Lappu luukulle ”pienissä puodeissa”!

IMG_1687Länsimaiseen viihdekirjallisuuteen on päässyt muhimaan omituinen virus, nimittäin pakkomielle nimetä teoksia ”pieniksi puodeiksi”. On ollut suklaapuotia, kirjapuotia, lankapuotia ja jopa potenssipuotia. Puotiromantiikka vetoaa kai kaikkiin, joiden sisäinen yrittäjyys on vahva ja joiden oma haave puodin perustamisesta on syystä tai toisesta hyytynyt.

Onneksi coffee shop on suomeksi kahvila, ja brittienglannissakin se on perinteisesti ollut vaan tylsä cafe. Me eurooppalaiset olemme tottuneet mieltämään coffee shop:in aivan muunlaiseksi instituutioksi kuin se, missä kaadetaan eksoottisia siirappeja kuumaan maitovaahtoon. Siitä huolimatta nähdessäni kierrätyskorissa teoksen nimeltä The Little Coffee Shop of Kabul (Sphere, 2011) teos lähtee mukaani. Ei imelän maitokahvin eikä yrittäjyyden vuoksi, vaan siksi, että luen mielelläni Euroopan ulkopuolelle sijoittuvia chicklit-teoksia.

Deborah Rodriquez on amerikkalainen kampaaja ja aktivisti, jonka teokset ovat vahvasti omaelämäkerrallisia. Hän lähti Afganistaniin avustustöihin vuonna 2001 ja perusti pian kauneuskoulun, jossa tarkoituksena oli rohkaista naisia pienyrittäjyyteen. Tämän jälkeen hän toimi kahvilan pitäjänä. Hän joutui lähtemään maasta v. 2007, jonka jälkeen hän on jatkanut tulevien kampaajien ja kosmetologien kouluttamista Meksikossa. Pieni vilkaisu kirjailijan elämäkertatietoihin osoittaa, että hänen oma tarinansa saattaa olla jopa värikkäämpi kuin romaanien hahmojen.

En ole uskollisesti seurannut kaikkea Afganistaniin sijoittuvaa kirjallista tuotantoa. Hyvin vähän sieltä kai tulee maassa edelleen asuvien afgaanien omaa tekstiä; kirjailijat ovat joko pitkään länsimaissa asuneita siirtolaisia tai ekspatriaatteja. Moni varmaan muistaa viime vuosikymmenen kohukeissin, kun Åsne Seierstad ryösti Kabulin kuuluisan kirjakauppiaan tarinan. Tuo teos ei ollut ”pieni puoti”-tyyppistä chicklitiä, vaan dokumentaarinen matkakirja, joka lopulta asetti kirjoittajansa varsin kyseenalaiseen valoon. Suomalaisista ekspatriaateista jotkut saattavat tunnistaa Pia Heikkilän, joka räväytti muutama vuosi sitten esikoisteoksellaan Operaatio Lipstick. Tuo teos aiheutti minussa hämmennystä enemmän kuin mikään viihdekirja aikoihin, ja olen edelleen valmis kategorisoimaan sen vahvaksi kandidaatiksi huonon kirjallisuuden festareiden palkintojenjaossa.

The Little Coffee Shop of Kabul ei ole päätä huimaavaa kaunokirjallisuutta, mutta siinä nousee edukseen kirjoittajan kokemuksen rintaääni. Naisasian edistäminen on pontevaa; eshoppailu ja seksuaalisuus jäävät sivuteemoiksi, koska kumpikaan harrastus ei ole päähenkilöille turvallista.

Kahvilan pitäjä Sunny on tullut Kabuliin miehensä Tommyn työn perässä. Pariskunnan elämä kotona Arkansasissa on ollut niukkaa, mutta ekspatriaatteina heitä kohdellaan kuin aatelisia. Tommy jättää pian rauhanturvaajan työn ja siirtyy salaiseen tiedustelupalveluun, mikä käytännössä tarkoittaa, että Sunny on ”elävän leski”. Hän laittaa kaiken energiansa kahvilan pitämiseen, mutta sen menestystä varjostaa kiristyvä turvallisuustilanne.

Sunnyn keskeinen suojatti on Bashir, hazaramies, jonka hän on kouluttanut baristaksi ja turvamieheksi. Monet afgaaniasiakkaat osoittavat halveksuntaa Bashiria kohtaan aina, kun voivat, sillä heidän mielestään ei ole sopivaa, että hazara on päässyt niin rahakkaaseen ja näkyvään työhön. Pian Sunny saa huollettavakseen toisen, synkkää kohtaloaan karkuun päässeen nuoren naisen Yazminan, joka on leski ja raskaana. Yazmina on myyty maalta Nuristanista pääkaupungin avioliittomarkkinoille, mutta hänet on heitetty kadulle, kun raskaus on ilmentynyt välittäjälle. Yazmina on hyvin tietämätön tilastaan ja peloissaan, varsinkin kun häntä pidetään yleisesti prostituoituna, onhan hän nuori, kaunis, naimaton ja ilman sukulaismiestä suojelijanaan.

Naapurin mummo Halajan käyttää burqansa alla farkkuhametta 70-luvulta. Hän polttaa kuin korsteeni ja on kahvilassa vastuussa ”teetarjoilusta”, johon ainakin ei-muslimit ovat oikeutettuja pitkien työpäivien jälkeen. Halajanin liberaalia maailmankuvaa varjostaa luku- ja kirjoitustaidottomuus, ja se vaikeuttaa myös hänen orastavaa onneaan deittimarkkinoilla, onhan hän kirjeenvaihtosuhteessa erään kapinallisen räätälin kanssa. Halajanin poika Ahmet toimii kahvilan väen autokuskina, ja on äitiään konservatiivisempi tapaus. Pojan ahkera rukoileminen herättää huolta mahdollisesta radikalisoitumisesta, mutta se on myös kapinaa äidin sukupolven länsimaistunutta arvomaailmaa vastaan.

Teoksen muilla länsimaisilla naisilla ei tunnu olevan tervettä itsesuojeluvaistoa, vaan heitä ajaa sokea rakkaus tai idealismi kohteisiin, joissa he ovat täysin suojaamattomia.

Kirja on aika opettavainen, siinä on myös liitteenä kysymyksiä kirjakerhoille ja ruokaohjeita. Chicklit-teoksena se loistaa kulttuurintuntemuksellaan ja yhteisöllisyydellään. Vaikka sen kieli on arkipäiväistä, se ei ole tyypillistä aivot narikkaan-viihdettä. Lukija voi esimerkiksi pohtia sen valossa Afganistanin tämänhetkistä turvallisuustilannetta ja pakkopalautusten oikeutusta. Tässä kuvataan Kabulin tilannetta noin kymmenen vuotta sitten – onko tilanne kenties huonontunut sen jälkeen ja millainen on hazara-vähemmistön tilanne nyt?

Kaikista lukemistani ”pieni puoti”-aiheisista teoksista tämä on ehdottomasti paras. Ei vielä kovin järeä meriitti kaunokirjalliselle teokselle, mutta kaikki, jotka tuntevat vertauskohtia, voivat sijoittaa antamani viisi puotitähteä kuvittelemalleen kartalle.

Mainokset

Villiä menoa virikekammarissa

IMG_1680Viikonlopun tunnelmat ovat varmasti olleet raskaat monessa tuvassa, ainakin itselläni aikaa meni Turun terrori-iskun uutisten sulattelussa. Siinä sivussa lueskelin roisia mammapornoa, jossa menevä yksinhuoltaja sai kunnon kyytiä nettideiteiltään yhden syksyn ajan lähes joka lapsivapaa viikonloppu.

Kia Wallin Avokadopastaa (Otava, 2017) on avoimesti seksistä kertova teos, joka varmasti puhuttelee kaikkia niitä, joilla on puutetta. Päähenkilö, neljääkymppiä lähestyvä Saili on hyvin toimeentuleva yksinhuoltaja, jolla on parhaan ystävänsä kanssa sisustusliike. Töikseen he stailaavat myös asiakkaiden koteja, ja työajat ovat trendikkään joustavat. Puolet työajastaan Saili tuntuu käyttävän deittipalstalla roikkumiseen ja miesasioiden puimiseen yhtiökumppaninsa Sadun kanssa. Ensinnä teoksen todellisuuspohjaa horjutti tämä yrittäjäkuvaus: kuinka hemmetissä tämä nainen onnistui elämään noin stressitöntä, sensuellia elämää, kun hänen eksänsäkään ei vaikuttanut miljonääriltä?

Teokseen mahtuu myös ns. tavallista arkea, joka ei ole aina niin glamoröösiä. Tämä on kirjan ainoa pelastus, sillä muuten se olisi jäänyt sisällöltään varsin ohueksi. Saililla on enemmän huolta aivoinfarktista toipuvasta isästään kuin lapsistaan, ja hänen vanhempansa ovatkin täysin tolkullisia ihmisiä. Lapsiperhearjen kuvaus on täysin ennalta-arvattavaa puuroa, johon Walli ei osaa luoda taikaa. Verrattuna vaikka Eve Hietamiehen kuvaukseen yksinhuoltajuudesta Pasasten pojista kertovasta trilogiassa Avokadopastaa ei lämmitä sydäntä. Toisaalta ei kaiken chicklitin tarvitse olla samaan muottiin valettua, ja huumoriakin on monen sorttista.

Toinen ongelmakohta teoksessa on se, että Saili kuvaa epäonnistuneita deittejään jonkinlaisena friikkisirkuksena, mutta nauraa vähemmän itselleen. Verrattuna tähän vaikka Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä oli täynnä feminististä itseironiaa ja oman kehon vajavaisuuksien tutkintaa. Toisaalta teos kyllä avasi silmäni nykydeittailun todellisuudelle, ja seksiharrastuksen vakavuudelle, kun sitä harrastetaan teknisenä urheilulajina. Teoksessa esiintyy mies, jonka hulppeassa omakotitalossa on jopa ”virikemakkari”, jossa sopii sotkea öljyillä, kermavaahdolla, likööreillä ja muilla oraalista stimulaatiota inspiroivilla ainesosilla, koska hän ilmeisesti nukkuu muualla. Ilmeisesti sinkkumarkkinoilla kuuminta hottia, ainakin Wallin mukaan, on alkoholijuomien käyttö ulkoisesti, varsinkin genitaalialueilla.

Mitä haaskausta, tuhahtaa köyhä, eikö pääsiäishanua voisi marinoida kiljulla?

Kielellisesti teksti on sujuvaa, tekstistä näkee, että se on kokeneen kirjoittajan kynästä.  Luin jostain, että pseudonyymin taustalla olisi oululainen tietokirjailija Katariina Vuori, joka on äskettäin julkaissut asiaproosaa köyhyydestä. Tämän romaanin ja hänen muun tuotantonsa paradoksi alkoi myös kiinnostaa. Miksi seksiä metsästävä yh ei olisi voinut olla sossutuilla elävä työtön, vai olisiko se lisännyt ennakkoluuloja sossumammoja kohtaan?

En ole tämän teoksen ihannelukija siksi, että olen itse ohittanut tuon pikkulapsivaiheen, eikä teos, jossa pönkitetään patavanhoillisia parisuhdearvoja, saa minua syttymään. Saili kun on makuuhuoneessa lähes kaikkiruokainen, mutta parisuhteessa patavanhoillinen uuskonservatiivi. Hän uskoo edelleen avioliittoon, tekee mielellään kodissa kaikki ”naisten työt” eikä panisi pahakseen, jos joutuisi jäämään edustusvaimoksi. Olettaisin, että jos Sailin kuorta vähän raaputtaisi, sieltä voisi heltyä sympatioita kristilliselle Aito Avioliitto-kampanjalle.

Saili ei myöskään keräile maahanmuuttajahanuja, vaan luottaa puhtaaseen suomalaiseen lihaan. Hänen maailmankuvansa tuntuu kovin Suomi-keskeiseltä, eikä hän varmastikaan ole ennen lasten saantia harrastanut mitään kovinkaan eksoottista. Hän haaveilee kyllä kaukolomista varakkaan elättäjänsä kanssa, mutta en näkisi häntä koskaan astuvan hotelliin, jolle on annettu alle 4 tähteä. Seksi tuntuu olevan hänelle ainoa itseilmaisun keino, eli ainoa vakava harrastus.

Seksikohtaukset teoksessa ovat paikoitellen kovin eskapistisia, joten kai tämä lämmittää eroottisen fiktion ystäviä. Parempi oli kuin Fifty Shades of Grey , jota tosin en voi arvioida rehellisesti, koska en lukenut teosta loppuun.

Kirjassa on houkutteleva, raikas kansikuva (design: Tiia Javanainen), ja mainittakoon vielä, että sain odottaa sitä jonkin aikaa e-kirjaston varausjonossa. Eli kysyntää teokselle varmaan riittää, ja jäänkin odottamaan toisenlaisia arvioita.

 

Unelmien manttelinperijä

IMG_1659Amerikkalaisen Lori Nelson Spielmanin teos Kymmenen unelmaani (Otava, 2017, suom. Outi Järvinen) vaikutti jo kansitekstin perusteella suht kaupalliselta ja ennalta-arvattavalta naisen elämänmuutoksesta kertovalta teokselta, ja siitä huolimatta kiinnostuin siitä jopa niin paljon, että laitoin sen varaukseen.

Näistä amerikkalaisista naisen elämänmuutos-odysseioista ikisuosikkini on Elizabeth Gilbertin Eat Pray Love, jossa nainen löytää itsensä ja rakkautensa matkustamalla I:llä alkavissa maissa. Spielmanin teoksessa pysytään kotona Chicagossa, mutta liikutaan sen vauraasta pohjoisosasta etelän levottomille asuinalueille.

Teoksen päähenkilö Brett on kulkenut äitinsä vanavedessä kosmetiikkakutsuilla nuoresta saakka ja auttanut äitiään kehittämään luomusaippuoita ja -voiteita menestyväksi brändiksi. Tässä tohinassa häneltä ovat jääneet opiskelut välistä, ja omat haaveet toteuttamatta. Kun äiti sitten kuolee äkillisesti syöpään 62-vuotiaana, hän jättää Brettille omituisen testamentin, jossa hänen tulee täyttää 14-vuotiaana kirjoittamansa toivelistan tavoitteet vuoden sisällä, muuten perintörahat jäädytetään.

Kirjan juoni on kökkö ja ennalta-arvattava, mutta Brett on valloittava tyyppi, joka sitten ”temppurataa” suorittaessaan tapaa erikoisia ihmiskohtaloita. Tyypilliseen saippuaoopperatyyliin myös Brettin salassa pidetty biologinen isä löytyy Seattlesta. Lapsuuden paras ystävä, jonka Brett on teini-iässä hylännyt, koska ei osannut käsitellä tämän lesboutta, palaa kuvioihin tukemaan häntä muutoksissa. Ja opportunistinen poikaystävä Andrew lähtee kävelemään, koska ei kestä naisen uutta idealismia.

Chicklit-kirjaksi teos on erilainen siksi, että siinä tuskin shoppaillaan lainkaan ja seksikuvaukset jäävät suudelmien tasolle. Brett on hyvin häilyväinen uusien miestensä suhteen, mutta tuntuu luottavan jopa parinvalinnassa haudantakaisen äitinsä neuvoihin. Äidin uskominen tuntui aikuisten romaanissa omituiselta psykologiselta twistiltä, sillä Brettillä ei tämän kertomuksen perusteella ollut ollut minkäänlaista kapinavaihetta välillä.

Murinat sikseen, eläydyin täysillä Chicagon rosoisemman puolen elämänmenoon, ja pidin Brettin uutta ammatinvalintaa ja sen aikaansaamia muutoksia kiinnostavina juonenkäänteitä. Hän rekisteröityy kaupungin koulutoimeen sijaisopettajaksi ja päätyy kotiopettajaksi sellaisille lapsille ja nuorille, jotka eivät pysty käymään koulua. Työssään hän tutustuu kodittomien naisten asuntolaan Joshua Houseen, jossa raskaana oleva vakavasti munuaissairas Sanquita yrittää saada high schoolia päätökseen ennen lapsen syntymää. Joshua Housesta tulee Brettin elämäntehtävä, jossa hän kokee olevansa oikeasti hyödyksi edes jollekulle.

Rodullistamisen ja luokkasuhteiden näkökulmasta teoksen asetelma on taatusti ongelmallinen, sillä Brett ei pääse irti etuoikeuksistaan, vaikka muuttaa meksikolaisvoittoiselle alueelle kämppään jossa, huoh, on rumat IKEA-kaapit. Asuntolan afroamerikkalainen johtaja Jean suhtautuu uuteen vapaaehtoiseen syystäkin varauksella, koska yleensä rikkailla valkoisilla on omat agendansa, jotka liittyvät poliittiseen kilven kiillottamiseen. Brettin luokkaretki slummeihin ei sekään ole pyyteetöntä statuksesta luopumista, sillä hänellä on edelleen toivo perinnön saamisesta ja perikunnalla äidin tyhjä arvokiinteistö kaupungin hipstereimmässä historiallisessa korttelissa. Sijaisen palkka ei riitä elämiseen edes slummissa, vaan hän joutuu myymään koruja ja kelloja eBayssa selviytyäkseen. Kova kohtalo…

Sanquitan tarina itketti minua kaikesta tästä huolimatta.

Oikeastaan näkisin teoksen parhaiten sopivaksi nuorille lukijoille, jopa teineille, sillä Brettin nuoruudenmuistot tuntuvat tässä aidoimmalta narratiiviltä. Kirkasotsainen maailmanparannus kun kuuluu mielestäni enemmän nuortenkirjallisuuden genreen. Hyvän ja pahan taistelu ei kuitenkaan ole tässä hirvittävän yliampuvaa, eikä varsinaisia pahishahmoja ole lainkaan (Sanquitan äiti on pahiskandidaatti, mutta ei kuitenkaan mikään Cruella de Vil). Kilttejä teinityttöjä voisi ihastuttaa muunmuassa juoneen ujutetut löytöeläimet.

En tiedä, ovatko Spielmanin kaikki teokset kirjoitettu teinejä kosiskelevalla kielellä, mutta Brett ja hänen ystävänsä tuntuivat yli kolmikymppisinä puhuvan ja kirjoittavan kuten teinit ( tyyliin Hän. Ei. Rakasta. Sinua. Enää.). Kielen tasolla koinkin lukevani enemmän sitcomin käsikirjoitusta kuin romaania.

Viihdekirjaksi Kymmenen unelmaani on mielestäni keskivertoa monipuolisempi, koska siinä kohdataan tyyppejä yhteiskunnan kaikilta sektoreilta, ja eletään melko tavallista arkea. Teoksessa eletään vielä Obaman aikaa, jolloin yhteiskunnassa itää sosiaalisen oikeudenmukaisuuden siemeniä ruohonjuuritasolla. Köyhä Sanquitakin saa asianmukaista hoitoa, vaikka hänellä ei ole varaa maksaa käynneistä spesialisteilla. En oikeastaan edes halua kuvitella, millaisista teemoista amerikkalainen viihdekirjallisuus tulee koostumaan parin-kolmen vuoden päästä. Dystooppinen chicklit on varmasti jo kustantajien pöydillä muhimassa.

Laituriromantiikkaa mittatilauksesta

IMG_1531Ah, ihanaa! Vasta pari päivää sitten kartoitin Suomen edelleen toiminnassa olevat lossit, ja sitten päädyinkin lukemaan romaania, jossa päänäyttämönä on itäsuomalainen lossikahvila. Kahvila, jonka kupeessa voi kuulla huru-ukkojen laulavan Suhmuran Santraa – biisiä, joka on myös pyörinyt mielessäni.

Kirsi Pehkonen on kuopiolainen opettaja, joka on julkaissut enimmäkseen lasten/nuortenkirjallisuutta päivätyönsä ohella. Sydämenasioita Jylhäsalmella (Karisto, 2017) on hänen uuden aikuisten kirjasarjansa aloitusteos, jonka nimestä voi jo päätellä jotain sisällöstä. Maalaisromantiikka on oma genrensä, joka toivon mukaan haastaa kulutuskeskeisen chicklitin. Ylipäänsä romanttista viihdekirjallisuutta arvioidessa on pidettävä mielessä, että sen lukijoilla on luultavasti eri odotukset tekstin laadusta kuin ns. taideproosan. Monilla meistä on ollut elämässä vaiheita, jolloin lukeminen on merkinnyt pään nollaamista jollain sellaisella, josta ei tule paha mieli.

Romaanin päähenkilö Riina on vastavalmistunut luokanopettaja, jonka avopuoliso on vaihtanut tämän taekwondo-Roosaan. Kilpailu auki olevista opettajanpaikoista on karua, eikä Riinalla ole muuta tekemistä kesäksi kuin lähteä sukulaisnaisen pitämään lossikahvilaan apulaiseksi. Lapsuuden huolettomien kesien tunnelma auttaa kuitenkin naista selviytymään erokriisistään, ja pianhan kylän supliikkimiehet alkavat pörrätä näpsäkän neidon ympärillä. Kierrokset lisääntyvät, kun Sirkka-täti loukkaa raajansa ja Riinalle jää kahvilan taloudellinen vastuu.

Ymmärrän, että teoksen tarkoituksena on antaa esimakua tulevasta. Kirjassa on letkeä tunnelma, taitavaa paikalliselämän kuvausta, arkirealismia ja huumoria, kaikkea sopivasti. Sivumäärä on kompakti, eikä turhia rönsyjä ole. Pehkosen ammatillisuus kirjoittajana näkyy kerronnan taloudellisuudessa. Savolaisuuden hän tuntee kuin omat taskunsa, mutta annostelee murrepuhetta ja etnisiä kliseitä lopulta maltillisesti. Tyypeillä tässä on muutakin tekemistä ja ajateltavaa kuin performoida savolaisuutta ärsyttävän yliampuvasti (savolaisuus kun on, ainakin omasta mielestäni, maamme performatiivisin etnisyys, alkaen puhelinmyyjien koulutuksesta). Fiktiivinen Jylhäsalmi ei ole epätoivoinen takahikiä, vaan ilmeisen vauras maalaispitäjä, joka saa paljon lisätuloja turismista.

Valitettavasti en saanut teoksen juonesta paljoakaan irti. Tai juoni oli lyöty lukkoon jo nimestä ja takakannen tekstistä saakka. Osasin arvata, että Riinalla käy flaksi. Ja Riina tyyppinä oli hyvin tasapaksu nainen, jonka käsitys hyvästä elämästä (tässä kerronnan vaiheessa) muistutti sisustustaulun aforismia. Riina ehti erottuaan lukioaikaisesta sweetheartistaan olla tässä tarinassa sinkkuna noin kahden kuukauden ajan, minkä jälkeen hän oli jo menossa emännäksi kartanotyyliseen omakotitaloon. Taloon, jota varmaan sisustetaan hillityin skandinaavisin värein.

Toivon, että sarjan tulevissa osissa henkilöhahmoihin kasvaa psykologista syvyyttä, rosoja ja jännitteitä. Olen myös lukenut Tuija Lehtiseltä ja Veera Vaahteralta vastaavia maalaisromanttisia kertomuksia, eikä niissäkään ole tapahtunut paljoa. Naisten prekaariin asemaan työmarkkinoilla  kaikki kolme kertojaa reagoivat omalla tavallaan, mutta tässä nuori Riina ei ehtinyt vielä kauaa etsiä polkuaan. Lossikahvilan yrittäjyyskuviot olivat tässä kiinnostavampia kuin turvallisuushakuinen romanssi. Olisin myös arvostanut, jos lossimiljöön historiaa olisi avattu muutenkin kuin parin vanhan valokuvan kautta.

Uskon, että sarjan henkilöhahmot ovat kehityskelpoisia, ja että lupsakastakin kylästä alkaa löytyä raflaavampia juonenkäänteitä, kun siellä ollaan oleskeltu pidempään. Esimerkiksi paikallisten pitkäaikaistyöttömien aktivointikeskuksen aamupiiristä marraskuussa saisi näpsäkkää draamaa aikaan. Aion lukea jatko-osan tälle ensi kesänä ja katsoa, kehittyykö kylä turistikuplasta aidoksi yhteisöksi ongelmineen, huolineen ja murheineen.

Romaani voi olla täyden kympin kirja jollekulle, joka ei ehdi mökkilaiturillaan lukemaan kuin yhden teoksen kesässä, tai jollekin, jonka suhde kirjoihin on hiipunut. Teksti on hyvin selkeää ja helppolukuista tinkimättä tunnelmallisuudesta, eli se varmasti voisi innostaa esimerkiksi maahanmuuttajaa, joka haluaa tutustua suomalaiseen kulttuuriin.

Korppisaaren viettelys

IMG_1380Viime postauksessani paettiin yksinäisyyttä ja erokriisiä Etelä-Ranskaan, ja heti perään tuli luettua toinen yksinäisen naisen kesäseikkailu, jossa Ranska saapui Saimaan saaristoon. Karoliina Timosen Kesäinen illusiooni (WSOY, 2015) kertoo nelikymppisestä kirjailija- Klarissasta, joka on lähtenyt kesäksi pohtimaan tulevaisuuttaan vuokramökille Piiliniemeen. Saaristossa on paljon maanhaltijoihin, pyhiin puihin ja lähteisiin liittyviä myyttejä, jotka kiehtovat, mutta myös pelottavat yksinäistä naista. Mökin vuokraajalla, ikivanhalla helsinkiläisrouvalla, on ollut vuokraehtona tontilla olevan jalavan suojeleminen.

Klarissa kuuluu siihen naistyyppiin, joka on luultavasti ahminut kaikki onnellisuus- ja mindfulnessoppaat, ja harjoittelee tietoisuustaitojaan varsinkin aamiaista valmistaessa ja saunoessa. Yksinkertaiset rituaalit eivät kuitenkaan rauhoita levotonta naista, vaan pian tämän päivittäiseksi huvikseen nousee ainoan mökkinaapurin stalkkaaminen. Naapurisaarelle on muuttanut yksinäinen yliopistomies, jonka musiikkimaku vetää Klarissaa puoleensa. Savuinen jazz ja Erik Satie tekevät vaikutuksen, eikä Klarissa pysty enää keskittymään kirjoitustöihinsä ennen naapuriin tutustumista.

Korppisaaren Olavi on aika epeli, ja ensimmäisenä mieleeni tuli, oliko hän se pariisilainen professori, jonka hän väitti olevansa. Klarissan ja Olavin ystävyys alkaa lämpimän sivistyneissä merkeissä, mutta pian Olavin käytöksestä paljastuu omituisuuksia, kieroutta ja jopa julmuutta. Suhde ei etene fyysiselle tasolle, koska Olavi on pihtari ja peluri, mutta kesän kuumetessa Klarissa pokaa tämän aikuisen pojan, joka on tullut kylään Pariisista. Kolmiodraaman ainekset ovat ilmassa, mutta kumpikaan miehistä ei osoita suurta mustasukkaisuutta Klarissaa kohtaan. Klarissa päätyy pelkäämään naapureitaan, ja jää saarelle useaksi päiväksi säiden vangiksi.

Romaanissa on psykologisen trillerin aineksia, mutta ainakaan itse en osannut pelätä ainakaan eläviä mieshahmoja. Klarissa näkee myös näkyjä, hän saa omituisia vierailuja Kaika-nimiseltä muorilta, jonka olemassaolosta eivät paikalliset ole tietoisia. Pidin näistä folklore-elementeistä ja olisin voinut lukea niistä lisääkin, sillä ilman niitä teos olisi jäänyt hyvin tyypillisen chicklit-narratiivin tasolle. Oikeastaan kirjassa eniten hämäsi kauhun ja kevyen naisviihteen välinen ristiriita. Myös chicklit– kirjaksi teos oli hyvin kulturelli, mutta juonen tasolla tarina oli puhdasta viihdettä. Romantiikka-akselilla asetelmat Klarissan, naapurin miesten ja tulevan ex-miehen välillä olivat kovin stereotyyppiset ja ennalta-arvattavat.

Pidin kirjan tunnelmista, ja uskon, että olisin ollut enemmän fiiliksissä, jos olisin lukenut tätä mökillä. Olisihan se varsinainen tapaus, jos mökkinaapuriksi tulisi porukka, joka osaa tarjota oikeaoppisia cocktaileja ja täytettyjä endiivinlehtiä. Kaikesta hienostuneisuudesta huolimatta vaikutti siltä, että saaren isäntä oli kännissä lähes koko hereilläoloaikansa. Maailmanmiehet vaan tekevät sen tyylikkäämmin kuin Viru Valge-mäyräkoiria Virosta rahtaava Pena. Penan kasettimankasta tuutattu Irwin tai Jaakko Teppo ei kenties toimi vastaavana pillumagneettina kuin John Coltrane.

Kesäinen illusiooni on nimensä arvoinen kesämysteerio, joka tarjoaa mehevämpää jännitystä kuin romantiikkaa. Yksin mökille matkaavakin voi lukea tämän huoletta, sillä se ei ehkä saa aikaan jäätävää pakokauhua. Minä edelleen pelkäisin tämän luettuani enemmän hirviä ja karhuja kuin Ian McEwania tutkivaa (vale)professoria, jonka identiteetti jäi edelleen mukavasti kutkuttamaan.

Tena-teeleidien vapautusrintamasta

img_1172Kaisa Haatanen aloitti viittäkymppiä lähentyvien tenaleidien vapautusliikkeen teoksellaan Meikkipussin pohjalta (LIKE, 2015). Luin äskettäin päähenkilö Tytin matkoista kertovan jatko-osan Ylipainolisämaksun, ja päätin tsekata myös tämän kauneus- ja elämäntapa-aiheisen esikoisteoksen.

Päähenkilö Tytti toimii kirja-alalla kustannuspäällikkönä, ja on vuorotteluvapaan tarpeessa. Vuoden missiona on harrastaa terapiakirjoittamista, sillä hän ei kaipaa ikätovereidensa tavallisempia elämänmuutoksia, kuten lähihoitajaopintoja tai muuttoa äiti Amman syliin Intiaan. Tytti on herkullisen muutosvastarintainen omassa, keskiluokkaisessa urbaanissa poterossaan. Hänen elämäänsä tasapainottavat mummolta peritty Chippendale-kalusto, visiitit Fazerin kahvilaan ja kalliit kauneustuotteet.

Tytin kauneusvinkeistä keskeisin liittyy auringonottoon: sitä ei pidä harrastaa varsinkaan kasvoille, jos haluaa säilyttää kasvonsa rypyttöminä. Kurkkuviipalenaamio voi satunnaisesti toimia, jos on valokuvaussessio rankan bailuillan jälkeen. Geelikynnet eivät koskaan ole huono investointi, varsinkin, jos sellaiset saa ”rohkeissa” väreissä lontoolaiselta studiolta matkalla Järvialueen retriittiin. Ja vaikka keski-ikäisen naisen vapautusliike etenisi korkeille sfääreille, silti leopardikuvioita tulisi välttää.

Itsekin olen näistä keskeisistä elämänpoliittisista asioista jokseenkin samaa mieltä.

Syvällisemmällä tasolla Tytti rimpuilee ulos pariutumisen yhteiskunnallisesta mandaatista. Ystävät ja aikuisperhe tarjoavat hänelle tarvittavan sosiaalisuuden, ja hän oppii nauttimaan omasta seurastaan kaikkina juhlapyhinä. Ero satunnaisen rakastajan ja miesystävän välillä on suuri, eikä hän varsinkaan kaipaa tyyppiä, joka ensimmäisen yhteisen yön jälkeen jättää likaiset sukkansa pestäviksi tai jumittamisellaan poraa reiän siihen kuuluisaan perintösohvaan. Silti Tytti ei ole ihmisten suhteen kyyninen eikä tunteeton, hän vain on tullut sinuiksi omien sosiaalisten tarpeidensa kanssa.

Chicklit-tyylinen romaani, jossa sanoudutaan irti parisuhteista ja jossa päähenkilö joutuu vakavasti rajoittamaan maanista shoppailuaan työvoimapoliittisista syistä, on tietty haasteellinen genrelle uskollisten lukijoiden suhteen. Itse pidin kirjan asetelmasta juuri siksi, vaikkakin jäin edelleen pohtimaan tuotesijoittelun runsautta. Johtuen entisen elämäni arvomaailmasta toki tiedän, kuka Terence Conran on, ja olisin tukehtunut nauruun vitsille hänen sohvatyynyjensä karusta kohtalosta kymmenen vuotta sitten. Nyt pohdin, voisinko kirjoittaa itse vastaavan teoksen Cien- ja Esmara-merkkeihin vannovan lähiömutsin perspektiivistä, jossa huonoina päivinä turvaudutaan hurmokselliseen kristilliseen leipäjonoon. Tavallaan tämä teos vapautti minut nauramaan sille, mikä elämässä on kulloinkin ajankohtaista.

Tytin seikkailujen osat ovat tiiviissä vuoropuhelussa keskenään, ja aihepiiri on molemmissa lähestulkoon identtinen. Ylipainolisämaksu tuntui rakenteeltaan kaupallisemmalta ja hektisemmältä kuin Meikkipussin pohjalta, jossa liikuttiin suppeammalla aikajanalla ja  kartalla. Itse koin saavani enemmän irti tästä esikoisesta, vaikka kertojan ääni olikin molemmissa yhtä vahva. Toisaalta Ylipainolisämaksu saattaa puhutella laajempaa lukijakuntaa, koska sen fokus ei ole kokonaan tätiydessä. Jäinkin miettimään, mitä tätienergian Suomeen lanseerannut Merete Mazzarella sanoisi näistä viihteellisemmistä tätiteoksista.

PS: Star Wars-aiheinen lääkedosetti menee ehdottomasti jakoon omalla planeetallani. Samoin Hello Kitty.

PS2: Kirjan iltapäiväteeleidiydestä sain isompia kicksejä kuin tenaleidiydestä. Kananmuna-krassileivät assamteellä ovat saatavilla kaikille tuloluokasta riippumatta, varsinkin,  jos ne suostuu nauttimaan kotona. Inklusiivista snobiutta!

Doulien ja kissojen ihanuudesta

saunaihoHeidi Mäkinen on minulle takavuosilta tuttu bloggari, jonka kanssa on joskus tullut vaihdettua ajatuksiakin. Kuulin hänen kirjaprojektistaan jo jokunen vuosi sitten, ja pidin sen nimeä ihmeellisen hauskana. Nyt Ei saa mennä ulos saunaiholla (Karisto, 2016) on vihdoin julkaistu, ja tunnen suurta riemua esikoisromaanin vuoksi. Mikä upea kansi, mikä kerronnan draivi – ja kaiken lisäksi teos sijoittuu maailman napaamme Tampereelle!

Kirja luultavasti puhuttelee enemmän nais – kuin mieslukijoita, on humoristinen ja käsittelee urbaanien naisten parisuhdepulmia. Olisiko se siis chicklitiä? Mene ja tiedä. Ihan tyypilliseen chicklitin kaavaan se ei mahdu, vaikka toinen päähenkilöistä, 35-vuotias sairaanhoitaja Sini shoppaileekin häämekkoja ilman sulhasta. Sinissä on ripaus Bridget Jonesia, mikä tosin ei häiritse lainkaan, sillä hän on muuten aivan omalaatuinen tapaus. Kuoroharrastuksensa kautta hän tutustuu itseään reippaasti vanhempaan Eevaan, joka on konttoristi ja tuore leski. Eeva kuuluu siihen vähemmistöön, jolle leskeksi jääminen on suuri vapautumisen ja ilon aihe. Valitettavasti uutta onnea varjostaa rintasyöpä, mutta Eeva ei aio vielä kuolla, kun nuoruuden heilakin on jäämässä leskeksi. Sinin ja Eevan tuttavuus syvenee ystävyydeksi, kun naiset huomaavat asuvansa samassa talossa. Ystävyyden teema on kirjassa vahvempi kuin parisuhteellisuus.

Kirjan todellinen yllättäjä on Eevan kissa Kyllikki, joka ottaa kolmannen kertojan paikan. Syömishäiriöstä kärsivä, harhainen kissa on hulvaton hahmo, joka joutuu myös välillä Sinin ruokittavaksi. Kissassa on mielestäni jotain hauskaa japanilaisuutta, tai Japani-henkiseksi sen kuvittelin luettuani äskettäin Takashi Hiraiden Kissavieraan. Tai sitten kissa potee Neuvostoliitto-nostalgiaa lukien Bulgakovin teosta Saatana saapuu Moskovaan. Kissa tuntuu myös kaikkitietävältä kertojalta, mikä on varsin haasteellinen kaunokirjallinen ilmaisutapa. Outouttamisen elementti toimii tässä muuten melko arkisessa tarinassa kuin häkä. Ainakin itselleni se jäi kirjasta vahvimmin mieleen nyt, kun kirjoitan arviota jo kuukausi lukemisen jälkeen.

Tampereen Rauhaniemen kansankylpylä nousee kirjan nimeä mukaillen elämänilon pyhäköksi. Saunaiho-sanonta on taas Eevan lapsuusmuisto, savolaisen mummon sananparsi.  Kirjassa onkin jotain savolaista lupsakkuutta, eli savolainen näkökulma tamperelaisuuteen on toinen outoutuksen taso. Uskoisin myös, että nimi toimii mahtavana myyntivalttina, sillä ainakin itse tarttuisin itselleni tuntemattoman kirjailijan teokseen vain näin oudon nimen perusteella.

Teos muistuttaa myös doulien ihanuudesta. Se, joka ei tiedä doulan ”ammatista”, on jäänyt paljosta paitsi. Jos doulaksi pyydetään, ei tosiaankaan voi potea kuolemanpelkoa. Tämä teos on omiaan herättämään elämänilon juuri tällaisena harmaana talvipäivänä, kun sukkahousujen pukemisessakin voi mennä tunti-pari. Se jättää vahvan tunteen, että maailma voi olla parempi paikka kuin luulemme, vaikka Helsingin toreilla taas huudettiinkin suvakkihuoraa Suomi-neitomme kunniaksi. Heidi Mäkisen maaginen maailma on ihastuttavan kaukana kaikesta siitä moskasta, joka normiarjessani saa verenpaineeni nousemaan.