Ikuinen jäätelökesä

Dorothy Koomson (s.1971) on ehkä Britannian parhaiten myyvä afrikkalaistaustainen kirjailija, josta en ole koskaan kuullut mitään. Hän on syntynyt Lontoossa, mutta hänen sukujuurensa ovat Ghanassa. Hänen tuotannossaan sekoittuu chicklitin ja dekkarin genret, ja monet teoksista sijoittuvat hänen tämänhetkiseen kotikaupunkiinsa Brightoniin. Hän on julkaissut neljätoista romaania, joista esikoinen, The Cupid Effect, tuli ulos vuonna 2003.

Löysin Koomsonin kuudennen ja ehkä tunnetuimman teoksen The Ice Cream Girls (Sphere, 2010) Kalevan kirkon kierrätyshyllystä. Kirjan kansi näytti hieman lällyltä, ja sen pohjalta odotin jotain sydäntä lämmittävää kertomusta tyttöjen välisestä ystävyydestä. Mutta kyseessä olikin kunnon rikostarina, jota pitäisin enemmän dekkarina kuin chicklit-teoksena. Teos on sovitettu tv-sarjaksi vuonna 2013, mutta siinä sen juonta on muutettu huomattavasti ja sarja on kuvattu Irlannissa, ei alkuperäisessä Brightonissa, jonne tarina sijoittuu.

Teos vetoaa teinitytön vaistoihini täydellisesti, koska siinä kuvataan 1980-luvun loppua kaupungissa, jossa olen ollut viettämässä kesää kielikurssilla. Tutut hoodit, tuttu kielenkäyttö, tuttu teinimuoti, musiikki ja diskurssit herättivät monia ristiriitaisia muistoja. Teos alkaa vuodesta 1986, jolloin Serena Gorringe ja Poppy Carlisle ovat 15-vuotiaita koululaisia. Tummaihoinen Serena käy koulua, jossa äskettäin eronnut historian opettaja Marcus Halnsley vikittelee oppilaitaan. Marcukselle ei kuitenkaan riitä oman koulun oppilaat, vaan hän löytää uhreja myös puistoista. Hän keräilee alaikäisiä ”tyttöystäviä”, eikä häntä arveluta tutustuttaa näitä toisiinsa, jos he sattuvat miehen ovelle samaan aikaan.

Teoksen nykyisyydessä Serena elää suht normaalia (tosin traumatisoitunutta) perhe-elämää hyvin tienaavan lääkärimiehensä kanssa, kun taas Poppy on istunut elinkautista syytettynä Marcuksen murhasta. Keski-iän kynnyksellä Poppy palaa Brightoniin asumaan vanhempiensa luo, mutta uusi alku on hänelle hyvin takkuinen. Serena ja Poppy eivät ole koskaan olleet ystäviä, mutta heitä yhdistää outo side mieheen, joka teki molempien elämästä helvettiä.

Marcuksen murhan jälkeen tyttöjä kutsutaan medioissa ”jäätelötytöiksi”, koska vainajan jäämistöstä löytyy pornahtavia rantakuvia molemmista, missä he nuolevat jäätelötuutteja. Poppy joutuu kantamaan tätä titteliä vankilassa koko tuomionsa ajan. Myös monet miehet muistavat tytöt ulkonäöltä, ja Poppy saa vankilaan perverssiä fanipostia ihailijoiltaan. Serena taas onnistuu maastoutumaan ja muuttamaan elämänsä suuntaa, mutta mikä on vaikenemisen hinta psyykkisesti?

Kirjan asetelma on toki aika riskialtis, koska tapauksen käsittely voisi johtaa moralismiin aikuisten miesten harrastamasta pedofiliasta. Toki Marcus kuvataan häikäilemättömänä hyväksikäyttäjänä, joka manipuloi uhrejaan myös seksuaalisesti. Mutta kirjassa tutkitaan enemmän nuorten tyttöjen motivaatiota hankkia itselleen poikaystäväksi aikuinen mies ja vielä opettaja. Serenan suhde Marcukseen jatkuu senkin jälkeen, kun hän valmistuu tämän historian kurssilta korkein arvosanoin, kun taas Poppy valitsee opettajan, joka ei opeta hänen koulussaan. Molemmat haluavat olla Marcuksen tyttöystäviä senkin jälkeen, kun täyttävät 16 ja suojaikäraja on ylitetty. Marcus ei voi vikitellä tyttöjä kalliilla treffeillä tai lahjoilla, koska hänen rahansa menevät elatusmaksuihin ja huoltajuuskiistan oikeuskuluihin. Oikeastaan Marcus on opettajana täysi luuseri, joka saa vain lyhyitä sijaisuuksia. Tästä huolimatta miehellä on teinityttöjen edessä statusta, ja ehkä ulkonäöllisiä etuja.

Kirjassa käsitellään myös perhe-elämää ja avioliittoa laajemmin Serenan sukutarinan kautta, ja naispuolisen vangin kotoutumista ja vaikeaa suhdetta aikuisiin vanhempiin Poppyn kautta. Serenan kaksossiskot Faye ja Medina ovat myös kiinnostavia hahmoja omine kriiseineen ja kipupisteineen. Olisin ehkä halunnut lukea enemmän heidän ”juuristaan”, joista ei nyt kerrota lainkaan – ainoa mustaihoinen hahmo, jonka maahanmuuton historiaa avataan vähän, on Poppyn sellikaveri, jamaikalainen Tina. Etnisyys ei näytä olevan Koomsonille keskeinen teema lainkaan, vaikka kirjoissa näyttää olevan lähes kaikissa afrikkalais- tai karibialaistaustaisia henkilöitä. Toisaalta voi olla hyväkin, että nämä hahmot eivät performoi vahvasti vanhempiensa tai isovanhempiensa lähtömaiden kulttuuria, vaan elävät samanlaista arkea kuin muutkin britit.

Kirja on kielellisesti helppolukuinen, mutta emotionaalisesti vaativa, eikä juonikaan ole mitenkään ennalta-arvattava. Ehkä eniten viime aikoina lukemistani viihdekirjoista Koomsonin tyyli muistuttaa australialaista Liane Moriartya, jonka teoksista olen pitänyt paljon. Ainakaan teoksen asetelma ei ole kulutuskeskeinen, eikä varsinkaan romanttinen, vaikka toinen päähenkilöistä valmistelee vihkivalojen uusimista hienojen kirkkohäiden muodossa. Avioliittojen kulisseissa kolisee, ja poikaystävätkin jatkavat petollisia puuhiaan.

Loistavaa kasarinostalgiaa ja sopivalla tavalla riipivää psykologista kauhua. Jään odottamaan Koomsonin muita teoksia, joita varmasti löytyy edullisina e-kirjoina jostain netin syövereistä. Hänen teoksiaan ei ole suomennettu, mutta suosittelen niitä myös sellaisille lukijoille, jotka lukevat harvemmin vierailla kielillä.

 

 

Mainokset

Ikuisuusprojektina Maeve Binchy

Sängyssäni pesi ameebana noin puolen vuoden ajan kirja, jonka lukeminen ei tuntunut edistyvän ilveelläkään. Maeve Binchy on ”sydäntä lämmittävä” kertoja, jonka kirjoja olen lukenut muutaman, vaikka en tunnustaudu faniksi. Edellinen lukemani Binchyn kirja oli positiivinen yllätys, kun taas tämä nyt työn alla ollut Whitethorn Woods (Anchor, 2006) on tuntunut tervanjuonnilta. Kirja on myös suomennettu nimellä Valkoisten kukkien lehto. 

Tällä reissulla olen lukenut teosta nyt varmasti viidessä maassa. Teos kertoo pienestä Rossmoren kaupungista Irlannissa, ja ihmeitä tekevästä Pyhän Annin lähteestä, jonne ihmiset tekevät pyhiinvaellusmatkoja pitkästäkin matkasta. Paikallista pappia isä Briania koko touhu tympii, vaikka hän joutuu työnsä puolesta pitämään menoja paikan päällä. Muutenkaan isä Brianin uskollisuus katoliselle kirkolle on hapristumassa, vaikka hän edelleen sinnittelee hommissaan. Briania sitoo kotipuoleen muistisairas äiti, joka joutuu siirtymään protestanttien pitämään hoitokotiin. Isä Briania ei paikan etiikka huolestuta, mutta seurakuntalaisilla on sanomista tästä erikoisesta valinnasta.

Kirjassa on järkyttävän suuri kavalkadi ihmisiä, joiden kohtalot toki sivuavat toisiaan, mutta romaanitaiteen näkökulmasta osa heistä jää liian ohuiksi karakteereiksi. Olin repiä hiuksia päästäni, kun luin kiltistä koti-isä-Neddystä, joka ei paikallisten mielestä ollut ”sharpest knife in the drawer”. Ok, metaforana tämä toimisi kerran, mutta Neddystä kertovassa kappaleessa tätä kliseistä sanontaa toistettiin uupumukseen saakka.

Teoksen draama keskittyy Pyhän Annin lähteen ympärille suunniteltuun tiehankkeeseen, joka tuhoaisi paikan mystisen hengen. Lähes kaikilla henkilöillä on joku suhde lähteeseen, ja rukouspyyntö tulevaisuutensa suhteen. Uskonnollisuuden käsittely on teoksessa monisyistä ja kiinnostavaa. Binchy onnistuu tässä säilyttämään oman ”objektiivisuutensa”, eli aiheen käsittely ei ainakaan tunnu liian tunteelliselta tai pro-katoliselta.

Kirjassa on paljon maahanmuuttajahahmoja, ja myös irlantilaisilla hahmoilla on kokemusta maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta. Eniten pidin tarinasta Malkasta ja Rivkasta, ystävistä, jotka olivat tavanneet nuorina Israelin kibbutzilla. Malkan oikea nimi oli Maureen, mutta New Yorkin juutalaisperheessä hän oli joutunut esittämään Malkaa ollessaan kylässä Rivkan luona. Valheellinen etninen identiteetti ja sen paljastuminen oli aika ovela juonenkäänne, mutta olisin mieluummin lukenut tästä ihan kokonaisen teoksen kuin lyhyen tarinan.

Binchy on liikkunut tarinankertojana perinteisestä romaanista kohti muotoa, joka lähenee novellikokoelmaa. Parhaimmillaan hänen tarinansa lähenevät jopa sellaisten mestareiden kuin Alice Munron tyyliä, mutta osan tarinoista arkisuus latistaa kokonaisuutta. Arvostan Binchyä siksi, että hän onnistuu rakentamaan viihdekirjan suht epäkaupallisten teemojen ympärille. Hänen kirjansa ovat myös vahvasti yhteiskunnallisia. Mutta ehkä tämä tuottelias kirjailija myös poti jonkunasteista vauhtisokeutta. Kaikki häneltä lukemani uudemmat teokset ovat käsitelleet lähes identtisiä teemoja, vain siirrettynä eri paikkakunnille, eri puolelle Irlantia.

Jätän nämä kierrätyshyllyjen aarteeni nyt ilolla Vilnan hotellin hyllyyn, ja iloitsen siitä, että myös mainstream-majapaikoissa kirjankierrätyksen sanoma on levinnyt. Jännä on myös katsoa, kuinka suomenkieliset kirjat leviävät maailmalla. Tässä hotellissa näyttää käyvän eniten pohjoismaisia ja venäläisiä turisteja, ja tulen ottamaan täältä loppumatkan lukemistoksi jonkun ruotsinkielisen teoksen.

Jämäkkyyskurssin kevätkatselmus

Nella on kolmikymppinen tilintarkastaja, joka ei pääse pitkälle Helsingin hipsterien joukossa ylpeilemällä tradenomin tutkinnollaan. Nellan sisko Elsa taas on paennut jo nuorena äitilandiaan, ja tienaa ihan mukavasti ilman tutkintoja nousujohteisella elämäntapablogillaan. Sisaruksilla on suht täyspäiset vanhemmat, ja isotäti Ilmi, jonka elämänohjeita varsinkin Nella janoaa. Ilmi haaveilee Karibian–risteilystä, mutta tekee asunnossaan kuolinsiivousta, kaiken varalta.

Laura Honkasalon uusinta romaania Vie minut jonnekin (Otava, 2018) voi kai hyvällä mielellä kutsua chicklit-teokseksi, ilman että teos menettäisi siitä arvoaan. Teos kertoo kolmikymppisten helsinkiläisten ja espoolaisten elämismaailmasta, suorituspaineista ja vaikeista valinnoista, työelämän kommervenkkejä unohtamatta. Romaanin päähenkilöt ovat laman lapsia, joista kaikilla, varsinkaan sivuhenkilöillä, ei ole elämässä palikat järjestyneet sormia napsauttamalla. Varsinkin perheen perustaminen arveluttaa, koska jo raskaaksi tulemisesta on tehty joissain piireissä uusi tieteenala.

Teos on melko arkinen, mutta jotkut sivuhenkilöt herkullisuudessaan nostavat tarinaa arjen yläpuolelle. Ilmi-täti ei päästä nuorta suojattiaan helpolla, vaan pakottaa tämän kansalaisopiston jämäkkyyskurssille. Kurssin kuvaus on jopa liioitellun koomista, mutta yllättävällä tavalla tuottaa tulosta. Kuinka maailma pysyisikään kasassa ilman Gudrun Sjöden-tunikatätejä, jotka kieltävät mustan värin käytön elämäntaitokursseillaan? Ja mitä tuollaisten kurssien jatkoilla tapahtuu?

Kirjassa on todella paljon skarppeja havaintoja ajastamme, yhteiskunnasta ja sen kipupisteistä. Koin työelämän ja yt-neuvotteluiden kuvauksen kirjan tärkeimmäksi anniksi, ja yyteiden kuvaus oli vähintään yhtä mehevää kuin Matti Röngän tuoreessa teoksessa Yyteet (josta en ole vielä ehtinyt blogata). Honkasalo on taitava ujuttamaan viihdekirjan raameihin myös vakavampaa asiaa, varsinkin diskurssianalyysia konsulttimaailman kliseistä. Nellan tapauksessa potkujen saaminen ei nyt varsinaisesti aloita poliittista heräämistä, mutta henkilökohtaisen elämän muutosprosessi on rapsakka.

Teos on Me Naisten jatkokertomuksen jalostunut versio, mikä ei tee siitä huonompaa tai parempaa romaania. Ehkä en olisi lukenut tätä kuitenkaan, jos olisin jo lukenut jatkokertomuksen. Koin sympatiaa (en ehkä samastumista) kirjan lähes kaikkia hahmoja kohtaan, ja naureskelin varsinkin kuluttamiseen liittyville pikku havainnoille. Viihdyin erinomaisesti teoksen maailmassa, en ehkä viisastunut paljoa, mutta koin helpotusta siitä, ettei minun tarvitse edelleenkään löytää elämääni sisältöä spelttikvinoanäkkäreistä tai pienpanimo-oluista.

Sossutäti minussa koki, että piilevästä alkoholismista ja huumeiden viihdekäytöstä keskusteltiin tässä sopivalla, ei liian valistavalla tavalla. Kirjassahan ryypättiin salakavalan reippaasti, ja tuolla tahdilla päähenkilöstä olisi tullut nelikymppisenä rapajuoppo. Olisiko sitten ilman alkoholia hänen elämässään tapahtunut mitään muutosta? Olisiko spelttikvinoanäkkärivyöhyke niellyt hänet kokonaan? Ja millaista ”holismia” on terveysintoilu?

Uskon, että kirja voi inspiroida myös kohderyhmää vanhempaa lukijakuntaa, tässähän on vallan hauskoja keski-ikäisiä ja seniori-ikäänkin ehtineitä hahmoja. Honkasalon tuotannossa toki on suurempia ja vakavampiakin teoksia (oma kaikkien aikojen suosikkini oli Perillä kello kuusi), mutta tämä teos saattaa hyvinkin tavoittaa uusia lukijoita. Ja ne, jotka tietävät hänen ei-fiktiivisistä teoksistaan, tunnistavat tästä innokkaan kulutuskriitikon ja köyhäilijän analyyttisen katseen.

 

Minttuteetä Madridissa

Hei, vanha luottokamu! En ensi kerralla päässyt saloihisi sisälle pitkälle, mutta pidin nimestäsi. Löysin siis uudelleen kerran aloittamani Mamen Sanchezin teoksen On ilo juoda teetä kanssasi (Bazar, 2015, suom. Satu Ekman). Ensi kerralla pidin teoksen aloitusta hieman liian hidastempoisena, ja asetelmaa turhan hyväntahtoisena.

Eilen oli lämmin kesäpäivä, minulla oli koivuallergiaoireet huipussaan, ja kotonakaan ei ollut paljoa muuta juotavaa kuin LIDL:in piparminttuteetä. Näihin tunnelmiin sopi tämä teenjuonnille pyhitetty hassunhauska teos, joka leikkii lempeästi kulttuurieroilla.

Teos on siis ovela sekoitus dekkaria ja chicklitiä, painopiste ehkä chicklitissä. Tapahtumien keskiössä on madridilaisen Librarte-kulttuurilehden toimitus, joka työllistää viisi eri-ikäistä naista. Palkkaus on niin matala, ettei sillä edes makseta päivähoitomaksuja. Lehden päätoimittaja Bertalla on luovia ratkaisuja kaikkiin henkilöstönsä ongelmiin, mutta nämä eivät valitettavasti näy myyntiluvuissa. Kaupallisesti lehdellä menee katasrofaalisesti, ja sen Lontoossa sijaitseva kustantaja on päättänyt ryhtyä tosi toimiin.

YT-neuvotteluja pitämään lähetetään kustantajan poika, nuori Atticus Craftsman, joka on juuri valmistunut Oxfordista eikä oikein tiedä, mitä tehdä elämälleen. Madridissa Atticus kuitenkin katoaa mystisesti, mutta tämän vanhemmat eivät ehdi huolestua vasta kuin puolen vuoden päästä viimeisestä viestistä. Katoamista alkaa tutkia paikallinen konstaapeli Alonso Manchego, joka uskoo viisikymppisenä tähtihetkensä vihdoin tulleen tämän kansainvälisen keissin kautta. Manchegolla on näytön paikka niin esimiehilleen kuin kustantamon ihanalle Bertalle, joka suostuu lähtemään kauppahalliin viinille ja tapaseille työpäivän jälkeen.

On ilo juoda teetä kanssasi on hyvän mielen kirja, jossa henkilöhahmot ovat pääsääntöisesti hyväntahtoisia, vaikkakin särmikkäitä. Lehden toimituksen tapaukseen nivoutuu muutakin rikollisuutta kuin Atticusin katoaminen, mutta pääpaino teoksessa on viiden naisen välisissä suhteissa, ystävyyksissä ja arjen selviytymisessä. Sanchez kirjoittaa talouskriisin ryvettämästä maasta, jossa jokainen työpaikka on kultakaivos, olivatpa työolosuhteet kuinka huonot. Tässä neuvokkaat naiset luovat oman yhteisönsä ja omat sääntönsä, koska pomo on kaukana merten takana ja vähän kiinnostunut taloushallinnan yksityiskohdista.

Chicklit-kirjaksi teoksessa on paljon kaunokirjallisia viitteitä, ovathan päähenkilöt kaikki kirjafriikkejä. Eniten nauratti nurkkapatriootti-Atticusin teerituaalit hotellihuoneissa, ja muki nimeltä Aloysius, jonka hän oli nimennyt Mennyt maailma-teoksen Sebastianin nallen mukaan. Atticus toki unohtaa mukinsa Lontooseen, ja potee kamalia vieroitusoireita, kun joutuu juomaan Earl Greytä hotellin lasista. Oikeanlaatuisen Earl Greyn metsästys niinkin eksoottisessa maassa kuin Espanja tuottaa myös Atticukselle suurta päänvaivaa.

Minuun tämä teos iski toisella lukukerralla kuin häkä, ja nautin myös sen turismipuolesta, eli madridilaisen ja andalusialaisen ruokaperinteen, juhlien yms. kuvauksesta, koska en ole vieläkään Espanjassa käynyt.  Itse asiassa Andalusian-kuvaus oli vielä Madridia hupaisempaa. Teos olisi voinut olla imelä, ellei Sanchez olisi pelastanut sitä hulvattomalla huumorillaan. Ja mitä tulee rikollisuuteen, oli helpottavaa, ettei tässä painittu raskaan sarjan konnien parissa.

Parasta kirjassa oli kuitenkin kertojan ääni, johon oli saatu mukaan vanhahtavaa brittityyliä. Vaikka teoksessa eletään nykyaikaa, kaikki nykypäivän kotkotukset eivät mahdu teoksen käsiteuniversumiin. Evelyn Waughin lisäksi tässä fanitetaan varsinkin Tolkienia, jonka henkilöhistoria kietoutuu Craftsmanien suvun saagaan Oxfordin kampuksella. Vaikka brittikulttuurille myös piikitellään, tässä myös ihastellaan perintökartanoita, joiden kirjastoihin suvun perilliset voivat matkustaa parantamaan krapulaansa sunnuntaisin.

Harmi, ettei Sanchezia ei ole suomennettu tämän teoksen lisäksi, mutta olisin kiinnostunut lukemaan hänen muita teoksiaan jollain muulla kielellä. Teos on saanut paljon huomiota blogosfäärissä, mutta ilmeisesti ei ole myynyt tarpeeksi, jotta kustantaja olisi innostunut hänen muista teoksistaan. Siviilissä hän on kirjailijanuran lisäksi kirjallisuustieteilijä, kirjastoalan ammattilainen ja viiden lapsen äiti – ja oikeastaan nämä kaikki elementit näkyivät jollain tasolla tekstin laadussa ja suuntauksissa. Kirja soveltuu vallan mainiosti äideille (myös suurperheiden sellaisille), jotka lukevat liikaa.

Hyvää äitienpäivää siis kaikille blogini lukijoille!

Maailmannaisen hellät jäähyväiset

Tukholmalainen Doris on 96-vuotias ja liian kiintynyt asuntoonsa Södermalmin Bastugatanilla. Hänen ainoa omaisensa Jenny elää ruuhkavuosiaan San Franciscossa, kaikki ystävät ovat kuolleet jo aikoja sitten, eikä alati vaihtuviin kotiavustajiin tule luotua kummempia suhteita. Elämä keskittyy muistojen laatikoihin, vanhoihin valokuviin ja viikottaisen Skype-puhelun odottamiseen.

Niin, Doris on ikäisekseen melko kätevä internetin käyttäjä. Tässä suhteessa Sofia Lundbergin romaanissa Punainen osoitekirja (Otava, 2018, suom. Tuula Kojo) on yhtäläisyyksiä Minna Lingrenin Ehtoolehto-sarjan tervaskantomummojen kanssa: he eivät halua jäädä paitsi maailman menosta. Mutta Lundbergin Doris on hyvin yksinäinen, eikä hänellä ole pienintäkään intressiä muuttaa palvelukotiin, jossa hän saisi ikäisiään ystäviä.

Punainen osoitekirja on jo ennen Suomeen saapumistaan ollut kansainvälinen bestseller: oikeudet on myyty 27 maahan ja faneja riittänee. Bestselleriyttä varmasti selittää esimerkiksi se, että teoksen tapahtumat keskittyvät Tukholman lisäksi Pariisiin ja New Yorkiin – kaupunkeihin, joihin monilla lukijoilla, myös siellä käymättömillä, on vahva mentaalinen suhde. Doris on maailmanhistorian silminnäkijä: hän pääsee nuorena tyttönä Pariisiin Chanelin malliksi, kulkee läpi 30-luvun globaalin laman kohti toista maailmansotaa, tulee SS-sotilaiden pommittamaksi amerikkalaisessa sotalaivassa Englannin rannikolla, ja palaa jossain vaiheessa Amerikkaan hoitamaan siskonsa lapsenlasta, Jennyä.

Jenny on nelikymppinen itsensä nuhruiseksi kokeva perheenäiti, joka on elänyt aikuiselämäänsä lähinnä lasten kautta. Doris on pelastanut hänet huostaanotolta, sillä hänen äitinsä oli kovien huumeiden käyttäjä ja epävakaa persoona. Hän on opiskellut luovaa kirjoittamista ennen naimisiinmenoa, mutta haaveet itsensä toteuttamisesta ovat hautautuneet lounasvoileipien teon ja vaippavuorien taa. Kun hän saa viestin Doriksen kaatumisesta ja sairaalaan joutumisesta, hänen on lähdettävä tervehtimään isotätiään, ehkä viimeisen kerran.

Luin tämän kirjan ahmien, huokaillen, välillä kyynelehtien ja sydän pamppaillen, mutta siitä huolimatta pieni piru kävi kommentoimassa juonen käänteitä, kielenkäyttöä ja muuta toteutusta. Minusta romaanin perusidea – eli vanhan mummon osoitekirja, josta lähes jokainen kontakti on merkitty kuolleeksi – oli hauska ja kekseliäs, varsinkin, kun kontaktit olivat monen maan kansalaisia. Pidin myös paljon alkuasetelmasta, eli 1920-30-lukujen Södermalmin työväenluokkaisen elämän kuvauksesta. Bastugatanista olen lukenut muiltakin kirjailijoilta kuin Lundbergiltä, eli kyseessä on merkittävä kulttuurihistoriallinen kohde.

Doriksen Pariisin-ajasta tuli ensimmäisenä mieleen Enni Mustosen tuotanto, sillä molemmista tuli tunne, että kirjailijoilla on pakkomielle viedä henkilönsä historian aitiopaikoille, keskiöön, missä varmasti tapahtuu. Varmasti Ruotsissakin on esikuvia tälle tyylille kirjoittaa historiallisia romaaneja – tyylille, missä ei sinänsä ole mitään väärää, mutta itselleni liiasta keskiössä olemisesta tulee lukijana helposti ähky. Romaanin Doris tosin ei ole palveluksessa suurilla julkkiksilla, ja ns. julkisuuden henkilötkin näyttävät olevan fiktiivisiä. Varsinkin amerikkalainen todellisuus kirjassa on varsin arkista, kun taas Pariisin-aikaan mahtuu ripaus glamouria.

Hoitotyön näkökulmasta teoksen nykyisyys avasi myös kriittisiä näkökulmia. Tässä sivutaan niin kotihoitajien, sairaalapappien kuin sosiaalikuraattorienkin työtä. Nauratti kovasti, kun Doriksen kotiavustaja Ulrika luennoi tälle haltioituneena Kanarian-matkojen Bamse-klubien kätevyydestä, sillä oletuksella, ettei hänen vanha asiakkaansa olisi koskaan käynyt ulkomailla. Ylipäänsä hoitohenkilökunnan oletukset vanhoista ihmisistä nousivat esiin voimallisesti. Toki asiakkaiden elämänkaariin perehtyminen on ”luksusta”, johon tämän päivän hoitotyössä ei varmaan ole edes teoriassa aikaa.

Kirjassa ehkä eniten nyppi sivuhenkilöiden runsas määrä, ja varsinkin miespuolisten henkilöiden mustavalkoisuus. Doriksen kiertolaiselämässä miehet toimivat pelastajina ja päällekarkaajina, mutta osa kohtaamisista jäi kovin pinnallisiksi.

Luulen kuitenkin, että tämä kirja tulee ilahduttamaan monenlaisia ja – ikäisiä lukijoita, eikä tämä ollut niin ”geriatrinen” teos kuin esimerkiksi nuo rakastetut Minna Lindgrénin Ehtoolehto-teokset (eli toiston vaaraa näiden välillä ei ole). Rakkauskertomuksena teos toki oli liikuttava ja valloittava, mutta minä katselin mielessäni liikaa Titaniciä sen kohtaamisten aikana. Onneksi kirja tarjosi paljon muutakin, myös aimo annoksen sosiaalihistoriaa ja arkirealismia.

Kaupallisesta näkökulmasta voisin suositella tätä teosta äitienpäivälahjaksi niin nuoremmille kuin vanhemmille äideille (varsinkin ei-biologisille sellaisille). Sen verran mukana oli ”chicklitiä”, etten usko monen miesoletetun henkilön tälle lämpiävän.

Löydä sisäinen tarkastajasi

Minulla oli viime kuussa harvinaisen paha päivä, ja siihen heikkoon hetkeen  sain Gummerukselta yllätyksen, ennakkokappaleen Anniina Tarasovan esikoisromaanista Venäläiset tilikirjani. Teosta on markkinoitu näkyvästi jo ennen julkaisupäivää, ja vaikka uteliaisuuteni Venäjälle sijoittuvasta chicklit-teoksesta oli suuri, sen business-ulottuvuus ei automaattisesti herättänyt lukuhalua. Ja kun soppaan sekoitetaan vielä kirjanpito ja tilintarkastus, voin todeta, että teeman suhteen teos ei sijoittunut mukavuusalueelleni.

Kirja kuitenkin imaisi mukaansa jo nerokkaasta aloituslauseesta, ja olin avainhenkilö Reija Wrenin sekopäisestä sisäisestä maailmasta aivan myyty. Reija on siis kolmikymppinen rakennuspohatan tytär, joka on kirjavien  elämänvaiheiden jälkeen päätynyt isänsä firmaan tilintarkastajaksi. Reijan rakkaus Venäjään on ehkä suurempi kuin miesystäväänsä, turkulaiseen Veli-Pekkaan, joka on turvallisuushakuinen peruskoulun opettaja. Hän muistelee kaiholla villiä nuoruuttaan  Pietarin konsulaatin viisumivirkailijana, mutta kokee myös tarvetta edetä elämässään jonnekin muualle kuin kansainväliseen pleikan pelaamiseen ja sporttibaarien tietovisoihin. Isänsä firmassa hänestä tulee ensimmäistä kertaa arvostettu ekspatriaatti, mutta tie venäläisten työkavereiden sydämiin on täynnä miinoja.

Chicklit-kirjaksi teos on harvinaisen analyyttinen ja tietopitoinen. Huumori on räiskyvää ja räävitöntä, ja ruokakuvaukset ylittävät hurmoksellisuudessaan jopa ryyppäyskuvaukset.  Georgialaiset ravintolat, blinikioskit ja omskilainen katukeittiö herättävät järjetöntä matkakuumetta, mutta ymmärrän myös Reijan kiinnostuksen Krispy Kreme-donitseihin, joita saa kätevästi satojen kilometrien päästä Moskovasta. Viime vuosikymmenellä koin itsekin vastaavaa hurmiota Pietarin KFC:ssä, jonne amerikkalainen sivistys oli tullut valovuosia ennen Suomea.

Chicklit-genressä on alalajeja, ja tämä kai profiloituu business chicklitinä, eli työelämän kuvaus dominoi teosta. Eeppisistä kommelluksista huolimatta Reijalla on lopulta aika korkea työmoraali, ja hänen pohjoismainen virkaintoisuutensa raivostuttaa kollegoita. Harvoin tulee luettua ”hömppäkirjaa”, jossa työelämän kuvaus olisi yhtään kiinnostavaa, mutta tässä mentiin työelämä edellä.  Ja jos minut saa vakuutetuksi tilikirjojen seksikkyydestä, niin kirjailijan täytyy olla todella taitava.

Ikävä jäi varsinkin sivuhenkilöitä Larissaa ja Tatjanaa, joiden selviytymistaidot ja katuviisaus tuntuivat päähenkilöä edistyneemmältä. Larissan kommentit päähenkilön ulkonäöstä ja käytöstavoista edustivat genren parhautta, jossa edistyttiin chicklitistä bitch litiin.

Kirjassa on myös dekkarin siemen, ja pidinkin Pavelin katoamisen saagaa juonellisesti tehokkaimpana keinona. Pavel olikin henkilö, johon olisin halunnut tutustua kokonaisen toisen romaanin verran.

Kirja on myös ”turboahdettu” teemoilla ja aihioilla hyvässä ja huonossa mielessä. Minun kaltaiselleni ADHD-taipuvaiselle lukijalle ärsykkeitä oli sopivasti, mutta voin myös ymmärtää lukijaa, joka kokee putoavansa tästä maailmasta kärryiltä. Eikä se johdu venäläisen kulttuurin outoudesta, vaan Tarasovan kirjoitustyylistä.

Tyyliin kuuluvat myös erityisen itäpotkuiset, miltei onomapoeettiset adjektiivit ja verbit, jotka eivät ainakaan edusta Turun murretta. Näissä kirjailijan oma ääni pääsee vahvasti oikeuksiinsa. Arjen ja työmaailman kuvaajana Tarasova on myös pedantin seikkaperäinen. Paikoitellen ihmettelinkin, luinko Kalle Päätaloa vaiko kruununhakalaista itsensä työllistäjää lattevyöhykkeeltä. Kirja on myös sivumäärältään varsin päätalomainen. Minusta tämä on kolmikymppiseltä esikoiskirjailijalta pelkästään positiivinen suoritus. Mielellään lukisin Reija Wrenin seikkailuista toisenkin osan, ja toivoisin, että teos breikkaisi käännöksenä ainakin synnyinmaassaan Venäjällä.

Melkein tämän lukukokemuksen takia perustaisin itselleni Vkontakte-tilin. Melkein, mutta en ihan vielä.

 

Festina lente kyläkoululla

Maallemuuttofantasiat ovat suosittu teema suomalaisessa (nais)viihdekirjallisuudessa, jota chicklit:iksikin kutsutaan. Erityisen paljon tätä genreä suosii Karisto-kustantamo, ja tässäkin blogissa sen viimeaikaisia tuotoksia on ruodittu, toivon mukaan rakentavassa hengessä.

Amanda Vaara on uusi nimi chicklit:in kentällä, vaikka pseudonymin taustalla vaikuttaa kirjallisuuden moniottelija Niina Hakalahti. Hakalahden tuotantoon mahtuu sekä aikuisten – että lastenkirjoja, ja tätä edellinen teos Lumilinna (2016) tuntui kaikista vähiten viihteelliseltä. Teos on mielestäni jäänyt aivan liian vähälle huomiolle, vaikka siinä käsitellään varsin ajankohtaisia monikulttuurisen identiteetin teemoja.

Pientä fiksausta vailla (Karisto, 2017) kertoo vasta eronneesta downshiftaajasta Venlasta, joka pitää samannimistä blogia uudesta elämästään kyläkoulun omistajana ja airbnb-majatalon pitäjänä. Edellisessä elämässään hän on ollut kiireinen kiinteistönvälittäjä, ja hänen kiinnostuksensa asuntoihin ja asumiseen leimaa myös kirjoitustyyliä. Venlalla on kaksi kouluikäistä lasta, joiden isä paheksuu uutta elämäntapaa voimallisesti. Perhe-elämän jännitteet ovat kasvussa, eikä varsinkaan kolmetoistavuotias Eedla-tytär ole kiitollinen periferiaan muutosta.

Romantiikkarintama ei ainakaan ole tässä teoksessa liian siirappista, vaikka rastapäinen komistus Jörn vaikuttaakin alussa liian täydelliseltä. Kolmikymppisten eronneiden ja karanneiden parisuhdemarkkinoita lähestytään lempeän ironisesti. Erikoista on, että teoksessa kaikki suhdeviritelmät alkavat ”luomuisesti” live-tapaamisista.

Minusta kiinnostavin ulottuvuus kirjassa oli naapuruus, ja varsinkin lähimmän naapuritalon asukkien kohtalo kosketti. Ylipäänsä kartanotyylisten luksustalojen omistajien mielenmaisema alkoi kiinnostaa. Järvenrantatonttien paljuidylleihin mahtuu usein paljon ylimitoitettuja haaveita ja tuskaa. Samoin toinen naapuri, eläkkeellä oleva kuviksen opettaja Ilona oli herkullinen hahmo kanankasvatushankkeineen.

Olen lukenut viime aikoina useammankin kaunokirjallisen teoksen, jonka päähenkilö on bloggaaja – me bloggarit siis olemme harvinaisen seksikkäitä kaunokirjallisesti. Vähän samantyyppisiä viboja oli tässä ja Eva Frantzin tuoreessa dekkarissa Sininen huvila, ainakin elämäntapavalintojen saralla. Toisin kuin muissa lukemissani bloggaamista käsittelevissä teoksissa, tässä se ei ole päähenkilön suurin intohimo, vaan pikemminkin keino markkinoida yritystä. Useinhan vastaavissa kuvauksissa käsitellään blogimaailman narsismia tai bloggaajan hukassa olevaa todellisuudentajua. Venla on bloggaajana varsin mielikuvitukseton ja käyttää latteahkoa arkikieltä – hän on myös lukihäiriöinen, joten kirjoittaminen ei ole hänelle ensisijainen keino ilmaista itseään.

Villa Venla vaikutti majatalolta, jonne mielelläni majoittuisin, ja jonka luomuisia tarjoamisia kokeilisin – varsinkin voikukkapestoa. Jos kirjalta olisi saanut ”tilata” jotain lisää, niin olisin ”tilannut” himpun verran lisää paikallista ja historiallista ulottuvuutta. Paikkakunnan nimeämistä en kaivannut: lukija hoksaa, että majatalo sijaitsee jossain Tampereelta länteen sijoittuvassa pikkukaupungissa. Koulurakennus olisi ehkä ansainnut pientä historiallista fiksausta, jolloin sen henki olisi päässyt paremmin oikeuksiinsa.

PS: Hakalahden omaan kanankasvatusfilosofiaan voi tutustua Yle Areenassa, radio-ohjelmassa Kuusi kuvaa, joka on vallan mainio kirjailijaportretti: https://areena.yle.fi/1-4220625