Aarteita Senegalista

550x729xmariama-ba-mouchoir-tresses.jpg.pagespeed.ic.IIPWlhDxZASenegalilainen Mariama Bâ (1929-1981) oli yksi varhaisista afrikkalaisista feministikirjailijoista, ja myös muslimifeministinä häntä voidaan tituleerata. Olen onnellinen, koska satun nyt omistamaan hänen klassikkoteoksensa Pitkä kirje (Une si longue lettre, Kirjapaja,1981, suom. Annikki Suni) sekä suomeksi että ranskaksi. Teos lienee Suomessa unohdettu, mutta maailmalla sitä juhlitaan edelleen varhaisena feministisenä klassikkona. Luin teoksen nyt toista kertaa – jo ensimmäisellä lukukerralla 2000-luvun alussa teksti teki minuun suuren vaikutuksen.

Romaanissa tuore leski Ramatulaye on sulkeutunut kotiinsa muslimien neljän kuukauden suruajaksi. Sen aikana hän ryhtyy kirjoittamaan kirjettä parhaalle ystävälleen Aissatoulle, joka on eronnut ja muuttanut työn perässä Yhdysvaltoihin. Nuoruudessaan Aissatou, Ramatulaye ja heidän aviomiehensä elivät nuoren perheen arkea rinnakkain, viettäen pitkiä viikonloppuja merenrantahuvilalla hedelmiä poimien ja luontoretkiä tehden. Ramatulayen lakimiesaviomiehestä tulee merkittävä ammattiyhdistyspomo, joka tunnetaan edistyksellisistä ajatuksistaan. Ramatulaye synnyttää tälle 12 lasta, mutta pitää samalla työpaikkansa lähikoulun opettajana. Perheen elämäntapa on melko länsimaistunut ja lapsia kasvatetaan enemmän lempeydellä kuin kurilla.

BaKirje on koskettava, mutta samalla älyllinen läpileikkaus Bân oman ikäluokan, Senegalin itsenäisyyden puolesta taistelleen sukupolven, ristipaineista moderniteetin ja perinteiden välissä. Aikajana tarinassa on 50-luvulta 70-luvun loppuun. Bâ on kirjailijana tiivistämisen mestari, hän saa 158 sivuun mahdutettua huikean määrän sekä aistillista kuvausta että tietoa maansa lähihistoriasta, uskonnoista ja perinteistä. Vaikka tekstin pohjavire on sureva, Ramatulayen elämänilo on silti käsinkosketeltavaa. Kahdentoista lapsen yksinhuoltajaäiti voisi olla ”lehti, jota kukaan ei uskalla poimia”, mutta yllättävää kyllä, hänen ovellaan alkaa suruajan loppua kohti olla kosijoista tungosta.

Teos on vahva todistajanlausunto siitä, kuinka moniavioisuus ei lähestulkoon koskaan käytännössä toimi. Tässä Ramatulayen fiksuna pidetty mies iskee silmänsä tyttärensä kaveriin, lukiolaistyttöön, joka ei alussa lainkaan lämpene setämiehen kosintoihin, mutta mielellään ottaa vastaan miehen antamia valmisvaatteita. Seurustelun aikana mies joutuu nolaamaan itseään nuorten suosimissa yökerhoissa, joihin hän alkavine kaljamahoineen ei ole erityisen tervetullut. Avioliitto on mieluisampi diili tytön köyhälle äidille kuin tytölle itselleen, sillä sen kautta perhe pääsee muuttamaan moderniin kaupunkiasuntoon ja äiti nousee sosiaalisessa statuksessa paksun rannerenkaan omaavaksi naiseksi. Ramatulayen ja kaksitoista lasta mies hylkää kokonaan, eli mitään islamilaista tasajaon periaatetta ei noudateta.

Kirjeenvaihto Ramatulayen ja Aissatoun välillä on tietysti laventelintuoksuista. Naapurissa asuu tuttu ennustaja, joka kaurikotiloita tutkimalla näkee Ramatulayen uuden rakkauden tulevan pian. Kaurikotilot juoruilevat myös tyttären teiniraskaudesta ja muista kohtalon oikuista, joita Allah asettaa perheen kiviselle tielle. Perhe-elämä Ramatulayen talossa on lämpimän kaoottista: teiniäidin tulevaisuutta enemmän äiti on huolestunut nuoremmista sisaruksista, pahiskolmikosta, jotka ovat opetelleet tupakanpolton läksyjä tehdessään. Sukupuolivalistuksen antaminen on välttämätön paha äidille, joka on kasvatettu vaalimaan neitsyyttä ennen avioliittoa – nykynuoriso kun vaatii ehkäisyvälineitä, joiden käyttö on moraalinen dilemma, voivathan ne kannustaa holtittomaan naiskenteluun. Bân kirjeessä on myös ripaus itseironiaa ja lempeää huumoria.

Islam on teoksessa uskonto ja elämäntapa, jota on sovellettu pitkälti mukautumaan modernin elämäntavan paineisiin. Bân usko naisasiaan tuntuu vankemmalta kuin jumalanpelko. Teos tuntuu edelleen yhtä raikkaalta ja ajankohtaiselta kuin ensi lukemallani. Kuultuani uutisen, että Ruotsin valtio jakaa kaikille kuusitoistavuotiaille koululaisille Chimamanda Ngozi Adichien Why We Should All Be Feminist-puheen kirjan muodossa olin haltioissani, mutta samalla jakaisin nuorille tämänkin teoksen, jonka viesti on hyvin samansuuntainen.

Ja milloin meillä Suomessa jaetaan koululaisille luettavaksi afrikkalaisten feministien klassikkoteoksia, oi milloin?

Lagosin vale-Elviksen eeppinen matka

GracelandNigerialais-amerikkalainen Chris Abani (s. 1966) teki kansainvälisen debyytin romaanillaan GraceLand (Farrar, Strauss and Giroux, 2004), vaikka olikin ennen sitä kirjoittanut monipuolisesti kotimaassaan Nigeriassa ja Britanniassa. Abani on tullut tunnetuksi turvapaikanhakijakirjailijana, jonka todistukset Nigerian vankiloiden kauheuksista ovat vakuuttaneet PEN-kirjailijaseuran aktivistit. Abanin taustaa Nigeriassa paremmin tuntevat ovat kuitenkin pyrkineet osoittamaan hänen vankilasaagansa puhtaaksi fiktioksi. Tämän blogikirjoituksen tarkoituksena ei kuitenkaan ole sekaantua sekavaan keissiin, jonka käsittelevällä ”totuuskomissiolla” ei silläkään välttämättä ole puhtaat jauhot pussissa. Kirjoitan romaanista, johon pääsin sisälle kymmenen vuoden hätäisten yritysten jälkeen – romaanista, joka taisi hankkimisvaiheessa olla minulle liian vaikea kielellisesti ja kulttuurisesti.

Tällä välillä olen tutustunut Nigeriaan kavereiden, kirjojen ja luokattoman huonojen leffojen välityksellä – siis nojatuolimatkailijana, mutta innokkaana sellaisena. Nyt olen ylpeä siitä, että voin jo tarttua marginaalisempaankin nigerialaiseen kirjaan ymmärryksellä.

GraceLand kertoo kuusitoistavuotiaasta koulupudokkaasta Elviksestä, joka tienaa ruokarahaa itselleen viihdyttämällä ulkomaalaisia turisteja Lagosin uimarannoilla Elvis-impersonaationa. Elvis on tullut Lagosiin Igbomaan maaseudulta katkeran ja alkoholisoituneen isänsä kanssa. Äiti on kuollut rintasyöpään ja Elvis on pariskunnan ainoa lapsi. Repussaan Elvis kantaa äidin muistikirjaa, johon on kirjattu ruokareseptejä, yrttiparannusohjeita ja kolapähkinärituaaliin liittyviä yksityiskohtia. Muistikirja pitää pojan tolkuissaan, muistutuksena siitä, että hän on muualta kotoisin kuin kurjuuden keskeltä. Kotonaan slummissa Elvis ei saa edes ruokaa, sillä isän uusi vaimoke ei suostu ruokkimaan lasta miehen edellisestä avioliitosta. Pääasiallisesti poika elää kaduilla, rannoilla ja klubeissa – katu on hänen yliopistonsa, kerjäläiset professoreja.

Elviksen vanhemmat eivät kuitenkaan ole aina olleet köyhiä – kirjassa on takaumia kultaiselle 70-luvulle, jolloin äiti toimi opettajana, isä poliitikkona ja koulutarkastajana ja perheessä oli jopa palvelijoita. Elvis on tottunut lukemaan laadukasta kaunokirjallisuutta ja kuuntelemaan omia LP-levyjä. Hän on hyvin kasvatettu ja analyyttisesti maailmaan suhtautuva toisinajattelija, joka mieluummin harjoittelee tanssiliikkeitään kuin hukkaa aikaa köyhien koulussa. Kun hän tapaa nuoren tätinsä Felician tämän lähtiessä miehelään Las Vegasiin hän tietää mahdollisuutensa tulleen. Tädin uusi asuinpaikka tuntuu vahvalta enteeltä. Elvis alkaa työstää maastamuuton mahdollisuutta, mutta tie maasta pois ei ole ruusuinen.

Tässä kruisaillaan tolkuttomasti moottoripyörällä yhdessä maailman kaoottisimmassa liikennekulttuurissa, myydään huumeita ja opetellaan elämän totuuksia pornoleffoista. Isällään Sundaylla ei ole enää mitään otetta poikaansa, ei varsinkaan sen jälkeen, kun kuulee setänsä harjoittamasta seksuaalisesta väkivallasta suvun lapsiin. Romaanissa käsitellään kuolemanvakavia teemoja ilkikurisesti, jopa karnivalistisesti. Abani tarjoaa perhesaagan lisäksi mojovan annoksen highlife-musiikkia ja pidgin-kielen oppitunteja. Teos pohjautuu pitkiin dialogeihin, joista suuri osa käydään pidginiksi. Tämä lienee syy, miksi en saanut romaania luettua aiemmin, enkä nytkään luultavasti ymmärtänyt sanailusta kaikkea.

Maskuliinisuuden kuvauksena teos on monipuolisen ambivalentti: tässä käsitellään Elviksen saamaa tyydytystä meikkaamisesta ja pukeutumisleikeistä, ympäröivän yhteiskunnan homofobiaa, rikkaiden naisten tapaa ostaa seuralaisia baareissa ja edellämainitsemaani insestiä. Elvis ei kuusitoistavuotiaana ole vielä täysin kärryillä omasta seksuaalisuudestaan, mutta tyypillisen heteronormatiiviselta ei hänen mielikuvituksensa vaikuta. Loppupeleissä seksuaalisuus on Lagosin katuelämässä kuitenkin puhdas kauppatavara, johon ei liity kehittynyttä käsitettä nautinnosta.

Teos on ovela saaga Nigerian poliittisesta historiasta ja maan putoamisesta korruption ja köyhien jatkuvan kurjistumisen oravanpyörään. Tässä esitetään syvällisiä poliittisia kysymyksiä pinnalta katsottuna viihteellisessä muodossa, mutta viihdekirjaksi teosta ei voi kutsua. Abani nimittäin esittelee tässä igbokulttuurin kosmologiaa, kansankulttuuria ja ainakin sadan vuoden historiaa brittien palvelijoina, näyttäen kolonisaation syvät haavat yhtä lailla kuin globaalin kauppapolitiikan sudenkuopat. Verrattuna esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien proosaan Abani on vihaisempi ja katuviisaampi. Viime aikoina lukemistani afrikkalaisista romaanikirjailijoista Abania lähin sielunkumppani olisi ehkä zimbabwelainen NoViolet Bulawayo teoksellaan Me tarvitaan uudet nimet (Gummerus, 2014). Tässä nuoren pojan näkökulma on ehkä asteen anteeksiantavampi ja iloluontoisempi kuin Bulawayolla, joka kuvaa muutamaa vuotta nuorempia lapsia.

Teos on jäänyt vähälle huomiolle Yhdysvaltojen ulkopuolella, johtuen ehkä siitä, ettei Abani vaikuta mediaseksikkäältä itsensä markkinoijana. Tämän romaanin jälkeen mies on keskittynyt runouteen ja luovan kirjoittamisen opetukseen. Ylipäänsä tuntuu siltä, että afrikkalaisessa kirjallisuudessa on nyt naisten vuoro – ainakaan Suomessa lukemiani afrikkalaisia mieskirjailijoita ei tunneta lainkaan, kun taas naisten kirjoittamia menestysromaaneja saa jopa Prisman hyllyltä. Tämä teos auttaa lukijaa ymmärtämään Nigerian populaarikulttuuria ja katuelämää aivan eri tavalla kuin menestyneempien siskojen muuten charmantit teokset.

Senegalilainen sylttytehdas

kolme_vahvaa_naistaRanskalais-senegalilaisen Marie Ndiayen romaani Kolme vahvaa naista (Gummerus 2009) on ollut minulla kauan työn alla; vasta tänään sain sen päätökseen. Tämä on toinen lukemani senegalilainen romaanini; ensimmäisen maan ykkösfeministi Mariama Bân Pitkän kirjeen (1981) luin jo 90-luvulla ja nautin elegantista kielestä. Senegalista en tiedä paljoa muuta kuin musajuttuja, mutta kuuluu niihin Afrikan maihin, joihin matkustaisin välittömästi, jos vain kykenisin.

Toisin kuin romaanin nimi antaa ymmärtää, kyseessä ei ole itketyttävä kevyehkö lukuromaani vahvojen afrikkalaisten naisten kärsimyksistä, vaan monimutkainen tajunnanvirtainen taidepläjäys. En tiedä, oliko käännöksessä jotain häikkää, mutta paikoitellen lauseiden logiikassa oli jotain outouttavaa. Olipa kyse afrikanranskan oudoista lauserakenteista tai käännöksen liiallisesta lojaalisuudesta alkuperäistekstille, minulla oli tämän teoksen kanssa vaiheita, joissa aivot yksinkertaisesti löivät tyhjää. Alankin haaveilla ranskaksi lukemisesta – se olisi todellista aivojumppaa kahdenkymmenen vuoden kielen käyttämättömyyden jälkeen.

Ndiayen (s. 1967) biografian jännittävin yksityiskohta on Ranskasta maastamuutto Berliiniin Sarkozyn vaalivoiton jälkeen. Ndiaye on julkaissut ensimmäisen romaaninsa jo 17-vuotiaana ja kirjoittanut ahkerasti koko aikuisikänsä. Ranskassa hän on ollut merkittävä kulttuuripersoona kaikki nämä ajat, mutta vasta Kolme vahvaa naista nosti naisen maailmanmaineeseen. Hän on ensimmäinen musta naiskirjailija, joka on voittanut Goncourt-palkinnon ja ainoa naiskirjailija, joka on voittanut arvostetun Prix Feminan ja Goncourtin. Menestys tuntuu ansaitulta: Ndiayen tyyli on hyvin omalaatuinen, yhdistelmä maagista realismia, mustaa huumoria ja purevaa yhteiskuntakritiikkiä.

Kolmessa vahvassa naisessa, kuten olettaa saattaa, on kolme naispäähenkilöä, joiden elämät kytkeytyvät toisiinsa epätodennäköisin sitein. Vahvuus ei ole tässä kuitenkaan mitään Oprah Winfrey-tyyppistä selviytymistä eikä mustien naisten afrosentristä solidaarisuutta, vaan psykologista sinnittelyä hankalien miesten, isien, veljien ja aviomiesten kasaamissa paineissa. Naisten tarinat juontavat lopulta juurensa senegalilaiseen kalastajakylään Dara Salamiin, jonne on rakennettu moderni lomakylä länsimaisille turisteille. Dara Salam on se ”sylttytehdas”, josta useimman romaanihenkilön pahoinvointi ja henkinen epätasapaino johtuu.

Naiset kuuluvat eri yhteiskuntaluokkiin ja heillä on hyvin erilaiset motiivit ja haaveet. Norah on puoliksi senegalilainen asianajaja, joka asuu komplisoidussa uusioperheessä Pariisissa. Fanta on muuttanut Senegalista Ranskaan valkoisen aviomiehensä painostamana jättäen hyvän lukionopettajan virkansa hypäten kohti tuntematonta. Khady on Norahin perheen entinen palvelija, joka on noussut itsenäiseksi yrittäjäksi, rantakahvilan pitäjäksi, mutta kantaa sisällään kaameita väkivallan traumoja ja kärsii lapsettomuudesta, tuosta afrikkalaisen naisen suurimmasta kirouksesta. Naisten merkittävillä toisillakaan ei mene kuin Strömsössä. Fantan tarinan kertoo hänen ranskalainen miehensä Rudy, joka on kasvanut aikuiseksi Senegalissa ja jonka maahan liittyvät muistot ovat rikkoa hänen mielensä. Fantan ja Rudyn tarina oli se hankalin kakku lukea tässä triptyykissä; se oli myös muita puolet pidempi. Ndiaye on mennyt niin syvälle vainoharhaisen psykoottisen ex-keskiaikatutkijan, nykyisen keittiökokonaisuusmyyjän problematiikkaan, että sieltä nouseminen voi tuntua haasteelliselta.

Ranskalaisten ja ranskankielisten afrikkalaisten tapa puhua rodusta ja kulttuurieroista eroaa jokseenkin angloamerikkalaisesta ja englanninkielisen Afrikan tavoista. Tässä ihonväriä ei politisoida tietoisesti, ja paikoitellen ihonväri lakkaa merkitsemästä lainkaan. Henkilöhahmoista ei välttämättä automaattisesti arvaa, minkä värisiä he ovat.

Itse pystyin samastumaan parhaiten Norah’in hahmoon, joka päätyy vankilaan murhasta tuomitun veljensä asianajajaksi kyseenalaisissa olosuhteissa. Senegalissa ei kai sitten tunneta jääviysperiaatetta – Ranskassa koulutettu sisko on siellä ”huippuasianajaja”. Norah’in paluu isänsä kotitaloon on kuvattu kuvottavan eeppisesti. Isän henkinen taantuminen ja tylsistyminen kuvataan irvokkaana ylensyömisenä, likasiivoisuutena ja yleisten käytöstapojen puutteena. Isän moniavioisuus ilmenee välinpitämättömyytenä: viimeisimmän avioliittonsa hedelmiä, pieniä kaksostyttöjä hän ei enää vaivaudu kutsumaan nimillä. Isä kykenee kuitenkin skarppaamaan hetkellisesti ulkopuolisten vieraiden saavuttua esimerkiksi Norah’n uusi miesystävä saa appiehdokkaastaan aluksi varsin myönteisen kuvan.

Ndiaye on myös loistava fyysisyyden, erityisesti psykosomaattisten oireiden kuvaaja. Norah alkaa Senegalissa pissata alleen hankalissa tilanteissa; Fantan mies Rudy taas kokee piinallista tarvetta kynsiä peräpukamiaan julkisilla paikoilla.

Viime aikana lukemistani uusista afrikkalaisista romaaneista Kolme vahvaa naista oli ehdottomasti haasteellisin ymmärtää. Taiye Selasien ja Ndiayen tyyleissä on saman luokan taiteellista kunnianhimoa. Ndiayen kertomus on emotionaalisesti vaativa, paikoitellen hyytävä, joten jos pidit Adichien Americanah’n lämminsävyisestä nostalgiasta, et välttämättä syty tälle välittömästi. Ndiayeta ja Adichieta yhdistää yhteiskunnallinen kriittisyys, mutta Ndiaye pukee sen melkein goottilaisen kauhun sävyihin, Adichie taas esittää sen hymyssä suin kuunnellen autostereoistaan uusinta imelähköä lagosilaista r’and b’tä. Itse viihdyn molemmissa tunnelmissa, mutta väsyneenä ja stressaantuneena kykenen vain siihen lagosilaiseen purkkapoppiin.

Minusta on jännittävää, että Afrikasta kerrotaan nykyään niin eri sävyisiä tarinoita. Ndiaye-seikkailuni jälkeen olen jo melkein valmis jatkamaan Afro-skifi haastettani, jota on ladattu Kindleeni ainakin tuhat sivua. Postituksia aiheesta ei kannata odotella ennen loppukesää. Välissä aion nimittäin heittää aivot narikkaan kunnon lomateosten parissa.

Bloggareiden unelmateos: Americanah

Jazzhole 2Chimamanda Ngozi Adichien kolmas romaani Americanah (2013) on ollut lukulistallani pitkään ottaen huomioon, kuinka paljon kirjailijaa fanitan. Kai sitten pelkäsin etten pitäisi kevyemmästä mamu-aiheesta verrattuna Nigeriaan sijoittuviin raskaamman sarjan historiaa, uskontoa ja patriarkaattia käsitteleviin teoksiin. Chimamandan edellisestä novellikokoelmasta The Thing Around Your Neck en kostunut paljoa, joten odotin myös Americanah’in suhteen pettymystä.

Pettynyt en lainkaan, mutta yllätyin monta kertaa. Teosta lukiessani sain ensimmäistä kertaa aikoihin toivon kipinän Nigeriasta, jopa niin syvän, että harkitsen sinne matkustamista lähivuosina. Kun on koko kevään seurannut lähinnä kauhunsekaisia uutisia maan syvästä poliittisesta kriisistä, oli lohduttavaa lukea näiden kotiinpalaajien pienemmästä arjesta. Sillä sitä Americanah parhaimmillaan on: älyllisesti haastava lohtukirja. Teoksessa on jopa piirteitä chicklitistä: seuraamme urbaanin ja ostovoimaisen Ifemelun kasvamista kokonaiseksi naiseksi, hänen lukuisia miessuhteitaan ja urakehitystä viestinnän ammattilaisena.  Kiinnostavaa onkin, että tässä formaatissa voi kuin voikin esittää vakavia asioita ja kriittisiä kysymyksiä.

Asuttuaan Yhdysvalloissa muutaman vuoden Ifemelu on tullut pikkujulkkikseksi bloggaajana. Hänen bloginsa käsittelee afrikkalaisen naisen havaintoja rodusta amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Blogi on niin suosittu, että Ifemelu alkaa elättää itseään sillä ja siihen liittyvillä puhujakeikoilla. Hän pystyy jättämään päivätyönsä ja hankkimaan itselleen oman asunnon. Teoksen keskeinen teoreettinen kysymys kuuluu: millaista on alkaa tiedostaa rotuun liittyviä poliittisia kysymyksiä aikuisiässä, jos on kasvanut yhteiskunnassa, jossa rotu ei ole ihmisiä jakava tekijä? Muutenkin Americanah on ovelalla tavalla teoreettinen pläjäys: monimutkainen postkoloniaali teoria tuodaan tässä esiin sellaisessa muodossa, että kansakoulun kiertomenetelmällä käynyt mummokin sen ymmärtäisi. Tässä luetaan paljon naistenlehtiä ja käydään kauneussalongeissa ”sillä silmällä”. Tukka on poliittisimmista poliittisin symboli ja vastarinnan kanava. Luonnollisen afron kannattajlla on omat yhteisönsä, jotka kykenevät haastamaan valtavirtakulttuurin rodullista sokeutta.

Black BeautyMinulle on jo vuosikausia ollut iso ongelma afrikkalaisten ja afroamerikkalaisten naisten näkymättömyys valtavirtamedioissa. Tai ehkä ei niinkään näkymättömyys, vaan typistetyt roolit. Whoopi Goldberg on mahtava näyttelijä, mutta milloin olette nähneet Whoopin romanttisena sankarittarena? Länsimaisessa mediakulttuurissa musta nainen voi olla komedienne, ehtoisa emäntä, uhri tai syöjätär, mutta harvemmin heitä näytetään tavallisissa arkirooleissa, menestyjinä tai romanttisen rakkauden kohteina. Ei-valkoisen tyttären kasvattaminen tällaisessa vääristyneessä ilmapiirissä voi olla haastavaa puuhaa.  Teos vastaa nerokkaasti kysymykseen, miksi on tärkeää, että mustaihoinen nainen voi lukea lehteä nimeltä Black Beauty and Hair. Päädyin selailemaan tällaisia julkaisuja teoksen inspiroimana Birminghamin supermarketeissa. Yllätyin positiivisesti ja vaikka oma tukkani kaipaa toisenlaisia tuotteita, lehtien lukeminen tuntui sivistävältä.

Americanah ei saarnaa mediakulttuurin vääristymistä, mutta esittää asian astetta kierommin. Se tutkii rehellisesti mustien ja valkoisten ja afrikkalaisten ja afroamerikkalaisten välisten ystävyyksien ja rakkaussuhteiden mahdollisuutta. Jätettyään nuoruudenrakastettunsa Obinzen oman onnensa nojaan Ifemelu seurustelee sekä valkoisen että afroamerikkalaisen miehen kanssa. Kotiinpaluu merkitsee kuitenkin käsinkosketeltavaa kaipuuta siihen tilaan, jossa kaikkea ei tarvitse vääntää rautalangasta, jossa energiat eivät kulu jokapäiväiseen kääntämiseen. Ifemelu kaipaa Obinzea, joka on ehtinyt ukkoutua ja saada lapsen sillä aikaa, kun hän itse on lihonut blogia kirjoittamalla liian monen pyjamapäivän seurauksena.

Ifemelu on loistavan monisärmäinen naissankari, joka tuskin jättää lukijaansa kylmäksi. Itse samastuin jostain syystä kuitenkin Obinzen tarinaan, joka oli järkyttävämpi. Yliopiston professorin poika joutuu siis paperittomaksi siirtolaiseksi Lontooseen, elämään kädestä suuhun ja nöyryyttämään itseään päivittäisellä rahankerjuulla paremmin menestyneiltä veljiltä. Obinze kerää rahaa erityisesti paperiavioliittoa varten, jotta saisi statuksensa turvattua ja voisi jatkaa elämäänsä ilman pelkoa. Jos Ifemelun tarina herätti ihastunutta hykertelyä, Obinzen tarina itketti paikoitellen julmalla arkirealismillaan. Ehkä sitten romaanin eurooppalainen osio oli lähempänä omia kokemuksiani vastaavien taisteluiden sivustaseuraajana. Erityisen koskettavaa oli lukea Obinzen karkotussaagaa matkalla Britanniassa samanmoisten ohikulkijoiden keskellä.

Teoksen suurin anti minulle oli rehellinen kuvaus nyky-Nigerian monimutkaisesta arjesta. Ifemelun ja Obinzen jälleennäkeminen Lagosin ehkä vaihtoehtoisimmassa kirjakahvilassa Jazzholessa (ks. kuva ylhäällä) oli minulle niin suuri elämys, että aloin heti tutkia romaanissa kuvattuja paikkoja matkustusmielessä. Myös maan kristittyjen uskonnollisen elämän kuvaus on ansiokasta ja kriittistä. Adichie tuo esiin fiksuja ja selväpäisiä naisia, jotka eivät kuitenkaan löydä muuta kanavaa purkaa pelkojaan ja turhautumistaan kuin evankelisen menestysteologian. Rahan ja rukoilemisen avioliitto tuntuu tässä erityisen petolliselta.

Americanah on paljon helpommin lähestyttävä teos kuin viimeksi arvioimani Ghana Must Go. Romaanitaiteen näkökulmasta Taiye Selasie opetti minulle enemmän uutta, mutta Adichien seurassa olin kirjaimellisesti kuin kotonani. Yhdessä luettuina nämä teokset muodostavat voimallisen infopläjäyksen Länsi-Afrikan nykykulttuurista ja maahanmuuton monimutkaisista lojaalisuuskonflikteista. Molemmat olivat loistavia eikä toiston vaaraa ole havaittavissa, vaikka käsitellyt teemat ovat yhteneväisiä.

Maista, joiden laulua kukaan ei laula

BulawayoZimbabwelaisen NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet (We Need New Names, suom. 2013, Gummerus) on rankka retki lapsuuteen ja nuoruuteen, jossa köyhyys ja omilla pärjäämisen periaate jyräävät humanismin kuusi nolla. Tässä on nimeämätön zimbabwelainen kaupunki, jossa on hökkelikylä nimeltä Paratiisi ja rikkaidenranta Budapest. Uutta ostoskeskusta rakentavat kiinalaiset, sitä lapset kutsuvat Shanghaiksi. Uusia nimiä etsitään niin paikoille kuin ihmisillekin.

Paratiisin asukkaista kaikki eivät aina ole olleet köyhiä ja kouluttamattomia, vaan maan talouskriisi ja poliittinen eristäytyminen ovat tehneet keskiluokkaisistakin perheistä epätoivoisia. Paratiisissa odotetaan avustusrekkoja, jotka tuovat kylän lapsille ironisilla teksteillä varustettuja t-paitoja. Paikallinen koulu on lakkautettu, sillä kaikki sen opettajat ovat muuttaneet maasta. Lapsilla on päivät aikaa tehdä kepposia University of Cornell-t-paidoissa. Lempileikkinä heillä on maaleikki, jossa maailman maat pannaan kolmeen tai neljään eri kastiin. Zimbabwe kuuluu sinne mappi ö:hön yhdessä Somalian, Irakin ja Afganistanin kanssa.

Tarinan kertoja on yksitoistavuotias Kulta, joka vaikuttaa koulua käymättömyyden vuoksi ikäistään lapsellisemmalta. Kulta tarkkailee naapuruston puuhia säälimättömän tarkkanäköisesti, mutta lapsen kielellä kerrottuna seksuaalinen hyväksikäyttö ja uskonnollinen fanatismi pehmenevät asteen verran. Kulta hengaa kaikki päivät lapsijengissä, josta Chipo on raskaana. Raskaus haittaa hänen leikkejään – hän ei enää kykene kiipeilemään puissa kuten ennen. Kansainvälisten avustusjärjestöjen työntekijät ottavat tytöstä kuvia häpeilemättä, esimerkkinä maan degeneraatiosta. Kun Kulta näkee evankelisessa kaatokokouksessa profeetta Ilmestykset Bitchington Mborron hierovan naispuolisen kielilläpuhujan pimppiä koko kongregaation läsnäollessa, hän yhtäkkiä yhdistää Chipon kertoman ja kaatokokouksen irstauden: Chipo on kertonut, että hänen isoisänsä käy hänen päälleen samalla lailla kuin Profeetta aina, kun isoäiti on ulkona.

Bulawayon tapa kertoa lasten arjesta on nerokkaan ravisteleva. Kulta-kertojassa on sopiva määrä naiiviutta ja analyyttisuutta: yksitoistavuotias tyttö kykenee arvioimaan maansa henkistä tilaa uskottavammin kuin aikuinen kertoja. Hän panee halki, pinoon ja poikki niin irstaat pastorit, ahneet henkiparantajat, Mugaben uskolliset kannattajat kuin kylän juoppolallit. Paratiisin aikuisilla ei ole paljoa muuta odotettavaa kuin avustusrekan saapuminen ja pään täyteen vetäminen ÄitiRakkauden salakapakassa. Lapsilla kuitenkin on vielä toivoa jostain paremmasta.

Jos koko romaani olisi seurannut pelkästään Paratiisin arkea, se olisi saattanut olla liian toivoton kenenkään luettavaksi. Kulta pääsee lähtemään vierailuviisumilla Fostalina-tätinsä matkaan Detroitiin, jossa hänelle aukeaa uusi elämä. Fostalina ja hänen ghanalainen miehensä kohtelevat tyttöä säällisesti ja tukevat koulunkäynnissä. Hänestä tulee melkein tavallinen amerikkalainen teini, joka viihtyy ostareilla ja klubeilla. Säästöjä tytön college-opintoja varten ei kuitenkaan ole, joten hän joutuu säästämään itse työskentelemällä supermarketissa ja kotisiivoojana. Paperittomien maahanmuuttajien mielentilan kuvaus on tässä ilmiömäistä – luin paria lukua ääneen hykerrellen, niin osuvasti Bulawayo osasi tiivistää heidän unelmansa ja pelkonsa. Amerikka-osio oli selkeästi koomisempi ja toi alkuosan kauheuksille hyvän kaikupohjan.

En ole vielä lukenut Chimamanda Ngozi Adichien Americanah:ia, mutta olettaisin Bulawayon romaanilla olevan yhtymäkohtia sen kanssa. Bulawayon kirjoitustyyli on kuitenkin astetta ilkeämpi kuin Adichien. Suomalaisista kertojista mieleen tulivat Elina Hirvonen ja Markus Nummi. Hirvittävän kiinnostavaa olisi lukea tätä ja Karkkipäivää rinnakkain: heitteillejätettyjen lasten tilanteessa kun on samaa, olipa kyseessä köyhä kehitysmaa tai ns. hyvinvointivaltio. Karkkipäivä tosin taisi olla emotionaalisesti vielä raskaampi luettava, mutta molemmissa romaaneissa kielellinen innovaatio pelasti tekstin ja lukijan.

Harrastan pitkiä lainauksia harvoin, mutta nyt oli pakko: ”Kun kuolemme, lapsemme eivät osaa surra meitä oikein. He eivät menetä järkeään murheesta, eivät kaada maahan olutta eikä tupakkaa, eivät laula ääniään käheiksi. He eivät pane mukejamme eikä lautasiamme haudoillemme, eivät saata meitä mpkapuun oksa kädessä. Me lähdemme vainajien maahan alasti, ilman niitä tavaroita, joita tarvitsisimme, jotta pääsisimme esi-isiemme linnaan. Koska emme saavu niin kuin meidän kuuluisi, henget eivät riennä meitä vastaan, ja niinpä me odotamme odottamasta päästyämmekin ikiajoiksi ilmaan jääneinä kuten niiden maiden liput, joista kukaan ei laula.” (s.250)

Vaikka Zimbabwen laulua harva laulaa, tässä blogissa käydään jatkuvaa Zimbabwe-Nigeria-maaottelua Afrikan kaunokirjallisen ykkösmaan tittelistä. Tällä hetkellä Zimbabwe on matsissa pisteen edellä.

Afrikkalaisen skifin pioneeri

KabuKabu-500Nigerlalais-amerikkalaisen Nnedi Okoraforin nuorille aikuisille suunnatut skifi-teokset ovat odottaneet lukijaansa kirjahyllyssäni kauan; jostain syystä en ole päässyt sisään niiden maailmaan. Päätin aloittaa Nnedi-haasteeni hänen tuoreesta aikuisille suunnatusta novellikokoelmasta Kabu Kabu (2013).

Novellikokoelman nimi tarkoittaa pimeää nigerialaista taksia, jollaiseen hyppääminen on aina omanlaisensa riski. Sen niminen novelli (kirjoitettu yhdessä Alan Dean Fosterin kanssa) kertoo chicagolaisesta asianajajasta, joka myöhästyy lennoltaan matkalla sisarensa häihin Igbomaahan. Siinä igbo-heimoon kuuluva pimeä taksikuski keksii luovan keinon saada asiakkaansa häihin ajoissa. Taksikuski ottaa heimolleen ominaisen setämäisen asenteen ja tytöttelee asiakastaan, vaikka tämä muistuttaa kuskia korkeasta koulutuksestaan. Vanhemman miehen ja nuoremman naisen välinen valtataistelu ei ota loppuakseen maagisen matkan aikana, mutta perille päästyään kuski ei pyydä aikamatkalisää.

Keitä sitten igbot ovat? He ovat Nigerian toiseksi suurin heimo (18%), joka kääntyi pian kolonialismin tultua kristinuskoon ja omaksui uskon länsimaiseen koulutukseen ja yritteliäisyyteen. Igboja pidetään taitavina kauppiaina, pankkiireina ja rahanlainaajina; jotkut jopa kutsuvat heitä ”Afrikan juutalaisiksi”. Kristillisen elämäntavan he ovat ottaneet kirjaimellisemmin kuin naapurinsa yorubat; esimerkiksi pukeutumisen suhteen igbonaisen tunnistaa siitä, että hän käyttää kahta rapa-kangasta peitoten koko kroppansa, kun yoruba-naisille riittää yksi kangas. Toisin sanoen he ovat pilkunnussijoita.

Valitettavasti näinä päivinä businesstaju on johtanut igbojen ajautumisen nettihuijausalalle, 419-kirjeiden kirjoittajiksi. Verrattuna yoruboihin, igbot ovat ehkä nurkkakuntaisempia, itsepäisempiä oman kulttuurinsa säilyttämisestä ja ylpeitä maalaisista juuristaan. Yoruba-kulttuuri on ollut jo vuosisatoja urbaanimpaa ja kosmopoliittisempaa. Itse tunnen ihmisiä molemmista heimoista ja luonnehtisin kulttuurieroja merkittäviksi. Koen olevani lähempänä yoruba-kulttuurin arvomaailmaa, kun taas igbokulttuurissa on paljon samaa suomalaisen maakunta-ajattelun kanssa. Igbot ymmärtävät täysin, mitä kotiinpäin vetäminen tarkoittaa (täkäläiset igboystäväni komppaavat poliittisesti Keskustaa ja Perussuomalaisia, heille maahanmuuttokriittisyys ei ole ongelma). Yoruba-heimon parissa taas on enemmän arvostettu kansainvälisiä suhteita ja yksilöllistä menestystä. Valitettavasti Igbomaa on jäänyt kansallisessa kehityksessä periferiaksi, mikä on epäsuhtaista ottaen huomioon heimon koon, koulutustason ja kyvykkyyden. Kuka tahansa Biafran sotaan vähänkin perehtynyt voi nopeasti päätellä, millaisista epäoikeudenmukaisuuksista heimo on kärsinyt itsenäisen Nigerian aikana. Maa saattaa hajota kahteen tai kolmeen osaan lähivuosina etnisten, uskonnollisten ja kulttuuristen ristiriitojen vuoksi. Myös Okoraforin novellit peilaavat näitä jännitteitä.

Kokoelmassa on useampi tarina naisista ja tytöistä, jotka kasvavat igbokulttuurissa erilaisina, tietoisina henkisistä lahjoistaan ja niistä johtuvista rajoitteista – levitoiva nainen ei ole ykköskastin morsianmateriaalia. Okorafor matkustaa tarinoissaan sujuvasti nykypäivän, tulevaisuuden ja lähimenneisyyden välillä. Kulttuurisesti kiinnostavimpia ovat tarinat, joissa vieraillaan igbokulttuurin vanhoissa perinteissä – ajassa, jolloin kaikki kynnelle kykenevät perheet lähettivät teini-ikäiset tyttärensä lihotusmajaan ympärileikattaviksi ja syötettäviksi kaloripitoisilla ruoilla. Norminaiseuteen sopimattomat henkiolennot taas saivat pysyä leikkaamattomina ja laihoina. Nnedin oudot naishahmot ovatkin rastapäisiä luonnonlääkityksestä kiinnostuneita marginaaliolentoja, joita usein syytetään noituudesta. Nnedin lähestymistapa afrikkalaiseen naiseuteen tuntuu radikaalifeministiseltä, yhdistettynä ekologiaan ja ei-kristilliseen henkisyyteen. Nnedin feminismi ei ole tyypillistä länsimaista tasa-arvoajattelua, mutta monissa novelleissa tunnetila on käsinkosketeltavan aggressiivinen ja afrikkalaista patriarkaattia sisältäpäin purkava.

Skifi-novelleiksi Okoraforin tekstit ovat poliittisesti kantaaottavia; esimerkiksi tarinassa ”Spider the Artist” kommentoidaan rankalla kädellä Nigerin delta-alueen ekokatastrofia, globaalia ryöstöviljelymentaliteettia ja tuhojen aiheuttamaa epätoivoa, alkoholismia ja perheväkivaltaa, johon poliittisesti tietoiset aktivistimiehetkin syyllistyvät. Öljykenttiä vartioivat amerikkalaisten kloonaamat zombiet, jotka surmaavat kenen tahansa, joka yrittää varastaa öljyä maanpäällisistä putkista.

Kiinnostavaa myös on, että molemmat Hanna Pylväinen (ks. edellinen arvio tässä blogissa) ja Nnedi Okorafor ovat siirtolaiskirjailijoita Keskilännestä – Nnedi Cincinnatista ja Hanna Detroitista. Myös Nnedi Okorafor kirjoittaa osassa tarinoista kahden kulttuurin törmäyskursseista, erityisesti Amerikassa kasvaneiden keskiluokkaisten perheiden vesojen kokemista kulttuurishokeista lomilla vanhempien kotikylissä. Koin äärimmäistä sympatiaa lukiessani tarinaa kahdesta siskosta (”The House of Deformities”), joille nigerialaisissa vessoissa käynti on omanlaisensa kauhugalleria.

Nnedi Okoraforin tekstit  ovat vaikeammin avautuvia kuin esimerkiksi ikätoverinsa, myös igbo-taustaisen Chimamanda Ngozi Adichien, mutta selätettyään muutamat kulttuurisen käännöksen ongelmat lukijaa odottaa palkinto. Okorafor kun onnistuu kirjoittamaan nigerialaisen yhteiskunnan kipeimmistä ongelmakohdista syyllistymättä moralisoivaan saarnaamiseen. Ei Adichiekaan saarnaa, mutta hänen tekstinsä tuntuvat Okofaforiin verrattuna hieman sovinnaisilta tai myötävirtaan valtavirtakulttuurissa uivilta. Okorafor tarjoaa lukijoilleen oudompia makupaloja Länsi-Afrikasta, erityisesti myyttien ja legendojen postmoderneja uudelleentulkintoja, jotka saavat ennalta-arvaamattomia nyansseja Afrikan high tech-lähitulevaisuudessa.

Muista afrikkalaistaustaisista skifi-kirjoittajista en ole vielä tietoinen, mutta otan lukuvinkkejä innolla vastaan.

Uskomattomat diivat lavalla

October 2013 017”People who want to write books should stay away from blogs”, totesi Chimamanda Ngozi Adichie viime torstaina Hesarin haastattelussa kirjamessuilla. Afrikkalaisen kirjallisuuden faneja hemmoteltiin, sillä Adichie antoi samana päivänä kaksi haastattelua, joista toisessa haastattelijana oli kukas muu kuin Sofi Oksanen! Tätä iloista yhteensattumaa olen povannut jo kauan, sillä näiden kahden diivan temaattiset yhteydet ovat miltei saumattomat. Olin myös ostanut bussiliput torstaiksi hyvissä ajoin tutustumatta messuohjelmaan – torstaiksi siksi, että se on messujen ainoa rauhallisempi päivä, jolloin osastoilla voi kulkea kadottamatta marmorikuuliaan. Onneksi Chimamandan vierailu sattui sille päivälle.

Chimamandan ja Sofin uusimmat teokset keikkuvat edelleen lukulistallani – molempiin liittyy ehkä kohtuuttomia odotuksia, enkä kiirehdi niiden hankkimisessa, sillä vähemmän tunnetuille tekijöillekin on annettava tilaa. Americanah-romaanin juoni jäi kyllä kutkuttamaan, sillä siinä tutkitaan afrikkalaisten maahanmuuttajien ja afroamerikkalaisten kantapeikkojen välisiä kulttuurisia väärinymmärryksiä ja afrikkalaisten onnellista tietämättömyyttä rotukysymyksistä. Kun kyyhkyset katosivat-teoksen lukisin taas ehkä mieluiten seuraavalla Viron-reissulla.

Diivojen kohtaaminen tapahtui Akateemisen kirjakaupan pienellä lavalla. Kuulijoita oli sopivasti, ei mitään massahysteriaa, mutta nimmarin metsästäjiä riitti kyllä. Kohtaamisessa Chimamanda paljasti, että oli lukenut Puhdistuksen jo aikoja sitten englanniksi, se oli ollut kuulemma ainoita ”uusien” tekijöiden romaaneja, joka oli tehnyt häneen vaikutuksen. Hän oli vienyt romaanin veljelleen Nigeriaan luettavaksi ja veli on luultavasti jatkanut sen kierrättämistä – kuka tietää, kuinka monta Sofi-fania Lagosista jo löytyy. Sofi ei voinut tunnustaa vastaavaa aktiivisuutta Chimamandan kirjojen suhteen, vaikka olikin tehnyt kotiläksynsä tunnollisesti ennen haastattelua. Jo visuaalisesti kahden radikaalisti eri tyylisen kaunokirjallisen diivan seuraaminen oli kutkuttava elämys, mutta haastattelussa parasta oli, että he puhuivat vakavamielisesti kirjoista ja kirjoittamisesta. Sofi selvästi jopa jännitti haastattelua, kun Chimamanda vaikutti rennolta ja jalat maassa kulkevalta ihmiseltä. Ehkä Amerikan kirjamessut ovat Helsingin messuja stressaavampia spektaakkeleita, ja hän oli Helsingissä melkein kuin lomalla.

Ainoa kysymys, jonka muistan haastattelusta tarkkaan liittyi lapsuuden kirjallisiin vaikutteisiin. Sofi kysyi, oliko Chimamandalla mahdollisuus lukea lapsena lainkaan nigerialaisia lasten- ja nuortenkirjoja. Yliopiston professorin lapsena hän oli tosiaankin kasvanut lähes kokonaan amerikkalaisten ja brittikirjojen kuplassa (eikä Nigeriassa muutenkaan kustanneta paljoa kotoperäisiä lastenkirjoja). Sofi ihmetteli, eikö sellainen kasvatus tee lapsista monstereita (hän todella käytti tuota sanaa). Chimamanda vastasti tyypilliseen joviaaliin tyyliinsä: ”Well you see what kind of monster I have become.” Yleisö räjähti nauruun, siinä hetkessä oli jotain vapauttavaa.

Toivon, että diivat löysivät kulissien takana keskusteluyhteyden, eikä tapaaminen jäänyt ainoaksi. Molemmilla kun olisi taatusti outouttavia näkökulmia tarjottavana toisilleen.

PS: Afrosuomalaista kirjallisuusvaihtoa voi seurata myös Rita Dahlin toimittamassa antologiassa Minttutoffeen onni (Palladium, 2012), jossa runoilijat olivat muutaman viikon kirjeenvaihdossa keskenään. Tekijät eivät ole näin suuren maailmanluokan tähtiä, mutta se ei vähennä keskustelujen arvoa. Olin mukana projektissa ja keskustelen kenialaisen runoystäväni kanssa edelleen.

 

 

 

 

 

Chimamanda vs. Sofi: kaksi kansallissankaria

ChimamandaBlogin pitäminen saa uutta potkua opetuksesta, sillä luokkatilanteissa syntyy kysymyksiä, joita en olisi itse osannut ajatella. Kertoessani opiskelijoille Chimamanda Ngozi Adichien tuotannosta ja näytettyäni heille pätkän Chimamandan tuoretta haastattelua, yksi opiskelijoista vertasi Chimamandan uraa Sofi Oksasen uraan Suomessa. Kummatkin kirjailijat ovat suunnilleen samanikäisiä, hyvän akateemisen koulutuksen saaneita ja oman maansa kaunokirjallisia komeettoja, jotka kiertävät maailmaa jonkinlaisina kulttuurilähettiläinä. Sofiin verrattuna Chimamanda pelaa vielä korkeammassa liigassa: olen nähnyt hänen teoksiaan joka maassa, jonne olen matkustellut, lentokenttien lisäksi myös automarkettien banaaleilla tiskeillä. Sofilla on vielä pitkä matka tuon tason maailmantähteyteen, mutta on hänenkin uransa huikeassa nousussa. Puhdistuksen draamaversiota on näytetty Broadwayllä ja käännösoikeuksia on ostettu jo varmasti yli kymmenelle kielelle. Pienen Suomen mittakaavassa tämä on valtava saavutus.

Sofi-Oksanen_vaakakuvaKanonisoitu kirjallinen tähteys on ilmiö sinänsä, sillä on Januksen kasvot. Ei ole helppoa olla oman maansa myydyin kirjailija, varsinkaan tässä maailmassa, jossa kulttuuria tuotteistetaan huippuunsa. Kun nuoresta kirjailijasta tulee ikoni, lukijoiden odotukset uutta teosta kohtaan saattavat ahdistaa. Globaalin menestysteoksen jälkeinen tuotanto on monella suurella kirjallisella tähdellä luku sinänsä.  Joidenkin tämän liigan kirjailijoiden kanssa, kuten Zadie Smithin ja Monica Alin, olen saanut pettyä. Menestys voi joskus vaikuttaa kustannusprosessiin niin, että menestyskirjailijan sallitaan julkaista tavaraa, joka ei normaalisti menisi kustantajan seulan läpi. En ole vielä ehtinyt lukea Kun kyyhkyset karkasivat ja Americana-teoksia, mutta arvioiden mukaan ne eivät vaikuta olevan hätäisesti kyhättyjä ”väliteoksia”. Aina, kun saan käsiini ”väliteoksen”, tekisi mieli muodostaa barrikadi kustannustalon ovelle kaikkien meidän julkaisemattomien wannabe-kirjailijoiden puolesta.

En tiedä, jonottavatko Chimamandan nigerialaiset fanit hänen uutta kirjaansa kirjakaupan ovella kello 24 yöllä, mutta Suomessa Sofi-ilmiön markkinointitemput ovat olleet näyttäviä. Meillä ei kenties vielä ole Sofi-teepaitoja tai mukeja, mutta pelkään päivää, jolloin bongaan sellaisen marketin jonossa. (Kotona minulla on jo toisen ison vientituotteemme Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-aiheisia kortteja ja muuta markkinointisälää ja Tommy Tabermannin runonpätkillä varustettuja keittiöpyyhkeitä, mutta nämä ovat olleet ilmaislahjoja.) Muistan Kanadan-ajoilta, kuinka kiemurtelin vaivaantuneena Maya Angelou – tuotteiden edessä – Angelou oli myynyt itsensä Hallmark-ketjulle ja hänen feministisillä sloganeillaan varustetut tuotteet myivät kuin häkä. Pidin hänen lauseistaan, mutta kammosin edessäni siintävää tavaramerta.

Olen lukenut Puhdistuksen ja Chimamandan kuuluisimman teoksen Puolikas keltaista aurinkoa eri mielentiloissa, enkä osaa sanoa kumpi ”kolahti” enemmän. Kummaltakin kirjailijalta olen pitänyt enemmän muista teoksista: Sofin tuotannosta lempparini on Baby Jane ja Chimamandan kirjoista pidän eniten Purppurahibiskuksesta. Kumpikin kirjailija on aloittanut pienemmillä tarinoilla ja liikkunut kohti kokonaisen kansakunnan muistia, hiljaisuuksia ja kollektiivisia traumoja. Chimamandan kuvaama Biafran sota on kenties vielä kipeämpi muisto Nigerian igbo-heimolle, koska siitä on kulunut vasta reilut nelisenkymmentä vuotta. Kummankin komeetan tapauksessa on ihmetelty sitä, kuinka nuori ihminen pystyy pääsemään sotaveteraanien ihon alle niin uskottavasti ja koskettavasti. Kumpikin lienee viettänyt todellista laatuaikaa isovanhempiensa ja muiden vanhojen sukulaisten kanssa. Itse nostan hattua kummallekin siitä, että he ovat onnistuneet kunnioittamaan menneitä sukupolvia monisyisellä, analyyttisellä tavalla, mikä ei ole kliseistä. En usko kummankaan teoksen saavan lukijoitaan pukeutumaan ”Kiitos 1939-45” tai ”Kiitos 1967-1970”-teepaitoihin, varsinkaan kun kummatkin kirjoittavat kansallisaatteesta, joka menetettiin isoveljen rautaisen saappaankärjen alle. Ei Viron ja Igbomaan historioilla ole suoraa vertailupintaa, mutta kirjailijoiden näkökulmien valinnassa on paljon yhtymäkohtia. Sanoisin, että heitä yhdistää feministinen näkökulma nationalismin ja postkolonialismin tarkasteluun.

Chimamanda ja Sofi ovat persoonallisuuksina kuin kahdelta eri planeetalta; Chimamanda on joviaali, sangviininen naapurintyttö, joka puhuu haastatteluissa mielellään arkisista asioista, Sofi taas kettutytön ja telaketjufeministin maineen saanut akateeminen älykkö. Chimamanda ottaa yleisönsä flirttailemalla ja tulemalla lähelle; Sofi vakavuudellaan ja älyllisellä etäisyydellä. Persoonallisuuserot näkyvät kielenkin tasolla, mutta jos olisin lukenut teokset tuntematta tekijöitä, en olisi osannut visualisoida heitä juuri sellaisiksi mediatähdiksi kuin he ovat. Olisi äärimmäisen kiinnostavaa kuulla molempia samassa paneelissa, jossa aiheena olisi sukupuoli ja sota.

Sivulauseessa molempi taatusti myöntäisi, että tukka on poliittinen ilmiö.