Tiikerikakkua ja tamburiinikasvatusta

Teos: Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä (Karisto, 2018)

Kohta viisikymppinen uraohjus Mirjami on tottunut saamaan haluamansa: ihannepainon, ylennyksiä, alati kiinnostavampia projekteja ja rakastajan, jonka kanssa nauttia neljän lajin illallisista uusimmissa trendiravintoloissa. Hän ei ole tottunut kuulemaan muistutuksia iästään, mutta eräänä päivänä hänet ulkoistetaan firmastaan tarpeettomana. Samaan aikaan pikkusisko Irmeli kuolee kaukana Pohjanmaalla ja hän menettää työsuhdeasuntonsa. 

Anneli Kanto tunnetaan paremmin suurten ja raskaiden historiallisten romaanien luojana, ja siksi on hassunhauskaa löytää hänet uudesta roolista chicklit-kirjailijana. Ihan pähkinöinä voisi edustaa tämän genren sisällä alalajeja bitch lit ja business lit – siksi, että kertojan suhde synnyinseutuunsa on poleeminen, ja siksi, että se avaa työelämän uusia haasteita ilkikurisen kriittisestä näkökulmasta. Mirjami on bitch, koska hän ei helpolla sopeudu maailmaan, jossa naisen kyvykkyyttä mitataan hänen leivontataidoillaan ja jossa aikuiset naiset suostuvat edelleen nöyryytetyiksi hikijumpassa, joka muistuttaa pahasti ala-asteen liikuntatuntia. Sitä, jossa opettajalla on kädessään tamburiini. 

Kuulun siihen ikäluokkaan, joka on käynyt läpi sekä tamburiininöyryytyksen että aerobicin maailmanennätyskisat, joten olen otollista kohderyhmää tälle teokselle. Pohjanmaa-haastetta olen jo läpikäynyt blogissani aiemmin, joten tällä kertaa keskustelu kropsusta ja sinsallasta tuntui jo kotoisalta. Paikalliset kutsuvat pizzaa italiankropsuksi, ja näyttäytyminen miesseurassa paikallisessa pizzeriassa ei todellakaan jää kyläläisiltä huomaamatta. 

Teoksessa on vahva maahanmuuttajateema, sillä Mirjamin sisko Irmeli on ollut aktiivinen paikallisessa vastaanottokeskuksessa – niin aktiivinen, että hän on löytänyt rinnalleen itseään nuoremman irakilaisen miehen, Salimin. Irmelin kuoltua Salim ottaa Usva-tyttären kasvattajan roolin, ja onnistuu siinä paremmin kuin Mirjami, joka on tytön virallinen huoltaja. Kirja hiertää mukavasti persujen näkemyksiä keski-ikäisistä naisista vokkien matupatjoina – tätä aihiota voisi jopa pitää poliittisesti epäkorrektina, mutta Kanto osaa käsitellä sitä arkisesti ja hahmoja kunnioittaen. 

Pääteema kirjassa on kuitenkin maaseudun ja kaupungin mentaliteettierot. Pohjanmaan näkökulmasta tätä teemaa ovat äskettäin käsitelleet muun muassa Satu Vasantola ja Henna Helmi Heinonen suurissa ja vakavissa sukuromaaneissaan. Nämä teokset ovat järkäleitä, mutta Kanto lähestyy samaa teemaa kevyemmin. Olin jopa hämmentynyt kirjojen samansuuntaisuudesta, mutta tässä liikuttiin ehdottomasti kepeimmissä tunnelmissa. 

Pidin kirjassa eniten sosiaalitoimeen ja lastensuojeluun liittyvästä parodiasta, sillä Mirjami oli taidokas sossuslangin imitoija. Lastensuojelun ja vanhusten omaishoidon tilanteeseen kirjassa otetaan rivien välissä jopa enemmän kantaa kuin turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksiin. Kirjassa on siis aimo annos yhteiskunnallisuutta, joka ei kuitenkaan iske päälle saarnan tai tilityksen muodossa. 

Ihan pähkinöinä on nopealukuinen, nokkela ja arkinen teos, jota suosittelen varsinkin niille, jotka ehtivät lukea vähemmän. Kirja soveltunee keski-ikäisille naislukijoille, ja varsinkin niille, joilla on omakohtaista kokemusta maaseudusta. On myös kiinnostavaa huomata, että Karistolla on kaksi uutta chicklit-tekijää, jotka molemmat ovat kirjoittaneet myös vakavampaa proosaa ja joiden teemoissakin on paljon yhteistä. Eli jos pidät tästä teoksesta, voin myös suositella Amanda Vaaran tuotantoa. Molemmissa kasvatetaan kanoja ja tuskaillaan pienyrittäjyyden sudenkuopissa. 

Maahaasteessani olen nyt rastilla 4/196: Suomi. 

Mainokset

Sipsikaljavegaani takes Broadway

Posti toi jo heinäkuussa yllätyksenä ennakkokappaleen Sisko Savonlahden esikoisromaanista Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus, 2018). Olen siis lukenut kirjan pari kuukautta sitten, mutta yritän julkaista arviotani nyt vanhasta muistista. Joskus tällaiset aikataulutetut arviot menevät minulta ohi, koska bloggaamiseni ei ole kalenteriin sidottua puuhaa.

Kirjan nimi on kuin pieni huokaus tai rukous. Sen kertoja on kolmikymppinen freelancer-toimittaja, joka taiteilee elämässään niukkojen keikkojen, opiskelun ja yhteiskunnan tukien viidakossa. Hän asuu Helsingissä Aleksis Kiven kadulla, tiirailee kesäisin parvekkeeltaan Linnanmäen maisemia ja kaipaa elämässään johonkin parempaan ja pysyvämpään.

Romaanin aika-akseli on noin yhden vuoden mittainen, ja siinä kertoja ehtii seurustella kerran, tuskailla usean lupaavan säädön kanssa, käydä terapiassa ja tehdä kämäisiä juttukeikkoja, joiden palkka ei riitä kattamaan niiden kustannuksia. Nainen on pitkälti riippuvainen vanhempiensa taloudellisesta tuesta, ja hän käy myös välillä pyykkäämässä isänsä luona.

Kirjan lyhyet kappaleet ja aktiivilauseista koostuva otsikointi muistuttavat minua standup-komiikasta ja humoristisista pakinoista. Savonlahti kertookin kustantajan biografiassa ihailevansa esimerkiksi Anna-Leena Härkösen ja Sinikka Nopolan tyyliä. Huumorikirjaksi siihen mahtuu kuitenkin myös syvyyttä ja yhteiskunnallista analyysiä. Se kuvaa raadollisella tavalla tietyn ikäpolven ja noin sanotun luovan luokan lähes mahdottomia työolosuhteita. Melkein itkin, kun luin siinä kuvatuista tekopirteistä työhaastatteluista: nainen ei pääse edes ympäristönsuojelujärjestön televarainhankkijaksi, vaan siihenkin valitaan joku ”parempi tyyppi”.

Kirjan kertojalla on krooninen masennus päällä, mikä tuntuu itsestäänselvältä olosuhteet huomioon ottaen. Teos ei varsinaisesti ole mielenterveyskirja, mutta muistuttaa nuorten aikuisten masennusdiagnoosien yleisyydestä. Kertojan ystävä kiteyttää Ketipinor-reseptien kannattavuuden osuvasti: niitä määrätään, jotta terveyskeskuslääkäri pääsisi ilmaiselle Levin-lomalle. Niistä eroon pääseminen myös tekee suuria kansantaloudellisia aukkoja työmarkkinoilta kadonneiden nuorten muodossa. Tässä kertoja taistelee oikeudestaan KELA:n tukemaan terapiaan, mutta Ketipinorin yliannostus voi olla edessä, jos kuntoutuspäätös on negatiivinen.

Ehdin jo huomata muutamista arvioista, että kirja jakaa yleisöjä, ja monien mielestä varsinkin sen mielenterveyspuhe tuntuu turhalta valitukselta. Itselleni se oli kirjan parasta antia, koska siinä tehdään näkyväksi ongelmien tavallisuus. Kirjan kertoja ei ole vielä pudonnut läpi kaikkien turvaverkkojen, vaan hän sinnittelee maailmassa, jossa on yleistä käydä juomassa viiniä Cafe Engelissä tai lentää opintolainalla New Yorkiin. Hänen ravintonsa koostuu pitkälti sipseistä, dippikastikkeista ja thai-kuutioista. Tämä todellisuus on vielä kaukana leipäjonoista, vaikka kertoja asuukin kivenheiton päässä Hurstin valinnasta.

Päähenkilön asenteessa on jotain samaa kuin Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävän kertojan äänessä, vaikka tämä teos ei kerro leimallisesti seksistä. Seksiä kyllä harrastetaan, mutta päähenkilön energiat keskittyvät muualle kuin bikinirajan alueelle. Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Rönkkösen sinkkuelämän kuvauksesta, koska tämän kirjan kertoja oli haavoittuvammassa asemassa. Ehkä työttömän arki ei koostu jatkuvasta panemisesta silloinkaan, jos asuu siellä, missä muutkin tuulella käyvät citysinkut asuvat. Savonlahden Kallio-kuvaus ei ainakaan rasita turhalla trendikkyydellään.

Sen sijaan minua rasitti kirjassa sen kulutuskeskeisyys, ja jos olisin ilkeä, tekisin sisältöanalyysin siinä esiintyvistä sanoista ”ostaa” ja ”kauppa”. Toki kertojan yltiöpäinen kiinnostus Rainbown ja Pirkan dippikastikkeisiin kertoo myös masennuksesta, sillä hänen elämänsä kutistuu jossain vaiheessa pelkkiin kauppareissuihin lähinurkille. Ja sekin, että hän jaksaa kömpiä asunnostaan sipsejä ostamaan, on jo päivän aikaansaannos. Kuulostaako tutulta? Miksi meillä on nykyään tällaista, ja mitä Pipilän Juha sanoisi kirjan meiningistä?

Luin kirjan sujuvasti, ja nauroin monessa kohdassa, eli tartuin enemmän sen huumoriin kuin melankoliaan (jota myös riitti, eli kirja tarjoaa virikkeitä monenlaisille lukijoille). Myös parikymppinen tyttäreni luki tämän samalla mielenkiinnolla. Koin varsinkin, että kirja tarjoaa vertaistukea ja samastumispintaa kaikille nuorille aikuisille, joiden elämässä toimeentulohuolet ovat päällimmäisiä. Erityisesti pidin siitä, ettei Savonlahti yritä rakentaa tässä oikeistohenkistä sankarityöttömän narratiivia, vaan piirtää kuvan aidosta ihmisestä, joka yrittää työllistyä vähäisinkin voimin, ja se Ketipinor-resepti takataskussaan.

Ja edelleen yritän muistuttaa itseäni ja kanssatyöttömiä, tämänkin romaanin hengessä: sydänystävän tai elämänkumppanin löytäminen voi olla monille meistä paljon helpompaa kuin sellaisen työn, joka elättää meitä. Työelämän ulkopuolella ihmiset edelleen ovat toisilleen armollisia, anteliaita ja hyväntahtoisia. Tämä romaani siis elvytti uskoa ihmisiin, siinäkin tapauksessa, jos sipsirahat jonain päivänä loppuisivat.

 

 

 

 

 

Vittumaisten keijujen parantava voima

Kuluneena kesänä olen vieraillut mielessäni nuoruuteni Irlannissa voimallisesti. Olen kirjoittanut matkakirjaa, jossa Irlannin osuus saattaa olla merkittävin. Olen vieraillut kelttiläisillä keijukaiskentillä, mutta myös Dublinin pahimmilla asuinalueilla, kuten Ballymunissa ja Darndalessa. Kirjoittaminen on avannut uusia ikkunoita ymmärrykseeni maan historiasta: kun nuorempana olin enimmäkseen kiinnostunut poliittisesta historiasta, nyt oleen lueskellut sosiaalihistoriaa ja oppinut paljon varsinkin Dublinin slummien rakentamisen (epä)logiikasta.

Rankkaa kamaa, mutta käydessäni läpi muistiinpanojani naureskelen hirtehisesti. Kaikki, mistä luen, olen jokseenkin nähnyt sieluni silmin. Dublin oli 1990-luvun alkupuolella todella köyhä ja rosoinen kaupunki, ja se hurmasi minut täysin arvaamattomuudellaan. Oli erikoista asua pääkaupungissa, jossa milloin tahansa nurkan takaa sinut saattoi yllättää villi poni.

Tähän väliin tuli teos, joka minun oli pakko lukea, sillä sen markkinoinnin välittämät ihanuuskertoimet lilluivat jossain 11+: ssa. Ranskalaisen Agnes Martin Lugandin teoksen alkuasetelmasta löytyy suunnilleen kaikki ne elementit, joista olen haaveillut ja joita olen myös kokenut: Pariisi, rakkaustarina, Irlannin peräkylät ja kirjakahvila. Oman elämäni kirjakahvila tosin oli Irlannissa ja iso rakkaustarina sijoittui Pariisiin, mutta kirjan palikat miellyttävät minua silti suunnattomasti.

Teoksen nimi on Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia (Bazar, 2018, suom. Kirsi Tanner). Nimikin tuntuu niin täydelliseltä, että oksat pois. Kirjan taustasta tiedämme, että Lugand yritti pitkään saada teosta julkaistua, kyllästyi bumerangeihin, ja julkaisi sen netissä omakustanteena. Kirja sai ranskalaisten kirjabloggareiden parissa niin suuren suosion, että se lopulta löysi tiensä kaupalliseen kustantamoon. Ja koska itse olen wannabe-kirjailija, jolla myös on Irlantiin liittyvä pakkomielle, en ole kuullut yhtä kannustavaa tarinaa.

Kirjassa pariisilainen leskeksi jäänyt kolmikymppinen Diane lähtee suremaan kohtaloaan Mulrannyn tuppukylään, jonka hän on valinnut kartalta sokkoarvonnalla. Dianen suru on musertavaa, koska aviomies Colinin lisäksi auto-onnettomuudessa kuoli viisivuotias Clara-tytär. Colin on rakastanut Irlantia sydämestään, mutta ei ole saanut vaimoaan mukaan tumman oluen arvostusmatkoille elinaikanaan. Juuri siksi Diane päättää leskeksi jäätyään matkustaa Irlantiin, joka tuntuu sopivalta elävien haudalta.

Odotukseni teoksen suhteen olivat valtavat, ja Pariisin lupaavan alkuasetelman jälkeen sain pettyä monta kertaa. Viihdyin hyvin Dianen parhaan ystävän Felixin elämismaailmassa, sillä hän jatkoi kirjakahvilan pitämistä Dianen syöksyttyä murheiden laaksoon. Sen sijaan kaikki se, mikä kirjassa tapahtuu Irlannissa, tuntuu lähinnä selitykseltä aiemmin tapahtuneelle. Kirjan rakkaustarina ei ole kummoinen. Arrogantti valokuvaaja-Edward on karikatyyri irlantilaisesta umpimielisestä miehestä, ja sen päälle on liimattu ilmiselvää viktoriaanista romantiikkaa.

Irlannin suhteen teos jää helppojen turistikliseiden varaan – niin helppojen, etten voi kuvitella tämän nousevan suureksi hitiksi Irlannin kirjanarkkinoilla. Mainitaan Guinness, katolinen kirkko, kahvin ja viinin heikko laatu, naispuolisen populaation puheliaisuus ja Aransaaret, mutta jopa Irlannissa käymätön lukija voi kuvitella rikkaamman todellisuuden näiden kliseiden ulkopuolella. Diane siis käy Irlannissa kylässä, ja löytää tilapäisen laastarisuhteen, mutta jäin odottamaan paljon lisää niin romanssilta kuin Irlanti-kuvaukselta.

Sen sijaan Pariisin kirjakahvilan arkeen ihastuin ja uppoduin, vaikka sitä kuvattiin vain muutaman sivun verran. Kirjalle on tulossa jatkoa ensi vuonna, ja ilmeisesti se sijoittuu enemmän Ranskaan kuin Irlantiin. Pidin kirjassa Lugandin kirjoitustyylistä ja tarinan laajemmasta kaaresta, joten saatan antaa Dianen seikkailuille uuden mahdollisuuden kakkososan muodossa.

Teosta suosittelen nuorille aikuisille, varsinkin niille, joilla on edelleen virtaa bilettää, ketjupolttajille, pubientusiasteille, ja kaikille heteronaisille, joilla on parhaana ystävänä homostailisti. Tämä ei ollut juuri minun kirjani, mutta chicklit-teollisuuden sisällä löysin siitä monia positiivisia elementtejä, kuten juuri tuon bilettämisen ja tietynlaisen anarkistisen elämänasenteen.

Kuumaa huumaa Brexitin aikakautena

Rosie Walsh (s.1980) on brittiläisen chicklitin tuore lupaus, jonka esikoisteos Hän lupasi soittaa (Otava, 2018, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) lupaa hieman enemmän suomenkielisenä versiona kuin The Man Who Didn’t Call. Tartuin kirjaan randomilla, lukematta kunnolla edes kansitekstiä, ja pääsin kirjan imuun vaivattomasti ahmien sen yhdessä illassa.

Yritän nyt kirjoittaa teoksesta jotain paljastamatta sen juonta. Teoksen perusasetelmaan kuuluu eronnut keski-ikää lähestyvä Sarah, joka on omistautunut työlleen Los Angelesissa. Hänellä on tapana käydä joka vuosi kuukauden lomalla vanhempiensa luona Englannissa, ja viimeisellä reissullaan hän kohtaa Eddien, joka kääntää viikossa naisen elämän päälaelleen. Mutta Eddie ei soita, vaikka on luvannut soittaa, eikä Sarah pääse eroon pakkomielteestään jäljittää miestä.

Tällaisenaan asetelma on melko tyypillinen ja arkinen, ja lähes joka lukija pystyy samastumaan tilanteeseen, sillä kukapa ei olisi kohdannut tyyppiä, joka fantastisten treffien jälkeen teki oharit. Teos kyllä kehittyy erikoisempaan suuntaan, ja juoni pysyi ainakin tämän lukijan päässä loppuun saakka ennalta-arvaamattomana. Listaan ensin asioita, joihin teoksessa viehätyin ja jotka pitivät minut otteessaan:

*Ystävyyden dynamiikka rakkaustarinan keskellä: Molemmilla päähenkilöillä oli todella juurevia ystäviä, joiden elämistä sai lukea lähes yhtä paljon kuin päähenkilöiden. Varsinkin yhteiset koulumuistot ja koulukiusaaminen nousivat keskeisiksi teemoiksi, sillä kirjassa tehdään vierailu kauhujen yläasteelle.

*Sarah’n työuran kuvaus: Rakastan klovneriaa, ja olin myyty sairaalaklovnien työn kuvauksesta, johon mahtui myös aimo annos tämän suht uuden ammatin historiaa. Sinänsä tämä teema oli hieman erillinen muusta tapahtumisesta, mutta kuvasi Sarah’n sisäistä maailmaa ja surutyötä erinomaisesti.

*Luontosuhde ja Cotswoldsin paikallisen elämän kuvaus: En ole koskaan käynyt tässä osassa Britanniaa, ja vaikka paikalliseen elämään mahtui myös tunkkaista sisäsiittoisuutta, Walsh todella osasi rakentaa romanssilleen juurevat puitteet. Eddien navetta asuinpaikkana oli maaginen, ja henkilöiden side lapsuutensa maisemaan koskettava. Lintukirjojen lukeminen pääsi oikeuksiinsa, ja luulen, että juuri tämä ulottuvuus viehättää suomalaisia lukijoita.

*Mielenterveyden ja surutyön risteyskohdat: Teos on vahvasti mielenterveyspainotteinen, sillä päähenkilöillä ja Eddien äidillä on kaikilla ollut pitkä historia ”lanttumaakarilla” käymisessä. Pojan ja äidin omaishoitokuviot tuntuivat uskottavilta, ja kirja tarjosi myös ikkunan Britannian mielenterveyspalveluihin. Jäin miettimään surutyön, traumaattisten kokemusten ja ”oikeiden” mielenterveysongelmien suhdetta.

Lukukokemus ei kuitenkaan ollut pelkkää suitsutusta. Kirjan juoni todella piti minua otteessaan, mutta jossain vaiheessa sen melodramaattisuus alkoi jo huvittaa. Kalifornian nykyisyyteen sijoittuvat osiot menivät reippaasti amerikkalaisen saippuaoopperan puolelle, ja sekin, että Sarah laitettiin asumaan kaikista maailman kaupungeista juuri Losiin, tuntui lähinnä kaupalliselta strategialta.

En yleensä pidä teoksista, joissa seikkaillaan useassa suurkaupungissa, ja tässä Lontoo-Los Angeles-kuvio tuntui aivan liian ilmiselvältä ja nousujohteiselta. Toki Lontoossa ja Losissa löytyy miljoonia potentiaalisia lukijoita tämän kaltaiselle teokselle, mutta tällainen asetelma tarjoaa helpointa mahdollista viihdettä laiskalle lukijalle. Onneksi teokseen mahtui myös maalaiselämää ja brittirealismia, ja varsinkin omaishoidon teema tasoitti sen maanista nousukiitoa.

Löysin tästä teoksesta eniten yhteisiä viboja ruotsalaisen Lina Bengtsdotterin dekkari/trilleri Annabellen kanssa, jossa myös seikkaillaan teiniangstin keskellä tuppukylässä ja jossa päähenkilön äidillä on vakavia mielenterveysongelmia. Lukemistani tämän genren brittikirjailijoista (otokseni on rajallinen) teos muistutti ehkä eniten Jojo Moyesin tyylistä, tosin Moyes on tarinankertojana maanläheisempi.

Jotenkin teos jäi mielessäni kuvaamaan Britannian nykytilaa ja Brexit-draamaa, vaikka sen sankarit eivät aistivoimaisen kiihkonsa keskellä muistaneet edes kysyä, kumpaa linjaa he kannattavat. Tässä maailmalla uraa tehnyt konferenssien keynote-puhuja palaa maahan, ja kotikaupunkiin, jossa ihmisillä on paljon pienempiä, arkisempia huolia, eikä toimeentulokaan ole hääppöistä. Koulun vessassa juoruilevat entiset kiusaajat eivät ole pahemmin poistuneet kotinurkiltaan, ja varsinkin heidän maailmankuvansa on varsin suppea. Paluumuuttajan saagana teos onkin uskottavampi kuin rakkausmelodraamana.

No time like Cathy Kelly time

Solahdin fiksummasta parisuhdefiktiosta suoraan hömpän hetteikköön, ja kaivoin lukemattomien kirjojeni arkistosta ensimmäisen Cathy Kelly-teokseni, Lessons in Heartbreak (HarperCollins, 2008). Jo kirjan takakannessa on kohderyhmää ohjaava slogan: ”Every woman needs her Cathy Kelly time”. Myös romaanin etukannessa ja takalehdillä kannustetaan nauttimaan teos ilmeisesti pakettiin kuuluneen Galaxy-suklaalevyn kanssa. Kirjoja ja suklaata en yhdistettynä nautintona vastusta, mutta syy, miksi en ole koskaan aiemmin langennut Kellyyn, on teosten markkinoinnin yksiulotteisuus. On noloa, että mitään kaunokirjallista teosta markkinoidaan oletusarvoisesti vain toiselle sukupuolelle. Naisille, kunnon naisille? Onko lukijan oletettua sukupuolta alleviivattava? Eikö se jollain tapaa rajaa kirjan arvoa?

Irlantilaisista bestseller-naisviihdekirjailijoista minulle tuttuja ovat Maeve Binchy ja Marian Keyes; Cecelia Ahernia ja Cathy Kellyä en ainakaan muista lukeneeni. Keyesin ja Binchyn tuotannoissa olen lähinnä arvostanut sitä, että ne eivät ole olleet yltiöromanttisia ja että niissä kuitenkin korostuu tavallinen irlantilainen arkielämä. Cathy Kellyn teokset ovat jo kansikuvista ja nimistä saakka tuntuneet kliseisemmiltä, niin suomeksi kuin englanniksi.

Lessons in Heartbreak oli kuitenkin vetävämpi teos kuin mitä oletin. Kirjan nimi on kammottava, se ainakin minun korvissani viittaa moraaliseen opetukseen, kun on menty rakastumaan väärään henkilöön. Kirja ei kuitenkaan ollut läheskään niin konservatiivinen ja perinteisiä perhearvoja puolustava kuin mitä siltä odotin. Eikä edes sisällöltään toivottoman kaupallinen. Kirjassa oli kunnon juoni ja (voih ja huoh) ”sydäntä lämmittäviä” naishahmoja kolmesta eri sukupolvesta. Ja parasta oli se, etteivät kaikki olleet sukua keskenään. Osa naisista oli lapsettomia, eikä kellään ollut valtavaa katolista perhettä ympärillään. Kaikki naiset olivat tietoisia homoista, lesboista ja feminismistä. Maailma oli käynyt kylässä Tamarinissä, joka fiktionaalisena merenrantakylänä tuntui kutsuvalta. Kirjassa ei ollut kliseistä tuppukyläromantiikkaa, eli kännisiä peräkammarin poikia ja traktorilla kylän keskustaan bilettämään tulevia teinejä.

Olen lukenut huomattavasti tunkkaisempaa ja konservatiivisempaa kuraa suomalaisen chicklitin kentiltä, mutta säästän nyt nimien mainitsemisen. Suomalainen maalaisromantiikka on usein absoluuttisen heteronormatiivista, ja urbaanimpi chicklit keskittyy usein täysin kulutuskeskeiseen elämäntapaan. Tämä lukemani Kellyn teos taas keskittyi puhtaasti ihmissuhteisiin, ja ehkä vielä enemmän naisten välisiin ystävyyksiin kuin romansseihin miesten kanssa. Siinä oli myös varsin hurmaava historiallinen sivujuoni, joka liittyi paikalliseen herraskartanoon 1930-luvulla ja Lontoon sotasairaalaan 1940-luvulla.

Kirjassa mallimamma Izzy palaa New Yorkista kotikyläänsä hyvästelemään kuolevaa isoäitiään Lilyä. Australialainen Jody on muuttanut kylään paikallisen miehen perässä, ja keskittää energiansa paikallishistorian tutkimiseen. Lily olisi ollut hänen paras informanttinsa, mutta hän makaa sairaalassa koomassa, eikä voi kertoa salaisuuksiaan. Izzyn täti ja Lilyn miniä Anneliese on toipumassa shokkierosta, kun hänen aviomiehensä on vaihtanut hänet hänen parhaaseen ystäväänsä. Lopulta kaikkien huomio keskittyy Lilyyn ja hänen elämänsä suureen salaisuuteen, tarinoihin, jotka uhkaavat jäädä kertomattomiksi.

Kelly kirjoittaa helppoa englantia, ja siksi maisemat ovat aina ”breathtakingly beautiful”. Sanasto teoksessa on suppeaa ja arkista, mutta toisaalta ehkä juuri kielen helppous on tehnyt hänestä kansainvälisen bestsellerin. Juonen punojana ja henkilöhahmojen rakentajana hän on chicklit-genren rajat huomioon ottaen kekseliäs ja monipuolinen. Kirjan tunnelmista tuli hieman mieleen äskettäin lukemani ruotsalaisteos, Sofia Lundbergin Punainen osoitekirja, jossa myös isoäiti ja lapsenlapsi kommunikoivat keskenään Atlantin yli.

Hauskaa kirjassa oli se, että siinä matkustetaan Irlannin, Lontoon ja New Yorkin lisäksi myös muuanne, kuten Uuteen Meksikoon mallitoimiston suuriin kuvauksiin. Yllättävää kyllä, pidin Izzyn työelämän kuvauksesta ja newyorkilaisesta menosta tässä kirjassa paljonkin, kun teos ei kokonaan keskittynyt muotiin ja pintaan. Izzyn huoli nuorten, anorektisten ja huumeita käyttävien mallien jaksamisesta tuntui aidolta, ja amerikkalaisia kauneusihanteita kritisoitiin rankalla kädellä.

Positiivinen luentani saattaa osittain johtua helteen pehmentämistä aivoistani, mutta uskaltaisin tämän ensi kosketuksen jälkeen jopa lukea toisen Kellyn teoksen. Annoin kirjalle Goodreadsissa vain kaksi tähteä, mutta oikea arvioni killuu kahden ja kolmen välillä. Kaksi tähteä teos saa kielellisistä syistä, kun taas sisällön suhteen olisin voinut lämmetä jopa yli kolmeen tähteen.

Viihdekirjoissa ahdistavinta on seurata tuotteliaita kirjailijoita, jotka vetävät samalla sapluunalla vuosikymmenestä toiseen, eivätkä tunnu koskaan kehittyvän. Kehityksellä tarkoitan kielellistä ja tyylillistä uudistumista, teemojen vaihtelua, ehkä myös kykyä vaihtaa näkökulmaa kulttuurista ja ajanjaksosta toiseen. Tästä näkökulmasta kukaan edellämainituista irlantilaisista kirjailijoista ei ole ollut toivoton, mutta latteaa kieltä suren aina. Kun nyt kuitenkin puhutaan maasta, joka on synnyttänyt James Joycen, ja jonka muun kaunokirjallisen tuotannon taso on varsin korkea.

Ikuinen jäätelökesä

Dorothy Koomson (s.1971) on ehkä Britannian parhaiten myyvä afrikkalaistaustainen kirjailija, josta en ole koskaan kuullut mitään. Hän on syntynyt Lontoossa, mutta hänen sukujuurensa ovat Ghanassa. Hänen tuotannossaan sekoittuu chicklitin ja dekkarin genret, ja monet teoksista sijoittuvat hänen tämänhetkiseen kotikaupunkiinsa Brightoniin. Hän on julkaissut neljätoista romaania, joista esikoinen, The Cupid Effect, tuli ulos vuonna 2003.

Löysin Koomsonin kuudennen ja ehkä tunnetuimman teoksen The Ice Cream Girls (Sphere, 2010) Kalevan kirkon kierrätyshyllystä. Kirjan kansi näytti hieman lällyltä, ja sen pohjalta odotin jotain sydäntä lämmittävää kertomusta tyttöjen välisestä ystävyydestä. Mutta kyseessä olikin kunnon rikostarina, jota pitäisin enemmän dekkarina kuin chicklit-teoksena. Teos on sovitettu tv-sarjaksi vuonna 2013, mutta siinä sen juonta on muutettu huomattavasti ja sarja on kuvattu Irlannissa, ei alkuperäisessä Brightonissa, jonne tarina sijoittuu.

Teos vetoaa teinitytön vaistoihini täydellisesti, koska siinä kuvataan 1980-luvun loppua kaupungissa, jossa olen ollut viettämässä kesää kielikurssilla. Tutut hoodit, tuttu kielenkäyttö, tuttu teinimuoti, musiikki ja diskurssit herättivät monia ristiriitaisia muistoja. Teos alkaa vuodesta 1986, jolloin Serena Gorringe ja Poppy Carlisle ovat 15-vuotiaita koululaisia. Tummaihoinen Serena käy koulua, jossa äskettäin eronnut historian opettaja Marcus Halnsley vikittelee oppilaitaan. Marcukselle ei kuitenkaan riitä oman koulun oppilaat, vaan hän löytää uhreja myös puistoista. Hän keräilee alaikäisiä ”tyttöystäviä”, eikä häntä arveluta tutustuttaa näitä toisiinsa, jos he sattuvat miehen ovelle samaan aikaan.

Teoksen nykyisyydessä Serena elää suht normaalia (tosin traumatisoitunutta) perhe-elämää hyvin tienaavan lääkärimiehensä kanssa, kun taas Poppy on istunut elinkautista syytettynä Marcuksen murhasta. Keski-iän kynnyksellä Poppy palaa Brightoniin asumaan vanhempiensa luo, mutta uusi alku on hänelle hyvin takkuinen. Serena ja Poppy eivät ole koskaan olleet ystäviä, mutta heitä yhdistää outo side mieheen, joka teki molempien elämästä helvettiä.

Marcuksen murhan jälkeen tyttöjä kutsutaan medioissa ”jäätelötytöiksi”, koska vainajan jäämistöstä löytyy pornahtavia rantakuvia molemmista, missä he nuolevat jäätelötuutteja. Poppy joutuu kantamaan tätä titteliä vankilassa koko tuomionsa ajan. Myös monet miehet muistavat tytöt ulkonäöltä, ja Poppy saa vankilaan perverssiä fanipostia ihailijoiltaan. Serena taas onnistuu maastoutumaan ja muuttamaan elämänsä suuntaa, mutta mikä on vaikenemisen hinta psyykkisesti?

Kirjan asetelma on toki aika riskialtis, koska tapauksen käsittely voisi johtaa moralismiin aikuisten miesten harrastamasta pedofiliasta. Toki Marcus kuvataan häikäilemättömänä hyväksikäyttäjänä, joka manipuloi uhrejaan myös seksuaalisesti. Mutta kirjassa tutkitaan enemmän nuorten tyttöjen motivaatiota hankkia itselleen poikaystäväksi aikuinen mies ja vielä opettaja. Serenan suhde Marcukseen jatkuu senkin jälkeen, kun hän valmistuu tämän historian kurssilta korkein arvosanoin, kun taas Poppy valitsee opettajan, joka ei opeta hänen koulussaan. Molemmat haluavat olla Marcuksen tyttöystäviä senkin jälkeen, kun täyttävät 16 ja suojaikäraja on ylitetty. Marcus ei voi vikitellä tyttöjä kalliilla treffeillä tai lahjoilla, koska hänen rahansa menevät elatusmaksuihin ja huoltajuuskiistan oikeuskuluihin. Oikeastaan Marcus on opettajana täysi luuseri, joka saa vain lyhyitä sijaisuuksia. Tästä huolimatta miehellä on teinityttöjen edessä statusta, ja ehkä ulkonäöllisiä etuja.

Kirjassa käsitellään myös perhe-elämää ja avioliittoa laajemmin Serenan sukutarinan kautta, ja naispuolisen vangin kotoutumista ja vaikeaa suhdetta aikuisiin vanhempiin Poppyn kautta. Serenan kaksossiskot Faye ja Medina ovat myös kiinnostavia hahmoja omine kriiseineen ja kipupisteineen. Olisin ehkä halunnut lukea enemmän heidän ”juuristaan”, joista ei nyt kerrota lainkaan – ainoa mustaihoinen hahmo, jonka maahanmuuton historiaa avataan vähän, on Poppyn sellikaveri, jamaikalainen Tina. Etnisyys ei näytä olevan Koomsonille keskeinen teema lainkaan, vaikka kirjoissa näyttää olevan lähes kaikissa afrikkalais- tai karibialaistaustaisia henkilöitä. Toisaalta voi olla hyväkin, että nämä hahmot eivät performoi vahvasti vanhempiensa tai isovanhempiensa lähtömaiden kulttuuria, vaan elävät samanlaista arkea kuin muutkin britit.

Kirja on kielellisesti helppolukuinen, mutta emotionaalisesti vaativa, eikä juonikaan ole mitenkään ennalta-arvattava. Ehkä eniten viime aikoina lukemistani viihdekirjoista Koomsonin tyyli muistuttaa australialaista Liane Moriartya, jonka teoksista olen pitänyt paljon. Ainakaan teoksen asetelma ei ole kulutuskeskeinen, eikä varsinkaan romanttinen, vaikka toinen päähenkilöistä valmistelee vihkivalojen uusimista hienojen kirkkohäiden muodossa. Avioliittojen kulisseissa kolisee, ja poikaystävätkin jatkavat petollisia puuhiaan.

Loistavaa kasarinostalgiaa ja sopivalla tavalla riipivää psykologista kauhua. Jään odottamaan Koomsonin muita teoksia, joita varmasti löytyy edullisina e-kirjoina jostain netin syövereistä. Hänen teoksiaan ei ole suomennettu, mutta suosittelen niitä myös sellaisille lukijoille, jotka lukevat harvemmin vierailla kielillä.

 

 

Ikuisuusprojektina Maeve Binchy

Sängyssäni pesi ameebana noin puolen vuoden ajan kirja, jonka lukeminen ei tuntunut edistyvän ilveelläkään. Maeve Binchy on ”sydäntä lämmittävä” kertoja, jonka kirjoja olen lukenut muutaman, vaikka en tunnustaudu faniksi. Edellinen lukemani Binchyn kirja oli positiivinen yllätys, kun taas tämä nyt työn alla ollut Whitethorn Woods (Anchor, 2006) on tuntunut tervanjuonnilta. Kirja on myös suomennettu nimellä Valkoisten kukkien lehto. 

Tällä reissulla olen lukenut teosta nyt varmasti viidessä maassa. Teos kertoo pienestä Rossmoren kaupungista Irlannissa, ja ihmeitä tekevästä Pyhän Annin lähteestä, jonne ihmiset tekevät pyhiinvaellusmatkoja pitkästäkin matkasta. Paikallista pappia isä Briania koko touhu tympii, vaikka hän joutuu työnsä puolesta pitämään menoja paikan päällä. Muutenkaan isä Brianin uskollisuus katoliselle kirkolle on hapristumassa, vaikka hän edelleen sinnittelee hommissaan. Briania sitoo kotipuoleen muistisairas äiti, joka joutuu siirtymään protestanttien pitämään hoitokotiin. Isä Briania ei paikan etiikka huolestuta, mutta seurakuntalaisilla on sanomista tästä erikoisesta valinnasta.

Kirjassa on järkyttävän suuri kavalkadi ihmisiä, joiden kohtalot toki sivuavat toisiaan, mutta romaanitaiteen näkökulmasta osa heistä jää liian ohuiksi karakteereiksi. Olin repiä hiuksia päästäni, kun luin kiltistä koti-isä-Neddystä, joka ei paikallisten mielestä ollut ”sharpest knife in the drawer”. Ok, metaforana tämä toimisi kerran, mutta Neddystä kertovassa kappaleessa tätä kliseistä sanontaa toistettiin uupumukseen saakka.

Teoksen draama keskittyy Pyhän Annin lähteen ympärille suunniteltuun tiehankkeeseen, joka tuhoaisi paikan mystisen hengen. Lähes kaikilla henkilöillä on joku suhde lähteeseen, ja rukouspyyntö tulevaisuutensa suhteen. Uskonnollisuuden käsittely on teoksessa monisyistä ja kiinnostavaa. Binchy onnistuu tässä säilyttämään oman ”objektiivisuutensa”, eli aiheen käsittely ei ainakaan tunnu liian tunteelliselta tai pro-katoliselta.

Kirjassa on paljon maahanmuuttajahahmoja, ja myös irlantilaisilla hahmoilla on kokemusta maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta. Eniten pidin tarinasta Malkasta ja Rivkasta, ystävistä, jotka olivat tavanneet nuorina Israelin kibbutzilla. Malkan oikea nimi oli Maureen, mutta New Yorkin juutalaisperheessä hän oli joutunut esittämään Malkaa ollessaan kylässä Rivkan luona. Valheellinen etninen identiteetti ja sen paljastuminen oli aika ovela juonenkäänne, mutta olisin mieluummin lukenut tästä ihan kokonaisen teoksen kuin lyhyen tarinan.

Binchy on liikkunut tarinankertojana perinteisestä romaanista kohti muotoa, joka lähenee novellikokoelmaa. Parhaimmillaan hänen tarinansa lähenevät jopa sellaisten mestareiden kuin Alice Munron tyyliä, mutta osan tarinoista arkisuus latistaa kokonaisuutta. Arvostan Binchyä siksi, että hän onnistuu rakentamaan viihdekirjan suht epäkaupallisten teemojen ympärille. Hänen kirjansa ovat myös vahvasti yhteiskunnallisia. Mutta ehkä tämä tuottelias kirjailija myös poti jonkunasteista vauhtisokeutta. Kaikki häneltä lukemani uudemmat teokset ovat käsitelleet lähes identtisiä teemoja, vain siirrettynä eri paikkakunnille, eri puolelle Irlantia.

Jätän nämä kierrätyshyllyjen aarteeni nyt ilolla Vilnan hotellin hyllyyn, ja iloitsen siitä, että myös mainstream-majapaikoissa kirjankierrätyksen sanoma on levinnyt. Jännä on myös katsoa, kuinka suomenkieliset kirjat leviävät maailmalla. Tässä hotellissa näyttää käyvän eniten pohjoismaisia ja venäläisiä turisteja, ja tulen ottamaan täältä loppumatkan lukemistoksi jonkun ruotsinkielisen teoksen.