No time like Cathy Kelly time

Solahdin fiksummasta parisuhdefiktiosta suoraan hömpän hetteikköön, ja kaivoin lukemattomien kirjojeni arkistosta ensimmäisen Cathy Kelly-teokseni, Lessons in Heartbreak (HarperCollins, 2008). Jo kirjan takakannessa on kohderyhmää ohjaava slogan: ”Every woman needs her Cathy Kelly time”. Myös romaanin etukannessa ja takalehdillä kannustetaan nauttimaan teos ilmeisesti pakettiin kuuluneen Galaxy-suklaalevyn kanssa. Kirjoja ja suklaata en yhdistettynä nautintona vastusta, mutta syy, miksi en ole koskaan aiemmin langennut Kellyyn, on teosten markkinoinnin yksiulotteisuus. On noloa, että mitään kaunokirjallista teosta markkinoidaan oletusarvoisesti vain toiselle sukupuolelle. Naisille, kunnon naisille? Onko lukijan oletettua sukupuolta alleviivattava? Eikö se jollain tapaa rajaa kirjan arvoa?

Irlantilaisista bestseller-naisviihdekirjailijoista minulle tuttuja ovat Maeve Binchy ja Marian Keyes; Cecelia Ahernia ja Cathy Kellyä en ainakaan muista lukeneeni. Keyesin ja Binchyn tuotannoissa olen lähinnä arvostanut sitä, että ne eivät ole olleet yltiöromanttisia ja että niissä kuitenkin korostuu tavallinen irlantilainen arkielämä. Cathy Kellyn teokset ovat jo kansikuvista ja nimistä saakka tuntuneet kliseisemmiltä, niin suomeksi kuin englanniksi.

Lessons in Heartbreak oli kuitenkin vetävämpi teos kuin mitä oletin. Kirjan nimi on kammottava, se ainakin minun korvissani viittaa moraaliseen opetukseen, kun on menty rakastumaan väärään henkilöön. Kirja ei kuitenkaan ollut läheskään niin konservatiivinen ja perinteisiä perhearvoja puolustava kuin mitä siltä odotin. Eikä edes sisällöltään toivottoman kaupallinen. Kirjassa oli kunnon juoni ja (voih ja huoh) ”sydäntä lämmittäviä” naishahmoja kolmesta eri sukupolvesta. Ja parasta oli se, etteivät kaikki olleet sukua keskenään. Osa naisista oli lapsettomia, eikä kellään ollut valtavaa katolista perhettä ympärillään. Kaikki naiset olivat tietoisia homoista, lesboista ja feminismistä. Maailma oli käynyt kylässä Tamarinissä, joka fiktionaalisena merenrantakylänä tuntui kutsuvalta. Kirjassa ei ollut kliseistä tuppukyläromantiikkaa, eli kännisiä peräkammarin poikia ja traktorilla kylän keskustaan bilettämään tulevia teinejä.

Olen lukenut huomattavasti tunkkaisempaa ja konservatiivisempaa kuraa suomalaisen chicklitin kentiltä, mutta säästän nyt nimien mainitsemisen. Suomalainen maalaisromantiikka on usein absoluuttisen heteronormatiivista, ja urbaanimpi chicklit keskittyy usein täysin kulutuskeskeiseen elämäntapaan. Tämä lukemani Kellyn teos taas keskittyi puhtaasti ihmissuhteisiin, ja ehkä vielä enemmän naisten välisiin ystävyyksiin kuin romansseihin miesten kanssa. Siinä oli myös varsin hurmaava historiallinen sivujuoni, joka liittyi paikalliseen herraskartanoon 1930-luvulla ja Lontoon sotasairaalaan 1940-luvulla.

Kirjassa mallimamma Izzy palaa New Yorkista kotikyläänsä hyvästelemään kuolevaa isoäitiään Lilyä. Australialainen Jody on muuttanut kylään paikallisen miehen perässä, ja keskittää energiansa paikallishistorian tutkimiseen. Lily olisi ollut hänen paras informanttinsa, mutta hän makaa sairaalassa koomassa, eikä voi kertoa salaisuuksiaan. Izzyn täti ja Lilyn miniä Anneliese on toipumassa shokkierosta, kun hänen aviomiehensä on vaihtanut hänet hänen parhaaseen ystäväänsä. Lopulta kaikkien huomio keskittyy Lilyyn ja hänen elämänsä suureen salaisuuteen, tarinoihin, jotka uhkaavat jäädä kertomattomiksi.

Kelly kirjoittaa helppoa englantia, ja siksi maisemat ovat aina ”breathtakingly beautiful”. Sanasto teoksessa on suppeaa ja arkista, mutta toisaalta ehkä juuri kielen helppous on tehnyt hänestä kansainvälisen bestsellerin. Juonen punojana ja henkilöhahmojen rakentajana hän on chicklit-genren rajat huomioon ottaen kekseliäs ja monipuolinen. Kirjan tunnelmista tuli hieman mieleen äskettäin lukemani ruotsalaisteos, Sofia Lundbergin Punainen osoitekirja, jossa myös isoäiti ja lapsenlapsi kommunikoivat keskenään Atlantin yli.

Hauskaa kirjassa oli se, että siinä matkustetaan Irlannin, Lontoon ja New Yorkin lisäksi myös muuanne, kuten Uuteen Meksikoon mallitoimiston suuriin kuvauksiin. Yllättävää kyllä, pidin Izzyn työelämän kuvauksesta ja newyorkilaisesta menosta tässä kirjassa paljonkin, kun teos ei kokonaan keskittynyt muotiin ja pintaan. Izzyn huoli nuorten, anorektisten ja huumeita käyttävien mallien jaksamisesta tuntui aidolta, ja amerikkalaisia kauneusihanteita kritisoitiin rankalla kädellä.

Positiivinen luentani saattaa osittain johtua helteen pehmentämistä aivoistani, mutta uskaltaisin tämän ensi kosketuksen jälkeen jopa lukea toisen Kellyn teoksen. Annoin kirjalle Goodreadsissa vain kaksi tähteä, mutta oikea arvioni killuu kahden ja kolmen välillä. Kaksi tähteä teos saa kielellisistä syistä, kun taas sisällön suhteen olisin voinut lämmetä jopa yli kolmeen tähteen.

Viihdekirjoissa ahdistavinta on seurata tuotteliaita kirjailijoita, jotka vetävät samalla sapluunalla vuosikymmenestä toiseen, eivätkä tunnu koskaan kehittyvän. Kehityksellä tarkoitan kielellistä ja tyylillistä uudistumista, teemojen vaihtelua, ehkä myös kykyä vaihtaa näkökulmaa kulttuurista ja ajanjaksosta toiseen. Tästä näkökulmasta kukaan edellämainituista irlantilaisista kirjailijoista ei ole ollut toivoton, mutta latteaa kieltä suren aina. Kun nyt kuitenkin puhutaan maasta, joka on synnyttänyt James Joycen, ja jonka muun kaunokirjallisen tuotannon taso on varsin korkea.

Irlantilainen lastensuojelutapaus

Olin nuorena irlantilaisen naiskirjallisuuden suurkuluttaja (ja aiheen tutkija), mutta viimeisen 10 vuoden aikana olen pudonnut junasta. Ainoa viime aikoina minua puhutellut irlantilainen kirjailija on ollut Anne Enright, joka ei todellakaan tuota helppoa hyvänmielenkirjallisuutta, vaan kertoo ihmismielen syvemmistä pohjamudista. Maeve Binchy (1940-2012) taas kuului maan suosituimpiin viihdekirjailijoihin, jonka ura oli tasaisessa nousujohdanteessa jo ennen kuin irlantilainen viihdekirjallisuus breikkasi suuremmin maailmalla. Nämä myöhemmät Cathy Kellyt ja Marian Kayesit ovat olleet hirveitä pettymyksiä, enkä kajoaisi niihin Irlanti-ikävän iskiessä kuin äärimmäisessä hätätapauksessa. Niiden kaavamainen kaupallisuus jättää ainakin tämän lukijan kylmäksi. Binchyn teokset edustavat chicklitiä monisyisempää arkirealismia, ja ehkä hänellä oli takaraivossa joku yhteiskunnallisen vaikuttamisen ajatus, joka tekee teoksista mieleenpainuvia.

Binchyn maailmanlaajuinen suosio on ollut kiistaton: häntä on käännetty 40 eri kielelle ja kaikki hänen romaaninsa toista teosta lukuunottamatta (A Lilac Bus 1984) on myös suomennettu. Itse muistan teoksista parhaiten Italian illat (Evening Class, 1996) jonka pohjalta ruotsalaiset ovat tehneet ruotsalaistetun elokuvaversion. Binchyä on myyty enemmän kuin James Joycea ikinä, ja hänen kuoltuaan irlantilaiset surivat häntä kuin kansallissankaria.

Minding Frankie (2010 suom. Koko kadun kasvatti) kertoo pohjoisdublinilaisesta kadusta, jolla asuu tavallisia työväenluokkaisia ihmisiä. Charlie ja Josie ovat kuuskymppinen fanaattisesti katolilainen pariskunta, jotka surukseen saivat vain yhden pojan, josta he eivät onnistuneet kouluttamaan pappia. Charlie on ammatiltaan hotellin portieeri ja Josie työskentelee keksitehtaassa. Noel-poika on jo kolmikymppinen ja asuu edelleen kotona. Hän on jättänyt aikoinaan lukion kesken ja päätynyt tylsään toimistotyöhön, jossa ei ole etenemismahdollisuuksia ilman tutkintoja. Noelilla on vakavahko alkoholiongelma; hän ei selviä työpäivistään ilman vodkapaukkuja, ja vaikka hän yrittää peitellä juomistaan, potkut töistä alkavat olla lähellä.

Perhe saa vieraaksi Amerikan-serkun Emilyn New Yorkista, josta tulee koko yhteisön muutosagentti. Emily auttaa Charlieta ja Josieta aloittamaan varainkeruukampanjan kotikatunsa  pyhimyksen St.Jarlathin patsasta varten,  perustaa hyväntekeväisyyskaupan ja alkaa valmentaa Noel-serkkuaan uuteen elämään. Raitistumisen aikana Noel saa yhteydenoton St.Brigidin sairaalasta nuorelta naiselta, taannoiselta yhden illan heilalta ja ryyppykaverilta, mikä osoittautuu kohtalokkaaksi. Vastuuttomasta Noelista on tulossa isä, yksinhuoltaja-sellainen.

Teoksessa on valtava määrä henkilöitä ja ihmiskohtaloita, mutta vakavin juoni liittyy Frankie-tyttären huoltajuuteen. Tässä paikallinen yhteisö pyrkii yhdessä keksimään omaperäisiä ratkaisuja yksinhuoltajaisän arjen helpottamiseksi. Ydinperhekeskeisyydestä ei näitä dublinilaisia ainakaan voi syyttää; heidän perhekäsityksensä on postmodernin joustava. Romaanin pahishahmo on sosiaalityöntekijä Moira Tierney, virkaintoinen sinkkunainen, joka ei jätä pienintäkään yksityiskohtaa tutkimatta. Vaikka Moiran tiimi ja esimies ovat näyttäneet Noelin huoltajuudelle vihreää valoa, yli-innokas sossun täti ei voi jättää miestä rauhaan. Tämä aiheuttaa monia kommelluksia, erityisesti Noelin turvautumista taas kuningas alkoholiin, sillä hän ei kestä selvin päin sossun vierailujen hermopaineita. Irlantilainen lastensuojelu näyttää tässä toimivan aika samanlaisin epäluuloisin premissein kuin suomalainen. Lastensuojeluviranomainen ei voi olla kenenkään luotettu ystävä, ei vaikka häntä kutsuttaisiin lapsen ristiäisiin tai iltakahville. (Suomalainen sossun täti tosin ei varmasti menisi ristiäisiin, koska sitä pidettäisiin puolueellisuutena ja epäammatillisuutena.)

Romaanissa on todella kiinnostavia hahmoja ja juonikin pitää jännityksessä loppuun saakka, mutta ehkä olisin tullut toimeen vähemmällä sähläyksellä. Kerronnan tempo on hyperaktiivista ja selkokieli niin simppeliä, ettei lukija pysähdy maistelemaan yhtään sanaa. Frankie-vauvan syntymä ja alkuvaiheet ovat sen verran erikoinen juoni, että tuntuu, että Binchy on jäänyt sen lumoihin unohtaen työstää puheenparsia. Toisaalta Binchyn romaanit tuntuvat erinomaisilta opiskelumateriaaleilta niille, joiden englanti on päässyt ruostumaan. Kannattaa siis lukea niitä nimenomaan englanniksi. Binchy sopii myös kaikille, jotka etsivät kirjallisuudesta elämäniloa ja voimaa arkeen.