Mysteerio rappion aikakautena

IMG_1814Kirjaston kierrätyskärry yllättää taas. Päivän teema muutenkin on ”kaikkea ilmaista”: luen päivän löytökirjaa R-kioskilta koodia vastaan haetun alkoholittoman Crisp-oluen kanssa. Samalla pohdin diakoniatyön olemusta, joka valitettavasti johtaa harhapoluille, kun en edelleenkään ymmärrä, miksi kristillinen auttaminen olisi mitenkään erityisempää kuin muu auttaminen. Tehtävät tuntuvat tunkkaisilta, ja siksi päädyn aina päätyöni äärelle, sanojen diilaamiseen.

Wilhelm Keidas on kirjailija, jonka teoksia olen 2000-luvulla kuikuillut, olihan minulla silloin kausi, jolloin luin periaatteessa kaiken Intiaa sivuavan. Hänen Govinda-aiheinen romaanitrilogiansa on julkaistu 2001-2004, ja olen lueskellut sen kakkososaa, Govinda saapuu Moskovaan, mutta se oli aiheena minulle silloin epäajankohtainen (siinä siis käsiteltiin joogan salaista harrastamista Neuvostoliitossa 1970-luvulla). Nyt minulla on käsissä trilogian kolmas osa, Govindan kadonnut kaupunki (Pavitra, 2004).

Pavitra-kustantamo on julkaissut lähinnä Keitaan alias Henri Aleneffin teoksia, ja se on bhaktijoogaan keskittynyt kustantamo ja verkkokauppa. Keidas/Aleneff on näiden seikkailukirjojen lisäksi julkaissut myös vakavampaa filosofista kirjallisuutta. Olen periaatteessa aina kiinnostunut näistä pienistä esoteerisista kustantamoista, jotka eivät varmasti tee työtään taloudellisen voiton perspektiivistä.

Govindan kadonnut kaupunki kertoo isästä ja pojista, turkulaisesta akateemisesta perheestä, jossa professori-isä ja teinipoika katoavat arkeologisessa maanalaisessa kaivauksessa. Tunnelmat avautuvat kuin Indiana Jones-leffassa, mutta kietoutuvat samalla perheen ja sen tuttavapiirin erikoiseen historiaan Suomessa. Turun kulttuurikodissa on jo pitkään käynyt intialaisia vieraita keskustelemassa veedisestä viisaudesta, ja heidän uskottu ystävänsä on maassa pitkään asunut bengalilainen Nilamani, joka on muuttanut takaisin Intiaan ja asuu teoksen nykyhetkessä brahmiinisessa askeesissa pyhiä tekstejä lukien ja Gangesissa kylpien.

Veedisen viisauden mukaan teoksen nykyaika on Kali-yugan eli tekopyhyyden ja henkisen elämän rappion aikaa, jolloin kovapäisiä maallistuneita sieluja joutuu herättelemään poikkeuksellisen rajuin keinoin. Myös intialaisia riivaa mammonan ja maallisen menestyksen palvonta, eikä väkeä saa henkisen elämän virvoitukseen varsinkaan paatuneista kaupungeista. Ainoa toivo on kaukaisissa kylissä, joissa edelleen kokoonnutaan kuulemaan muinaisia taruja ja legendoja audiovisuaalisen viihteen puutteessa.

Nuori Christopher saa houkuteltua Nilamanin matkakumppanikseen Etelä-Intiaan, jossa olettaa isänsä ja veljensä oleilevan.  Matkaan lähdetään verkkaisesti, ja sen varrella pysähdytään moniin kiinnostaviin perinnekohteisiin, joista länsimaiset turistit eivät välttämättä ole heti kartalla. Itse en ainakaan ole ollut tietoinen Navadvipan, Purin ja Tirupatin kaupunkien kulttuuriaarteista. Tirupatista tulee tukikohta, kun pelottomat miehet matkaavat vaaralliseen Ahovalamin viidakkoon kadonneita etsimään.

Kirjassa on lempeän humoristinen ilmapiiri, ja kulttuurien välinen dialogi toimii saumattomasti. Lukijan kuitenkin täytyy olla hyvin utelias hindulaisuudesta, jotta jaksaa pysyä mukana faktapainotteisissa keskusteluissa. Toiminnallisuutta kuitenkin tarjotaan runsaasti varsinkin alussa ja lopussa, joten voisin hyvinkin kuvitella kirjan puhuttelevan nuoria mieslukijoita. Romantiikkaa teos ei valitettavasti tarjoa, koska päähenkilöt ovat vaikeasti naitettavia poikamiehiä, jotka kieltäytyvät seksistä muuten kuin suvunjatkamistarkoituksessa, ja näin kukaan täyspäinen nainen ei suostu heidän kanssaan naimisiin.

Teos on suht viaton ”poikakirja” tai ”mieskirja”, jossa toiminnalla on suurempi merkitys kuin hahmojen psykologisella syvyydellä länsimaisessa merkityksessä. Tosin hahmojen syvällinen perehtyminen veda-kirjallisuuteen ja Intian historiaan antaa heille toisenlaista syvyyttä. Itse ehkä luin tätä enemmän matkakirjana ja tietokirjana kuin romaanina, ja nautin niistä tiedollisisista pläjäyksistä, joita monet romaanitaiteen ystävät saattaisivat pitää liian opettavaisina.

Teoksen välittämä sanoma bhaktijoogasta kiinnostaa, mutta onneksi joogan autuaaksitekevä voima ei ollut teoksen keskiössä. Kirjaa voi lukea sujuvasti ja nautinnolla, vaikka ei itse olisi etsimässä elämälleen tarkoitusta joogasta tai itämaisista filosofioista. Tämä on ehdottomasti Intiasta kertovien länsimaisten kirjailijoiden tuotoksista paremmasta päästä, eikä tätä voi esimerkiksi verrata äsken lukemaani Holy Smoke-teokseen, joka vain raapaisi pinnallisten representaatioiden pintaa.

Tämä teos varmasti ruokkii jokaista matkakuumeista Intian-ystävää, mutta tämän luettuani olen uudelleen kiinnostunut tuosta Neuvostoliittoon sijoittuvasta kakkososasta, joka suurella todennäköisyydellä tupsahtaa tielleni pian.

 

 

Mainokset

Terapeutti ilman kenkiä

IMG_1808Viikonloppuun oli mahdutettava pääntyhjennysdekkari, ja e-kirjastosta löysin Maarit Nurmen esikoisteoksen Epäilyksen alla (Myllylahti, 2017). Se on kompakti, ihmissuhdepainotteinen teos, jonka keskiössä on keski-ikää lähestyvä seksuaaliterapeutti Hanna Udd. Jos perinteistä ”suutarin lapset kulkevat ilman kenkiä”- sanontaa voi laajentaa, niin tässä teoksessa terapeutti vaikuttaa kengättömältä, ja ammatti-identiteetiltään horjuvalta rajatapaukselta.

Terapeutti-Hanna on naimisissa rikoskomisario Andersin kanssa, mutta mies on viime aikoina alkanut viihtyä ylitöissä aivan liikaa. Hanna työroolissaan joutuu enimmäkseen auttamaan puolisoja, jotka epäilevät kumppaniaan uskottomuudesta, ja tästä johtuva vainoharhaisuus saa Hannan myös tutkimaan Andersin puhelinta ja taskuja. Hanna jopa luulee, että hänen miehellään on suhde hänen asiakkaansa vaimon kanssa, sillä asiakkaan kertovat koordinaatit täsmäävät Andersin kiireiden kanssa. Hanna kuitenkin on avioliitossaan melko kädetön ja sokea. Kuinka hän kuvittelee pystyvänsä auttamaan muita?

Ylipäänsä tässä kuvatun yksityisen terapeutin työstä tuli nuhjuinen ja suojaton olo. Asiakkaiden vastaanottaminen yksin asunnossa, jossa ei ole tarvittavia turvajärjestelyjä, tuntuisi riskaabelilta bisnekseltä. Monet ensikertalaiset saattavat myös samastaa seksuaaliterapeutin työn seksityöhön, ja ottaa terapeutin ainakin fantasioidensa kohteeksi. Työolosuhteiden kuvaus olikin tässä kysymyksiä herättävää: mikä saa ihmiset investoimaan kalliisiin yksityisiin koulutuksiin, jos työn arki on näin epävarmaa ja turvatonta?

Pidin kirjan henkilögalleriasta ja yllätyksellisestä juonesta, mutta luin paikoitellen kökköä kieltä. Esimerkiksi sivuhenkilöiden ensiesittelyssä ei paljon mielikuvitusta käytetty, heistä kerrottiin usein ensi kättelyssä asuinpaikka, siviilisääty ja ammatti aivan kuin he olisivat olleet Hullunkuriset perheet-korttipakasta. Toisaalta esimerkiksi Vänskän, yksinäisen ja masentuneen homoseksuaalin urheiluhierojan ääni tuntui kökköydessään autenttiselta siksi, että hän oli lapsena kokemansa surun ja hylkäämisen vuoksi jäänyt tunnetasolla ikuisen teinin asemaan.

Kirja käsittelee ihan ansiokkaasti homofobiaa ja kaappihomojen kaksoiselämää, mutta varsin synkissä vesissä tässä uidaan, kun teoksen julkaisuvuosi on kuitenkin 2017.  Kirjailijan johtopäätökset kaapista tulemisen vaikeudesta ovat varsin pessimistiset, ja mahtuuhan teokseen aivan harvinaisen luupäinen homofobinen pappikin. Olisi kiinnostavaa kuulla seksuaalivähemmistöjen edustajien näkemyksiä henkilöiden uskottavuudesta.

Dekkarina teos tuntuu onnistuneelta siksi, ettei siihen ole tungettu liikaa henkilöitä eikä turhaa maisemamaalausta.  Teokseen mahtuu myös kunnon rikollisuutta ja makaaberia veren roisketta, eli kyse ei ole aivan pehmosta ihmissuhdedekkarista.

Teoksen kansikuva ei valitettavasti houkutellut ainakaan tätä lukijaa, ja vastaavaa murinaa olen toistuvasti ilmaissut Myllylahden teoksista.

 

 

 

Europolissa, Elizabeth puhelimessa

IMG_1792Minulla on täällä WordPressissä salainen blogin alku nimeltä Raqqan morsian. Olen ilmeisesti jossain vaiheessa eläytynyt vahvasti netissä liikkuviin videoihin naisista, jotka ovat rekrytoituneet ISIS:iin ja miettinyt jotain dekkarin tapaista kirjoitusprojektia aiheesta. Onneksi into lopahti nopeasti ja siirryin kohti pienempiä kotimaisia aiheita. Minulla ei pää kestä terrorismin tutkimista tai siitä kirjoittamista.

Marko Immonen on uppoutunut ISIS-aiheeseen uudessa dekkarissaan Murhapaikanhakijat (Myllylahti, 2017). Kirja on varsin järeä, ja tekstistä huomaa, että taustatöitä on tehty ehkä muuallakin kuin nojatuolin mukavuudesta käsin. Teoksen päähenkilö, keski-ikäinen kemisti Jaakko Puustinen on kyllä aika ammattilainen asioidensa sössimisessä. Erokriisiä poteva mies on alkoholisoitumassa kovaa vauhtia, ja sekaantuu ISIS:iin erään kostean ryyppyreissun lopputulemana.

Toimintaa ja vauhtia tästä teoksesta ei puutu, ja kun Europolin Elizabeth ottaa Jaakon erityisen huomion kohteeksi, on hunaja-ansa viritetty aika mallilleen. Jaakko itse on jonkun asteinen rasisti kaapissa, jonka muslimeihin liittyvä kielenkäyttö on ronskia, ja jonka ryyppykaveri on perussuomalaisten kansanedustaja (joka etäisesti muistuttaa Teuvo Hakkaraista). Kirjan nimikin viittaa Hommaforumin tai Rajat kiinni-porukoiden kielenkäyttöön. Toisaalta  teoksen kiltti poliisi Sami on syyrialainen, ja kärsii kenttätyössään rasistisesta huuteluista Lahden kaduilla joka päivä.

Tiesin jo teoksen aloitettuani, että sen tyyli oli minulle liian vauhdikas. Aihe kiinnosti sen ajankohtaisuuden vuoksi, ja siksi olin valmis poistumaan mukavuusalueeltani. Olen varma, että teos avautuu aivan eri tavalla sellaiselle lukijalle, joka pitää toiminnan lisäksi säntillisistä rikostutkimuksista ja oikeusdraamoista. Teos avaa varsinkin Interpolin ja kansallisten poliisivoimien yhteistyötä tai sen puutetta, ja terrorismin lisäksi kansainvälistä asekauppaa ja ihmissalakuljetusta.

Teoksessa matkustetaan paljon, varsinkin Keski-Eurooppaan, mutta myös Syyriaan ja Kreikkaan. Matkustaminen ei ole tässä kuitenkaan se keskeinen ”pointti”, eivätkä päähenkilöt reissaa kokeakseen jotain ainutlaatuista tai uutta. Helsingin lisäksi keskeisin tapahtumapaikka on Munchen, jossa terroristijahti käy kuumimmillaan. Kovin julmia iskuja tässä ei kuvailla, koska osa niistä epäonnistuu.

Jaakkoa ja Samia lukuunottamatta minulla oli vaikeuksia päästä hahmojen ihon alle.  Jaakon henkilökohtainen aviokriisi toi kerrontaan inhimillisyyttä, mutta tuntui samalla hyvin tunkkaiselta (jota myös hahmot itse kommentoivat). Varmasti kirjoittamisen vaikeus tässä on ollut siinä, että ISIS:iin liittyneistä on lopulta olemassa hyvin vähän todisteaineistoa tai analyyseja. Itse en ainakaan ole pystynyt kunnolla samastumaan niihin tarinoihin, joita olen muutamista, kuten Lontoon Jihadi Johnista ja brittiläisistä naissotureista lukenut.

Immonen jättää uskonnollisuuden ruotimisen aika minimiin, tai toteaa, etteivät ISIS:iin liittymisen motiivit ole kaikilla olleet uskonnolliset, ainakaan siinä merkityksessä kuten keskivertosuomalainen uskonnollisuuden ymmärtää. Vääräuskoisille valehtelusta ja heidän pettämisestään tässä on tarinaa, varsinkin suomalaisesta lähiökontekstista käsin. Pimeät juoppotaksit ja muut yritykset huijata sinisilmäistä valtaväestöä kai kuuluvat ainakin pääkaupunkiseudun todellisuuteen.

En tiedä, kuinka paljon muissa Euroopan maissa kirjoitetaan ISIS-aiheisia dekkareita; suomalaisista lukemistani tämä oli nyt toinen. Molempia, tätä ja Risto Isomäen Haudattua uhkaa, vaivasi maailmankuvan perimmäinen synkkyys, sillä aiheesta on vaikea kirjoittaa kevyesti tai humoristisesti. Immonen tosin onnistuu dialogin tasolla yhyttämään avainhenkilöihin ripauksen huumoria. Dialogin runsaus pelastaa romaanin liialta maailmantuskalta.

”Juttu versoi jo liian korkealle, kasvoi kuin Jaakon pavunvarsi” on kirjailijan oma itseironinen tuomio tekstilleen. ”Vittu mikä kesäduuni. Olis pitänyt mennä Heselle” tiivistää Sami laskujohteisen poliisiuransa.

Omista rajoitteistani huolimatta uskon teoksen saavan paljon lukijoita, ja näkisin sen kuuluvan Myllylahden varsin kirjavan tuotannon tämänhetkisiin kärkiteoksiin. Toivoisin myös, että teos herättäisi muunkinlaista keskustelua kuin ahdistunutta pelkopuhetta Hommaforumilla. Tässä kun avataan Euroopan tuoreen pakolaiskriisin taustoja aika ronskilla otteella. Valistunut kansalainen tosin on jo aiheesta lukenut muualtakin kuin dekkareista, mutta voi olla, että joku lukee näistä ison rahan kuvioista tästä teoksesta ensimmäistä kertaa.

 

 

Köysiradalla antikvariaattiin

IMG_1755Pasi Ilmari Jääskeläinen tunnetaan huikeista kaupunkikuvauksistaan, ja alun perin ihastuin hänen tapaansa kuvata Jyväskylää Harjukaupungin salakäytävissä. Uusimmassa teoksessaan Väärän kissan päivä (Atena, 2017) hän rakentaa fiktionaalisen Marrasvirran kaupungin, joka tunnetaan jo kansainvälisesti railakkaista syyskarnevaaleistaan, joihin pukeudutaan antaumuksella.

Teoksen päähenkilö Kaarna on keski-ikäinen arkkitehti, joka on palannut synnyinkaupunkiinsa suunnittelemaan tulevaisuuden vetovoimaista kaupunkikuvaa. Yksi hänen visioistaan on kaupungin kukkuloita yhdistävä köysirataverkosto, jonka pysäkeillä on antikvariaatteja kaupunkilaisten lukuharrastusta tukemassa. Kaarnan vaimo Minerva taas tutkii STASI:n historiaa, ja hänen näyttelynsä aiheesta avataan teoksen nykyhetkessä, karnevaalien avajaispäivänä.

Väärän kissan päivä on yhdenpäivänromaani, jossa aikamatkaillaan äidin ja pojan erikoiseen menneisyyteen, erityisesti 1970-luvulle, ja myös vähän tulevaisuuteen. Kaarnan äiti Alice on kansainvälisesti menestynyt psykologi ja psykoterapeutti, ihmismielen insinööri, jonka kokeilut traumojen hoidossa ovat herättäneet keskustelua. 71-vuotiaana hän asuu varakkaiden dementikkojen palvelukodissa, jossa kaikki hoito on räätälöity potilaan yksilöllisiä tarpeita kunnioittaen. Muistisairauden teemaa Jääskeläinen lähestyykin ansiokkaasti, raa’an rehellisesti ja humoristisesti. Sairaus kun ei katso koulutustaustaa tai luokka-asemaa.

Alicen ja Kaarnan suhteeseen mahtuu valtava skaala sävyjä. Äidin hoivavietti sammuu lähes kokonaan pojan pitkän ja vaikean tulehdussairauden aikana, jota hoidetaan mystisesti kotona. Kaksikon muistikuvat ajoista ennen sairautta eroavat dramaattisesti toisistaan. Kaarnan valikoiva muisti johtuu sairauden kehollisista rasitteista, mutta joihinkin lapsuuden muistoihin, kuten Lola-patukoihin, hän suhtautuu häpeämättömän nostalgisesti. Onneksi Jääskeläinen on kuitenkin taloudellinen 70-luvun objektien muistelussaan; tästä ei tule vaikutelmaa, että kävelisi museossa tai teemapuistossa.

Kaksikon kesämatka DDR:ään oli minua eniten kiinnostava juonellinen viritys. Kaarna ei edes aktiivisesti muista, kummassa Saksassa hän lomaili, vaikka oli matkallaan jo 10-vuotias. Alicen kommunismia ja uskoa uuteen, sosialistiseen ihmiseen ei toteuteta ilman uhrauksia. Kuitenkin Alicen elämäntapa on kauttaaltaan porvarillinen, jopa elitistinen, eikä hänen rakkautensa Pradan kenkiin lakkaa dementiakodissakaan. Ihmiskokeiden teema ei ollut aivan niin rankka kuin Tiina Raevaaran tuoreessa kauhutrilogiassa, joka sijoittuu osittain Romaniaan, mutta Alicen hahmossa ja Raevaaran lääkärivaarissa oli jotain samaa.

Antikvariaattien lisäksi teos on ylistyslaulu kirjastoille. Marrasvirran lastenkirjasto on sellainen korkeakulttuurin vyöhyke, jollaista harva meistä pystyy tämän päivän kulttuuri-ilmastoon kuvittelemaan. Teoksessakin sen kohtalo on jatkuvan poliittisen debatin kohteena, ja osa päättäjistä haluaisi sen tilalle ostoskeskuksen. Kirjastonhoitaja Aamunen on loistava sivuhenkilö, jonka kasvatukselliset metodit eivät ole täysin salonkikelpoisia.

Kissoja kirjassa vilisee kuin Vilkkilässä, ja välillä mieleeni tuli Bulgakov. Teoksen nimi on varsinkin harvinaisen juureva, ja jos siihen liittyvä sananlasku on ollut oikeasti olemassa, ainakin se on omaperäinen ja vähemmän tunnettu. Kissat eivät saa tässä teoksessa yhtä inhimillisiä piirteitä kuin vaikka Heidi Mäkisen romaanissa Ei saa mennä ulos saunaiholla. Mäkisen kissasaagaan uppouduin suuremmalla antaumuksella kuin tämän teoksen kissamutantteihin, mutta kissojen rooli on teoksissa erilainen, eikä suoraan verrattavissa oleva.

Jääskeläinen on saanut ulkomailla enemmän arvostusta kuin Suomessa, ja onneksi hänen teoksiaan on käännetty monelle kielelle. Suomalaisen spefin kentillä hän varmasti toimii sisäänheittäjänä, sillä uskon teosten olevan lähestyttäviä myös niille, jotka lukevat vähemmän ”kummaa”. Itse siis kuulun tähän kohderyhmään: vaikka pidän ”kummasta”, minulta puuttuu käsitteistöä arvioida sitä genren sisäisesti. Tämä  teoksen koin varsin houkuttelevaksi myös suuremmille yleisöille, ja varsinkin muistisairauden ja psykologisen ohjelmoinnin teemat ovat tarpeeksi järeitä, jotta uudet lukijat huomaisivat teoksen.

Teos on hyvin toiminnallinen ja täynnä historiallisia ja intertekstuaalisia yksityiskohtia. Ei kannata luovuttaa, jos ei kaikkia kirjallisuusviitteitä hoksaa. Minusta juuri tuo toiminnallisuus pelastaa kirjan liialta akateemiselta brassailulta, vaikka toimintaa oli omaan makuuni himpun verran liikaa.

Kiinnostavaa on, että teosta voi myös lukea dekkarina, vaikka siinä ei ole perinteistä dekkarin rakennetta. Kaarna itse päätyy oman elämänsä ”pop-up-etsijäksi” ja esittää omia mielipiteitään dekkarin mallikkaasta edistymisestä istuessaan puiston penkillä. Tämän tyyppinen metateksti on varsinainen taitolaji, ja minusta Jääskeläinen onnistui sen viljelyssä ilman, että se vaikutti liian itsetietoiselta tai päälleliimatulta.

Kaiken kaikkiaan teos on hurmaava aikamatka, joka varmasti tarjoaa elämyksiä kaiken tyyppisille lukijoille. Tätä teosta en pystynyt lukemaan yhdessä päivässä, vaan se vaati useamman istunnon, ja jokaisesta jäi kutkuttavan pöllämystynyt fiilis. Tämä on itselleni yleensä laadun merkki: jos maailma vaikuttaa lukemisen jälkeen hieman vinksahtaneelta, teos on saanut aikaan sielullisia liikahduksia.

 

Cozy crime, uusi aluevaltaus

IMG_1751Ihanaa, kun saa lukea uunituoretta dekkaria, joka on omistettu meille bloggaajille. Eva Frantz on esikoiskirjailija, YLE Svenskanin toimittaja ja itsekin kulttuuribloggaaja, jonka teoksessa Sininen huvila (S&S, 2017, suom. Ulla Lempinen) käsitellään kuuluisan lifestyle-bloggarin murhayritystä suomenruotsalaisessa pikkukaupungissa. Paikka on anonyymi, mutta sijaitsee meren rannalla. Sinne on muuttanut paljon levottomia sieluja töiden tai puolison perässä.

Yksi levoton sielu on Anna Glad, poliisikonstaapeli Helsingistä, jonka mies Måns on paikallisia. Måns on valitettavasti tehnyt konkurssin ja notkuu kotona työttömänä pieruverkkareissaan ja mahan paljastavissa teepaidoissaan pleikkaa pelaten. Pariskunnan elämä on hyytynyt vaisuksi kämppismenoksi, eikä Annakaan jaksa urheilla niin paljon kuin työnkuva vaatisi.

Myös tähtibloggari Rebecca Stenlund on tullut kuvioihin puskasta, nainut Peterinsä todella nuorena ja löytänyt läheisestä korvesta unelmiensa huvilan, jonka remontoinnista tulee elämän keskipiste. Rebecca on luonteeltaan täysin introvertti, vaikka rakastaakin elämänsä esittämistä blogissa. Avioliitosta Peterin kanssa on menossa aikalisä, ja viisivuotias Bruno-poika asuu vuoroviikoin isän ja äidin luona. Beccaa kadehditaan, ja hänellä on valta tuomita paikalliset yrittäjät konkurssiin, jos joku heidän toiminnassaan on mielipiteiden kuningattaren mielestä epäekologista tai epäeettistä.

Teosta markkinoidaan cozy crime-nimikkeellä, josta en ole aiemmin kuullut. Kotoisaksi kirjan tunnelmia voikin kuvata, sillä Frantz kuvaa täydellisen talon sisustusratkaisuja antamuksella. Joillain muilla kylän naisilla on suosiossa shabby chic-tyyli, mutta Beccan huvila vaikuttaa aivan ainutlaatuiselta ja lokeroihin mahtumattomalta. Onhan hänellä jopa anonyymi saunatonttu tai peikko, joka käy tuomassa pöydälle leikkokukkia emännän ollessa sairaalassa. Beccan omistautuminen ekologialle ja kierrätykselle vaikuttaa jo melkein sairaalloiselta, ja sain hänen ratkaisuistaan näppyjä, hyvät naurut ja myös inspiraatiota. Kelläpä on aikaa keitellä emalikattilassa keittiörättejä ja -riepuja kaiket illat?

Pidin tästä dekkarista muista syistä kuin dekkareista yleensä. Tämähän on vallan mainiota kaunokirjallisuutta muutenkin, ja varsinkin yhteiskunnallisesta näkökulmasta Frantz avaa nettikirjoittelun ulottuvuuksia ansiokkaasti. Itse kun olen täällä sisällöntuotannon puolella, niin minulla ei ole paljoa aikaa seurata muita blogeja, varsinkaan lifestyle-sellaisia. En ole ollut tietoinen vihatrollien työstä muuten kuin maahanmuuttoaiheisilla sivustoilla. Minusta on kipeää, että he pyörivät myös viattoman oloisilla kotoilusivustoilla.

Koin, että tässä dekkarissa oli kaikki palikat oikeilla paikoillaan. Hahmoja oli riittävästi, mutta ei liikaa, juoni oli saatu tiivistettyä koherentiksi kokonaisuudeksi, ja jännitys piti otteessaan loppuun saakka. Väkivallalla ei mässäilty, ja varsinkin lapsinäkökulma oli onnistunut. Suomenruotsalaisuuden kliseitä tässä on jonkun verran, mutta pikkukaupungin tyypit olivat lopulta aika maanläheisiä ja rakastettavia. Mitään pikkusievää idylliä Frantz ei rakenna, vaan hänen tuppukylässään on työttömyyttä ja näköalattomuutta samalla lailla kuin sysi-Suomessa. Varsinkin paikallista pienyrittäjyyttä ruodittiin kiinnostavalla tavalla, ja bloggaamista yhtenä naisyrittäjyyden muotona.

Luin joskus alkuvuodesta Anni-Kaari Hakkaraisen blogimaailmaa käsittelevän romaanin Kristallipalatsi, ja vaikka se oli taiteellisuudessaan ansiokas, koin teoksen runsauden niin uuvuttavana, etten päätynyt arvioimaan sitä. Minusta tässä blogimaailman analyysi pysyi ymmärrettävällä, maanläheisemmällä tasolla, ja uskon, että se tulee herättämään keskustelua myös niiden bloggareiden parissa, jotka eivät ole kirjafriikkejä.

Mitä sitten onkaan bloggareiden julkisuuskiima? Kysymys jäi askarruttamaan, sillä monelle meistä se on vain yksi kommunikaation muoto.

Todella lämpimästi toivotan onnea Anna Glad-dekkarisarjalle, sillä hahmojen suhteen moni lankakerä jäi herkullisesti auki.

Australian suurimmat pudottajat

IMG_1750Liane Moriarty on se chicklit-kirjailija, jonka teoksiin olen halunnut lukea jo vuosia, ja nyt Hyvä aviomies (WSOY, 2014, suom. Helene Butzow) oli tarjolla ilmaiseksi Elisa Kirjassa. Sorry Elisa, olen tarjoushaukkana lataillut tutustumistarjouksianne jo usean kerran, mutta samalla mainostan palveluanne, eli eiköhän kyseessä ole diili?

Moriarty on Australian kruunaamaton chicklit-kuningatar, joka yhdistää teoksissaan naisviihteen ja dekkarin. Hyvässä aviomiehessä jännitys keskittyy aviomiehen synkimpään salaisuuteen, ja alkuperäisteoksen nimi The Husband’s Secret kuvaakin paremmin kirjan aihetta.

Yksi päähenkilöistä, Cecilia, on kotiäiti, multitaskingin ammattilainen, Tupperware-konsulentti ja seurakunta-aktiivi. Hänen harras katolilaisuutensa on ihmetyksen aihe läpikotaisin maallistuneessa yhteiskunnassa. Aviomies John Paul on paljon poissa kotoa, ja kasvavat tyttäret ovat alkaneet vinoilla hänelle. Keskimmäisellä tyttärellä on autistisia taipumuksia, ja teoksen aikana hänen pakkomielteensä Berliinin muurin rakentamisen historiaan kasvaa. Esther olikin teoksessa se koukuttava hahmo, jonka vuoksi kirjasta innostuin.

Toisessa perheessä on varsinainen kolmiodraama menossa, kun Felicity-niminen nainen on pudottanut puolet painostaan tv:n kilpailussa, ja iskenyt serkkunsa aviomiehen. Ennen painonpudotusta Will ei ollut Felicityyn päin katsonutkaan, vaan tämä oli ollut perheen lihava kolmas pyörä, täti, jolla ei ollut omaa elämää ruumiinmuotonsa vuoksi. Lihavuusdiskurssien kriittinen tarkastelu on teoksessa sivujuoni, mutta ansiokas sellainen. Mikä saa koko kansakunnan, varsinkin sen hoikat kansalaiset, seuraamaan Suurinta Pudottajaa?

Kolmannessa perheessä surraan edelleen 80-luvulla surmatun teinitytön kohtaloa. Tytön äiti Rachel on jo edennyt isoäidiksi, mutta on vaarallisella tavalla takertunut traumaattiseen muistoon, joka estää häntä elämästä nykyisyydessä. Rachelin poika Rob on muuttamassa perheensä kanssa New Yorkiin, ja tästä johtuva yksinäisyyden pelko kalvaa Rachelia kuin syöpä.

Kolmen naisen, Cecilian, Tessin ja Rachelin, polut yhtyvät St. Angelan katolisen koulun puuhissa, pääsiäisen munajahdissa, pääsiäishattuparaatissa, Tupperware-kutsuilla ja muissa perinaisellisissa lähiöäitien ajanvietteissä. Oikeastaan ainoa, mikä kirjassa hieman rasitti, oli naishahmojen konservatiivinen perinaisellisuus. En tiennyt, oliko tämä puheenvuoro ydinperheiden ja elämänikäisten avioliittojen puolesta – ehkä ei, mutta ainakin sovintoon tässä pyritään jopa kristillisellä tavalla.

Yhden pääsiäisen aikaan mahtuu paljon melodraamaa. Kuitenkin Moriartyn psykologinen silmä pelastaa teoksen liialta imelyydeltä, ja johdattaa lukijan pohtimaan syyllisyyden, katumuksen ja koston teemoja laajemminkin. Koin, että kirjalla oli annettavaa monenlaisille lukijoille, eikä ainakaan romantiikka ollut kerronnan keskiössä. Rikosjuonen lisäksi tässä siis käsiteltiin jo aiemmin mainitsemieni teemojen lisäksi sosiaalista ahdistuneisuutta, pakko-oireita ja perinnöllisiä sairauksia. Varmasti kaikki löytävät teoksesta jonkun diagnoosin, johon pystyvät samastumaan. Oliko psykologisointia liikaa, se varmaan on makuasia. Minusta ei, mutta henkilöt olisivat voineet kuvata häiriöitään kiinnostavammin kuin  lääketieteen OCD-kuvauksissa.

Pidin kirjan arkisista tunnelmista siksikin, että ne kuvasivat vähän toisenlaista Australiaa kuin mitä olen tottunut näkemään tv:n välityksellä. Suurkaupunkien arki on muutakin kuin loputtomia rantabileitä tai mystisiä seikkailuja aboriginaalien laulupoluilla. Tässä pendlattiin sujuvasti Sydneyn ja Melbournen väliä, ja päähenkilöt tuntuivat olevan kaikki irlantilaisista suvuista – olisiko Moriarty itsekin?

Teos on hyvin nopealukuinen runsaan dialogin ja yksinkertaisen kielen vuoksi. Sen ansiot ovat muualla kuin kielessä, ja koen Moriartyn vahvimmaksi henkilöhahmojen kehittäjänä. Kansainväliseksi bestselleriksi teos on varmasti noussut siksi, että sen pääteema on hyvin universaali, ja sivuteematkin varmasti puhuttelevat ainakin meitä länsimaisissa yhteiskunnissa eläviä.

Ja kappas, tätä päivitystä kirjoittaessani hyllystäni löytyi myös toinen Moriarty, The Last Anniversary (2005), joka näyttää olevan tätä teosta historiallisempi tarina löytölapsesta ja häntä hoitaneista vanhoista sisaruksista, jotka elävät turistikohteeksi muuttuvalla saarella. Australian kulttuurin ja historian kannalta tuo vaikuttaa kiinnostavammalta kuin The Husband’s Secret. 

 

 

Hukkuneiden mutkassa

IMG_1694Olen blogissani hehkuttanut Paula Hawkinsin Nainen junassa-teosta niin monta kertaa, että se jo nolottaa. Minulla on muitakin brittiviihteen suosikkeja, kuten Jojo Moyes, joka on jo julkaissut pidempään ja kirjoittaa eri genressä. Jos näitä globaaleja menestyskirjailijoita tutkii, voi todeta, että toiset kulkevat kujan aurinkoista, toiset varjoisaa puolta. Itse olen ehdottomasti varjopuolen kulkija omassa arjessani, mutta kirjallisuudessa arvostan meheviä paradokseja.

Paula Hawkinsin toinen romaani, Tummiin vesiin (Otava, 2017, suom. Antti Autio) on omistettu hankalille ihmisille. Sen paalupaikalla, Beckfordin pikkukaupungin joen mutkassa on paikka, joka tunnetaan naisten hukuttautumisista. Mahdollisesti se on myös paikka, jossa on päästy eroon hankalista naisista – liian tiedonhaluisista tai niistä, joilla on ollut yliluonnollisia kykyjä. Hukkuneiden mutkaan liittyy kauhutarinoita, mutta samalla se on nuorten biletyspaikka. Sen läheisellä hullun Annien mökillä on aina tapahtunut laittomuuksia, ja siellä käydään myös pettämässä hyväuskoisia puolisoita.

Teoksen tunnelmat ovat tiiviit, ja paikkakunnan sisäsiittoinen henki huokuu pahanilkisyyttä. Kylä kokoontuu hautaamaan joen mutkassa kuolleita, mutta kaikki eivät ole aidosti suruissaan heidän lähdöistään. Juonen aikana kuolee viisitoistavuotias Katie ja nelikymppinen valokuvaaja Nel, joka on viime ajat yrittänyt kirjoittaa kirjaa joen mysteeriosta. Nel ei varsinaisesti kuulu yhteisöön, vaikka hän on viettänyt kylässä lapsuutensa ja nuoruutensa kesiä. Hän on muuttanut sukunsa perintötaloon Old Milliin vasta äskettäin teini-ikäisen tyttärensä Lenan kanssa. Hän on boheemi kasvattaja, jonka marijuanavarastot ovat liian helposti löydettävissä. Jopa hänen vapaankynsiensä sininen lakka tuntuu kyläläisistä liian eksoottiselta.

Maisemat ovat pohjoisenglantilaiset, lähin isompi kaupunki on Newcastle ja Skotlannin läheisyys tuntuu ihmisten puheissa ja kulttuurissa. Ihmisillä on kesämökkejä syrjäisissä kolkissa, jotka toimivat välillä myös rikollisten piilopaikkoina. Teoksessa on jotain yhteistä Ruth Waren trillerin Synkän metsän siimeksessä kanssa, joka tosin oli lyhyemmän aikavälin saaga.

Teos ei kolahtanut minuun aivan samalla intensiteetillä kuin Nainen junassa, vaikka sen miljöö olikin kiinnostavampi. Kertomus hajosi liian useaan kertojan ääneen, eikä pääkertoja, Nelin sisko Jules, ollut tarpeeksi vangitseva hahmo ollakseen päähenkilö. Esimerkiksi pienemmässä roolissa ollut pikkurikollinen, selvännäkijä-Nickie, oli juureva hahmo, mutta jäi marginaaliin juonen kehityksen suhteen. Opettajan ja teinitytön kielletty suhde tuntui kulahtaneelta teemalta, eikä viittaus aiheen käsittelyyn Lolitan kautta äidinkielen tunnilla sitä kovin piristänyt.

PJ Harveyn ikonisen biisin käyttäminen teoksen nimessä ja kantavana teemana oli toimiva valinta, mutta noin yleisesti tässä viitataan liikaa valtavirtakulttuurin yleisimpiin kliseisiin, kuten Midsomerin murhiin. Olisin innostunut kirjasta enemmän, jos paikallista historiaa olisi avattu huolellisemmin. Nyt nämä historialliset naisten murhat ja itsemurhat jäävät pelkäksi taustahälyksi, pikanteiksi kulisseiksi.

Positiivista aiheen valinnassa on se, ettei se lainkaan toista Nainen junassa-romaanin  teemaa. Teokseen on taatusti kohdistunut myös paineita 20 miljoonaa kappaletta myyneen esikoisen jälkeen. Tämä teos seisoo vahvasti omilla jaloillaan, ja tarjoaa laadukasta psykologista kauhua. Se on myös dekkarimaisempi kuin Nainen junassa, ja poliisihahmot ovat mahtavasti rähmällään keissien ratkojina. Pidinkin tästä enemmän dekkarina kuin trillerinä, jos genrerajoilla on merkitystä.

Hawkinsin keski-iän menestystarina epäonnistuneesta romanssikirjailijasta miljonääriksi toki inspiroi tätä köyhää kerjääjää. Aivan J.K. Rowling-tasoisesta nyyhkytarinasta tosin ei ole kyse, sillä Hawkins ei kirjoittanut kahvilassa vauvan kanssa paossa kylmää rotankoloaan. Suurta kaupallista laskelmointia en tässäkään teoksessa näe muuten kuin tiedollisten yksityiskohtien vähyydessä – tässä tarjotaan keskivertolukijalle helposti sulatettava määrä feminististä historiaa, mikä ei kuitenkaan pahoita kenenkään mieltä.

Kevytfeminismi on parempi vaihtoehto kuin ei feminismiä lainkaan. Ja jos lukisin tätä nuortenkirjana, siinä esiintyvä sisarussuhde ja teini-iän seksuaaliset traumat avautuisivat hyvin rakentavalla tavalla.