Virikkeitä viisikymppisille

Teos: Marian Keyes: Aikuiset ihmiset (Tammi, 2021)

Suomennos: Lea Peuronpuro

Äänikirjan lukija: Kati Tamminen

Parin viime päivän aikana tutustuin Caseyn veljeksiin ja heidän toimeliaisiin vaimoihinsa Irlannin Dublinissa, monessa maaseutukohteessa ja ulkomaan reissuilla. Suvun kokoava voima on Jessie Parnell, joka on naimisissa Johnny Caseyn kanssa ja samalla tämän työnantaja. Jessie on perustanut etnisiin herkkuihin keskittyvän ruokaimperiuminsa jo vuonna 1998, ja hän on jonkinlainen julkkis irlantilaisen ruokatapojen uudistajana.

Varakas Jessie on varsin antelias lähipiirilleen, ja kirjassa lähestytään naisen viisikymppisiä. Aviomies Johnny ei halua tuhlata juhliin yhtä paljon kuin vaimonsa, ja hän varaa synttäreitä varten murhamysteeriseikkailun Pohjois-Irlannissa. Juhlat eivät onnistu minkään suunnitelman mukaan, ja ne kulminoituvat veljen vaimon Caran sairauskohtaukseen bulimisen ahmimisen seurauksena.

Eipä kirjan yhdelläkään pariskunnalla mene kovin ruusuisesti, paitsi ehkä veljesten vanhemmilla, jotka viettävät kultahäitään toisiaan palvoen. Anoppi Rose on yhtä ilkeä kaikille kolmelle miniälleen, mutta luonnollisista syistä Jessie on virallinen inhokki, koska hän tienaa eniten rahaa. Kirjan maailmassa negatiiviset tunteet eivät liity perinteisiin irkkuteemoihin, kuten uskontoon ja perinteisiin perhearvoihin, vaan jopa vanhukset ovat aika moderneja arvomaailmaltaan. Vihan ja kyräilyn syyt ovat tässä yksityisempiä, mutta pahinta nurkkakuntaista tunkkaa en kirjasta havainnut.

Tämä on todella runsas ja moniuloitteinen sukutarina, jossa ei ole selkeää päähenkilöä. Teemoihin mahtuu yrittäjyyden, aviokriisien ja syömishäiriön lisäksi mm. turvapaikanhakijoiden ahdinkoa ja teatterin lavastustaidetta, ja irlantilaisen yhteiskunnan muutosta käsitellään 90-luvulta tähän päivään. Kirjan hahmoista suurimmalla osalla on yliopisto-opintoja taustalla, mutta varsinkin ruokaimperiumissa työskentelevät sukulaiset eivät pahemmin harrasta kulttuuria. Tästä huolimatta on tyypillistä, että he viljelevät puheessa suht teräviä termejä, kuten kognitiivinen dissonanssi. Minua tämä ilahduttaa, kun olen tottunut kotimaisessa chicklitiä, ja myös paikoitellen dekkareissa, todella latteaan, arkiseen kieleen.

Sen sijaan kirjassa ärsytti eri tuotemerkkien runsas viljely. Kirjan henkilöt eivät lopulta ole vauraudestaan huolimatta merkkivaatesnobeja, vaan pikemminkin tuntui, että Keyes saisi sponsorointia mm. Cadburyn ja Haribon karkkitehtailta. Tämäkin selittyy sillä, että Caran suklaan ahmimista kuvataan todella yksityiskohtaisesti. Toki kirjaan mahtuu maanista rahan kuluttamista, mutta suuruudenhullu Jessie preferoi matkoihin ja juhliin sijoittamista mieluummin kuin omaan ulkomuotoon keskittymistä.

Kirjan tenho pilee siinä, että se tarjoaa eri ikäisille ja – taustaisille lukijalle jonkun hahmon, johon samastua. Itse pidin eniten lavastaja-Nellistä, joka onnistui naimaan Caseyn veljeksistä ilkeimmän. Toisaalta koin, että kirjassa oli liikaa ryhmätoimintaa, ja että näistä kohtauksista olisi voinut rankata puolet pois ilman, että juoni olisi kärsinyt paljoa. Mutta tuskinpa Keyesin kaltaisen kassamagneetin tarvitsee editoida kirjojaan paljoakaan: runsaus on hänen tavaramerkkinsä, ja lukija tietää kirjaan tarttuessaan, mitä on odotettavissa.

Ehkä sitten kuitenkin pidän irlantilaisista naisviihdekirjailijoista eniten edesmenneestä Maeve Binchystä, jonka hahmogalleriaan mahtui enemmän köyhiä, maalaisia ja työläisiä. Mutta Keyes kuuluu ehdottomasti oman genrensä huippuihin, varsinkin dialogin ja yhteiskunnallisen analyysin taitajana.

Throwback Tuesday: Himoshoppaajat

Teos: Sophie Kinsella: Shopaholic & Sister (Black Swan, 2004)

Joskus 2000-luvun alussa olin koukussa Himoshoppaaja-sarjaan, mutta en tainnut ehtiä tähän sarjan neljänteen osaan, jossa Rebecca Brandon (o.s.Plumwood) saa tietää kauan kadoksissa olleesta siskostaan. Minullakin on shopaholisti-geeni, eli kirjojen lukeminen on ollut minulle terapeuttista. Nyt lähes 20 vuoden jälkeen shoppailuun ei enää ole samoja mahdollisuuksia kuin ennen, ja onneksi maailma ympärilläkin on muuttunut. Pidän kirjasarjaa oivana ajankuvana, vaikka en itse kuulunutkaan kuluttajien platinum-kerhoon.

Tässä teoksessa Becky on juuri palannut Lontooseen kymmenen kuukauden mittaiselta jää matkaltaan maailman ympäri. Ostoksia on tehty visa vinkuen joka maassa, ja paketit saapuvat Maida Valen luksusasuntoon huolintafirman varastosta. Ongelmana on, että Becky on tilapäisesti työttömänä, ja yksinäisyys kalvaa nuorta rouvaa. Aviomies Luke on liian kiireinen viestintäfirmassaan, ja onhan jonkun painettava duuniakin elintason ylläpitämiseksi, joka tässä tapauksessa on elitistinen.

Beckyn vanhemmat käyttäytyvät oudosti tämän kotiinpalatessa, ja pian heillä on uutisia kerrottavanaan. Nuori nainen Pohjois-Englannista on lähestynyt heitä isyysasiassa, koska häneltä on löytynyt perinnöllinen tauti, josta haluaa informoida mahdollisia sukulaisiaan. Jessica on geologian väitöskirjaopiskelija ja ympäristöaktivisti, joka vihaa shoppaamista ja harrastaa nuukailua yhtä intohimoisesti kuin kivien keräämistä.

Kieltämättä sisarusten luonteiden ero on kerrottu räikeän mustavalkoisella tavalla, mutta on tässä myös oivaltavaa sanailua. Opin uuden termin ”skinflint”, jota en ole koskaan käyttänyt. Jessica kierrättää jopa kahvinpurut suodattamalla ne kahdesti, ja onnistuu joka kauppareissulla saamaan mukaansa ilmaisia, hieman kolhiintuneita hedelmiä. Beckylle naisen pihiys on alussa kauhistus, sillä hänelle elämässä iloa tuottavat muotilehdet ja niiden kylkiäiset (tosin ovathan nekin jollain logiikalla ”ilmaisia”).

Onneksi tämän tyyppinen markkinointi on viime vuosina vähentynyt hurjasti, sillä olin joskus itsekin kuin Becky. Suurin osa lehtien kylkiäisistä jäi käyttämättä, mutta niiden hankinnassa oli jotain kovin addiktiivista.

Beckyn avioliitto karahtaa kriisiin suunnilleen heti, kun sen tavallinen arki alkaa. Naisella on taipumusta valehteluun (tai asioiden kaunisteluun/toiveajatteluun), ja hän on myös ärsyttävä päällepäsmääjä. Myös hänen miellyttämisen halunsa on äärimmäistä, mutta tätä voi tulkita myös anteliaisuutena. Hahmo on karikatyyri, mutta sarjan fanit varmasti tunnistavat siinä joitain piirteitä itsessään – itse ainakin maanisen shoppailuun, mutten välttämättä miellyttämisenhalua.

Onko sitten olemassa tilannetta tai paikkaa, josta Becky ei löytäisi matkamuistoa? Tuskin. Beckyn suhde tavaraan on täysin sairaalloinen, mutta ehkä hän tämän tarinan aikana oppii luopumaan edes jostain.

Sarjan huumori edelleen naurattaa minua, vaikka en ole enää sama ihminen kuin kolmikymppisenä shopaholistina. Ehkä tämä sarja kuuluu omassa lukuhistoriassani chicklit-genren ytimeen, sillä siinä harrastetaan muista erottautumista kalliiden tavaramerkkien kautta, ja eletään etuoikeutettua elämää maailman metropolissa. Onneksi genren sisällä on kuitenkin tapahtunut paljon kehitystä, eikä kaikissa Lontooseen sijoittuvissa kirjoissakaan enää tavoitella äärimmäistä luksuselämää.

Yorkshirelaista mummoenergiaa

Teos: Beth O’Leary: Vaihtokauppa (WSOY, 2021)

Suomennos: Taina Wallin

Äänikirjan lukijat: Kati Tamminen ja Eeva Eloranta

Leena Cotton on kolmikymppinen markkinointialan urakiipijä Lontoossa. Tehokas ja työlleen omistautunut nainen saa burnoutin epäonnistuttuaan asiakaspresentaatiossa, ja joutuu kahden kuukauden pakkolomalle työnantajansa määräyksestä. Tilanne kauhistuttaa Leenaa, sillä hän ei oikeasti tiedä, mitä tekisi, jos vapaa-aikaa olisi rajoittamattomasti. Myös Leenan poikaystävä Ethan on työhullu ja saman firman palveluksessa. Miestä ei voi houkutella yhteiselle Balin seikkailulle, eikä Leena muutenkaan kaipaa radikaalia maisemanvaihdosta toiselle mantereelle.

Eileen Cotton, tämän isoäiti, naapurustoaktiivi pikkukylässä Yorkshiressa Leedsin läheisyydessä, etsii uutta rakkautta miehen lähdettyä nuoremman matkaan. Flaksi on käynyt huonosti 160 asukkaan kotikylässä, joten seuranhaun reviiriä on laajennettava. Hetken mielijohteesta kaksikko keksii vaihtaa koteja niin, että isoäiti pääsisi deittailemaan pääkaupungissa.

Tässä teoksessa selvästi pyritään tavoittamaan eri-ikäisiä lukijoita, mikä on aina hyvä idea chicklitin rintamalla. Mummon ja aikuisen lapsenlapsen suhde on raikkaan erilainen teema, ja eläkeläisen tutustuminen internetin ihmeelliseen maailmaan kirvoittaa nauruhermoja.

Teoksen vakavampi teema liittyy Leenan pikkusiskon taannoiseen syöpäkuolemaan. Perheen kaikki naiset kärsivät surusta omalla laillaan, mutta Leenan äiti Maryan on erakoitunut asuntoonsa muistojen äärelle. Äidin näkökulma jää hieman marginaaliin, mutta huoli hänen mielenterveydestään kasvaa tarinan aikana. Tämä tosin osaa yllättää seikkailunhalullaan, josta hössöttävä Eileen on turhaan kauhuissaan.

Ylipäänsä suvussa on onnistuttu välttämään vaikeita puheenaiheita, ja puhumattomuuden perimä jatkuu myös Leenassa. Pohjoisen Englannin työväenluokkainen jurous, mutta samalla elämäntavan aitous ja juurevuus asettuvat kirjassa tutkiskelun kohteeksi. Nämä tyypit kyläilevät ja keittelevät teetä loputtomiin, mutta eivät useinkaan onnistu kohtaamaan toisiaan merkittävällä tavalla. Varsinkin Eileenin eriskummallinen naapuruussuhde muodostuu haasteeksi, eikä kukaan voi täysin tietää, kuinka orapihlaja-aidan leikkaaminen voi lopulta muuttaa elämän suunnan.

Yorkshiressa Leenan tehtäväksi lankeaa toukokuisten kyläjuhlien järjestely yhdessä kylän aktivistien kanssa. Paikallinen opettaja Jackson on mukana, mutta Leena aikoo olla uskollinen Ethanille, vaikka tämä ei ehdi työkiireiltään edes pistäytyä pohjoisessa. Leenalla taas riittää kiirettä ruokakojujen, bajamajojen ja kevätsalon designin suunnittelussa. Organisoinnissa on haasteensa, sillä myös naapurikylän tappelevat samoista resursseista. Kirjaan mahtuu myös ripaus kunnallispolitiikkaa, mikä on erikoista tämän genren sisällä.

O’Learyn aiempi menestysteos Kimppakämppä taitaa olla tämän teoksen edeltäjä, ja sekin alkoi kiinnostaa, jos siinä on vähänkään yhtä luovia arjen ongelmanratkaisun keinoja kuin tässä teoksessa. Kaiken kaikkiaan ilahduttava tuttavuus, jota uskallan suositella varsinkin itseäni vanhemmille lukijoille.

Morsiusneidon kiitollisuushaaste

Teos: Lindsey Kelk: Ikuinen morsiusneito (HarperCollins Nordic, 2019)

Suomennos: Virpi Kuusela

Äänikirjan lukija: Maija Rissanen

Vuosi 2021 alkakoon höttöisesti chicklit-hömpällä, sillä olen lukemistoineni Piki-kirjaston varassa, ja sen tarjonta näin loman aikana on hyvin niukkaa. Brittiläinen Lindsey Kelk (s. 1980) on tuottelias romanttisen fiktion kirjailija, joka asuu tätä nykyä Los Angelesissa. En luultavasti olisi tohtinut lukea hänen teoksiaan englanniksi, sillä hänen suosituimmilla teoksillaan on niinkin latteat nimet kuin I Heart London ja I Heart New York.

Ikuinen morsiusneito kertoo kolmikymppisestä lontoolaisesta Maddiesta, joka joutuu rikkaan amerikkalaisen ystävänsä kaasoksi. Häitä on suunniteltu liian pitkään, ja hemmoteltu Lauren onnistuu aina sluibaamaan vaativammista tehtävistä. Kavereilla herää epäilys, onko tämä koskaan tehnyt muuta työtä kuin somepäivittämistä. Samaan aikaan Maddie etenee urallaan tarjoilijasta tapahtumatuottajaksi, ja saa monia työtarjouksia Laurenin rikkaiden ystävien parissa.

Maddien oma ihmissuhdehistoria on rosoinen, ja hän uskottelee itselleen, että mutkattomat seksisuhteet riittävät hänelle. Laurenin kihlajaisista hän pokaa rikkaan asianajajan Willin, jonka kanssa tapailu Maddien asunnolla on käytännöllistä ja salaperäistä. Miehen selitykset työkiireistä ja erikoisista asuinjärjestelyistä alkavat kuitenkin rasittaa Maddieta, ja pian totuus miehen todellisesta statuksesta paljastuu. Samaan aikaan häntä kosiskelee kiltti ja kunnollinen Tom, johon hän tutustuu järjestäessään tämän äidin synttäreitä.

Kirjassa järjestellään monenlaisia juhlia, ja sen lukeminen tuntui yhtä rentouttavalta kuin Liv-kanavan katsominen ankarassa miesflunssassa. Nyt tosin en ollut sairaana, ja olin joulun pyhinä nauttinut kunnon kiintiön juuri tämän henkistä tositeeveetä. Ylipäänsä juhlasuunnittelijan duuni tuntuu suomalaisesta näkökulmasta eksoottiselta, mutta ei tässä ainakaan ihannoida tuota ammattia, eikä luksuskaason osaakaan.

Kirjan hulvattomin narratiivi liittyy ”puuhakirjaan”, jonka Maddie on saanut täytettäväksi kaason ihanasta matkasta kohti satuhäitä. Siinä on myös mukana kiitollisuushaaste, joka tuntuu Maddien stressaavassa tilanteessa absurdilta. Ylipäänsä teos käsittelee ystävyyssuhteita, joissa molemminpuoliset odotukset ovat menneet pahasti metsään. Laurenilla ja tämän vanhemmilla on kovin eriskummallisia pyyntöjä morsiusneidoille, alkaen heidän fotogeenisyydestään ja edustavuudestaan hääkuvissa. Tällaisten pyyntöjen esittäminen sopii huonosti brittikulttuuriin, kun taas ökyrikkaiden (ja vähemmän sivistyneiden) amerikkalaisten parissa on normaalia olettaa, että häävalokuvia varten laihdutetaan ja värjätään hiukset morsiamen toiveiden mukaan.

Kirja on lähes täydellinen lajityyppinsä edustaja, ja huoh, Piki-kirjastossa näkyi olevan muitakin Kelkin tuotoksia saatavilla. Juuri nyt en ole tähän tuotantoon koukuttumassa, mutta arvostin silti henkilöhahmojen tervettä itseironiaa kaiken hömpötyksen ja sokerikuorrutuksen keskellä.

Tämän vuoden HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 7: ”Kirjassa on kaveriporukka”.

Aateloidun filmitähden residenssissä

Teos: Jill Mansell: Kaikki alkoi salaisuudesta (Bazar, 2020)

Suomennos: Pirjo Ruti

Kesän toinen chicklit-ennakkokappale enteili hellekesää jo kannen tasolla, mutta en saanut luettua sitä loppuun kesäkuun lopun rantakelien aikana. Enkä tiedä kaikkea brittien chicklit-markkinoistakaan, kun en tunnistanut Jill Mansellin kirjailijapersoonaa, vaikka takavuosina olisin voinut olla kirjojen kohderyhmää.

Kirjaa markkinoidaan ”rentouttavana hyvän mielen lomalukemisena”, ja tuo fraasi asetti ennakko-odotukseni suht matalalle. Kuitenkaan en pahastu, jos teos sijoittuu Cornwallin rannikolle, joka kiinnostaa siksikin, etten ole siellä vielä käynyt. Itse asiassa luin alkukesästä samoille tienoille sijoittuvan toisenkin teoksen Jenny Colganilta, jossa aloitettiin uutta elämää leipomoyrittäjänä, mutta en ehtinyt raportoida tästä blogiin. Teoksen nimi on Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua. 

Tässä teoksessa nuoret ystävykset Lainey ja Kit palaavat pitkältä työrupeamalta Ranskasta tyhjän päälle kotiinsa Lontooseen, jossa työmarkkinat eivät ole kovin ruusuiset. He ovat tutustuneet toisiinsa hotellialalla ranskalaisessa linnassa, jonne sijoittuva brittiyritys on juuri tehnyt konkurssin. Molemmilla on sydänsuruja, mutta uutta paikkaa hakiessa he tekeytyvät pariskunnaksi, sillä työnantaja Cornwallissa haluaisi rekrytoida sellaisen. Kit on homo, mutta heiltä onnistuu hyvin parisuhteen esittäminen, sillä mitä epätoivoiset työttömät eivät tekisi palkan ja ilmaisen asumisen vuoksi katastrofiin valmistautuvassa Brexit-maassa?

He päätyvät asumaan laajennettuun perheeseen, sir Richard Mylesin residenssiin. Richard on kasikymppinen entinen filmitähti, joka on aikanaan ehtinyt tehdä uraa myös Hollywoodissa. Miehen fanikerho on edelleen aktiivinen, vaikka mies itse on enimmäkseen vetäytynyt litkimään giniä puutarhaansa. Yksi henkilökohtaisen avustajan tehtävistä on sorteerata miehen runsasta postia, ja mahdollisesti vastata edes joihinkin kirjeisiin, joihin maestro ei enää itse jaksa reagoida.

Isännän ainoa poika on kuollut keski-ikäisenä, ja tämän perhe asuu edelleen isoisän luona. Pojanpoika Seth pitää matkailuyritystä, joka räätälöi lomia erityisryhmille. Lainey saa työtehtäviä myös tässä firmassa, eikä voi olla ihastumatta pomoonsa, jolla olisi muitakin ottajia. Lisäksi suvun jäsenten ympärillä pyörii ratkaisemattomia perimään liittyviä salaisuuksia, jotka varjostavat myös Sethin elämää.

Kirjassa harrastetaan myös muodikkaasti Tinder-deittailua, kun Sethin äitipuoli Majella alkaa pitkän ja ankean leskeyden jälkeen etsiä uutta kumppania. Teinien kanssa on melko tavallisia huolia, mutta vanhusten kanssa enemmän. Varsinkin Sethin elosteleva äiti Christina voisi jo kaivata holhoojaa kosteilla reissuillaan Espanjan aurinkorannikolle. Välillä hän palaa Englantiin nenän valkaisuun, ja hakee lomaa maksalleen kalliista detox-retriiteistä. Christinan hahmossa oli paljon tv:stä tuttua Edina Monsoonia, vaikka romaanin sävy ei ole kauttaaltaan humoristinen.

Romaanin keskeiset jännitteet jäävät melko kesyiksi, mutta lukihan tämän jouhevasti kepeänä välipalana. Välillä kliseinen kielenkäyttö ärsytti, sillä ”sydämessä läikähtäviä” asioita oli romanssirintamalla liikaa. Hyvän mielen tarkoitushakuisuutta teoksessa riitti varsinkin siinä vaiheessa, kun yrittäjä-Seth lähti lomittamaan moniongelmaista erityislapsiperhettä. Kuvio tuntui hieman liioitellulta, vaikka en epäilisi tuollaisen bisneksen mahdollisuutta (onhan Suomessakin tuettuja lomia erityisryhmille). Piikittelevät juopot vanhukset taas tasoittivat ylitsepursuavaa romanttisuutta ja hyvää tahtoa.

Teos ei ehkä kuitenkaan ollut yhtä maalaileva ja laskelmoivan kaavamainen kuin tuo mainitsemani Colganin teos, joka ilahdutti aistivoimaisuudellaan, mutta puudutti toistollaan. Tämä siksi, että luin häneltä putkeen kaksi teosta, joissa taloudellisissa vaikeuksissa kamppaileva naispäähenkilö pakenee ongelmiaan maalle ja keksii siellä loistavan bisnesidean. Tässä ei perustettu uutta firmaa, ja muutenkin avainhenkilöiden haaveet pysyivät suht maltillisina. Luontokuvausta oli vähemmän, ja pääpaino oli uusissa ja vanhoissa ihmissuhdesotkuissa.

Kaipa Mansellin kaltaisten kirjailijoiden menestys pohjautuu siihen, että ne tarjoavat samastumispinnan monen ikäisille ja eri elämäntilanteissa oleville lukijoille. Mieluummin luen tällaista viihdettä kuin vaikka menopaussikirjallisuutta, jossa vitsaillaan rehvakkaasti tulevalle virtsankarkailusuojien tarpeelle. Kuitenkin teos sijoittuu brittiläisen chicklitin kartallani kesyyn päähän.

Kesyys tai lempeys eivät aina välttämättä ole synonyymeja huonolle kirjallisuudelle, sillä tunnemme kaikki ne elämäntilanteet, joissa sielu ei jaksa ottaa vastaan raskasta pahoinvointioksennusta tai graafista seksuaalista tykitystä. Tällöin on ookoo nauraa Tinder-sovelluksen sarjadeittailijoille, joiden perimmäinen motiivi on saada nainen maksamaan kalliit viinipullot merenrannan osteriravintolassa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 24: Kirjailija on julkaissut yli 20 teosta.

 

Pulaan hankkiutumisen taiteesta

smart

Teos: Elizabeth Gilbert: Tyttöjen kaupunki. (Gummerus, 2020)

Suomennos: Taina Helkamo

En kuulunut 00-luvulla niihin, joiden seinällä luki kissankorkuisin kirjaimin Eat Pray Love, mutta Elizabeth Gilbertin voimaannuttavan sinkkumatkailun opas kolmeen I:llä alkavaan maahan kuitenkin on jäänyt mieleen kelvollisena laatuviihteenä. Olen lukenut teoksen jatko-osankin, jossa pohdittiin avioliiton kulttuurihistoriaa. Näin ollen yllätyin positiivisesti, kun postiluukusta kolahti muutama viikko sitten Gilbertin esikoisromaanin suomennos ennakkokappaleena, sillä kolmas omaelämäkerrallinen teos häneltä ei enää olisi houkutellut samalla voimalla.

Tyttöjen kaupunki keskittyy 1930-40-lukujen New Yorkiin, ja sen teatterin ja showbusineksen maailmoihin. Teoksen nimi viittaa varsinkin toisen maailmansodan aikaan, jolloin naiset pyörittivät miljoonakaupunkia isänmaallisessa hengessä. Romaani on yllättävän sosiaalihistoriallinen, ja sen keskiössä on Brooklynin työväenkortteleissa sijaitseva revyyteatteri The Lily Playhouse.

Teatterin johtajana toimii Peg Buell, maailmaa kiertänyt eksentrinen täti-ihminen, joka oppi viihdealalle ensimmäisen maailmansodan aikana sotilaiden viihdyttäjänä Britanniassa. Pegin aviomies Billy on lahjakas ja pitelemätön käsikirjoittaja, joka on hylännyt vaimonsa makeamman Hollywood-elämän imussa. Peg on alalle antautunut työmyyrä, joka asuu seurueineen murenevassa teatterirakennuksessa, ja antaa brittiläisen Olive-sihteerinsä hoitaa pennin venytyksen. Teatteri elää köyhän kansan maksamilla lipputuloilla, joten ohjelmiston on vastattava osittain lukutaidottoman siirtolaisväen odotuksia.

Tarinan kertoja on Pegin veljentytär Vivian Morris, joka on kasvanut vakaissa oloissa Uudessa Englannissa ja jolta odotetaan säädyn mukaista avioliittoa collegesta valmistumisen jälkeen. Valitettavasti Vivianin opinnot hyvämaineisessa Vassar Collegessa keskeytyvät, ja hän päätyy Peg-tädin hoiviin New Yorkiin onneaan onkimaan. Täti ei salli perillisensä kokeilla kuluttavaa showtytön hommaa, vaan pukuompelijan työ on kunniallisempi vaihtoehto Vivianille. Puvustuksen maailma imeekin uteliaan nuoren naisen mukaansa, ja hän elää elämäänsä vahvimmin juutalaisen Lowtskyn perheen käytettyjen vaatteiden kaupassa metsästämässä Lanvinin leninkejä.

Vivianin nuoruuden katkaisee sota, vaikka tämä on saanut johdatuksen paheiden pesiin jo ennen sodan alkamista. Matkaoppaana pulaan hankkiutumisessa toimii italialais-puolalainen showtyttö Celia, joka pian muuttaa Vivianin kortteeriin potemaan ikuisia krapula-aamujaan. Myös Peg-tädin elämää varjostaa alkoholiongelma, vaikka hän pystyykin hoitamaan työnsä juomisen kalenterin keskellä. Täti toimii yläluokkaisen sukulaisensa nimellisenä holhoojana, mutta käytännössä Vivianilla on vapaat kädet hankkiutua ikävyyksiin kaupungin lukuisilla klubeilla.

Romaani kertoo sukupolvesta, joka eli seksuaalisen vapautumisen ensimmäistä aaltoa ja toimi monella tapaa moniarvoisuuden edelläkävijöinä maassa, jossa moraalinen ilmasto vaihteli poliittisten muutosten kourissa. Vivianin kokema rappioelämä on omalla tavallaan loistokasta, vaikka showtyttöjen elämää varjostaa jatkuva raskauden ja sukupuolitautien pelko. Nuori nainen kokee ainoan tulenpalavan rakkautensa teatterin kukkopoika-Anthonyn kanssa, mutta romanssin katkaisee siveyspoliisin roolin ottava Walter-veli. Molemmat sisarukset ovat lopettaneet akateemisen uransa, mutta Walter kokee olevansa oikeamielisen patrioottinen siskonsa vartija.

Suuri osa tarinan glamourista liittyy pukuompelun maailmaan, johon Gilbert on perehtynyt monipuolisesti. Rappioelämän kuvaus ei varsinaisesti hätkäyttänyt minua, eikä tarinan tarkoitus ole rypeä sosiaalisten ongelmien suossa. Sodanjälkeisen elämän kuvaus jäi mielestäni hieman vaisuksi, ja olisin viihtynyt pidempään 1930-40-lukujen tunnelmissa. Kokonaisuutena romaani on kuitenkin valloittava, ja kertoo uskottavasti parrasvaloja karttavan käsityöläisen tarinan, johon kuului paljon muutakin kuin ginin litkimistä ja satiaistartunnan välttelyä.

Yksi keskeinen romaanin teema on henkinen sukulaisuus, ja urbaanit itse valitut perheet, jotka eivät aina rakennu verisukulaisuuden ajatukselle. Vivian etääntyy sodan aikana rikkaista vanhemmistaan, eikä elä näiden kustannuksella nuoruusvuosien jälkeen.  Vanhemmuuden kokemuksen hän saa yksinhuoltajaystävän pojan varaäitinä, ja jossain vaiheessa hänen elämäänsä tulee Angela, nuorempi nainen, joka toimii kertomuksen kuulijana.

Suomenkielisen version julkaiseminen ajoittuu hyvin lomaltapaluun tunnelmiin, pimeneviin iltoihin ja kaupungin kahviloissa ja baareissa luettavaksi. Luontosuhdetta romaanissa ei ole nimeksikään, vaan teos on meluisa ja kiihkeärytminen kuten kontekstinsa. Toki teosta voi luonnehtia chicklit-teokseksi valittujen teemojen pohjalta, mutta runsas historiallinen taustoitus, musiikilliset ja kirjalliset viitteet ja myös poliittisen elämän läsnäolo tekevät siitä laadukasta, älyllistä viihdettä. Etnisiin vähemmistöihin kuuluvia hahmoja teoksessa on runsaasti, mutta rotuun ja uskontoon liittyviä kysymyksiä ei käsitellä kovin syvällisesti. Ryhmien välillä ei esiinny merkittäviä jännitteitä, ja tarina on kerrottu omasta sosiaaliluokastaan irtaantuneen WASP-kaunottaren näkökulmasta.

Pidin romaanissa eniten sen alkuvaiheen teatterituotannon kuvauksista ja elämästä köyhän teatterin kulisseissa, mutta loppua kohti tarinan aika-akseli tiivistyi ja draaman kaari löystyi. Tämän vuoksi kirjan lukeminenkin kesti pari viikkoa, mikä tosin ei kaltaisellani pikalukijalla ole välttämättä huono merkki. Yleensä se merkitsee, että teos on antanut jotain uutta ajateltavaa, kun taas jouhevan hyvän mielen bulkkiviihteen nieleksin purematta.

Tässä teoksessa vakka ei etsi kanttaan, eivätkä prinsessat saa pitää elämiensä prinssejä, vaan romaanin keskeinen viesti liittyy seksuaalisuuden monimuotoisuuteen, ja mahdollisuuteen suhtautua siihen itseilmaisun keinona perinteisten parisuhdekuvioiden ulkopuolella. Tämänhetkisessä Yhdysvaltojen poliittisessa ilmapiirissä teoksen maailma tuntuu jopa raikkaalta tuulahdukselta, ja muistutuksena myöhemmän ”kehityksen” pysähtymisestä ja maan henkisestä taantumisesta. New York ennen kiinteistömogulien poliittista valloitusta on ollut kiinnostavampi paikka kuin se on nykyään, ja vaikka romaanin henkilöt eivät ole erityisen poliittisia, teos on tribuutti menneiden aikojen identiteettipoliittisille taistoille.

Kehopositiivisuudella voittoon

Teos: Simona Ahrnstedt: Kaikki tai ei mitään (WSOY, 2020)

Suomennos: Virpi Vainikainen

Äänikirjan lukija: Kati Tamminen

Olisinpa parikymppinen ja töissä tukholmalaisessa mainostoimistossa. Tai no jaa, ei tuo ole missään elämäni vaiheessa kuulunut unelmien kärkikaartiin. Mainostoimistouralle yritin hakeutua kerran, nuorena opiskelijana, kun ajattelin sieltä irtoavan helppoa rahaa, mutta suurempia maailmanvalloitushaaveita ei tuohon hakuun liittynyt. Tämän lisäksi tiedetään, että moni kirjailijanalku on elättänyt itseään copywriterinä ennen läpimurtoaan. Vanhassa maailmassa copywriterinä taisi pärjätä, jos oli nopeaälyinen ja nokkela; nykyään tämä ei riitä, vaan on oltava lipeä verkostoituja, trendisetteri ja edelläkävijä myös oman kulutuksen suhteen. Eletään vaikuttajien maailmassa, jossa hemmotellut prinsessat kiukuttelevat, jos jäävät ilman perjantai-illan avajaiskierrosten goodie bageja.

Simona Ahrnstedtin business lit-aiheisia romaaneja on minulle suositeltu, mutta tähän uusimpaan tartuin lähes sattumalta. Kansiteksti lupasi kinkkistä työpaikkaromanssia, jossa copywriter iskee pubista miehen, joka seuraavana päivänä osoittautuu firman uudeksi esimieheksi.

Olen vuoden sisällä lukenut kahta kotimaista teosta, jotka sijoittuvat mainosmaailmaan, Olga Kokon Munametsän (2019) ja Hanna Arvelan Tukholma-syndrooman (2020). Kummastakaan en pitänyt, ja Arvelan teos jäi kesken, vaikka siinä oli viihteen lisäksi varsin osuvaa yhteiskuntakritiikkiä. Hyvät uutiset siis ovat, että Ahrnstedtin teos oli huomattavasti monipuolisempi kuin Munametsä ja vetävämmällä tavalla kirjoitettu kuin Tukholma-syndrooma. 

Romaanin päähenkilö Lexia Vikander on edennyt mainosurallaan komeetan lailla, vaikka kärsiikin omaan kehoon liittyvästä itsetunto-ongelmasta. Hän on koulukiusaamisen uhri tukholmalaisesta eliittikoulusta, ja hänen pahin kiusaajana onkii edelleen samalla ankkalammikolla kuin hänkin. Näissä piireissä suurin osa työpaikoista saadaan suhteilla, eikä Kauppakorkeakoulun kellokkaita pelota bisnesuralla samat asiat kuin taviksia.

Lexian uusi pomo Adam Nylund on lapsena ja nuorena kokenut kovia, mutta löytänyt jo varhain varakkaan mentorin, joka myös ponnistaa työväenluokasta. Adamille ura on kaikki kaikessa, ja hän on onnistunut luomaan itselleen täydellisen teflonpinnoitteen, joka ei kieli yksityiselämän kupruista. Lexia rakastuu Adamiin puhtaan kemiallisista ja ulkonäöllisistä syistä; miehen käytöksessä olisi parantamisen varaa, eikä hänessä oikeastaan ole persoonallista särmääkään, ainakaan työpaikalla esitettäväksi.

Lexian haasteena on luoda uuden ajan kehopositiivinen alusvaatekampanja, johon kaikki firman työntekijät ja muut ympärillä hässivät ”vaikuttajat” eivät suhtaudu kannustavasti. Lihavien mallien käyttäminen on mainosmaailmassa se viimeinen linnake, johon edelleen saa kohdistaa omia ennakkoluulojaan, jopa vihapuhetta, kun muiden vähemmistöjen mollaaminen on muodostunut paheksuttavaksi.

Kirjan rakkaustarina muistutti minua 80-luvun naisten viihdekirjoista, joissa päähenkilöllä edelleen oli romanttisia haaveita seksikkään komistuksensa suhteen. Työpaikan erotiikkaa tihkuvan valta-asetelman suhteen jo pelkäsin, että tarina muokkautuisi pohjoismaiseksi versioksi teoksesta Fifty Shades of Gray (jota kykenin lukemaan n. 30 sivua), mutta ei tämä aivan mammapornoksi äitynyt.

Hyvää tarinassa oli se, että loppua kohti päähenkilölle kehittyi muutakin historiaa kuin työhistoriaa, ja että Adamin taustalta paljastui yllättävää rosoa ja myös traumataustaa. Romaanin draaman kaari pysyi koossa, ja päähenkilöt onnistuivat säilyttämään inhimillisyytensä oloissa, jotka ruokkivat narsismia, egoismia ja laskelmoivaa tunnekylmyyttä.

Kuitenkin teos jäi omassa kuplassani kolmen tähden kokemukseksi siksi, etten luultavasti muista siitä paljoa enää vuoden kiriessä kohti toista puoliskoaan. Kirjassa kuvattu maailma edustaa ensimmäisen maailman etuoikeutetun kärjen huippua, tavalla, johon suomalainen kirjailija ei aivan yllä, koska meillä usein on taustalla kahdesti evakkoon lähteneet isovanhemmat ja rehevä itkuvirsiperinne. Onneksi on, niin on muutakin kirjoitettavaa kuin seksistä teräksisten kahvikoneiden huminassa.

Latvialaisen runouden muistopuussa

Teos: Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja (Gummerus, 2020)

Suomennos: Paula Takio

Äänikirjan lukija: Anniina Piiparinen

Nina Redmond on 29-vuotias sivukirjastovirkailija Birminghamissa, jonka vaatimaton ura tuhoutuu massiivisen keskustakirjastohankkeen myötä. Hän on onnistunut omistamaan elämänsä lukemiselle ja lukemisista vinkkaamiselle, ja jos hän seurustelisi, hänen olisi vaikea kuvitella suhdetta miehen kanssa, joka ei harrasta lukemista.

Työnantajan järjestämässä kehysriihiseminaarissa Ninaa pyydetään lausumaan ääneen vaihtoehtoinen urahaaveensa, jos mäihä ei käy kirjaston jatkopaikkojen suhteen. Hän uskaltaa kertoa, että on haaveillut pienen kirjakaupan pitämisessä jossain, missä ei ole digiloikkaan kannustavia kansalaisten olohuoneita. Jossain, jossa työttömyyttä ei hoideta kirjastoissa pidettävillä mindfulness-kursseilla.

Teos Uusia lukuja ja onnellisia loppuja on ollut lukulistallani siitä saakka, kun siitä kuulin, vaikka jo nimen pohjalta lukija voi odottaa äärimmäistä feelgood-proosaa. Tämä kahdestakin syystä: viime matkallani Britanniaan vietin paljon aikaa Birminghamin uudessa kaupunginkirjastossa, jota tässä teoksessa morkataan ymmärrettävistä syistä, ja olen myös haaveillut joku päivä pääseväni Skotlantiin majoittumaan erääseen antikvariaattiin, jonka asukkaat saavat pitää kauppaa majoitusviikkonsa ajan. Romaani tuntui minua varten kirjoitetulta, joten en välittänyt sen yltiöoptimistisesta mielialasta, jossa en itse juuri nyt kylve.

Blogissani on ollut jo toinen pidempi tauko tänä vuonna, ja keskeneräisten juttujen sumaa on helppo alkaa purkaa teoksesta, joka ei pahemmin aiheuttanut päänvaivaa juonen tai kielen tasolla. Teoksen nerokkain osuus liittyi junamatkailuun, ja kirjojen salakuljetukseen tavarajunissa öiseen aikaan. Poistuttuaan Birminghamin lähiön turvatyynyvyöhykkeeltään Ninasta kuoriutuu varsinainen femme fatale, ja lyhyen aikaa hän kipuilee jopa kahden miehen loukossa. Toinen kosijoista on charmantti luppakorvansilmäinen latvialainen junamekaanikko Marek, joka ripustelee Ninan kylän ohi kulkiessaan venäjän- ja latviankielisiä runokirjoja rakastavaisten merkittyyn puuhun.

Marek oli hahmona ihan jees, vaikka hänen perhevelvollisuutensa eivät tehneet hänestä kaikista varteenotettavinta sulhaskandidaattia. Mutta valitettavasti petyin syvästi Highlandin omaan paikalliseen Lennox-kosijaan, jonka tuittuilu, luonnonläheinen pragmaattisuus ja veistokselliset piirteet olivat tälle chicklitin suurkuluttajalle aivan liikaa. Romanssirintamalla siirryttiin siis lupaavan nörttimäisestä ja epävarmasta kerronnasta suoraan Harlekiini-kliseisiin, johon kuului pariskunnan läheneminen lampaan synnytyksessä ja myöhempi kuuma huuma naapurin lampolassa ramman yksinhuoltajan talon yhteisöllisissä remonttitalkoissa.

Romaanissa on aimo annos yhteiskunnallisuutta, joka pelastaa sen vaipumisen märkien päiväunien upottavaan suohon. Muuten vertailin teosta ranskalaisen Agnès Martin-Lugandin Irlantiin sijoittuvaan saagaan, jossa niin ikään etsitään onnellisuutta kirjakaupan pidon ja lampaiden keskeltä. Näissä teoksissa ymmärrys romanssista oli saman sorttinen Austen/Brontë-imitaatio, ja molemmissa tulkinta jää kömpelöksi. Tässä teoksessa oli onneksi roppakaupalla muuta antia, ja varsinkin sivuhenkilöt molemmissa Birminghamin ja Skotlannin päässä ovat kiinnostavampia kuin itse päähenkilöt.

Ninan bisnesidea, eli mobiilin kirjakaupan pitäminen, kuulosti kannatettavalta yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa kirjastoalalta on leikattu määrärahoja huomattavasti. Arkiset kohtaamiset asiakkaiden kanssa ja kirjojen hankkimisen problematiikka kiinnostivat minua erityisen paljon, ja kertomuksena naisyrittäjyydestä tämä teos kuuluu ehdottomasti parempaan päähän kaiken maailman kakku-, lanka- ja potenssilääkeputiikkien jälkeen (en ole lukenut läpi koko galleriaa).

Jenny Colgan (s. 1972) on tuottelias kirjailija, joka on saanut aikaan niin kirjasarjoja kuin yksittäisiä romaaneja. Tämä teos on alku ”Scottish Bookstore”-sarjalle, jonka kolmas osa on tulossa markkinoille tänä vuonna. Voisin heikolla hetkellä sortua seuraavaankin osaan, mutta epäilen saaneeni annokseni paikallista etnografista ilotulitusta jo tämän ykkösosan ruokakuvausten muodossa, ja on mahdollista, että kyllästyisin jatko-osien parissa.

Koronakaranteenin aikana tämän tyyppisten romaanien merkitys on suurempi kuin normiaikoina, ja itsekin kuuntelin teoksen äänikirjana parissa pidemmässä sessiossa. Luulen, että teos inspiroi eniten Skotlantiin matkustamisesta haaveilijoita ja niitä, joiden henkilökohtainen kirjakauppahaaveensa on pidemmällä kuin nojatuolimatkailun tasolla. Olisiko siis kirjakauppa-autolla kysyntää myös Suomen syrjäseuduilla, vaikka meillä kirjastoautojen verkosto on edelleen melko kattava?

Ikuisten sukujuhlien kuokkavieraana

Teos: Katherine Pancol: Aina ei tapahdu surullisia asioita (Bazar, 2019)

Suomennos: Lotta Toivanen

Yksi ensimmäisiä teoksia, joista bloggasin tällä alustalla oli Katherine Pancolin ”krokotiilikirja”, joka aloitti Joséphine-nimisen kirjailijanaisen saagan rääsyistä rikkauksiin. Olin tuolloin haltioitunut kirjailijan höyhenenkeveästä tyylistä, jonka sisään piiloutui rankempiakin teemoja. Pancolin uraa olen seurannut suht uskollisesti, vaikka ”eläinsarjan” seuraaminen on tapahtunut viiveellä.

Krokotiilit, kilpikonnat, Central Parkin oravat, ja nyt tämä neljäs teos, jonka nimessä ei ole eläimiä. Kannessa keltainen linnunpää. Teos tuntuu myös tyylillisesti hieman ilmavammalta kuin aiemmat osat. Tosin en usko, että tarina avautuu kovin hyvin itsenäisenä, tai ainakaan itse en olisi päässyt sen imuun mukaan ilman aiempien osien lukemista. Tässä teoksessa tavataan uusia sukulaisia, jotka ovat tulleet Joséphinen klaaniin mukaan sen jälkeen, kun hän breikkasi kirjailijana. Toinen tyttäristä, Hortense, luo maagista uraa vaatesuunnittelijana ja bloggarina, kun taas nuorempi tytär Zoë etsii vielä itseään.

Romaanissa on uusi avainhenkilö Stella, joka on Joséphinen löytynyt siskopuoli isän salasuhteesta. Stellan varsinainen isä, se, joka hänet on kasvattanut, on pariisilaisen esikaupungin sankari, vastikään kuollut palomies, joka on pelastanut monia henkiä. Ray Valenti on kuitenkin ollut kotioloissa hirviö, eikä Stella kestä ajatusta, että paikallinen lukio ollaan nimeämässä isäpuolen kunniaksi. Myös Stellan poika, lukiolainen Tom, kärsii tästä kytköksestä, vaikka muuten hän onkin rehtorin lemmikki. Stellalla on kädet täynnä perimänsä romuttamon pyöritystä, ja hänen maahanmuuttajataustainen, venäläinen puolisonsa Adrian visioi ahneesti bisneksillä rikastumista.

Paluu tähän maailmaan tuntuu sukujuhlissa kuokkimiselta, hyvässä ja pahassa. Teksti on kovin jutustelevaa, mutta paikoitellen Pancolin kielelliset oivallukset häikäisevät. Runsas kaunokirjallinen intertekstuaalisuus on tässä teoksessa ehdoton plussa, vaikka Emily Dickinjotain runojen lainaaminen äidinkielen tunneilla hieman toistaa itseään loppua kohti. Sivuhenkilöt ovat karismaattisia, vaikkakin heitä olisi voinut karsia rankalla kädellä. En laskenut heidän määräänsä, mutta muistinvaraisesti veikkaisin henkilögallerian lähenevän sataa hahmoa. Kirjan suurin haaste olikin siinä, että uusia henkilöhahmoja esitellään vielä loppumetreillä, mikä ei ole juonen punomisen kannalta optimaalinen ratkaisu.

Kääntäjä Lotta Toivasen kädenjälkeä arvostan kovasti, sillä hän on saanut Pariisin lähiöiden nuorisoslangin soimaan kovin autenttisen kuuloisesti myös suomeksi. Nuoriso ja koulunäkökulmat kiinnostivat minua ehkä enemmän kuin keski-ikäisten bisneshuijaukset ja työhuolet, mutta tykkäsin myös seurata Hortensen muotiesityksen valmisteluja sen hektisimmässä vaiheessa. Pitkälti on lukijan hermoista kiinni, innostuuko hän teoksen kuninkaallisesta kreisihuumorista – ilmeisesti itse tällä kertaa olin tarpeeksi väsynyt nauraakseni kuningatar Elisabethin prepaid-puheluille, mutta aiemmissa osissa koin tämän juonenkäänteen tiimoilla vaivaantumista.

Kyseessä on romaanisika, joka on ahminut kaiken, ja teos tarjoaa viihdytystä kaikenikäisille lukijoille, koska kohtaamisia on paikoitellen neljässä polvessa. Työväenluokkaista näkökulmaa taitaa tässä teoksessa olla vahvemmin kuin aiemmissa, ja se luo henkilögalleriaan syvyyttä.

Ymmärtääkseni myös Mimmit-sarjassa on osittain samoja henkilöitä kuin tässä saagassa, vaikka sen näkökulma on eri. Tähän sarjaan en aikanaan päässyt sisälle, mutta voisin antaa sille uuden mahdollisuuden nyt, kun tiedän jotain yhden sen päähenkilön myöhemmistä vaiheista.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 33: Kirjassa tapahtuu muodonmuutos.

 

Tunnelmointia tuttipuussa

Teos: Amanda Vaara: Heti vapaa (Karisto, 2019)

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Näin joulun alla on lohduttavaa hypätä Villa Venlan majatalon tunnelmiin kirjasarjan kolmannessa osassa. Tämän keski-ikää lähestyvän yksinhuoltajan yrittäjyyttä olemme saaneet jo seurata aiemmissa osissa Yösähköä (2017) ja Pientä fiksausta vailla (2018), ja nyt kierrokset kiihtyvät, kun Venla huomaa olevansa raskaana kolmatta kertaa ilman pysyvää kumppania.

Näissä kuvissa ja tunnelmissa alkaa Venlan joulunvietto maalla jossain Tampereen kupeessa, eivätkä kaikki lähipiiristä ole haltioissaan naisen suuresta uutisesta. Paniikkikohtaukset vaivaavat julkisilla paikoilla, mutta ventovieraat ihmiset tulevat auliisti apuun. Blogia on pakko päivittää yhteistyökumppanien vuoksi, vaikka sieltäkin suunnasta sataa outoja tai pisteliäitä kommentteja. Majatalon vieraisiin mahtuu niin asiallisia kuin vaativia tapauksia, ja jossain vaiheessa yrityksen tilanne karkaa käsistä ilkivallan ja negatiivisen asiakaspalautteen vuoksi.

Lapsen isä on kadoksissa, eikä tiedä raskaudesta, koska suhteen aikana käytettiin pillereitä. Isällä on ollut huumeongelmia, ja todellisuuspako on oirehtinut kroonisena valehteluna, myös triviaaleissa asioissa, jotka eivät liity mitenkään päihteisiin tai pikkurikollisuuteen. Miehen vanhemmat suhtautuvat tähän kuin ikuisena teininä, ja ex-anopin kohtaaminen on kuin tarkkailuluokan vanhempainillassa istumista. Tämän porvoolaisen vanhan rouvan hahmo oli uskottava ja kiinnostava, sillä se kuvasti hyvin niitä huoltosuhteita, joita monilla eläkeikäisillä on jo keski-ikäisiin lapsiinsa.

Venla ei ole 36-vuotiaana kolmannen lapsen äitinä vielä ikäloppu, mutta nuorena esikoisensa saaneena häneltä on jäänyt välistä keskeisiä nuoruuden kokemuksia. Romanttista viritystä hänen elämäänsä mahtuu, vaikka hän on raskaana vastuuttomalle baby daddylle. Ensimmäisen aviomiehen Henrin suhteen uudelleenlämmitysehdotukset ovat irvokkaita ottaen huomioon hänen patakonservatiivisen arvomaailmansa ja taloudellisen ylilyöntiasemansa. Miehen torpedointi on yhteishuoltajuuden vuoksi mahdotonta, joten hän saa jatkaa piikittelyään yksinhuoltajuuden leimaavasta sosiaalisesta statuksesta.

Kirjaan mahtuu vajaa kaksi vuotta elämänmakuista elämää, jossa myös naapurustolla on suuri rooli. Eniten minua jäi pohdituttamaan Venlan pohdinnat nettipohjaisesta yrittäjyydestä, ja sen tietynlaisesta armottomuudesta. Kun yrityksen tukikohtana toimii oma koti, jota on pakko jatkuvasti tuoda esiin asiakkaiden houkuttelemiseksi paikalle, sitä altistaa itsensä myös moninaisille turvallisuusriskeille. Tämä yrittämisen ala on vieläkin lapsenkengissään, ja tuntuu, että Suomessa siihen liittyy paljon naiiviutta ja sinisilmäisyyttä.

Palasin sarjaan, vaikka viime teoksen luettuani ennustin, ettei saaga voi enää tuottaa suuria yllätyksiä. Enkä ollut edelleenkään yllättynyt, mutta teos vei hetkeksi pois lohduttoman harmaasta ja tapahtumaköyhästä päivästä. Ehkä pidin tästä osasta enemmän kuin kakkososasta, mutta uusille sarjaan tutustujille suosittelen silti sen lukemista oikeassa järjestyksessä.