Pilkunnusaajan paratiisissa

Anni Saastamoinen: Sirkka (Kosmos, 2019)

Äänikirjan lukija: Pirjo Heikkilä

Anni Saastamoinen on minulle uusi tuttavuus, kirjailija ja toimittaja, joka tuli ennen Sirkkaa tunnetuksi Depressiopäiväkirjoista, projektista, joka kehittyi podcasteista autofiktioksi. Tätä käsissä olevaa teosta on luonnehdittu naispuoliseksi Mielensäpahoittajaksi, vaikka kyseessä on nuorempi, kaupunkilainen hahmo.

Sirkka on syntynyt sivustaseuraajaksi, jonka pedantti luonne saa hänet tarkkailemaan kanssaihmisiään piikikkäästi. Hän on opiskellut yliopistossa, mutta käy yhdentekevässä toimistotyössä paikassa, jossa kollegat syövät A-luokan nakkeja näyttöpäätteillään. Hän edelleen suree eroaan Saulin kanssa, elämän rakkauden, joka harrasti sukkien silitystä. Onnea oli se, kun pariskunta sai kirjansa hyllytettyä aakkosjärjestykseen silkassa sovussa ja yhteisymmärryksessä. Yhdessä saattoi paheksua niitä luopioita, joiden mielestä kirjojen värikoodaus on esteettisesti kiehtova idea.

Sirkan paras ystävä Natalia puhuu rempseästi tilapäisistä hoidoistaan ja tuo kaksikon tapaamiseen aina reilusti viiniä. Kyllä Sirkkakin voi välillä ostaa olutta, mutta naapureiden jatkuva juhliminen saa aikaan hanakoita muistiinpanoja äänihaittojen lokikirjaan. Jos alakerran nuoriso on bailannut kolmesti samassa kuussa, Sirkka muistaa heitä paimenkirjeellä. Havainnot naisen kerrostalokyttäämisestä olivat kieltämättä hieman kulahtaneita.

Kauppojen ilmoitustauluista Saastamoinen saa enemmän irti kuin kerrostalon pesuhuoneen aggressiivis-passiivisesta viestinvaihdosta. Eräänä päivänä hän huomaa lähikauppansa aulassa ilmoituksen hoitokotiin muuttavan Tyynen kissasta, joka etsii uutta kotia. Kissan hankkiminen arveluttaa siksi, että Sirkka on kuullut, että kissa saattaa raadella emäntänsä kaupunkiasunnossa, jos tämä kuolee, eikä kukaan tule kissaa pelastamaan. Tuleeko Sirkasta sitten ikuinen vanhapiika ja hullu kissanainen, jos hän pelastaa vanhuksen rakkaan elämänkumppanin Laitisen?

Natalia ja Sirkan äiti Aili ovat juurevia sivuhenkilöitä, jotka haastavat pedantin naisen tottumuksia ja neurooseja. Äiti on karjalaistaustainen taidemaalari, joka ei ole onnistunut siirtämään tyttärelleen elämänfilosofiaansa. Sirkan painajainen ryhmäliikunnan lisäksi olisi päätyä lähiöpubiin laulamaan karaokea silittämättömissä alusvaatteissa. Haaveena hänellä taas oli ura kirjastovirkailijana, mutta tajuttuaan, kuinka paljon työ pitää sisällään ihmiskontakteja, hän valitsi työn numeroiden parissa konttorissa.

Tähän pieneen romaaniin mahtuu paljon teräviä havaintoja ajastamme ja kaupunkilaisten sinkkuelämästä. Storytel-palvelu oli kategorisoinut teoksen chicklitiksi, mutta itse en löytänyt siitä sitä kepeää viihteellisyyttä, joka yleensä noita teoksia yhdistää. Toki Sirkalla on kommentoitavaa Bridget Jonesin maneereista, eikä hän osaa suhtautua Marie Kondon pirskahtelun käsitteeseen ilman pisteliästä ironiaa. Huumoria teokseen mahtuu ruhtinaallisesti, mutta se on narisevan kuivaa. Parasta kirjassa oli se, että Sirkka pystyy suvereenisti puolustamaan erakkouteen taipuvaista elämäntapaansa, eikä suurimman osan ajasta koe sitä lainkaan ongelmallisena. Teokseen mahtuu myös reipas annos perisuomalaista angstia, pidättyväisyyttä ja jäyhyyttä, mikä kristallisoituu Sirkan ja hänen työkaverinsa, nakkimies-Sepon yksitavuisesta kommunikaatiossa.

Äänikirjana Sirkka oli juuri sopivan mittainen, ja sopivan kuivakkaasti luettu. Suosittelen teosta kaikille, jotka ovat kyllästyneet (nais)viihdekirjallisuuden angloamerikkalaiseen kohkaamiseen. Tässä kirjassa oli sopivan verkkainen poljenta, ja kiltin ihmisen vastarinnan kuvauksena teos yllättää hiljaisella viisaudellaan.

Annos toosaproosaa

Teos: Olga Kokko: Munametsä. (S&S, 2019)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Linnea on kolmikymppinen urbaani sinkku, töissä mainostoimistossa, ja urasuunnittelussaan alisuoriutumisen mestari. Hänen uusin asiakkaansa odottaa häneltä nerokkaan hienotunteista kampanjaa intiimipyyhkeistä, jossa korostuisi elämänhallinnan teema. Projekti on Linnealle pöyristyttäviä luovia ideoita tykittävä, mutta ideat eivät herätä ihastusta neukkareiden asiakaspaltsuissa. Kaiken kukkuraksi mainosmaailma on auttamattoman seksistinen, ja kampanjoita jaetaan tekijöilleen kategorisen sukupuolittunein perustein.

Vapaa-aikanaan Linnea seikkailee munametsässä pääkaupungin hipsteribaareissa, ja kirjoittaa metsästämisvietistään blogia nimeltä Toosaproosaa. Tekopirteän ärsyttävä ”Moikka moi” on Linnean vakiokuittaus blogin lukijoille, ja postaukset ovat enimmäkseen elinkeskeisiä. Linnea on häpeilemättömän sitoutumiskammoinen, eikä hän ainakaan pode vauvakuumetta hengaillessaan äitiyteen kadonneitten ystäviensä seurassa. Toisaalta hän pelkää työttömyyttä ja yksinäistä, köyhää vanhuutta, jota enteilevät jo ensimmäiset harmaat häpykarvat.

Äänikirjana teos on kaoottinen, koska Kokon tyyli on runsaan tajunnanvirtaista, vapaata assosiaatiota. Lukija Usva Kärnä on innostuneen nuorekas, mutta hän kuulostaa liioitellun pääkaupunkilaiselta pissikseltä, ainakin omaan makuuni. Monet tekstiin liittyvät ongelmani johtuivat siis kuuntelusta, mutta en myöskään jaksanut vaihtaa formaattia kesken kaiken. Kuuntelin teosta todella lyhyissä pätkissä, ja siksi myös keskittymisessä oli haasteita. Koin myös paikoitellen olevani liian vanha eläytyäkseni vauhdikkaan ja totaalisen itsekeskeisen Linnean elämismaailmaan. Tämä teos ei siis ollut tarkoitettu minulle, ja ehkä siksi myös arvion kirjoittaminen on turhaa.

Parasta kirjassa on varmasti kielellinen ilotulitus, ja kaikki lempinimet, joita Linnea keksii omalle toosalleen ja kohtaamilleen munille. Työelämään liittyvät havainnot ovat teräviä, mutta ne eivät välttämättä inspiroi niitä, jotka eivät elä pääkaupunkiseudun luovan luokan prekaarissa kuplassa. Ystävyyden kuvauksissa varsinkin homoseksuaali Eero-bestis, jonka kihlautumisista Linnea on mustasukkainen, tuntui hieman stereotyyppiseltä, mutta toisaalta Linnea tuntui soveltuvimmalta pitkiin ystävyyksiin. Perheellinen Ilona taas toi Linnean elämään uutta ajateltavaa, ja huolimatta perhekiireistään hän oli esimerkillisen lojaali sekoilevalle ystävälleen.

Olen blogissani aiemmin arvioinut muun muassa Henriikka Rönkkösen ja Kaisa Haatasen teoksia, ja näen Kokon teoksessa vastaavan potentiaalin. Myös noita kahta muuta kirjailijaa olen lukenut fiilispohjalla, ja myös Rönkkösen kohdalla toennut, ettei hänkään ole kirjailijani. Paikoitellen löydän myös hengenheimolaisuutta Antti Holman viimeaikaisten blogitekstien kanssa, vaikka Antti ei avaudu intiimielämästään yhtä antaumuksellisesti. Kyllä minulle humoristinen aivot narikkaan-tyyppinen kreisibailaus kelpaa, mutta sellaiseenkin toivon jotain yhteiskunnallista tai poliittista ulottuvuutta. Tässä kirjassa tuntui, että Linnea räävittömine seksijuttuineen ja sosiaalisen sopeutumisen ongelmineen oli sitten kuitenkin myötävirtaan uija ja kapinassaan niin kovin yksityinen. Oikeastaan ihastuin kirjassa vain yhteen hahmoon, Kaislaan, joka ei selviä yhdestäkään kauramaidon ostokeikasta lähikauppaan ilman poliittista kriisiä, mutta häneen tekstissä oli vain ohimenevä maininta.

Chicklit-kirjana teos onnistuu kuitenkin siinä, ettei Linnea vaikuta kovin kulutus- tai ulkonäkökeskeiseltä tai materialistiselta, eli teoksessa shoppaillaan vähän. Itse taidan sitten kuitenkin viihdekirjoissa olla romantiikan ystävä, jos romantiikka on jollain tasolla älyllistä, tai jopa ironista, kuten se oli juuri lukemassani Niina Meron teoksessa Englantilainen romanssi.

Jään innolla odottamaan muita arvioita teoksesta, ja uskon, että jollekulle toiselle tämä on vapauttava lukukokemus.

Huuhaahumanistin märkä uni

Teos: Niina Mero: Englantilainen romanssi (Gummerus, 2019)

Kun kirja lähtee liikkeelle Tampereen Tammelantorilta ja päätyy aateliskartanoon Oxfordin lähelle, asetelmassa on jotain niin vastustamatonta, etten voi jättää sitä lukematta. Niina Meron Englantilainen romanssi on siitäkin rehellinen viihdekirja, että se toteaa tyylilajin jo nimessä.

Teoksessa Nora saa kutsun Helin häihin, ja hän tekee kaikkensa välttääkseen niihin lähtemistä. Heli on hänen ei-biologinen siskonsa, jonka kanssa hän kasvoi Heinolassa sen jälkeen, kun hänen isänsä perusti uusperheen. Tomera ja toiminnallinen Heli onnistui jo lapsena päättämään asioita introvertin kirjatoukka-Noran puolesta, ja sama tendenssi eskaloituu häiden aattona. Heli lähettää Noralle lentoliput, ja saapuu sulhasensa kanssa siskoa vastaanottamaan Gatwickin lentokentälle.

Nora on nainen täynnä paradokseja, ja erikoisinta on, että tämä Shelleyn runoudesta gradua väsäävä nainen ei ole koskaan käynyt Britanniassa. Hän on niin rakastunut 1800-luvun romantiikkaan, että hän pelkää nyky-Britanniaan matkustamista ja täydellisen mentaalisen illuusion särkymistä. Kaiken kukkuraksi hän on Helille raivoissaan siitä, että tämä on ryöstänyt häneltä jopa Britannian. Heli kun ei koskaan ollut haaveillut kävelyistä goottilaisissa puutarhoissa, hän vaan rakastui aateliseen brittimieheen. Helin käsitys romantiikasta on itkeskelyä viinilasiin Ed Sheeranin soidessa, ja siksikin Nora kammoaa ajatusta kaason roolista.

Sisarkateus onkin teoksen keskeinen teema, eikä hyvin mene Helin sulhasella Markillakaan. Markin veli James on kadonnut tai kuollut, ja perhe on jämähtänyt outoon surun ja tapahtumien totaalisen kieltämisen tilaan. Mark on aina ollut veljistä kiltimpi ja kunnollisempi, ja hän kokee jäävänsä paitsioon jopa omien häidensä aattona. Muistutuksia oudon taidemaalariveljen intohimoista on kaikkialla, ja kartanon talouskin on kuralla osittain Jamesin huumevelkojen vuoksi. Toisaalta Mark on sitoutunut kartanon pitoon, ja niin on Helikin. Noraa hämmentää, kuinka nopeasti Heli on oppinut aateliston käyttäytymiskoodit ja hillityn charmin.

Pidin kirjassa eniten kirjallisuusviitteistä ja vinksahtaneesta huumorista, vaikkakin osittain se rakentuu pinttyneiden kliseiden toistolle. Aatelismiehet tuoksuvat kirjapölylle ja Darjeeling-teelle, hovimestarin sarkasmi on pisteliästä, ja vieraille tarjotaan aina kurkkuvoileipiä. Black Books-antikvariaatin ilmaantuminen Oxfordin raitille nauratti eniten, koska satun olemaan tuon ilkeän pisteliään sarjan suuri fani. Populaarikulttuurin viitteitä on loputtomasti, ja pidin kyllä soveliaana, että unelmahäissä soitettiin Morrisseytä kaason kaoottisen puheen jälkeen.

Olisin ollut totaalisen liekeissä tästä kirjasta lukioikäisenä, aikana ennen kuin aloitin englantilaisen filologian opinnot. Itse en sitten sairastunut Shelley-kuumeeseen, vaan postkoloniaali kirjallisuusteoria pilasi romanttiset brittihaaveeni pysyvästi. Sattumoisin olen käynyt Italiassa Shelley-maisemissa, ja kävellyt ”rakastavaisten polulla” Bagni di Luccan kylässä, jossa Shelley majaili yhdessä rakkaan vaimonsa Maryn kanssa vuosina 1818-22. Myös Mero viittaa Shelleyn elämän italialaisiin vaikutteisiin ja traagiseen kuolemaan veneilyonnettomuudessa Viareggion edustalla. Romaani siis onnistui viemään minut mielikuvissani muuallekin kuin Gallow Housen aavemaisiin huoneisiin, hulluruohon ja pääkallokiitäjien maustamiin hallusinaatioihin.

Myös Tampere-osiot ovat herkullisia, eivätkä jää yhtään brittimeiningin varjoon. Suomalainen pitkävihaisuus on Meron mukaan yhtä pinttynyttä kuin Sodankylän LIDL:in avajaisissa, jossa muistutettiin vielä Lapin poltosta. Harmitti tosin, ettei hääkuvaukseen mahtunut morsiamen ryöstöä eikä puukkohippasia: Helin pidättyväiset aatelissukulaiset lämpenivät suomalaiselle perinnekulttuurille varsin nihkeästi.

Kirjaa suosittelen muillekin kuin anglofiileille, tosin sillä varoituksella, että brittikulttuurin tykitystä kirjassa on laidasta laitaan, jopa siihen pisteeseen saakka, että olo on kuin kävelisi etnologisessa museossa. Teoksen asetelmaa ei kannata ottaa liian vakavasti, vaan kyseessä tosiaan on pitkälle edistyneen englantilaisen kirjallisuuden opiskelijan märkä päiväuni.

Ilokseni huomaan myös, että voin kuitata HELMET-haasteessa tällä kohdan 23: ”Kirjan nimessä on joku maa.”

Yksinäisyys on syöpäkasvain

Teos: Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (WSOY, 2018)

Käännös: Sari Karhulahti

Eleanor Oliphant on kolmikymppinen reskontran hoitaja Glasgow’sta, joka pitää ristisanatehtävistä, BBC:n luontodokumenteista ja vodkan juomisesta viikonloppuisin. Hänellä käy kaksi kertaa vuodessa sosiaalityöntekijä kotikäynnillä, ja sähkömittarin lukija ovella silloin tällöin. Hän on asunut samassa kaupungin vuokra-asunnossa 17-vuotiaasta saakka eikä ole koskaan kutsunut vieraita kotiinsa. Työpaikalla häntä siedetään, mutta hänen omituinen töksähtelevä kommunikaationsa on kaveriporukoihin integraation esteenä. Firma keskittyy graafiseen suunnitteluun, ja maksaa Eleanorille surkeaa palkkaa. Kuitenkaan hän ei ole ajatellut hakea muita töitä, koska urasuunnittelu ei kuulu hänen elämänsä avainsanoihin.

Eleanor kärsii yksinäisyydestään, mutta on vuosien varrella oppinut hyväksymään sivustaseuraajan roolin. Nuorena hän on seurustellut lyhyen aikaa väkivaltaisen miehen kanssa, mutta on jo miltei haudannut haaveensa uudesta parisuhteesta. Yhtäkkiä hänen elämäänsä tulee kaksi miestä: työpaikan it-tukihenkilö Raymond ja kaukoihastus, muusikko Johnnie. Raymond onnistuu murtamaan tunnelukkoja Eleanorissa, ja pian hän alkaa käydä miehen kanssa lounaalla kepeän toverillisesti. Eleanor oppii piinallisen hitaasti käyttäytymään myös pubeissa, mutta alkoholin suhteen hän on arvaamaton. Suurin osa Eleanorin ajasta kuluu ihmetellessä, kuinka sosiaalisissa tilanteissa kuuluu käyttäytyä, eli hänessä on autismin kirjoon viittaavia tunnusmerkkejä.

Romaani on arkinen, paikoitellen traaginen, mutta jo teoksen nimen perusteella lukija voi päätellä, että jonkunlaista onnellista loppua on odotettavissa. Oikeastaan Eleanor ei voi ollenkaan hyvin, ja sen jälkeen, kun hän vihdoin onnistuu saamaan ystäviä, hänen psyykkisessä voinnissaan tapahtuu romahdus. Naisen itsetuhoinen juominen on hurjaa seurattavaa, hänhän on kulmakaupan tiskillä ostamassa kolmea litraa vodkaa jo aamuyhdeksältä, eikä hänelle sitä vielä siihen aikaan myydä, koska Skotlannin laki ei sitä salli. Enimmäkseen hän hankkii viinaksensa anonyymimmin Tescosta, minkä käytävillä hän viihtyy paremmin kuin baareissa ja kahviloissa.

Eleanorin perheen tragedia avautuu vähitellen, ja juoni pitää hyvin otteessaan tarjoten yllätyksiä vielä lopussakin. Kiinnostavaa tässä oli lastensuojelun jälkihuollon näkökulma: Eleanoria seurataan vielä kolmikymppisenä yhteiskunnan toimesta, vaikka hän on onnistunut opiskelemaan ja käymään töissä koko aikuisikänsä. Äitihahmo on eksentrisyydessään pelottava, karmiva ja sairaalla tavalla älykäs, eikä Elanorin ole helppo päästä äidin henkisestä perimästä eroon. Toisaalta Skotlannissa kukaan ei tunne hänen tarinaansa, sillä hänet on tahallisesti sijoitettu mahdollisimman kauas aiemmasta kodista.

Paikoitellen kirja sortuu jaaritteluun, mutta Eleanorin pitkät monologit kuvastavat uskottavasti yksinäisen ihmisen sisäistä puhetta. Chicklit-vaikutteita on varsinkin siinä, että nainen käy läpi perusteellisen muodonmuutoksen. Käymällä kampaajalla, kynsistudiossa ja tavaratalon pukeutumisneuvojalla hän löytää uutta itsevarmuutta, mutta kaupallisuus on paikoitellen rasittavaa. Toisaalta keventävät teemat ovat tervetulleita teoksessa, jonka pääteema on painava ja vahvan yhteiskunnallinen.

Skottimeininki tuo teokseen sopivaa huumoria, eivätkä yhdetkään juhlat voi onnistua Glasgow’ssa, ellei tarjolla ole nakkipiiloja ja muita voitaikinaan käärittyjä kolesterolipommeja. Kaikki sivuhenkilöt ovat sydämellisiä, kauhujen äitiä lukuunottamatta, ja siinä mielessä romaani on ”hyvän mielen teos” (vaikka inhoankin tuota termiä, käytän sitä nyt ilman ironiaa).

Tämä on Honeymanin esikoisteos, joka on saanut valtavasti kiitosta ja huomiota. Hän on viimeistellyt teosta yliopiston luovan kirjoittamisen kurssilla, ja uskoisin, että se näkyy juonen ja rakenteen tasolla huolellisena toimituksena. Teosta on vertailtu muun muassa Jojo Moyesin tuotannon kanssa: molemmilla kirjailijoilla yhteistä on ainakin tuo yhteiskunnallisuus ja syrjään jääneiden tarinoiden esiin nostaminen.

Näinä päivinä tarvitaan toivoa antavaa kirjallisuutta, sillä yksinäisyys tappaa joka yhteiskuntaluokassa, riippumatta henkilön varallisuudesta. Oli Honeymanilta hyvä valinta, ettei hän päätynyt kuvaamaan äärimmäistä köyhyyttä, vaan henkilöä, joka ongelmistaan huolimatta onnistuu jotenkin pitämään taloutensa pystyssä. Koin myös, että alkoholismin kuvaus oli uskottavaa, eikä siinäkään menty niin äärimmäisyyksiin kuin monissa suomalaisissa vastaavissa teoksissa. Itse ehkä kuitenkin jäin eniten pohtimaan Eleanorin lapsuutta ja traumoista selviytymistä, ja olisin voinut lukea enemmänkin tuosta prosessista. Tässähän oli myös psykologisen trillerin siemen, vaikka se jäi muussa juonen pyörityksessä hieman paitsioon.

Irlantilais-pariisilaisia sydämenasioita

Teos: Agnes Martin-Lugand: Huolet pois, elämä on helppoa (Bazar, 2019)

Suomennos: Päivi Pouttu-Deliere

Olen pyrkinyt tässä blogissani tietoisesti pitämään yllä tasapainoa ”vakavan” taideproosan ja viihdekirjallisuuden välillä, ja löytämään eritoten ”hömpän helmiä”. Lukuharrastukseni on kaksisuuntaista, ja välillä on kausia, etten pysty käsittelemään muuta kuin kepeää, humoristista viihdettä.

Kun viime vuonna bongasin ranskalaisen Agnes Martin-Lugandin esikoisteoksen Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia, odotukseni olivat korkealla. Kirjalla oli kiinnostava nimi, se sijoittui Pariisiin ja Irlannin maaseudulle, ja se lupasi rosoista romantiikkaa. Teos kuitenkin osoittautui kovin kliseiseksi, mutta eniten minua siinä kiinnosti kirjan syntytarina: olihan se tullut alun perin julkaistua blogina.

Tässä välillä kirjoitin itsekin Irlannista Pariisissa, ja myös oma tarinani on jopa tahmean siirappinen. Koska nämä elementit tuntuvat tuottavan minulle enemmän päänvaivaa kuin ihastusta, niin lukijana kuin kirjoittajana, päätin antaa Lugandin saagan toiselle osalle mahdollisuuden. Tällä kertaa odotukset olivat minimaaliset, varsinkin Irlanti-ulottuvuuden suhteen.

Teoksessa nuori, masentunut leski Diane on palannut sydän särkyneenä Irlannista, ja antanut itselleen luvan deittailla paikallisia miehiä kevyellä otteella. Hän myös sijoittaa miehensä henkivakuutusrahat kirjakauppaansa niin, että hänestä tulee liikkeen ainoa omistaja. Aiempi rahoitus kun on tullut hänen vanhemmiltaan. Kauppa sinnittelee taloudellisesti, vaikka asiakkaat viihtyvät siellä pitkiä sessioita.

Pian Dianen iskee charmantti asiakas Olivier, joka on juuri muuttanut kirjakaupan naapuriin. Hänen ystävänsä ja kollegansa Felixin apua tarvitaan, kun pari suunnittelee yhteisiä retkiä pois metropolista. Suhteeseen muodostuu kuitenkin pian särö, kun Mulrannyn kylän valokuvaaja-Edward palaa kuvioihin näyttelyn muodossa. Yrmeä ja vähäpuhuinen tuittupää vie liikaa tilaa jo kirjakaupassa, saati Dianen muussa elämässä, mutta hän on miehen vetovoimalle vastustuskyvytön.

Komplikaatioita Dianen elämään aiheuttaa myös se, ettei hän edelleenkään kolmen vuoden kuluttua perheensä menetyksestä voi olla samassa tilassa lapsiperheiden kanssa. Hän yrittää pitää kaupassaan satutunteja päästäkseen eroon traumastaan, mutta tämä johtaa vain paniikkikohtauksiin. Matkallaan Irlantiin tapaamaan sairasta ystäväänsä Abbya hän saa myös tietää, että Edwardista on tullut isä. Jo kuusivuotiaan pojan isä, jonka äiti on kuollut äskettäin.

Teoksen juoni on aika lailla samantyyppistä tunteellista pyöritystä kuin ykkösosassakin, ja ainakin itse osasin arvata vaiheita etukäteen. Kahvia ja Guinnessia kuluu, ja tupakkaa poltetaan posket lommolla. Nautin kyllä läntisen Irlannin luonnosta, ja Mulrannyn tyyppien (muiden kuin Edwardin) mutkattomasta elämänmenosta, mutta en aina muistanut, luinko kirjaa vai katsoinko eläkeläisille suunnattua maalaisromanttista saippuaoopperaa.

Hyvää tässä teoksessa on se, että isotekstisen ja selkokielisen teoksen lukaisee nopeasti. Kulttuuria, politiikkaa tai historiaa Lugand ei tarjoa kuin hyppysellisen, ja eniten minua hämmensi se, kuinka vähän nämä kirjakaupan pitäjät puhuivat kirjoista. Lapsinäkökulma taas oli ihan onnistunut, ja loppua kohti teoksessa liikutaankin kohti uusperheellisyyttä.

Ranskalaisista naiskirjailijoista aloin kyllä jo kaivata Katherine Pancolia ja Anna Gavaldaa tätä lukiessani, sillä kirjan henkilöhahmoissa ei ollut vastaavaa älyllistä särmää kuin noiden suosikkieni teoksissa. Ymmärrän kyllä, että joillekin lukijoille tämän teoksen tarjoavat suuret tunteet riittävät. Kaupallisuutta tai pinnallista kulutuskeskeisyyttä näissä kirjoissa ei ole, mikä on positiivista (kirjakaupan pito kun ei tässä ole voittoa tuottavaa). Muun muassa suomalaisen chicklitin sisällä on vielä paljon höttöisempiä ja ärsyttävämpiä teoksia kuin nämä kirjat.

Yrittäjänä moottorisängyssä

Teos: Mirjami Lohi: Valuneen taikinan tapaus (Teos, 2018)

Väliin taas vähän kevyempää, eli ilottelua naisyrittäjyyden maailmasta. Yksi chicklitin peruselementtejä ovat menestyneet naisyrittäjät, jotka kekseliäisyydellään saavat aikaan ihmeitä lähipiirissään. Tulee pieniä suklaapuoteja, kirjakauppoja jokilaivoilla, joogastudioita Balilla, ja mitä tahansa sydäntä lämmittävää huttua meille ikuisille unelmoijille.

Mirjam Lohi ampuu Rouva Suominen-teoksessaan sopivasti chicklit-kliseiden ohi, pysyen edelleen genren sisällä. Teoksen päähenkilö on 46-vuotias Sointu Suominen, kiinteistövälittäjäksi ruvennut entinen psykologi, joka haluaa kovasti välittää nykyajan eksyneille ihmisille kodin lempeää turvaa. Sointu on pesunkestävä porvarisrouva, jolle hyvä maku, design ja täydellisten kutsujen emännöinti ovat kaikki kaikessa, ja hän todella välittää siitä, mitä naapurit hänestä ajattelevat.

Sointun mies Sampo takoo perheelle elatusta turvallisuusalalla, ja perheen arki on erittäin turvallisuushakuista. Sointu on kuitenkin saanut vision onnellisuudesta meren rannalla perheen lomaillessa kerran Jyllannissa, ja tätä onnea lähdetään onkimaan Itä-Helsingin Aurinkolahdelta. Onnellisten ihmisten taloyhtiössä naapurien kierto on kuitenkin vähän liian nopeaa, eivätkä kaikki poislähtijät tilaa välityspalvelua naapurin muijalta, tämän suureksi harmiksi.

Eniten minua nauratti kirjassa Sointun blogi, joka tyhjäpäisyydessään edusti aivan parhautta. Välillä Sointu lukee sivujensa täytteeksi ”tilan poetiikan” gurua Gaston Bachelardia, mutta enimmäkseen sitaatit ovat pelkkää Thomas Jeffersonia. Businesshuumassa hän ei aivan etene siihen pisteeseen, että kutsuisi itseään firmansa CEO:ksi, mutta sekin vaihe saattaa olla edessä. Naapurista poismuuttava ilkeä herra Palo on jo Oy Gutaa Ab:n CEO, ja kyseinen firma tekee mitä tahansa asiakkaidensa vaurauden lisäämiseksi.

Sointu olisi selkeästi parempi salapoliisi kuin kiinteistövälittäjä, ja tällaiseen rooliin hänet miltei ajetaan erään vanhempansa menettäneen keski-ikäisen haahuilija-asiakkaan toimesta. Hän päätyy vakoilemaan vanhoja koulukavereita keksimänsä peitenimen , ”Vapaaehtoiset ilahduttajat”, kautta selvittääkseen, kuka on ilkeän paljastuskirjeen taustalla. Vanhassa Vuosaaressa asuu vielä alkuasukkaita, joiden asunnoissa pesii koko paikallinen historia, mutta 60-lukulaiset urheiluviirit eivät valitettavasti lisää asunnon arvoa näytöissä.

Soinnun yrittäjänpäivät eivät ole varsinaisesti kissanpäiviä, vaikka hän välillä päätyy chillailemaan syyllisyyttä potien upouudessa moottorisängyssä muun perheen ollessa kansantaloudellisesti tuottavissa puuhissa. Mairean, mutta samalla tehokkaan puhelinkäyttäytymisen opettelu ottaa koville.

Kirja oli kauttaaltaan hauska, mutta en ole varma, muistanko siitä paljoa huomenna tai ensi viikolla. Jos näille seikkailuille on luvassa jatkoa, toivoisin niille vähän lisää kierroksia. Jämerämpi dkkarijuoni voisi olla lupaava, koska en ole aiemmin lukenut dekkaria, jossa salapoliisi olisi kiinteistövälittäjä.

Tiikerikakkua ja tamburiinikasvatusta

Teos: Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä (Karisto, 2018)

Kohta viisikymppinen uraohjus Mirjami on tottunut saamaan haluamansa: ihannepainon, ylennyksiä, alati kiinnostavampia projekteja ja rakastajan, jonka kanssa nauttia neljän lajin illallisista uusimmissa trendiravintoloissa. Hän ei ole tottunut kuulemaan muistutuksia iästään, mutta eräänä päivänä hänet ulkoistetaan firmastaan tarpeettomana. Samaan aikaan pikkusisko Irmeli kuolee kaukana Pohjanmaalla ja hän menettää työsuhdeasuntonsa. 

Anneli Kanto tunnetaan paremmin suurten ja raskaiden historiallisten romaanien luojana, ja siksi on hassunhauskaa löytää hänet uudesta roolista chicklit-kirjailijana. Ihan pähkinöinä voisi edustaa tämän genren sisällä alalajeja bitch lit ja business lit – siksi, että kertojan suhde synnyinseutuunsa on poleeminen, ja siksi, että se avaa työelämän uusia haasteita ilkikurisen kriittisestä näkökulmasta. Mirjami on bitch, koska hän ei helpolla sopeudu maailmaan, jossa naisen kyvykkyyttä mitataan hänen leivontataidoillaan ja jossa aikuiset naiset suostuvat edelleen nöyryytetyiksi hikijumpassa, joka muistuttaa pahasti ala-asteen liikuntatuntia. Sitä, jossa opettajalla on kädessään tamburiini. 

Kuulun siihen ikäluokkaan, joka on käynyt läpi sekä tamburiininöyryytyksen että aerobicin maailmanennätyskisat, joten olen otollista kohderyhmää tälle teokselle. Pohjanmaa-haastetta olen jo läpikäynyt blogissani aiemmin, joten tällä kertaa keskustelu kropsusta ja sinsallasta tuntui jo kotoisalta. Paikalliset kutsuvat pizzaa italiankropsuksi, ja näyttäytyminen miesseurassa paikallisessa pizzeriassa ei todellakaan jää kyläläisiltä huomaamatta. 

Teoksessa on vahva maahanmuuttajateema, sillä Mirjamin sisko Irmeli on ollut aktiivinen paikallisessa vastaanottokeskuksessa – niin aktiivinen, että hän on löytänyt rinnalleen itseään nuoremman irakilaisen miehen, Salimin. Irmelin kuoltua Salim ottaa Usva-tyttären kasvattajan roolin, ja onnistuu siinä paremmin kuin Mirjami, joka on tytön virallinen huoltaja. Kirja hiertää mukavasti persujen näkemyksiä keski-ikäisistä naisista vokkien matupatjoina – tätä aihiota voisi jopa pitää poliittisesti epäkorrektina, mutta Kanto osaa käsitellä sitä arkisesti ja hahmoja kunnioittaen. 

Pääteema kirjassa on kuitenkin maaseudun ja kaupungin mentaliteettierot. Pohjanmaan näkökulmasta tätä teemaa ovat äskettäin käsitelleet muun muassa Satu Vasantola ja Henna Helmi Heinonen suurissa ja vakavissa sukuromaaneissaan. Nämä teokset ovat järkäleitä, mutta Kanto lähestyy samaa teemaa kevyemmin. Olin jopa hämmentynyt kirjojen samansuuntaisuudesta, mutta tässä liikuttiin ehdottomasti kepeimmissä tunnelmissa. 

Pidin kirjassa eniten sosiaalitoimeen ja lastensuojeluun liittyvästä parodiasta, sillä Mirjami oli taidokas sossuslangin imitoija. Lastensuojelun ja vanhusten omaishoidon tilanteeseen kirjassa otetaan rivien välissä jopa enemmän kantaa kuin turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksiin. Kirjassa on siis aimo annos yhteiskunnallisuutta, joka ei kuitenkaan iske päälle saarnan tai tilityksen muodossa. 

Ihan pähkinöinä on nopealukuinen, nokkela ja arkinen teos, jota suosittelen varsinkin niille, jotka ehtivät lukea vähemmän. Kirja soveltunee keski-ikäisille naislukijoille, ja varsinkin niille, joilla on omakohtaista kokemusta maaseudusta. On myös kiinnostavaa huomata, että Karistolla on kaksi uutta chicklit-tekijää, jotka molemmat ovat kirjoittaneet myös vakavampaa proosaa ja joiden teemoissakin on paljon yhteistä. Eli jos pidät tästä teoksesta, voin myös suositella Amanda Vaaran tuotantoa. Molemmissa kasvatetaan kanoja ja tuskaillaan pienyrittäjyyden sudenkuopissa. 

Maahaasteessani olen nyt rastilla 4/196: Suomi.