Jäätelökakun syvin olemus

smartTeos: Marja Kangas: Miestä näkyvissä. (WSOY, 2020)

Äänikirjan lukija: Minttu Mustakallio

Biorytmit ja tähdet näyttävät olevan sillä mallilla, että kepeää chicklitiä kuluu enemmän kuin kylmää juotavaa. Tilannetta avittaa sekin, etten ole ylikuumentuneessa asunnossani nukkunut moneen päivään kokonaisia öitä. Kiukkuisena ja väsyneenä pää jaksaa vain viihteellisempää kamaa, ja eilen tähän hätään saapui vasta julkaistu esikoisteos, Marja Kankaan Miestä näkyvissä.

Teos voitti viime vuonna Prisman ja WSOY:n yhteisen Tarinan viemää-kirjoituskilpailun, johon itsekin osallistuin leipäjonoaiheisella kässärilläni. Toki tunnen kateellisuutta kirjailijalle tästä suorituksesta, se on inhimillistä, koska kyseessä oli varsin merkittävä rahapalkinto ja kustannussopimus. Kisassa etsittiin vetävää tarinaa, joka myisi myös Prisman käytävillä. No, täytyy myöntää, että kapitalismikriittinen pläjäykseni ei ollut sitä laatua, joka lisäisi asiakkaiden ostohaluja Prismassa. Tämä kirja taas luultavasti tekee niin, sillä sen teema, äkillinen avioero, on omiaan lisäämään länsimaisen, keskiluokkaisen ihmisen lohtushoppailua.

Kyseessä ei ole aivan tyylipuhdas shopping and fucking-teos, jonka kuningattaria ovat olleet mm. Jackie Collins ja Sophie Kinsella. Tässä teoksessa naidaan tai fantasioidaan naimisesta enemmän kuin shoppaillaan, mutta näyttelijäksi romaanin päähenkilö Sirkku Pirinen kuuluu eittämättä porvarilliseen siipeen.

Sirkku on neljääkymppiä lähestyvä Turun kaupunginteatteriin kiinnitetty näyttelijä, joka on naimisissa merikapteeni Jalon kanssa. Pariskunnan yhteinen arki on ajautunut vähäiseen kommunikaatioon ja suorittavaan seksiin, ei vähiten siksi, että lapsenteon yritys ottaa voimille. Anoppi Varpu on Sirkun elämässä mukana melkein enemmän kuin Jalo, ja kulttuuritädin jatkuvat kutsut sushille tai proseccolle ovat koomisia. Muutenkin teoksessa eletään kepeiden ihmisten kuohuviinivyöhykkeellä, jopa siihen pisteeseen saakka, että teos olisi voinut toimia jonkun kuoharibrändin mainoksena.

Jalo jättää Sirkun yhtä kepeästi kuin on tämän elämään tullutkin. On aika vaihtaa nuorempaan ja kuohkeampaan, naiseen, jonka nimi muistuttaa jäätelökakkua. Katkeruutta lisää se, että Vanessa on ruotsalainen. Sirkku ja anoppi yrittävät saada miestä pariterapiaan, mutta liitossa ei ole enää mitään pelastettavaa. Kuvaukset terapiassa käynnistä olivat kirjan parasta antia, ja muistuttivat minua äskettäin näkemästäni islantilaisesta tv-sarjasta Isäviikonloput, jossa jätetty nainen on itse pariterapeutti.

Ammatilliset pohdinnat ovat romaanissa myös viihdyttäviä, ja lukija pääsee vertailemaan erilaisten draamamenetelmien etuja toisiinsa verrattuna. Sirkun tunne-elämää luonnehtii korostunut fyysisyys ja raivokkuus, mikä ilmenee erotilanteessa väkivaltaisia purkauksia ja omaisuuden tuhovimmana.

Kyseessä on vetävä tarina, johon on helppo samastua, olipa sinkku, eronnut, karannut, tai onnellisesti naimisissa. Myös Sirkun läheisimmät ystävät olisivat kiinnostavia hahmoja, jos tulisivat välillä ulos kuohuviinikuplastaan. Turku toimintaympäristönä esiintyy eurooppalaisten kulttuuriammattilaisten fiksuna temmellyskenttänä, jossa ei pahemmin kohdata omaan sosiaaliluokkaan kuulumattomia ihmisiä. Teoksen historiattomuus ja yhteiskunnallisen analyysin vähäisyys tekevät siitä helppolukuisen, mutta omasta näkökulmastani myös helposti unohdettavan. Tähän verrattuna esimerkiksi Noora Vallinheimon Perno Mega City oli älyllinen teos, jonka kontekstualisointi teollisuuskaupungin lähihistoriaan tuntui rikkaalta ja loisteliaalta.

En olisi lähestynyt teosta sen nimen enkä kansikuvan perusteella, vaan motiivinani oli nähdä, millainen teos tulee valituksi tuhansien toiveikkaiden käsisten pinosta. Varmasti tämä romaani voi toimia lohtuteoksena vasta eronneille, varsinkin jätetyille, ja voin kuvitella sen määrän sipsejä, suklaata ja siideriä, mitä Prisman ostoskärryihin mahtuu teosta hankittaessa. Kohderyhmällä ei välttämättä ole varaa kuohariin, ainakaan montaa kertaa viikossa.

Kaikenlaiselle kirjallisuudelle on oma hetkensä, eikä Miestä näkyvissä edusta heikointa lukemaani naisviihdettä. Myös Sirkku oppii tutkimaan itseään ja seksuaalisuuttaan parisuhdekeskeisen heteronormatiivisen matriisin reunoilla ja ulkopuolella. Mutta kirjan maailma ei kutsunut minua maagisesti puoleensa, ehkä siksi, että omat kokemukseni parisuhteista ja eroista ovat olleet erilaisia, ja jokaista parisuhdetta ja eroa on leimannut taloudellinen katastrofi, josta tämä teos kertoo siistin, miltei tuskattoman version.

Ennen kuin chick lit keksittiin

Jos antaa lapselle nimeksi Anita, hänestä taatusti tulee kirjailija. Fanitan ainakin neljää Anita-nimistä kirjailijaa, joiden lajityypit ja teemojen valinta ovat hyvin erilaisia. Anita Desai on Intian kulttuurisen kirjon syvällinen maalari, Anita Brookner taas kirjoittaa kuivaan ja kyyniseen tyyliin dysfunktionaalisista ihmissuhteista, Anita Konkka taas vie karjalaiset juurensa maailmalle tuulettumaan tehden kaikesta feminististä road movie’a.

Noin vuosi sitten löysin alekorista amerikkalaisen Anita Shreven romaanin Merilasia (2002).  Tartuin kirjaan vain sen poeettisen nimen vuoksi – kaikki merestä löydetty kutsuu minua. Aloin lukea teosta ilman ennakkokäsitystä kirjailijasta tai hänen tuotannostaan. Ihastuin. Amerikan itärannikon valkoisen väestön historia ei ole koskaan kuulunut lempiaiheisiini. Olen nähnyt ja kuullut siitä liikaa kuvauksia tähän ikään mennessä. Shreven kirjoitustyylissä oli kuitenkin sitä jotain. Hän on äärimmäisen taitava juonien punoja ja jännityksen luoja.

Onko Shreven tuotanto  naiskirjallisuutta? Viihdekirjallisuutta? Chick litiä? Onneksi Shreve alkoi kirjoittaa kauan ennen kuin chick lit terminä keksittiin. Hänen kustantajansa ovat halunneet markkinoida kirjoja naisille, strategia näkyy eritoten kirjojen kansissa. Tästä huolimatta kirjat ovat hyvin humanistisia ja niissä on vahvoja mieshahmoja. Perinteisiä rakkausromaaneja näyttää olevan vain muutama, suurin osa teoksista keskittyvät laajempiin historiallisiin ja yhteisöllisiin teemoihin. Hänet tunnetaan eritoten kriisien, onnettomuuksien ja muiden ääritilanteiden kuvaajana.

Shreve ei ole kirjailijana megajulkkis, hänen biografiansa on niukka, hän selvästi kuuluu ”vanhaan kouluun” antaen teosten puhua puolestaan. Hän on saanut ensimmäisen romaaninsa julkaistua vasta yli 40-vuotiaana, ennen tätä hän on toiminut opettajana ja journalistina. Asunut kolme vuotta Keniassa kirjoittaen siellä nairobilaiseen aikakauslehteen – Afrikka-teema tulee esille vasta toiseksi viimeisessä romaanissa A Change of Altitude. Suurin osa teoksista sijoittuu Uuteen Englantiin, nähtävästi yksi romaani toisen maailmansodan aikaiseen Belgiaan.

Olen vuoden sisällä lukenut kolme hänen teostaan, hienointa tuotannossa on monipuolisuus.

Merilasia keskittyy 30-luvun laman kurjimukseen ja lapsettomaan nuoreen pariin, jotka löytävät elämäänsä ilon ottamalla ison ottolapsen. Tässä hienointa on poeettinen kieli ja paikallisuus. Luonnon kuvaukset, meren anteeksiantava äärimmäisyys.

Uusin romaani Rescue kertoo tämän päivän yksinhuoltajaisästä, joka etsii tyttärensä kadonnutta äitiä. Perhe on hajonnut aikanaan äidin alkoholismin ja traagisen rattijuopumusonnettomuuden takia. Mies on joutunut luopumaan elämänsä haaveista ja elättämään tytärtä ensihoitajana kotipaikkakunnallaan. Tyttären aikuistuessa eteen tulee samantyyppisiä ongelmia kuin äidillä nuorena ja isä haluaisi myöhemmin raitistuneen taiteilijaäidin paikalle ohjaamaan tyttären elämää toiselle raiteelle. Tarina kerrotaan puhtaasti äijänäkökulmasta, siinä ei ole mitään chickiä. Hienointa vaikean aiheen käsittelyssä on totaalinen moralismin puute.

Viimeksi luin 90-luvun menestysromaanin Vaarallisia kirjeitä (Where or When). Tässä nelikymppinen mies ja nainen, kummatkin naimisissa omilla tahoillaan, löytävät toisensa kirjeenvaihdon välityksellä, he olivat kesäheiloja 13-vuotiaina katolisen kirkon leirillä. Tämä oli kliseisin romaani näistä kolmesta, aiheesta josta ehkä on jo kirjoitettu liikaa. Tässäkin positiivista oli laajempi yhteiskunnallinen konteksti (90-luvun lama, kodittomuuden ja työttömyyden uhka) ja Uuden Englannin merellinen paikallisuus. Ruokakuvaukset olivat loistavia. Meren rannalla sinnittelevät tai merestä elantonsa saavat sivuhenkilöt olivat kiinnostavampia kuin rakastuneet päähenkilöt.

Realistisena kertojana Shreve voi pitkästyttää joitain taideproosan ystäviä. Minulle hänen teoksensa ovat olleet kuin paluu vanhan ystävän luo kahville kahdenkymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen. Sadepäivän ilo, poikkeama valtatieltä johonkin nuhjuiseen kuppilaan, josta ei vieläkään saa soijalattea, vaikka kuinka inuaisi.

Tutkijanaisen metamorfoosi

Viime lomalle lähtiessäni Ryanairin terminaalissa käteeni tarttui järkäleen kokoinen opus, Katherine Pancolin romaani Krokotiilin keltaiset silmät. Täytyy myöntää, että hankin kirjan lähinnä sen riemunkirjavan, riemastuttavan kannen takia. Romaani on ollut Bazar-kustantamon myyntivaltti viime vuonna, epäilen, että Pancolista saattaa tulla kustantamolle samanlainen jackpot kuin Paulo Coelho on ollut jo kymmenisen vuotta. Pancol ja Coelho ovat genreltään täysin päinvastaisia kirjailijoita: Coelho haudanvakava, itsehoidollinen mystikko, Pancol kevyt ilottelija, chick lit-mestari ja yhteiskuntasatiirikko. Viimeaikaisista chick lit-tuttavuuksistani Pancol kuuluu silti kärkikastiin, sillä kirjassa on paljon muutakin kuin romantiikkaa.

Pancol (s. 1954 Marokossa) on Ranskassa pitkän linjan kirjallinen puurtaja, Krokotiilikirja on jo hänen 12. teos ja luultavasti se, jolla hän on vihdoin noussut maailmanmaineeseen. Luulen menestyksen johtuvan siitä, että ns. tavalliset naiset voivat kaikki löytää teoksesta yhden hahmon, johon samastua.Teoksessa on uskomattomia juonenkäänteitä, mutta myös roppakaupalla arkirealismia. Romantiikka on ironista ja katkeransuloista – mitään reseptejä onneen ei tästä lukukokemuksesta saa.

Minä samastuin tietysti nukkavieruun yksinhuoltajatutkijaan Josephineen, joka päätyy kirjoittamaan haamuna romaanin 1100-luvun naisista ketkulle julkisuudenkipeälle siskolleen Irisille. Kirjoittaminen saa Josephinen taloudellisesti jaloilleen, mutta hänen lähipiiriään vihastuttaa naisen kiltteys ja nöyryys hyväksikäytön edessä. Lasten isä on kadonnut Keniaan kasvattamaan krokotiilejä nuoren kosmetologirakastajattarensa kanssa. Josephinen kamppailut uravalinnan ja rakkauden saroilla ovat minusta uskottavia ja koin jonkunlaista voimistumista luettuani naisesta, joka onnistui jättämään tutkijankammionsa ja tekemään rahaa sillä tiedolla, jonka oli väitöskirjaa kirjoittaessaan hankkinut.

Teokselle on luvassa jatko-osa Kilpikonnien hidas valssi, joka tulee ulos Bazarilta ensi viikolla. Kiinnostaisi kyllä tietää, kuinka Josephinelle on käynyt (kannen teksti lupaa vielä suurempia myrskyjä kuin ensimmäisessä osassa). Taidan olla jäänyt jo koukkuun.

Romaani valottaa kaikenlaisten Pariisin lähiössä asuvien tyyppien elämää: koulutetun keskiluokan, uusrikkaiden moukkien ja sossun tuilla elävien uusavuttomien. Mahtuupa henkilögalleriaan jopa yksi Britannian hovin salainen äpärälapsi. Jotkut juonenkäänteistä ovat hieman kökköjä tai kaukaa haettuja, ja tuntuu, että teoksesta olisi saanut hyvän ja hauskan puolellakin aineksista. Muistan takavuosien kirjoittajakoulusta teesin ”romaani on sika, joka on syönyt kaiken”, ja tämä romaani todella kuuluu siihen kategoriaan. 697 sivua tuli kuitenkin luettua kevyesti parissa-kolmessa päivässä, mikä kertoo kerronnan jouhevuudesta. Toinen osio on vielä paksumpi.

Yritin viime vuonna tehdä elämänmuutoksen ja jättää paperisten kirjojen hankkimisen kokonaan. Kindle-kuherruskuukauteni jäi kuitenkin lyhyeksi. Paksujen kirjojen roudaaminen halpalennoilla on kuitenkin tosi tyhmää puuhaa, kun sitten ei voi tuoda lainkaan tuliaisia. Seuraavan Pancolini, jos hankin sen ihan omaksi, lupaan lukea kotona Tampereella.