Iltapuhteita Norrlannissa

Teos: Stina Jackson: Hopeatie (Otava, 2019)

Suomennos: Jaana Nikula

Meja on 17-vuotias lukiolaistyttö, joka muuttaa kaukaiseen Glimmersträskin kylään Norrlantiin äitinsä Siljen kanssa. Silje on tuulella käyvä taidemaalari, joka tarvitsee elättäjää, joka pitää hänet punaviinissä. Uusi kandidaatti on nettideitti, jota Silje ei ole tavannut ennen muuttopäätöstä. Torbjörn tunnetaan kylillä porno-Björninä, eikä kukaan meinaa uskoa, että hän on löytänyt itselleen nuoremman ruotsalaisen morsiamen. Noilla korkeuksilla aikamiespojat korkeintaan käyvät hakemassa kuuliaisia emäntiä Thaimaasta, mutta nyt Torbjörnillä on käynyt tosi flaksi.

Mejaa äidin ja uuden isäpuolen seksileikit ällöttävät, ja hän pakenee kotiolojaan uuden paikallisen poikaystävän syliin. Carl Johan ei polta eikä juo, joten Mejan on tehtävä elämässään ryhtiliike, jotta tulisi pojan hyväksymäksi. Äidiltään Meja on oppinut vain yhden naisen mallin: hänen on miellytettävä miestä, jotta tämä jaksaisi elättää naistaan. Myös Carl Johan tulee omalla tavalla naisia alistavasta kasvuympäristöstä, joten suhde on match made in heaven – ainakin tiettyyn pisteeseen saakka.

Romaanin toinen avainhenkilö on Lelle, keski-ikäinen eronnut matematiikanopettaja, jonka elämä alkaa pahasti muistuttaa kylän aikamiespoikien päihteentäytteistä apatiaa. Lellen ainoa tytär on kadonnut taivaan tuuliin kolme vuotta sitten, eikä hän hyväksy asiaa vieläkään. Hän käyttää kaiken vapaa-aikansa potentiaalisten sieppareiden tunnistamiseen Hopeatien öisillä bensa-asemilla ja tunturipoluilla. Hänen ex-vaimonsa taas harjoittaa ”virtuaalista itkuvirsien veisaamista” perustamallaan FB-sivulla, ja järjestää soihtukulkueen kylän raitilla tyttärensä katoamisen kolmivuotismuistopäivänä.

Tämä on hurja dekkari, josta ei kannata tietää paljoa ennen lukemista. Minuun tämä kolahti siksi, että olen itsekin kiinnostunut tässä kuvatuista ilmiöistä, kuten maailmanlopun preppaajista ja vaihtoehtoyhteisöistä. Ja vaikka kirjan rikokset ovat karmeita, maalaiskylän muihin tunnelmakuviin mahtuu minua kutkuttavaa karua huumoria. Ironiset ristipistotyöt vanhojen poikien perintötilojen seinillä kutsuvat ihailemaan unohdettua kansanviisautta, ja liiterien pornolehtikokoelmat nousevat naftaliineistaan. Juntti-Ruotsi on vähintään yhtä liikuttavan autenttista kuin juntti-Suomi, eikä noilla leveyksillä kukaan halveksi kunnon suodatinjauhatuskahvia.

Hopeatie voitti Ruotsissa viime vuoden parhaan rikosromaanipalkinnon. Ei hullumpaa esikoisromaanilta, ja muutenkin teos tuntui loppuun saakka viimeistellyltä. Jackson saa tiivistettyä alle 300 sivuun hurjan intensiivisen, arvaamattoman tarinan, jossa moraali, laki, oman käden oikeus ja survivalismi ottavat mittaa toisistaan. Itseäni puhutteli siinä eniten kysymys mielenterveyshoidosta ja yksilön vapaudesta, ja samanlaisia kysymyksiä voidaan kysyä myös ns. vaihtoehtoväen oikeudesta jättää lapsensa rokottamatta tai hoitaa vakavia sairauksia luonnonlääkityksellä.

Hopeatietä lukemalla voi myös pohtia, eroaako pohjoisen Ruotsin meininki kulttuurisesti lainkaan Suomen vastaavasta. Suomi on olemassa, ja yllättävän lähellä, sillä ainakin tässä käydään hakemassa kemiläisen selvännäkijän palveluja tyttären paikantamiseksi. Jos pidät Åsa Larssonin kirjoista, pidät varmasti myös Hopeatiestä, enkä usko, että Mikael Niemenkään fanit tätä lukiessa pitkästyisivät, vaikka genre ja tyyli ovat eri.

Mainokset

Ensimmäinen Harry Hole-teokseni

IMG_1757Teos: Jo Nesbo: Aave (Johnny Kniga, 2012)

Suomennos: Outi Menna

Jo Nesbon dekkareiden lukemattomuus on kai jonkunlainen aukko sivistyksessä, niin paljon olen niistä kuullut suitsutusta. Joten minulla oli aika selkeä käsitys siitä, kuka Harry Hole on, kun avasin ensimmäisen Nesboni (ja anteeksi skandimerkkien puute padilläni).

Luin sarjasta yhdeksännen teoksen, Aaveen (Johnny Kniga, 2012, suom. Outi Menna).  Tässä vaiheessa Harry on palannut Hong Kongista, hänellä on uusi titaanisormi ja hän lämmittelee uudelleen suhdetta eksäänsä Rakeliin, jonka narkkaripoika Oleg istuu linnassa ilmeisen väärän murhatuomion vuoksi. Teos käsittelee lähes kokonaan huumekauppaa, varsinkin viulu-nimiseen uuteen huumeeseen liittyvää monopolia, joka koukuttaa kovien huumeiden käyttäjiä vaihtoehtona heroiinille.

Arviointimielessä seitsemän vuotta sitten julkaistun Nesbon ”kertaaminen” on turhaa, sillä varmasti kaikki fanit ovat teoksen lukeneet pian julkaisun jälkeen. Sen sijaan kerron jotain vaikutelmistani Nesbon tyylistä yleensä, ja siitä, kuinka se asettuu dekkarilukumuistojeni jatkumolle.

Parasta Nesbon tyylissä on historiallisuus, hänhän suorastaan pursuaa verevää luokka-analyysia! Oslon eri asuinalueiden kerroksellisuus pääsee tässäkin teoksessa oikeuksiinsa, ja erityistä huomiota kiinnitetään pieniin nyansseihin, joilla rikkaammat ja urbaanimmat tekevät eroa maalaisista ja köyhistä. Itä- ja länsioslolaisten slangit, huumejengien ”cockney-norja” maustettuna urdunkielisine gangsta-sanoin ja niiden trondheimilaisten korostettu ”r”, joiden suvuissa on ollut varaa lastenhoitajiin – nämä kaikki detaljit tekivät teoksesta muutakin kuin dekkarin.

Kielellisesti Nesbo edustaa genrensä ehdotonta kärkeä. Nykydekkaristeista vastaavaan variaatioon pystyy mielestäni hänen lisäkseen vain ranskalainen Pierre Lemaitre. Varsinkin kadun kieli ja norjan murre-erot loistavat jopa Outi Mennan mainion käännöksen läpi. Tämä myös saa lukijan automaattisesti hidastamaan tahtia, sillä tätä tekstiä ei voi pikalukea yhdeltä istumalta.  

Olen kirjoittanut tätä arviota puolitoista vuotta, sillä kirja jäi minulta ainakin kahdesti kesken vuonna 2017. Tämä johtui teoksen seikkaperäisyydestä ja henkilöhahmojen runsaudesta – minun olisi pitänyt piirtää heistä kartta, jotta olisin pysynyt kärryllä jokaisesta. Kirjassa myös viitataan moniin aiempiin rikostapauksiin, eli sarjan lukeminen järjestyksessä on hyvä idea. 

Kirjan nuorisonäkökulma on vahva, ja se käsittelee varsinkin nuorten aikuisten vakavia huumeriippuvuuksia. Olegin, Guston ja Irenen tarinat eivät olleet helppoja sulattaa, ja kirjassa kuvatut paikat loistivat kammottavuudellaan Oslon yleisen hyvinvoinnin ja ”kunnollisuuden” keskellä. Kaupungin päättäjien suhdetta sen suurimpaan sosiaaliseen ongelmaan myös ironisoitiin, ja sosiaalisihteeri Isabellen hahmo soti kaikkia sosiaalityön periaatteita vastaan herkullisen viiltävästi. Paikoitellen Guston pitkät, kursiivilla eristetyt monologit puuduttivat, ja narkkikämpässä majailevan rotan puheenvuorot tuntuivat himppusen verran tekotaiteellisilta. 

Olen ylpeä saavutuksestani, ja aion nyt hitaasti tutustua koko sarjaan. Löytö oli vähintään yhtä positiivinen kuin tuoreet havaintoni Stieg Larssonin tuotannosta, johon minulla oli alun perin penseä ennakkoasenne. Nesbon teokset tosin eivät edusta minulle sitä aivot narikkaan-rentoutumista, jota usein odotan dekkareilta. Näitä kirjoja ei voi lukea kovin väsyneenä, vaan ne vaativat vahvaa kahvia ja skarppaamista. 

Kirjasarjassa erityisesti kiinnostavat mahdolliset ulkomaille sijoittuvat osat, sillä kovin montaa teosta Oslon huumepiireistä en tämän järkäleen jälkeen jaksa läpi käydä. Olettaisin, että tätä edeltävä teos sijoittuu Hong Kongiin, jossa Harry Hole toimi omien sanojensa mukaan ”vaate- ja kenkäeksperttinä”. Yleensäkin pitkissä Pohjoismaihin sijoittuvissa dekkarisarjoissa parhaat teokset ovat niitä, joissa jo melkein kliseeksi muodostunut poliisihahmo jättää tutut nurkkansa ja kahvihuoneensa. 

Kirjallisella maailmanympärysmatkallani olen nyt rastilla 44/196: Norja. 

 

 

Annos korealaista kauhua

Teos: You-jeong Jeong: Piruparka (LIKE, 2019)

Suomennos: Kirsi Luoma

Korealaisen kirjallisuuden saralla olen kunnostautunut viime aikoina kummasti. Aikuisiässäni meni yli 20 vuotta, joiden aikana olin lukenut näinä vain yhden korealaisteoksen englanniksi, mutta viime vuosina Suomen markkinoille on suorastaan tulvinut kiinnostavaa korealaiskirjallisuutta. Muutaman kirjailijan otos ei vielä ole buumi, mutta ottaen huomioon, kuinka vähän aasialaista kirjallisuutta ylipäänsä suomennetaan, voidaan todeta, että Korea alkaa olla suomennosten kärkimaita.

Piruparka on intiimiin perhepiiriin sijoittuva dekkari/psykologinen trilleri, jonka kertoja on 25-vuotias nuori mies Yu-jin. Hän on herkkä introvertti, joka asuu vielä aikamiehenä äitinsä kanssa, eikä ole koskaan käynyt ulkomailla. Viime vuodet hän on käynyt töissä hanttihommissa valtion virastossa, ja odottaa oikeustieteellisen pääsykokeiden tuloksia. Nuorempana hän on ollut kilpauimari, mutta psyykkiset ongelmat ovat katkaisseet urheilu-uran. Miehen täti on psykiatri, jonka asiantuntemukseen tämän äiti nojaa poikansa hoidossa. Yu-jinin lääkkeiden otto on koko perheen huolenaiheena, mutta hän alkaa olla kypsä ympärivuorokautiseen holhoukseen.

Kun Yu-jin on teini, hän saa veljekseen adoptiopojan Hae-jinin, joka on tämän orpo koulutoveri. Äiti adoptoi Hae-jinin täyttämään perheen kuolleen isoveljen täyttämää tyhjiötä. Kirjan nykyisyydessä myös Hae-jin asuu kotona, vaikka viettääkin paljon aikaa muualla maassa elokuvien kuvauksissa. Veljeksillä on tiivis suhde, mutta Hae-jiniä kohdellaan selvästi enemmän aikuisena kuin Yu-jiniä, joka elää lyhyessä lieassa.

Enempää en voi juonesta paljastaa, mutta ainakaan kirja ei jättänyt kylmäksi. Tai se on niin kylmäävä, että se pitää otteessaan loppumetreille saakka. Kuka Yu-jin lopulta on, ja mitä oikeasti on tapahtunut hänen yöjuoksuillaan? Kumpi on sairaampi, nuori potilas vai yhteiskunta, joka aloittaa millimetrintarkan diagnosoinnin yhdeksänvuotiaana? Olisiko Yu-jin voinut kehittyä normaalisti ilman lääkkeitään?

Minäkertoja on kirjassa vahva, ja tämän lisäksi kurkistetaan Yu-jinin äidin mieleen tämän päiväkirjamerkintöjen kautta. Äiti ei ole kummoinen kirjoittaja, mutta on kuvannut lapsensa edesottamuksia ensimmäisestä epilepsiakohtauksesta saakka. Muuten äiti ilmaisee itseään lähinnä Neitsyt Marian patsaan kautta, eli kristillisellä symboliikalla on rooli kerronnassa. Myös peitetarina, jossa äiti on häipynyt kristilliseen retriittiin kertomatta asiasta lähipiirilleen, oli kutkuttava. Kirjan äiti on hallitseva, mutta ei omnipotentti, koska hän on riippuvainen psykiatrisiskonsa neuvoista.

Kauhun ja väkivallan akselilla kirja on keskivertoa raaempi, mutta toisaalta tapahtumat ovat hyvin rajatut. Minut tämä teos yllätti ja olin sitä lukiessani aidosti kauhuissani, eli juuri psykologisesti teksti oli hurjan taitavaa. En myöskään osannut löytää teoksesta menestystrillerin algoritmia, kuten usein vastaavia brittikirjoja lukiessani löydän, eli kirja tuntui raikkaalta ja omaperäiseltä. Piruparka voi tulla uniisi, eli en ainakaan suosittele tämän lukemista myöhään yöllä, kun olet yksin jossain eristyneessä kohteessa. Toisaalta kirjan piruparan kaikenkattava tavallisuus ja inhimillisyys myös yllätti: hän ei arjen puuhissaan vaikuttanut lainkaan siltä tunteettomalta psykopaatilta, joksi psykiatria oli hänet jo 9-vuotiaana määritellyt.

Korealaisesta kulttuurista teos toki kertoo, mutta satunnaisten kimchi-ämpäreiden ja paputahnakeiton keittämisten ulkopuolella teoksen perhetragedia on myös universaali. Kirjan perhe edustaa ylempää keskiluokkaa, jossa valkokaulusammatit ovat itsestäänselvyys ja luovia aloja suositaan. Hae-jin-veljen leffakuvauskeikkojen kuvaus toi muuten raskaaseen teokseen vähän hengitystaukoja. Myös korealaisten lomanviettosaarten kuvaus oli kiehtovaa, vaikka niissäkin tapahtui kauheita asioita.

Jos sinulla on aikaa lukea vain yksi dekkari tai trilleri tänä vuonna, suosittelen lämpimästi tätä teosta siksi, että se nousee järkyttävällä tavalla trilleriteollisuuden massasta. Edullinen lento Koreaan tulee bonuksena, mutta kirjan tapahtumia voi samalla tarkastella minkä tahansa kulttuurin kehyksistä käsin.

Portugalia ristiin rastiin

Teos: Anu Patrakka: Syyllisyyden ranta (Into, 2019)

Lyhyessä ajassa olen löytänyt ja lukenut jo kaksi Anu Patrakan Portugaliin sijoittuvaa dekkaria. Patrakka on keski-iässä kirjailijan uran aloittanut downshiftaaja, joka asuu tätä nykyä Portossa, ja sijoittaa myös teoksensa tähän Atlantin rannikkomaisemaan. Kirjojen päähenkilö on rikoskomisario Rui Santos, jolla tuntuu olevan myös suomalaisia tuttavia.

Syyllisyyden ranta on sarjan kolmas osa, jossa kerrotaan enemmän suomalaisista downshiftaajista kuin aiemmissa osissa. Kirjassa katoaa keski-ikäinen taidemaalari Rafael Pikijoki, joka on muuttanut vaimonsa kanssa pieneen kalastajakylään luomaan toista uraansa ja keskittymään taiteeseen. Rafaelin vaimo Pia on kärsimätön edessä olevan läpimurron suhteen, koska pariskunnalla ei ole säästöjä, eikä muutakaan toimeentuloa ole tiedossa syvän talouslaman runtelemassa maassa. Rafaelin maalaukset käsittelevät enimmäkseen kuolemaa, eivätkä myy sisustuselementteinä, vaikka ovat saaneet positiivista huomiota kriitikoilta. Perheen aikuinen tytär on kuollut anoreksiaan, ja poikakin kamppailee kehonkuvaan liittyvien kysymysten ympärillä mallina Milanossa.

Pariskunnan meininki on herkullisen makaaberiä, eikä ”toinen elämä” vuoristokylässä suju sen mallikkaammin kuin aiempi elämä meren rannalla, syyllisyyden rannikolla. Patrakka kuvaa pienen vuoristokylän arkea juurevasti, näyttäen varsinkin kylän miesten patriarkaalisen omistushalun ja mustasukkaisuuden. Maaseudun syrjäytyminen on myös vahva teema, mutta kyläläiset eivät luovu 70 centin kahvilakahveistaan. Portugalissa bensikseltä saa kaljaa, ja kylän poikamiehet aloittavat sen litkimisen jo aamuyhdeksältä. Toisaalta kylässä yritetään maatilamatkailulla, mutta sekin yrittäjä on hollantilainen.

Nämä dekkarit ovat kiinnostaneet minua enemmän kulttuurin kuvauksena kuin dekkareina, mutta se tuskin on dismeriitti hyvälle kirjallisuudelle. Eläydyin varsinkin joulu-bacalhaun (eli turskan) jonotukseen, vaikka kirjan aika-akselissa oli kesä. Rui Santosin ja Rita Pereiran viipyilevästä romanssista oli korkeat odotukset, enkä saanut pettyä. Dekkareina lukemani teokset sijoittuvat vähemmän väkivaltaiseen, yhteiskunnalliseen päähän. Ruokaa ja romantiikkaa ne tarjoavat vähintään yhtä paljon kuin jännitystä.

Ainakin nämä kaksi lukemaani tarinaa olivat toisistaan poikkeavia, ja niissä tarinallisuus korostui enemmän kuin rikostekninen tarkkuus. Ylipäänsä suosittelen sarjaa kaikille, jotka haaveilevat uudesta elämästä Atlantin rannikolla, leppoistajille, fiilistelijöille ja meriuimareille.

Rakkautta ilman lattialämmitystä

Teos: Anna Ekberg: Uskottu nainen (Minerva, 2019)

Suomennos: Katarina Luoma

Anna Ekberg on kahden suositun tanskalaiskirjailijan pseudonymi, ja Uskottu nainen on kokoonpanon ensimmäinen teos. Lähdin lukemaan teosta tietämättä siitä mitään etukäteen, hieman skeptisesti, koska en uskonut, että perinteisestä heteronormatiivisestä aviokriisistä voisi enää tällä vuosikymmenellä puristaa tuoretta näkökulmaa.

Olin väärässä. Tämä teos on todella koukuttava, raikas ja erilainen. Se kertoo keski-ikäisestä, keskiluokkaisesta pariskunnasta, jolla periaatteessa menee kaikki hyvin – rahaa on enemmän kuin riittävästi, aviomies menestyy rakennusalan yrittäjänä ja saa mainetta ekologisena innovaattorina, vaimo on kotona poikansa vakavan sairauden vuoksi, mutta huolehtii itsestään vimpan päälle ja omistautuu perheelle. Poika Johan on parantunut akuutista leukemiasta, ja osoittaa jo itsenäistymisen merkkejä. Christian ja Leonora ovat siinä vaiheessa elämää, jolloin kovan työn hedelmistä kuuluisi jo nauttia. Mutta paratiisiin matelee käärme, joka sanoo:

”Rakkaus voi parhaiten ilman lattialämmitystä, HTH-keittiötä ja kahden auton autokatosta.”

Rikoksia selvittää vanhempi komisario Holger Andreassen, joka on jäämässä eläkkeelle, leskeytyy eikä pääse kesken jääneestä keissistä eroon vuosienkaan takaa. Holger kertoo tarinaa tyttärelleen Josefinelle, joka on hippi, maailmanparantaja ja jolla on tarvittaessa ”sosialistinen äänensävy”. Juonellisesti teoksen aika-akseli toimii takaumien kautta, mutta ei ole vaikeaselkoinen.

Kirja sijoittuu pohjois-Jyllantiin, Vejlen kaupunkiin, jossa kerrotaan olevan maan parhaat maisemat. Siinä seikkaillaan myös Morsin saarella, joka tunnetaan pitkään jatkuneista noitavainoista. Tunnen Tanskaa jonkun verran, mutta nämä ovat minulle vieraita seutuja, ja siksikin teos inspiroi.

Christianin, Leonoran ja arkkitehti-Zenian kolmiodraama on klassisen karmea. Asetelmasta tuli mieleen nuoruuteni suosikit, Naispaholainen-sarja ja leffa nimeltä Vaarallinen suhde, jossa tosin jätetty nainen oli ”vain” yhden illan heila. Zenian, eli toisen naisen, näkökulma ei tosin nouse kirjassa yhtä keskeiseksi kuin tämän kostonhimoisen, kieroutuneen, mutta ah silti niin kunnollisen pariskunnan.

Teos on siinä mielessä epätyypillinen dekkari, että siinä poliisin työ jää aivan marginaaliin. Sitä luonnehditaan ”love crime”-osastolle kuuluvaksi, mikä on minulle uusi genremääritelmä. Kaunokirjalliset ansiot ihastuttivat minua siinä eniten, varsinkin pienet, piikikkäät havainnot liian hyvinvoivasta ja omiin mukavuuksiinsa käpertyneestä yhteiskunnasta. Varsinaisesti tämä ei herättänyt minussa valtavaa halua palata Tanskaan, paitsi ehkä noiden Jyllannin vielä näkemättömien vuonomaisemien takia.

Tanskalaisdekkareista tämä nousi heti ykkössuosikikseni. Viime aikoina olen lukenut Lone Theilsiä ja maan ehkä parhaiten myyvää dekkarikuningatar Sara Blaedelia. Enpä yhtään ihmettelisi, jos jompikumpi näistä kertojista olisi tämän salanimen taustalla, mutta tässä tyyli oli nyansoidumpaa kuin kummallakin edellämainituista bestsellerien tuottajista. Kahden kirjoittajan strategia siis toimii, eikä tekstissä varsinkaan näy tyylillisiä poikkeamia.

Uskottu nainen on siis paras lukemani dekkari aikoihin, mutta täysin genren ulkopuolisista syistä. Voin hyvin kuvitella, että teos saattaa myös ärsyttää joitain vannoutuneita dekkarifaneja, ja jään odottamaan innokkaana aivan toisenlaisia arvioita kuin oma suitsutukseni.

Riihitiellä tapahtuu taas

Teos: Simo Hiltunen: Ihmisen kuoressa (WSOY, 2018)

Lauri Aleksis Kivi on Suomen Sanomien rikostoimittaja, komeetta, joka taannoin ratkaisi poliisin sijaan pelätyn Perhesurmaajan mysteerion. Hän on 42-vuotias aikuisen poptähden Oceanin isä, joka nuorena pakeni vastuutaan tyttären huoltamisesta. Isä ja Ocean alias Aava ovat löytäneet toisensa vasta sen jälkeen, kun tyttärestä on tullut jääkiekkoareenoja täyttävä tähti. Molemmilla on takanaan synkkiä asioita, yhteisiä ja erillisiä.

Mutta kjäh, Nekalan Riihitie mainitaan kirjassa taas kerran rosoisena kohteena. Anteeksi epäobjektiivinen arvioni, tämä on teoksessa todella pieni yksityiskohta, mutta se naurattaa minua, koska pari viikkoa sitten kerroin kerääväni Nekalaan sijoittuvia romaaneja. Nyt niitä on jo kolme, ja kahdessa niistä seikkaillaan Riihitiellä, huonokuntoisissa puukerrostaloissa, numeroissa 12 ja 15. Hiltusen teoksessa Tampereella liikutaan takaumien kautta, ja kuvaukseen liittyy dysfunktionaalisia perheitä. Hervannassa asuu erittäin epämiellyttävä eläintentäyttäjäisä, jonka rooli pahan levittämisessä on merkittävä.

Minulle tuli tästä teoksesta etäisesti mieleen Juha Itkosen rocktähtiaiheiset romaanit, jotka eivät ole koskaan kuuluneet suosikkeihini. Tämä romaani, dekkarin ja psykologisen trillerin sekoitus, ei nyppinyt yhtä paljon kuin Itkosen teokset, koska tähän mahtuu muutakin kuin nousujohteista glamour-elämää. Lauri Kivi itse on julkisuutta kaihtava toimittaja, josta kuitenkin on vastoin tahtoaan tullut pikkujulkkis. Omassa arjessaan hän viihtyy parhaiten Itäkeskuksen Prisman hyllyjen välissä, mutta hänen ”sylttytehtaansa” on Pohjois-Karjalan Outokummussa.

Teoksen pääteemana ovat kadonneiden ihmisten kohtalot, sillä Kivi on saanut kokea läheisen katoamisen jo teininä. Tämän jälkeen hän on päätynyt toimittajan urallaan tekemään juttuja kadonneista, mutta kun Amanda Pääskyn, kadonneen poptähden, äiti tulee pyytämään häneltä apua yksityisesti, hän ei koe pystyvänsä auttamaan tätä. Kirjassa on siis kaksi hyvin samankaltaista nuorta tähtöstä, jotka ovat vaarassa, ja joiden henkinen kehitys kärsii ylipaisuneen egon vuoksi.

Tässä teoksessa ja viimeksi lukemassani on jotain yhteistä: sekä Hiltunen että Nieminen kertovat stalkkerin mielenmaisemasta. Ero kirjojen välillä on, että Hiltusen teoksessa stalkkeri on oikeasti häiriintynyt ja tarina on paikoitellen kammottava. Hänen pakkomielteellään nuorista laulajatypyistä on pitkät juuret ja henkilökohtainen historia, johon kuuluu traumaattinen isäsuhde ja ulkonäköön liittyvä itsetunto-ongelma. Ihan tyypillinen julkkisstalkkauskeissikään tämä ei ole, sillä ”tavallisemmissa” tarinoissa tekijän ja uhrin suhde on paljon hatarampi. Juonellisesti sytyin kyllä enemmän Hiltusen tarinasta, vaikka siihen ei mahtunut huumoria oikeastaan lainkaan.

Hiltusen kieli on paikoitellen niin pelkistettyä, että lauseet töksähtelevät lyhyyttään. Toisaalta tämä sähkösanomatyyli ei anna mahdollisuuksia sanojen turhaan kuorrutteluun, mutta välillä odotin nyansoituneempaa viestintää. Kieli on toiminnallista, ja varmasti myös helposti muille kielille kääntyvää – ja näyttää, että ainakin hänen esikoisensa olisi ollut menestyksekäs Saksassa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 46: ”Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö.”

Dourojoen murhamysteerio

Teos: Anu Patrakka: Kuolet vain kahdesti (Myllylahti, 2018)

Anu Patrakka on keski-ikäisenä Portugaliin muuttanut ”downshiftaaja”, joka on lyhyessä ajassa julkaissut kaksi Porton kaupunkiin sijoittuvaa dekkaria. Minulle on suositeltu tätä sarjaa, koska myös minulla on pitkään ollut juuri Portugaliin liittyviä muuttohaaveita. No, juuri nyt en voi ”downshiftata” minnekään, mutta pidän maata vanhuuteni haavemaana.

Teos miellytti minua kaikin puolin kulttuurisena kuvauksena. Teos kuvaa tämän päivän portugalilaista yhteiskuntaa sisältä päin, myös sen kipukohdista käsin, kuten vähävaraisten, vanhusten ja syrjäytyneiden näkökulmista, ja kertoo arjen selviytymisestä. Erityisen kiinnostavaa olivat asumiseen liittyvät yksityiskohdat: Portugalissa kun on edelleen voimassa laki, ettei ennen vuotta 1974 tehtyjä vuokrasopimuksia voi muuttaa, ja siksi joidenkin köyhien ikäihmisten asuminen saattaa olla todella edullista. Teos kuvaa tuollaisen tyhjenevän rappiotalon todellisuutta tilanteessa, jossa ahne ja vastuuton omistaja vain odottaa sen asukkaiden kuolemista, jotta voisi rakennuttaa tilalle uuden, kalliin kiinteistön.

No, sitten itse dekkarijuonesta. Kirjassa kuvataan asuntoonsa linnoittautuneen dona Constancan viimeisiä aikoja, ja hänen kurjaa kohtaloaan laiskanlinnan vankina. Olin hirveän ahdistunut tästä juonesta, vaikka se olikin koukuttava. Kirjassa kuvataan lähes liikuntakyvyttömän, ylilihavan vanhuksen elämää viidennessä kerroksessa, talossa, jossa ei ole hissiä. Ruumiillisuus on kaikenkattavaa, ja kuvaus on paikoitellen jopa inhorealistista. Mikään naisen sairaudessa ja yksinäisyydessä ei ole vierasta suomalaisesta näkökulmasta, paitsi se, että meillä ei taida enää olla kovin paljoa hissittömiä taloja. Eikä aivan noin huonokuntoisia kämppiä, mitä tässä kuvataan. Tavallaan teos siis kertoo vanhusten heitteillejätöstä, siitä huolimatta että uhrilla käy asunnossa siskontyttö ja naapurin rouva auttamassa.

Mutta hieman vähempi lihavan ruumiin ja pursuavan ihran kuvaus olisi riittänyt, enkä sano tätä edes feministisestä tai kehopositiivisesta näkökulmasta. Muuten Dona Constancan elämäntarina oli kekseliäs, ja myös naapurissa asuvan Filomenan kohtalo keski-ikäisen narkkaripojan asuinkumppanina kosketti.

Kirjan päähenkilö, rikoskomisario Rui Santos, on leppoisa, keski-ikäinen sinkkumies, joka ylläri ylläri, ei ole viinaanmenevä. Hänellä riittäisi enemmän vientiä työpaikan naisten keskuudessa kuin mihin rahkeet riittävät. Poliisien yksityiselämää teoksessa kuvataan sopivasti, ja mukaan mahtuu ainakin yksi suomalaistaustainen hahmo. Minusta oli jopa virkistävää, että teoksen poliisit olivat suht ”normaaleja” ihmisiä, sillä viime aikoina lukemissani skandidekkareissa poliisihahmot ovat enimmäkseen olleet juoppoja, entisiä narkkareita, autisteja ja/tai syvästi traumatisoituneita menneisyytensä vuoksi.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 37/196: Portugali. Minulla on kiinnostusta myös portugalilaisten syntyperäisten kirjoittamaan nykykirjallisuuteen, joten saatan vielä vaihtaa tämän kohdan teoksen, mutta ainakaan Patrakan dekkarista ei jäänyt fiilistä, etteikö kirjailija olisi tuntenut maata, josta kirjoitti.