Älykkö, kotiäiti, piikanen

Berlin 2Teos: Lucia Berlin: Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia (Aula & co, 2019)

Suomennos: Kristiina Drews

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Eilen päättyi BookBeat-tilaus, kirjastot Tampereella ovat edelleen kiinni, ja Ellibsin kirjojen saatavuus on nyt todella takkuista. Rahaa kirjojen hankintaan ei ole, kotoa toki löytyy jonkun verran lukemattomia paperikirjoja, mutta monien kohdalla on painavat syyt, miksi ne ovat jääneet kesken. Addiktilla on nyt vaikeaa, vaikka hallitus lupasi eilen avata kirjastot niin pian kuin mahdollista. Kirjastoon en kuitenkaan aio mennä ennen kuin siellä saa oleilla, sillä lähikirjastoni on liian suppea ja Metso-kirjastossa en osaa käydä ilman hengailua sen ihanassa kahvilassa.

Onneksi Ellibsistä löytyi Lucia Berliniä, ja kyseessä on jo kolmas häneltä lukemani novellikokoelma. Olen nyt siis lukenut kaikki kolme suomennettua teosta, ja saanut varsin kattavan kuvan tämän postuumisti ylistetyn kirjailijaneron elämänvaiheista. Kaikki Berlinin novellit eivät tunnu suoraan omaelämäkerrallisilta, mutta niissä varmasti lähes kaikissa löytyy ainakin ripauksia eletystä elämästä.

Tämä kolmas kokoelma tuntui vähiten viinan- ja huumeenhuuruiselta lukemistani teoksista, ja mukaan mahtuu ainakin kaksi tekstiä, jossa kukaan henkilöistä ei käytä mitään aineita. Novellit sijoittuvat eri vuosikymmenille, ja useaan eri maahan. Tyylilleen uskollisena Latinalainen Amerikka on edelleen teoksessa keskiössä, eli novellit joko sijoittuvat Chileen tai Meksikoon tai niissä pyörii meksikolaisia siirtolaisia.

Tällä kertaa huomioni kiinnittyi varsinkin runsaisiin luonnon ja arkkitehtuurin kuvauksiin. Tässä teoksessa arkkityyppinen tarina on nuoresta perheestä, joka syystä tai toisesta päätyy asumaan jumalan selän taa hylättyyn maalaistaloon tai viidakkoon ”alkuasukkaiden” keskelle, johtuen köyhyydestä, addiktiosta tai muusta eskapismista. Nainen näissä tarinoissa on uinuva intellektuelli, jonka oma tahto on kuitenkin heikko, ja joka on altis itseään vanhemman ja kokeneemman aviomiehen komentelulle. Koska tällaisia tarinoita on kokoelmassa ainakin kolme (nimet ja paikat vaihtelevat), tulkitsen niissä piilevän jotain Berlininkin elämässä toistunutta kaavaa. Naiset ovat tarinoissa usein kotiäitejä, joita mies saattaa kiusoitella ”piikaseksi”, ja miesten lähdettyä he usein jäävät puille paljaille joutuen elättämään lapsikatrastaan lukuisilla hanttihommilla.

Novelleja on tässä kokoelmassa 23, ja kaiken kaikkiaan Berlinin novelleja on koskaan julkaistu 76. Nostan nyt arviossani vain kolme novellia, joista kerron hieman lisää. Luin nämä putkeen kahdessa päivässä, eikä olisi kannattanut kiirehtiä, vaan mieluummin pitää taidepausseja jokaisen välillä.

Novellissa ”Savitiilitalo ja peltikatto” 19-vuotias eronnut kahden lapsen yksinhuoltaja Maya on onnistunut nappaamaan itselleen uuden miehen, Paul-nimisen jazzpianistin, joka käy töissä yökerhossa Alamedassa, Kaliforniassa. Uusperheellä ei ole varaa vuokrata asuntoa kaupungista, vaan he löytävät hylätyn maatilan sopuhintaan paikalliselta meksikolaiselta siirtolaissuvulta. Vuokraemännän hulttioveli Pete ei kuitenkaan pidä järjestelystä, vaan tulee sabotoimaan perheen arkea vanhasta muistista, onhan hylkytalo ja sitä ympäröivä tontti ollut vuosikausia hänen salakapakkansa. Mayaa pelottaa yksin jääminen syrjäiselle tilalle lastensa kanssa, koska Peten ja hänen ryyppykaveriensa touhut ovat arvaamattomia. Välillä Pete yrittää lepytellä nuorta rouvaa tuomalla tälle ruusupensaita istutettavaksi, mutta sielujen sympatia ei näin pienestä lämpene.

Jazzmuusikkoja pesii myös muissa novelleissa, ja monessa tarinassa kertojanainen on seurustellut useamman kanssa tai pettänyt miestään tämän kollegan kanssa. Toisissa tarinoissa dominoiva aviomies on kuvataiteilija, taisi yhdessä olla kirjailijakin. Novellien isähahmoilla on useammin kuin kerran vakava huumeriippuvuus, kun taas naiskertojat ”vain” ryyppäävät.

Novellissa ”La Parca de la Illucíon” on vastaava nuori perhe, jonka isä yrittää vieroittautua huumeista Meksikon viidakkokylässä hyvin kaukana sivilisaatiosta. Tässäkin tarinassa vaimon nimi on Maya ja miehen Bas. Bas on alun perin rikas perijä New Yorkista, jonka muusikon ura on tuhoutunut heroiinin ja kokaiinin vuoksi. Pariskunnalla on kaksi poikaa, joita äiti opettaa kotikoulussa. Tunneille saa osallistua myös paikallisen kotiapulaisen tytär. Perheen arki on, riippuen tulkintavasta, leppoisaa, eheyttävää tai jonninjoutavaa. Mayaa tuntuu eniten huolettavan se, kuinka kauan levoton mies jaksaa tutkia perhosia paratiisissa.

Paratiisi tuhoutuu erään kaupunkireissun jälkeen, kun Acapulcossa asuva diileri saa vihiä perheen asuinpaikasta. Vaikka matka kadotettuun paratiisiin kestää alkeellisilla veneillä ja laivoilla kaksi päivää, eivät he sielläkään ole turvassa aiemmilta kontakteiltaan.

Vähiten tyypillinen novelli kokoelmassa oli ”Eksyksissä Louvressa”, jossa yksinäinen keski-ikäinen  opettajanainen matkustaa Pariisiin suremaan liian monen läheisensä kuolemaa. Vaikka tässä seikkaillaan monessa puhkikuluneessa turistikohteessa, naisen sisäinen neuvottelu oman elämänsä ehdoista, yksinäisyyden sietokyvystä ja kuolevaisuuden hyväksymisestä oli lohdullista ja terapeuttista. Olisinpa maksanut mitä tahansa hetkestä puiston penkillä Tuileriesin puistossa tämän kovia kokeneen ja elinaikanaan vähän arvostusta saaneen kirjailijaneron kanssa. Vaikuttaa siltä, että hän on osannut matkustaa ja eksyä matkoillaan suuren maailman tyylillä.

Kaikki nämä kolme kokoelmaa tuntuvat tasalaatuisilta, enkä tiedä, osaisinko luonnehtia niiden temaattista eroa, jos pyydettäisiin. Muistaakseni ensimmäisessä kokoelmassa painotus oli naiskertojien keski-iässä, rankassa fyysisessä työssä ja työpaikkojen pitämisessä rankan addiktion keskellä. Tämä kokoelma ei ollut niin työpainotteinen, vaan valtaosa kertojista vietti aikaa työelämän ulkopuolella.

Pystyin nyt sujuvasti kuuntelemaan kolmannen kokoelman äänikirjana, koska tiesin etukäteen Berlinin henkilöhistoriasta ja tyylistä paljon, mutta en välttämättä olisi pysynyt kärryillä kuulemassani ilman aiempaa tutustumista kirjailijaan. Ja koska olen suorastaan ahminut nämä tarinat, laitan itselleni haasteeksi lukea vielä jonain päivänä hänen tuotantoaan uudelleen englanniksi.

 

Pakolaisuuden mikrohistoriaa

Heikki Hiilamo: Näkymättömät sankarit. Suomalaisten salainen apu Chilen vallankaappausten uhreille. (Into, 2018)

Chileläiset olivat vietnamilaisten rinnalla Suomen ensimmäisiä sodanjälkeisiä pakolaisia, ja heidän historiansa on monille melko tuntematonta. Heikki Hiilamo kirjoitti tietokirjan Kuoleman listat aiheesta jo vuonna 2010, mikä ainakin minulta jäi huomaamatta. Teos sai enemmän kiinnostusta Chilessä kuin Suomessa ja se käännettiin espanjaksi vuonna 2015. Hiilamo on ensi painoksen jälkeen syventänyt tutkimustyötään aiheesta, ja julkaisi toisen, laajennetun version teoksestaan viime joulukuussa. Uutta teosta varten on hankittu lisää tietoa Chilessä paikan päältä ja tehty työtä myös muun muassa STASI:n arkistossa Berliinissä.

Suomalaisilla oli 1970-luvulla toimivia kauppasuhteita Chileen varsinkin metsä- ja kupariteollisuuden saroilla. Tämän vuoksi maahan perustettiin ensimmäinen suomalaisedustusto vuonna 1972, ja huolimatta maan talouskriisistä ja sisäisestä sekasorrosta yhteistyötä suunniteltiin laajennettavaksi sosialistisen presidentti Allenden valtakaudella. Pinochetin vallankaappauksen jälkeen suomalaisten tuki chileläisille vainotuille vasemmistolaisille oli niin mittavaa, että Suomi-Chile-ystävyysseurassa oli parhaimmillaan jopa yli 100 000 jäsentä.

Kirjan tarina keskittyy pitkälti Tapani Brotherukseen, nuoreen diplomaattiin, joka toimi Chilen-suurlähettiläänä Pinochetin vallankaappauksen aikana ja sen jälkeen, ja hänen toimintaansa vasemmistolaisten toisinajattelijoiden pelastamiseksi. Suomella oli tuohon aikaan lämpimät suhteet DDR:ään, ja Chilessä se tarkoitti käytännössä sitä, että Suomi toimi DDR:n diplomaattisena suojelijana tilanteessa, jolloin Chileltä ja DDR:ltä olivat katkenneet diplomaattisuhteet. Näin Suomen avulla tuhannet chileläiset pääsivät muuttamaan Itä-Saksaan, kun taas Suomeen päätynyt pakolaiskiintiö jäi lopulta verrattaen pieneksi. Heidän historiastaan tosin olisin halunnut lukea enemmänkin. (Mahdollisesti sellaisia teoksia onkin jossain, mutta en ole saanut niitä käsiini.)

DDR oli myös monille chileläisille suositumpi muuttokohde kuin kylmä ja pohjoinen Suomi, ehkä siksi, että he luottivat enemmän avoimen kommunistiseen maahan, jonka koulutusjärjestelmä myös lupasi elämässä edistymistä. Myös chileläisten yhteistyö saksalaisten kanssa oli historiallisesti vahvempaa kuin pohjoismaisten. Monille chileläisille ei ollut väliä, tulivatko auttajat DDR:stä vaiko Länsi-Saksasta, vaan he kohtelivat heitä pelkkinä saksalaisina. Toisaalta Chile oli myös maa, jossa vielä 1970-luvulla löytyi useita natsisymbolein koristeltuja maatiloja.

Synkän pääteeman, lähes kansanmurhaa muistuttavien puhdistusten, lisäksi teoksessa on kiinnostavia anekdootteja suomalaisesta perspektiivistä. Hiilamo kertoo muun muassa 1970-luvulla löydetyistä suomalaisvanhuksista, jotka olivat päätyneet maahan vuosisadan alussa sattumalta rahtilaivoista. Poikkeustilassa kaikista maassa asuvista suomalaisista haluttiin tehdä listaus, ja vanhat merimiehet löytyivät katolisesta luostarista. Miehet alkoivat saada pientä eläkettä, josta valtaosa meni paikalliseen baariin. Toinen heistä sai myös kuulokojeen, jonka avulla hän onnistui taas saamaan yhteyden ympäröivään maailmaan.

Kuuntelin kirjaa lukiessani Victor Jaraa, tuota murhattua muusikkoa, joka ehti 40 ikävuoteen mennessä luoda melkoisen uran. Ennen kuolemaa sotilaat murskasivat hänen sormensa ja pakottivat soittamaan kitaraa Santiagon surullisenkuuluisalla jalkapallostadionilla, joka toimi massamurhien näyttämönä.

Maahaasteessa poikkean nyt hieman säännöistäni ja sijoitan teoksen kohtaan 44/196: Chile. Tämä siksi, että ainakin tässä historiikissä kaunokirjallisuus oli vahvana läsnä (muun muassa runsaina viitteinä Pablo Nerudan henkilöhistoriaan), ja teosta luki vähän kuin dekkaria, eli koin sillä olevan tiedonvälityksen lisäksi kaunokirjallista arvoa.

Salsaamalla kohti tuntematonta

Teos: Hilla Hautajoki: Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä. (LIKE, 2018)

Matkakirjoja on monenlaisia: joissain keskiössä on ennenkuulumattomat, vaaroja täynnä ovat seikkailut, ja toisissa keskitytään kirjailijan sisäiseen matkaan, elämänvalintoihin ja matkan aikaansaamaan henkiseen muutokseen. Itse lukiessani matkakirjallisuutta en erityisesti suosi kumpaakaan genreä, vaan olen usein eniten kiinnostunut tarinankerronnan tavoista. Muiden matkoista on yleensä kiinnostavaa lukea vain silloin, jos valittu näkökulma tarjoaa jotain uutta. 

Hilla Hautajoen teoksella on ainakin houkutteleva nimi, ja jo kansikuva lupaa elämäniloista irtiottoa arjesta. Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä kertoo kolmikymppisestä kustannustoimittajasta, joka tietää olevansa monien unelmaduunissa, mutta kokee silti työuupumusta ja merkityksettömyyttä. Kun hän kuulee ystävänsä suunnitelmista lähteä Guatemalaan opiskelemaan espanjaa, hån ilmoittautuu mukaan lyhyellä varoitusajalla. Ensimmäiselle Latinalaisen Amerikan matkalle tässä lähdetään siis vuonna 2010, mutta sain rivien välistä ymmärtää, että matka ei jäänyt viimeiseksi. 

Ensimmäisellä suurella Latinokierroksellaan Hautajoki viipyy noin vuoden: puoli vuotta hän viihtyy Keski-Amerikassa pitäen Guatemalan Antiguan kaupunkia tukikohtanaan, ja tämän jälkeen valloittaa Etelä-Amerikkaa pitkälti intuitioonsa luottaen. Guatemalassa hänen arkeaan maustavat espanjan opiskelun lisäksi salsatunnit, mutta naisilla on myös rakastajakalenteri lukuisten sulhojen varalle. Teos ei keskity romanttisiin kohtaamisiin, mutta rivien välissä se kertoo paikallisesta deittailukulttuurista. 

Kirjailijalla on mukanaan toimitettavia kirjoja, ei hän muuten pystyisi kustantamaan reissuaan. Tässä ei siis ole säästetty pitkiä aikoja suurta unelmaa varten tai downshiftattu jostain korkeapalkkaisesta työstä. Keski-Amerikan maissa elämä on suht edullista, mutta Etelä-Amerikkaan tullessa hän joutuu säästämään ja tekemään kompromisseja. Itse innostuin ehkä eniten kuvauksista Bolivian ja Perun kohteista, varsinkin Bolivia tuntui maalta, jonne haluaisin joku päivä päätyä. Kokapalloja sylkevät ja kadulle hameidensa alta pissaavat inkamummot jäivät mieleeni syvästi. 

Seikkailujen tasolla teoksen tarjoama jännitys on ennalta-arvattavaa, mutta toisaalta oli hyvä lukea matkasta, joka sujui noinkin vähillä kommelluksilla. Parhaat kuvaukset matkoista Etelä-Amerikkaan olen lukenut Kyllikki Villalta, mutta Villa matkusti eri maailman aikaan, jolloin matkustaminen oli vielä eeppistä seikkailemista. Tässä ollaan jatkuvasti yhteyksissä kotipuoleen, ja jännitystä edustaa viranomaiskuulustelu leimaamatta jäädystä passista Paraguayssa. Huumeet ovat arkipäivää kaikissa teoksen maissa, ja aiheuttavat tiukkoja tilanteita myös reppureissaajien kohdalla. Kirjailija sanoutuu niistä irti, myös kannabisista, ja häntä pidetään myös reppureissaajien piireissä siksi outona. 

Itseäni kiinnostaa myös bussimatkailu suurten mantereiden poikki, ja omaa fysiikkaani uhmaten voisin hyvin kuvitella itseni bussissa Andeilla. Vaikka tämä ei ole varsinainen matkaopas, voi joku reissuun lähtevä poimia siitä myös konkreettisia vinkkejä. ”Maailman ihmeiden” kuten Machu Picchun kohdalla kannattaa myös varautua pitkälle ehtineeseen turismiteollisuuteen, jonka tarkoituksena on lypsää amerikkalaisia upporikkaita. Monista kohteista, joista tässä vieraillaan, kuten Galapagosssaarista tuli olo, etteivät ne enää ole tarkoitettu paikallisille köyhille, vaan toimivat lähinnä rikkaiden länsimaalaisten teemapuistoina. 

Hautajoen henkilökohtaiset pohdinnat omasta matkustamisen filosofiastaan tuskin räjäyttävät kenenkään enemmän maailmaa nähneen pankkia, mutta kirja voi olla hyvin voimauttava ja silmiä avaava sellaiselle lukijalle, joka on lähdössä ensimmäistä kertaa reissuun Euroopan ulkopuolelle. Ainakaan tämän matkakertomuksen tahdissa ei tullut ähkyä, eikä myöskään kirjailijan asenne tuntunut mitenkään rasittavalta tai ärsyttävältä (aika usein tämäntyyppisissä teoksissa on liikaa maailmantuskaa, jeesustelua tai kaksinaismoralismia). Itse asiassa lukisin mielelläni teokselle jatko-osan, koska kirjailija paljasti, ettei ole sitten vuoden 2009 omistanut ainuttakaan huonekalua. Muitakin ”cliffhangereita” tekstiin jäi, jotka herättivät uteliaisuutta tämän maailmanmatkaajan jatkoista. 

Maahaasteessa sijoitan tämän kohtaan 6/196: Guatemala. Jos löydän ”aitoa” guatemalalaista kirjallisuutta, saatan vielä muuttaa tämän kohdan. 

Säkenöivän runouden kaatopaikalla

Lucia BerlinLucia Berlin (1936-2004) oli sekatyöläinen, yksinhuoltaja, alkoholisti ja keski-iässä breikannut kirjailija, joka nautti arvostusta Yhdysvaltain kirjallisissa piireissä, mutta ei elinaikanaan noussut suureen maineeseen. Hänet ”löydettiin” uudelleen v. 2015, kun Farrar, Strauss & Giroux julkaisi uudelleen hänen kootut novellinsa. Teos nousi New York Timesin bestseller-listalle ja sitä kautta maailmanmaineeseen. Todisteena siitä käsissäni on nyt kokoelman suomennos, Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula&co, 2017, suom. Kristiina Drews).

Novelleita on luonnehdittu autofiktiivisiksi, vaikka kokoelmassa on myös tekstejä, joiden kertojana ei ole aivan Lucian kaltainen henkilö. Suurimmassa osassa kertomuksissa kertoja on toimeentulon, addiktion ja lasten huoltajuuden kanssa kamppaileva nainen, itseoppinut intellektuelli, joka aamuyön tunteina viilentää hermojaan lukemalla kirjahyllynsä teosten nimiä ennen viinakaupan aukeamista kello kuusi. Lasten kouluun lähdettyä on vasta aika mennä varsinaiselle viinanhakureissulle halvempaan ja myöhempään avautuvaan puotiin. Kertoja päätyy katkolle, ilmeisesti useaan otteeseen, jossa pyjama-asuiset esikoululaisaikuiset tekevät vertailevaa tutkimusta  delirium tremensistä. Ihmeellistä kyllä, kertoja onnistuu vakavasta ongelmastaan huolimatta pitämään työpaikkansa, vaikka juominen verottaa hänen koko vapaa-aikansa.

Novellin kertojilla on muitakin vastoinkäymisiä elämässään kuin alkoholismi, ja teoksen keskiössä onkin työelämä – kuvattuna matalapalkkaisten naistyöläisten näkökulmasta. Siivoojan uran lisäksi tässä työskennellään mm. sairaalan ensiavussa ja espanjan kielen opettajana. Kulkuvälineenä toimii enimmäkseen bussi, mutta opettajan uran aikana kertojalla on auto – jonka avaimia pojat joutuvat jatkuvasti takavarikoimaan äidin ryyppäämisen takia. Bussista myöhästyminen ja pitkät odotukset enimmäkseen mustien kollegojen kanssa saa aikaan aivan eri luokan siivousoppaan kuin keskiluokkaisen, sisäsiistin Kon-Marin.

Berlinin tarinoiden henkilöt kyllä pohtivat moraalikysymyksiä, ja osa on omalla tavallaan syvästi uskonnollisia, mutta he eivät harrasta katumusharjoituksia. Mikään AA-kerholaisen parantumiskertomus teos ei siis ole, vaikka AA:n uskonnollissävytteisiä mantroja tässä hoetaan. Tässä tunnetaan suurta vetoa katoliseen kirkkoon, ja kertojien rakkaus Meksikoon selittyy osittain nunnien välittämällä maailmankuvalla. Kuitenkin kertoja on usein protestantti, joka on käynyt katolisen koulun vain siksi, että pikkukaupungeissa se on tarjonnut erottautumisen keinon valtion koulun ”rupusakista”. Berlinin omaa lapsuutta ja nuoruutta leimasi isän ura kaivosteollisuudessa, ja tästä johtuen myös suomalaiset mainarit muistetaan tarinoissa ainakin pariin otteeseen. Suomalaisten saunarituaalien tirkistely muistetaan humoristisesti, sillä muut kansallisuudet eivät jäädyttäneet muniaan lumihangessa.

Berlinin novellit tarjoavat vähintään yhtä outoja tulokulmia tavalliseen arkeen kuin Alice Munron, ja kirjallisena esikuvanaan hän piti varsinkin Anton Tsehovia. Jostain syystä kokoelman lempinovellikseni nousi ”Tiikerinpuremia”, joka kertoo suuruudenhullun teksasilaisen suvun joulunvietosta ja vasta eronneen yksinhuoltajan reissusta Meksikon aborttiklinikalle, jossa tämä ei kuitenkaan voi luopua kantamastaan sikiöstä. Kertojan serkku, kauneuskuningatar Bella Lynn nousee tässä hyväsydämiseksi joulumuoriksi, joka tarjoaa maksamaan abortin, mutta tarjoaa myös rahan turhan tuhlauksen jälkeen hotelliloman hermojen lepuuttamiseksi. Meksikon ja Yhdysvaltojen välinen rajankäynti nousee keskeiseksi teemaksi, samoin espanjankielisten siirtolaisten oikeudet. Myös intiaanihahmoja novelleissa on runsaasti, ja heitä kohdataan varsinkin kolikkopesuloissa.

Siivoojan käsikirja on analyyttista, feminististä työläiskirjallisuutta, jonka kaltaiseen en ole törmännyt aikoihin, ainakaan kotimaisen kirjallisuuden kentillä. Berlin ottaa paikoitellen rajustikin kantaa pysytellen samalla tyylillisesti minimalistisena. Alkoholismin hoidon lisäksi hän kirjoittaa varhaisesta huumekorvaushoidosta ja sen kyseenalaisista metodeista. Kokoelman loppupään tarinoissa raitistuneet keski-ikäiset naisihmiset ovat järjestöissä vapaaehtoistöissä auttamassa crack-vauvoja.

Novellit sijoittuvat ajallisesti laajalle akselille, ja joissain novelleissa on monen vuosikymmenen aikahyppyjä. Samoja hahmoja tavataan uudestaan eri kertomuksissa, kuten César-nimistä sukellusohjaajaa, joka saa kaikki gringa-asiakkaansa puhkeamaan kukkaan. Tarkka lukija voi mielessään punoa monien novellien välille romaanin juonta. Minua jäi askarruttamaan tarinoiden aukoista eniten, mitä naiskertojan pojille tapahtui ja kuinka äiti-poika-suhteet kehittyivät viimeisen (onnistuneen?) katkohoidon jälkeen.

Taiteellisesta näkökulmasta Berlinin lukeminen on pelkkää ilotulitusta, jota tykitetään sairaan yhteiskunnan kaatopaikoilla. Ilon ja toivon näkökulmat ovat novelleissa vahvoja ja epäsovinnaisia. Kaiken kaikkiaan novellikokoelman lukeminen yhdessä päivässä oli hengästyttävä ja vangitseva kokemus. En ole vieläkään novellien suhteen oppinut hidastamaan tahtia, mikä on olennaista, jos tiivistetystä sanataiteesta aikoo saada kaikki ”vitamiinit” irti.

Teos sijoittuu minulla HELMET-haasteessa kohtaan 25: ”Novellikokoelma”. Tyylikkäämpää edustajaa tähän kohtaan on nyt vaikeampaa löytää.

 

 

Shampanjahautajaisia kohti

villa-kyllikki-myrskyssaKyllikki Villan postuumisti julkaistu kolmas lokikirja Myrskyssä (2010) kuvaa kirjailijan viimeistä valtamerilaivamatkaa Etelä-Amerikkaan talvella 1998-9. Villa oli tällöin 75-vuotias, ikäisekseen ihmeellisessä terässä, mutta reissu oli fyysisesti vaativa hänellekin. Teos on kirjoitettu puhumalla sanelukoneelle, ja hänen Saara-tyttärensä on editoinut sen. Kaikista lukemistani Villan teoksista (olisiko niitä kolme) tämä on meditatiivisin, tajunnanvirtaisin ja järkälemäisin.

Villa valitsi aikoinaan valtamerilaivat pystyäkseen keskittymään paremmin käännöstöihinsä ja välttämään tiskauksen ja pyykinpesun. Saara-tytär oli mukana koko lapsuuden ja nuoruuden viisivuotiaasta asti, hänelle anottiin aina vapautusta koulusta pitkien matkojen ajaksi. Kunnioitettava valinta 60-luvun köyhältä yksinhuoltajalta – varmasti hänen valintojaan kauhisteltiin silloin enemmän kuin näinä elämän leppoistamisen aikoina.

Kolmannessa lokikirjassa ollaan reissussa neljä kuukautta, ja tästä vain viisi viikkoa perillä Chilessä. Chile on Kyllikille tuttu maa jo aiemmilta reissuilta, ja erityisen paljon hän pitää pitkistä kävelyretkistä Tyynenmeren rannoilla. Chilen poliittista tilannetta 90-luvulla hän kommentoi säästeliäästi ja kumman neutraalisti tuntematta suurta tarvetta puhua maan alle hiljennettyjen vasemmistolaisten puolesta. Kyllähän Kyllikin kirjoista on aina huokunut tietty oikeistolainen eetos, alkaen nuoruuden lottakokemuksista jatkuen itse pärjäämisen korotukseen ja itäblokin käytäntöjen morkkaamiseen, mutta hänestä ei oikein ota selvää.  Jotenkin olisin odottanut häneltä hieman skarpimpaa analyysia chileläisestä elämänmenosta kuin pelkkiä huomioita taksikuskien ja hotellien henkilökunnan työmoraalista tai palvelualttiudesta (erityisen tarkka hän on juomarahojen antamisesta, se on hänelle kunnia-asia). Mutta Kyllikki Villa oli tällä matkallaan todella vanha rouva, ja hänellä taisi olla niin kova homma reissunsa manageroinnissa, ettei aikaa yhteiskunnan rakenteiden tutkimiseen jäänyt. Rahoja hän laskee pitkällisesti ja laukkujen pakkaamiseen (tai pakkaamisen suunnitteluun) tuntuu menevän kokonaisia päiviä. Hän kutsuu matkantekoaan  kitkuttamiseksi, hössäämiseksi ja  rehjustamiseksi. Silti hän suosittelee pitkiä matkoja tehokkaina dementianestokuureina. Vanheneva nainen voi samalla testata luutiheyttään törmäillessään myrskyssä hytin ulkoneviin osiin.

Villa on rehellinen, realistinen ja introspektiivinen matkakirjailija. Hän on parhaimmillaan kertoessaan merimatkojen pitkäveteisyydestä, kommunikaatiovaikeuksista ja sisäisistä mielenmaisemista. Luonnon ja arkkitehtuurin kuvaus on myös elävää. Kirjaihmisiä tietysti kiinnostaa hänen matkalukemistonsa: tällä matkalla hän luki mm. Alexandra David- Neélia, Darwinia, Conradia, Joycea, Stefan Zweigia, Rabbe Enckelliä ja Catherine Cooksonia (!). Koska kirjoja ei voi kantaa loputtomasti, hänen lukemistoaan osittain määrää laivojen kirjakaappien sisältö. Puolalaisilta laivoilta ei löydy monia teoksia, joihin hän voisi tarttua.

Pitkillä laivamatkoilla Villalla kuluu paljon konjakkia, ja maihin päästyään hän raportoi nauttimistaan lounas- ja päivällisviineistä tunnontarkasti. Alkoholin hankintakeikkoihin liittyy aina jännitystä, mutta ei hän ainakaan häpeile eikä selittele juomistaan. Pientä tissuttelua jatkuu läpi 450 sivun lähes joka päivä, mutta tästä huolimatta hän kykenee kääntämään, kirjoittamaan päiväkirjaansa, hoitamaan jatkuvaa viestiliikennettä Suomeen. Välillä jalat kompuroivat kosteiden lounaiden jälkeen, mutta ei hän koskaan menetä kontrolliaan. Reissu tuntuu kovin yksinäiseltä: hän saa vain muutamia todellisia juttukumppaneita eikä yhtään varsinaista ystävää. Kieliongelmia on erityisesti puolalaisilla laivoilla, ja suurimman osan ajasta hän puhuu sujuvaa saksan, englannin ja espanjan sekoitusta.

Muistelisin, että aiemmissa teoksissa olisi ollut enemmän sosiaalisuutta. Tämä lokikirja kertookin luopumisesta: ystävien poismenosta, oman fysiikan ja ajan rajallisuudesta, vanhan naisen näkymättömyydestä, elintilan pienenemisestä. 75-vuotiaana hän ei enää jaksa tutustua syvällisesti matkakumppaneihinsa, sillä hänellä on kovalevy täynnä elämänmittaisia ystävyyksiä. Iloa hän saa tyttärensä vauvauutisesta ja mahdollisuudesta nähdä lapsen kasvavan vielä vuosikausia. Tavallaan hän alkaa jo tässä teoksessa pohjustaa omia shampanjahautajaisiaan (kuohuvan tarjoaminen on jo määrätty jälkipolville tässä vaiheessa) ja siirtää henkistä perintöään siltä varalta, että lähtö olisi lähellä.  Mutta Villa eli 86-vuotiaaksi ja ehti vielä tehdä monia pienempiä seikkailuja Euroopassa lapsenlapsensa kanssa.

Villan matkakirjat ovat inspiroineet verrattaen lyhyen hyllyelämän aikana jo tutkijoitakin, esimerkiksi turkulainen kulttuurihistorioitsija Ritva Hapuli on kirjoittanut  Villa-analyyseistaan kokonaisen monografian Matkalla kotona (2008). Villan matkoissa tärkeintä onkin kodin ja kaukaisen kohteen vuoropuhelu: hän matkustaa nähdäkseen Suomen ja oman kotinsa uusin silmin. Toinen tärkeä teema on tavaroista luopuminen ja minimalismi. Jokainen reissu tuntuu sysäävän Kyllikkiä aina pienempään ja yksinkertaisempaan asumiseen. Onnellisimpana hän onkin laivan hytissä kirjoituskone, teemuki, keksipaketti ja konjakkilasi seuranaan.