Voiko körttikahleista vapautua?

img_1151Antti Heikkisen Pihkatappi (Siltala, 2013) oli löydettävä heti Matkamies maan lukemisen jälkeen. En lukenut teoksia väärässä järjestyksessä, sillä ne ovat itsenäisiä, mutta yhteistä tarttumapintaa niissä on. Molemmat paikantuvat Savoon, molemmissa käsitellään maaseudun rakennemuutosta, ja jotkut päähenkilöistä ovat mukana harrastelijateatterissa. Kumpikaan ei tyhjennä toisiaan. Pihkatappi on sukutarina ja Matkamies maan laajempi yhteisöllinen kudos. Pihkatapissa asutaan syrjäkylällä, Matkamies maan henkilöt asuttavat kirkonkylää. Huumori on viäräleukaista molemmissa, Matkamies maassa ehkä astetta mustempaa.

Pihkatappi on siinä mielessä tyypillinen esikoisteos, että se kertoo kovin Heikkistä itseään muistuttavan nuoren miehen kasvutarinan. Päähenkilö Jussi on Tampereella asuva ilmaisjakelulehden toimittaja, joka eräänä kosteana hiihtolomana alkaa kirjoittaa menestysromaania sukunsa salaisuuksista. Itseironinen pilke on silmäkulmassa, kun hän treenaa Kalle Päätalo-lihaksiaan. Kerronta on paikoitellen päätalomaisen arkista ja kansanomaista; savolaiset päihittänevät kainuulaiset ainakin seksuaalisissa ja muissa ruumiin eritteisiin liittyvissä kaksimielisyyksissä.

Onneksi arjesta irtoavia, kokeilevia elementtejäkin löytyy, sillä muuten teos jäisi edustamaan maakunnallisen murrekirjan piinallista genreä. Murteen määrän sopivuus on aina lukijasta kiinni, eikä siihen ole mitään vakiovastausta. Itse en tässä kokenut itseäni haastettavan liikaa kielellisesti, vaikka murteellisuus oli tässäkin paikoitellen kaiken kattavaa. Matkamies maassa murteellisuus saattaa jo hidastaa tai vaikeuttaa ei-savolaisen lukijan ymmärrystä.

Kirjan nimi viittaa Urho Kaleva Kekkoseen häröllä tavalla, jota en tässä paljasta. Koko tarina lähtee liikkeelle Kekkosen hautajaisista, jotka aikanaan aiheuttivat maansurun umpikeskustalaisessa kylässä. Jussin isovanhemmat ovat niin sisällä keskustapiireissä, että saavat joka joulu Virolaisilta joulukortin, ja Johanneksen kuoltua vielä Kyllikki-leskeltäkin. Muita idoleita kylän universumissa ovat Jaakko Teppo, Jamppa Tuominen, Eino Grön ja Anita Hirvonen. Kylässä eletään niin umpioitunutta elämää, että jopa ”te va kukku te” on eksoottinen ilmaisu. Jussin isäkään ei ole valmis tarjoamaan pojalleen ulkomaanmatkoja, vaikka suurin osa koulukavereista niillä kehuskelee. Poika puetaan Halpa-Hallin verkkareihin ja ilmaisiin mainoslippiksiin, joilla ei koulun pihalla osteta katu-uskottavuutta.

Syvemmällä tasolla Pihkatappi on kertomus surusta, leskeydestä ja yksinhuoltajuudesta. Jussin äiti kuolee toiseen synnytykseen, ja kahden miehen pienperhe välillä kärsii dysfuntionaalisuudesta, vaikka isää ei voida juoppudesta tai huolenpidon puutteesta syyttää. Mummot nousevat merkittäviksi hahmoiksi Jussin elämässä, ja he ovat alusta asti leimallisen vanhoja, perinteisiä mummoja. Tiina-mummon sairastuttua muistisairauteen Rauha-mummo auttaa hänen miestään mummonkaitsimisessa, jotta tämä voi edelleen osallistua itselleen tärkeään kunnallispolitiikkaan. Mummoilta Jussi saa yliannostuksen uskonnollista kasvatusta, ja myös valkoisen Suomen sukuperimää. Mustavalkoisia kuvia katsellen aikuinen Jussi päättelee, ettei mummoilla todennäköisesti ollut edes punaisia lettinauhoja lapsina, niin syvään uurrettua punaviha heillä päin oli.

Körttikahleiden murtaminen ei ole ollut suvussa helppoa, ja vaikka Jussi ei ole erityisen uskonnollinen kaupunkilaisessa arjessaan, myös hän kokee vahvan sukusiteen itseään kahlitsevaksi. Romaanin nykyhetkessä hän on kolmikymppinen potentiaalinen paluumuuttaja, vanha sielu, jota on äkillisesti purrut sukututkimuskärpänen. Hänen pitkä parisuhteensa proosallisen sairaanhoitaja-Petran kanssa ei tunnu kestävän orastavaa taiteilijuutta. Ja juuri taiteilijuus on ollut hiertävä asia myös isän ja pojan suhteessa. Ikänsä turpeeseen sidottu maanviljelisäisä ei voi ymmärtää teatteri-innostusta. Ehkä kovan ruumiillisen työn tekeminen ilman itsensä turhaa korottamista on suvun körttiperimän ydin.

Maalaiselämään liittyvät pienet yksityiskohdat ovat teoksen ehdoton suola, joille nauretaan hyväntahtoisesti. Esimerkiksi naisten keskinäinen kilpailu pitoemännyydestä sukujuhlia järjestettäessä on huvittavaa, ja isän uuden naisystävän paikka pulmallinen. Myrna-kuppien rooli on sukujuhlissa keskeinen, ja uudenaikaiset salaattiviritelmät tarjoamisissa paheksuttavia. Piirakoiden oikeaa rypytystä ei voi oppia kuin pitkän koulutuksen kautta.

Vaikka olen lukenut paljon kansalaissota-aiheisia teoksia, joissa tappaminen ja väkivalta on esitetty raaempana kuin tässä, koin silti kertomuksen Onni Vihtori Taskisen punikintapporetkestä kammottavana. Varkaus on ollut ilmeisen paha paikka sodan aikaan, sillä tämä ei ollut ensimmäinen teos, joka viittaa siellä tapahtuneisiin julmuuksiin. Jussi ei jaa esi-isiensä isänmaallisuutta ainakaan samalla kokemisen ja tuntemisen tasolla, mutta kokee sukuhistorian tuntemisen arvoiseksi.

Kaikista eniten pidin kirjassa 80-luvun maalaislapsuuden kuvauksesta, varhaisista poliittisista muistoista, omituisista sivuhenkilöistä, joita pikkuvanha, vain aikuisten keskellä kasvanut poika tarkkailee muun tekemisen puutteessa. Innostuin siitä yhtä paljon kuin taannoin innostuin nigerialaisen Chigozie Ibioman romaanista Kalamiehet,  jossa myös reflektoidaan lasten ymmärrystä puoluepolitiikasta. Puolueiden symbolit, ilmaislahjat, kuten kalenterit ja lasten käyttö poliittisina maskotteina näytti hyvin samanlaiselta Nigerian ja Suomen syrjäseuduilla. Molemmilla kertojilla on samanlaista pyrkimystä autenttisuuteen, kirjoittamiseen syrjäseudun ihmisten ehdoilla. Ja vaikka Pihkatappi tuntuu kielellisen kompleksisuutensa vuoksi suurelta käännöshaasteelta, en yhtään ihmettelisi, jos ulkomainen kustantaja kiinnostuisi siitä. Teoksessa on samanlaista käännöspotentiaalia kuin esimerkiksi Mikael Niemen Vittulajänkä-teoksessa aikanaan oli (kyseisen romaanin olen lukenut vain ja ainoastaan englanniksi, ja outouttamisen kokemus oli mahtava!).

Pihkatappi on hallitumpi ja eheämpi romaani kuin sitä seuraava Matkamies maan, jossa painitaan suurempien yhteiskunnallisten kysymysten ja laajemman tunneskaalan ympärillä. Ilahduttavaa lukukokemuksessa oli tunne, etten kokenut käyväni aivan samassa paikassa, vaan pientä pohjoissavolaista paikkakuntaa kuvataan eri linssein. Terveyskeskus ja teatteri olivat teoksia yhdistävät ankkurit, mutta henkilöt eivät olleet identtisiä eivätkä heidän ongelmansa. Pidän siis Heikkistä monipuolisena ja itseään uudistavana kertojana, jonka seuraavilta teoksilta jään odottamaan paljon.

 

 

Igbomaan neljä veljestä

kalamiehetKaikki paha juontaa juurensa siitä, että pojat karkaavat kalaan. Poikien kalastus on potentiaalisesti demoninen ilmiö, sillä joen varrella vaanii kylähulluja. Mielenvikaisuus voi tarttua, eikä köyhässä maassa ole säädetty hullujen pakkohoitolakia. Hullut ovat kirjaimellisesti heitteillä ja vaanivat lapsia turuilla ja toreilla. Siksi kunnon pojat pysyvät iltaisin kotona lukemassa läksyjä ja Raamattua.

Näillä premisseillä alkaa nigerialaisen Chigozie Ibioman romaani Kalamiehet (Atena, suom. Heli Naski), joka sijoittuu 1990-luvulle. Romaani kertoo Agwun keskiluokkaisesta perheestä, jonka isä joutuu Nigerian pankin matkatöihin maan pohjoisosaan. Perheen turvallisuuden vuoksi äiti ja lapset jäävät kotikonnuilleen ja isä käy kotona vain joka toinen viikonloppu. Äidin auktoriteetti poikien kasvattajana ei isän poissaollessa ole vakaalla pohjalla, vaan pojat saavat liikaa vapautta. Veljiä on viisi, mutta heistä nuorin on tarinassa pienemmässä roolissa. Kertojana on perheen kolmanneksi nuorin lapsi Benjamin, joka tarinan alussa on noin kymmenvuotias. Isoveljet Ikenna, Bojanonimeokpu ja Obembe lähestyvät jo teini-ikää.

igbo-maskIsällä on suuret suunnitelmat poikiensa suhteen. Hän on jo pitkään aikonut lähettää heidät opiskelemaan Kanadaan, ja suunnitelma etenee jo passien ja viisumien haun tasolle. Maastamuutto on ainoa toivon kipinä, sillä paikalliset koulut ovat läpikotaisin korruptoituneita. Maassa on poliittista kuohuntaa sotilashallituksen aikana, ja vanhemmat kannattavat ”edistyksellistä”, sosiaalidemokraattista MPI-puoluetta. Pojat ovat jopa saaneet rahoitusta opintoihinsa paikalliselta poliitikolta, ja kotia koristaa lahjaksi saatu MPI-kalenteri, josta kaikki ovat ylpeitä. Politiikka ja uskonto kulkevat käsi kädessä perheen arjessa. Perhe vaikuttaa katoliselta, mutta samalla heillä käy valkoihoinen helluntailainen pastori Collins rukoilemassa sen puolesta, että pojat pääsisivät eroon kalastushulluudestaan.

Joenvarren tapahtumat kääntyvät koomisista traagisiksi, kun kylähullu Abulu saa henkisen otteen veljeksistä. Poikia Abulun eläimellinen seksuaalisuus, jätteiden syönti ja huhut miehen insestisestä perheestä kiehtovat, vaikka heitä on kielletty olemasta tekemisissä tämän kanssa. Teosta voikin lukea puheenvuorona länsiafrikkalaisista käsityksistä mielenterveydestä. Nigeriassa on jo 1990-luvulla olemassa modernia mielisairaanhoitoa, mutta sairaalaan joutuminen on suuri tabu. Poikien äiti joutuu huolistaan sekopäistyttyä mielisairaalaan useamman kerran. Isä ei kuitenkaan hylkää vaimoaan, vaan palaa kotiin ja perustaa kirjakaupan.

Teos on kauttaaltaan ruumiillinen. Eritteiden määrä lähenee jo Jouko Turkan tulkintaa Seitsemästä veljeksestä. Eläinvertauksilla on suuri rooli lukujen jäsennyksessä, mutta Ibioma ei sorru käyttämään afrikkalaisista eläimistä yleisimpiä, vaan kirjassa seikkailevat enemmän linnut ja hyönteiset. Kaloista, kalalajeista ja kalastamisen käytännöistä olisin halunnut lukea enemmänkin, mutta Ibioma jättää kalateemansa mystisen salaverhon taa, kiellettyyn maailmaan, joka pidetään vanhemmilta piilossa.

Tunnen jonkun verran nigerialaisia, jotka ovat kertoneet minulle maansa ekokatastrofista – kuivuvista joista, veden saastumisesta öljyllä. Poikien kalastusharrastus voi tuntua jopa nostalgiselta, sillä suurella todennäköisyydellä kaupungeissa asuvat nigerialaislapset nykyään tietävät paljon vähemmän kalan pyynnistä kuin edelliset sukupolvet. Tässäkin teoksessa Akuren kaupunki kasvaa ja kehittyy niin, että kuusi vuotta vankilassa virunut Benjamin ei enää tunnista kaupunkiaan samaksi sinne palatessaan. Kun poikia epäillään rikoksista, osa karkaa suvun kotikylään Igbomaahan, ”puskaan”,  jonnekin Umuahian taa, jonne virkavalta ei helposti eksy.

Olen tyytyväinen siitä, etten lukenut kirjailijan saatesanoja enkä muiden kirjoittamia arvioita ennen teoksen lukemista. Luin kirjaa pienempänä tarinana kuin miksi se on tarkoitettu. Kansallisella tasolla luettuna se laajenee kuvaukseksi neljästä heimosta, joiden yhteiselo on käytännössä mahdotonta – niin eriävät he ovat kulttuurisesti ja uskonnollisesti. Vaikka Abulun hahmo on viihdyttäväkin kaikessa kauheudessaan, hänen hahmonsa on myös kolonialismin metafora. Vain joku täysin pähkähullu britti saattoi keksiä Nigerian, samaan aikaan kun alueen heimoilla oli omia itsenäisyysajatuksiaan. Teos on myös tribuutti Chinua Acheben klassikkoteokselle Things Fall Apart (josta myös on ilmestynyt suomennos, Kaikki hajoaa), vaikka tyylillisesti se ei onneksi imitoi Achebea.

obierikaMainittakoon, että minulla kesti 10 vuotta lukea Things Fall Apart. En yksinkertaisesti nuorempana jaksanut lukea pitkäpiimäisiä maalaiselämän kuvauksia, olivatpa ne Suomesta tai Nigeriasta. Achebe on ollut minulle vaikea kirjailija, kun taas olen pitänyt Wole Soyinkan teoksista kuin hullu puurosta. Kalamiehet taas tuntui teoksena asteen ”vaikeampana”/taiteellisempana kuin esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien teokset. Erityisen paljon pidin igbon kielen runsaasta viljelystä – näin runsasta omakielisyyttä näkee harvoin afrikkalaisissa englanninkielisissä romaaneissa. Asioita ja ilmiöitä ei myöskään selitetty liikaa ulkomaiselle lukijalle, vaan lukija sai tehdä omaa käännöstyötään melko reippaasti.

Kirja jätti minut nälkäiseksi ja vähän säikähtäneeksi. Perheen tragedia lähestyi jo kauhutarinaa, vaikka sen jäsenille ei tapahdukaan erityisen yliluonnollisia asioita. Onneksi Ibioma maustoi tarinaansa myös popkulttuurilla ja jalkapallolla, muuten lukukokemus olisi ollut liian rankka.

Joudun (tai pääsen) luultavasti lukemaan tämän myös englanniksi, vaikka suomennos tuntuikin saumattomalta. Tämä on kirja, jonka haluaisin omistaa, sillä Afrikka-hyllyni ei ole aikoihin saanut uusia lisäyksiä. Yksi kirjavuoden yllättävimpiä helmiä tämä oli – vahvasti kerrottu, klassinen, rajoja rikkova ja kummallisen kodikas.