Lyhyiden lauseiden Länsi-Jyllannissa

Teos: Stine Pilgaard: Metriä sekunnissa (WSOY, 2022)

Suomennos: Anna Skogster

Äänikirjan lukija: Minttu Mustakallio

Vaikka olen asunut elämäni strategisia aikoja Tanskassa, niin jostain syystä tanskalainen kirjallisuus ei ole koskaan ”kolahtanut” minuun erityisesti. Minulla on joitain suosikkeja, joista parhaiten mieleen on jäänyt Peter Hoeg, mutta en seuraa Tanskan kirjamarkkinoita erityisen aktiivisesti. Pohjoismaista ehdoton kirjallisuussuosikkimaani on Norja, ja se voi johtua siitä, että siellä olen matkaillut vähiten.

Näillä spekseillä varusteltuna en kokenut Stine Pilgaardin tuoretta teosta Metriä sekunnissa kovin kiinnostavaksi aihepiiriltään tai tarinan sijainnilta. Kolmikymppisten vauvaperheiden ruuhkavuodet Länsi-Jyllannissa on yhtä jännittävää kuin vastaavan kohderyhmän meno Peräseinäjoella.

Mutta tämähän olikin valloittavan vinksahtanut kirja. Kirjan kertojan nimi mainitaan vain kerran, se taitaa olla Anna, mutta pariskunta on periaatteessa anonyymi. Kertojan mies on saanut opettajan paikan Vellingin kunnassa sijaitsevasta kansanopistosta, ja Vellingin junassa on myös vahva tahtotila houkutella lapsiperheitä asumaan sinne pysyvästi. Opettajien puolisot kuuluvat kohderyhmään, kun kunnassa ideoidaan uusia vetovoimatekijöitä. Halutaanhan näiden muualta muuttaneiden perheiden jäävän, ja näille tyhjäntoimittajapuolisoillekin pitäisi löytää joku toimi.

Tiedän jotain Tanskan kansanopistoliikkeestä, mutta en liikaa, joten kirja antoi minulle jopa jotain uutta tiedollisesti. Kertoja pitää opiston elämäntapaa kulttina, mutta suhtautuu siihen rennon boheemisti. Toki tässä ei kuvailla oikeaa kulttia, jossa olisi pahoja, manipulatiivisia ihmisiä, mutta perheen asuinolot ovat yhteisölliset tavalla, jotka välillä häiritsevät ydinperheen arkea. Perhe asuu rivitalossa opiston mailla, ja välillä opiskelijat tunkevat aidan läpi pariskunnan laatuaikaa. Osa näistä jahtaa kertojan miestä, joka äänestetään vuoden hottikseksi opiston iltamissa.

Teos on selvästi saanut inspiraatiota kansanopistojen lauluperinteestä, ja väliin Pilgaard sanoittaa myös moderneja opistolauluja itse. Nämä saattavat joko aiheuttaa myötähäpeää tai viihdyttää – vastuu on kuulijalla.

Kertoja on saagan alussa palaamassa hitaasti työelämään vauvaloman jälkeen. Työ merkitsee hänelle lähinnä anonyymin kysymyspalstan pitämistä paikallislehdessä. Paljon enemmän päänvaivaa tuottaa autokoulussa käynti, sillä kertojalla on selkeitä fyysisiä hahmottamishäiriöitä. Nauroin autokouluhuumorille kirjassa eniten, vaikka en katso ”huonoin kuski” – tositeeveesarjoja. Autokoulun opettajahahmot olivat hulvattomia, ja heidän keinonsa kierrättää ongelmatapauksia varsin kekseliäitä.

Teos ei välttämättä avaudu kaikille, mutta ei teoksen huumori ole mitenkään Tanska-spesifiä. Suomalaisista takahikiöistä on kirjoitettu yhtä hersyvää komiikkaa, mutta yhtään romaania en ole lukenut, joka sijoittuisi kokonaan suomalaiseen kansanopistoon. Ehkä joissain lukemissani teoksissa on käyty Oriveden opiston kirjoittajalinjaa, mutta eivät nekään ole keskittyneet kokonaan opistoyhteisön arkeen.

Minulle tämä miljöö oli niin virkistävä, että voisin lennosta ilmoittautua tanskalaiselle kansanopistolle tilkkutäkkikurssille. Muiden maiden maalaisjunttius nimittäin on aina piirun verran jännittävämpää kuin oman. Luulen, että Tanskassa on huovuttamisessakin ihan eri tuulet kuin Suomessa.

Saatan jopa kuunnella tämän kirjan uudestaan, ja jään innolla odottamaan Pilgaardin seuraavaa teosta.

Tilkkutäkkien salainen viisaus

Teos: Minna Haapasalo: Tilkkuterapiaa (Karisto, 2022)

Äänikirjan lukija: Armi Toivanen

Kun viime vuonna sukelsin pää edellä virkkaamisen maailmaan, etsin luonnollisesti aiheeseen liittyvää kaunokirjallisuutta, mutta en päässyt kovin pitkälle haussani. Nyt eteeni pomppasi toinen suomalainen chicklit-teos, jossa keskiössä on käsityöharrastuksen aikaansaama elämänmuutos. Ensimmäinen näistä oli Kaisa Ikolan Oikein nurin, jonka kautta opin muun muassa, mikä on Ravelry. En ole vielä käynyt tuolla sivustolla, enkä pidä käsityöaiheista blogia. Mutta käsitöihin liittyvä yhteisöllisyys kiinnostaa, myös kaunokirjallisuuden kautta kerrottuna.

Minna Haapasalon esikoisromaani sijoittuu Turkuun, jossa neljääkymppiä lähestyvä Riina kipuilee tuoreen avioeronsa jättäneessä tyhjiössä. Riina on elänyt hulppeaa edustusvaimon elämää rahakkaan Jarkkonsa rinnalla. Pari on rakennuttanut omakotitalon, jonka sisustus on ollut Riinan intohimo. Hänen elämänsä on jäsentynyt taloprojektiin keskittyvän sisustusblogin ympärille. Työ sisustusliikkeessä on tuonut touhuun ammatillisuutta, mutta tuolla palkalla ei ole ostettu Audia kauppakassiksi.

Riinan ero on kaikkea muuta kuin kaunis, sillä mies osoittautuu pettäjäksi, ja uusi vaimoehdokas tulee raskaaksi käden käänteessä. Jenny ottaa Riinan paikan ökytalossa ilman tunnontuskia, ja hyväksyy tämän sisustussuunnitelman ilman muutoksia. Riinan oma elämä yksiössä painottuu siiderin litkimiseen, kunnes hän löytää itsensä kansalaisopiston tilkkutäkkikurssilta.

Kirjassa käsitellään lempeällä huumorilla mm. käsityöaktivismin teemaa, johon Riina tutustuu kurssin muiden jäsenten kautta. Neulegraffitit valtaavat kaupunkia, mutta Riinan oma aktivismi kohdistuu eksän puutarhan tuijapensaiden öiseen parturointiin. Ovathan kasvit Riinan itse istuttamia, joten miksi hänellä ei olisi oikeutta muotoilla niitä uuteen uskoon eron jälkeenkin?

Kurssin pitäjät Ulpu ja Kaarina olivat ilahduttavia hahmoja, ja sen pitopaikka Ruissalon puuhuvilassa erityistä luksusta. Ikääntyvä naispari jää tarinassa eläkkeelle ennakkoluulottomasta pedagogiikastaan, mutta Ulpu jatkaa luennointia neuropsykiatrian emeritaprofessorina. Käsityöt aivojen toiminnan monipuolistajana on aihe, josta itsekin voisin kuunnella pari luentoa lisää.

Muuten kirjassa pohditaan länsi- ja itäsuomalaisen mentaliteetin eroja. Riinan isänpuoleinen savolainen suku on ollut vähäpuheista, mutta lapsuuden mummolakäyntien muistoista Riina ammentaa hiljaista voimaa. Jotain oman käden oikeutta hän harjoittaa myös vierailemalla entisen mummolan tiluksilla ilman uuden omistajan lupaa, mutta tuolla hän ei sentään parturoi ruusupuskia.

Tämä oli monipuolinen teos, jossa käsityöt limittyivät monen muun teeman väliin. Se ei kuvaa yhtä totaalia käsitöihin hurahtamista kuin edellä mainitsemani Kaisa Ikolan teos, vaan käsityöt tulevat pikemminkin apuun päähenkilön muutosprosessissa. Riina ei ahdistu töidensä keskeneräisyydestä, eikä tuhlaa kaikkia rahojaan kankaisiin. Päähenkilöllä saattaa siis olla moni asia elämässä sekaisin, mutta käsitöiden tekemiseen hän kehittää suht täyspäisen suhteen.

Innostuin kirjan maailmasta lisää, kun huomasin, että Haapasalo on päätoimeltaan teatteripedagogi. Kirjasta näkyykin hienosti kirjailijan kokonaisvaltainen näkökulma luovuuteen. Kun itse olen tottunut näkemään draaman ja käsityöt luovan toiminnan temperamentaalisina ääripäinä totutulla introvertti/ekstrovertti-akselilla, kohtasin tämän romaanin kautta varsin ekstrovertteja käsityön harrastajia.

Asunnottomien treffielämästä

Teos: Emmy Abrahamson: Kuinka rakastua mieheen joka tulee puskista (Gummerus, 2022)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Mariska Verona

Väliin jotain kepeää, sillä todellisuudessa jaksan keskittyä vain jotenkin käynnissä olevaa sotaa ja Ukrainaa käsittelevään kirjallisuuteen. Sitä on tarjolla vähän, ja suuri osa siitä jäänee kesken aihepiirin raskauden vuoksi. Mutta tänään tulitaukoa toivoessa onnistuin lukemaan rauhan ajan kevyttä chicklitiä.

Emmy Abrahamson on ruotsalainen kirjailija, joka on kirjoittanut Wieniin sijoittuvan hittikirjan turvallisuushakuisen kielenopettajan ja kodittoman miehen romanssista.

Romaanin Julia on kolmeakymppiä lähestyvä ruotsalainen Berlitz-kielikoulun englanninopettaja, joka on menettänyt kyvyn nauttia ekspatriaattielämästä. Alun perin hän on muuttanut Wieniin itävaltalaisen poikaystävän kanssa, mutta suhde kariutui kauan aikaa sitten. Julian sosiaalinen elämä keskittyy muiden kielenopettajien kanssa hengailuun, kunnes eräänä päivänä puistossa puskasta hyppää Ben paikkaamaan aukkoa hänen yksinäisessä sydämessään.

Ben on kanadalainen kulkuri, joka kiertelee Eurooppaa asuen välillä puskissa, välillä vallatuissa taloissa. Rähjäisen ulkomuodon vuoksi Julia luulee miestä itseään vanhemmaksi, mutta mies on vasta 24-vuotias. Suhde lähtee käyntiin vauhdikkaasti, vaikka Julian on alussa vaikeaa sietää miehen ominaishajua.

Miehen muutettua bunkkaamaan Julian luo suhde kohtaa liian nopeasti karun todellisuuden: Juliasta tulee Benin elättäjä, ja häntä risoo se, että mies on aina kotona, kun hän tulee töistä kotiin. Benillä tuntuu olevan aina kaljarahaa, mutta yhteisiin hankintoihin hän ei osallistu. Seksi on välillä maagista, mutta pariskunnan koulutuksellinen ero on valtava. Kulturelli himolukija joutuu hankkimaan asuntoonsa täkyiksi Dan Brownin ja Michael Crichtonin teoksia, jotta Ben pääsisi edes jotenkin lukemisen makuun.

Kun Ben sitten erään kiihkeän riidan jälkeen häipyy teille tietämättömille, Julia huomaa, ettei edes tiedä rakastettunsa sukunimeä. Saatuaan mystisen puhelun vancouverilaisesta numerosta hän päättelee miehen palanneen kotikonnuille, ja hän päättää lähteä pelastamaan elämänsä rakkaustarinaa – tai edes selvittämään, kuka Ben lopulta oli hänen elämässään.

Positiivista tarinassa on ainakin se, ettei se tapahdu Lontoossa, Pariisissa tai New Yorkissa. Kirjan kohderyhmä on selkeästi nuoret aikuiset, vaikka Julia onkin monella tapaa ”vanha sielu”, tai konservatiivi muuten kuin poliittisesti. Huumori kirjassa liittyy pitkälti Berlitzin kielikouluun, sen oppilaisiin ja työoloihin. Käy ilmi, että koulu pysyy pystyssä työttömien kurssien varassa, eli Julian työnantaja onkin välillisesti Itävallan valtio. Minusta teos käsittelikin tätä työttömien pakkokurssittamisen rakenteellista ilmiötä ansiokkaammin kuin asunnottomuutta. Julian kurssilaista moni oli yllättävän vaativa ja kriittinen, vaikka saivat tämän palvelun ilmaiseksi.

Asunnottomuus on toki monisyinen ilmiö, ja tässä asunnoton mies on osittain valinnut elämäntapansa ideologisista syistä. Hän pystyy myös muuttamaan elämäntapaansa, koska on vielä nuori ja suht terve. Julia suhtautuu Beniin ennakkoluulottomasti hänet kohdattuaan, mutta huomaa myöhemmin kamppailevansa oman rajoittuneisuutensa kanssa.

On hyvä, että asunnottomuudesta kirjoitetaan eri genreissä, ja myös viihteellisessä formaatissa. Mutta en suosittele kirjaa kenellekään, joka haluaa oppia jotain uutta itse ilmiöstä, sillä yleensä hyvin kirjoitettu lehtijuttu tai dokkari pystyy valaisemaan sen eri puolia paremmin kuin viihteellinen romaani, jossa sattuu olemaan asunnoton henkilö.

Teos kuitenkin viihdytti minua ohimennen tänään, vaikka se ei herättänyt uusia ajatuksia siksi, että pääni on täynnä sotajournalismia. Se, että pystyin hetkeksi hyppäämään wieniläiselle puistonpenkille, jossa ei sillä hetkellä keskusteltu sodasta tai pakolaiskriisistä, oli omista lähtökohdistani katsottuna saavutus.

Liian rankkaa olla Boss Lady

Teos: Sophie Kinsella: Remember me? (Black Swan, 2008)

Näin vuoden kiriessä kohti loppua on aika tehdä selvää kierrätyshyllyjen aarteista. Olen taas onnistunut keräilemään niitä vinoja pinoja, mutta en pysty säilömään kaikkia yksiössä. Lähden liikkeelle helpoimmista ja höttöisimmistä löydöistä, mutta tuskin tänäkään vuonna etenen kohti venäläisiä klassikkoja.

Tänä vuonna olen lukenut liikaa brittiläistä chicklitiä. Sophie Kinsella on tässä kategoriassa kuulunut jo vintage-aarteisiin, eli työn alla oli jo vuoden kolmas teos samalta kirjailijalta. Aiemmat tuttavuudet ovat kuuluneet suosittuun Himoshoppaaja- sarjaan, mutta viimeksi lukemani teos on itsenäinen teos.

Kirjassa Lexi Smart, myöhemmin Gardiner, herää lontoolaisessa yksityissairaalassa muistamatta syytä, miksi on joutunut sinne. Lexi on joskus ollut matalapalkkainen kokolattiamattojen myyntiagentti, ja löytänyt iloa elämäänsä lähinnä bilettämisestä. Poikaystävä on lempinimeltään Loser Dave, eikä tämä automekaanikko tunnu edistyvän oivaksi aviomiesmateriaaliksi. Lexi luulee, että eletään vuotta 2004, jolloin tämän isä on juuri kuollut. Mutta aikaa onkin kulunut kolme vuotta, ja sillä välillä on ehtinyt tapahtua paljon.

Sairaalasta Lexi palaa nykyiseen loft-kotiinsa Kensingtoniin, jonka hän jakaa rikkaan ja menestyneen aviomiehensä Ericin kanssa. Pari on alun perin tutustunut Ambition-nimisessä tositeeveeohjelmassa, minkä jälkeen Lexin ura mattofirmassa on lähtenyt laukkaan. Nykyään hän on jo keskipomo, eli oman tiiminsä vetäjä, ja on kilpailuhenkisellä tyylillään ansainnut toimistossa liikanimen Kobra.

Ongelma on, ettei Lexi muista mitään elämänsä onnekkaista käänteistä. Eric on täysin vieras mies, eivätkä uudet ystävätkään tunnu omanlaisilta. Helpottaakseen arkeen paluuta aviomies ojentaa Lexille heidän avioliittonsa käyttöoppaan, jossa on myös runsaasti ohjeita makuuhuoneessa oikein toimimiseen.

Lexillä on italialainen taloudenhoitaja ja personal shopper, joka huolehtii siitä, että nuoren rouvan bisnesasut pysyvät tiukan asiallisina. Värisuora koostuu enimmäkseen beigestä ja mustasta. Alusvaatteet ovat La Perlaa, ja korkokengillä kävelystä on tullut ehdoton must. Kuitenkaan tässä kirjassa ei shoppailla samalla antaumuksella kuin Himoshoppaaja-sarjassa. Lexillä on niin kiire suorittaa täydellisen vaimon ja bitch-henkisen esinaisen roolia, ettei hän ehdi iloita ostoksilla käymisestä.

Kyllähän tässä ironisoidaan makeasti 00-luvun menestyksen symboleita ja huipputrendejä, kuten loft-asumista, älytalojen logiikkaa, karppaamista ja kauneusoperaatioita. Kovin paljon nämä trendit ja ihanteet eivät ole vielä ehtineet muuttua paremmissa piireissä, vaikka autoihin ja valtavankokoisiin asuntoihin liittyvä pröystäily on vähenemässä.

En voi sanoa, että sain paljoa irti Lexin seikkailuista, mutta köyhemmissä sivuhenkilöissä oli potentiaalia. Lexin teini-ikäisellä pikkusiskolla Amylla oli jopa nerokkaita keinoja tienata taskurahaa. Huumori kirjassa on pitkälti samanlaista nolojen tilanteiden komiikkaa kuin Himoshoppaajissa, mutta tarinan painopiste on enemmän työn ja uran luomisen sfääreissä.

Kinsellan kieli on niin helppolukuista ja arkista, että nämä romaanit voi selättää parissa tunnissa pikalukutekniikalla. En itsekään ymmärrä, miksi keräilen näitä, mutta ehkä näitä lukemalla pysyy kärryillä chicklit-genren kehityksessä. Noissa uudemmissa lukemissani on ollut enemmän särmää niin miljöön kuin kuvattujen yhteiskunnallisten kysymysten suhteen.

Voiko joulua koskaan olla liikaa?

Teos: Sophie Kinsella: Himoshoppaajan joulu (WSOY, 2021)

Suomennos: Kaisa Kattelus

Äänikirjan lukija: Elsa Saisio

Ensimmäinen adventti kului mukavasti vanhan ystäväni Becky Brandonin (os. Plumwood) kanssa Britannian maaseudun ja Lontoon Shortagen trendikaupunginosan väliä. Beckyn perheessä Minnie-tytär on jo aloittanut koulun, ja rouva käy töissä taidegallerian lahjatavarakaupassa. Hänen paras ystävänsä Suze asuu nurkilla, ja lapset ovat samalla luokalla. Jännitystä elämään tuo maalaiskylään vastikään muuttanut rockmuusikko Greg, joka osoittautuu Beckyn yliopiston aikaiseksi poikaystäväksi. Becky ei voi vastustaa eksänsä seuraa, vaikka hän ei suunnittele Luke-aviomiehen pettämistä. Miehet on siis esiteltävä toisilleen, ja kaiken kukkuraksi tulee Gregin tyttöystävä, joka ei edusta miehensä kanssa samaa maailmaa. Kuinka Greg voi seurustella mimmin kanssa, joka ei edes pukeudu pääkallokuvioisiin sukkiksiin, eikä vaivaudu mukaan miehensä keikoille?

Vielä enemmän stressiä aiheuttavat Beckyn vanhemmat, jotka ovat hetken mielijohteesta muuttaneet Lontooseen ja tehneet Beckyn lapsuudenkodista Airbnb-asunnon. Tämä tarkoittaa sitä, ettei suvun perinteistä joulua järjestetä. Jos Becky haluaa perinnejoulun, hänen on tällä kertaa järjestettävä se itse. Vanhempia kiinnostaa enemmän vegaaninen ruokavalio kuin kalkkunan paistaminen. Beckyn sopeutuminen uuteen tilanteeseen ei suju helposti, sillä vanhempien uusi, nuorekas elämäntapa tuntuu hänestä feikiltä.

Onneksi Becky keksii työpaikallaan uuden markkinointitaikasanan sprygge, kun hygge on niin last season. Hän jopa yrittää esittää sitä nykynorjan sanakirjaan, mutta ehdotus ei mene läpi. On myös aika keskustella siitä, onko Lucia-neidon esittäminen kulttuurista omimista. Beckylle tuottaa paljon päänvaivaa eettisen kuluttamisen uudet normit ja nettishoppailu. Talo maalla on muuttumassa postin takahuoneeksi, sillä rouva Brandon harrastaa kiihkeästi pakettien palauttamista.

Viimeksi luin tästä sarjasta sen osan, missä Becky saa tietää aikuisesta siskostaan Jessistä. Jess on edelleen kuvioissa, ja on mennyt naimisiin Beckyn Tom-veljen kanssa. Ilmeisesti nämä eivät ole verisukulaisia, mutta järjestely on silti hieman vaivaannuttava. Lapseton pariskunta työskentelee geologeina Chilessä, mutta saapuvat sopivasti joulun viettoon suvun pariin. Jessin kanssa shoppailu onnistuu vain ruokahävikkimyymälöissä, mutta tilannetajuinen, diplomaattinen Becky on sopeutunut tähänkin.

Teos on yhtä harmitonta hupaa kuin sarjan edelliset osat. Tarina kyllä nauratti ihan ääneen monessakin kohtaa, mutta en jaksanut keskittyä siihen kuin lyhyinä intervalleina. Muutenkaan kirjasarjojen erityiset jouluosat eivät ole lukulistani kärjessä tänäkään vuonna. Jos joulutunnelmaa etsin, löydän sen ehkä suurimmalla todennäköisyydellä vanhoista kotimaisista tyttökirjoista – niistä, joissa joulupuu koristetaan omenoilla ja joissa niukat lahjat on kääritty sanomalehteen.

Virkanaisen salatut elämät

Teos: Sarah Haymoore: Kaktus (Tammi, 2021)

Suomennos: Terhi Vartia

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Aina välillä BookBeatin algoritmit taikovat eteen omaan elämäntilanteeseen sopivia täsmäteoksia; Sarah Haymooren Kaktus oli nyt sellainen. En tiedä, olisinko nauranut tälle yhtä makeasti vielä kuukausi sitten, mutta juuri nyt siirryttyäni byrokratian vähäeleiseen maailmaan tämä teos iski minuun kuin leka.

Romaanin kertoja Susan on 45-vuotias valtionhallinnon virkanainen Lontoosta. Hän on elänyt koko aikuisikänsä turvallisuushakuista sinkkuelämää, jossa työ data-analyytikkona määrittää kaikkea muuta tekemistä. Koulutukseltaan hän on lakinainen, mutta ei ole valinnut asianajajan uraa lähinnä siksi, ettei koe olevan hyvä asiakkaiden kohtaamisessa. Susanilla on asuntolaina, hän maksaa kiltisti hyvien kulkuyhteyksien äärellä olevaa yksiötään. Kotiinsa hän ei miehiä tuo, mutta jo 12 vuoden ajan hänellä on ollut kitkaton ”järjestely” Sussexissa asuvan taiteilija-Richardin kanssa.

Susan ja Richard ovat tapailleet keskiviikkoiltaisin korkeakulttuurin ja seksin äärellä niin, ettei vaikeita kysymyksiä suhteen syvenemisestä ole kysytty. Susan itse on ”järjestelystä” miestäkin tarkempi, ja erityisen tärkeää hänelle on maksaa pilkuntarkasti puolet iltojen kuluista. Richardin suosimat trendiravintolat tulevat valtion virkanaiselle kalliiksi, mutta Susan kokee investoinnin sen arvoiseksi. Ilman Richardia hän muumioituisi yksiöönsä. Olennaista tässä suhteessa on myös se, ettei Richard tunne ketään Susanin arjen elämänpiiristä.

Kun Susan alkaa sitten vaihdevuosien kynnyksellä potea aamupahoinvointia, ”järjestelylle” on sanottava kitkerät hyvästit. Samaan aikaan Susanin äiti kuolee äkillisesti aivoinfarktiin Birminghamissa. Myös tämä johtaa naisen epämukavuusalueelle, sillä äidin talossa asuvan Edward-veljen kanssa tulee vakavaa kitkaa perintöasioista. Raskautta on mahdotonta peittää lähisukulaisilta, ja he ottavat roolin Susanin elämässä tämän sitä tahtomatta.

Romaanin Susanilla voisi ehkä olla muissa olosuhteissa nepsy-diagnoosi, mutta työmaailmassa pärjänneenä hän ei ole joutunut kohtaamaan omia rajoitteitaan ja haasteitaan. Kaktukset ovat olleet hänen intohimonsa miesten ja lasten sijasta, niille hän pystyy osoittamaan huolenpitoa ja hellyyttä. Aivan tyypillinen Asperger-tapaus hän ei kuitenkaan ole, sillä häneltä puuttuu kaktusten ulkopuolella pakkomielteinen harrastus tai muu erityisen kiinnostuksen kohde. Kaktusten rooli tarinassa ei ole merkittävä, mutta jossain vaiheessa Susan päätyy treffeille Rob-nimisen hortonomin kanssa Kew Gardensin kaktusosastolle.

Susanin haudantakainen äitisuhde saa koko ajan kummallisempia piirteitä, ja suhde elossa olevaan veljeen on tarinan ankkuri. Perintöriitaan Susan suhtautuu yhtä omistautuneesti kuin valtion budjetin säästötoimenpiteisiin, ja kuolleen äidin epikriiseistä tulee hänelle uusi elämäntehtävä siinä vaiheessa, kun hänen kuuluisi keskittyä synnytysvalmennukseen.

Tämä teos tulee varmasti jakamaan mielipiteitä, ja voin hyvin kuvitella, että joidenkin lukijoiden mielestä Susanin hahmo voi tuntua liian karkealta karikatyyrilta. Itse pidin kirjassa siitä, että näinkin kaavoihin kangistunut hahmo osoittautuu elämän kriisien äärellä muutokseen kykeneväksi. Ehkä hän ei tule koskaan luopumaan piikikkyydestään, mutta elämä heittää hänen eteensä haasteita, jotka pakottavat muutokseen.

Kirja on ovelalla tavalla yhteiskunnallinen, sillä se kertoo muun muassa Britannian terveydenhuoltojärjestelmästä, vanhushuollosta, anglikaanisen kirkon kriisistä ja työelämän haasteista. Odotin suurempaa draamaa Susanin työrooliin liittyen, mutta se jäi lopulta sivujuonteeksi tässä tarinassa. Työpaikalla silti pidetään jonkinlaiset baby showerit myös Susanille, ja kaikessa harmaudessaan valtionhallinnon työpaikka ei ole pahin mahdollinen painajainen.

Jään odottamaan romaanille jatkoa, sillä tarina Susanin vauva-arjesta jäi kutkuttamaan mieltäni. Tavallaan teoksen monet kysymykset jäivät herkullisella tavalla auki, joten jatko-osa tuntuisi tässä tapauksessa loogiselta.

Gotlannin kauhukakarat Pariisissa

Teos: Sofia Lundberg: Kuin höyhen tuulessa (Otava, 2021)

Suomennos: Tuula Kojo

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Jos on kyllästynyt ruotsalaisdekkareiden saaristolaiskauhuun, aina voi yrittää etsiä saaristolaisviboja vaikka chicklit-puolelta. Sofia Lundberg kuuluu niihin ruotsalaisiin viihdekirjailijoihin, joista minulla on jäänyt täyteläinen vaikutelma, vaikka muistaakseni kaikissa kolmessa lukemassani teoksessa on hyvin samansuuntaisia elementtejä. Torjuttuja muistoja, pian kuolemassa olevia vanhuksia ja sukusalaisuuksia.

Kuin höyhen tuulessa sijoittuu Gotlannin Visbyn kaupunkiin ja Pariisiin, ja siinä seikkailevat 1930-luvulla syntyneet ystävykset Viola ja Lilly. He ovat kasvaneet naapuritaloissa lähes sisaruksina, vaikka heidän lähtökohtansa ovat varsin erilaiset. Lilly on yhdeksänlapsisen katraan keskimmäisiä lapsia; lasten äiti on kuollut kuopuksen synnytykseen, ja heidän isänsä sinnittelee huoltajana ja sairaalan vahtimestarina. Viola taas tulee ”tavallisesta” kahden vanhemman perheestä, jolla on varaa laittaa tyttö lukioon.

Ystävysten tiet erkanevat toisistaan jo teini-iässä, vaikka yritystä pitää yllä sidettä on. Lilly haaveilee laulajan urasta, pääsee paikalliseen ravintolaan keikkailemaan, mutta päätyö koostuu tiskaamisesta. Viola taas käy kiltisti kouluaan, on salaa ihastunut Lillyn veljeen Alviniin, mutta alkaa myöhemmin seurustella pianisti-Gunnarin kanssa, joka säestää Lillyä keikoilla. Lilly ja Alvin joutuvat suureen pulaan harjoitettuaan viinan trokaamista, ja vankilasta vapauduttuaan kaksikko kokee elämän jatkamisen Ruotsissa mahdottomana.

Yli kahdeksankymppisenä Viola saa Lillyltä puhelun Pariisista salaisena merkkipäivänä – elokuun päivänä, jolloin Lillyn äiti kuoli synnytyksessä. Tytöillä oli tapana muistaa tätä surullista päivää keräämällä ruusunpunaisila kiviä kaupungin uimarannalla. Lilly ei ole soittanut ystävälleen kertaakaan, ja kirjoittanutkin hän on vain kerran. Viola ja Gunnar ovat kokeneet tämän raskaana, sillä Lilly on välivuosina ollut maailmankuulu laulajatähti. Hän on myös keikkaillut Ruotsissa, mutta diiva ei ole kertaakaan ilmaissut halua tavata parasta ystäväänsä ja tämän perhettä. Miksi?

Kirjan juonesta voi lukija olla montaa mieltä. Minulle se oli piirun verran liian saippuaoopperamainen, mutta nautin varsinkin 1940-luvun lapsuuden ja 1950-luvun nuoruuden kuvauksista. Välivuosikymmeniin mahtui paljon ihmeellistä, mutta myös paljon arkista, ennalta-arvattavaa kuvausta. Vanhojen naisten nykyisyydessä oli edelleen suuria elämänmuutoksia, ja varsinkin Juni-tyttären uusi elämäntilanne tuntui toiveikkaalta.

Vaikka teos kertoo köyhän tytön suurista haaveista ja niiden tavoittamisesta, romaani on perussävyltään melankolinen. Lilly on henkilö, joka on aloittanut surujen keräämisen äitinsä kuolinpäivänä, ja vaikka hänelle ei olisi tapahtunut kaikkea kirjassa kuvattua tragediaa, hän vaikuttaa taiteilijalta, joka pystyy ammentamaan luovuutensa vain elämän varjoisalta puolelta.

Kai romaanin keskeinen teema on kuitenkin ikäihmisten yksinäisyys. Edes Lilly ei ole elänyt Pariisissa täysin yksin, sillä Allen-veli on toiminut hänen managerinaan myös eläkkeellä. Veljen muistisairaus on saanut Lillyn vihdoin harkitsemaan yhteydenottoa Ruotsiin. Lillyllä riittää Pariisissa edelleen nimikirjoituksen pyytäjiä: ei hän pysty edes toteuttamaan itsemurha-aiettaan Boulognen metsän penkillä ilman, että hänet bongattaisiin.

Lundbergin tyyliin ei kuitenkaan kuulu jättää lukijaa vellomaan synkimpiin vesiin, vaan lopulta vallattomien emigranttisisarusten loppuelämään löytyy uusi ratkaisu. Ehkä perijä hulppealle Pariisin-lukaalillekin on löytynyt.

Pidin kirjan kepeän historiallisesta otteesta, ja Gotlannin merimaisemien anteliaasta kuvauksesta. Pariisi taas oli se sama vanha pohjoismaisten aloittelevien taiteilijoiden unelmatehdas, josta olen saanut lukea romaaneja ainakin sadan vuoden perspektiivillä. Kaupunkikuvaus ei ollut aiempia versioita huonompi, mutta mitään uutta ei tästä vierailusta jäänyt käteen. Ehkä kirjan pointti ei edes ollut Pariisi-kuvassa, vaan vaikeassa ystävyydessä.

Kirjakaupassa kissan kanssa

Teos: Frida Skybäck: Kirjakauppa Thamesin varrella (WSOY, 2021)

Suomennos: Annamari Typpö

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Charlotte on kolmekymppinen ruotsalainen yrittäjä ja tuore leski Skoonesta, jonka mies Alex on kuollut yllättäen onnettomuudessa. Hänen kosmetiikkabrändillään menee hyvin, mutta työstä on tullut naiselle ainoa pakopaikka surusta ja elämän tyhjyydestä. Kotimaassaan hän työllistää ihmisiä, ja vastuun ottaminen kuuluu hänen habitukseensa olennaisella tavalla.

Kun Charlotte sitten saa postia lontoolaiselta asianajajalta suurehkosta perinnöstä, edessä on monia yllätyksiä. Lontoossa on asunut koko Charlotten elinajan Sarah-täti, joka on pitänyt siellä kirjakauppaa. Myös Sarah on työllistänyt ihmisiä, ja vastuu näistä palkollisista asettuu nyt Charlotten harteille. Hänen tarkoituksenaan ei ole jäädä Lontooseen kirjakauppaa pitämään, mutta Sarah’n pitkäaikaisella palkollisella Martiniquella on hänelle jotain kerrottavaa. Muuttaako tämä naisen elämän lopullisesti, ja löytyykö Lontoosta uusi alku hänelle samalla tavalla kuin tälle mystiselle tädille 1980-luvulla?

Ruotsalaisen Frida Skybäckin (s. 1982) teos on selkeästi kirjoitettu kansainväliselle yleisölle, ja se puhuttelee varsinkin lukijoita, jotka ovat olleet nuoria 80-luvulla. Charlotten syntymävuosi on 1984, ja silloin Ruotsin ja Englannin väliä reissattiin vielä ahkerasti laivoilla. Muuta ajankuvaa kirjaan luo varsinkin IRA-terrorismista johtuva lainsäädäntö ja irlantilaisiin kohdistuva profilointi, jossa tehtiin usein ikäviä ylilyöntejä. Viitteitä populaarikulttuuriin on sopivasti, itse olen lukenut niin paljon kasarinostalgisia teoksia, että arvostin sitä, ettei Skybäck tehnyt kirjastaan loputonta jukeboksia.

Vaikka kirjassa on monia jopa kulahtaneita elementtejä, sen sukuun ja perheeseen liittyvä juoni oli lopulta ihan kekseliäs, ja uskottavakin. En tällä kertaa ollut niin haltioissani teoksen kirjakauppavirityksestä, kun olen saanut viime vuosina olla pelastamassa jo liian montaa viehättävää divaria tai kirjakauppaa. Lukija voi muistella tätä seuratessaan mm. Notting Hill-leffaa, ja ranskalaisen Agnes-Marie Lugandin teosta Onnelliset ihmiset lukevat kirjoja ja juovat kahvia, jossa kirjakauppa oli Pariisissa, mutta jossa myös rakastutaan irlantilaiseen. Britit itse ovat myös kirjoittaneet paljon erikoisista kirjakaupoista ympäri maata, joissa yhtä lailla päähenkilöä odottaa uskomaton elämänmuutos.

Kaikesta saa haaveilla, jopa kirjakaupasta Lontoossa, jossa kirjallisen illan tähtivieraaksi voi hyvinkin tulla J. K. Rowling tai John Green. Ja kukapa ei haluaisi periä lontoolaista kirjakauppaa, jonka ohessa on pari asuntoa – vaikka kirjassa nimenomaan kuvataan yrittämisen haasteita maailman metropolissa, niin harvapa tällaista mahdollisuutta jättäisi kokeilematta.

Vakavammalla tasolla kirjassa käsitellään hankalia sisarussuhteita, joissa puntit eivät asetu tasan. Charlotten äidillä ja tädillä on muutakin käihnää kuin taistelu kuumasta irkkumiehestä, ja teoksen nykyisyydessä kirjakaupan työntekijä Martinique on joutunut miljonäärisiskonsa lasten ilmaiseksi autonkuljettajaksi. Sivuhenkilöissä ainakin riitti hyvää variaatiota, ja tässä koettiin paljon arkisempiakin haasteita kuin kadonneen isän metsästystä ja mahdollisia terrorismiepäilyjä.

Kuolleen tädin kollikissa Tennyson ainakin oli onnistunut henkilöhahmo, eli onnistuneen chicklit-pläjäyksen kaavaan kuuluu tarjota elämyksiä niin romanssin, unelmaduunien kuin lemmikkien ystäville.

Virikkeitä viisikymppisille

Teos: Marian Keyes: Aikuiset ihmiset (Tammi, 2021)

Suomennos: Lea Peuronpuro

Äänikirjan lukija: Kati Tamminen

Parin viime päivän aikana tutustuin Caseyn veljeksiin ja heidän toimeliaisiin vaimoihinsa Irlannin Dublinissa, monessa maaseutukohteessa ja ulkomaan reissuilla. Suvun kokoava voima on Jessie Parnell, joka on naimisissa Johnny Caseyn kanssa ja samalla tämän työnantaja. Jessie on perustanut etnisiin herkkuihin keskittyvän ruokaimperiuminsa jo vuonna 1998, ja hän on jonkinlainen julkkis irlantilaisen ruokatapojen uudistajana.

Varakas Jessie on varsin antelias lähipiirilleen, ja kirjassa lähestytään naisen viisikymppisiä. Aviomies Johnny ei halua tuhlata juhliin yhtä paljon kuin vaimonsa, ja hän varaa synttäreitä varten murhamysteeriseikkailun Pohjois-Irlannissa. Juhlat eivät onnistu minkään suunnitelman mukaan, ja ne kulminoituvat veljen vaimon Caran sairauskohtaukseen bulimisen ahmimisen seurauksena.

Eipä kirjan yhdelläkään pariskunnalla mene kovin ruusuisesti, paitsi ehkä veljesten vanhemmilla, jotka viettävät kultahäitään toisiaan palvoen. Anoppi Rose on yhtä ilkeä kaikille kolmelle miniälleen, mutta luonnollisista syistä Jessie on virallinen inhokki, koska hän tienaa eniten rahaa. Kirjan maailmassa negatiiviset tunteet eivät liity perinteisiin irkkuteemoihin, kuten uskontoon ja perinteisiin perhearvoihin, vaan jopa vanhukset ovat aika moderneja arvomaailmaltaan. Vihan ja kyräilyn syyt ovat tässä yksityisempiä, mutta pahinta nurkkakuntaista tunkkaa en kirjasta havainnut.

Tämä on todella runsas ja moniuloitteinen sukutarina, jossa ei ole selkeää päähenkilöä. Teemoihin mahtuu yrittäjyyden, aviokriisien ja syömishäiriön lisäksi mm. turvapaikanhakijoiden ahdinkoa ja teatterin lavastustaidetta, ja irlantilaisen yhteiskunnan muutosta käsitellään 90-luvulta tähän päivään. Kirjan hahmoista suurimmalla osalla on yliopisto-opintoja taustalla, mutta varsinkin ruokaimperiumissa työskentelevät sukulaiset eivät pahemmin harrasta kulttuuria. Tästä huolimatta on tyypillistä, että he viljelevät puheessa suht teräviä termejä, kuten kognitiivinen dissonanssi. Minua tämä ilahduttaa, kun olen tottunut kotimaisessa chicklitiä, ja myös paikoitellen dekkareissa, todella latteaan, arkiseen kieleen.

Sen sijaan kirjassa ärsytti eri tuotemerkkien runsas viljely. Kirjan henkilöt eivät lopulta ole vauraudestaan huolimatta merkkivaatesnobeja, vaan pikemminkin tuntui, että Keyes saisi sponsorointia mm. Cadburyn ja Haribon karkkitehtailta. Tämäkin selittyy sillä, että Caran suklaan ahmimista kuvataan todella yksityiskohtaisesti. Toki kirjaan mahtuu maanista rahan kuluttamista, mutta suuruudenhullu Jessie preferoi matkoihin ja juhliin sijoittamista mieluummin kuin omaan ulkomuotoon keskittymistä.

Kirjan tenho pilee siinä, että se tarjoaa eri ikäisille ja – taustaisille lukijalle jonkun hahmon, johon samastua. Itse pidin eniten lavastaja-Nellistä, joka onnistui naimaan Caseyn veljeksistä ilkeimmän. Toisaalta koin, että kirjassa oli liikaa ryhmätoimintaa, ja että näistä kohtauksista olisi voinut rankata puolet pois ilman, että juoni olisi kärsinyt paljoa. Mutta tuskinpa Keyesin kaltaisen kassamagneetin tarvitsee editoida kirjojaan paljoakaan: runsaus on hänen tavaramerkkinsä, ja lukija tietää kirjaan tarttuessaan, mitä on odotettavissa.

Ehkä sitten kuitenkin pidän irlantilaisista naisviihdekirjailijoista eniten edesmenneestä Maeve Binchystä, jonka hahmogalleriaan mahtui enemmän köyhiä, maalaisia ja työläisiä. Mutta Keyes kuuluu ehdottomasti oman genrensä huippuihin, varsinkin dialogin ja yhteiskunnallisen analyysin taitajana.

Throwback Tuesday: Himoshoppaajat

Teos: Sophie Kinsella: Shopaholic & Sister (Black Swan, 2004)

Joskus 2000-luvun alussa olin koukussa Himoshoppaaja-sarjaan, mutta en tainnut ehtiä tähän sarjan neljänteen osaan, jossa Rebecca Brandon (o.s.Plumwood) saa tietää kauan kadoksissa olleesta siskostaan. Minullakin on shopaholisti-geeni, eli kirjojen lukeminen on ollut minulle terapeuttista. Nyt lähes 20 vuoden jälkeen shoppailuun ei enää ole samoja mahdollisuuksia kuin ennen, ja onneksi maailma ympärilläkin on muuttunut. Pidän kirjasarjaa oivana ajankuvana, vaikka en itse kuulunutkaan kuluttajien platinum-kerhoon.

Tässä teoksessa Becky on juuri palannut Lontooseen kymmenen kuukauden mittaiselta jää matkaltaan maailman ympäri. Ostoksia on tehty visa vinkuen joka maassa, ja paketit saapuvat Maida Valen luksusasuntoon huolintafirman varastosta. Ongelmana on, että Becky on tilapäisesti työttömänä, ja yksinäisyys kalvaa nuorta rouvaa. Aviomies Luke on liian kiireinen viestintäfirmassaan, ja onhan jonkun painettava duuniakin elintason ylläpitämiseksi, joka tässä tapauksessa on elitistinen.

Beckyn vanhemmat käyttäytyvät oudosti tämän kotiinpalatessa, ja pian heillä on uutisia kerrottavanaan. Nuori nainen Pohjois-Englannista on lähestynyt heitä isyysasiassa, koska häneltä on löytynyt perinnöllinen tauti, josta haluaa informoida mahdollisia sukulaisiaan. Jessica on geologian väitöskirjaopiskelija ja ympäristöaktivisti, joka vihaa shoppaamista ja harrastaa nuukailua yhtä intohimoisesti kuin kivien keräämistä.

Kieltämättä sisarusten luonteiden ero on kerrottu räikeän mustavalkoisella tavalla, mutta on tässä myös oivaltavaa sanailua. Opin uuden termin ”skinflint”, jota en ole koskaan käyttänyt. Jessica kierrättää jopa kahvinpurut suodattamalla ne kahdesti, ja onnistuu joka kauppareissulla saamaan mukaansa ilmaisia, hieman kolhiintuneita hedelmiä. Beckylle naisen pihiys on alussa kauhistus, sillä hänelle elämässä iloa tuottavat muotilehdet ja niiden kylkiäiset (tosin ovathan nekin jollain logiikalla ”ilmaisia”).

Onneksi tämän tyyppinen markkinointi on viime vuosina vähentynyt hurjasti, sillä olin joskus itsekin kuin Becky. Suurin osa lehtien kylkiäisistä jäi käyttämättä, mutta niiden hankinnassa oli jotain kovin addiktiivista.

Beckyn avioliitto karahtaa kriisiin suunnilleen heti, kun sen tavallinen arki alkaa. Naisella on taipumusta valehteluun (tai asioiden kaunisteluun/toiveajatteluun), ja hän on myös ärsyttävä päällepäsmääjä. Myös hänen miellyttämisen halunsa on äärimmäistä, mutta tätä voi tulkita myös anteliaisuutena. Hahmo on karikatyyri, mutta sarjan fanit varmasti tunnistavat siinä joitain piirteitä itsessään – itse ainakin maanisen shoppailuun, mutten välttämättä miellyttämisenhalua.

Onko sitten olemassa tilannetta tai paikkaa, josta Becky ei löytäisi matkamuistoa? Tuskin. Beckyn suhde tavaraan on täysin sairaalloinen, mutta ehkä hän tämän tarinan aikana oppii luopumaan edes jostain.

Sarjan huumori edelleen naurattaa minua, vaikka en ole enää sama ihminen kuin kolmikymppisenä shopaholistina. Ehkä tämä sarja kuuluu omassa lukuhistoriassani chicklit-genren ytimeen, sillä siinä harrastetaan muista erottautumista kalliiden tavaramerkkien kautta, ja eletään etuoikeutettua elämää maailman metropolissa. Onneksi genren sisällä on kuitenkin tapahtunut paljon kehitystä, eikä kaikissa Lontooseen sijoittuvissa kirjoissakaan enää tavoitella äärimmäistä luksuselämää.