Laituriromantiikkaa mittatilauksesta

IMG_1531Ah, ihanaa! Vasta pari päivää sitten kartoitin Suomen edelleen toiminnassa olevat lossit, ja sitten päädyinkin lukemaan romaania, jossa päänäyttämönä on itäsuomalainen lossikahvila. Kahvila, jonka kupeessa voi kuulla huru-ukkojen laulavan Suhmuran Santraa – biisiä, joka on myös pyörinyt mielessäni.

Kirsi Pehkonen on kuopiolainen opettaja, joka on julkaissut enimmäkseen lasten/nuortenkirjallisuutta päivätyönsä ohella. Sydämenasioita Jylhäsalmella (Karisto, 2017) on hänen uuden aikuisten kirjasarjansa aloitusteos, jonka nimestä voi jo päätellä jotain sisällöstä. Maalaisromantiikka on oma genrensä, joka toivon mukaan haastaa kulutuskeskeisen chicklitin. Ylipäänsä romanttista viihdekirjallisuutta arvioidessa on pidettävä mielessä, että sen lukijoilla on luultavasti eri odotukset tekstin laadusta kuin ns. taideproosan. Monilla meistä on ollut elämässä vaiheita, jolloin lukeminen on merkinnyt pään nollaamista jollain sellaisella, josta ei tule paha mieli.

Romaanin päähenkilö Riina on vastavalmistunut luokanopettaja, jonka avopuoliso on vaihtanut tämän taekwondo-Roosaan. Kilpailu auki olevista opettajanpaikoista on karua, eikä Riinalla ole muuta tekemistä kesäksi kuin lähteä sukulaisnaisen pitämään lossikahvilaan apulaiseksi. Lapsuuden huolettomien kesien tunnelma auttaa kuitenkin naista selviytymään erokriisistään, ja pianhan kylän supliikkimiehet alkavat pörrätä näpsäkän neidon ympärillä. Kierrokset lisääntyvät, kun Sirkka-täti loukkaa raajansa ja Riinalle jää kahvilan taloudellinen vastuu.

Ymmärrän, että teoksen tarkoituksena on antaa esimakua tulevasta. Kirjassa on letkeä tunnelma, taitavaa paikalliselämän kuvausta, arkirealismia ja huumoria, kaikkea sopivasti. Sivumäärä on kompakti, eikä turhia rönsyjä ole. Pehkosen ammatillisuus kirjoittajana näkyy kerronnan taloudellisuudessa. Savolaisuuden hän tuntee kuin omat taskunsa, mutta annostelee murrepuhetta ja etnisiä kliseitä lopulta maltillisesti. Tyypeillä tässä on muutakin tekemistä ja ajateltavaa kuin performoida savolaisuutta ärsyttävän yliampuvasti (savolaisuus kun on, ainakin omasta mielestäni, maamme performatiivisin etnisyys, alkaen puhelinmyyjien koulutuksesta). Fiktiivinen Jylhäsalmi ei ole epätoivoinen takahikiä, vaan ilmeisen vauras maalaispitäjä, joka saa paljon lisätuloja turismista.

Valitettavasti en saanut teoksen juonesta paljoakaan irti. Tai juoni oli lyöty lukkoon jo nimestä ja takakannen tekstistä saakka. Osasin arvata, että Riinalla käy flaksi. Ja Riina tyyppinä oli hyvin tasapaksu nainen, jonka käsitys hyvästä elämästä (tässä kerronnan vaiheessa) muistutti sisustustaulun aforismia. Riina ehti erottuaan lukioaikaisesta sweetheartistaan olla tässä tarinassa sinkkuna noin kahden kuukauden ajan, minkä jälkeen hän oli jo menossa emännäksi kartanotyyliseen omakotitaloon. Taloon, jota varmaan sisustetaan hillityin skandinaavisin värein.

Toivon, että sarjan tulevissa osissa henkilöhahmoihin kasvaa psykologista syvyyttä, rosoja ja jännitteitä. Olen myös lukenut Tuija Lehtiseltä ja Veera Vaahteralta vastaavia maalaisromanttisia kertomuksia, eikä niissäkään ole tapahtunut paljoa. Naisten prekaariin asemaan työmarkkinoilla  kaikki kolme kertojaa reagoivat omalla tavallaan, mutta tässä nuori Riina ei ehtinyt vielä kauaa etsiä polkuaan. Lossikahvilan yrittäjyyskuviot olivat tässä kiinnostavampia kuin turvallisuushakuinen romanssi. Olisin myös arvostanut, jos lossimiljöön historiaa olisi avattu muutenkin kuin parin vanhan valokuvan kautta.

Uskon, että sarjan henkilöhahmot ovat kehityskelpoisia, ja että lupsakastakin kylästä alkaa löytyä raflaavampia juonenkäänteitä, kun siellä ollaan oleskeltu pidempään. Esimerkiksi paikallisten pitkäaikaistyöttömien aktivointikeskuksen aamupiiristä marraskuussa saisi näpsäkkää draamaa aikaan. Aion lukea jatko-osan tälle ensi kesänä ja katsoa, kehittyykö kylä turistikuplasta aidoksi yhteisöksi ongelmineen, huolineen ja murheineen.

Romaani voi olla täyden kympin kirja jollekulle, joka ei ehdi mökkilaiturillaan lukemaan kuin yhden teoksen kesässä, tai jollekin, jonka suhde kirjoihin on hiipunut. Teksti on hyvin selkeää ja helppolukuista tinkimättä tunnelmallisuudesta, eli se varmasti voisi innostaa esimerkiksi maahanmuuttajaa, joka haluaa tutustua suomalaiseen kulttuuriin.

Korppisaaren viettelys

spIMG_1380

Viime postauksessani paettiin yksinäisyyttä ja erokriisiä Etelä-Ranskaan, ja heti perään tuli luettua toinen yksinäisen naisen kesäseikkailu, jossa Ranska saapui Saimaan saaristoon. Karoliina Timosen Kesäinen illusiooni (WSOY, 2015) kertoo nelikymppisestä kirjailija- Klarissasta, joka on lähtenyt kesäksi pohtimaan tulevaisuuttaan vuokramökille Piiliniemeen. Saaristossa on paljon maanhaltijoihin, pyhiin puihin ja lähteisiin liittyviä myyttejä, jotka kiehtovat, mutta myös pelottavat yksinäistä naista. Mökin vuokraajalla, ikivanhalla helsinkiläisrouvalla, on ollut vuokraehtona tontilla olevan jalavan suojeleminen.

Klarissa kuuluu siihen naistyyppiin, joka on luultavasti ahminut kaikki onnellisuus- ja mindfulnessoppaat, ja harjoittelee tietoisuustaitojaan varsinkin aamiaista valmistaessa ja saunoessa. Yksinkertaiset rituaalit eivät kuitenkaan rauhoita levotonta naista, vaan pian tämän päivittäiseksi huvikseen nousee ainoan mökkinaapurin stalkkaaminen. Naapurisaarelle on muuttanut yksinäinen yliopistomies, jonka musiikkimaku vetää Klarissaa puoleensa. Savuinen jazz ja Erik Satie tekevät vaikutuksen, eikä Klarissa pysty enää keskittymään kirjoitustöihinsä ennen naapuriin tutustumista.

Korppisaaren Olavi on aika epeli, ja ensimmäisenä mieleeni tuli, oliko hän se pariisilainen professori, jonka hän väitti olevansa. Klarissan ja Olavin ystävyys alkaa lämpimän sivistyneissä merkeissä, mutta pian Olavin käytöksestä paljastuu omituisuuksia, kieroutta ja jopa julmuutta. Suhde ei etene fyysiselle tasolle, koska Olavi on pihtari ja peluri, mutta kesän kuumetessa Klarissa pokaa tämän aikuisen pojan, joka on tullut kylään Pariisista. Kolmiodraaman ainekset ovat ilmassa, mutta kumpikaan miehistä ei osoita suurta mustasukkaisuutta Klarissaa kohtaan. Klarissa päätyy pelkäämään naapureitaan, ja jää saarelle useaksi päiväksi säiden vangiksi.

Romaanissa on psykologisen trillerin aineksia, mutta ainakaan itse en osannut pelätä ainakaan eläviä mieshahmoja. Klarissa näkee myös näkyjä, hän saa omituisia vierailuja Kaika-nimiseltä muorilta, jonka olemassaolosta eivät paikalliset ole tietoisia. Pidin näistä folklore-elementeistä ja olisin voinut lukea niistä lisääkin, sillä ilman niitä teos olisi jäänyt hyvin tyypillisen chicklit-narratiivin tasolle. Oikeastaan kirjassa eniten hämäsi kauhun ja kevyen naisviihteen välinen ristiriita. Myös chicklit– kirjaksi teos oli hyvin kulturelli, mutta juonen tasolla tarina oli puhdasta viihdettä. Romantiikka-akselilla asetelmat Klarissan, naapurin miesten ja tulevan ex-miehen välillä olivat kovin stereotyyppiset ja ennalta-arvattavat.

Pidin kirjan tunnelmista, ja uskon, että olisin ollut enemmän fiiliksissä, jos olisin lukenut tätä mökillä. Olisihan se varsinainen tapaus, jos mökkinaapuriksi tulisi porukka, joka osaa tarjota oikeaoppisia cocktaileja ja täytettyjä endiivinlehtiä. Kaikesta hienostuneisuudesta huolimatta vaikutti siltä, että saaren isäntä oli kännissä lähes koko hereilläoloaikansa. Maailmanmiehet vaan tekevät sen tyylikkäämmin kuin Viru Valge-mäyräkoiria Virosta rahtaava Pena. Penan kasettimankasta tuutattu Irwin tai Jaakko Teppo ei kenties toimi vastaavana pillumagneettina kuin John Coltrane.

Kesäinen illusiooni on nimensä arvoinen kesämysteerio, joka tarjoaa mehevämpää jännitystä kuin romantiikkaa. Yksin mökille matkaavakin voi lukea tämän huoletta, sillä se ei ehkä saa aikaan jäätävää pakokauhua. Minä edelleen pelkäisin tämän luettuani enemmän hirviä ja karhuja kuin Ian McEwania tutkivaa (vale)professoria, jonka identiteetti jäi edelleen mukavasti kutkuttamaan.

Tena-teeleidien vapautusrintamasta

img_1172Kaisa Haatanen aloitti viittäkymppiä lähentyvien tenaleidien vapautusliikkeen teoksellaan Meikkipussin pohjalta (LIKE, 2015). Luin äskettäin päähenkilö Tytin matkoista kertovan jatko-osan Ylipainolisämaksun, ja päätin tsekata myös tämän kauneus- ja elämäntapa-aiheisen esikoisteoksen.

Päähenkilö Tytti toimii kirja-alalla kustannuspäällikkönä, ja on vuorotteluvapaan tarpeessa. Vuoden missiona on harrastaa terapiakirjoittamista, sillä hän ei kaipaa ikätovereidensa tavallisempia elämänmuutoksia, kuten lähihoitajaopintoja tai muuttoa äiti Amman syliin Intiaan. Tytti on herkullisen muutosvastarintainen omassa, keskiluokkaisessa urbaanissa poterossaan. Hänen elämäänsä tasapainottavat mummolta peritty Chippendale-kalusto, visiitit Fazerin kahvilaan ja kalliit kauneustuotteet.

Tytin kauneusvinkeistä keskeisin liittyy auringonottoon: sitä ei pidä harrastaa varsinkaan kasvoille, jos haluaa säilyttää kasvonsa rypyttöminä. Kurkkuviipalenaamio voi satunnaisesti toimia, jos on valokuvaussessio rankan bailuillan jälkeen. Geelikynnet eivät koskaan ole huono investointi, varsinkin, jos sellaiset saa ”rohkeissa” väreissä lontoolaiselta studiolta matkalla Järvialueen retriittiin. Ja vaikka keski-ikäisen naisen vapautusliike etenisi korkeille sfääreille, silti leopardikuvioita tulisi välttää.

Itsekin olen näistä keskeisistä elämänpoliittisista asioista jokseenkin samaa mieltä.

Syvällisemmällä tasolla Tytti rimpuilee ulos pariutumisen yhteiskunnallisesta mandaatista. Ystävät ja aikuisperhe tarjoavat hänelle tarvittavan sosiaalisuuden, ja hän oppii nauttimaan omasta seurastaan kaikkina juhlapyhinä. Ero satunnaisen rakastajan ja miesystävän välillä on suuri, eikä hän varsinkaan kaipaa tyyppiä, joka ensimmäisen yhteisen yön jälkeen jättää likaiset sukkansa pestäviksi tai jumittamisellaan poraa reiän siihen kuuluisaan perintösohvaan. Silti Tytti ei ole ihmisten suhteen kyyninen eikä tunteeton, hän vain on tullut sinuiksi omien sosiaalisten tarpeidensa kanssa.

Chicklit-tyylinen romaani, jossa sanoudutaan irti parisuhteista ja jossa päähenkilö joutuu vakavasti rajoittamaan maanista shoppailuaan työvoimapoliittisista syistä, on tietty haasteellinen genrelle uskollisten lukijoiden suhteen. Itse pidin kirjan asetelmasta juuri siksi, vaikkakin jäin edelleen pohtimaan tuotesijoittelun runsautta. Johtuen entisen elämäni arvomaailmasta toki tiedän, kuka Terence Conran on, ja olisin tukehtunut nauruun vitsille hänen sohvatyynyjensä karusta kohtalosta kymmenen vuotta sitten. Nyt pohdin, voisinko kirjoittaa itse vastaavan teoksen Cien- ja Esmara-merkkeihin vannovan lähiömutsin perspektiivistä, jossa huonoina päivinä turvaudutaan hurmokselliseen kristilliseen leipäjonoon. Tavallaan tämä teos vapautti minut nauramaan sille, mikä elämässä on kulloinkin ajankohtaista.

Tytin seikkailujen osat ovat tiiviissä vuoropuhelussa keskenään, ja aihepiiri on molemmissa lähestulkoon identtinen. Ylipainolisämaksu tuntui rakenteeltaan kaupallisemmalta ja hektisemmältä kuin Meikkipussin pohjalta, jossa liikuttiin suppeammalla aikajanalla ja  kartalla. Itse koin saavani enemmän irti tästä esikoisesta, vaikka kertojan ääni olikin molemmissa yhtä vahva. Toisaalta Ylipainolisämaksu saattaa puhutella laajempaa lukijakuntaa, koska sen fokus ei ole kokonaan tätiydessä. Jäinkin miettimään, mitä tätienergian Suomeen lanseerannut Merete Mazzarella sanoisi näistä viihteellisemmistä tätiteoksista.

PS: Star Wars-aiheinen lääkedosetti menee ehdottomasti jakoon omalla planeetallani. Samoin Hello Kitty.

PS2: Kirjan iltapäiväteeleidiydestä sain isompia kicksejä kuin tenaleidiydestä. Kananmuna-krassileivät assamteellä ovat saatavilla kaikille tuloluokasta riippumatta, varsinkin,  jos ne suostuu nauttimaan kotona. Inklusiivista snobiutta!

Doulien ja kissojen ihanuudesta

saunaihoHeidi Mäkinen on minulle takavuosilta tuttu bloggari, jonka kanssa on joskus tullut vaihdettua ajatuksiakin. Kuulin hänen kirjaprojektistaan jo jokunen vuosi sitten, ja pidin sen nimeä ihmeellisen hauskana. Nyt Ei saa mennä ulos saunaiholla (Karisto, 2016) on vihdoin julkaistu, ja tunnen suurta riemua esikoisromaanin vuoksi. Mikä upea kansi, mikä kerronnan draivi – ja kaiken lisäksi teos sijoittuu maailman napaamme Tampereelle!

Kirja luultavasti puhuttelee enemmän nais – kuin mieslukijoita, on humoristinen ja käsittelee urbaanien naisten parisuhdepulmia. Olisiko se siis chicklitiä? Mene ja tiedä. Ihan tyypilliseen chicklitin kaavaan se ei mahdu, vaikka toinen päähenkilöistä, 35-vuotias sairaanhoitaja Sini shoppaileekin häämekkoja ilman sulhasta. Sinissä on ripaus Bridget Jonesia, mikä tosin ei häiritse lainkaan, sillä hän on muuten aivan omalaatuinen tapaus. Kuoroharrastuksensa kautta hän tutustuu itseään reippaasti vanhempaan Eevaan, joka on konttoristi ja tuore leski. Eeva kuuluu siihen vähemmistöön, jolle leskeksi jääminen on suuri vapautumisen ja ilon aihe. Valitettavasti uutta onnea varjostaa rintasyöpä, mutta Eeva ei aio vielä kuolla, kun nuoruuden heilakin on jäämässä leskeksi. Sinin ja Eevan tuttavuus syvenee ystävyydeksi, kun naiset huomaavat asuvansa samassa talossa. Ystävyyden teema on kirjassa vahvempi kuin parisuhteellisuus.

Kirjan todellinen yllättäjä on Eevan kissa Kyllikki, joka ottaa kolmannen kertojan paikan. Syömishäiriöstä kärsivä, harhainen kissa on hulvaton hahmo, joka joutuu myös välillä Sinin ruokittavaksi. Kissassa on mielestäni jotain hauskaa japanilaisuutta, tai Japani-henkiseksi sen kuvittelin luettuani äskettäin Takashi Hiraiden Kissavieraan. Tai sitten kissa potee Neuvostoliitto-nostalgiaa lukien Bulgakovin teosta Saatana saapuu Moskovaan. Kissa tuntuu myös kaikkitietävältä kertojalta, mikä on varsin haasteellinen kaunokirjallinen ilmaisutapa. Outouttamisen elementti toimii tässä muuten melko arkisessa tarinassa kuin häkä. Ainakin itselleni se jäi kirjasta vahvimmin mieleen nyt, kun kirjoitan arviota jo kuukausi lukemisen jälkeen.

Tampereen Rauhaniemen kansankylpylä nousee kirjan nimeä mukaillen elämänilon pyhäköksi. Saunaiho-sanonta on taas Eevan lapsuusmuisto, savolaisen mummon sananparsi.  Kirjassa onkin jotain savolaista lupsakkuutta, eli savolainen näkökulma tamperelaisuuteen on toinen outoutuksen taso. Uskoisin myös, että nimi toimii mahtavana myyntivalttina, sillä ainakin itse tarttuisin itselleni tuntemattoman kirjailijan teokseen vain näin oudon nimen perusteella.

Teos muistuttaa myös doulien ihanuudesta. Se, joka ei tiedä doulan ”ammatista”, on jäänyt paljosta paitsi. Jos doulaksi pyydetään, ei tosiaankaan voi potea kuolemanpelkoa. Tämä teos on omiaan herättämään elämänilon juuri tällaisena harmaana talvipäivänä, kun sukkahousujen pukemisessakin voi mennä tunti-pari. Se jättää vahvan tunteen, että maailma voi olla parempi paikka kuin luulemme, vaikka Helsingin toreilla taas huudettiinkin suvakkihuoraa Suomi-neitomme kunniaksi. Heidi Mäkisen maaginen maailma on ihastuttavan kaukana kaikesta siitä moskasta, joka normiarjessani saa verenpaineeni nousemaan.

Käsityöläisyyden ylistys

imageBitch litistä takaisin chick litiin. Taannoin, kun suuri osa kansasta katsoi täysin rinnoin jääkiekon mm-finaalia, minä kuuntelin peliä lukemalla samalla Tuija Lehtisen romaania Nappikaupan naiset (Otava, 2009). Lehtisen nuortenkirjoja olen lukenut useamman kuin aikuisten, ja aikuisten kirjoissa olen usein arvostanut enemmän näkökulmaa kuin kirjoitustyyliä. Nappikaupan naiset kiinnosti minua siksi, että rakastan kaikkea vaatteiden tuunaamiseen liittyvää tilpehööriä, vaikka en osaa kunnolla ommella nappeja. Lisäksi olin juuri mukana tuottamassa kädentaitojen workshoppia. Puolustan uusavuttomien asemaa elinikäisinä oppijoina sillä saralla.

Teoksessa päähenkilönä on nuori yrittäjä Saskia Soikkeli, joka on päätynyt asumaan pikkukaupunkiin miesystävänsä perässä. Arttu ei kuitenkaan ole sitoutuvaa tyyppiä, pariskunta asuukin erillään ja yhteiset kynttiläillalliset usein kaatuvat miehen säälittäviin ohareihin. Saskian ja Artun ravintola sinnittelee, mutta paikalle luultavasti tarvittaisiin Jyrki Sukula kuria palauttamaan. Saskia saa Artun business-taitamattomuudesta tarpeekseen, ja erottuaan tästä hän eroaa myös firmasta.

Rohkea nainen löytää itsensä uudelta alalta, kauppa-apulaisena nappikaupasta. Hänen toimenkuvaansa kuuluu nappien myymisen lisäksi vanhan Ebban auttaminen lonkkaleikkauspotilaana. Ebban sisar Sylvia toimii vielä nappikaupan johtajattarena, vaikka on jo reippaasti eläkeikäinen. Vanhat neidit ovat jääneet elämään lapsuutensa kotiin, eikä kumpikaan aikanaan päässyt toteuttamaan haaveitaan. Heidän isänsä ja veljensä sitoivat heidät perheyritykseen, mikä ei koskaan ollut rahasampo.

Teoksessa on hurmaava menneen maailman tunnelma. Vanhan mukulakadun kivijalkaliikkeiden yrittäjät ovat kaikki itsepäisiä vanhuksia, jotka tuntevat toisensa omituisuudet ja pitävät yhtä. Antikvariaatin Heimo on neitejäkin oudompi lintu, joka on kasvanut kiinni Reino-tossuihinsa. Kadun yrittäjänaiset taas kokoontuvat säännöllisesti nappikaupan takahuoneeseen leivoksille ja tokaijille. Vanhusnäkökulma toimii tässä mahtavana profiilin nostattajana, sillä Saskian miesseikkailut ovat stereotyyppisen latteita.

Lehtinen on tuottelias ja omassa genressään lahjakas kirjailija, joka kuitenkaan ei mielestäni kirjoita kovinkaan puhuttelevasti teostensa pääteemasta, heteroseksuaalisesta rakkaudesta. Tässäkin kirjassa viljellään rakkausrintamalla tylsiä kliseitä. Uusi rakastaja on ”seksipeto”, joku toinen on ”namupala” ja aina on uusi mies kierroksessa. Toisaalta kirjailija osaa käyttää vaikeampaakin sanastoa. Tähän tunnelmaan sopi erinomaisesti verbi ”armastella”, joten miksi Lehtinen ei kehitä sanastoaan? Kirja olisi toiminut aivan mahtavasti, vaikka Saskia Soikkelilla olisi tarinan aikana ollut seksuaalielämässään täysin kuiva kausi.

Saskian hollantilaisesta sukutaustasta olisin lukenut mielelläni enemmänkin. Ollakseen uinuvan pikkukaupungin kuvaus päähenkilöiden elämä on melko menevää, kansainvälisin tuulahduksin. Vanhusten elämäntapojen kuvauksessa oli samanlaista kepeyttä ja nokkeluutta kuin Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjassa.

Nappien kulttuurihistoriaa tässä käsitellään suvereenin kiehtovasti. Kukapa tietää, että ennen vanhaan oli jopa nappimessuja, joilta haettiin erikoisia aarteita? Liikeidean nuorentamisesta opin myös paljon uutta.

Laudaturennätyksestä Netflix-äitiyteen

imageViime viikolla vietin pari tuntia aurinkoa paossa Kämmenniemen kirjastossa, ja siellä luin sujuvasti pomppien Pauliina Vanhatalon omaelämäkerrallista teosta Keskivaikea vuosi (S&S, 2016). Teoksesta olen kuullutkin jo paljon, ja itseäni siinä kiinnosti erityisesti kirjoittamiseen liittyvät kysymykset. Masennuksesta olen lukenut liikaakin. Paras masennuksesta kertova kirja on Julia Kristevan Musta aurinko, ja sen jälkeen en ole tarvinnut toista tietokirjaa aiheesta. Nyt tosin opiskelen kesäkursseilla mielenterveyskysymyksiä, joten masennuskirjojen lukeminen on jopa hyödyllistä. Ehdin jo käyttääkin tätä kirjaa yhdessä tehtävässä.

Vanhatalo on tullut minulle äskettäin tutuksi chicklit-kirjailija Veera Vaahterana, ja tässä teoksessa hän kirjoittaa koskettavasti syistä, miksi hän päätyi jakamaan kirjallisen uransa vakavampaan fiktioon ja viihteeseen. Veera Vaahteran alter ego syntyi masennuksen vuoksi, sillä hän oli uuvuttanut itsensä valitsemalla henkisesti raskaita teemoja. Hän halusi masennuksenkin keskellä kirjoittaa, mutta ei kyennyt jatkamaan  vanhoissa syvissä vesissä.

Vanhatalo meni psykiatrille hakemaan diagnoosia, jotta pääsisi haluamaansa taiteilijoille tarkoitettuun kuntoutukseen. Hän käveli vastaanotolta kädessään vakavampi diagnoosi kuin mihin hän oli varautunut. Masennusvuoden aikana diagnoosi vaihtui keskivaikeasta vakavaan. Hän vietti pitkiä aikoja sängyssä Netflixin parissa, ja lasten hoito jäi pääasiassa hänen miehelleen.  Tarinassa avioliiton vakaus oli pelastusrengas. Yksinhuoltajana hän olisi varmasti menettänyt lastensa huoltajuuden.

Vanhatalo oli nuorena tottunut helppoon menestykseen. Hän teki aikanaan yo-kirjoitusten laudaturennätyksen ja valmistui yliopistostakin kolmessa vuodessa. Oma asuntokin hänellä oli jo 24-vuotiaana. Olen itsekin miettinyt, altistaako asioiden liian helppo saaminen masennukselle. Oma tarinani ei ole ollut näin nousujohteinen, mutta jaan Vanhatalon kanssa tietynlaisen nopeuden. Kun suorittaa oman elämänsä maratonia 24/7, on todennäköistä, että romahdus tapahtuu jossain vaiheessa. Satumaisella menestyksellä on aina varjopuolensa.

imageVanhatalon sairauskertomus on melko tavallinen, eikä teos anna tiedollisesti paljoa uutta mielenterveydestä kiinnostuneille. Sen sijaan taiteellisesta itseilmaisusta ja luovuudesta se avaa kiinnostavia näkökulmia. Itse olen kokenut, ettei luovuus yleensä ole mahdollista ilman jonkunlaista maniaa, oman terveyden ja muiden tarpeiden laiminlyöntiä. Itse en ainakaan pysty kirjoittamaan hyvin, ellen istu 12 tuntia putkeen koneella. Rankka keskittyminen vaatii taas välillä rankkoja huveja. Tässä Vanhatalo kokee, ettei hän enää voi osallistua taiteilijaelämään, koska hänellä on dosetti. Sairaus on johtanut moniin luopumisiin, mutta onneksi kirjoittamisesta hän ei joutunut luopumaan.

Itse jouduin luopumaan tutkijan työstä, koska pääni ei enää kestänyt tieteellisen kirjoittamisen kurinalaisuutta. Toivoin, että ura kirjailijana olisi vihdoin auennut, mutta ylenpalttinen aika te-toimiston apurahalla ei ole tehnyt kirjoittamiselleni ihmeitä. Tavoitteenani on vain julkaista se ensimmäinen romaani, en enää haaveile kirjailijan urasta. Monilla ihmisillä taiteellinen lahjakkuus ei olekaan suoraviivaista, vaan he voivat olla vähän lahjakkaita monella alalla. Itse olen kokenut tämän turhauttavana ja masentavana. Siksi suuntaankin nyt sosiaalialalle, jossa toivon mukaan saan käyttää luovuuttani muiden innostamiseen. On nimittäin palkitsevampaa esimerkiksi järjestää onnistunut taidetapahtuma kuin julkaista huonosti myyvä proosateos. Kaikki sellainen taide, josta saa välitöntä palautetta, on ollut itselleni mieluisinta.

Vanhatalon tapauksessa kirjallinen lahjakkuus on ilmiselvää, mutta samalla herkästi tuntevana ihmisenä hän on joutunut tekemään kompromisseja teemojensa valinnassa. Tuotteliaana ihmisenä hän voi kirjoittaa kahdella nimellä ja eri genreissä. Itse pidän Veera Vaahteran nimellä julkaistuista chicklit-teoksista, mutta havaitsin niistä sen emotionaalisen samastumisen ongelman, josta hän tässä teoksessa kertoo avoimesti. Veera Vaahteran seurassa minulla on hieman steriili ja miellyttämisenhaluinen olo. Kirjat ovat meneviä ja hauskoja, mutta en koe niistä nauttiessani edes lukevani kirjaa. Ja tällaisiakin kirjoja tarvitaan.

Vanhatalon viimeisintä romaania lukiessani taas koin oivalluksia, vahvaa samastumista ja syviä tunne-elämyksiä. Onko sitten niin, että tällaisilla taide-elämyksillä ei voi tulla toimeen, vaan kirjailijan on alitettava itsensä tuottamalla harmitonta hupaa kiireisille ja väsyneille aivoille?

Vaihtoehtoisen elämäntavan ytimessä

taivaanmerkitEmma on Kalevalan naisista väitöskirjaa kirjoittava, keski-ikää lähestyvä nainen, jolle henkiset asiat ovat jokseenkin tärkeämpiä kuin tieteellinen ura. Hän on käynyt syntymässä uudelleen rebirthing-terapeuttinsa kanssa talvisessa paljussa, ja hän maksaa maltaita astrologiakurssista, jonka tärkein havainto liittyy aviomiehen todelliseen aurinkomerkkiin. Suurimman osan ajasta Emma elää yksityisessä Emmalandiassaan, jossa pienet asiat paisuvat ylitsepääsemättömiksi ongelmiksi. Emmasta ei oikein ota selvää, onko hän erityisherkkä vai kärsiikö hän muusta mielenterveyden horjumisesta – joka tapauksessa hän etsii tukea ongelmiinsa mitä erilaisimmista new age-hoidoista, eikä koskaan luota maalaisjärkeen.

Tiina Piilolan romaani Taivaanmerkit (S&S, 2016) edustaa uudenlaista chicklitiä, jonka päähenkilö on korkeasti koulutettu, luova eikä niin kulutuskulttuurin pauloissa oleva kuin tämän tyyppisissä teoksissa olevat henkilöt yleensä. Se vie lukijansa Jyväskylään, jossa kulttuuripiirit ja vaihtoehtoväki elävät hyvin sisäänpäinkääntynyttä, hedonististä elämää. Piilola käsittelee pienen kaupungin pieniä piirejä hellän humoristisesti, mutta myös jokseenkin vaivaannuttavalla tarkkuudella. Olin hämmentynyt, että romaanissa mainittiin väitöskirjan ohjaajana oikea professori, Sanna Karkulehto – yleensä tällaista ei tehdä fiktiossa, varsinkin, kun kyseessä on pieni maa ja pienet akateemiset piirit. Kirjailija myös kiittää Karkulehtoa, joka on reaalimaailmassa Piilolan väitöskirjatyön ohjaaja. Koska teos on muuten fiktiota, yhden oikeasti elävän akateemisen ammattilaisen olemassaolo pomppasi tekstistä omituisena detaljina, jonka tarkoitusta en ymmärtänyt.

Pidin päähenkilö-Emmasta paljonkin, ja hänen hahmonsa vuoksi luin läpi kirjan, jossa ei oikeastaan tapahtunut paljoa, ja jonka itselleni hyvinkin tuttu ympäristö tuntui melkein tukahduttavalta. Emma on niin turvallisuushakuinen ihminen, että hänen elämässään suuri kriisi voi olla se, kun hän ei ole muistanut ostaa tyttärelleen lenkkareita seuraavan päivän koulun metsäretkeä varten. Ja Emma on kasvattanut tyttärestään Mallusta niin hemmotellun, että tälle vanhoilla lenkkareilla retkelle lähtö olisi suuri katastrofi. Samalla tässä kuvaillaan sellaisen perheen elämää, jossa äiti ilmeisesti sinnittelee työttömyyskorvauksella ja isä elättää perhettä näyttelijän pienellä palkalla. Emma on sen verran vieraantunut todellisuudesta, että hän ei luultavasti voisi kirjoittamisen lisäksi tehdä muuta työtä henkensä pitimiksi kuin toimia yrittäjänä new age-alalla. Tutkimusapurahan saaminen ei kuitenkaan ole hänelle kiireellinen toimeentulokysymys, vaan hän kirjaimellisesti haahuilee spirulinan, tiibetiläisten äänikulhojen, maahisten ja elämäntaito-oppaiden riemunkirjavassa maailmassa.

Romaanin draaman kaari on laimea: se liittyy Emman ja Jarkon parisuhteeseen tilanteessa, jossa Emma epäilee Jarkolla olevan toinen nainen. Jarkon työkuviot kesäteatterin Vareksena rasittavat muutenkin kultturellia Emmaa, mutta kauheinta kaupallisessa taiteessa on paikalle saapunut vasta eronnut tähtinäyttelijä, lööppijulkkis Anniina. Emma kokee itsensä Anniinan rinnalla viktoriaaniseksi siveyden sipuliksi, eikä näe itseään kykenevänä kilpailemaan miehensä huomiosta.

Emman Pohjanmaalle asettuvat sukukuviot olisivat kiinnostaneet minua enemmän kuin Jyväskylän meininki, mutta neljän polven naisten tarina jäi sivujuoneksi. Romaanin viihdyttävin kohtakin viittasi pohjalaisen elämäntavan syvimpiin tuntoihin: Emman elämässä on välillä niin noloja tilanteita, että hän pakenisi niitä mieluummin vaikka Keskisen kyläkaupalle, jossa Samantha Fox esiintyy ja kaikki saavat ilmaiset pullakahvit ja ämpärin.

Piilola on kielellisesti lahjakas kirjailija, joka valitettavasti kuitenkin välillä sortuu angloamerikkalaiselle chicklitille tyypilliseen sanavyörytykseen, jossa huomion kohteena on pelkkä arkinen sähläys. Arjen yksityiskohtien kaaos tuntui välillä puuduttavalta. Piilola kuvaa jokaista Emman kirjastosta lainaamaa elämäntaito-opasta vastaavalla antaumuksella kuin jotkut valokuvaavat päivittäisiä aterioitaan viiteen eri sosiaaliseen mediaan. Vastaavasti tässä kuvataan akateemista kirjallisuutta. Se, että tässä mainitaan moneen otteeseen feministisen teorian viimeaikaisia guruja, ei kuitenkaan tee tekstistä erityisen älyllistä tai henkistä. Kuvaus Emman väitöskirjan kirjoittamisen flow-tiloista oli sen sijaan erittäin viihdyttävää ja humoristista, sillä projekti todella vaikutti ylimaailmallisessa lennokkuudessaan tuhoon tuomitulta.

Tekstissä oli myös jonkun verran kirjoitusvirheitä, ja koinkin, että romaani olisi kaivannut huolellisemman kustannustoimittajan ja oikolukijan läpikäynnin, myös juonen ja rakenteen tasolla. Koin, että romaanin ainekset oli koottu kasaan huolellisesti, mutta tekstistä jäi puuttumaan keskeinen jännite ja että se oli kirjoitettu liian hätäisesti. Tällaisia vaikutelmia olen saanut paljosta muustakin kotimaisesta chicklitistä, ja yleensä jätän näin paljon kritiikkiä sisältävän arvion kirjoittamatta. Viime aikoina olen kuitenkin kokenut tärkeäksi blogata myös kirjoista, joita olen lukenut vastakarvaan. Uskon, että jos itse olisin kirjailija, arvostaisin rehellistä palautetta – myös kriittisempää, jos se on kirjoitettu jollain tapaa rakentavasti.

Oikeastaan teos ei puhutellut minua kaunokirjallisena tuotoksena lainkaan, mutta luin kuvausta vaihtoehtohoitojen maailmasta hyvinkin osuvana sosiologisena raporttina, sillä se osoitti mainiosti urbaanin, koulutetun, työttömyyden ja epämääräisten työsuhteiden keskellä sinnittelevän väestönosan elämäntavan kipupisteitä. Merkityksiä elämään löydetään luomutuotteiden tuoteselosteista ja enkelikorteista, kun ympäröivä yhteiskunta ei anna kotona tehdylle ilmaiselle aivotyölle arvostusta. Kilttien, korkeasti koulutettujen ihmisten kapina kun ei oikeastaan näyttäydy muulla tasolla kuin yhteiskunnasta vetäytymisenä.