Latvialaisen runouden muistopuussa

Uusia lukujaTeos: Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja (Gummerus, 2020)

Suomennos: Paula Takio

Äänikirjan lukija: Anniina Piiparinen

Nina Redmond on 29-vuotias sivukirjastovirkailija Birminghamissa, jonka vaatimaton ura tuhoutuu massiivisen keskustakirjastohankkeen myötä. Hän on onnistunut omistamaan elämänsä lukemiselle ja lukemisista vinkkaamiselle, ja jos hän seurustelisi, hänen olisi vaikea kuvitella suhdetta miehen kanssa, joka ei harrasta lukemista.

Työnantajan järjestämässä kehysriihiseminaarissa Ninaa pyydetään lausumaan ääneen vaihtoehtoinen urahaaveensa, jos mäihä ei käy kirjaston jatkopaikkojen suhteen. Hän uskaltaa kertoa, että on haaveillut pienen kirjakaupan pitämisessä jossain, missä ei ole digiloikkaan kannustavia kansalaisten olohuoneita. Jossain, jossa työttömyyttä ei hoideta kirjastoissa pidettävillä mindfulness-kursseilla.

Teos Uusia lukuja ja onnellisia loppuja on ollut lukulistallani siitä saakka, kun siitä kuulin, vaikka jo nimen pohjalta lukija voi odottaa äärimmäistä feelgood-proosaa. Tämä kahdestakin syystä: viime matkallani Britanniaan vietin paljon aikaa Birminghamin uudessa kaupunginkirjastossa, jota tässä teoksessa morkataan ymmärrettävistä syistä, ja olen myös haaveillut joku päivä pääseväni Skotlantiin majoittumaan erääseen antikvariaattiin, jonka asukkaat saavat pitää kauppaa majoitusviikkonsa ajan. Romaani tuntui minua varten kirjoitetulta, joten en välittänyt sen yltiöoptimistisesta mielialasta, jossa en itse juuri nyt kylve.

Blogissani on ollut jo toinen pidempi tauko tänä vuonna, ja keskeneräisten juttujen sumaa on helppo alkaa purkaa teoksesta, joka ei pahemmin aiheuttanut päänvaivaa juonen tai kielen tasolla. Teoksen nerokkain osuus liittyi junamatkailuun, ja kirjojen salakuljetukseen tavarajunissa öiseen aikaan. Poistuttuaan Birminghamin lähiön turvatyynyvyöhykkeeltään Ninasta kuoriutuu varsinainen femme fatale, ja lyhyen aikaa hän kipuilee jopa kahden miehen loukossa. Toinen kosijoista on charmantti luppakorvansilmäinen latvialainen junamekaanikko Marek, joka ripustelee Ninan kylän ohi kulkiessaan venäjän- ja latviankielisiä runokirjoja rakastavaisten merkittyyn puuhun.

Marek oli hahmona ihan jees, vaikka hänen perhevelvollisuutensa eivät tehneet hänestä kaikista varteenotettavinta sulhaskandidaattia. Mutta valitettavasti petyin syvästi Highlandin omaan paikalliseen Lennox-kosijaan, jonka tuittuilu, luonnonläheinen pragmaattisuus ja veistokselliset piirteet olivat tälle chicklitin suurkuluttajalle aivan liikaa. Romanssirintamalla siirryttiin siis lupaavan nörttimäisestä ja epävarmasta kerronnasta suoraan Harlekiini-kliseisiin, johon kuului pariskunnan läheneminen lampaan synnytyksessä ja myöhempi kuuma huuma naapurin lampolassa ramman yksinhuoltajan talon yhteisöllisissä remonttitalkoissa.

Romaanissa on aimo annos yhteiskunnallisuutta, joka pelastaa sen vaipumisen märkien päiväunien upottavaan suohon. Muuten vertailin teosta ranskalaisen Agnès Martin-Lugandin Irlantiin sijoittuvaan saagaan, jossa niin ikään etsitään onnellisuutta kirjakaupan pidon ja lampaiden keskeltä. Näissä teoksissa ymmärrys romanssista oli saman sorttinen Austen/Brontë-imitaatio, ja molemmissa tulkinta jää kömpelöksi. Tässä teoksessa oli onneksi roppakaupalla muuta antia, ja varsinkin sivuhenkilöt molemmissa Birminghamin ja Skotlannin päässä ovat kiinnostavampia kuin itse päähenkilöt.

Ninan bisnesidea, eli mobiilin kirjakaupan pitäminen, kuulosti kannatettavalta yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa kirjastoalalta on leikattu määrärahoja huomattavasti. Arkiset kohtaamiset asiakkaiden kanssa ja kirjojen hankkimisen problematiikka kiinnostivat minua erityisen paljon, ja kertomuksena naisyrittäjyydestä tämä teos kuuluu ehdottomasti parempaan päähän kaiken maailman kakku-, lanka- ja potenssilääkeputiikkien jälkeen (en ole lukenut läpi koko galleriaa).

Jenny Colgan (s. 1972) on tuottelias kirjailija, joka on saanut aikaan niin kirjasarjoja kuin yksittäisiä romaaneja. Tämä teos on alku ”Scottish Bookstore”-sarjalle, jonka kolmas osa on tulossa markkinoille tänä vuonna. Voisin heikolla hetkellä sortua seuraavaankin osaan, mutta epäilen saaneeni annokseni paikallista etnografista ilotulitusta jo tämän ykkösosan ruokakuvausten muodossa, ja on mahdollista, että kyllästyisin jatko-osien parissa.

Koronakaranteenin aikana tämän tyyppisten romaanien merkitys on suurempi kuin normiaikoina, ja itsekin kuuntelin teoksen äänikirjana parissa pidemmässä sessiossa. Luulen, että teos inspiroi eniten Skotlantiin matkustamisesta haaveilijoita ja niitä, joiden henkilökohtainen kirjakauppahaaveensa on pidemmällä kuin nojatuolimatkailun tasolla. Olisiko siis kirjakauppa-autolla kysyntää myös Suomen syrjäseuduilla, vaikka meillä kirjastoautojen verkosto on edelleen melko kattava?

Ikuisten sukujuhlien kuokkavieraana

Teos: Katherine Pancol: Aina ei tapahdu surullisia asioita (Bazar, 2019)

Suomennos: Lotta Toivanen

PancolYksi ensimmäisiä teoksia, joista bloggasin tällä alustalla oli Katherine Pancolin ”krokotiilikirja”, joka aloitti Joséphine-nimisen kirjailijanaisen saagan rääsyistä rikkauksiin. Olin tuolloin haltioitunut kirjailijan höyhenenkeveästä tyylistä, jonka sisään piiloutui rankempiakin teemoja. Pancolin uraa olen seurannut suht uskollisesti, vaikka ”eläinsarjan” seuraaminen on tapahtunut viiveellä.

Krokotiilit, kilpikonnat, Central Parkin oravat, ja nyt tämä neljäs teos, jonka nimessä ei ole eläimiä. Kannessa keltainen linnunpää. Teos tuntuu myös tyylillisesti hieman ilmavammalta kuin aiemmat osat. Tosin en usko, että tarina avautuu kovin hyvin itsenäisenä, tai ainakaan itse en olisi päässyt sen imuun mukaan ilman aiempien osien lukemista. Tässä teoksessa tavataan uusia sukulaisia, jotka ovat tulleet Joséphinen klaaniin mukaan sen jälkeen, kun hän breikkasi kirjailijana. Toinen tyttäristä, Hortense, luo maagista uraa vaatesuunnittelijana ja bloggarina, kun taas nuorempi tytär Zoë etsii vielä itseään.

Romaanissa on uusi avainhenkilö Stella, joka on Joséphinen löytynyt siskopuoli isän salasuhteesta. Stellan varsinainen isä, se, joka hänet on kasvattanut, on pariisilaisen esikaupungin sankari, vastikään kuollut palomies, joka on pelastanut monia henkiä. Ray Valenti on kuitenkin ollut kotioloissa hirviö, eikä Stella kestä ajatusta, että paikallinen lukio ollaan nimeämässä isäpuolen kunniaksi. Myös Stellan poika, lukiolainen Tom, kärsii tästä kytköksestä, vaikka muuten hän onkin rehtorin lemmikki. Stellalla on kädet täynnä perimänsä romuttamon pyöritystä, ja hänen maahanmuuttajataustainen, venäläinen puolisonsa Adrian visioi ahneesti bisneksillä rikastumista.

Paluu tähän maailmaan tuntuu sukujuhlissa kuokkimiselta, hyvässä ja pahassa. Teksti on kovin jutustelevaa, mutta paikoitellen Pancolin kielelliset oivallukset häikäisevät. Runsas kaunokirjallinen intertekstuaalisuus on tässä teoksessa ehdoton plussa, vaikka Emily Dickinjotain runojen lainaaminen äidinkielen tunneilla hieman toistaa itseään loppua kohti. Sivuhenkilöt ovat karismaattisia, vaikkakin heitä olisi voinut karsia rankalla kädellä. En laskenut heidän määräänsä, mutta muistinvaraisesti veikkaisin henkilögallerian lähenevän sataa hahmoa. Kirjan suurin haaste olikin siinä, että uusia henkilöhahmoja esitellään vielä loppumetreillä, mikä ei ole juonen punomisen kannalta optimaalinen ratkaisu.

Kääntäjä Lotta Toivasen kädenjälkeä arvostan kovasti, sillä hän on saanut Pariisin lähiöiden nuorisoslangin soimaan kovin autenttisen kuuloisesti myös suomeksi. Nuoriso ja koulunäkökulmat kiinnostivat minua ehkä enemmän kuin keski-ikäisten bisneshuijaukset ja työhuolet, mutta tykkäsin myös seurata Hortensen muotiesityksen valmisteluja sen hektisimmässä vaiheessa. Pitkälti on lukijan hermoista kiinni, innostuuko hän teoksen kuninkaallisesta kreisihuumorista – ilmeisesti itse tällä kertaa olin tarpeeksi väsynyt nauraakseni kuningatar Elisabethin prepaid-puheluille, mutta aiemmissa osissa koin tämän juonenkäänteen tiimoilla vaivaantumista.

Kyseessä on romaanisika, joka on ahminut kaiken, ja teos tarjoaa viihdytystä kaikenikäisille lukijoille, koska kohtaamisia on paikoitellen neljässä polvessa. Työväenluokkaista näkökulmaa taitaa tässä teoksessa olla vahvemmin kuin aiemmissa, ja se luo henkilögalleriaan syvyyttä.

Ymmärtääkseni myös Mimmit-sarjassa on osittain samoja henkilöitä kuin tässä saagassa, vaikka sen näkökulma on eri. Tähän sarjaan en aikanaan päässyt sisälle, mutta voisin antaa sille uuden mahdollisuuden nyt, kun tiedän jotain yhden sen päähenkilön myöhemmistä vaiheista.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 33: Kirjassa tapahtuu muodonmuutos.

 

Tunnelmointia tuttipuussa

Teos: Amanda Vaara: Heti vapaa (Karisto, 2019)

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Näin joulun alla on lohduttavaa hypätä Villa Venlan majatalon tunnelmiin kirjasarjan kolmannessa osassa. Tämän keski-ikää lähestyvän yksinhuoltajan yrittäjyyttä olemme saaneet jo seurata aiemmissa osissa Yösähköä (2017) ja Pientä fiksausta vailla (2018), ja nyt kierrokset kiihtyvät, kun Venla huomaa olevansa raskaana kolmatta kertaa ilman pysyvää kumppania.

Näissä kuvissa ja tunnelmissa alkaa Venlan joulunvietto maalla jossain Tampereen kupeessa, eivätkä kaikki lähipiiristä ole haltioissaan naisen suuresta uutisesta. Paniikkikohtaukset vaivaavat julkisilla paikoilla, mutta ventovieraat ihmiset tulevat auliisti apuun. Blogia on pakko päivittää yhteistyökumppanien vuoksi, vaikka sieltäkin suunnasta sataa outoja tai pisteliäitä kommentteja. Majatalon vieraisiin mahtuu niin asiallisia kuin vaativia tapauksia, ja jossain vaiheessa yrityksen tilanne karkaa käsistä ilkivallan ja negatiivisen asiakaspalautteen vuoksi.

Lapsen isä on kadoksissa, eikä tiedä raskaudesta, koska suhteen aikana käytettiin pillereitä. Isällä on ollut huumeongelmia, ja todellisuuspako on oirehtinut kroonisena valehteluna, myös triviaaleissa asioissa, jotka eivät liity mitenkään päihteisiin tai pikkurikollisuuteen. Miehen vanhemmat suhtautuvat tähän kuin ikuisena teininä, ja ex-anopin kohtaaminen on kuin tarkkailuluokan vanhempainillassa istumista. Tämän porvoolaisen vanhan rouvan hahmo oli uskottava ja kiinnostava, sillä se kuvasti hyvin niitä huoltosuhteita, joita monilla eläkeikäisillä on jo keski-ikäisiin lapsiinsa.

Venla ei ole 36-vuotiaana kolmannen lapsen äitinä vielä ikäloppu, mutta nuorena esikoisensa saaneena häneltä on jäänyt välistä keskeisiä nuoruuden kokemuksia. Romanttista viritystä hänen elämäänsä mahtuu, vaikka hän on raskaana vastuuttomalle baby daddylle. Ensimmäisen aviomiehen Henrin suhteen uudelleenlämmitysehdotukset ovat irvokkaita ottaen huomioon hänen patakonservatiivisen arvomaailmansa ja taloudellisen ylilyöntiasemansa. Miehen torpedointi on yhteishuoltajuuden vuoksi mahdotonta, joten hän saa jatkaa piikittelyään yksinhuoltajuuden leimaavasta sosiaalisesta statuksesta.

Kirjaan mahtuu vajaa kaksi vuotta elämänmakuista elämää, jossa myös naapurustolla on suuri rooli. Eniten minua jäi pohdituttamaan Venlan pohdinnat nettipohjaisesta yrittäjyydestä, ja sen tietynlaisesta armottomuudesta. Kun yrityksen tukikohtana toimii oma koti, jota on pakko jatkuvasti tuoda esiin asiakkaiden houkuttelemiseksi paikalle, sitä altistaa itsensä myös moninaisille turvallisuusriskeille. Tämä yrittämisen ala on vieläkin lapsenkengissään, ja tuntuu, että Suomessa siihen liittyy paljon naiiviutta ja sinisilmäisyyttä.

Palasin sarjaan, vaikka viime teoksen luettuani ennustin, ettei saaga voi enää tuottaa suuria yllätyksiä. Enkä ollut edelleenkään yllättynyt, mutta teos vei hetkeksi pois lohduttoman harmaasta ja tapahtumaköyhästä päivästä. Ehkä pidin tästä osasta enemmän kuin kakkososasta, mutta uusille sarjaan tutustujille suosittelen silti sen lukemista oikeassa järjestyksessä.

Pilkunnusaajan paratiisissa

Anni Saastamoinen: Sirkka (Kosmos, 2019)

Äänikirjan lukija: Pirjo Heikkilä

Anni Saastamoinen on minulle uusi tuttavuus, kirjailija ja toimittaja, joka tuli ennen Sirkkaa tunnetuksi Depressiopäiväkirjoista, projektista, joka kehittyi podcasteista autofiktioksi. Tätä käsissä olevaa teosta on luonnehdittu naispuoliseksi Mielensäpahoittajaksi, vaikka kyseessä on nuorempi, kaupunkilainen hahmo.

Sirkka on syntynyt sivustaseuraajaksi, jonka pedantti luonne saa hänet tarkkailemaan kanssaihmisiään piikikkäästi. Hän on opiskellut yliopistossa, mutta käy yhdentekevässä toimistotyössä paikassa, jossa kollegat syövät A-luokan nakkeja näyttöpäätteillään. Hän edelleen suree eroaan Saulin kanssa, elämän rakkauden, joka harrasti sukkien silitystä. Onnea oli se, kun pariskunta sai kirjansa hyllytettyä aakkosjärjestykseen silkassa sovussa ja yhteisymmärryksessä. Yhdessä saattoi paheksua niitä luopioita, joiden mielestä kirjojen värikoodaus on esteettisesti kiehtova idea.

Sirkan paras ystävä Natalia puhuu rempseästi tilapäisistä hoidoistaan ja tuo kaksikon tapaamiseen aina reilusti viiniä. Kyllä Sirkkakin voi välillä ostaa olutta, mutta naapureiden jatkuva juhliminen saa aikaan hanakoita muistiinpanoja äänihaittojen lokikirjaan. Jos alakerran nuoriso on bailannut kolmesti samassa kuussa, Sirkka muistaa heitä paimenkirjeellä. Havainnot naisen kerrostalokyttäämisestä olivat kieltämättä hieman kulahtaneita.

Kauppojen ilmoitustauluista Saastamoinen saa enemmän irti kuin kerrostalon pesuhuoneen aggressiivis-passiivisesta viestinvaihdosta. Eräänä päivänä hän huomaa lähikauppansa aulassa ilmoituksen hoitokotiin muuttavan Tyynen kissasta, joka etsii uutta kotia. Kissan hankkiminen arveluttaa siksi, että Sirkka on kuullut, että kissa saattaa raadella emäntänsä kaupunkiasunnossa, jos tämä kuolee, eikä kukaan tule kissaa pelastamaan. Tuleeko Sirkasta sitten ikuinen vanhapiika ja hullu kissanainen, jos hän pelastaa vanhuksen rakkaan elämänkumppanin Laitisen?

Natalia ja Sirkan äiti Aili ovat juurevia sivuhenkilöitä, jotka haastavat pedantin naisen tottumuksia ja neurooseja. Äiti on karjalaistaustainen taidemaalari, joka ei ole onnistunut siirtämään tyttärelleen elämänfilosofiaansa. Sirkan painajainen ryhmäliikunnan lisäksi olisi päätyä lähiöpubiin laulamaan karaokea silittämättömissä alusvaatteissa. Haaveena hänellä taas oli ura kirjastovirkailijana, mutta tajuttuaan, kuinka paljon työ pitää sisällään ihmiskontakteja, hän valitsi työn numeroiden parissa konttorissa.

Tähän pieneen romaaniin mahtuu paljon teräviä havaintoja ajastamme ja kaupunkilaisten sinkkuelämästä. Storytel-palvelu oli kategorisoinut teoksen chicklitiksi, mutta itse en löytänyt siitä sitä kepeää viihteellisyyttä, joka yleensä noita teoksia yhdistää. Toki Sirkalla on kommentoitavaa Bridget Jonesin maneereista, eikä hän osaa suhtautua Marie Kondon pirskahtelun käsitteeseen ilman pisteliästä ironiaa. Huumoria teokseen mahtuu ruhtinaallisesti, mutta se on narisevan kuivaa. Parasta kirjassa oli se, että Sirkka pystyy suvereenisti puolustamaan erakkouteen taipuvaista elämäntapaansa, eikä suurimman osan ajasta koe sitä lainkaan ongelmallisena. Teokseen mahtuu myös reipas annos perisuomalaista angstia, pidättyväisyyttä ja jäyhyyttä, mikä kristallisoituu Sirkan ja hänen työkaverinsa, nakkimies-Sepon yksitavuisesta kommunikaatiossa.

Äänikirjana Sirkka oli juuri sopivan mittainen, ja sopivan kuivakkaasti luettu. Suosittelen teosta kaikille, jotka ovat kyllästyneet (nais)viihdekirjallisuuden angloamerikkalaiseen kohkaamiseen. Tässä kirjassa oli sopivan verkkainen poljenta, ja kiltin ihmisen vastarinnan kuvauksena teos yllättää hiljaisella viisaudellaan.

Annos toosaproosaa

Teos: Olga Kokko: Munametsä. (S&S, 2019)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Linnea on kolmikymppinen urbaani sinkku, töissä mainostoimistossa, ja urasuunnittelussaan alisuoriutumisen mestari. Hänen uusin asiakkaansa odottaa häneltä nerokkaan hienotunteista kampanjaa intiimipyyhkeistä, jossa korostuisi elämänhallinnan teema. Projekti on Linnealle pöyristyttäviä luovia ideoita tykittävä, mutta ideat eivät herätä ihastusta neukkareiden asiakaspaltsuissa. Kaiken kukkuraksi mainosmaailma on auttamattoman seksistinen, ja kampanjoita jaetaan tekijöilleen kategorisen sukupuolittunein perustein.

Vapaa-aikanaan Linnea seikkailee munametsässä pääkaupungin hipsteribaareissa, ja kirjoittaa metsästämisvietistään blogia nimeltä Toosaproosaa. Tekopirteän ärsyttävä ”Moikka moi” on Linnean vakiokuittaus blogin lukijoille, ja postaukset ovat enimmäkseen elinkeskeisiä. Linnea on häpeilemättömän sitoutumiskammoinen, eikä hän ainakaan pode vauvakuumetta hengaillessaan äitiyteen kadonneitten ystäviensä seurassa. Toisaalta hän pelkää työttömyyttä ja yksinäistä, köyhää vanhuutta, jota enteilevät jo ensimmäiset harmaat häpykarvat.

Äänikirjana teos on kaoottinen, koska Kokon tyyli on runsaan tajunnanvirtaista, vapaata assosiaatiota. Lukija Usva Kärnä on innostuneen nuorekas, mutta hän kuulostaa liioitellun pääkaupunkilaiselta pissikseltä, ainakin omaan makuuni. Monet tekstiin liittyvät ongelmani johtuivat siis kuuntelusta, mutta en myöskään jaksanut vaihtaa formaattia kesken kaiken. Kuuntelin teosta todella lyhyissä pätkissä, ja siksi myös keskittymisessä oli haasteita. Koin myös paikoitellen olevani liian vanha eläytyäkseni vauhdikkaan ja totaalisen itsekeskeisen Linnean elämismaailmaan. Tämä teos ei siis ollut tarkoitettu minulle, ja ehkä siksi myös arvion kirjoittaminen on turhaa.

Parasta kirjassa on varmasti kielellinen ilotulitus, ja kaikki lempinimet, joita Linnea keksii omalle toosalleen ja kohtaamilleen munille. Työelämään liittyvät havainnot ovat teräviä, mutta ne eivät välttämättä inspiroi niitä, jotka eivät elä pääkaupunkiseudun luovan luokan prekaarissa kuplassa. Ystävyyden kuvauksissa varsinkin homoseksuaali Eero-bestis, jonka kihlautumisista Linnea on mustasukkainen, tuntui hieman stereotyyppiseltä, mutta toisaalta Linnea tuntui soveltuvimmalta pitkiin ystävyyksiin. Perheellinen Ilona taas toi Linnean elämään uutta ajateltavaa, ja huolimatta perhekiireistään hän oli esimerkillisen lojaali sekoilevalle ystävälleen.

Olen blogissani aiemmin arvioinut muun muassa Henriikka Rönkkösen ja Kaisa Haatasen teoksia, ja näen Kokon teoksessa vastaavan potentiaalin. Myös noita kahta muuta kirjailijaa olen lukenut fiilispohjalla, ja myös Rönkkösen kohdalla toennut, ettei hänkään ole kirjailijani. Paikoitellen löydän myös hengenheimolaisuutta Antti Holman viimeaikaisten blogitekstien kanssa, vaikka Antti ei avaudu intiimielämästään yhtä antaumuksellisesti. Kyllä minulle humoristinen aivot narikkaan-tyyppinen kreisibailaus kelpaa, mutta sellaiseenkin toivon jotain yhteiskunnallista tai poliittista ulottuvuutta. Tässä kirjassa tuntui, että Linnea räävittömine seksijuttuineen ja sosiaalisen sopeutumisen ongelmineen oli sitten kuitenkin myötävirtaan uija ja kapinassaan niin kovin yksityinen. Oikeastaan ihastuin kirjassa vain yhteen hahmoon, Kaislaan, joka ei selviä yhdestäkään kauramaidon ostokeikasta lähikauppaan ilman poliittista kriisiä, mutta häneen tekstissä oli vain ohimenevä maininta.

Chicklit-kirjana teos onnistuu kuitenkin siinä, ettei Linnea vaikuta kovin kulutus- tai ulkonäkökeskeiseltä tai materialistiselta, eli teoksessa shoppaillaan vähän. Itse taidan sitten kuitenkin viihdekirjoissa olla romantiikan ystävä, jos romantiikka on jollain tasolla älyllistä, tai jopa ironista, kuten se oli juuri lukemassani Niina Meron teoksessa Englantilainen romanssi.

Jään innolla odottamaan muita arvioita teoksesta, ja uskon, että jollekulle toiselle tämä on vapauttava lukukokemus.

Huuhaahumanistin märkä uni

Teos: Niina Mero: Englantilainen romanssi (Gummerus, 2019)

Kun kirja lähtee liikkeelle Tampereen Tammelantorilta ja päätyy aateliskartanoon Oxfordin lähelle, asetelmassa on jotain niin vastustamatonta, etten voi jättää sitä lukematta. Niina Meron Englantilainen romanssi on siitäkin rehellinen viihdekirja, että se toteaa tyylilajin jo nimessä.

Teoksessa Nora saa kutsun Helin häihin, ja hän tekee kaikkensa välttääkseen niihin lähtemistä. Heli on hänen ei-biologinen siskonsa, jonka kanssa hän kasvoi Heinolassa sen jälkeen, kun hänen isänsä perusti uusperheen. Tomera ja toiminnallinen Heli onnistui jo lapsena päättämään asioita introvertin kirjatoukka-Noran puolesta, ja sama tendenssi eskaloituu häiden aattona. Heli lähettää Noralle lentoliput, ja saapuu sulhasensa kanssa siskoa vastaanottamaan Gatwickin lentokentälle.

Nora on nainen täynnä paradokseja, ja erikoisinta on, että tämä Shelleyn runoudesta gradua väsäävä nainen ei ole koskaan käynyt Britanniassa. Hän on niin rakastunut 1800-luvun romantiikkaan, että hän pelkää nyky-Britanniaan matkustamista ja täydellisen mentaalisen illuusion särkymistä. Kaiken kukkuraksi hän on Helille raivoissaan siitä, että tämä on ryöstänyt häneltä jopa Britannian. Heli kun ei koskaan ollut haaveillut kävelyistä goottilaisissa puutarhoissa, hän vaan rakastui aateliseen brittimieheen. Helin käsitys romantiikasta on itkeskelyä viinilasiin Ed Sheeranin soidessa, ja siksikin Nora kammoaa ajatusta kaason roolista.

Sisarkateus onkin teoksen keskeinen teema, eikä hyvin mene Helin sulhasella Markillakaan. Markin veli James on kadonnut tai kuollut, ja perhe on jämähtänyt outoon surun ja tapahtumien totaalisen kieltämisen tilaan. Mark on aina ollut veljistä kiltimpi ja kunnollisempi, ja hän kokee jäävänsä paitsioon jopa omien häidensä aattona. Muistutuksia oudon taidemaalariveljen intohimoista on kaikkialla, ja kartanon talouskin on kuralla osittain Jamesin huumevelkojen vuoksi. Toisaalta Mark on sitoutunut kartanon pitoon, ja niin on Helikin. Noraa hämmentää, kuinka nopeasti Heli on oppinut aateliston käyttäytymiskoodit ja hillityn charmin.

Pidin kirjassa eniten kirjallisuusviitteistä ja vinksahtaneesta huumorista, vaikkakin osittain se rakentuu pinttyneiden kliseiden toistolle. Aatelismiehet tuoksuvat kirjapölylle ja Darjeeling-teelle, hovimestarin sarkasmi on pisteliästä, ja vieraille tarjotaan aina kurkkuvoileipiä. Black Books-antikvariaatin ilmaantuminen Oxfordin raitille nauratti eniten, koska satun olemaan tuon ilkeän pisteliään sarjan suuri fani. Populaarikulttuurin viitteitä on loputtomasti, ja pidin kyllä soveliaana, että unelmahäissä soitettiin Morrisseytä kaason kaoottisen puheen jälkeen.

Olisin ollut totaalisen liekeissä tästä kirjasta lukioikäisenä, aikana ennen kuin aloitin englantilaisen filologian opinnot. Itse en sitten sairastunut Shelley-kuumeeseen, vaan postkoloniaali kirjallisuusteoria pilasi romanttiset brittihaaveeni pysyvästi. Sattumoisin olen käynyt Italiassa Shelley-maisemissa, ja kävellyt ”rakastavaisten polulla” Bagni di Luccan kylässä, jossa Shelley majaili yhdessä rakkaan vaimonsa Maryn kanssa vuosina 1818-22. Myös Mero viittaa Shelleyn elämän italialaisiin vaikutteisiin ja traagiseen kuolemaan veneilyonnettomuudessa Viareggion edustalla. Romaani siis onnistui viemään minut mielikuvissani muuallekin kuin Gallow Housen aavemaisiin huoneisiin, hulluruohon ja pääkallokiitäjien maustamiin hallusinaatioihin.

Myös Tampere-osiot ovat herkullisia, eivätkä jää yhtään brittimeiningin varjoon. Suomalainen pitkävihaisuus on Meron mukaan yhtä pinttynyttä kuin Sodankylän LIDL:in avajaisissa, jossa muistutettiin vielä Lapin poltosta. Harmitti tosin, ettei hääkuvaukseen mahtunut morsiamen ryöstöä eikä puukkohippasia: Helin pidättyväiset aatelissukulaiset lämpenivät suomalaiselle perinnekulttuurille varsin nihkeästi.

Kirjaa suosittelen muillekin kuin anglofiileille, tosin sillä varoituksella, että brittikulttuurin tykitystä kirjassa on laidasta laitaan, jopa siihen pisteeseen saakka, että olo on kuin kävelisi etnologisessa museossa. Teoksen asetelmaa ei kannata ottaa liian vakavasti, vaan kyseessä tosiaan on pitkälle edistyneen englantilaisen kirjallisuuden opiskelijan märkä päiväuni.

Ilokseni huomaan myös, että voin kuitata HELMET-haasteessa tällä kohdan 23: ”Kirjan nimessä on joku maa.”

Yksinäisyys on syöpäkasvain

Teos: Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (WSOY, 2018)

Käännös: Sari Karhulahti

Eleanor Oliphant on kolmikymppinen reskontran hoitaja Glasgow’sta, joka pitää ristisanatehtävistä, BBC:n luontodokumenteista ja vodkan juomisesta viikonloppuisin. Hänellä käy kaksi kertaa vuodessa sosiaalityöntekijä kotikäynnillä, ja sähkömittarin lukija ovella silloin tällöin. Hän on asunut samassa kaupungin vuokra-asunnossa 17-vuotiaasta saakka eikä ole koskaan kutsunut vieraita kotiinsa. Työpaikalla häntä siedetään, mutta hänen omituinen töksähtelevä kommunikaationsa on kaveriporukoihin integraation esteenä. Firma keskittyy graafiseen suunnitteluun, ja maksaa Eleanorille surkeaa palkkaa. Kuitenkaan hän ei ole ajatellut hakea muita töitä, koska urasuunnittelu ei kuulu hänen elämänsä avainsanoihin.

Eleanor kärsii yksinäisyydestään, mutta on vuosien varrella oppinut hyväksymään sivustaseuraajan roolin. Nuorena hän on seurustellut lyhyen aikaa väkivaltaisen miehen kanssa, mutta on jo miltei haudannut haaveensa uudesta parisuhteesta. Yhtäkkiä hänen elämäänsä tulee kaksi miestä: työpaikan it-tukihenkilö Raymond ja kaukoihastus, muusikko Johnnie. Raymond onnistuu murtamaan tunnelukkoja Eleanorissa, ja pian hän alkaa käydä miehen kanssa lounaalla kepeän toverillisesti. Eleanor oppii piinallisen hitaasti käyttäytymään myös pubeissa, mutta alkoholin suhteen hän on arvaamaton. Suurin osa Eleanorin ajasta kuluu ihmetellessä, kuinka sosiaalisissa tilanteissa kuuluu käyttäytyä, eli hänessä on autismin kirjoon viittaavia tunnusmerkkejä.

Romaani on arkinen, paikoitellen traaginen, mutta jo teoksen nimen perusteella lukija voi päätellä, että jonkunlaista onnellista loppua on odotettavissa. Oikeastaan Eleanor ei voi ollenkaan hyvin, ja sen jälkeen, kun hän vihdoin onnistuu saamaan ystäviä, hänen psyykkisessä voinnissaan tapahtuu romahdus. Naisen itsetuhoinen juominen on hurjaa seurattavaa, hänhän on kulmakaupan tiskillä ostamassa kolmea litraa vodkaa jo aamuyhdeksältä, eikä hänelle sitä vielä siihen aikaan myydä, koska Skotlannin laki ei sitä salli. Enimmäkseen hän hankkii viinaksensa anonyymimmin Tescosta, minkä käytävillä hän viihtyy paremmin kuin baareissa ja kahviloissa.

Eleanorin perheen tragedia avautuu vähitellen, ja juoni pitää hyvin otteessaan tarjoten yllätyksiä vielä lopussakin. Kiinnostavaa tässä oli lastensuojelun jälkihuollon näkökulma: Eleanoria seurataan vielä kolmikymppisenä yhteiskunnan toimesta, vaikka hän on onnistunut opiskelemaan ja käymään töissä koko aikuisikänsä. Äitihahmo on eksentrisyydessään pelottava, karmiva ja sairaalla tavalla älykäs, eikä Elanorin ole helppo päästä äidin henkisestä perimästä eroon. Toisaalta Skotlannissa kukaan ei tunne hänen tarinaansa, sillä hänet on tahallisesti sijoitettu mahdollisimman kauas aiemmasta kodista.

Paikoitellen kirja sortuu jaaritteluun, mutta Eleanorin pitkät monologit kuvastavat uskottavasti yksinäisen ihmisen sisäistä puhetta. Chicklit-vaikutteita on varsinkin siinä, että nainen käy läpi perusteellisen muodonmuutoksen. Käymällä kampaajalla, kynsistudiossa ja tavaratalon pukeutumisneuvojalla hän löytää uutta itsevarmuutta, mutta kaupallisuus on paikoitellen rasittavaa. Toisaalta keventävät teemat ovat tervetulleita teoksessa, jonka pääteema on painava ja vahvan yhteiskunnallinen.

Skottimeininki tuo teokseen sopivaa huumoria, eivätkä yhdetkään juhlat voi onnistua Glasgow’ssa, ellei tarjolla ole nakkipiiloja ja muita voitaikinaan käärittyjä kolesterolipommeja. Kaikki sivuhenkilöt ovat sydämellisiä, kauhujen äitiä lukuunottamatta, ja siinä mielessä romaani on ”hyvän mielen teos” (vaikka inhoankin tuota termiä, käytän sitä nyt ilman ironiaa).

Tämä on Honeymanin esikoisteos, joka on saanut valtavasti kiitosta ja huomiota. Hän on viimeistellyt teosta yliopiston luovan kirjoittamisen kurssilla, ja uskoisin, että se näkyy juonen ja rakenteen tasolla huolellisena toimituksena. Teosta on vertailtu muun muassa Jojo Moyesin tuotannon kanssa: molemmilla kirjailijoilla yhteistä on ainakin tuo yhteiskunnallisuus ja syrjään jääneiden tarinoiden esiin nostaminen.

Näinä päivinä tarvitaan toivoa antavaa kirjallisuutta, sillä yksinäisyys tappaa joka yhteiskuntaluokassa, riippumatta henkilön varallisuudesta. Oli Honeymanilta hyvä valinta, ettei hän päätynyt kuvaamaan äärimmäistä köyhyyttä, vaan henkilöä, joka ongelmistaan huolimatta onnistuu jotenkin pitämään taloutensa pystyssä. Koin myös, että alkoholismin kuvaus oli uskottavaa, eikä siinäkään menty niin äärimmäisyyksiin kuin monissa suomalaisissa vastaavissa teoksissa. Itse ehkä kuitenkin jäin eniten pohtimaan Eleanorin lapsuutta ja traumoista selviytymistä, ja olisin voinut lukea enemmänkin tuosta prosessista. Tässähän oli myös psykologisen trillerin siemen, vaikka se jäi muussa juonen pyörityksessä hieman paitsioon.