Korona-ajan rahanpesusta

Teos: Seppo Jokinen: Siipirikkoiset (CrimeTime, 2021)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Onnistuin saamaan kaupunkimme kirjaston varatuimmat teoksen käsiini nyt Elisa Kirjan kautta, josta sain kuukauden kokeilujakson. Sovellus on ollut minulla aiemminkin käytössä, mutta se on teknisesti kömpelö. Jokisen kirjan kuuntelu sujui vielä ongelmitta, mutta jatkosta en ole varma.

Tuorein Sakari Koskis-saaga on korona-ajan tuotos, jossa reflektoidaan viruksen aikaansaamia muutoksia poliisityöhön. Kiinnostavampaa kuitenkin ovat pohdinnat koronan vaikutuksista rikollisuuteen, tässä tapauksessa itäeurooppalaisten rikollisliigojen rahanpesuun, ja rahavirtojen liikkuvuuteen rajojen yli tilanteessa, jossa ihmisten liikkuvuutta on rankalla kädellä rajoitettu.

Teos keskittyy varsinaiseen inhokkiteemaani, josta en muista lukeneeni dekkaria aiemmin, eli perintäfirmoihin. Teoksen perintäfirmalla on irvokas nimi Stick and Carrot Capital, ja se keskittyy isompiin yritysvelkoihin, ei pienten kuluttajien maksamattomiin laskuihin. Firman päämaja on Luxemburgissa, aluekonttori Tukholmassa, ja Pirkanmaalla firman paikallinen toimeksiantaja Holger Heinonen löydetään selkään ammuttuna Iidesjärvestä, läheltä lintubongaustornia.

Monella varmasti olisi syitä panna tämä niljake päiviltä, mutta Holgerin asiakkaiden jäljitys ei ole kovin helppoa. Käy ilmi, että osa velallisista on joutunut firman kätyreiksi Itä-Eurooppaan. Näin on käynyt muun muassa Witautasille ja Kaiukselle, tamperelaiselle isälle ja pojalle, jotka ovat maastoutuneet liettualaisiksi ja sahaavat Ukrainan, Puolan ja Venäjän väliä rahamuuleina. Kaius on jo 19-vuotias, mutta pienen kokonsa vuoksi menee 14-vuotiaasta ja sopii peiterooliin täydellisesti. Pojan koulunkäynti Tampereella on jäänyt kesken isän hämärähommien vuoksi, ja he elävät epävarmaa elämäänsä junissa ja halvoissa hotelleissa.

Juoni tuntui piinallisen uskottavalta siksikin, että olen viime aikoina bongaillut mitä kummallisempia suomalaisia Itä-Eurooppa-eksperttejä VK-tileineen. Jokinen kirjoittaa rinnakkaistodellisuudesta, josta harva on tietoinen, vaikka se on olemassa keskellämme, ehkä jopa naapurissa.

Toinen teoksen vahvuus oli nuorisokuvaus. Kirjassa seurataan myös toista yksinäistä nuorta, Virnaa, tyttöä, jonka isä on muuttanut Saksaan epämääräisiin bisneksiin ja jättänyt tyttären selviämään yksin pienellä kuukausirahalla. Tytön äiti on kuollut, ja mummo, jonka rintamamiestalossa Virna asuu, on joutunut palvelukotiin. Sossut ovat Virnan kimpussa, mutta 16-vuotias tyttö yrittää vakuuttaa heidät tarmokkaalla kodinhoidollaan. Kun Virna sitten löytää Kaiuksen, tai suomalaisittain Ossin, Petsamon metsästä, nuorten välille muodostuu sielujen sympatia.

Kuten suurimmassa osassa Jokisen teoksista, myös tässä Sakari Koskisen ihmissuhdesotkut saavat paljon huomiota. Suhde pitkäaikaisen kollegan Ulla Lundelinin kanssa tökkii, kun vaikea keissi aiheuttaa auktoriteettiongelmia. Pariskunnan kotielämä on pitkittynyttä suhdekäräjää, kun Ulla haluaa vatvoa kaikki työpäivän aikana eskaloituneet tilanteet. Onneksi Ulla viettää paljon aikaa Hämeenlinnassa mummohommissa, mutta suhde on selvästi ajautumassa umpikujaan.

Koska en ole lukenut sarjaa oikeassa järjestyksessä, siinä tulee edelleen eteen poliisihahmoja, joita en muista. Kollegat vaihtuvat melko tiuhaan Sorin asemalla, ja osaan vaihdoksista on liittynyt kerronnallista draamaa. Jos koko sarjan poliisihahmoista piirtäisi kartan, se voisi hyvin täyttää ainakin yhden seinän yksiöstäni. Ymmärtääkseni myös Jokinen harrastaa seinälle piirtämistä kirjoja kirjoittaessaan, joten mielikuvaharjoitteeni tukevat hyvin sarjan muistamisen prosessia. Ihan vielä en kehtaa ilmoittautua pubivisaan Sakari Koskis-sarjan nurkkakuntaiseksi tietäjäksi, mutta voisi sieltä jo jokunen piste irrota.

Aihepiirinsä vuoksi reittaan Siipirikkoiset sarjan kärkikastiin, mutta mitään parhausjärjestystä lukemistani teoksista en osaa luoda. Sarjassa on teoksia, jotka ovat jääneet huonommin mieleen kuin toiset. Ehkä ne melankolisimmat ja vanhuspainotteisimmat ovat kiinnostaneet vähiten. Tässä oli myös ainesta skandinaavisen påskekrim-perinteen jatkajaksi, eli teos sopii parhaiten korkattavaksi keväiseen aikaan.

Uusia kotimaisia dekkarituttavuuksia

Teokset: Tuija Lehtinen : Viesti menneisyydestä (Crime Time, 2017)

ja Taina Haahti: Strategi (Crime Time, 2019)

Tuija Lehtinen on näemmä sitten viime kohtaamisen breikannut myös dekkarikirjailijana. Tutustun nyt hänen Erja Revosta kertovan dekkarisarjansa toiseen osaan. Erja Repo on vastikään eläköitynyt helsinkiläispoliisi, joka ei ole täysin onnistunut irrottautumaan työroolistaan. Tässä lukemassani teoksessa hän päätyy auttamaan entistä kollegaansa Kallea ystävän katoamistapauksessa.

Kallen ystävä Olli on kaksikkoa iäkkäämpi eläkeläinen, joka on ollut sotalapsena Ruotsissa aivan pienenä. Kun hän saa asianajotoimistolta kirjeen Ruotsin-perinnöstä, hän kokee tarpeelliseksi matkustaa Uppsalan seudulle Lillemor-nimisen ottoäidin hautajaisiin. Matkaseuraksi hän pyytää mukaan Kallea, ja Kalle suostuu lähtemään pelkän vaihtelun vuoksi.

Paluumatkalla Olli katoaa tanssiravintolasta, ja Kallen huoli on valtava. Miehen hyppääminen yli laidan on varsin epätodennäköistä, joten jonkun on täytynyt haluta tuoreelle perijälle pahaa. Peritty summa ei kuitenkaan ole valtava, eikä Kalle havainnut Lillemorin hyväosaisissa sukulaisissa kaunaa tai kostonhimoa. Olisiko Ollilla muita salaisuuksia, jotka voisivat olla mystisen kolkkauksen takana?

Luin kirjaa suht valppaassa moodissa, ja pidin kyllä sotalapsiteemasta, mutta teos tuntui paikoitellen höttöiseltä. Siinä kuvataan päähenkilöiden kokkailua ja muita lifestyle-asioita antaumuksella, joten cozy crime on ilmeisen osuva genrenimeke. Vertaan kirjaa mm. Pirjo Tuomisen dekkarituotantoon, joka myös on selkeästi suunnattu ikäihmisille. Teoksen tempo ei ollut liian hidas minulle, mutta koin aihepiirin piirun verran liian arkiseksi.

Taina Haahden dekkarin salapoliisihahmo on nelikymppinen Mara Nuutinen, freelancer-journalisti, joka on tehnyt aiemmin uraa sijoitusmaailmassa. Ilmiannettuaan entisen työnantajansa korruptiosotkuja Mara on joutunut tinkimään elintasostaan, ja asuu nyt vaatimattomasti Keravalla. Hän myös kuntoutuu edellisen juttukeikkansa aiheuttamista vammoista, mikä merkitsee, että hän on poikkeuksellisen altis fyysiselle vaaralle.

Teoksessa rikosvyyhti aukeaa, kun eräs vanha nainen Kirkkonummelta ottaa yhteyttä Maraan kuin Hannu Karpoon firmasta, joka puijaa eläkeläisiä epäedullisiin sijoituksiin. East European Star on Itä-Euroopan ekologista kehitystä tukeva yritys, jonka eettinen profiili on harvinaisen lipevästi kirjoitettu. Jutun tekemistä ei yhtään helpota se, että firman toimitusjohtaja on äskettäin kuollut epämääräisessä auto-onnettomuudessa Balkanilla.

Verrattuna Lehtisen teokseen Haahden dekkari on seikkaperäisempi ja vähemmän ”cozy”. Toki sympatiapisteitä kerää Maran siskon koira Hans, jota pikkusisko joutuu kouluttamaan, kun omistaja on kykenemätön sopeutumaan koiratalouteen. Pääpaino kirjassa on sijoitusmaailmassa, ja Haahti kirjoittaa siitä niin vetävästi, että jopa minä (talousasioiden tumpelo) pysyin kyydissä hyvin mukana. Sijoitusneuvojan työn eettiset ulottuvuudet alkoivat kiinnostaa, ja tykkäsin myös Slovenian reissun kuvauksesta.

No, molemmissa teoksissa hössötettiin koiranhoidon ympärillä, ja niissä oli ikäihmisiä keskeisessä roolissa. Suuremmalla todennäköisyydellä palaan Mara Nuutisen kuin Erja Revon seikkailuihin, mutta en vielä sulkenut ovea Revollekaan.

HELMET-haasteessa teokset sopivat kohtaan 14: ”Kirja on osa kirjasarjaa”.

Ilmaisia kirjoja kotikaranteeniin

TuplanaTeos: Anna ja Eppu Nuotio: Tuplana, kiitos (Crime Time, 2012)

Äänikirjan lukija: Jenni Kitti

Koronatilanne ja kotikaranteenit johtavat nyt monissa kodeissa kirjapuutostautiin, ja sen lievittämiseen on monia keinoja. Kevään aikana uskon, että monet kustantamot tulevat tarjoamaan ilmaisia e-kirjoja ja äänikirjoja, joista yritän itsekin tiedottaa tässä blogissa. Tänä viikonloppuna bongasin jo kaksi tällaista tarjousta: Crime Time tarjoaa kokoelman dekkareita ladattavaksi Elisa Kirjan sivuilla ja pienkustantamo Ossianilla on muutamia teoksia ladattavina omilla verkkosivuillaan.

Tartuin heti Crime Timen kahden ilmaisen dekkarin tarjoukseen, ja valitsin Anna ja Eppu Nuotion (äiti ja tytär) ja J.P.Koskisen teokset. Valitettavasti Koskisen kirjan suhteen sähläsin ja onnistuin lataamaan jo luetun teoksen. Anna ja Eppu Nuotionkin teosta olen muistaakseni aloitellut takavuosina, mutta minulla oli siitä vain vähän muistijälkeä.

Teos siis kertoo pikkukaupungissa asuvista kolmikymppisistä kaksosista, Alisasta ja Elisasta, joiden suhde on pinkeän kuormittunut. Kirjan kolmas päähenkilö on Seurahuoneen ravintolan hovimestari Rauno, joka on todistanut Marja-nimisen naisen mystisiä tapaamisia aikuistuvan tyttärensä kanssa vuosikausia. Marja on tullut ravintolaan säännöllisesti kuin turvapaikkaan, ja hänen asiakkuutensa kulmakivenä on tuplaviskin tilaaminen. Rauno on vanhan ajan herrasmiesmäinen asiakaspalvelija, jolle hyvät tavat ja hienotunteisuus ovat itseisarvoja.

Kirjassa on paljon surua ja haikeutta, kuolemanpelkoa ja ristiriitoja, mutta jännityksen suhteen jäin odottamaan lisää kierroksia. Psykologisena kaksostutkimuksena se onnistuu paremmin kuin dekkarina. Elisa-siskon elämäntarinasta ja ulkomaan komennusten vaiheista olisin halua lukea lisääkin, sillä hän tuntui viihtyvän varsinkin kylmissä, arktisissa kohteissa, kuten Färsaarilla ja Islannissa. Biologisen Marja-äidin hahmo jää henkilögalleriassa etäisimmäksi, tai vielä etäisempiä ovat lapset adoptoinut pariskunta, joka on jo romaanin nykyisyydessä siirtynyt ajasta iäisyyteen.

1990-luvun ajankuva teoksessa oli osuvaa, ja muutenkin pidin siitä, ettei kerronta ollut liian teknistä tai mediapainotteista. Poliisityön rooli jäi siinä aika marginaaliseksi, ja tarinan varsinainen murha ei ollut lainkaan tämän hampurilaisen pihvi. Eppu Nuotio on kokenut tiimikirjoittaja, ja olen lukenut häneltä ainakin yhden muun toisen henkilön kanssa kirjoitetun dekkarin. Tämä ei ollut terävin häneltä lukemani teos, mutta ihmeen hyvin jaksoin tarinaa kuunnella päivänä, jolloin keskittymiseni on muuten herpaantunutta.

Juuri ennen tätä luin Mary Higgins Clarkin teoksen, jossa myös ruodittiin lääketeollisuuden lähihistoriaa ja ahneita ihmiskokeita. Tuo teos oli kyllä jännittävämpi kuin tämä suomalainen tarina, mutta kaikentyyppiselle jännitykselle on oma paikkansa. Ehkä tämäntyyppinen ihmissuhdepainotteinen psykologinen jännitys voi luoda turvallisuuden tunnetta oloissa, jotka ovat huomattavasti vaativammat kuin monien dekkareiden kuvaama arki.

 

Helmikuun dekkarikimara

Teokset:

Jyri Paretskoi: Nimetön. (Karisto, 2017)

Seppo Jokinen:  Ajomies (Crime Time, 2011)

JP Koskinen: Helmikuun kylmä kosketus. (Crime Time, 2016)

Paretskoi

Jyri Paretskoi tunnetaan nuortenkirjoistaan, ja Nimetön on hänen ensimmäinen aikuisten romaaninsa. Teosta luonnehditaan psykologiseksi trilleriksi, mutta on siinä myös dekkarielementtejä, sillä poliisilla ja rikollisuudella on keskeinen rooli tarinassa.

Teoksessa seurataan Otson ja Saaran satunnaista kohtaamista kaupungin yössä, ja sen erikoisia seuraamuksia. Otso on vasta eronnut, tuuliajolle joutunut toimittaja, Saara miehensä rahoilla elävä lapseton kotirouva, jolla on liikaa aikaa käsissään. Saaran rikas mies on kadonnut, ja hän saa paljon lohdutusta varsinkin ukkomiehiltä. Miehet eivät tiedä, millaiseen amatsoniin he sekaantuvat pikkukaupungin hotellin baarissa, jossa Saaralla on tapana saalistaa heistä tyhmimpiä, niitä jotka ajattelevat jalkovälillään. 

Otso on Saaran miesuhreista ainoa, joka uskaltaa tehdä toksisesta kohtaamisesta rikosilmoituksen. Poliisi ei kuitenkaan ota sitä vakavasti, eikä Otson poliisiystävä Tuomaastakaan ole paljon apua. Keissin selvittäminen jää Otson omalle vastuulle, ja se etenee hitaasti siksikin, että muut uhrit ovat haluttomia osallistumaan sen selvittämiseen.

Tarina on absurdi, mutta siinä peilataan heteronormatiivisten, keskiluokkaisten pariskuntien syviä tuntoja. Uskottomuus on näille ihmisille elämän suurin kriisi, koska heillä ei tunnu olevan suurempia huolia. Varsinkin tarinan naiset tuntuvat ajatusmaailmaltaan konservatiivisen ehdottomilta.

Kuuntelin kirjaa sujuvasti, mutta jouduin nopeuttamaan tahtia 1.4-kertaiseksi, koska osa kohtauksista tuntuivat junnaavilta. Lineaarinen kerronta on turvallinen valinta, mutta yleensä tämän tyyppisissä teoksissa on takaumia ja mahdollisesti useampia tapahtumapaikkoja. Tarinan henkilöt tuntuivat turpeeseen sidotuilta, omissa liemissään rypeviltä. Tyyppien uskottavuutta en epäillyt, olen itsekin tavannut monia avioliiton pyhyyteen uskovia, joille pettäminen merkitsee oman pienen maailman kaatumista.

Teos ei tuntunut omimmalta, mutta seurasin sitä avoimin mielin. Ongelmana oli liika kuvailevuus, varsinkin jotkut Saaran toiminnan kuvaukset tuntuivat liian seikkaperäisiltä. Toisaalta tarinaa raikasti se, ettei se ollut perinteinen poliisijohtoinen dekkari.

*

AjomiesTampereen kaupunginkirjaston varauslistojen ehdoton kuningas tuntuu läpi vuoden olevan Seppo Jokinen, jonka uusimpiin teoksiin on kuukausien jono. Itse olen lukenut Sakari Koskisesta kertovaa ikuisuussarjaa väärässä järjestyksessä, enkä osaa sanoa, kuinka monta osaa olen lopulta saattanut loppuun. Äskettäin tempaisin menemään Ajomiehen, jossa seikkaillaan melkein omilla nykyisillä kotinurkillani Härmälässä ja Pyhäjärven rannoilla ristiin rastiin. Tutustuminen uusiin hoodeihin voi siis tapahtua myös dekkarien siivillä.

Nekalassa asuessani bongasin ainakin kolme sinne sijoittuvaa rikoskirjaa, joissa Nekalankulman kerrostalot ja Riihitien puutalot pääsivät esiin laitapuolen kulkijoiden pesäkkeillä. Jokinen sijoittaa tarinansa osittain Härmälän Taistontielle, tosin siellä asuva varhaiseläkeläinen on enemmän uhri kuin rikollinen. Vanhojen puutalojen perinteinen meininki ei tule kummassakaan kaupunginosassa jatkumaan kovinkaan kauan, koska tonttien arvo on liian korkea halvalle asumiselle. Jokisen kuvaamassa Härmälän taloyhtiössä on jopa taloilla asuva, viinaanmenevä naistalkkari, joka on hyvin tietoinen naapuriensa liikkeistä.

Teos kertoo lapsuuden ja nuoruuden aikaisista traumoista uskonnollisessa yhteisössä, rahanpesusta, ja hieman koomisella tavalla siihen on saatu ympättyä myös norjalaista doping-kohua. Koskinen pääsee työmatkalle Osloon, mutta ei esiinny siellä edukseen puoliksi kielitaidottomana. Taistontien lisäksi toinen idyllinen kohde on Teiskon suunta, ja Kämmenniemen legendaarinen Kessan baari.

Juuri nyt teos tuntui lohtulukemiselta, jota arvostin enemmän maantieteellisten koordinaattien kuin juonen takia. 

*

KoskinenJP Koskisen talviaiheisen dekkarin sain ystävänpäivän lahjana Elisa Kirjalta. Elisan virtuaalihylly onkin nyt ainoa, jossa minulla on lukemattomia teoksia (lähinnä dekkareita) paperikirjojen fanaattisen poiston jälkeen. 

Koskiselta luin äskettäin Tulisiiven, ja olen ollut tietoinen hänen dekkaristin urastaan, mutta vasta nyt repesin lukemaan ensimmäisen dekkarin häneltä. Tässä sarjassa seurataan hämeenlinnalaisen salapoliisikaksikon, Kalevi ja Juho Arosuon yhteistyötä. Miehet ovat eno ja siskonpoika, ja muutakin sukua asuu kaupungissa. Juhon vanhemmat ovat kuolleet, mutta isovanhemmat, Kalevin vanhemmat ovat vielä elossa. Yksi Juhon tehtävistä rikosten ratkaisun lisäksi on lumen luominen mummolan pihalta. 

Arosuot ovat historiatietoisia ja hieman nurkkakuntaisia sieluja, ja ilmeisesti perintöriitojakin on riittänyt. Hämeenlinnan historiaan sukelletaan tässäkin teoksessa välillisesti, vaikka kadonneen kaupunginjohtajan pojan tapauksessa epäillään proosallista panttivankidraamaa ja isokenkäisten hyväksikäyttöä. Uhri Nico on tavallinen lukiolainen, jonka paras aine koulussa on historia. Epäiltyjen galleria rajoittuu lähinnä koulumaailmaan, ja näin teos pysyy hyvin aisoissaan niin ajallisesti kuin paikallisesti. 

Koskinen on kirjoittanut tätä sarjaa kuukausi kuukaudelta, ja sarja on edennyt jo toukokuulle. Pidin tästä tunnelmallisesti, mutta sisällöllisesti havaitsin tässä teoksessa samaa kepeää paikkakuntanostalgiaa kuin Seppo Jokisella, enkä tiedä jaksaisinko lukea sarjaa ainakaan yli 12 teoksen. Hämeenlinna on kaupunkina minulle vieraampi kuin Tampere, joten pystyn ehkä arvioimaan tätä sarjaa hieman puolueettomammin kuin sarjaa Sakari Koskisesta. 

Kolmesta kirjasta olin kuitenkin eniten fiiliksissä Ajomiehestä, sillä aloin jo suunnitella tulevaa Pyhäjärven ympäripyöräilyä dekkarin hengessä. 

Marraskuun dekkarikimara

Tapani Bagge: Pirunsaari (Crime Time, 2017)

Kristina Ohlsson: Daavidintähdet (WSOY, 2013), suomennos Outi Menna

Tapani Baggen Pirunsaari on teos, jonka valitsin luettavaksi pelkän nostalgisen kannen vuoksi. Vanhan ajan turistiviirit kiinnostavat minua, vaikka en niitä keräilekään, ja vanhahtavaa tunnelmaa kirjalta odotin ja sainkin. Dekkari tosin sijoittuu nykypäivään itäiselle Suomenlahdelle, Elviiran fiktiivisen rannikkokaupungin linnoitussaarelle, jonka bastioni on remontoitu turistikäyttöön.

Pirunsaari on historiallisesti inspiroiva paikka, jonne Jonssonin islantilais-suomalainen pariskunta on perustanut majatalon. Siellä syysmyrskyissä löytyy kolkattuna paikallisen IT-firman pomo Peter Pilvinen kostean tyky-viikonlopun jäljiltä. Samaan aikaan mantereelta löytyy kuolleena paikallinen hyväntekijähahmo, laitapuolen kulkijoiden majoittaja Arvo Sjöbacka, jota vara-Jeesukseksi tituleerataan.

Kyseessä on dekkarisarjan toinen osa, mutta mukaan pääsee vaivatta vielä tässä vaiheessa. Varsinaista päätutkijaa en osannut identifioida, mutta Esa Saarinen ja Jane Korhonen olivat vahvasti puikoissa. Hahmoihin liittyy paljon huumoria, niin it-firman urakiipijöihin kuin pikkukaupungin märkiin piireihin. Bagge luottaa perinteisen poliisitutkinnan voimaan, ja käyttää paljon resursseja paikkojen yksityiskohtaiseen kuvaukseen.

Perinteisten alkoholistien rooli alkaa kaveta nykydekkareissa niin, että teoksen etanolissa marinoidut hahmot tuntuivat jopa eksoottisilta. Turistiviirien lisäksi teoksessa fiilistellään muun muassa 60-luvun kalenteriastiapyyhkeiden parissa. Itse alan jo olla sen verran vanha, että tällainen tunnelmointi puree minuun myös dekkareiden maailmassa. Todennäköisesti luen tästä sarjasta toisenkin osan.

Kristina Ohlsson oli minulle uusi dekkarituttavuus, jonka teokset pelastin taloni ullakolta jonkun muuttajan sinne jättäneenä. Luin itse asiassa kolme Fredrika Bergman-sarjan teosta, joista Daavidintähdet oli minulle mieluisin. Myös Tuhatkaunot-teoksessa oli kiinnostava asetelma, kun taas Paratiisiuhrit oli vähän liian mahtipontinen makuuni.

Daavidintähdissä selvitetään Tukholman fiktionaalisen Salomonin juutalaisen seurakunnan piirissä tapahtuneita murhia, joissa kuolee kaksi 10-vuotiasta poikaa ja lastentarhanopettaja erillisissä iskuissa. Pojat Simon ja Abraham löytyvät metsästä paperipussit päässä, ja kaikkialla lymyää myyttinen Paperipoika – koodinimi tarinalle, jonka juuret ovat Israelin kibbutsien suullisessa perimässä.

Ruuhkavuosiaan elävä siviilirikostutkija Fredrika Bergman päätyy Israeliin penkomaan keskeisten epäiltyjen taustoja, kun taas juutalaistaustainen Säpon poliisi Eden Lundell joutuu kohtaamaan menneisyytensä varjot Lontoossa. Poliisista potkut saanut kollega Peter Rydh on vasta palkattu juutalaisen seurakunnan turvallisuuspäälliköksi, vaikka hänellä ei ole aiempaa kytköstä yhteisöön eikä itse ole juutalainen. Homma on kovin tuulinen, vaikka mies saa opastusta työhönsä Efraim Kiel-nimiseltä Mossadin agentilta.

Luin sarjaa väärässä järjestyksessä ja koin sen sellaiseksi, joka avautuu paremmin, jos teokset lukee kronologisesti. Poliisi- ja etsivähahmoilla on suuria haasteita yksityiselämän saralla, ja niiden käsittely vie ainakin kolmanneksen teosten energioista. Erityisen paljon arvostin sitä, että näiden kolmen teoksen aihepiirit olivat todella toisistaan poikkeavia, eli puuduttavan toiston vaaraa ei syntynyt, vaikka luin kirjat lyhyellä aikavälillä.

Muitakin dekkareita on ollut työn alla, olen lukenut mm. P.D. Jamesia supernostalgisessa mielessä, mutta ehkä palaan häneen joulukuun katselmuksessa.

Eukalyptustien etsivät

Mustat sydämetSeppo Jokisen uusimmasta, Mustista sydämistä (Crime Time, 2014) on kuulunut sellaista suitsutusta, että teokseen tarttuminen melkein pelotti: entä jos en ymmärräkään rakastetun komisario Koskisen maisemallista syrjähyppyä Australiaan? Takanani on kaksi ja puoli Jokis-dekkaria – vaikka aiemmat teokset ovat kolahtaneet, viimeisimmän dekkarin kesken jääminen johtuu teosten samanlaisuuden logiikasta tietyllä tasolla. Pidän kyllä Koskisesta hahmona ja monista hänen kollegoistaan, mutta tamperelaisten vähäosaisten ongelmat tuntuvat joskus melkein liian läheisiltä kaunokirjallisilta elämyksiltä.

Pelko oli turha, sillä teksti imi mukaansa ensi sivulta. Koskinen ja kumppanit matkaavat  juoksemaan Sydneyn maratonin – neljän hengen poliisitiimillä on hyvä draivi päällä ja aikomus olla kymmenen päivää rikoksista lomalla. Toisin käy jo maratonin aikana – puurtaessaan hikisiä kilometrejä Koskinen kuulee väkijoukosta suomenkielistä avunpyyntöä. Maratonin loppuviivalla hän vielä saa nuorelta suomalaiselta naiselta käteen lapun, jossa on avunpyytäjän yhteystiedot.

Päädytään australiansuomalaisten siirtolaisyhteisöön, joista jokunen jäsen on pesunkestäviä tamperelaisia. Auli-mummon tamperelainen sukulaistyttö Valpuri on kadonnut working holiday-keikallaan maan ääriin, ja muutenkin lähipiirissä on monenmoista hämärää. Maratonin selätettyään Koskinen päätyy ratkaisemaan monimutkaista huijausvyyhteä ympäri Australiaa rankkojen alkoholisoituneiden setämiesten opastamana. Mustat sydämet-nimi viittaa sisämaan kaivosten opaalilöydöksiin, joita Soppakala-niminen mies piilottaa asunnossaan syvimmässä sisämaan puskassa. Soppakalaa kuitenkin lähestyy Laila-niminen onnenonkija, hämeenlinnalainen identiteettivaras, joka lupaa myydä arvokkaat kivet Brisbanessa ja aloittaa uuden elämän uuden elättinsä kanssa.

Mustat sydämet avautuu ei pelkästään dekkarina, mutta monisyisenä australiansuomalaisten lähihistoriikkinä – tässä seurataan 1970-luvun alussa Suomesta muuttaneita yksinäisiä miehiä ja pariskuntia, ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajia, jotka vuoraavat saunojensa eteisiä tangolevyillä ja Seura-lehdillä. Erityisesti vanhojen poikien ja leskimiesten kohtalot koskettavat: monilla miehillä on vaikeuksia solmia suhteita ”kielisiin” ja suomalaisten naisten vähyys on johtanut yksinäisyyteen ja alkoholismiin. Jokinen kirjoittaa rehellistä työväenluokan historiaa rakennusmiehistä, ratatyöläisistä ja leipureista. Identiteettikysymykset ovat akuutisti pinnalla – suurimmalle osalle teoksen henkilöistä suomalaisuus on sitova kuulumisen kiinnike, kaukokaipuun ja nostalgian vahvistama. Siirtolaisten yhteisössä toimii hyväntahtoisuuden ja -uskoisuuden prinsiipit ja äärimmilleen korostunut rehellisyys, jota jopa Koskinen pitää suorasukaisuutena.

Teoksessa on Tampereelle sijoittuva sivujuoni, joka liittyy nuorten kotibileisiin ja katoamisiin. Tavallaan tässä eletään koko ajan kaksoistodellisuutta ja moni Australian-pään juonikin juontaa juurensa Tampereen tai lähiseutujen sylttytehtaisiin. Reaaliaikainen yhteys Sorilan kollegoihin, erityisesti komisario-Ullaan, muistuttaa lukijaa menneestä ja tulevasta. Koskisen romanssikuviot ovat kieltämättä edelleen kömpelöitä ja tumpeloita. Päähenkilön inhimillisyys näkyykin vahvimmin yksityiselämän koukeroissa. Lukijaa viritetään odottamaan mahdollista kuumaa työpaikkaromanssia seuraavassa osassa.

Siirtolaisuuden kuvauksen lisäksi pelkkä Australian luonnon ja kulttuurin kuvaus ihastutti. Erityisesti sisämaan perähikiä Lightning Ridge ihastutti ja herätti suurta matkakuumetta. Aboriginaalien laulupolkuja kohti tässä reissattiin kengurujen kansoittamilla eukalyptusteillä. Tämä oli paras Koskiseni toistaiseksi, ja suosittelen teosta myös muille kuin dekkarien ystäville vahvan historiallisen ja etnografisen otteen vuoksi.

 

Retardien vastaisku

perhosveitsi-kivekas_ansu-27317509-3644238065-frntlKuvittele erityis-erityisluokka 9 V vantaalaisessa yläkoulussa. Kuvittele kuusi erilaisilla kirjainyhdistelmädiagnooseilla merkattua nuorta ja epäpätevä, ekonatsihenkinen opettaja, joka on kuutamolla. Tässä ovat lähtökohdat Ansu Kivekkään ensimmäiseen aikuisten kirjaan Perhosveitsi (Crime Time, 2014); Kivekäs on muuten tuottelias nuortenkirjailija. Nuorekkuus, meno ja meininki ovat tämänkin esikoisdekkarin vetonauloja. Teos on omintakeinen, epätyypillinen rikosromaani, jossa yhteiskuntakuvaus ja psykologinen jännityksen luominen ovat keskeisemmässä roolissa kuin rikosten ratkaisu.

Pääkaupunkiseudun tämänhetkisestä opettajapulasta en tiedä paljoa, mutta asuessani nuorempana jatko-opiskelijana Vantaan Koivukylässä minullekin tarjottiin sijaisuutta erityisluokan opettajana ilman ammattipätevyyttä. Teoksen päähenkilöiden, Valon ja Ellun, ammatillinen asema ei käy kateeksi. Suurin osa teoksen juonesta tapahtuu koulussa ja koulun järjestämässä Ilmastonmuutos-leirikoulussa, jonka aikana opettajat sössivät pahemmin kuin oppilaat. Koulun työolosuhteet ja opettajanhuoneen ilmapiiri nostattavat kylmän hien pintaan. Kauhu kasvaa arkisissa paikoissa, kuten kerrostalojen rappukäytävissä, parvekkeilla ja surullisenkuuluisan oloisessa Pub Viattomassa, jonne kantapeikot ovat siirtyneet edellisestä kantiksestaan Havukosken Tiilenpäästä. (Asuin Tiilenpään naapurissa aikani – karmea räkälä, Simonkallion Viatonta ei ilmeisesti reaalimaailmassa ole.) Erityisen ansiokasta tässä on nykynuorison anglismeja pursuavan kielenkäytön tallennus.

Eveliina Kirves alias Ellu on rouheva naishahmo, joka etäisesti muistuttaa meitä Kumman kaa-sarjan terkkari-Ellusta, tosin vanhempana ja alkoholissa marinoituneempana versiona. Tämä mielleyhtymä ärsytti, mutta muuten Ellun henkilöhahmo on ilahduttavan monipuolinen. Hän on nelikymppisenä saanut jo ainokaisensa ulos uunista ja elää kaveripiirinsä viimeisenä mohikaanina railakasta bilehilen elämää. Erityisnuoriin hän on rakentanut luottamuksellisen suhteen jalat maassa-asenteellaan, tosin luottamus murtuu leirikoulun aikana, kun mustasukkainen kollega Irmeli rakentaa hänelle pomminvarman alkoholiansan. Ellun vinksahtanut sukuhistoriakin pääsee mahtavasti framille – hän on oulunkyläläisen vasemmistokommuunin kasvatti, perheestä, jonka isä lähinnä ottaa tilanteesta hyödyn irti vapaan seksin saralla ja äidistä tulee pysyvästi mielenterveyskuntoutuja isän lähdettyä.  Viidennen lapsen synnyttyä hän ei enää jaksa nimetä vauvaa, joten nimenantovastuu jää vanhemmille sisaruksille. Eli mitä sanotte sisarusten nimeämästä Sid-iltatähdestä?

Nautin teoksessa eniten vastaavista kreiseistä detaljeista. Suurimmat naurut irtosivat Valo-opettajan nuoruudenmuistosta Vienan Karjalan Jyskyjärven-retkestä, jolla Maan Puolustajien ekosoturit tatuoivat toistensa käsivarsiin kirveet paikallisen mummon voimajuoman inspiroimana. Sama tyyppi esiintyy muutama vuosi myöhemmin Seinäjoen tangokarnevaaleilla esittäen Yön Joutsenlaulusta ikimuistoisen tulkintansa. Voiko kukaan oppilas esityksen youtube-videon nähtyään ottaa moista  kansankynttilää vakavasti? Valon aktivistipersoona on sopivan ristiriitainen ja ailahteleva makuuni: hänestä ei tosiaankaan ota selvää, onko lintu vai kala.

Ongelmanuorten suunnittelema ja toteuttama ekoterroristi-isku Koivukylään jää tässä lapsipuolen asemaan ottaen huomioon päähenkilöiden yksityiselämän toilailut. Erik-pojan traaginen perhekuvio ahdistaa ja koskettaa, mutta siinä on myös jotain kategorisen mustavalkoista. Pidin tästä kirjasta suunnattomasti nyky-yhteiskunnan kuvauksena, mutta huomaan, etten muulta innostukseltani ehtinyt ottaa kantaa siinä käsiteltyihin rikoksiin – pedofiliaan, huumekauppaan, pahoinpitelyihin ja poikaporukan suureen valonkatkaisuoperaatioon. Toimintaa oli siis tarjolla hyperaktiivisesti, mutta syvällinen ihmiskuvaus pelasti lukukokemuksen ja jätti mukavan hämmentyneen fiiliksen takaraivoon muhimaan. Tämä on erilaisten dekkarien ystäville todellinen napakymppi.