereella on alkamassa kaksi työvoimapoliittista koulutusta, joista olen kiinnostunut: lähihoitajan ja tiedottajan opinnot. Tiedottajan opintoihin olisin soveltuvampi, mutta tiedotusalan työtilanne ei kannusta hankkimaan tätä pätevyyttä. Niin monet tuntemani pitkän kokemuksen tiedotusalan ammattilaiset ovat työttömiä tai sinnittelevät pienillä freelance-keikoilla, ja oma kokemukseni rajoittuu toistaiseksi vain bloggaamiseen. Ei nappaa. Lähihoitajan koulutus tuntuu hyödyllisemmältä, mutta ajatus koulutukseen hakeutumisesta aiheuttaa naurunpyrskähdyksiä muistaessani ne monet kerrat, kun hain sosiaalialan kouluttajien sijaisuuksia saamatta koskaan hakemuksiini vastakaikua. Olen ohjannut graduja, tehnyt väitöskirjojen esitarkastuksia ja ollut jopa vastaväittäjänä, mutta alemmille tasoille en opettajaksi kelpaa. Kelpaankohan opiskelijaksi, sitä vimmaisesti mietin.

Lähihoitajan alkavasta koulutuksesta olen yrittänyt saada lisätietoja te-toimistosta. Paikan päällä ei voi kuitenkaan tavoittaa muita kuin lätkä kaulassa maanisesti heiluvia luku- ja kirjoitustaitoavustajia, jotka lähinnä auttavat maahanmuuttajia sanojen oikeinkirjoituksessa eivätkä suostu vastaamaan mihinkään substantiaaliseen kysymykseen. Minulle lukutaitoassistentti iski puhelimen käteen, jotta voisin ilmaiseksi soittaa Työlinjalle. Puoli tuntia odotusta oli liikaa, joten jätin yhteydenottopyynnön netissä. Lupasivat yhteydenottoa kahden viikon sisällä, mutten jaksanut odottaa. Olen toistanut pyyntöni jo kahdesti. Mitään ei kuulu. Ehkä pyyntöni on liian vaikea, tai koulutuksista vastaavat ovat lomilla. Pitkäaikaistyöttömille aika on kuitenkin kallista, ja jokainen viikko, jolloin emme tee mitään toimeentulomme vuoksi, sysää syvempään ahdinkoon. Ennen vanhaan sitkeä sissi sai vastauksen kysymykseensä samana päivänä vuoronumerolla. Se tuntui reilummalta kuin viikkokausien puhelimen kyttääminen. (Vielä vanhempina aikoina akateemisille oli jopa omat, räätälöidyt palvelut, mutta niiden muistelu johtaisi jo epätoivon syöveriin.)

Viimeinen oljenkorsi on se paljon parjattu työkokeilu. Soitin tänään Tampereen kaupungin työllistämispalveluihin varatakseni aikaa heidän työvoimaneuvojalleen päästäkseni ns. ARVI-palveluun, jossa tilanteeni kartoitettaisiin perinpohjaisesti ja myös pohdittaisiin mahdollisuuksia löytää työkokeilu- tai palkkatukimahdollisuutta kaupungin organisaation sisällä. Puhelimeen vastasi tyly vastaanottovirkailija, joka torpedoi pyyntöni ensi kättelyssä siksi, että kerroin käyneeni muutaman kerran TE-keskuksen työvalmentajalla. Kaksinkertainen asiakkuus ei kuulemma ole mahdollista. Lupasin lopettaa TE-keskuksen asiakassuhteen, mutten siltikään saanut aikaa. Virkailija teki selväksi, ettei lähiaikoina kannattaisi lähestyä heitä uudelleen. TE-keskuksessa asioidessani minua on kannustettu olemaan yhteydessä kaupungin TYPA:an erityisesti minulle sopivimman paikan etsinnässä. Haluaisin nimenomaan keskustella kaupungin virkailijan kanssa siitä, kuinka kuntasektorille voisi työllistyä epävirallista tietä, kun rekrytointikielto on päällä eikä sijaisiakaan oteta.

Olen pitkästä työttömyydestäni huolimatta säilyttänyt itsetuntoni rippeet. Lähestyn työnantajia ja työllistämiskoneiston ilkeämpiäkin velhoja suht reippaasti. Viime viikkojen byrokraattiset kohtaamiset ovat kuitenkin alkaneet välittää viestiä, että elämäni olisi arvoton. Nämä osallistavan työvoimapolitiikan ja sosiaaliturvan uudet härdellit ovat tehty niin uuvuttaviksi, että mietin, kuinka käy niille, jotka eivät taida globaalin kilpailuyhteiskunnan assertiivista kyynärpäätaktiikkaa, luotaantyöntävää minä-minä-ajattelua (itse sain siitä laajan oppimäärän yliopistolla). Kuinka käy niille, jotka eivät jaksa purnata ja joille muutama tyly sana luukulla saattaa johtaa paniikkihäiriöön? Kuinka käy aremmille, ujommille, niille, joille työttömyydestä julkisesti puhuminen on jo omanlaisensa kasvojen menetys? Kuinka käy niille, jotka piileskelevät asunnoissaan uskaltamatta edes viedä roskapussia niinä tunteina, kun työtätekevä kunnon kansa on sorviensa äärellä?

Kun en muuta voi, niin yritän puhua jonkun heistäkin puolesta.