Loisia toisillemme

IMG_1865Max Mannerin uusin dekkari Loiset (Arktinen Banaani, 2017) on teos, joka on puhutellut minua jo kuukausia, vaikka sain sen käsiini vasta tällä viikolla. Jo teoksen nimi provosoi hyvällä tavalla, ja ylipäänsä minulla on tapana lukea kaikki teokset, jotka liittyvät Euroopan yhteiseen pakolaiskriisiin. Kirjan kansikin herättää kysymään kysymyksiä elämän hinnasta ihmisyyden eri ääripäissä.

Luin kirjan mentaalisessa pattitilanteessa, jossa en keksinyt mitään muuta pääntyhjennyskeinoa. Ulkona oli lumimyrsky, eikä minulla ollut rahaa lähteä minnekään maksullisiin sisätiloihin rälläämään tai ampumaan laseraseilla. Usein tällaisissa tilanteissa, kun pääni kovalevy kuormittuu opintojen epämukavuusalueella, en nuku seuraavana yönä ja joko kömmin seuraavana päivänä opetukseen ymmärtämättä siitä sanaakaan tai olen rehellisesti poissa. Mahdollisesti opiskelen väärää alaa. Ala liittyy vahvastikin kysymykseen loisista.

Luin kirjan yhdessä illassa, ja sain sen jälkeen hyvinkin nukuttua. Teos ei aiheuttanut painajaisia, koska siinä suurin osa kysymyksistä ratkaistiin. Kyseessä on Harri Hirvikallio-nimisestä poliisista kertovan sarjan aloitusosa, jossa seikkaillaan Turussa, sen saaristossa, Luxemburgissa ja Calais’n ”viidakoksi” kutsuttavalla pakolaisleirillä. Kysymys ”loisista” liittyy muihinkin kuin epätoivoisesti Britanniaan pyrkiviin paperittomiin siirtolaisiin – eritoten se liittyy rahaeliittiin, joka ei kaihda keinoja oman koskemattomuutensa turvaamiseksi.

En spoilaa juonta kertoessani, että poliisi Hirvikallio jää teoksessa leskeksi. Hän on ollut pitkään naimisissa EU-byrokraatti Nooran kanssa ja kokeillut myös koti-isyyttä Luxemburgissa, mutta veri on vetänyt takaisin poliisin työhön Turkuun, ja pari on päätynyt käytännölliseen asumuseroon.  Myös perheen aikuinen tytär Julia on palannut Suomeen opiskelemaan, ja tarvitsee isäänsä vähemmän kuin tämä haluaisi. Nooran kuoltua Harrin elämä hajoaa entisestään, mutta matka Luxemburgiin vaimon jäämistöä purkamaan on välttämätön siirtymäriitti.

Siinäkin mielessä Loiset oli virkistävää luettavaa, ettei Manner pyri luomaan Luxemburgin ympärille nykydekkareille tyypillistä hedonistista hifistelykuplaa. Luxemburg on omituinen yhdistelmä jälkijättöistä perinnetietoutta, feodaalista muistia ja tämän päivän globaalia mammonanpalvontaa. Manner ei ilakoi ruokakulttuurin, maalaismaisemien eikä kulttuuristen omituisuuksien ympärillä, vaan tuo kaupunkiin vähäeleisen suomalaisen poliisin, joka ei ole koskaan kokenut kuherruskuukautta maan kanssa. Herttuakunta on käytännöllinen tukikohta, johon harvat siirtolaiset rakastuvat. EU-byrokraatit taas ovat oma ”rotunsa”, joiden raadollisia puolia tässä tutkitaan säälimättömästi.

Teoksella on yhtymäkohtia muun muassa Marko Immosen tuoreeseen dekkariin Murhapaikanhakijat. Hassua, että siinä missä olin puutua Immosen piinallisen huolelliseen poliisin työn kuvaukseen, toivoin Loisia lukiessani vähän lisää teknistä kuvausta – ja tällaista en ole toivonut dekkarilta koskaan aiemmin. Vaikka teos alkaa varsin järeästi massaterrori-iskulla, Ruisrockin tapahtumien käsittely jää kuitenkin teoksessa taka-alalle.

Minusta Manner onnistuu tässä teoksessa olennaisessa, eli poliittisesti järeiden kysymysten käsittelyn, toiminnallisuuden ja jännityksen ylläpidon tasapainottamisessa. Pakolaiskeskustelu ei ole saarnaavaa tai turhan idealistista, mutta teos osoittaa auttamisen akuutin välttämättömyyden koko Euroopan rauhanomaisten olojen turvaamiseksi. Dekkarina teos tarjoaa enemmän älyllisiä haasteita kuin raakuuksia, eli vaikka väkivaltaa on, sillä ei mässäillä turhaan.

En ole lukenut Mannerin aiempia dekkareita lainkaan, mutta viime syksynä luin hänen ensimmäisen ei-dekkarinsa, Mayran. Molemmissa lukemissani teoksissa kielenkäyttö oli sen verran vetävää, dynaamista ja tarkkaa, ettei yhtään haitannut, että päähenkilöt taistelivat ikäkriisiensä ympärillä. Harri Hirvikallion tarkkaa ikää ei tässä teoksessa paljastettu, mutta arvioin hänet noin viisikymppiseksi. Keski-ikäisten aviokriisiä teoksessa käsitellään sen verran laajalti, että se saattaa karsia nuorimpaa lukijakuntaa. Tosin ilahduin siitä, ettei Harrin hahmoon ainakaan vielä toistaiseksi liittynyt alkoholismin tai päällekäyvän sovinismin kliseitä.

Kirjailija on sosiaalisessa mediassa paljastanut, että sarjan toinen osa sijoittuu Espanjan Aurinkorannikolle. Jään odottelemaan jatkoa Harrin seikkailuihin innolla, sillä minulla ei ole montaakaan kotimaista dekkaristia, jonka tuotanto on jaksanut aidosti yllättää tai innostaa. Manner ja Kati Hiekkapelto ovat yllättäneet, kiitos molemmille siitä!

HELMET-haasteessa teos sopii muun muassa kohtaan 46: ”Kirjan nimessä on vain yksi sana.”

 

Mainokset

Palanen kansankotia maailmalla

IMG_1867Ruotsalaiset takuulla talvehtivat suomalaisia enemmän etelän auringossa, ja siksi on loogista, että heille tuotetaan helppolukuista, kohteeseen sijoittuvaa viihdekirjallisuutta, jotta makaaminen all inclusive- paratiisissa ei kävisi liian puuduttavaksi.

En kuitenkaan halua piikitellä, vaan auringon puute sai minutkin lukemaan ensimmäisen teokseni dekkarikuningatar Mari Jungstedtiltä. Hänen uusimmat teoksensa sijoittuvat Kanarian saarille, ja kartoittavat kiinnostavalla tavalla pohjoismaisten turistien kansainvaelluksen historiaa. Koska en ole vieläkään käynyt Kanarialla, teokset avaavat minulle palasen uutta maailmaa (ja saan samalla HELMET-haasteen kohdan 26 kuitattua). Palasen kansankotia maailmalla.

Kieltämättä Luvattu maa (Otava, 2017, suom. Emmi Jäkkö)  tuoksuu hieman liikaa Gevalia-kahvilta. Sen keskeiset hahmot ovat keski-ikäisiä ruotsalaisia, jotka ovat valinneet auringon ja puolieläkeläisyyden pysyväksi olomuodoksi. Juopoimmat heistä kohtaavat joka ilta rantabulevardin Ruotsalaisessa baarissa, kun taas toisilla on töitä tai yritystoimintaa. Vanhin pohjoismaalaisten bungalow-kylä Rocas Rojas on majoittanut elähtäneitä elämäntaitelijoita jo 70-luvun lopusta saakka.

Teoksen päähenkilöt ovat sympaattisia, ja heidän vuoksi jaksoin lukea teoksen lähes yhdeltä istumalta. Dag&Natt-paikallislehden toimittaja Sara Moberg on tottunut poliisin avustaja, kun skandinaavien rikosasioita ratkaistaan. Hänen ikäkriisinsä saa teoksessa koomisia piirteitä, eikä häntä ainakaan voi syyttää toimeliaisuuden puutteesta miesrintamalla. Hänen ystävänsä Kristian Wede taas on norjalainen ex-poliisi, joka on hommissa yhteispohjoismaisessa konsulaatissa turistien kännisotkujen selvittäjänä. Kristiania Gran Canarialle sitoo tytär Valeria, joka on hänen silmäteränsä.

Ruotsalaisten ympärille kehittyy kinkkinen murhavyyhti, johon liittyy terroriepäilyjä. Onko kuolemien taustalla mustasukkaisuusdraama, kansainvälinen isku vai kanarialaisten kosto, sitä teoksessa vatvotaan. Samalla tutustutaan myös niihin paikallisiin, jotka eivät saa elinkeinoaan turismista, ja heidän vaikeaan työllisyystilanteeseensa. Yltäkylläisten buffet-pöytien keskellä piilee leipäjonojen ja ruokapankkien kyräilevä todellisuus, joka aiheuttaa katkeruutta ja kostonhimoa.

Teoksen kieli oli hyvin helppolukuista, mutta aivan narikkaan ei Jungstedtin kyydissä voi aivojansa laittaa, sillä kirjassa on kolme aikatasoa, ja siinä käsitellään Kanarian poliittisten separatistien historiaa. Tästä liikehdinnästä minulla ei ollut mitään muistikuvaa, joten kirja tarjosi myös tiedollisesti jotain uutta pohdittavaa.

Astetta monimutkaisempaa kerrontaa Kanarian saarilta tarjosi minulle viime vuonna tanskalainen Thomas Rydahl teoksellaan Erakko, jossa onnistuttiin ohittamaan lähes kokonaan pohjoismaisten turistien sisäsiittoinen ghetto. Jungstedtin suhde turismiteollisuuteen on tässä astetta sovinnaisempi, mutta onneksi hänenkin hahmonsa kykenevät elämäntapansa kriittiseen arviointiin.

Pidin tästä kirjasta, vaikka tuskin se jää ikimuistoiseksi elämykseksi. Tämän tyyppistä uimarantakirjallisuutta tarvitaan, eikä sen lukemisesta kannata potea syyllisyyttä. Teos jopa herätti hieman matkakuumetta, koska olen ajatellut kerran elämässäni käydä ”pahassa” turistirysässä, kuten Las Palmasissa tai Alanyassa. Vertaileva tutkimukseni keski-ikäisten pohjoismaisten kännikäyttäytymisestä on vielä tekemättä – pelkät ruotsinlaivakokemukset eivät vielä riitä vakuuttamaan, että suomalaiset ovat irvokkaimpia ördääjiä.

Suomalaista ”elämänkoulukirjallisuutta” rantakohteista odotellessa. Tauskin elämäkerta oli jo lupaava alku.

 

Laimeaa naapurikyttäämistä

vieras-talossaTom ja Karen, Brigid ja Bob ovat kaksi kolmikymppistä lapsetonta pariskuntaa, jotka asuvat samalla kadulla New Yorkin osavaltion suburbiassa. Kumpikaan pari ei haaveile suurista, talolainat on maksettava ja perillisiä hankittava, jos Luoja suo. Karen tekee kotoa käsin kirjanpitäjän hommia, kun taas Brigid on päätoiminen kotirouva ja neulontablogin pitäjä. Tom on tilintarkastaja, ja Bob hautaustoimistokartellin pomo. Naurettavat ammatit, joista saisi hulvatonta Hullunkuriset perheet-henkistä komediaa.
Amerikkalainen Shari Lapena on breikannut psykologisten trillereiden kirjailijana, ja luin hänen esikoisensa Hyvä naapuri mielenkiinnolla, vaikka se ei aihepiiriltään koskettanut syvimpiä vesiäni. Tätä seuraava romaani Vieras talossa (Otava 2018, suom. Antti Saarilahti) viittaa jo otsikon tasolla temaattiseen jatkumoon: taas ollaan jossain pikkusieluisten, keskiluokkaisten asuinalueella, jossa luottamus naapurustoon on vähissä. Naapurit kyttäävät toisiaan, mutta jos ystävyyksiä valkoisten aitojen yli on, ne ovat lähtökohtaisesti feikkejä.

Tässä teoksessa Karen on jäänyt kiinni liikenneturvan vaarantamisesta ja ylinopeudesta onnettomuudessa, jossa on vain yksi uhri, hän itse. Hän joutuu sairaalaan, jossa hänellä todetaan lähimuistiin liittyvä muistinmenetys. Ajoreissulla hän on kokenut jotain niin traumaattista, ettei hänellä ole illan tapahtumista hataraakaan muistikuvaa. Karenin mies Tom on ymmärtäväinen ja vaimoaan tukeva – ainakin siihen saakka, kun ovea kolkuttavat poliisit.

Teos on ontuva monessa suhteessa, ja puhuttelee vain ihmissuhteiden tasolla. Se ei oikein vakuuta psykologisena trillerinä eikä dekkarina – dekkarina itse luin tätä mieluummin kuin trillerinä. Kuitenkin rikoksen ratkaisu on teoksessa löysää ja ennalta-arvattavaa, eikä poliiseihinkaan tutustuta henkilöinä. Yhteiskunnallisia teemoja ei teoksessa esiinny lainkaan, siinä ei ole ainuttakaan herkullista sivuhenkilöä, eikä päähenkilöillä ole merkittävää historiaa. Kukaan ei harrasta mitään, paitsi Brigid neulebloggaamista, ja tyyppien kulinaarinen makukin on lattea. Ja vaikka poikkinaimista esiintyy, seksiäkään ei kuvata muuten kuin moralistisesta näkökulmasta. Lukijana en kiintynyt kirjassa mihinkään enkä keneenkään.

Miksi sitten luin tämän kirjan? Hyvä kysymys. Luin sen, koska halusin nähdä, voiko näin kevyillä eväillä saada mitään mielenliikutusta aikaan. Luin sen, koska halusin lukea jonkun uutuusteoksen, eikä minulla ollut siinä hetkessä saatavilla muuta.

Kirja on selkokielisyydessään aivan omaa luokkaansa. Kieli on niin simppeliä, että sitä voi lukea useita sivuja tarttumatta mihinkään. Henkilöillä ei ole lainkaan omaleimaisuutta puheessaan, eivätkä he tarkkaile ympäristöään mistään erityisestä näkökulmasta. Paitsi ehkä Brigid tarkkailee naapureitaan kateuden ja mustasukkaisuuden värittämänä, mutta siihenkään ei liity mitään lukijaa kutkuttavaa – ei kultteihin tai rituaaleihin liittyviä omituisuuksia, ei uskonnollista twistiä, ei paikallishistoriaa.

Naapurikyttäämisestä olisi toki voinut saada aikaan mainion trillerin tai dekkarin, mutta usein tällaisissa hankkeissa on mukana huumoria ja yhteiskuntakritiikkiä. Tästä kirjasta tuli mieleen ”poliittinen korrektius” Trumpin faktojen jälkeisenä aikakautena – kirjoitetaan kirjoja, joista on pyyhitty pois kaikki kantaaottavuus, luodaan suht simppeleitä maailmoja kuluttavalle valkoiselle alemmalle keskiluokalle, jotka viihdyttävät, mutta eivät nosta häiritseviä kysymyksiä. Kaikki hahmot ovat tietysti valkoihoisia, ja köyhien asuinalueella käydään kääntymässä kohtalokkain seurauksin.

Ei jatkoon. En suosittele tätä teosta edes vitsinä kenellekään, koska se tuntuu turhalta ajanhukalta. TLC-kanavan tositeeveeohjelmat sairaalloisesti ylilihavista tai mormonien moniavioisuudesta ovat huomattavasti nyansoituneimpia kuvauksia amerikkalaisesta arjesta kuin tämä teos.

Kun vuosikymmenellä ei ole väliä

IMG_1854”Paluu arkeen” on minulla merkinnyt takkuista rytmin etsimistä ja ajallisia harhoja. Suoraan sanottuna viimeisen kuukauden ajan, varsinkin harmaina päivinä, minulla ei ole ollut merkitystä, onko päivä vai yö. Tämän vuoksi oli riemullista löytää hyllystäni romaani, jonka aika-akseli haastoi minua kunnolla alkumetreistä saakka.

Richard Masonin romaani Meren huoneissa (Gummerus, 1999, suom. Mika Tiirinen) kertoo yläluokkaisista brittinuorista, jotka elävät pitkälti omassa kuplassaan. Sen kertoja on 70-vuotias linnanomistaja James Farrell, joka on juuri jäänyt leskeksi ja palaa muistoissaan nuoruuteen, jolloin hän koki kolmessa vuodessa eläneensä enemmän kuin 45 vuotta kestäneen avioliittonsa aikana. Aikaharha alkoi siitä, että oletin Jamesin nykyisyyden sijoittuvan kirjailijan silloiseen nykyisyyteen, ja nuoruuden jonnekin 1940-luvulle. Ja toisaalta kirjassa kuvattavien nuorten arvomaailma oli sen verran vanhahtava, että se olisi voinut sijoittua myös 1800-luvulle. Jopa kultaisen 1920-luvun nuorisokuvauksissa oli enemmän kapinaa kuin tässä. Kuvittelin myös Masonin itsensä iäkkääksi kirjailijaksi valittujen teemojen vuoksi.

Muutaman kymmenen sivun luennan jälkeen huomasin, että pieleen meni. Mason oli vuonna 1999 22-vuotias esikoiskirjailija, joka kirjoitti omasta ikäluokastaan, tai hieman siitä vanhemmista tyypeistä. Siis omista aikalaisistani. Hän vaan tuntuu tykästyneen goottilaiseen tyyliin ja aikamatkailuun. James on Etonin ja Oxfordin käynyt muusikko, joka ei kuuntele vanhempiensa toiveita pankkiirin urasta. Hänen kapinansa kohdistuu vain ja ainoastaan viulunsoittoon, ja yliopiston jälkeen hän pääsee Guildhallin kuuluisaan konservatorioon opiskelemaan unelmiensa alaa.

Teoksen kolmiodraama muodostuu Jamesin, hänen parhaan ystävänsä Ericin ja nuoruudenrakastetun Ellan välille. He kohtaavat Prahassa, jonne Eric ja James ovat vetäytyneet tyhjentämään Ericin tädin, kuuluisan taidemaalarin hulppeaa perintöasuntoa. James ei aluksi halua ymmärtää Ericin homoseksuaalisuutta ja piilevää rakastumista häneen itseensä. Ella kokee jäävänsä kolmanneksi pyöräksi miesten kuviossa, ja he päätyvät Ranskaan selvittelemään välejään kohtalokkaalla tavalla.

Kirjassa käsitellään syyllisyyden teemaa varsin järein asein. James kokee syyllisyyttä sekä Ericin itsemurhasta että Ellan horjuvasta mielenterveydestä. Syyllisyyden laatikon hän oppii sulkemaan manipuloivan ja laskelmoivan Sarah-vaimonsa opastamana. Oikeastaan ainoa asia, joka paljastaa kirjan olevan nykykirjailijan kynästä, on terapiasävytteiden tunnepuheen paikoittainen runsaus.

Ihastuin kirjaan Praha-osion vuoksi, joka oli herkkää ja elämäniloista tykitystä verrattuna Lontoon seurapiirien tunkkaiseen kuvaukseen. Tuntuukin, että Mason on tahallaan korostanut sen tunkkaisia ja sisäsiittoisia piirteitä. Minua naurattivat monet asiat siinä, huolimatta traagisista teemoista. Konservatiiviselle Jamesille ulkomaille lähtö on harvinaisen suuri operaatio aikana, jolloin nuoret reilaavat huolettomasti ympäri Eurooppaa jo toisessa polvessa ja käyvät Erasmus-vaihdoissa. Myös kokaainin sniffaaminen jäykissä iltapukubileissä oli koomista, vaikka täysin todennäköistä. Ellan kihlajaiset ja sen kirjoittamattomat käyttäytymissäännöt menivät jo melodraaman puolelle, mutta se ei itseäni haitannut. Satunnaiset lipsahdukset saippuaoopperaan eivät haittaa tässä tyylilajissa, jossa tarkoituksena on kai näyttää etuoikeutetun eliitin elämäntavan ylilyöntejä.

Pidin kirjasta, vaikka tässä ei ollut yhteiskunnallisuutta senkään vertaa kuin Downton Abbeyssä. Pidin siitä muista syistä kuin yleensä pidän kaunokirjallisuudesta. Ehkä lähin sielunkumppani tälle olisi Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, josta jäi vastaava ovela, pöllämystynyt fiilis. Tämän romaanin nuoret eivät olleet yhtä älykkäitä ja lukeneita kuin Tarttin akateemiset nerot, mutta heissä oli samaa herkkyyttä.

Kirjaa voi myös lukea dekkarina, vaikka ei tässä varsinaisesti rikoksia selvitetä. Murhia ja itsemurhia siihen mahtuu monia, ehkä liikaakin. Sen englanninkielinen nimi Drowning People on kuvaavampi kuin suomenkielinen, ja hukkumista voi käsitellä kirjaimellisesti ja metaforana. Loppujen lopuksi meren rannalla tässä viihdytään vain vähän, eikä teoksen ”paalupaikka”, Cornwallissa sijaitseva Setonin linnakaan nouse keskeiseksi tapahtumapaikaksi, vaikka kirjan alussa niin vahvasti oletin. Tästä huolimatta sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 23: ”Kirjassa on mukana meri”.

Kirjailijasta sain selvää sen, että hän vetäytyi julkisuudesta esikoisromaanin saaman huomion vuoksi, ja on julkaissut tämän jälkeen vain kaksi teosta. Mason ei välttämättä ammenna kaikkea teoksessa omasta elämästään, mutta ainakin itsemurhan ja homoseksuaalisuuden teemat tuntuvat omaelämäkerrallisilta. Hän on syntyjään eteläafrikkalainen, ja on kerännyt kirjatuloillaan varoja kotimaansa mielenterveyden hoitoon säätiön kautta, jonka hän nimesi itsemurhaan kuolleen siskonsa muistoksi. Kiinnostavaa on nähdä, nouseeko Etelä-Afrikka teemaksi hänen muussa tuotannossaan.

 

Södertälje enter

IMG_1849Joululoman aikana pääsi käymään niin, että valitsemani lukemistot loppuivat kesken, ja elin muutaman päivän erakkona ainoastaan e-kirjaston varassa. Se on liukas tie, ja sillä tulee tehtyä yllättäviä käänteitä.

Skandidekkareita tuli siis luettua kaksi. Tämän lisäksi katsoin yhden vanhan Wallanderin, mutta en aloittanut Sillan uutta tuotantokautta. En ole läheskään yhtä pahasti koukuttunut kuin moni tuntemani henkilö – joskus pystyn elämään kuukausia ilman pohjoismaisia rikoksia.

Jens Lapidus on uusi tuttavuus minulle, joka ilmeisesti edustaa ruotsalaisen krimin kentällä rosoisempaa reunaa. Hänen romaaninsa STHLM Delete (LIKE, 2015, suom. Jaana Nikula ja Petri Stenman) ei välttämättä olisi ensimmäinen, jonka valitsisin kirjakaupan hyllystä, en nimen enkä kansitekstin perusteella.

Teoksessa liikutaan syvällä Tukholman lähiöiden maahanmuuttajajengeissä, joita dominoivat syyrialaiset ja ex-jugoslaavipoppoot. Jos Tukholma halutaan deletoida, varmaan Södertäljen kohdalla painetaan enteriä. Syyrialaisista jengipomoista valtaosa on kristittyjä, jotka ottavat uskonsa kirjaimellisesti. ”Jugoista” kovimmat jätkät ovat serbejä, joiden pikkurikollisuus kulkee jo kolmannessa polvessa. Jugislaavimafian toiminnan kuvauksessa on jo aimo annos Kummisetää, ja sen johtaja, mystinen ”Kum” on kiipinyt lähiöistä Lidingöön esittämään kunnon veronmaksajaa.

Teoksen päähenkilöt, juristi-Emelie ja linnakundi-Teddy, ovat epätodennäköinen etsijäpari. Teddy on jugomafian vanha tekijä, joka on juuri vapautunut vankilasta, kun taas Emelie on nuori juristi, joka on juuri saanut asianajajapätevyyden. Hänen työnsä businessjuristina ei sallisi yksityisasiakkaiden ottamista, mutta hän kokee velvollisuudekseen auttaa nuorta pulaan joutunutta Benjaminia, joka on sairaalan sängystä miltei koomassa nimennyt Emelien haluamakseen asianajajaksi. Koska nuori mies on miltei puhekyvytön, Emelie ei saa alussa tietää, miksi hänet on tehtävään valittu. Benjaminia syytetään murhasta kaukaisella lomamökillä, mutta hän ei itse muista tapahtuneesta mitään.

Emeliellä on kaikki rahkeet alkaa häikäilemättömäksi menestyjäksi, mutta hän ei tule ns. piireistä, vaan Jönköpingistä. Hänen paras ystävänsä lakitoimistossa Jossan on aito bimbo, jonka varsinaista erityisosaamista ei ole verosuunnittelu, vaan Hermes-käsilaukut. Firman bileet saaristossa edustavat Emelielle pahinta myrkkyä, eikä hän selviä niistä ilman vahvoja bentsoja. Ylipäänsä lääkeriippuvuus alkaa määritellä hänen arkeaan, ja pehmustetut potkut alkavat häämöttää horisontissa pienten vinkkien muodossa. Pidin Emelien hahmosta, ja koukutuin kirjaan lähinnä hänen ansiostaan.

Tämä ei ollut minun dekkarini siksi, että kaikenlaista kuvausta tuntui olevan liikaa. Mats-nimisen peliaddiktin tunnustukset vievät teoksessa suurimman tilan runsaiden takaumien kautta. Nettipokerin ja rahanpesun maailmat aukenevat monisäikeisesti, mutta tuntui, että pelaamisen pitkiä kuvauksia pystyy ymmärtämään vain toinen addikti.

Toisaalta olin positiivisesti yllättynyt juurevasta maahanmuuttajanäkökulmasta, erikoisesta henkilögalleriasta ja terävästä luokka-analyysista – tässähän selvästi oltiin lähiön tavallisten tallaajien ja jönköpingiläisten juoppojen puolella Tukholman pintaliitopiirit ohittaen. Teoksen nimi on monimerkityksinen, viitaten myös identiteettivarkauteen ja maanalaisiin elämiin, mutta dekkarituotannon näkökulmasta se vinkkaa siihen, että jotain jännittävää voi tapahtua Södermalmin trendikuppiloiden ulkopuolellakin.

Myös nuorisonäkökulma oli onnistunut. Koin sympatiaa varsinkin nuorta ”addipentu” Nikolaa kohtaan, jonka vapautuminen nuorisokodista vaikutti seuraavan yhteiskunnan valmiiksi käsikirjoittamaa rataa. ICA Maxin ryöstö juhannusaattona toi muuten raskaaseen juoneen sopivaa komiikkaa.

Lapidus on menestyskirjailija, jolla taatusti on salaiset reseptinsä voittoon. Kovin suurta riskiä hän ei tunnu kirjailijana ottavan, vaan tarjoaa varmoja sytykkeitä moninaisille yleisöille. Teos tuntui ”all round”-tapaukselta, eli sellaisen mallioppilaan tuotokselta, joka on tasaisen hyvä kaikissa aineissa, mutta ei erityisesti loista missään. Tällainen henkilö oli myös juristi-Emelie, jolta tosin odotan sarjan edetessä rankempia irtiottoja kuin lääkärin määräämät bentsot. Tämä oli sarjan toinen osa, ja ilmeisesti sille on luvassa useampi osa jatkoa. Saatan siis lukea sarjasta toisenkin osan, mutta en aivan heti putkeen, sillä nyt olo on kuin kokonaisen ristisanalehden täyttäneellä eläkeläisellä.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 4: ”Kirjan nimessä on jokin paikka.”

Pariisin karmeat kirjamurhat

IMG_1846Pierre Lemaitren dekkarit ovat olleet minulla lukujonossa pitkään, kun olen yrittänyt mentaalisesti irrottautua Nordic Noir-pakkomielteistä. Nyt sitten latasin niitä tabletilleni jopa kolme (!), mutta jos ne kaikki luen, yritän pidättäytyä tässä yhdessä postauksessa.

Irene siis aloittaa Camille Verhoevenin seikkailuista kertovan sarjan. Alun perin teos julkaistiin jo vuonna 2006, mutta suomeksi se ilmestyi Minervan kustantamana ja Sirkka Alangon kääntämänä v. 2016. Teokset on suomeksi julkaistu ”väärässä” järjestyksessä ja olen saanut käsityksen, että myöhemmät osiot spoilaavat pahasti tämän ensimmäisen, joten lukijan kannattaa olla tarkkana, missä järjestyksessä teokset lukee.

Irene edustaa minulle dekkareiden kentällä jotain kipu- tai haamurajaa, jonka yli en ainakaan halua kulkea. Teoksessa sarjamurhaaja jäljittelee ihailemiansa rikoskirjallisuuden klassikkoja, kuten James Ellroyta ja Brett Easton Ellisiä. Uhrit ovat kauttaaltaan nuoria naisia, ja murhien ”lavastukseen” on kulunut maltaita. Onpa hän lentänyt Glasgow’hin saakka löytääkseen täydellisen kohteen Laidlaw-romaanin tulkinnalleen.

Tutkintatiimistä ainoastaan Camille Verhoevenilla riittää mielikuvitusta nähdä yhden tapauksen kirjallinen yhteys. Hänkään ei ole himolukija, ei varsinkaan rikosromaanien, ja joutuu työssään konsultoimaan akateemisia aivoja. Pariisin yliopistosta löytyy rikoskirjallisuuden professori, joka lievästä ylimielisyydestä huolimatta suostuu laatimaan opiskelijoidensa avulla poliiseille lukulistan mahdollisten uusien tapausten tunnistamiseksi.

Verhoevenin henkilöhistoriaa käydään teoksessa läpi kohtuupaljon, mikä on ymmärrettävää sarjan aloitusteokseksi. Camille on 145 cm pitkä ”kääpiö” (termi, jita hän käyttää itsestään), joka on kärsinyt lapsuudessaan dominoivan taiteilijaäidin henkisestä poissaolosta. Kuitenkin äidin ateljeessa vietetty aika on jättänyt myös positiivisen jälkensä mieheen, ja hän on taiteellisesti lahjakas, vaikka ei sitä uraa valinnutkaan. Äiti on kuollut keuhkosyöpään jo kauan sitten, mutta Camille ei halua luopua tämän ateljeesta Montfortin lähiössä tunnearvon vuoksi. Camillen isä on vielä elossa ja kaipaisi enemmän huomiota mitä kiireinen poliisi pystyy antamaan.

Kiinnostavaa on tässä se yksityiskohta, että lyhytkasvuinen mies on päässyt poliisikouluun. Lieneekö tällainen myönnytys mahdollista jonkun maan poliisivoimissa oikeasti, sitä jäin miettimään. Fiktion maailmassa toki kaikki on mahdollista, mutta teos herätti kysymyksiä poliisin ammatin fyysisistä kelpoisuusehdoista.

Teos on siis omistettu Camillen vaimolle Irenelle, joka on kirjan aikana raskaana. Camillelle vaimon löytäminen ja perillisen saaminen eivät ole itsestäänselvyyksiä, mutta pariskunnasta molempi osapuoli on uralle omistautuneita. Irenen työ tv-toimittajana on vähintään yhtä kuormittavaa kuin rikoskomisarion, ja kun hän vihdoin jää äitiyslomalle, hän on lopen uupunut. Raskauden loppuaikaa ei helpota se, että aviomies on keskellä brutaalien naistenpaloittelumurhien selvitystä. Avioliiton tarina on miltei liian karu.

Odotukseni olivat korkeat tätä sarjaa kohtaan, enkä ainakaan kielelllisellä tasolla saanut pettyä. Aika näyttää, sietääkö sieluni lukea tulevia osia. Kovin vähän olen ranskalaisia dekkareita lukenut, olisikohan Simenon-kiintiöni jäänyt yhteen teokseeen. Tavallaan sarjaa kuuluisi lukea jo yleissivistyksestä, mutta se on vain ulkoinen motiivi.

Kirja sopii dekkareiden suurkuluttajille, erityisesti niille, jotka rakastavat intertekstuaalisuutta, ja niille, jotka kuvittelevat jo lukeneensa kaiken. Mitään charmanttia huvimatkaa Pariisiin teos ei tarjoa, eikä sitä ainakaan kannata lukea ranskalaisuuden vuoksi. Teos sijoittuu vuoteen 2003, jonka jälkeen Pariisin rikoskentällä ja poliisivoimissa on tapahtunut suuria muutoksia. Onkin kiinnostavaa katsoa, muuttuvatko vuosien varrella Lemaitren kirjoissa rikosten motiivit ja kontekstit.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 3: ”Kirja aloittaa sarjan”.

Erakkouden ulottuvuuksista

luolamiesVanha mies löytyy muumioituneena nojatuolistaan Larvikin omakotialueella, jossa naapurit ovat tunteneet toisensa vuosikymmenet. Miestä ei ole kaivannut kukaan neljään kuukauteen, ja kun hänet löydetään joulun alla, tapaukseen ei automaattisesti liitetä rikosepäilyä.

Line on VG-lehden nuori toimittaja, joka saa kipinän kirjoittaa reportaasin surullisesta tapauksesta yksinäisyyden ja yhteiskunnallisen heitteillejätön näkökulmasta. Juttu koskettaa häntä, koska se on tapahtunut hänen lapsuutensa kotikadulla. Ei hänkään, eikä hänen kadulla edelleen asuva poliisi-isäkään tunteneet Viggo Hansenia.

Näin alkaa norjalaisen Jörn Lier Horstin dekkari Luolamies (Otava, 2017, suom. Outi Menna). Tunnelmat ovat synkät, joulu on tulossa ja isä ja aikuinen tytär syövät pizzaa hylätynoloisessa talossa. Komisario William Wistling on paikallinen kyttä, kirjasarjan päähenkilö, joka ilmeisesti onnistuu muissakin teoksissa kytkemään toimittajatyttärensä tapausten ratkaisuun. William ja Line tosin ratkaisevat tässä eri keissejä, eikä Viggon tapausta aluksi rikoksena käsitelläkään.

Samaan aikaan luonnosta löytyy toinen ruumis, joka on maannut siellä kesästä saakka. Ainoa johtolanka liittyy ruumiin taskusta löytyneeseen esitteeseen ruotsalaisten uskovaisten Elida-laivalla pitämistä tilaisuuksista, ja laiva on jo kauan sitten seilannut pois. Jotenkin tämä kaikki saadaan linkattua norjalaisten Amerikan-siirtolaisuuteen, ja sieltä aukeaa yllättävä vyyhti, joka tuo FBI-tutkijat paikan päälle etsimään maastoutunutta sarjamurhaajaa. Siirtolaisulottuvuus oli kohtuukiinnostava, mutta jäi käsittelyltään pinnalliseksi.

Teoksen tapahtumisen skaala oli omaan makuuni liian massiivinen. Kirjassa oli niin paljon sivuhenkilöitä ja todistajia, että huomio keskittyi lähinnä tapahtumiseen, eikä psykologista syvyyttä pahemmin ilmaantunut. Juoni oli kaikin puolin uskottava, sillä varmasti Norja on Suomeakin helpompi kansainvälisten rikollisten piilopaikka. Minusta kirjassa ei ollut mitään ”vikaa”, luin sen sujuvasti ja jaoin jännityksen, mutta jäin kaipaamaan ihmisten välisiä jännitteitä.

Oikeastaan olisin voinut lukea kirjan pelkästä Viggosta. Se olisi riittänyt sisällöksi yhteen teokseen, eikä sen olisi tarvinnut olla rikosromaani. Viggon koulukuvista, omituisista muistiinpanoista, joulukorteista ja muista minimaalisista jäänteistä olisi voinut saada aikaan ihmisen kokoisen romaanin. Olemmeko kaikki laulun arvoisia? Mitä kertoa ihmisestä, joka on neljäkymmentä vuotta vältellyt ihmiskontaktia?

Samaan syssyyn voin kertoa, että myös ensimmäinen Harry Hole-dekkarini on edelleen kesken, ja olen lukenut sitä jo monta kuukautta. Horst ei nyt suoraan noussut suosikikseni, vaan tällä hetkellä pidän eniten norjalaisista dekkaristeista Samuel Björkistä. Naispuolisista dekkaristeista olen tainnut joskus lukea Karin Fossumia, mutta paljoa en lukemastani muista.

Tämä on oiva perusdekkari, jossa rikosteknisen tutkinnan ja haastattelujen määrä on suuri, eikä tilaa henkilöiden yksityiselämälle jäänyt juuri lainkaan. Tähän vuodenaikaan teos sopii kuin nakutettu, ja itsekin luin sitä joulun ajan liikenteessä. Ehkä ongelma teoksen suhteen piili siinä, etten ollut lukenut aiempia osia, eikä tässä siis esitelty kummemmin päähenkilöitä. Suosittelen siis sarjan lukemista oikeassa järjestyksessä – ehkä silloin tämäkin teos aukenee aivan erilaisena kuin miten minä sen koin ja havaitsin.