Naisille, jotka haluavat saada kaiken

IMG_1820Kuka kehtaa tunnustaa varttuneensa naiseksi Cosmopolitan-lehtien opettavaisten seksivinkkien kajossa? Minä kehtaan, tosin pitkin hampain. Olin koukussa varsinkin lehden brittiversioon, jota luin vielä pitkälti yli kaksikymppisenä, vaikka en täysin sisäistänyt sen ideologiaa ”having it all”, jonka lehden perustaja Helen Gurley Brown aikanaan lanseerasi. Niin monella meistä on ollut tuskaa saada edes yksi elämän ”palkeista” täysin toimimaan, riippumatta sukupuolesta. ”Having it all” pitää sisällään käsityksen täydellisestä elämänhallinnasta – elämästä kompaktina ”pakettina”, johon saisi mielellään samaan aikaan kuulua ura, tyydyttävä parisuhde, perhe ja taloudellinen menestys.

Lena Dunham (s. 1986) on käsikirjoittaja, ohjaaja ja näyttelijä, jonka urasta en tiennyt tuon taivaallista ennen hänen omaelämäkerralliseen elämäntaito-oppaaseen tutustumista. Sellainen tyttö- nuoren naisen ”opetuksia” (Otava, 2014, suom. Lotta Sonninen) on humoristinen antiteesi cosmolaiselle ajattelulle. Ilmeisesti Dunham on myös lyhyen uransa aikana noussut varsinaiseksi provokaattoriksi, joka herättää raivoa, hämmennystä ja väärinymmärrystä medialausunnoillaan. Viime aikoina hän on kohauttanut varsinkin mielipiteillään rasismista ja seksuaalisesta väkivallasta. Hän herättää pahennusta sekä vasemmistolaissuuntautuneiden feministien että konservatiivien parissa. Jos asuisin New Yorkissa, saattaisin olla kiinnostunut kuulemaan häntä livenä vain yleisön kuohahduksien vuoksi.

Dunham on ollut teoksen kirjoittaessaan 28-vuotias, ja huolimatta satumaisesta urastaan hän kipuilee teoksen nykyisyydessä aika lailla samojen kysymysten parissa kuin nuorempana opiskelijana liberaalissa taidecollegessa Oberlinissa. Varmasti teos on kasvukertomus, mutta ehkä vielä enemmän standup-komiikkaa hipova paljastuskirja nolosta seksistä, hankalasta kehonkuvasta ja vaikeuksista solmia kestäviä parisuhteita. Dunhamin perhe on tarinassa keskiössä, ja hän kirjoittaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan boheemin Sohon taiteilijapiireissä hersyvän rakastavasti. Kieltämättä nuoren naisen kasvuolosuhteet ovat tässä räikeän elitistiset, vaikka perhe ei olekaan erityisen materialistinen. Lenalla on muualle opiskelemaan lähdettyään etumatkaa, kun hipsterit ottavat mittaa toisistaan cooliusrintamalla. Kovin terävästi hän ei kirjoita etuoikeuksistaan, mutta täytyy hyväksyä, ettei tämä ole poliittisesti suuntautunut teos.

Pidin kirjasta ja samalla olin repiä hiuksiani turhautumisesta, mikä varmasti johtui myös ikäerosta ja sukupolvierosta. En muista, olisiko tämän tyyppinen kirjoittaminen ollut muotia silloin, kun itse olin nuori, tai jos oli, kirjailijat taisivat pukea intiimit tunnustuksensa fiktion muotoon. Tämä taitaa olla post-ironinen ja postfeministinen opas, jonka tarkoituksena ei ole pelastaa ketään muuten kuin vapauttaa heitä etsimään omaa totuuttaan. Seksuaalisuuteen ja omaan kehonkuvaan liittyvät havainnot ovat mielestäni kohtuukiinnostavia ja raikkaita, mutta koin vaivaannuttavaksi Dunhamin tavan kuvata jokaista elämänsä ”panoa” ihohuokosten tarkkuustasolla. Muutenkin henkilögalleria lyhyehkössä teoksessa on hämmentävän laaja, ja vaikka henkilöiden nimiä olisi muutettu, loukkaantumispotentiaali on joidenkin tyyppien suhteen valtava.

Teoksen Lena on erikoinen yhdistelmä nössöä kotityttöä, itsetuhoista ajelehtijaa ja uratietoista puurtajaa, jonka elämässä seksisuhteet ovat olleet se vapauden vyöhyke, jota ei varmasti kilpailukeskeisessä viihdemaailmassa esiinny. Itsetuhoinen ajelehtija etsii tieten tahtoen miehiä, jotka kohtelevat häntä huonosti tai ovat kykenemättömiä kommunikoimaan muuten kuin sängyssä. Tähän elämäntapaan kuuluu myös huumeiden käyttö ja sekakäyttö, ja huumeet ovat siksikin suosiossa, etteivät ne lihota. Yhdysvalloissa 2010-luvulla henkilö voi kirjoittaa avoimesti viihteellisestä kokaiinin käytöstään samalla tavalla kuin karkkikaupassa käynnistä. Teoksessa ei suinkaan ihannoida huumeita, mutta ne ovat osa tavallista arkea muuten hyvin terveyspainotteisessa elämäntavassa.

Teoksessa riemastuttavinta olivat Joana Avilezin humoristiset piirrokset, ja kyllä draaman ja komedian ystävä voi siitä bongata upeita one-linereita varastettavaksi tai muunneltaviksi. Oma suosikkini oli: ”En ole mikään hippi tai mitään, mutta kondyloomani parantui akupunktiolla.”

Sielun sisaruutta tämän teoksen kautta voi löytää esimerkiksi brittiläisen Caitlin Moranin teoksista, jotka kuitenkin olen kokenut astetta yhteiskunnallisimmiksi. Jenkkikirjoissahan yleensä ohitetaan luokkaerot, ja keskitytään muihin rakenteisiin, ja meille eurooppalaisille luokkaan perustuva eriarvoisuus on varmasti edelleen se suurin vääryyden kokemus. Jos tästä teoksesta haluaa etsiä mitään poliittista virettä, se ehkä liittyy heteronormatiivisuuden kyseenalaistamiseen. Mutta joo, aivan hämmentävän valkoista maailmaa Dunham kuvaa, tai sitten hän on ohittanut ihmisten kuvaamisen ”väreissä”.

Kirja todellakin soveltuu parhaiten parikymppiselle lukijakunnalle, ja kerrankin luin nuorten aikuisten teoksen, johon koin olevani vähän liian vanha. Pitää tutustua Dunhamin käsikirjoittamaan Girls-sarjaan saadakseni paremman otteen hänen mielenmaisemastaan.

 

Taksidermiaa Teksasissa

IMG_0542[1]Jenny Lawson on tunnettu amerikkalainen bloggari, jonka mielenterveyttä ja perhe-elämää käsittelevä blogi nousi suureen suosioon rehellisyytensä ja epätäydellisyytensä vuoksi. Lawson (s. 1973) on julkkisbloggariksi melko iäkäs, ja on tehnyt ennen julkisuutta pitkän ja tylsähkön uran yritysten ja yhteisöjen henkilöstönhallinnassa. Hänen elämäänsä on lapsuudesta saakka varjostanut ahdistuneisuus ja sosiaalisten tilanteiden pelko.

Teos Let’s Pretend This Never Happened (Picador, 2012) on postmoderni omaelämäkerta, jossa sosiaalisen median vaikutus kerronnan muotoon on merkittävä. Teosta voisi lukea sarjana blogitekstejä, vaikka se luultavasti onkin kirjoitettu ainakin osittain blogin ulkopuolella. Siinä viitataan jatkuvasti kustannustoimittajan sietokykyyn ja huumorintajuun, joka selvästi on rajallinen, kun kirjailijana on lyhytjänteinen ja neuroottinen mielenterveyskuntoutuja. Iso osa teksteistä on kirjoitettu keskustelumuodossa, jotka voisi esittää erillisinä sketseinä.

En olisi ehkä jaksanut lukea tätä kirjaa, ellei Lawson olisi ollut ikätoverini. Minun oli helppo samastua nuoreen Jennyyn, koska popkulttuuriset viittaukset olivat muutamia tv-ohjelmia lukuunottamatta tuttuja. Flashdance-tyyliset säärystimet ja Swatch-kellot eivät kuitenkaan ole köyhän perheen kasvatille itsestäänselvyyksiä, vaan hän joutuu taistelemaan tullakseen edes jollain tasolla sosiaalisesti hyväksytyksi. Jennyn vanhemmat elävät omassa, eristyneessä todellisuudessaan, jossa vesikatkokset ovat normaalia arkipäivää ja jossa eläinten täyttäminen riittää viihteeksi. Vanhemmat eivät koskaan ymmärrä, kuinka syrjäytyneiksi tyttäret tuntevat olonsa koulussa, sillä he eivät itse koe olevansa köyhiä.

Suuri osa teoksen komiikasta liittyy vanhempien ja lasten muuttuvaan suhteeseen. Jennyn napanuora outoihin vanhempiinsa ei koskaan katkea, vaan hän jää asumaan läntiseen Teksasiin lyhyitä poissaoloja laskematta. Isän tapa ”ilahduttaa” lapsiaan ja lapsenlapsiaan mitä kummallisimmilla eläimillä, elävillä ja kuolleilla, nousee keskeiseksi teemaksi. Esimerkiksi hirven teurastaminen ja lihan peseminen letkulla keittiössä kuulostaa extreme-urheilulta. Pienelle Jennylle taas sellaisten tv-sarjojen kuin Cosby Show’n kokkauskohtaukset eivät tunnu todellisilta, koska niissä ei roiskita verta keittiön seinille. Lopulta isä heittäytyy täyspäiväiseksi eläinten täyttäjäksi, jonka liike toimii kotoa käsin.

Jenny kasvaa yhteisössään outona lintuna, jolla ei ole ainuttakaan tyttökaveria. Kylän pahojen poikien kanssa hän pääsee kokeilemaan huumeita, mutta huumeetkaan eivät tuo helpotusta krooniseen ahdistukseen, pikemminkin ne pahentavat oireita. Collegessa hän tarrautuu ensimmäiseen poikaystäväänsä Victoriin, jonka kanssa naimisiinmeno tulee piankin ajankohtaiseksi, tuleehan Victor konservatiivisesta republikaaniperheestä. Avioliitto kestää läpi rankkojenkin aikojen, ja Jenny vihdoin Victorin tukemana pääsee terapiaan. Victor myös tukee häntä uusissa sosiaalisissa haasteissa: bloggaajana Jenny ylittää itsensä lähtiessään viininmaistelumiittiin, johon osallistuu pelkästään naisia. Jennylle neljä päivää ventovieraiden keskellä vieraassa osavaltiossa on uskomaton haaste, samoin tyttökavereiden hankkiminen. Hän kuitenkin onnistuu tehtävässään, ja palaa kotiin tyytyväisenä.

Kirjan brittipainosta kannessa suosittelee Caitlin Moran, joka myös kirjoitti humoristiset muistelmat köyhästä lapsuudesta. Näin minusta tuli tyttö (S&S, 2015) kertoo aiemmasta irtiotosta työväenluokkaisesta kulttuurista, kun taas Jenny Lawson ei koskaan jätä juuriaan. Huumorissa on paljon samaa, tosin Jennyn perhe tuntuu astetta eksentrisemmältä, varsinkin kun hulluuden syynä ei siinä ole ryyppääminen eikä rikkinäiset ihmissuhteet. Naiseuden ja keskiluokkaisen kunnollisuuden myyttejä tässä kaadetaan reippaalla kädellä, ja annetaan toivoa epätyypilliselle luovuudelle. Yhdysvaltojen kokoisessa maassa tuntuu olevan enemmän tilaa kirjailijoille, jotka eivät kykene itsensä brändäämiseen ja joiden on aika ajoin jopa hankalaa poistua residenssistään. Blogikulttuurillakin on taatusti ollut demokratisoiva vaikutus kansan lukemisen tapoihin. Uskoisin, että kirja voimaannuttaa kaikkia sosiaalisista peloista kärsiviä, mutta erityisesti ujoja bloggareita, joiden elämiin kuuluu olennaisena osana ystävät, joita ei olla kasvokkain kohdattu.