Köysiradalla antikvariaattiin

IMG_1755Pasi Ilmari Jääskeläinen tunnetaan huikeista kaupunkikuvauksistaan, ja alun perin ihastuin hänen tapaansa kuvata Jyväskylää Harjukaupungin salakäytävissä. Uusimmassa teoksessaan Väärän kissan päivä (Atena, 2017) hän rakentaa fiktionaalisen Marrasvirran kaupungin, joka tunnetaan jo kansainvälisesti railakkaista syyskarnevaaleistaan, joihin pukeudutaan antaumuksella.

Teoksen päähenkilö Kaarna on keski-ikäinen arkkitehti, joka on palannut synnyinkaupunkiinsa suunnittelemaan tulevaisuuden vetovoimaista kaupunkikuvaa. Yksi hänen visioistaan on kaupungin kukkuloita yhdistävä köysirataverkosto, jonka pysäkeillä on antikvariaatteja kaupunkilaisten lukuharrastusta tukemassa. Kaarnan vaimo Minerva taas tutkii STASI:n historiaa, ja hänen näyttelynsä aiheesta avataan teoksen nykyhetkessä, karnevaalien avajaispäivänä.

Väärän kissan päivä on yhdenpäivänromaani, jossa aikamatkaillaan äidin ja pojan erikoiseen menneisyyteen, erityisesti 1970-luvulle, ja myös vähän tulevaisuuteen. Kaarnan äiti Alice on kansainvälisesti menestynyt psykologi ja psykoterapeutti, ihmismielen insinööri, jonka kokeilut traumojen hoidossa ovat herättäneet keskustelua. 71-vuotiaana hän asuu varakkaiden dementikkojen palvelukodissa, jossa kaikki hoito on räätälöity potilaan yksilöllisiä tarpeita kunnioittaen. Muistisairauden teemaa Jääskeläinen lähestyykin ansiokkaasti, raa’an rehellisesti ja humoristisesti. Sairaus kun ei katso koulutustaustaa tai luokka-asemaa.

Alicen ja Kaarnan suhteeseen mahtuu valtava skaala sävyjä. Äidin hoivavietti sammuu lähes kokonaan pojan pitkän ja vaikean tulehdussairauden aikana, jota hoidetaan mystisesti kotona. Kaksikon muistikuvat ajoista ennen sairautta eroavat dramaattisesti toisistaan. Kaarnan valikoiva muisti johtuu sairauden kehollisista rasitteista, mutta joihinkin lapsuuden muistoihin, kuten Lola-patukoihin, hän suhtautuu häpeämättömän nostalgisesti. Onneksi Jääskeläinen on kuitenkin taloudellinen 70-luvun objektien muistelussaan; tästä ei tule vaikutelmaa, että kävelisi museossa tai teemapuistossa.

Kaksikon kesämatka DDR:ään oli minua eniten kiinnostava juonellinen viritys. Kaarna ei edes aktiivisesti muista, kummassa Saksassa hän lomaili, vaikka oli matkallaan jo 10-vuotias. Alicen kommunismia ja uskoa uuteen, sosialistiseen ihmiseen ei toteuteta ilman uhrauksia. Kuitenkin Alicen elämäntapa on kauttaaltaan porvarillinen, jopa elitistinen, eikä hänen rakkautensa Pradan kenkiin lakkaa dementiakodissakaan. Ihmiskokeiden teema ei ollut aivan niin rankka kuin Tiina Raevaaran tuoreessa kauhutrilogiassa, joka sijoittuu osittain Romaniaan, mutta Alicen hahmossa ja Raevaaran lääkärivaarissa oli jotain samaa.

Antikvariaattien lisäksi teos on ylistyslaulu kirjastoille. Marrasvirran lastenkirjasto on sellainen korkeakulttuurin vyöhyke, jollaista harva meistä pystyy tämän päivän kulttuuri-ilmastoon kuvittelemaan. Teoksessakin sen kohtalo on jatkuvan poliittisen debatin kohteena, ja osa päättäjistä haluaisi sen tilalle ostoskeskuksen. Kirjastonhoitaja Aamunen on loistava sivuhenkilö, jonka kasvatukselliset metodit eivät ole täysin salonkikelpoisia.

Kissoja kirjassa vilisee kuin Vilkkilässä, ja välillä mieleeni tuli Bulgakov. Teoksen nimi on varsinkin harvinaisen juureva, ja jos siihen liittyvä sananlasku on ollut oikeasti olemassa, ainakin se on omaperäinen ja vähemmän tunnettu. Kissat eivät saa tässä teoksessa yhtä inhimillisiä piirteitä kuin vaikka Heidi Mäkisen romaanissa Ei saa mennä ulos saunaiholla. Mäkisen kissasaagaan uppouduin suuremmalla antaumuksella kuin tämän teoksen kissamutantteihin, mutta kissojen rooli on teoksissa erilainen, eikä suoraan verrattavissa oleva.

Jääskeläinen on saanut ulkomailla enemmän arvostusta kuin Suomessa, ja onneksi hänen teoksiaan on käännetty monelle kielelle. Suomalaisen spefin kentillä hän varmasti toimii sisäänheittäjänä, sillä uskon teosten olevan lähestyttäviä myös niille, jotka lukevat vähemmän ”kummaa”. Itse siis kuulun tähän kohderyhmään: vaikka pidän ”kummasta”, minulta puuttuu käsitteistöä arvioida sitä genren sisäisesti. Tämä  teoksen koin varsin houkuttelevaksi myös suuremmille yleisöille, ja varsinkin muistisairauden ja psykologisen ohjelmoinnin teemat ovat tarpeeksi järeitä, jotta uudet lukijat huomaisivat teoksen.

Teos on hyvin toiminnallinen ja täynnä historiallisia ja intertekstuaalisia yksityiskohtia. Ei kannata luovuttaa, jos ei kaikkia kirjallisuusviitteitä hoksaa. Minusta juuri tuo toiminnallisuus pelastaa kirjan liialta akateemiselta brassailulta, vaikka toimintaa oli omaan makuuni himpun verran liikaa.

Kiinnostavaa on, että teosta voi myös lukea dekkarina, vaikka siinä ei ole perinteistä dekkarin rakennetta. Kaarna itse päätyy oman elämänsä ”pop-up-etsijäksi” ja esittää omia mielipiteitään dekkarin mallikkaasta edistymisestä istuessaan puiston penkillä. Tämän tyyppinen metateksti on varsinainen taitolaji, ja minusta Jääskeläinen onnistui sen viljelyssä ilman, että se vaikutti liian itsetietoiselta tai päälleliimatulta.

Kaiken kaikkiaan teos on hurmaava aikamatka, joka varmasti tarjoaa elämyksiä kaiken tyyppisille lukijoille. Tätä teosta en pystynyt lukemaan yhdessä päivässä, vaan se vaati useamman istunnon, ja jokaisesta jäi kutkuttavan pöllämystynyt fiilis. Tämä on itselleni yleensä laadun merkki: jos maailma vaikuttaa lukemisen jälkeen hieman vinksahtaneelta, teos on saanut aikaan sielullisia liikahduksia.

 

Mainokset

DJ Mannerheimin soittolista

punkin_loppu_helsingissa-rudis_jaroslav-19023482-3279813476-frntlViime viikonlopun Viisas Elämä-messuilla oli myynnissä Basam Booksin ylijäämäromaaneja euron poiskantohintaan, joten mukaan lähti eurooppalaista ”marginaalikirjallisuutta”. Ensimmäisenä lukuun kolmen teoksen pinostani lähti tšekkiläisen Jaroslav Rudišin Punkin loppu Helsingissä (Basam Books 2012, suom. Eero Balk), joka houkutteli siksikin, että kirjailija on ikätoverini. Halusin verrata, oliko 80-luvun lopun nuorisomuistoissa mitään yhtäläistä minun, suomalaisen, ja tämän teoksen outojen Suomi-fanien kanssa.

Oikeastaan Helsinki on teoksessa vain metafora tai kaukana siintävä haavekuva. Itäsaksalaisilla punkkareilla Olella ja Frankilla on haave päästä keikkailemaan Automat-bändinsä kanssa Helsinkiin, mutta ennen Berliinin muurin murtumista heille ainoa mahdollinen matkailukohde on Tšekkoslovakia. Vuonna 1987 he pääsevät legendaariselle Die Toten Hosen-keikalle Tšekkeihin, mikä monella tapaa muuttaa nuorten miesten elämää. Keikalla Ole kohtaa myös Nancynsa, jonka kanssa hänellä on leimuava romanssi kahden päivän ajan. Ole (alias Sid), Frank (alias Johnny Rotten) ja Nancy lähtevät keikan jälkeen seikkailemaan Tšekin ja Baijerin rajaseudulle aikomuksenaan loikata länteen.

90-luvulla Automat kokee pikaisen menestyksen, levyttää kolme albumia ja pääsee Euroopan -kiertueelle, jonka päätepisteeksi on merkattu Helsinki. Bändi pääsee aina Turun satamaan saakka, mutta tapeltuaan verisesti managerinsa kanssa laivan humpparavintolassa he päätyvät pakenemaan maitojunalla takaisin Saksaan. Olelle tästä oharista tulee oman epäonnistumisensa symboli. Melankolisena ja masennukseen taipuvaisena antisankarina hän elää menneisyyden virheissä velloen.

Teoksessa on monia aikakerrostumia, mutta enimmäkseen tässä liikutaan 80-luvulla ja Olen ja Frankin nykyhetkessä. Se sijoittuu enemmän Saksaan kuin Tšekkeihin, vaikka post-sosialistinen meininki rajan molemmilla puolilla on jokseenkin sama. Minulle kiinnostavinta kerrontaa oli 16-vuotiaan Nancyksi itseään kutsuvan ammattikoulun keittäjälinjalla opiskelevan nuoren naisen päiväkirja, joka paljasti autenttisuudessaan monia itäblokin arjen paradokseja. Tamponit ja muut ”ylelisyystuotteet” ovat kaupoista aina loppu, mutta nuorten bileet ovat villejä ja viina virtaa. Koulujen rehtorit ja sosiaalitantat ovat kauhuissaan Nancyn irokeesistä, mikä sulkee monia ovia hänen elämässään. Hänen kaksoisbroidinsa on lukiolainen kunnon pioneeri, joka kuuntelee nössöä, naismaista Depeche Modea. Musiikin ja muodin suhteen kolmikko on 80-luvulla täysin länsimaistunutta, mutta heillä on silti kapitalismin vastaisia radikaaleja ajatuksia, jotka eivät silloisessa systeemissä sovi minkään instituution pirtaan.

Nykyhetkessä Ole pitää Helsinki-nimistä baaria, joka on kaupunginosan ainoa rehellinen kuppila – kaikki muut ovat muuttuneet luomuisiksi, vegaanisiksi ja savuttomiksi keitaiksi hyvin koulutetuille mammakerholaisille. Olen baarissa tarjotaan ruokapuolella vain seljankaa ja silakkarullia. Muuratun seinän takaa Ole löytää salahuoneen, josta löytyy entisen juutalaisen kauppiaan elokuvaprojektori ja mykkäpornoleffakokoelma. Tähän pääsevät tutustumaan vain sisäpiiriläiset, joille Ole järjestää VIP-leffailtoja.

Baarin pelastamiseksi ystäväpiiri kokoaa pennosiaan ja vapaaehtoisvoimiaan, ja tukikonsertissa seremoniamestarina toimii DJ Mannerheim. Suomen historiaan tässä viitataan taloudellisesti, mutta nekin viittaukset naurattivat. Huumori tässä on samansuuntaista kuin Erlend Loen teoksessa Tosiasioita Suomesta. Teos ei kuitenkaan ole pelkästään humoristinen, vaan siinä on myös paljon vakavampaa historiallista ja yhteiskunnallista substanssia. Kiinnostavalla tavalla löysin tästä yhtymäkohtia myös äskettäin lukemaani brittiläiseen menestysromaaniin, Caitlinn Moranin teokseen Kuinka minusta tuli tyttö. Lukuelämyksenä tämä ja Moranin teos olivat vähintään yhtä vahvoja.

Politiikan tasolla pidin eniten rajankäynnin teemasta. Rudiš kuvaa itäblokin maiden suhteita, nokkimisjärjestystä ja outoja ystävyyksiä, jotka ylittävät kielimuurit. Tšekkien ja saksalaisten välinen ero tuntuu tässä suuremmalta kuin suomalaisten ja ruotsalaisten. Venäläisiä ryssitellään ja vihataan ehkä suuremmalla intensiteetillä kuin suomettuneessa Suomessa. Puolalaiset ovat haluttuja kontakteja, koska heidän kauttaan saa ostettua länsimaisia piraattikasetteja. Kyseessä on tarkkapiirtoinen, toiminnallinen ja syvällinen aikamatka itäblokin ihmisten tavalliseen arkeen. Suomalainen lukija voi varmasti siihen samastua, sillä siitä huolimatta, että meillä oli länsiraja auki, elimme aika lailla samantyyppisessä kulttuurisessa umpiossa kuin teoksen nuoret.