Yorkshirelaista mummoenergiaa

Teos: Beth O’Leary: Vaihtokauppa (WSOY, 2021)

Suomennos: Taina Wallin

Äänikirjan lukijat: Kati Tamminen ja Eeva Eloranta

Leena Cotton on kolmikymppinen markkinointialan urakiipijä Lontoossa. Tehokas ja työlleen omistautunut nainen saa burnoutin epäonnistuttuaan asiakaspresentaatiossa, ja joutuu kahden kuukauden pakkolomalle työnantajansa määräyksestä. Tilanne kauhistuttaa Leenaa, sillä hän ei oikeasti tiedä, mitä tekisi, jos vapaa-aikaa olisi rajoittamattomasti. Myös Leenan poikaystävä Ethan on työhullu ja saman firman palveluksessa. Miestä ei voi houkutella yhteiselle Balin seikkailulle, eikä Leena muutenkaan kaipaa radikaalia maisemanvaihdosta toiselle mantereelle.

Eileen Cotton, tämän isoäiti, naapurustoaktiivi pikkukylässä Yorkshiressa Leedsin läheisyydessä, etsii uutta rakkautta miehen lähdettyä nuoremman matkaan. Flaksi on käynyt huonosti 160 asukkaan kotikylässä, joten seuranhaun reviiriä on laajennettava. Hetken mielijohteesta kaksikko keksii vaihtaa koteja niin, että isoäiti pääsisi deittailemaan pääkaupungissa.

Tässä teoksessa selvästi pyritään tavoittamaan eri-ikäisiä lukijoita, mikä on aina hyvä idea chicklitin rintamalla. Mummon ja aikuisen lapsenlapsen suhde on raikkaan erilainen teema, ja eläkeläisen tutustuminen internetin ihmeelliseen maailmaan kirvoittaa nauruhermoja.

Teoksen vakavampi teema liittyy Leenan pikkusiskon taannoiseen syöpäkuolemaan. Perheen kaikki naiset kärsivät surusta omalla laillaan, mutta Leenan äiti Maryan on erakoitunut asuntoonsa muistojen äärelle. Äidin näkökulma jää hieman marginaaliin, mutta huoli hänen mielenterveydestään kasvaa tarinan aikana. Tämä tosin osaa yllättää seikkailunhalullaan, josta hössöttävä Eileen on turhaan kauhuissaan.

Ylipäänsä suvussa on onnistuttu välttämään vaikeita puheenaiheita, ja puhumattomuuden perimä jatkuu myös Leenassa. Pohjoisen Englannin työväenluokkainen jurous, mutta samalla elämäntavan aitous ja juurevuus asettuvat kirjassa tutkiskelun kohteeksi. Nämä tyypit kyläilevät ja keittelevät teetä loputtomiin, mutta eivät useinkaan onnistu kohtaamaan toisiaan merkittävällä tavalla. Varsinkin Eileenin eriskummallinen naapuruussuhde muodostuu haasteeksi, eikä kukaan voi täysin tietää, kuinka orapihlaja-aidan leikkaaminen voi lopulta muuttaa elämän suunnan.

Yorkshiressa Leenan tehtäväksi lankeaa toukokuisten kyläjuhlien järjestely yhdessä kylän aktivistien kanssa. Paikallinen opettaja Jackson on mukana, mutta Leena aikoo olla uskollinen Ethanille, vaikka tämä ei ehdi työkiireiltään edes pistäytyä pohjoisessa. Leenalla taas riittää kiirettä ruokakojujen, bajamajojen ja kevätsalon designin suunnittelussa. Organisoinnissa on haasteensa, sillä myös naapurikylän tappelevat samoista resursseista. Kirjaan mahtuu myös ripaus kunnallispolitiikkaa, mikä on erikoista tämän genren sisällä.

O’Learyn aiempi menestysteos Kimppakämppä taitaa olla tämän teoksen edeltäjä, ja sekin alkoi kiinnostaa, jos siinä on vähänkään yhtä luovia arjen ongelmanratkaisun keinoja kuin tässä teoksessa. Kaiken kaikkiaan ilahduttava tuttavuus, jota uskallan suositella varsinkin itseäni vanhemmille lukijoille.

Morsiusneidon kiitollisuushaaste

Teos: Lindsey Kelk: Ikuinen morsiusneito (HarperCollins Nordic, 2019)

Suomennos: Virpi Kuusela

Äänikirjan lukija: Maija Rissanen

Vuosi 2021 alkakoon höttöisesti chicklit-hömpällä, sillä olen lukemistoineni Piki-kirjaston varassa, ja sen tarjonta näin loman aikana on hyvin niukkaa. Brittiläinen Lindsey Kelk (s. 1980) on tuottelias romanttisen fiktion kirjailija, joka asuu tätä nykyä Los Angelesissa. En luultavasti olisi tohtinut lukea hänen teoksiaan englanniksi, sillä hänen suosituimmilla teoksillaan on niinkin latteat nimet kuin I Heart London ja I Heart New York.

Ikuinen morsiusneito kertoo kolmikymppisestä lontoolaisesta Maddiesta, joka joutuu rikkaan amerikkalaisen ystävänsä kaasoksi. Häitä on suunniteltu liian pitkään, ja hemmoteltu Lauren onnistuu aina sluibaamaan vaativammista tehtävistä. Kavereilla herää epäilys, onko tämä koskaan tehnyt muuta työtä kuin somepäivittämistä. Samaan aikaan Maddie etenee urallaan tarjoilijasta tapahtumatuottajaksi, ja saa monia työtarjouksia Laurenin rikkaiden ystävien parissa.

Maddien oma ihmissuhdehistoria on rosoinen, ja hän uskottelee itselleen, että mutkattomat seksisuhteet riittävät hänelle. Laurenin kihlajaisista hän pokaa rikkaan asianajajan Willin, jonka kanssa tapailu Maddien asunnolla on käytännöllistä ja salaperäistä. Miehen selitykset työkiireistä ja erikoisista asuinjärjestelyistä alkavat kuitenkin rasittaa Maddieta, ja pian totuus miehen todellisesta statuksesta paljastuu. Samaan aikaan häntä kosiskelee kiltti ja kunnollinen Tom, johon hän tutustuu järjestäessään tämän äidin synttäreitä.

Kirjassa järjestellään monenlaisia juhlia, ja sen lukeminen tuntui yhtä rentouttavalta kuin Liv-kanavan katsominen ankarassa miesflunssassa. Nyt tosin en ollut sairaana, ja olin joulun pyhinä nauttinut kunnon kiintiön juuri tämän henkistä tositeeveetä. Ylipäänsä juhlasuunnittelijan duuni tuntuu suomalaisesta näkökulmasta eksoottiselta, mutta ei tässä ainakaan ihannoida tuota ammattia, eikä luksuskaason osaakaan.

Kirjan hulvattomin narratiivi liittyy ”puuhakirjaan”, jonka Maddie on saanut täytettäväksi kaason ihanasta matkasta kohti satuhäitä. Siinä on myös mukana kiitollisuushaaste, joka tuntuu Maddien stressaavassa tilanteessa absurdilta. Ylipäänsä teos käsittelee ystävyyssuhteita, joissa molemminpuoliset odotukset ovat menneet pahasti metsään. Laurenilla ja tämän vanhemmilla on kovin eriskummallisia pyyntöjä morsiusneidoille, alkaen heidän fotogeenisyydestään ja edustavuudestaan hääkuvissa. Tällaisten pyyntöjen esittäminen sopii huonosti brittikulttuuriin, kun taas ökyrikkaiden (ja vähemmän sivistyneiden) amerikkalaisten parissa on normaalia olettaa, että häävalokuvia varten laihdutetaan ja värjätään hiukset morsiamen toiveiden mukaan.

Kirja on lähes täydellinen lajityyppinsä edustaja, ja huoh, Piki-kirjastossa näkyi olevan muitakin Kelkin tuotoksia saatavilla. Juuri nyt en ole tähän tuotantoon koukuttumassa, mutta arvostin silti henkilöhahmojen tervettä itseironiaa kaiken hömpötyksen ja sokerikuorrutuksen keskellä.

Tämän vuoden HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 7: ”Kirjassa on kaveriporukka”.

Aateloidun filmitähden residenssissä

Teos: Jill Mansell: Kaikki alkoi salaisuudesta (Bazar, 2020)

Suomennos: Pirjo Ruti

Kesän toinen chicklit-ennakkokappale enteili hellekesää jo kannen tasolla, mutta en saanut luettua sitä loppuun kesäkuun lopun rantakelien aikana. Enkä tiedä kaikkea brittien chicklit-markkinoistakaan, kun en tunnistanut Jill Mansellin kirjailijapersoonaa, vaikka takavuosina olisin voinut olla kirjojen kohderyhmää.

Kirjaa markkinoidaan ”rentouttavana hyvän mielen lomalukemisena”, ja tuo fraasi asetti ennakko-odotukseni suht matalalle. Kuitenkaan en pahastu, jos teos sijoittuu Cornwallin rannikolle, joka kiinnostaa siksikin, etten ole siellä vielä käynyt. Itse asiassa luin alkukesästä samoille tienoille sijoittuvan toisenkin teoksen Jenny Colganilta, jossa aloitettiin uutta elämää leipomoyrittäjänä, mutta en ehtinyt raportoida tästä blogiin. Teoksen nimi on Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua. 

Tässä teoksessa nuoret ystävykset Lainey ja Kit palaavat pitkältä työrupeamalta Ranskasta tyhjän päälle kotiinsa Lontooseen, jossa työmarkkinat eivät ole kovin ruusuiset. He ovat tutustuneet toisiinsa hotellialalla ranskalaisessa linnassa, jonne sijoittuva brittiyritys on juuri tehnyt konkurssin. Molemmilla on sydänsuruja, mutta uutta paikkaa hakiessa he tekeytyvät pariskunnaksi, sillä työnantaja Cornwallissa haluaisi rekrytoida sellaisen. Kit on homo, mutta heiltä onnistuu hyvin parisuhteen esittäminen, sillä mitä epätoivoiset työttömät eivät tekisi palkan ja ilmaisen asumisen vuoksi katastrofiin valmistautuvassa Brexit-maassa?

He päätyvät asumaan laajennettuun perheeseen, sir Richard Mylesin residenssiin. Richard on kasikymppinen entinen filmitähti, joka on aikanaan ehtinyt tehdä uraa myös Hollywoodissa. Miehen fanikerho on edelleen aktiivinen, vaikka mies itse on enimmäkseen vetäytynyt litkimään giniä puutarhaansa. Yksi henkilökohtaisen avustajan tehtävistä on sorteerata miehen runsasta postia, ja mahdollisesti vastata edes joihinkin kirjeisiin, joihin maestro ei enää itse jaksa reagoida.

Isännän ainoa poika on kuollut keski-ikäisenä, ja tämän perhe asuu edelleen isoisän luona. Pojanpoika Seth pitää matkailuyritystä, joka räätälöi lomia erityisryhmille. Lainey saa työtehtäviä myös tässä firmassa, eikä voi olla ihastumatta pomoonsa, jolla olisi muitakin ottajia. Lisäksi suvun jäsenten ympärillä pyörii ratkaisemattomia perimään liittyviä salaisuuksia, jotka varjostavat myös Sethin elämää.

Kirjassa harrastetaan myös muodikkaasti Tinder-deittailua, kun Sethin äitipuoli Majella alkaa pitkän ja ankean leskeyden jälkeen etsiä uutta kumppania. Teinien kanssa on melko tavallisia huolia, mutta vanhusten kanssa enemmän. Varsinkin Sethin elosteleva äiti Christina voisi jo kaivata holhoojaa kosteilla reissuillaan Espanjan aurinkorannikolle. Välillä hän palaa Englantiin nenän valkaisuun, ja hakee lomaa maksalleen kalliista detox-retriiteistä. Christinan hahmossa oli paljon tv:stä tuttua Edina Monsoonia, vaikka romaanin sävy ei ole kauttaaltaan humoristinen.

Romaanin keskeiset jännitteet jäävät melko kesyiksi, mutta lukihan tämän jouhevasti kepeänä välipalana. Välillä kliseinen kielenkäyttö ärsytti, sillä ”sydämessä läikähtäviä” asioita oli romanssirintamalla liikaa. Hyvän mielen tarkoitushakuisuutta teoksessa riitti varsinkin siinä vaiheessa, kun yrittäjä-Seth lähti lomittamaan moniongelmaista erityislapsiperhettä. Kuvio tuntui hieman liioitellulta, vaikka en epäilisi tuollaisen bisneksen mahdollisuutta (onhan Suomessakin tuettuja lomia erityisryhmille). Piikittelevät juopot vanhukset taas tasoittivat ylitsepursuavaa romanttisuutta ja hyvää tahtoa.

Teos ei ehkä kuitenkaan ollut yhtä maalaileva ja laskelmoivan kaavamainen kuin tuo mainitsemani Colganin teos, joka ilahdutti aistivoimaisuudellaan, mutta puudutti toistollaan. Tämä siksi, että luin häneltä putkeen kaksi teosta, joissa taloudellisissa vaikeuksissa kamppaileva naispäähenkilö pakenee ongelmiaan maalle ja keksii siellä loistavan bisnesidean. Tässä ei perustettu uutta firmaa, ja muutenkin avainhenkilöiden haaveet pysyivät suht maltillisina. Luontokuvausta oli vähemmän, ja pääpaino oli uusissa ja vanhoissa ihmissuhdesotkuissa.

Kaipa Mansellin kaltaisten kirjailijoiden menestys pohjautuu siihen, että ne tarjoavat samastumispinnan monen ikäisille ja eri elämäntilanteissa oleville lukijoille. Mieluummin luen tällaista viihdettä kuin vaikka menopaussikirjallisuutta, jossa vitsaillaan rehvakkaasti tulevalle virtsankarkailusuojien tarpeelle. Kuitenkin teos sijoittuu brittiläisen chicklitin kartallani kesyyn päähän.

Kesyys tai lempeys eivät aina välttämättä ole synonyymeja huonolle kirjallisuudelle, sillä tunnemme kaikki ne elämäntilanteet, joissa sielu ei jaksa ottaa vastaan raskasta pahoinvointioksennusta tai graafista seksuaalista tykitystä. Tällöin on ookoo nauraa Tinder-sovelluksen sarjadeittailijoille, joiden perimmäinen motiivi on saada nainen maksamaan kalliit viinipullot merenrannan osteriravintolassa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 24: Kirjailija on julkaissut yli 20 teosta.

 

Pulaan hankkiutumisen taiteesta

smart

smart

Teos: Elizabeth Gilbert: Tyttöjen kaupunki. (Gummerus, 2020)

Suomennos: Taina Helkamo

En kuulunut 00-luvulla niihin, joiden seinällä luki kissankorkuisin kirjaimin Eat Pray Love, mutta Elizabeth Gilbertin voimaannuttavan sinkkumatkailun opas kolmeen I:llä alkavaan maahan kuitenkin on jäänyt mieleen kelvollisena laatuviihteenä. Olen lukenut teoksen jatko-osankin, jossa pohdittiin avioliiton kulttuurihistoriaa. Näin ollen yllätyin positiivisesti, kun postiluukusta kolahti muutama viikko sitten Gilbertin esikoisromaanin suomennos ennakkokappaleena, sillä kolmas omaelämäkerrallinen teos häneltä ei enää olisi houkutellut samalla voimalla.

Tyttöjen kaupunki keskittyy 1930-40-lukujen New Yorkiin, ja sen teatterin ja showbusineksen maailmoihin. Teoksen nimi viittaa varsinkin toisen maailmansodan aikaan, jolloin naiset pyörittivät miljoonakaupunkia isänmaallisessa hengessä. Romaani on yllättävän sosiaalihistoriallinen, ja sen keskiössä on Brooklynin työväenkortteleissa sijaitseva revyyteatteri The Lily Playhouse.

Teatterin johtajana toimii Peg Buell, maailmaa kiertänyt eksentrinen täti-ihminen, joka oppi viihdealalle ensimmäisen maailmansodan aikana sotilaiden viihdyttäjänä Britanniassa. Pegin aviomies Billy on lahjakas ja pitelemätön käsikirjoittaja, joka on hylännyt vaimonsa makeamman Hollywood-elämän imussa. Peg on alalle antautunut työmyyrä, joka asuu seurueineen murenevassa teatterirakennuksessa, ja antaa brittiläisen Olive-sihteerinsä hoitaa pennin venytyksen. Teatteri elää köyhän kansan maksamilla lipputuloilla, joten ohjelmiston on vastattava osittain lukutaidottoman siirtolaisväen odotuksia.

Tarinan kertoja on Pegin veljentytär Vivian Morris, joka on kasvanut vakaissa oloissa Uudessa Englannissa ja jolta odotetaan säädyn mukaista avioliittoa collegesta valmistumisen jälkeen. Valitettavasti Vivianin opinnot hyvämaineisessa Vassar Collegessa keskeytyvät, ja hän päätyy Peg-tädin hoiviin New Yorkiin onneaan onkimaan. Täti ei salli perillisensä kokeilla kuluttavaa showtytön hommaa, vaan pukuompelijan työ on kunniallisempi vaihtoehto Vivianille. Puvustuksen maailma imeekin uteliaan nuoren naisen mukaansa, ja hän elää elämäänsä vahvimmin juutalaisen Lowtskyn perheen käytettyjen vaatteiden kaupassa metsästämässä Lanvinin leninkejä.

Vivianin nuoruuden katkaisee sota, vaikka tämä on saanut johdatuksen paheiden pesiin jo ennen sodan alkamista. Matkaoppaana pulaan hankkiutumisessa toimii italialais-puolalainen showtyttö Celia, joka pian muuttaa Vivianin kortteeriin potemaan ikuisia krapula-aamujaan. Myös Peg-tädin elämää varjostaa alkoholiongelma, vaikka hän pystyykin hoitamaan työnsä juomisen kalenterin keskellä. Täti toimii yläluokkaisen sukulaisensa nimellisenä holhoojana, mutta käytännössä Vivianilla on vapaat kädet hankkiutua ikävyyksiin kaupungin lukuisilla klubeilla.

Romaani kertoo sukupolvesta, joka eli seksuaalisen vapautumisen ensimmäistä aaltoa ja toimi monella tapaa moniarvoisuuden edelläkävijöinä maassa, jossa moraalinen ilmasto vaihteli poliittisten muutosten kourissa. Vivianin kokema rappioelämä on omalla tavallaan loistokasta, vaikka showtyttöjen elämää varjostaa jatkuva raskauden ja sukupuolitautien pelko. Nuori nainen kokee ainoan tulenpalavan rakkautensa teatterin kukkopoika-Anthonyn kanssa, mutta romanssin katkaisee siveyspoliisin roolin ottava Walter-veli. Molemmat sisarukset ovat lopettaneet akateemisen uransa, mutta Walter kokee olevansa oikeamielisen patrioottinen siskonsa vartija.

Suuri osa tarinan glamourista liittyy pukuompelun maailmaan, johon Gilbert on perehtynyt monipuolisesti. Rappioelämän kuvaus ei varsinaisesti hätkäyttänyt minua, eikä tarinan tarkoitus ole rypeä sosiaalisten ongelmien suossa. Sodanjälkeisen elämän kuvaus jäi mielestäni hieman vaisuksi, ja olisin viihtynyt pidempään 1930-40-lukujen tunnelmissa. Kokonaisuutena romaani on kuitenkin valloittava, ja kertoo uskottavasti parrasvaloja karttavan käsityöläisen tarinan, johon kuului paljon muutakin kuin ginin litkimistä ja satiaistartunnan välttelyä.

Yksi keskeinen romaanin teema on henkinen sukulaisuus, ja urbaanit itse valitut perheet, jotka eivät aina rakennu verisukulaisuuden ajatukselle. Vivian etääntyy sodan aikana rikkaista vanhemmistaan, eikä elä näiden kustannuksella nuoruusvuosien jälkeen.  Vanhemmuuden kokemuksen hän saa yksinhuoltajaystävän pojan varaäitinä, ja jossain vaiheessa hänen elämäänsä tulee Angela, nuorempi nainen, joka toimii kertomuksen kuulijana.

Suomenkielisen version julkaiseminen ajoittuu hyvin lomaltapaluun tunnelmiin, pimeneviin iltoihin ja kaupungin kahviloissa ja baareissa luettavaksi. Luontosuhdetta romaanissa ei ole nimeksikään, vaan teos on meluisa ja kiihkeärytminen kuten kontekstinsa. Toki teosta voi luonnehtia chicklit-teokseksi valittujen teemojen pohjalta, mutta runsas historiallinen taustoitus, musiikilliset ja kirjalliset viitteet ja myös poliittisen elämän läsnäolo tekevät siitä laadukasta, älyllistä viihdettä. Etnisiin vähemmistöihin kuuluvia hahmoja teoksessa on runsaasti, mutta rotuun ja uskontoon liittyviä kysymyksiä ei käsitellä kovin syvällisesti. Ryhmien välillä ei esiinny merkittäviä jännitteitä, ja tarina on kerrottu omasta sosiaaliluokastaan irtaantuneen WASP-kaunottaren näkökulmasta.

Pidin romaanissa eniten sen alkuvaiheen teatterituotannon kuvauksista ja elämästä köyhän teatterin kulisseissa, mutta loppua kohti tarinan aika-akseli tiivistyi ja draaman kaari löystyi. Tämän vuoksi kirjan lukeminenkin kesti pari viikkoa, mikä tosin ei kaltaisellani pikalukijalla ole välttämättä huono merkki. Yleensä se merkitsee, että teos on antanut jotain uutta ajateltavaa, kun taas jouhevan hyvän mielen bulkkiviihteen nieleksin purematta.

Tässä teoksessa vakka ei etsi kanttaan, eivätkä prinsessat saa pitää elämiensä prinssejä, vaan romaanin keskeinen viesti liittyy seksuaalisuuden monimuotoisuuteen, ja mahdollisuuteen suhtautua siihen itseilmaisun keinona perinteisten parisuhdekuvioiden ulkopuolella. Tämänhetkisessä Yhdysvaltojen poliittisessa ilmapiirissä teoksen maailma tuntuu jopa raikkaalta tuulahdukselta, ja muistutuksena myöhemmän ”kehityksen” pysähtymisestä ja maan henkisestä taantumisesta. New York ennen kiinteistömogulien poliittista valloitusta on ollut kiinnostavampi paikka kuin se on nykyään, ja vaikka romaanin henkilöt eivät ole erityisen poliittisia, teos on tribuutti menneiden aikojen identiteettipoliittisille taistoille.

Kehopositiivisuudella voittoon

Teos: Simona Ahrnstedt: Kaikki tai ei mitään (WSOY, 2020)

Suomennos: Virpi Vainikainen

Äänikirjan lukija: Kati Tamminen

Olisinpa parikymppinen ja töissä tukholmalaisessa mainostoimistossa. Tai no jaa, ei tuo ole missään elämäni vaiheessa kuulunut unelmien kärkikaartiin. Mainostoimistouralle yritin hakeutua kerran, nuorena opiskelijana, kun ajattelin sieltä irtoavan helppoa rahaa, mutta suurempia maailmanvalloitushaaveita ei tuohon hakuun liittynyt. Tämän lisäksi tiedetään, että moni kirjailijanalku on elättänyt itseään copywriterinä ennen läpimurtoaan. Vanhassa maailmassa copywriterinä taisi pärjätä, jos oli nopeaälyinen ja nokkela; nykyään tämä ei riitä, vaan on oltava lipeä verkostoituja, trendisetteri ja edelläkävijä myös oman kulutuksen suhteen. Eletään vaikuttajien maailmassa, jossa hemmotellut prinsessat kiukuttelevat, jos jäävät ilman perjantai-illan avajaiskierrosten goodie bageja.

Simona Ahrnstedtin business lit-aiheisia romaaneja on minulle suositeltu, mutta tähän uusimpaan tartuin lähes sattumalta. Kansiteksti lupasi kinkkistä työpaikkaromanssia, jossa copywriter iskee pubista miehen, joka seuraavana päivänä osoittautuu firman uudeksi esimieheksi.

Olen vuoden sisällä lukenut kahta kotimaista teosta, jotka sijoittuvat mainosmaailmaan, Olga Kokon Munametsän (2019) ja Hanna Arvelan Tukholma-syndrooman (2020). Kummastakaan en pitänyt, ja Arvelan teos jäi kesken, vaikka siinä oli viihteen lisäksi varsin osuvaa yhteiskuntakritiikkiä. Hyvät uutiset siis ovat, että Ahrnstedtin teos oli huomattavasti monipuolisempi kuin Munametsä ja vetävämmällä tavalla kirjoitettu kuin Tukholma-syndrooma. 

Romaanin päähenkilö Lexia Vikander on edennyt mainosurallaan komeetan lailla, vaikka kärsiikin omaan kehoon liittyvästä itsetunto-ongelmasta. Hän on koulukiusaamisen uhri tukholmalaisesta eliittikoulusta, ja hänen pahin kiusaajana onkii edelleen samalla ankkalammikolla kuin hänkin. Näissä piireissä suurin osa työpaikoista saadaan suhteilla, eikä Kauppakorkeakoulun kellokkaita pelota bisnesuralla samat asiat kuin taviksia.

Lexian uusi pomo Adam Nylund on lapsena ja nuorena kokenut kovia, mutta löytänyt jo varhain varakkaan mentorin, joka myös ponnistaa työväenluokasta. Adamille ura on kaikki kaikessa, ja hän on onnistunut luomaan itselleen täydellisen teflonpinnoitteen, joka ei kieli yksityiselämän kupruista. Lexia rakastuu Adamiin puhtaan kemiallisista ja ulkonäöllisistä syistä; miehen käytöksessä olisi parantamisen varaa, eikä hänessä oikeastaan ole persoonallista särmääkään, ainakaan työpaikalla esitettäväksi.

Lexian haasteena on luoda uuden ajan kehopositiivinen alusvaatekampanja, johon kaikki firman työntekijät ja muut ympärillä hässivät ”vaikuttajat” eivät suhtaudu kannustavasti. Lihavien mallien käyttäminen on mainosmaailmassa se viimeinen linnake, johon edelleen saa kohdistaa omia ennakkoluulojaan, jopa vihapuhetta, kun muiden vähemmistöjen mollaaminen on muodostunut paheksuttavaksi.

Kirjan rakkaustarina muistutti minua 80-luvun naisten viihdekirjoista, joissa päähenkilöllä edelleen oli romanttisia haaveita seksikkään komistuksensa suhteen. Työpaikan erotiikkaa tihkuvan valta-asetelman suhteen jo pelkäsin, että tarina muokkautuisi pohjoismaiseksi versioksi teoksesta Fifty Shades of Gray (jota kykenin lukemaan n. 30 sivua), mutta ei tämä aivan mammapornoksi äitynyt.

Hyvää tarinassa oli se, että loppua kohti päähenkilölle kehittyi muutakin historiaa kuin työhistoriaa, ja että Adamin taustalta paljastui yllättävää rosoa ja myös traumataustaa. Romaanin draaman kaari pysyi koossa, ja päähenkilöt onnistuivat säilyttämään inhimillisyytensä oloissa, jotka ruokkivat narsismia, egoismia ja laskelmoivaa tunnekylmyyttä.

Kuitenkin teos jäi omassa kuplassani kolmen tähden kokemukseksi siksi, etten luultavasti muista siitä paljoa enää vuoden kiriessä kohti toista puoliskoaan. Kirjassa kuvattu maailma edustaa ensimmäisen maailman etuoikeutetun kärjen huippua, tavalla, johon suomalainen kirjailija ei aivan yllä, koska meillä usein on taustalla kahdesti evakkoon lähteneet isovanhemmat ja rehevä itkuvirsiperinne. Onneksi on, niin on muutakin kirjoitettavaa kuin seksistä teräksisten kahvikoneiden huminassa.

Latvialaisen runouden muistopuussa

Uusia lukujaTeos: Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja (Gummerus, 2020)

Suomennos: Paula Takio

Äänikirjan lukija: Anniina Piiparinen

Nina Redmond on 29-vuotias sivukirjastovirkailija Birminghamissa, jonka vaatimaton ura tuhoutuu massiivisen keskustakirjastohankkeen myötä. Hän on onnistunut omistamaan elämänsä lukemiselle ja lukemisista vinkkaamiselle, ja jos hän seurustelisi, hänen olisi vaikea kuvitella suhdetta miehen kanssa, joka ei harrasta lukemista.

Työnantajan järjestämässä kehysriihiseminaarissa Ninaa pyydetään lausumaan ääneen vaihtoehtoinen urahaaveensa, jos mäihä ei käy kirjaston jatkopaikkojen suhteen. Hän uskaltaa kertoa, että on haaveillut pienen kirjakaupan pitämisessä jossain, missä ei ole digiloikkaan kannustavia kansalaisten olohuoneita. Jossain, jossa työttömyyttä ei hoideta kirjastoissa pidettävillä mindfulness-kursseilla.

Teos Uusia lukuja ja onnellisia loppuja on ollut lukulistallani siitä saakka, kun siitä kuulin, vaikka jo nimen pohjalta lukija voi odottaa äärimmäistä feelgood-proosaa. Tämä kahdestakin syystä: viime matkallani Britanniaan vietin paljon aikaa Birminghamin uudessa kaupunginkirjastossa, jota tässä teoksessa morkataan ymmärrettävistä syistä, ja olen myös haaveillut joku päivä pääseväni Skotlantiin majoittumaan erääseen antikvariaattiin, jonka asukkaat saavat pitää kauppaa majoitusviikkonsa ajan. Romaani tuntui minua varten kirjoitetulta, joten en välittänyt sen yltiöoptimistisesta mielialasta, jossa en itse juuri nyt kylve.

Blogissani on ollut jo toinen pidempi tauko tänä vuonna, ja keskeneräisten juttujen sumaa on helppo alkaa purkaa teoksesta, joka ei pahemmin aiheuttanut päänvaivaa juonen tai kielen tasolla. Teoksen nerokkain osuus liittyi junamatkailuun, ja kirjojen salakuljetukseen tavarajunissa öiseen aikaan. Poistuttuaan Birminghamin lähiön turvatyynyvyöhykkeeltään Ninasta kuoriutuu varsinainen femme fatale, ja lyhyen aikaa hän kipuilee jopa kahden miehen loukossa. Toinen kosijoista on charmantti luppakorvansilmäinen latvialainen junamekaanikko Marek, joka ripustelee Ninan kylän ohi kulkiessaan venäjän- ja latviankielisiä runokirjoja rakastavaisten merkittyyn puuhun.

Marek oli hahmona ihan jees, vaikka hänen perhevelvollisuutensa eivät tehneet hänestä kaikista varteenotettavinta sulhaskandidaattia. Mutta valitettavasti petyin syvästi Highlandin omaan paikalliseen Lennox-kosijaan, jonka tuittuilu, luonnonläheinen pragmaattisuus ja veistokselliset piirteet olivat tälle chicklitin suurkuluttajalle aivan liikaa. Romanssirintamalla siirryttiin siis lupaavan nörttimäisestä ja epävarmasta kerronnasta suoraan Harlekiini-kliseisiin, johon kuului pariskunnan läheneminen lampaan synnytyksessä ja myöhempi kuuma huuma naapurin lampolassa ramman yksinhuoltajan talon yhteisöllisissä remonttitalkoissa.

Romaanissa on aimo annos yhteiskunnallisuutta, joka pelastaa sen vaipumisen märkien päiväunien upottavaan suohon. Muuten vertailin teosta ranskalaisen Agnès Martin-Lugandin Irlantiin sijoittuvaan saagaan, jossa niin ikään etsitään onnellisuutta kirjakaupan pidon ja lampaiden keskeltä. Näissä teoksissa ymmärrys romanssista oli saman sorttinen Austen/Brontë-imitaatio, ja molemmissa tulkinta jää kömpelöksi. Tässä teoksessa oli onneksi roppakaupalla muuta antia, ja varsinkin sivuhenkilöt molemmissa Birminghamin ja Skotlannin päässä ovat kiinnostavampia kuin itse päähenkilöt.

Ninan bisnesidea, eli mobiilin kirjakaupan pitäminen, kuulosti kannatettavalta yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa kirjastoalalta on leikattu määrärahoja huomattavasti. Arkiset kohtaamiset asiakkaiden kanssa ja kirjojen hankkimisen problematiikka kiinnostivat minua erityisen paljon, ja kertomuksena naisyrittäjyydestä tämä teos kuuluu ehdottomasti parempaan päähän kaiken maailman kakku-, lanka- ja potenssilääkeputiikkien jälkeen (en ole lukenut läpi koko galleriaa).

Jenny Colgan (s. 1972) on tuottelias kirjailija, joka on saanut aikaan niin kirjasarjoja kuin yksittäisiä romaaneja. Tämä teos on alku ”Scottish Bookstore”-sarjalle, jonka kolmas osa on tulossa markkinoille tänä vuonna. Voisin heikolla hetkellä sortua seuraavaankin osaan, mutta epäilen saaneeni annokseni paikallista etnografista ilotulitusta jo tämän ykkösosan ruokakuvausten muodossa, ja on mahdollista, että kyllästyisin jatko-osien parissa.

Koronakaranteenin aikana tämän tyyppisten romaanien merkitys on suurempi kuin normiaikoina, ja itsekin kuuntelin teoksen äänikirjana parissa pidemmässä sessiossa. Luulen, että teos inspiroi eniten Skotlantiin matkustamisesta haaveilijoita ja niitä, joiden henkilökohtainen kirjakauppahaaveensa on pidemmällä kuin nojatuolimatkailun tasolla. Olisiko siis kirjakauppa-autolla kysyntää myös Suomen syrjäseuduilla, vaikka meillä kirjastoautojen verkosto on edelleen melko kattava?

Ikuisten sukujuhlien kuokkavieraana

Teos: Katherine Pancol: Aina ei tapahdu surullisia asioita (Bazar, 2019)

Suomennos: Lotta Toivanen

PancolYksi ensimmäisiä teoksia, joista bloggasin tällä alustalla oli Katherine Pancolin ”krokotiilikirja”, joka aloitti Joséphine-nimisen kirjailijanaisen saagan rääsyistä rikkauksiin. Olin tuolloin haltioitunut kirjailijan höyhenenkeveästä tyylistä, jonka sisään piiloutui rankempiakin teemoja. Pancolin uraa olen seurannut suht uskollisesti, vaikka ”eläinsarjan” seuraaminen on tapahtunut viiveellä.

Krokotiilit, kilpikonnat, Central Parkin oravat, ja nyt tämä neljäs teos, jonka nimessä ei ole eläimiä. Kannessa keltainen linnunpää. Teos tuntuu myös tyylillisesti hieman ilmavammalta kuin aiemmat osat. Tosin en usko, että tarina avautuu kovin hyvin itsenäisenä, tai ainakaan itse en olisi päässyt sen imuun mukaan ilman aiempien osien lukemista. Tässä teoksessa tavataan uusia sukulaisia, jotka ovat tulleet Joséphinen klaaniin mukaan sen jälkeen, kun hän breikkasi kirjailijana. Toinen tyttäristä, Hortense, luo maagista uraa vaatesuunnittelijana ja bloggarina, kun taas nuorempi tytär Zoë etsii vielä itseään.

Romaanissa on uusi avainhenkilö Stella, joka on Joséphinen löytynyt siskopuoli isän salasuhteesta. Stellan varsinainen isä, se, joka hänet on kasvattanut, on pariisilaisen esikaupungin sankari, vastikään kuollut palomies, joka on pelastanut monia henkiä. Ray Valenti on kuitenkin ollut kotioloissa hirviö, eikä Stella kestä ajatusta, että paikallinen lukio ollaan nimeämässä isäpuolen kunniaksi. Myös Stellan poika, lukiolainen Tom, kärsii tästä kytköksestä, vaikka muuten hän onkin rehtorin lemmikki. Stellalla on kädet täynnä perimänsä romuttamon pyöritystä, ja hänen maahanmuuttajataustainen, venäläinen puolisonsa Adrian visioi ahneesti bisneksillä rikastumista.

Paluu tähän maailmaan tuntuu sukujuhlissa kuokkimiselta, hyvässä ja pahassa. Teksti on kovin jutustelevaa, mutta paikoitellen Pancolin kielelliset oivallukset häikäisevät. Runsas kaunokirjallinen intertekstuaalisuus on tässä teoksessa ehdoton plussa, vaikka Emily Dickinjotain runojen lainaaminen äidinkielen tunneilla hieman toistaa itseään loppua kohti. Sivuhenkilöt ovat karismaattisia, vaikkakin heitä olisi voinut karsia rankalla kädellä. En laskenut heidän määräänsä, mutta muistinvaraisesti veikkaisin henkilögallerian lähenevän sataa hahmoa. Kirjan suurin haaste olikin siinä, että uusia henkilöhahmoja esitellään vielä loppumetreillä, mikä ei ole juonen punomisen kannalta optimaalinen ratkaisu.

Kääntäjä Lotta Toivasen kädenjälkeä arvostan kovasti, sillä hän on saanut Pariisin lähiöiden nuorisoslangin soimaan kovin autenttisen kuuloisesti myös suomeksi. Nuoriso ja koulunäkökulmat kiinnostivat minua ehkä enemmän kuin keski-ikäisten bisneshuijaukset ja työhuolet, mutta tykkäsin myös seurata Hortensen muotiesityksen valmisteluja sen hektisimmässä vaiheessa. Pitkälti on lukijan hermoista kiinni, innostuuko hän teoksen kuninkaallisesta kreisihuumorista – ilmeisesti itse tällä kertaa olin tarpeeksi väsynyt nauraakseni kuningatar Elisabethin prepaid-puheluille, mutta aiemmissa osissa koin tämän juonenkäänteen tiimoilla vaivaantumista.

Kyseessä on romaanisika, joka on ahminut kaiken, ja teos tarjoaa viihdytystä kaikenikäisille lukijoille, koska kohtaamisia on paikoitellen neljässä polvessa. Työväenluokkaista näkökulmaa taitaa tässä teoksessa olla vahvemmin kuin aiemmissa, ja se luo henkilögalleriaan syvyyttä.

Ymmärtääkseni myös Mimmit-sarjassa on osittain samoja henkilöitä kuin tässä saagassa, vaikka sen näkökulma on eri. Tähän sarjaan en aikanaan päässyt sisälle, mutta voisin antaa sille uuden mahdollisuuden nyt, kun tiedän jotain yhden sen päähenkilön myöhemmistä vaiheista.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 33: Kirjassa tapahtuu muodonmuutos.

 

Tunnelmointia tuttipuussa

Teos: Amanda Vaara: Heti vapaa (Karisto, 2019)

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Näin joulun alla on lohduttavaa hypätä Villa Venlan majatalon tunnelmiin kirjasarjan kolmannessa osassa. Tämän keski-ikää lähestyvän yksinhuoltajan yrittäjyyttä olemme saaneet jo seurata aiemmissa osissa Yösähköä (2017) ja Pientä fiksausta vailla (2018), ja nyt kierrokset kiihtyvät, kun Venla huomaa olevansa raskaana kolmatta kertaa ilman pysyvää kumppania.

Näissä kuvissa ja tunnelmissa alkaa Venlan joulunvietto maalla jossain Tampereen kupeessa, eivätkä kaikki lähipiiristä ole haltioissaan naisen suuresta uutisesta. Paniikkikohtaukset vaivaavat julkisilla paikoilla, mutta ventovieraat ihmiset tulevat auliisti apuun. Blogia on pakko päivittää yhteistyökumppanien vuoksi, vaikka sieltäkin suunnasta sataa outoja tai pisteliäitä kommentteja. Majatalon vieraisiin mahtuu niin asiallisia kuin vaativia tapauksia, ja jossain vaiheessa yrityksen tilanne karkaa käsistä ilkivallan ja negatiivisen asiakaspalautteen vuoksi.

Lapsen isä on kadoksissa, eikä tiedä raskaudesta, koska suhteen aikana käytettiin pillereitä. Isällä on ollut huumeongelmia, ja todellisuuspako on oirehtinut kroonisena valehteluna, myös triviaaleissa asioissa, jotka eivät liity mitenkään päihteisiin tai pikkurikollisuuteen. Miehen vanhemmat suhtautuvat tähän kuin ikuisena teininä, ja ex-anopin kohtaaminen on kuin tarkkailuluokan vanhempainillassa istumista. Tämän porvoolaisen vanhan rouvan hahmo oli uskottava ja kiinnostava, sillä se kuvasti hyvin niitä huoltosuhteita, joita monilla eläkeikäisillä on jo keski-ikäisiin lapsiinsa.

Venla ei ole 36-vuotiaana kolmannen lapsen äitinä vielä ikäloppu, mutta nuorena esikoisensa saaneena häneltä on jäänyt välistä keskeisiä nuoruuden kokemuksia. Romanttista viritystä hänen elämäänsä mahtuu, vaikka hän on raskaana vastuuttomalle baby daddylle. Ensimmäisen aviomiehen Henrin suhteen uudelleenlämmitysehdotukset ovat irvokkaita ottaen huomioon hänen patakonservatiivisen arvomaailmansa ja taloudellisen ylilyöntiasemansa. Miehen torpedointi on yhteishuoltajuuden vuoksi mahdotonta, joten hän saa jatkaa piikittelyään yksinhuoltajuuden leimaavasta sosiaalisesta statuksesta.

Kirjaan mahtuu vajaa kaksi vuotta elämänmakuista elämää, jossa myös naapurustolla on suuri rooli. Eniten minua jäi pohdituttamaan Venlan pohdinnat nettipohjaisesta yrittäjyydestä, ja sen tietynlaisesta armottomuudesta. Kun yrityksen tukikohtana toimii oma koti, jota on pakko jatkuvasti tuoda esiin asiakkaiden houkuttelemiseksi paikalle, sitä altistaa itsensä myös moninaisille turvallisuusriskeille. Tämä yrittämisen ala on vieläkin lapsenkengissään, ja tuntuu, että Suomessa siihen liittyy paljon naiiviutta ja sinisilmäisyyttä.

Palasin sarjaan, vaikka viime teoksen luettuani ennustin, ettei saaga voi enää tuottaa suuria yllätyksiä. Enkä ollut edelleenkään yllättynyt, mutta teos vei hetkeksi pois lohduttoman harmaasta ja tapahtumaköyhästä päivästä. Ehkä pidin tästä osasta enemmän kuin kakkososasta, mutta uusille sarjaan tutustujille suosittelen silti sen lukemista oikeassa järjestyksessä.

Pilkunnusaajan paratiisissa

Anni Saastamoinen: Sirkka (Kosmos, 2019)

Äänikirjan lukija: Pirjo Heikkilä

Anni Saastamoinen on minulle uusi tuttavuus, kirjailija ja toimittaja, joka tuli ennen Sirkkaa tunnetuksi Depressiopäiväkirjoista, projektista, joka kehittyi podcasteista autofiktioksi. Tätä käsissä olevaa teosta on luonnehdittu naispuoliseksi Mielensäpahoittajaksi, vaikka kyseessä on nuorempi, kaupunkilainen hahmo.

Sirkka on syntynyt sivustaseuraajaksi, jonka pedantti luonne saa hänet tarkkailemaan kanssaihmisiään piikikkäästi. Hän on opiskellut yliopistossa, mutta käy yhdentekevässä toimistotyössä paikassa, jossa kollegat syövät A-luokan nakkeja näyttöpäätteillään. Hän edelleen suree eroaan Saulin kanssa, elämän rakkauden, joka harrasti sukkien silitystä. Onnea oli se, kun pariskunta sai kirjansa hyllytettyä aakkosjärjestykseen silkassa sovussa ja yhteisymmärryksessä. Yhdessä saattoi paheksua niitä luopioita, joiden mielestä kirjojen värikoodaus on esteettisesti kiehtova idea.

Sirkan paras ystävä Natalia puhuu rempseästi tilapäisistä hoidoistaan ja tuo kaksikon tapaamiseen aina reilusti viiniä. Kyllä Sirkkakin voi välillä ostaa olutta, mutta naapureiden jatkuva juhliminen saa aikaan hanakoita muistiinpanoja äänihaittojen lokikirjaan. Jos alakerran nuoriso on bailannut kolmesti samassa kuussa, Sirkka muistaa heitä paimenkirjeellä. Havainnot naisen kerrostalokyttäämisestä olivat kieltämättä hieman kulahtaneita.

Kauppojen ilmoitustauluista Saastamoinen saa enemmän irti kuin kerrostalon pesuhuoneen aggressiivis-passiivisesta viestinvaihdosta. Eräänä päivänä hän huomaa lähikauppansa aulassa ilmoituksen hoitokotiin muuttavan Tyynen kissasta, joka etsii uutta kotia. Kissan hankkiminen arveluttaa siksi, että Sirkka on kuullut, että kissa saattaa raadella emäntänsä kaupunkiasunnossa, jos tämä kuolee, eikä kukaan tule kissaa pelastamaan. Tuleeko Sirkasta sitten ikuinen vanhapiika ja hullu kissanainen, jos hän pelastaa vanhuksen rakkaan elämänkumppanin Laitisen?

Natalia ja Sirkan äiti Aili ovat juurevia sivuhenkilöitä, jotka haastavat pedantin naisen tottumuksia ja neurooseja. Äiti on karjalaistaustainen taidemaalari, joka ei ole onnistunut siirtämään tyttärelleen elämänfilosofiaansa. Sirkan painajainen ryhmäliikunnan lisäksi olisi päätyä lähiöpubiin laulamaan karaokea silittämättömissä alusvaatteissa. Haaveena hänellä taas oli ura kirjastovirkailijana, mutta tajuttuaan, kuinka paljon työ pitää sisällään ihmiskontakteja, hän valitsi työn numeroiden parissa konttorissa.

Tähän pieneen romaaniin mahtuu paljon teräviä havaintoja ajastamme ja kaupunkilaisten sinkkuelämästä. Storytel-palvelu oli kategorisoinut teoksen chicklitiksi, mutta itse en löytänyt siitä sitä kepeää viihteellisyyttä, joka yleensä noita teoksia yhdistää. Toki Sirkalla on kommentoitavaa Bridget Jonesin maneereista, eikä hän osaa suhtautua Marie Kondon pirskahtelun käsitteeseen ilman pisteliästä ironiaa. Huumoria teokseen mahtuu ruhtinaallisesti, mutta se on narisevan kuivaa. Parasta kirjassa oli se, että Sirkka pystyy suvereenisti puolustamaan erakkouteen taipuvaista elämäntapaansa, eikä suurimman osan ajasta koe sitä lainkaan ongelmallisena. Teokseen mahtuu myös reipas annos perisuomalaista angstia, pidättyväisyyttä ja jäyhyyttä, mikä kristallisoituu Sirkan ja hänen työkaverinsa, nakkimies-Sepon yksitavuisesta kommunikaatiossa.

Äänikirjana Sirkka oli juuri sopivan mittainen, ja sopivan kuivakkaasti luettu. Suosittelen teosta kaikille, jotka ovat kyllästyneet (nais)viihdekirjallisuuden angloamerikkalaiseen kohkaamiseen. Tässä kirjassa oli sopivan verkkainen poljenta, ja kiltin ihmisen vastarinnan kuvauksena teos yllättää hiljaisella viisaudellaan.

Annos toosaproosaa

Teos: Olga Kokko: Munametsä. (S&S, 2019)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Linnea on kolmikymppinen urbaani sinkku, töissä mainostoimistossa, ja urasuunnittelussaan alisuoriutumisen mestari. Hänen uusin asiakkaansa odottaa häneltä nerokkaan hienotunteista kampanjaa intiimipyyhkeistä, jossa korostuisi elämänhallinnan teema. Projekti on Linnealle pöyristyttäviä luovia ideoita tykittävä, mutta ideat eivät herätä ihastusta neukkareiden asiakaspaltsuissa. Kaiken kukkuraksi mainosmaailma on auttamattoman seksistinen, ja kampanjoita jaetaan tekijöilleen kategorisen sukupuolittunein perustein.

Vapaa-aikanaan Linnea seikkailee munametsässä pääkaupungin hipsteribaareissa, ja kirjoittaa metsästämisvietistään blogia nimeltä Toosaproosaa. Tekopirteän ärsyttävä ”Moikka moi” on Linnean vakiokuittaus blogin lukijoille, ja postaukset ovat enimmäkseen elinkeskeisiä. Linnea on häpeilemättömän sitoutumiskammoinen, eikä hän ainakaan pode vauvakuumetta hengaillessaan äitiyteen kadonneitten ystäviensä seurassa. Toisaalta hän pelkää työttömyyttä ja yksinäistä, köyhää vanhuutta, jota enteilevät jo ensimmäiset harmaat häpykarvat.

Äänikirjana teos on kaoottinen, koska Kokon tyyli on runsaan tajunnanvirtaista, vapaata assosiaatiota. Lukija Usva Kärnä on innostuneen nuorekas, mutta hän kuulostaa liioitellun pääkaupunkilaiselta pissikseltä, ainakin omaan makuuni. Monet tekstiin liittyvät ongelmani johtuivat siis kuuntelusta, mutta en myöskään jaksanut vaihtaa formaattia kesken kaiken. Kuuntelin teosta todella lyhyissä pätkissä, ja siksi myös keskittymisessä oli haasteita. Koin myös paikoitellen olevani liian vanha eläytyäkseni vauhdikkaan ja totaalisen itsekeskeisen Linnean elämismaailmaan. Tämä teos ei siis ollut tarkoitettu minulle, ja ehkä siksi myös arvion kirjoittaminen on turhaa.

Parasta kirjassa on varmasti kielellinen ilotulitus, ja kaikki lempinimet, joita Linnea keksii omalle toosalleen ja kohtaamilleen munille. Työelämään liittyvät havainnot ovat teräviä, mutta ne eivät välttämättä inspiroi niitä, jotka eivät elä pääkaupunkiseudun luovan luokan prekaarissa kuplassa. Ystävyyden kuvauksissa varsinkin homoseksuaali Eero-bestis, jonka kihlautumisista Linnea on mustasukkainen, tuntui hieman stereotyyppiseltä, mutta toisaalta Linnea tuntui soveltuvimmalta pitkiin ystävyyksiin. Perheellinen Ilona taas toi Linnean elämään uutta ajateltavaa, ja huolimatta perhekiireistään hän oli esimerkillisen lojaali sekoilevalle ystävälleen.

Olen blogissani aiemmin arvioinut muun muassa Henriikka Rönkkösen ja Kaisa Haatasen teoksia, ja näen Kokon teoksessa vastaavan potentiaalin. Myös noita kahta muuta kirjailijaa olen lukenut fiilispohjalla, ja myös Rönkkösen kohdalla toennut, ettei hänkään ole kirjailijani. Paikoitellen löydän myös hengenheimolaisuutta Antti Holman viimeaikaisten blogitekstien kanssa, vaikka Antti ei avaudu intiimielämästään yhtä antaumuksellisesti. Kyllä minulle humoristinen aivot narikkaan-tyyppinen kreisibailaus kelpaa, mutta sellaiseenkin toivon jotain yhteiskunnallista tai poliittista ulottuvuutta. Tässä kirjassa tuntui, että Linnea räävittömine seksijuttuineen ja sosiaalisen sopeutumisen ongelmineen oli sitten kuitenkin myötävirtaan uija ja kapinassaan niin kovin yksityinen. Oikeastaan ihastuin kirjassa vain yhteen hahmoon, Kaislaan, joka ei selviä yhdestäkään kauramaidon ostokeikasta lähikauppaan ilman poliittista kriisiä, mutta häneen tekstissä oli vain ohimenevä maininta.

Chicklit-kirjana teos onnistuu kuitenkin siinä, ettei Linnea vaikuta kovin kulutus- tai ulkonäkökeskeiseltä tai materialistiselta, eli teoksessa shoppaillaan vähän. Itse taidan sitten kuitenkin viihdekirjoissa olla romantiikan ystävä, jos romantiikka on jollain tasolla älyllistä, tai jopa ironista, kuten se oli juuri lukemassani Niina Meron teoksessa Englantilainen romanssi.

Jään innolla odottamaan muita arvioita teoksesta, ja uskon, että jollekulle toiselle tämä on vapauttava lukukokemus.