Cornwallin karvaisista jättiläisistä

Teos: Amanda Craig: Synkkä sopimus (Minerva Crime, 2022)

Suomennos: Sirpa Saari

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Cornwall kuuluu niihin kiehtoviin kolkkiin Britanniassa, joissa en ole käynyt, ja jonne matkustaminen kiinnostaa kovasti. Omat mielikuvani maakunnasta ovat kieltämättä kitschisiä, joten oli ilo lukea Amanda Craigin sinne sijoittuvaa teosta, jossa kerrottiin vähemmän turistisesta arjesta.

Teoksessa kolmikymppinen yh-äiti Hannah elää Lontoossa äärimmäisessä niukkuudessa, ja elättää tytärtään rikkaiden perheiden kotisiivoojana. Hän on kotoisin Cornwallista, ja on sukunsa ensimmäinen akateeminen vesa. Äiti Holly on tehnyt uhrauksen lähettääkseen tyttärensä yliopistoon, mutta Hannah ei ole onnistunut urallaan tultuaan raskaaksi liian nuorena. Aviomies Jake kyllästyi perhe-elämän jatkuvaan kitkutukseen, eikä Hannahille jäänyt eron jälkeen kovinkaan monia vaihtoehtoja.

Cornwallissa Holly-äiti tekee kuolemaa, ja Hannah matkustaa kuolinvuoteelle viime hetkellä. Tunneryöpyn keskellä junassa hän tutustuu mystiseen Jinniin, naiseen, jolla on myös katkera eroprosessi käynnissä. Jinnin ex-mies asuu lähellä Hannah’n kylää, ja nainen tekee tälle hämmentävän ehdotuksen: entä, jos kumpikin kävisi murhaamassa toisen eksän?

Äitinsä kuoleman jälkeen Hannah palaa viettämään kesää tämän kaupungin vuokra-asuntoon, josta on pian luovuttava. Hän saa yllättävän työtarjouksen paikallisen kartanon, End Pointin, isännältä Stanilta, alkoholisoituneelta villimieheltä, jonka hahmo voisi olla paikallisesta kansanperimästä. Stan maksaa kartanon siivouksesta paremmin kuin Lontoon työnantajat, mutta hänen epävakaa seuransa kuuluu pakettiin. Mies on myös tunnetusti itsetuhoinen, joten Hannah’n on kohdeltava häntä silkkihansikkain.

Teoksen keskeinen teema on avioeron jälkeinen kostonhimo ja katkeruus, joka toimii myrkyllisen polttoaineena rakkauden raunioilla. Hannah ei todellakaan tiedä, mihin hän on sekaantunut, ja kenen tarinaan hänen kuuluisi luottaa.

Kirjassa oli joitain samoja viboja kuin yhdessä lempitrillerissäni, Paula Hawkinsin teoksessa Nainen junassa. Tosin tässä päähenkilö Hannah ei ole pahasti alkoholisoitunut, ja alkoholisti-Stanillakin on aikeita raitistua.

Tämä on todella runsas dekkari, jossa paikallisen kulttuurin, historian ja nyky-yhteiskunnan kuvaus on melkein kiinnostavampi kuin rikosjuoni. Teos tarjoaa myös virikkeitä puutarhojen ystäville, ja miljöiden runsas kuvaus tekee tästä ikimuistoisen kesäkirjan.

Luin Craigilta toisen paperittomista siirtolaisista kertovan teoksen, Hearts and Minds, tasan kymmenen vuotta sitten, ja se tuntui vähän liiankin raskaalta yhteiskunnalliselta pläjäykseltä. Tyyli ei ole hänellä paljon muuttunut sen jälkeen, mutta tässä teoksessa oli huomattavasti vetävämpi juoni. On siis mahdollista, että muistan tästä teoksesta enemmän kuin tuosta aiemmasta kymmenen vuoden jälkeen.

Kuppilat kuntoon Cornwallissa

Teos: Lucy Diamond: Rantakahvila (Otava, 2021)

Suomennos: Eeva Parviainen

Äänikirjan lukija: Maija Lang

Evie Flynn on 32-vuotias toimistoalan silpputyöläinen, joka pitää itseään sukunsa mustana lampaana siksi, ettei hän ole siskojensa lailla onnistunut menemään naimisiin, hankkimaan lapsia ja asuntolainaa. Evien nuoruuden synteihin mahtuu myös muutama persoonallisempi taiteilijapoikaystävä, mutta kun Evie onnistuu nappaamaan kumppanikseen säästämiseen intohimoisesti orientoituvan Matthew’n, häntä aletaan jo pitää lähes yhteiskuntakelpoisena.

Flynnin perhepiirin murheet ovat pitkään olleet pieniä, ja arvomaailma on vakaan keskiluokkainen. Kun Evien äidin sisko Jo kuolee auto-onnettomuudessa, tämä on suistaa koko perhepiirin raiteiltaan. Ja kun käy ilmi, että Jo-täti on testamentannut Cornwallin rantakahvilansa juuri Evielle, se herättää suurta sisarkateutta. Huolimatta siitä, etteivät Evien paikalleen jämähtäneet äitylisiskot todellakaan haluaisi kahvilaa vastuulleen.

Järkevästi ajattelevalle lähipiirille, miesystävä Matthew mukaanlukien, kahvila on vain potentiaalinen konkurssipesä, tai myyntikohde, joka pitäisi nopeasti realisoida alta pois. Eviellä on paikkaan vahvempi tunneside, sillä hän on viettänyt rantakylässä monia nuoruuden kesiä myös ilman vanhempiaan. Hän on ollut kesätöissä kahvilassa, ja viettänyt elämänsä kuumimman rakkauden kesän paikallisen surffarin, Ryanin kanssa. Ja nyt kolmikymppisenä konttorirottana Oxfordissa hän suhtautuu Carrawen Bayn kylään kuumana paikkana, jossa hiekka kaikissa ruumiin poukamissa enteilee jo tulevaa hekumaa.

Oxfordin ja Cambridgen kaltaiset kaupungit eivät ole erityisen hohdokkaita asuinpaikkoja niille, jotka eivät kuulu akateemiseen eliittiin. Diamond näyttää lyhyesti mutta terävästi Oxfordin ei-akateemisia kasvoja, mutta romaani keskittyy Cornwallin kyläyhteisön dynamiikkaan. Carrawen Bayssa turismi on maltillista, mutta ahneet rakennuttajat etsivät jatkuvasti uusia kohteita hankkeilleen. Paikallinen väestö suhtautuu muutoksiin vihamielisen konservatiivisesti. Moni toki saa suuren osan tuloistaan turismista, mutta he haluaisivat turismin olevan oikeanlaista – pienimuotoista ja helposti hallittavaa.

Chicklit-kirjoissa yleinen juonenkäänne on, että päähenkilö perii huonosti menestyvän yrityksen, ja valtavalla tahdonvoimallaan muokkaa siitä yhteisöllisen keskuksen. Tällainen juoni oli myös äskettäin lukemassani Frida Skybäckin teoksessa Kirjakauppa Thamesin varrella. Se oli tätä tarinaa astetta dramaattisempi siksi, ettei kirjakaupan perijätär tuntenut perinnön antajaansa, joka myös oli biologinen täti. Skybäckin kirjassa juonen pyöritys oli vinhaa, kun taas tässä kirjassa lopulta tärkeämpää on paikallinen ilmapiiri.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Skybäckin kirjasta siksi, että se esitteli minulle sellaista osaa Britanniaa, jossa en ole käynyt ja siksi, että teoksen perintökuvio oli astetta maltillisempi. Samalla se oli ”täydellisenä lomalukemistona” teos, joka ei haastanut minua millään saralla. Kirjan hahmoissa oli sopivaa variaatioita, mutta hahmoihin ei edes mahtunut mamuja tai homoja. Yhteiskunnalliset teemat, jos niitä voisi sormella osoittaa, ovat hyvin pliisuja, sillä tämä kirjassa esitetty yhteisöllisyyden haaste esiintyi lähinnä täti-ihmisten juoruiluna ja viininjuontina. Politiikkaa kirjassa ei puhuta lainkaan, eikä edes Brexitiä ole tapahtunut tai ole tapahtumassa.

Teoksessa eniten arvelutti lontoolaisen kodittoman nuoren, Phoeben, tarina. Toki kotoaan karanneen teinin hahmo oli juoneen sopiva, mutta jopa tämä koditon hahmo jää varsin harmittomaksi ja viihteelliseksi. Diamond ei halua aiheuttaa pahaa mieltä lukijalleen minkään käsitellyn teeman kautta.

Brittiläisen chicklitin kartalta on viime aikoina löytynyt teoksia, joissa kunnallispolitiikka on keskeinen teema, joista Beth O’Learyn Vaihtokauppa (WSOY, 2021) on tuore, suomennettu esimerkki. Mutta ehkä genren sisällä on arkielämän teokset ja lomalukemisto erikseen liputettuina.

Kirjaa googlatessani huomasin, että se on julkaistu Britanniassa jo vuonna 2011 (eli siksikään Brexitiä ei mainita), ja sitä pidetään jo lomalukemistojen kestoklassikkona. Kirja aloittaa sarjan, jossa yhteisön elämää seurataan eri vuodenaikoina, myös turistisesongin ulkopuolella.

En tiedä, miksi lopulta pidin tämän kahvilan meiningistä, kun kirjassa mainittu lukupiirikään ei ehtinyt tarinan aikana kokoontua. Teoksen päähenkilöt eivät suuresti välittäneet kulttuurista, vaikka yhdet taidenäyttelyn avajaiset kahvilassa pidettiin. Ehkä kirjan viehätys piilee siinä, että se tarjoaa jokaiselle lukijalle jotakin – yhteisöllisyyttä, erotiikkaa tai ”kuppilat kuntoon” – kertomuksen. Itseäni taisi tällä kertaa kiinnostaa eniten ”kuppilat kuntoon” – aspekti, ja uusien työntekijöiden rekrytoinnin haasteet.

Aateloidun filmitähden residenssissä

Teos: Jill Mansell: Kaikki alkoi salaisuudesta (Bazar, 2020)

Suomennos: Pirjo Ruti

Kesän toinen chicklit-ennakkokappale enteili hellekesää jo kannen tasolla, mutta en saanut luettua sitä loppuun kesäkuun lopun rantakelien aikana. Enkä tiedä kaikkea brittien chicklit-markkinoistakaan, kun en tunnistanut Jill Mansellin kirjailijapersoonaa, vaikka takavuosina olisin voinut olla kirjojen kohderyhmää.

Kirjaa markkinoidaan ”rentouttavana hyvän mielen lomalukemisena”, ja tuo fraasi asetti ennakko-odotukseni suht matalalle. Kuitenkaan en pahastu, jos teos sijoittuu Cornwallin rannikolle, joka kiinnostaa siksikin, etten ole siellä vielä käynyt. Itse asiassa luin alkukesästä samoille tienoille sijoittuvan toisenkin teoksen Jenny Colganilta, jossa aloitettiin uutta elämää leipomoyrittäjänä, mutta en ehtinyt raportoida tästä blogiin. Teoksen nimi on Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua. 

Tässä teoksessa nuoret ystävykset Lainey ja Kit palaavat pitkältä työrupeamalta Ranskasta tyhjän päälle kotiinsa Lontooseen, jossa työmarkkinat eivät ole kovin ruusuiset. He ovat tutustuneet toisiinsa hotellialalla ranskalaisessa linnassa, jonne sijoittuva brittiyritys on juuri tehnyt konkurssin. Molemmilla on sydänsuruja, mutta uutta paikkaa hakiessa he tekeytyvät pariskunnaksi, sillä työnantaja Cornwallissa haluaisi rekrytoida sellaisen. Kit on homo, mutta heiltä onnistuu hyvin parisuhteen esittäminen, sillä mitä epätoivoiset työttömät eivät tekisi palkan ja ilmaisen asumisen vuoksi katastrofiin valmistautuvassa Brexit-maassa?

He päätyvät asumaan laajennettuun perheeseen, sir Richard Mylesin residenssiin. Richard on kasikymppinen entinen filmitähti, joka on aikanaan ehtinyt tehdä uraa myös Hollywoodissa. Miehen fanikerho on edelleen aktiivinen, vaikka mies itse on enimmäkseen vetäytynyt litkimään giniä puutarhaansa. Yksi henkilökohtaisen avustajan tehtävistä on sorteerata miehen runsasta postia, ja mahdollisesti vastata edes joihinkin kirjeisiin, joihin maestro ei enää itse jaksa reagoida.

Isännän ainoa poika on kuollut keski-ikäisenä, ja tämän perhe asuu edelleen isoisän luona. Pojanpoika Seth pitää matkailuyritystä, joka räätälöi lomia erityisryhmille. Lainey saa työtehtäviä myös tässä firmassa, eikä voi olla ihastumatta pomoonsa, jolla olisi muitakin ottajia. Lisäksi suvun jäsenten ympärillä pyörii ratkaisemattomia perimään liittyviä salaisuuksia, jotka varjostavat myös Sethin elämää.

Kirjassa harrastetaan myös muodikkaasti Tinder-deittailua, kun Sethin äitipuoli Majella alkaa pitkän ja ankean leskeyden jälkeen etsiä uutta kumppania. Teinien kanssa on melko tavallisia huolia, mutta vanhusten kanssa enemmän. Varsinkin Sethin elosteleva äiti Christina voisi jo kaivata holhoojaa kosteilla reissuillaan Espanjan aurinkorannikolle. Välillä hän palaa Englantiin nenän valkaisuun, ja hakee lomaa maksalleen kalliista detox-retriiteistä. Christinan hahmossa oli paljon tv:stä tuttua Edina Monsoonia, vaikka romaanin sävy ei ole kauttaaltaan humoristinen.

Romaanin keskeiset jännitteet jäävät melko kesyiksi, mutta lukihan tämän jouhevasti kepeänä välipalana. Välillä kliseinen kielenkäyttö ärsytti, sillä ”sydämessä läikähtäviä” asioita oli romanssirintamalla liikaa. Hyvän mielen tarkoitushakuisuutta teoksessa riitti varsinkin siinä vaiheessa, kun yrittäjä-Seth lähti lomittamaan moniongelmaista erityislapsiperhettä. Kuvio tuntui hieman liioitellulta, vaikka en epäilisi tuollaisen bisneksen mahdollisuutta (onhan Suomessakin tuettuja lomia erityisryhmille). Piikittelevät juopot vanhukset taas tasoittivat ylitsepursuavaa romanttisuutta ja hyvää tahtoa.

Teos ei ehkä kuitenkaan ollut yhtä maalaileva ja laskelmoivan kaavamainen kuin tuo mainitsemani Colganin teos, joka ilahdutti aistivoimaisuudellaan, mutta puudutti toistollaan. Tämä siksi, että luin häneltä putkeen kaksi teosta, joissa taloudellisissa vaikeuksissa kamppaileva naispäähenkilö pakenee ongelmiaan maalle ja keksii siellä loistavan bisnesidean. Tässä ei perustettu uutta firmaa, ja muutenkin avainhenkilöiden haaveet pysyivät suht maltillisina. Luontokuvausta oli vähemmän, ja pääpaino oli uusissa ja vanhoissa ihmissuhdesotkuissa.

Kaipa Mansellin kaltaisten kirjailijoiden menestys pohjautuu siihen, että ne tarjoavat samastumispinnan monen ikäisille ja eri elämäntilanteissa oleville lukijoille. Mieluummin luen tällaista viihdettä kuin vaikka menopaussikirjallisuutta, jossa vitsaillaan rehvakkaasti tulevalle virtsankarkailusuojien tarpeelle. Kuitenkin teos sijoittuu brittiläisen chicklitin kartallani kesyyn päähän.

Kesyys tai lempeys eivät aina välttämättä ole synonyymeja huonolle kirjallisuudelle, sillä tunnemme kaikki ne elämäntilanteet, joissa sielu ei jaksa ottaa vastaan raskasta pahoinvointioksennusta tai graafista seksuaalista tykitystä. Tällöin on ookoo nauraa Tinder-sovelluksen sarjadeittailijoille, joiden perimmäinen motiivi on saada nainen maksamaan kalliit viinipullot merenrannan osteriravintolassa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 24: Kirjailija on julkaissut yli 20 teosta.

 

Kornin kielen elvytystalkoot

IMG_1906Vaikea kirjapuutostauti sai minut lataamaan brittiläisen S.K. Tremaynen (pseudonymi) toisen psykologisen trillerin, vaikka ensimmäinen, Jääkaksoset, ei selvästikään ollut minun kirjani. Toinen teos, Tulilapsi (Otava 2017, suom. Jaana Iso-Markku), jatkaa lapsiteemaa, ja haasteellinen vanhemmuus on siinäkin työn alla.

Teoksen asetelma on joskeenkin korni, ja kun siinä vielä muistellaan kornin kieltä (en edes tiennyt, että Cornwallissa puhutaan omaa kieltä), voitaisiin puhua tuplakorniudesta. Päähenkilö Rachel on kolmikymppinen sinkkunainen, joka tapaa itseään vanhemman leskimiehen Davidin ja menee tämän kanssa naimisiin pari kuukautta ensi treffien jälkeen. Ja kukapa ei menisi, jos kosija on menestyvä liikejuristi ja omistaa valtavan kartanon sukusijoillaan Cornwallissa?

Miehensä varallisuuden turvin valokuvaaja-Rachel voi lopettaa hanttihommat Lontoossa ja omistautua kartanon pidolle ja lapsipuolensa Jamien hoitamiseen. Jamie on kahdeksanvuotias, käy elitististä yksityiskoulua ja suree syvästi ranskalaisen äitinsä poismenoa. Uuden äitipuolen asema perheessä ei ole helppo, mutta hän uskoo selviävänsä tehtävästä.

Kirjassa kerrotaan paljon Cornwallin historiasta, varsinkin kaivostyöläisten vaikeasta asemasta, ja Davidin suvusta heidän riistäjinään. Läheiset kaivoksen rauniot kuuluvat UNESCO:n maailmanperintökohteisiin, mutta niiden synkkä historia kietoutuu myös Nina-äidin kohtaloon. Jamie näkee näkyjä ja turvautuu maagiseen ajatteluun vielä kaksi vuotta onnettomuuden jälkeenkin. Hän saa myös Rachelin pohtimaan kysymystä, onko Nina sittenkään kuollut. Rachelin pakkomielle talon entisen emännän kohtalosta syvenee, ja pian hän huomaa olevansa ansassa.

En tällä kertaa kurkkinut juonta etukäteen, mihin joskus sorrun, kun romaanin juoni on harvinaisen saippuaoopperamainen. Ja tällä kertaa en osannut loppuratkaisua arvata, mutta melodramatiikka oli tässä joulun odotuksessa uuvuttavaa. Sen sijaan kirjan kulttuurihistoriallinen anti oli runsasta, ja jäin miettimään, kuinka kiinnostavan teoksen olisi saanut aikaan pelkästä valokuvaajasta, joka haluaa selvittää jonkun lapsityövoimaan sidotun kivenkerääjätytön kohtalon. S.K. Tremayne myy, koska ihmiset haluavat lukea satumaisen rikkaista ihmisistä, ja tirkistellä myös rikkaita miehiä napanneiden ”slummihuorien” nuhjuisiin menneisyyksiin, mutta minkäänlaista yhteiskunnallista analyysia luokkasuhteista tämä teos ei tarjonnut.

Varsinkin Rachelin menneisyyden takaumat tarjosivat pelkkää sosiaalipornoa, jota ei olisi voinut julkaista sellaisenaan, ellei sitä olisi tungettu tähän unelmahöttöformaattiin.

Luen näitä bestsellereitä siksi, että minua kiinnostaa se, mikä suurten kustantamoiden mukaan miellyttää keskivertolukijaa. Tämä ei ollut otoksestani huonoimmasta päästä, mutta parisuhteen, avioliiton, perhe-elämän ja seksin kuvauksena harvinaisen kökkö. Maisemien, historian, arkkitehtuurin ja jopa muodin kuvauksena aivan jees. Positiivista kirjassa olivat siis kunnolliset kulissit. Pääsin käymään Cornwallin maaseudulla kohtuuhyvän oppaan seurassa, jonka osaaminen on selvästi enemmän paikkojen kuin ihmismielen kuvauksessa.

 

Itseen menemisen vaikeasta taidosta

IMG_1542Voi apua, tuli luettua oikea kirja väärään aikaan. Suomalaisen kuvataiteen klassikoista on viime aikoina tuotettu suuri määrä kaunokirjallisuutta, jossa taiteilijan elämää peilataan maan itsenäistymisprosessin, kansainvälistymisen, sukupuoliroolien ja seksuaalisuuden yms. suurien teemojen kautta. Aloitin tämän tyyppisten teosten lukemisen Anna Kortelaisen Virginie!- opuksesta (2002), joka tosin ei ollut romaani, vaan hyvin imaginäärinen tietokirja. ”Elävä taulu”-teema tuskin on suomalaisten keksintöä, sillä olen lukenut vastaavia kuvauksia esimerkiksi hollantilaisesta maalaustaiteesta.

Mila Teräksen Jäljet (Karisto, 2017) ei keskity yhteen taiteilijan merkkiteokseen, vaan Helene Schjerfbeckin elämän käännekohtiin. Teos alkaa ja päättyy Ruotsin Saljsjöbadenin ylelliseen hotelliin, jonne jo vanhuudensairas taiteilija oli päätynyt evakkoon toisen maailmansodan aikana rikki pommitetusta Helsingistä.  Erityisen paljon teos keskittyy Schjerfbeckin keski-iän vuosiin 1915-1918, jolloin taiteilija rakastui platonisesti nuoreen ihailijaansa Einar Reuteriin. Maalaukset ”Purjehtija” ja ”Punaiset omenat” kuvaavat tätä kiihkeää luomisvaihetta, jolloin Helene pääsi välillä tekemään irtiottoja vaativasta huoltosuhteesta äitiinsä.

Mila Teräksen kieli on kirkasta ja runollista. Uppoutuminen taiteilijan persoonaan ja ajan henkeen näkyy sanavalinnoissa. Taiteilijan ”heikkohermoisuus” on myös yhteiskuntakritiikkiä, vaikka Helene ottaakin välimatkaa mieskollegojensa ärhäkkään kansallisaatteeseen. Täydellinen kypsyminen taloustöihin näkyy kiivaina purkauksina, ja tuon ajan lääkärit määräävät rammalle naiselle turhaan täydellistä lepoa. Schjerfbeckin lonkkavamma toimii samalla esteenä että oman elämäntavan mahdollistajana: oletuksena on, ettei rampa nainen pääse naimisiin, joten hänen työnsä maalauksen opettajana tai käsityömallien suunnittelijana on jopa suotavaa. Täydellinen omistautuminen maalaamiseen ei ole, mutta eristäytymiseen taipuvainen taiteilija ei ole aina paikalla kuulemassa persoonaansa kohdistuvaa kritiikkiä.

Teksti on kiinnostavan ruumiillista, vaikka seksuaalisuutta kuvataan pieteetillä tuon ajan moraaliarvoista käsin. Helene on varsinkin ulkomaanmatkoillaan oppinut kuuntelemaan kehoaan ja asettautumaan osaksi luontoa. Hän puhuu suorasukaisesti myös vaivoistaan: ”Olen siinä iässä, että voin kuulla luuni.” Pitkäaikainen omakuvien maalaaminen kantaa hedelmää, sillä ilman itsetuntemusta muiden sielujen tallentaminen kanvakselle tuskin onnistuisi. Vuonna 1915 hän päätyy rajaamaan loppuelämänsä suunnan:

”Ei minulla ole enää muuta kotia kuin työni. Tämä vitkas, vuosikymmenten mittainen lähtö, ryteikköinen retki itseeni.” 

Sydänsurujen ja äitisuhteen lisäksi teos kertoo elämänmittaisesta ystävyydestä. Helena Westermarckin ja Helenen keskustelut ovat kirjan hienointa antia; äidin emotionaaliseen kiristykseen aloin jossain vaiheessa puutua, vaikka tämä varmasti on ollut olennainen osa köyhän naistaiteilijan elämää.

Luin kirjan hätäisesti juhannusreissulla, joten ensi vaikutelmani kirjasta olivat pinnalliset. Tiesin Schjerfbeckin elämästä jonkun verran etukäteen, vaikka en ole hänen elämäkertaansa lukenut. Moni kirjassa käsitelty asia ja teema tuntui liian tutulta, mutta taiteilijan miessuhteista ja henkisestä kypsymisestä opin uutta.

IMG_1543Kirjaa lukiessani jäin myös muistelemaan Hyvinkäällä vuonna 1917 maalattua teosta ”Pakeneva kreivitär”, josta ei kerrota tässä romaanissa, mutta joka avaa tuon ajan henkeä ja erikoisia kohtaamisia. Kuvan kreivitär Marina de Heyden lähetettiin Suomeen pakoon rakkausskandaalia, ja paon aikana aatelisesta neidistä tuli myös emigrantti. Hermoparantola on ollut tuohon aikaan oikea osoite kaikenlaisille sopeutumattomille naisille, ja voin hyvin kuvitella taiteilijan ja mallin kohtaamisen. Olikohan heillä yhteistä kieltä?

Jäljet on kohteelleen uskollinen ja intensiivinen romaani, jossa yleisen historian ja henkilökohtaisen elämän suhde on tasapainoinen. En ole tarpeeksi sisällä Schjerfbeck-kirjallisuudessa arvioidakseni, mikä oli tämän teoksen uusi anti tai näkökulma suhteessa ikonisen taiteilijan jo olemassa oleviin biografioihin.

Suosittelen kirjaa erityisen lämpimästi nuorille lukijoille, varsinkin taideopiskelijoille. Tässä maamme historia ja taidehistoria tuodaan lukijalle esille mahdollisimman verevässä muodossa, eli myös historiakammoiset saattavat innostua aiheesta taitavan kertojan välityksellä.

 

 

Merentakaisen esiäidin jäljillä

Hylät_puarh_web_6679 (1)Frances Hodgson Burnettin Salainen puutarha (1911) oli yksi lapsuuteni suurista aarteista, ja sen lukemisen jälkeen olen aina halunnut asua muratin peittämässä tiilitalossa. Tämän fiksaation vuoksi tartuin australialaisen Kate Mortonin romaaniin Hylätty puutarha (Bazar, 2014, suom. Hilkka Poutanen) suurella uteliaisuudella. Osasin jo arvata lastenkirjayhteyden ja kirjailijan rakkauden vanhoihin tyttökirjoihin kansikuvan ja -tekstin perusteella. Morton onkin toiselta ammatiltaan viktoriaanisen kirjallisuuden tutkija, ja vaikka kyseessä on viihderomaani, hänen perehtyneisyytensä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Britannian kirjallisuuteen, taiteeseen ja historiaan ovat ehdotonta plussaa kerronnassa.

Olin suorastaan hurmaantunut teoksen alkuasetelmaan, jossa kolmikymppinen sinkkunainen Cassandra saattaa isoäitinsä tuonilmaisiin Brisbanessa ja saa pian sen jälkeen tietää perineensä talon Cornwallista. Koska luen Australiaan sijoittuvia romaaneja vain aniharvoin, jo pelkästään sen pään luonnon ja historian kuvaus oli kiehtovaa, varsinkin, kun päähenkilöt olivat kovin introverttejä antiikkikauppiaita. Cassandran omistautuminen isoäitinsä antiikkibisneksien jatkajana tuntui raikkaalta kertomukselta, kun päällimmäiset mielikuvani Australiasta liittyvät surffaukseen, grillaamiseen rannoilla ja yleiseen ulkoilmaelämään. Mortonin kuvaamassa Australiassa viihdytään paljon sisätiloissa ja harrastetaan ylirajaista sukututkimusta. Cassandra päähenkilönä on vahva oman polkunsa kulkija, jonka taustalla on paljon surua ja luopumista.

Luin siis kirjaa vajaaseen puoleenväliin inspiroituneena. Teoksessa on useita ajallisia kerroksia ja se vie lukijansa Australian eri paikkojen ja Cornwallin lisäksi myös Lontooseen ja New Yorkiin. Nelivuotiaan Nellin yksinäinen laivamatka Australiaan on kehyskertomus, jonka ympärille draaman kaari jännittyy. Nell ei pysty muistamaan laivaan joutumisestaan muuta kuin, että hänet sinne kuljetti Kirjailijatar – täti, jonka kanssa hänen isällään oli tapana riidellä salaisessa puutarhassa. Nell on kuollessaan 95-vuotias, eikä hän ole avautunut kohtalostaan tyttärelleen eikä tyttärensä tyttärelle. Sukusalaisuudet alkavat paljastua pikkuhiljaa, ja teos herättääkin kysymyksiä biologisen sukuyhteyden merkityksestä. Suku ja sukulaisuus kun ovat paljon muutakin kuin veren perimää. Tässä korostetaan varsin kauniilla tavalla adoptiosuvun merkitystä.

Puolenvälin jälkeen juonessa oli vain liikaa kierroksia. En edes häiriintynyt henkilöhahmojen runsaudesta, vaan juonen saippuaoopperamaisesta rakenteesta. Ymmärrän kyllä, että tässä on pyritty rakentamaan mahdollisimman koukuttava tarina, joka kiinnostaisi laajoja kansainvälisiä yleisöjä, mutta yrittämisen meininkiä oli mielestäni liikaa. Lisäksi kieli on paikoitellen adjektiivitautiin sairastunutta kiiltokuvamaista maalailua. Ymmärrän kyllä, että Morton pyrkii kielellisestikin myötäilemään viktoriaanisen ajan sisäsiistiä, eufemismeja pursuavaa sananpartta, mutta sanoja oli liikaa. Lisäksi pahikset olivat aivan liian pahoja, ja esimerkiksi Lontoon kurjuuksien kuvaus oli vielä kliseisempää kuin Cornwallin kartanoelämän. Loppua kohti juoni sortuu jopa Harlekiini-tasoisiin viritelmiin, jotka pomppaavat aiemmasta suht järkiperäisestä juonen kehittelystä kuin vieteriukot.

Ikuisia pikkutyttöjä teoksessa ihastuttavat monet yksityiskohdat. Itsekin olin innoissani mm. entisaikojen leikekirjoista, harvinaisista satukirjoista, labyrinteistä, kaleidoskoopeista ja erikoisista kasveista kuten suklaapelargonia. Cornwallin Tregennan kylän merirosvouden historia herätti mielikuvia Jack Sparrow’sta. Muuten rivien välissä voi törmätä myös Viisikkojen, Sound of Musicin ja Ihmemaa Ozin kaltaisiin visioihin.  Runsas intertekstuaalisuuskaan ei ollut ongelma, vaikka osa kirjallisista viitteistä tuntui yliviivaustussilla korostetuilta.

Koin lukevani hienon kuvauksen australialaisesta nykykulttuurista ja siirtolaisuudesta. Britannian osuus olisi toiminut paremmin, jos juonesta olisi poistettu puolet mahtipontisuudesta. Nykyisessä muodossaan teos pyrkii hurmaamaan pelkän hurmaamisen vuoksi ja peittämään lukijan sellaisella aistivoimaisuudella, että sen alle voi nujertua tai siihen ainakin turtuu. Hyvä kirjallisuus nimittäin saa aikaan paljon muutakin kuin pikkutyttömäisiä kiljahduksia. Jopa Downton Abbey:ssä on enemmän historiallista analyysiä ja älyllistä potentiaalia kuin tässä romaanissa.  Pukudraaman tasolla liikutaan suunnilleen samoissa vesissä. Downtonin hahmot tosin ovat ilkeämpiä ja nyansoituneempia kuin nyyhkyhahmot Rose ja Kirjailijatar.

Kai joistain kirjoista voi pitää puoliksi?