Marraskuun dekkarikimara

Teokset: Ann Cleeves: Mykkä vesi (Karisto, 2018, suom. Annukka Kolehmainen)

Pierre Lemaitre: Verihäät (Minerva, 2018, suom. Kaila Holma)

Geir Tangen: Sydäntenmurskaaja (Otava, 2018, suom. Päivi Kivelä)

Jatkan taas luetuista dekkareista raportointia kimarana, koska haluan välittää vain teosten päällimmäisiä tunnelmia, en selittää juonia puhki.

cleevesTutustumiseni Brittien saarten pohjoisosiin jatkuu Ann Cleevesin teoksilla, eli sain käsiini Jimmy Perez-sarjan viimeisen osan, teoksen Mykkä vesi. Sarja siis sijoittuu Shetlantiin, ja Jimmy Perez on värikkäiden vaiheiden jälkeen päätynyt kuolleen naisystävänsä tyttären huoltajaksi. Hän ei ole toipunut surustaan kunnolla, vaan on osittaisella sairaslomalla. Silti hän päätyy töihin ratkaisemaan ”oman kylän poikien” murhia, jotka tavalla tai toisella ovat kytköksissä saarella käynnissä olevaan vihreän energiatuotannon projektiin.

Yksityinen ja julkinen ottavat mittaa toisistaan, ja teoksessa tutkitaan varsinkin paikallisia käsityksiä avioliitosta. Osaa päähenkilöistä leimaa vahva uskonnollisuus, joka opastaa heidän tietään kohti avioliiton satamaa. Kaikilla seurakunta-aktiiveilla ei kuitenkaan ole puhtaat jauhot pussissa. Kihlajaisia ja polttareita ehditään viettää, mutta sulhaset eivät koskaan ehdi alttarille.

Perez-sarjasta minulla oli vielä hatarampi ennakkokäsitys kuin Stanhope-sarjasta, joten lukukokemus oli raikas. Kaipa tätä sarjaa voi lukea lopusta alkuun-järjestyksessä, en ainakaan kokenut jääväni pahasti paitsioon, kun aloitin sarjan viidennestä osasta. Laatukamaa, ja dekkarien jännitys/raakuusakselilla minulle sopivaa ”keskikastia”.

*

VerihäätRanskassa käytiin sitten ultrajärkyttävissä merkeissä, ja minun pitää huokaista: mitähän juuri luinkaan? Pierre Lemaitren teoksia olen lukenut aiemminkin, mutta Verihäät oli kirjoista ehdottomasti kammottavin. Se kertoo noin kolmikymppisestä Sophiesta, joka työskentelee lastenhoitajana pariisilaisessa virkamiesperheessä. Eräänä lauantaiaamuna Sophie herää tokkuraisena ja löytää perheen 6-vuotiaan pojan omiin kengännauhoihinsa kuristettuna. Hän ei muista mitään tapahtumista ja aloittaa pitkän pakomatkan läpi maan, jonka aikana tapahtuu järkyttävä määrä kauheuksia.

Teos oli minulle liikaa tässä marraskuun pimeydessä. Se ei tarjonnut ainuttakaan hengähdystaukoa, vaan oli pelkkää pahuuden tykitystä alusta loppuun saakka. En tiedä, onko sietokykyni maailman pahuudelle viime aikoina rajoittunut, mutta koin olevani liian herkällä mielellä sulattamaan teoksen tapahtumia. Vastaavaa torjuntaa aiheutti ruotsalaisen pseudonymi Erik Axl Sundin teos Varistyttö, jota en koskaan lukenut loppuun sen äärimmäisen raakuuden vuoksi. Lemaitren teoksen luin, koska se on koukuttavaa tekstiä.

Uusista ranskalaisista dekkareista olen laittanut ylös Leila Slïmanin teoksen Kehtolaulu, jossa myös käsitellään samaa kaikkivoipaisen ja korvaamattoman lastenhoitajan teemaa. Toivon mukaan se ei ole yhtä hyytävä kuin Lemaitren tulkinta aiheesta. En ole ryntäämässä hankkimaan tätä teosta aivan heti tämän jälkeen, mutta vertailun vuoksi sitä voisi joskus vilkaista.

*

TangenNorjalainen Geir Tangen on minulle uusi tuttavuus, ja valitsin Sydämenmurskaajan sen äärioikeistoteeman vuoksi. Tämä on toimittaja-Viljarista ja hänen ystävästään poliisi-Lottesta kertovan sarjan toinen osa, joka sijoittuu Haugesundin pikkukaupunkiin maan lounaisrannikolle.

Luin viime viikonloppuna kolmea skandidekkaria rinnatusten, joista kaksi (Arne Dahl ja Terje Björanger) jäivät kesken tylsän kielen vuoksi – ainakin toistaiseksi. Tangenin teksti oli alusta saakka koukuttavaa, ja elävyyttä siihen toivat useiden kertojien äänet. Dekkari on nuorisovetoinen, ja nuorison kieli välittyy siinä loistavasti. Tunnelmat ovat kuitenkin rankemmat kuin vaikka suosikkiteevesarjassa Skam, ja varsinkin huumeongelmat ja neurologisista diagnooseista johtuva holtittomuus korostuvat.

Teos ei ollut yhtä raaka kuin Verihäät, mutta viikon mittaiseen juoneen mahtuu uskomaton määrä toimintaa, väkivaltaa ja uhreja. Kirja on hyperaktiivinen, mutta kuvaa erinomaisesti 17-vuotiaan ADHD-diagnoosin omaavan Alexanderin vaihtelevia mielialoja ja tuntemuksia. Isän ja pojan vaikea suhde nousee kantavaksi teemaksi, jonka käsittely on jopa kiinnostavampaa kuin äärioikeiston toiminnan analyysi. Lähdin lukemaan tätä pelkästään uusnatsiteeman vuoksi, mutta sain paljon laajemman kuvauksen yhteiskunnasta, jossa raha ei pysty ratkaisemaan inhimillisiä perusongelmia.

Kirja kuvaa olemassa olevan Vastarintaliikkeen paikallista solua, joka on harvinaisen organisoitunut ja aktiivinen. Tangen on käyttänyt oikeita medialähteitä, ja varsinkin natsihahmojen kielenkäyttö tuntuu autenttiselta. Liikkeen johtajien monet identiteetit, perheellistyminen ja porvarillistuminen herättivät kysymyksiä, jotka ovat myös Suomessa ajankohtaisia.

Viljar-isän islantilaiseen taustaan viitataan kirjassa moneen otteeseen, ja uskon, että sitä on käsitelty sarjan ykkösosassa enemmän. Viljar kokee edelleen olevansa islantilainen, ja selittää sillä myös tiettyjä perittyjä käyttäytymismalleja (kuten sisäpiirin ”heimon” uskollisuuden ja ylpeyden). Norjalaisen yhteiskunnan postmoderni kaupallisuus ja materiaalinen yltäkylläisyys peilautuvat siihen maanläheiseen todellisuuteen, jossa hän osittain kasvoi isovanhempiensa tilalla Reykjavikin kupeessa.

Tangenin sarja voi olla hyvä lukea oikeassa järjestyksessä, eli jään odottamaan niin ykkösosaa kirjastosta kuin kolmososan suomennosta, joka valmistunee jossain vaiheessa ensi vuonna. Skandidekkareista Sydämenmurskaaja nousi lukemistoissani kärkikastiin vahvan yhteiskunnallisuuden, sujuvan kielen, huumorin ja napakan juonen vuoksi.

 

Mainokset

Böcker till svenska veckan

frantzTeokset:

Eva Frantz: Kahdeksas neito. (S&S, suom. Ulla Lempinen)

Eva Frantz: Hallonbacken. (S&S, 2018)

Ruotsinkielisyyden juhlaviikkoa on vietetty maassamme monilla foorumeilla, ja se saapuu myös blogiini näin viikonlopun kunniaksi. Svenska dagenia en ehtinyt viettää kuin hengessä, mutta olen lueskellut kahta teosta samalta kirjailijalta, toisen suomeksi, toisen ruotsiksi.

Kahdeksas neito on Anna Glad-dekkarisarjan toinen osa, jossa liikutaan länsiuusimaalaisessa pikkukaupungissa meren rannalla. Tunnelmat ovat jouluisat, ja kirjassa valmistellaan kaikkien aikojen Lucia-juhlaa. Paikkakunnalla on ruotsinkielinen kansanopisto Futurica, joka keskittyy taideaineiden opetukseen. Ennen se on ollut kristillinen opisto, ja välissä ongelmanuorten kuntoutuskeskus. Paikan historiaan liittyy paljon salattua ja pelottavaa, ja varsinkin talvisaikaan puitteet ovat karut.

Anna Glad on vasta eronnut, keski-ikää lähestyvä poliisi, jonka tapaa toimia kollegat pitävät kaoottisena ja homssuisena. Hänen edistymisensä uralla on vaakalaudalla, mutta ura häntä vähemmin kiinnostaa. Privaattielämässä hän tapailee kahta miestä, joista toinen on poliisi ja toinen pelastussukeltaja. Paikallinen deitti asuu rikkaidenrannalla, jonka steriileissä lasitaloissa elävät kaikki pyrkyrit, veronkiertäjät ja teinityttöjen vikittelijät.

Tämä teos oli ehkä asteen vähemmän ”cosy crime”-osastoa kuin edeltäjänsä, mutta dekkariosastolla se kuuluu kevyempään, viihteelliseen päähän. Toki kirjan teema, teinityttöjen hyväksikäyttö ennen ja nyt, oli painava, mutta poliisien yksityiselämä vei juonesta suuren osan. Kielellisesti se on niin helppoa tekstiä, että sen luultavasti voi lukea ruotsiksi vähemmälläkin kielitaidolla. Teos sopii erinomaisesti tähän vuodenaikaan ja joulun odotukseen, eikä vedä lukijaa liian synkkiin vesiin, vaikka meren avannot kutsuvat moneen otteeseen.

Pidin tästä siksi, että kävin juuri ruotsinkielisellä kansanopistolla tuossa maan osassa, ja kuvittelin kirjaa pitkälti sen kokemuksen pohjalta. Uskoisin, että tämä sarja aukeaa paremmin, jos sen lukemisen aloittaa alusta.

frantz IIFrantzin toinen teos, Hallonbacken, on lastenkirja, joka sijoittuu myös Uudellemaalle 1920-luvulla. Siinä tuberkuloosia sairastava helsinkiläinen Stina-tyttö joutuu tuberkuloosiparantolaan maalle. Hallonbacken on  sadunkaltainen, pelottava instituutio, jossa aikuiset ja lapset, rikkaat ja köyhät, ottavat mittaa toisistaan. Stina on köyhän perheen kasvatti, joka on päässyt hoitoon ilmaiseksi koekaniiniksi, ja hänellä on vahva sosiaalinen omatunto. Parantolassa käy myös rikkaita mamselleja, jotka eivät edes ole keuhkotautisia, mutta hoitojen ottaminen on tuohon aikaan jonkunlainen statussymboli.

Teos on suunnattu alakouluikäisille, ja on sekoitus satua ja kauhua. Hoitajilla on erikoisia nimiä, kuten Emerentia ja Petronella, ja sairaalan käytävien salamyhkäisyys tulee iholle. Miksi köyhät lapset eristetään muista potilaista, ja miksi sairaalaan tuodaan sydänsairas Esmeralda, vaikka sairaala on tarkoitettu keuhkopotilaille? Miksi tohtori Hagmanin rouva on mukana tutkimuksissa, vaikka ei olekaan sairaalan henkilökuntaa? Ja mitä he ovatkaan valmiita tekemään lääketieteen edistyksen vuoksi?

Tunnelma kirjassa on kuin 20-luvun lastenkirjoissa, mutta tapahtumissa on julmuutta, jota ei ehkä tuon ajan teoksista löydy. Pidin tavallisen helsinkiläisen elämänmenon kuvauksesta, mutta sairaalan tapahtumien suhteen juoni oli aika mustavalkoinen. Tosin en osaa lukea tätä Stinan ikätoverin eli kahdeksanvuotiaan näkökulmasta, enkä arvioida kauhun sopivuutta tämän päivän lapsen lukijan perspektiivistä. Kielen ja kulttuurin kuvaston puolesta lukija pääsee ainakin aikamatkalle kauteen, jolloin kunnon lapset puettiin mamelukkeihin.

Vuosi 1918 on myös läsnä, mainintana lasten isästä, joka ei koskaan palannut Tampereen taisteluista. Kuuden lapsen yksinhuoltajaperheessä on tarvetta seurakunnan ruokapaketeille. Tämän päivän lapsia kirja opettaa jo paljon yhteiskunnallisista oloista ja tautien tarttuvuudesta ahtaissa hellahuoneissa. Jos lapsesi pitää Anni Swanista, hän luultavasti pitää myös Eva Frantzista.

Tämän kirjan luin sujuvasti ruotsiksi, mutta toivon siitä käännöstä pian. Ruotsinkielisten kirjojen lukemiseni on ollut pitkään jäissä, mutta onnistun edelleen lukemaan yhden tai kaksi teosta toisella kotimaisella vuodessa. Viime aikoina olen lukenut vain suomenruotsalaista kirjallisuutta ruotsiksi, solidaarisuussyistä. Frantzin kieli on sujuvaa yleisruotsia, ei vaikeaa murretta, kuten monissa pohjalaisteoksissa on ollut.

Tonttuilua läpi vuoden

TonttuTeos: Antti Leikas: Tonttu. Matka pimeyteen. (Siltala, 2018)

Oli taas kirjapuutostautia viikonloppuna, ja päädyin lukemaan jotain, johon en kansitekstin perusteella muuten tarttuisi. Oululainen Antti Leikas on jo neljän romaanin kirjoittaja, jonka tuotannosta en ole aiemmin kuullut pihaustakaan. Hänen uusin teoksensa Tonttu on sekoitus autofiktiota, spefiä ja dekkaria. Varsinkin se puhuttelee kaikkia niitä aikuisia, jotka edelleen tavalla tai toisella uskovat tonttuihin.

Voisin kai olla kohderyhmää, vaikka olen löytänyt tontut, keijut ja yksisarviset vasta keski-iässä post-ironisessa mielessä.  Ainoa keraaminen puutarhatonttuni pamahti rikki parvekkeella pakkasessa heitteillejätettynä. Olen kyllä tietoinen tonttukirjallisuuden rikkaasta perinnöstä, joka ei liity pelkästään Pohjoismaiden joulun viettoon. Viimeisimmässä fiktiivisessä kirjoitelmassani seikkailee myös saunatonttuja, tosin täysin eri merkityksessä kuin tässä romaanissa. Ja siinä viitataan keskieurooppalaiseen kansanperimään, siinä missä tutumpaan suomalaiseen.

Kirjan kertoja on siis kirjailija Antti Leikas, joka asuu työhuoneellaan Helsingin Punavuoressa aviokriisin keskellä. Hän on vastikään saanut satumaisesti apurahaa eri tahoilta tonttukirjan kirjoittamiseksi, ja viimeistään tämän pitäisi soittaa hälytyskelloja. Mutta Antti ei epäröi, kun Kulttuurirahaston asianhoitaja Pamela Raatikainen tulee antelias jakkupuku päällä kotiovelle tiedustelemaan hankkeen etenemisestä. Pamela on liian kuuma pakkaus herättämään epäilyksiä tiedustelun luonteesta, eli mies on täysin muodokkaan seireenin vedätettävissä.

Kyseessä on ehkä enemmän veijariromaani kuin dekkari, ja fantasia/skifiulottuvuus on kaikkialla ilmeinen. Minua kirjassa kiinnosti eniten kommentit itse kirjoittamisesta ja kustantamoiden työstä. Antti Leikaksen alter egolla on paljon sanottavaa nykykirjallisuuden tilasta, ja seikkailunsa aikana hän alkaa entistä enemmän sääliä niitä, jotka joutuvat työkseen tuuttaamaan säännöllisin väliajoin tilityksen lapsuutensa traumoista ja kutsumaan sitä kaunokirjallisuudeksi. Tontut ovat maailmanhistoriansa aikana saaneet aikaan vain kahdeksan teosta, joista kaikki ovat vaikuttavampia kuin ihmisten itsesääliset räpellykset.

Kirjailijan asunnosta löytyy tontun ruumis, jolta puuttuvat jalat. Onko kyseessä sitten rikos, vai normaali maatumisprosessi, sitä lähtevät selvittämään Antti, Pamela ja muut avustajat. Tonttuhahmoja onkin yhtäkkiä kaksi, ja ainakin lentokentän vessasta löytynyt Koponen on elossa. Tontuilla on kyky muuntautua ja pienentää itseään sopivaan formaattiin: välillä he maastoutuvat sieniksi ja välillä onnistuvat tunkemaan itsensä helposti kannettaviin rasioihin. Niillä on myös kytköksiä kansainväliseen kaupalliseen DNA-tutkimukseen, eikä Anttikaan ole ihmiskokeilta turvassa.

Helsingin lisäksi kirjassa seikkaillaan Böömin maaseudulla, Prahassa ja Kiinassa. Varsinkin Praha-kuvaus oli herkullista, tonttujen maailmanhistorian näkökulmasta. Kiinan-reissu jää pinnallisemmaksi, ja suurin osa narratiivista koostuu sekopäisistä siirtymistä maasta toiseen. Toisaalta kirjan aika-akseli on tiivis, eikä juoni ainakaan jää vaivaamaan päätä liialla kompleksisuudella.

Kirjoitin äskettäin Antti Tuomaisen tuoreimmasta huumoridekkarista, ja Tonttu jatkaa vahvasti saman genren jalostamista, tosin vielä absurdimpaan suuntaan. Suosittelisin kirjaa varsinkin sellaisille dekkareiden tai spekulatiivisen fiktion suurkuluttajille, jotka ovat jo ryytyneitä omaan genreensä, ja kaipaavat vaihtelua. Sillä tämä romaani ei oikein kunnolla mahdu mihinkään lokeroon, ja se sisältää vähän kaikkien genrejen – ja ylipäänsä kirjallisen elämäntavan – metakritiikkiä. Tämän lisäksi uskallan väittää, että kirja todennäköisesti lämmittänee enemmän kirjallisen kentän hevijuusereita, taideapurahojen nauttijoita ja muita kirjailijoita kuin tyyppejä, jotka eivät ole koskaan istuneet apurahagaalassa.

Pitää tutustua Leikaksen aiempaan tuotantoon, jotta uskallan sanoa enemmän Tontusta. Lukukokemuksena teos oli miellyttävän hämmentävä, mutta tonttu sisälläni olisi arvostanut hieman hitaampaa ja hiljaisempaa menoa. Teos, johon oli sotkettu folkloristiikkaa, kosmologiaa, DNA-tutkimusta ja muitakin kovia tieteitä oli aikamoinen sekamelska, josta olisin ehkä selvinnyt pienessä psilosybiinipöllyssä paremmin kuin pelkällä Earl Greyllä.

 

Katto-Kassisen uudet seikkailut

Taivas ilman reunojaTeos: Anne Vuori-Kemilä: Taivas ilman reunoja (Karisto, 2018)

On ilo lukea tuoreita esikoisromaaneja, joiden teemat liippaavat omiani – varsinkin, kun kirja on kirjoitettu näkökulmasta, johon en itse olisi venynyt. Yritän siis tässä Nanowrimo-kuussa viimeistellä kolmatta romaani-ideaani, joka kai liittyy myös mielenterveyteen – kaksi ensimmäistä eivät ole vieläkään saaneet kustantajilta vihreää valoa.

Anne Vuori-Kemilän esikoisteos Taivas ilman reunoja on dekkarigenren reunoilla pyristelevä tarina mielen hajoamisesta ja sen korjaamisesta pienin askelin. Sen päähenkilö on nuori aikuinen, matematiikan opiskelija Kai, jonka perhe hajosi kauan ennen mieltä.

Kain entinen paras ystävä Toni on kuollut, ja poliisit käyvät kuulustelemassa Kaita asiasta, kun hän on hoitojaksolla mielisairaalassa. Kailla olisi muutakin asiaa poliisille osastolla tapahtuvista väärinteoista, mutta kukaan ei ota Kain havaintoja vakavasti, onhan hänellä diagnosoitu psykoosialttius. Kain lääkitystä lisätään, mutta hän yrittää olla jäämättä koukkuun keltaisiin mömmöihin, jotka tainnuttavat suurimman osan potilaista toimintakyvyttömiksi.

Olin kirjan alkumetreillä juonen kanssa hukassa, ja meinasin jättää sen kesken, koska olin mielestäni lukenut jo kymmeniä vastaavia kuvauksia ala-asteella tapahtuvasta koulukiusaamisesta. Onneksi en jättänyt, sillä teos kasvoi mittaansa vasta toisessa puoliskossa. Kirja on surullinen, jopa traaginen perhedraama, mutta eniten se kertoo psykiatrisen sairaalan arjesta.

Aivan samoihin sfääreihin tämä romaani ei yllä kuin vaikka Juha Hurmeen Hullu, mutta myös kerrontatekniikka on tässä erilainen. Kai on vahva minäkertoja, mutta hänen kohtaloaan valotetaan myös hänen läheistensä kautta ja sairaalan ulkopuolella. Kirjassa on takaumia Kain lapsuuteen ja nuoruuteen, ja varsinkin korkeiden paikkojen teema on tarinassa keskeinen. Kain paras lapsuudenmuisto osoittautuu traagiseksi avainkertomukseksi, joka muiden näkökulmasta oli erään episodin loppu. Katto-Kassiseen ei tässä viitata, mutta koin Kain hahmon silti nojaavan tähän satuhahmoon, pääsehän hän sairaalassa käynnin jälkeen jopa kattofirmaan työkokeiluun.

Jotain samaa oli tässä romaanissa ja Riikka Pulkkisen uutuusteoksessa Lasten planeetta, joka käsittelee myös toisena teemanaan nuoruudenaikaista psykoosia. Pulkkisen näkökulma aiheeseen on teoreettisempi ja kliinisempi, kun taas Vuori-Kemilä käsittelee psykoosin hoitoa enemmän potilaan näkökulmasta ruohonjuuritasolta – potilaan, joka ei tunne alan sanastoa kauttaaltaan, eikä ainakaan vielä ole lääkkeiden spesialisti. Tässäkin Kailla on huolehtiva sisar, joka on hommannut veljensä sairaalaan ja joka jatkaa vierellä kulkemista myös sieltä päästyä. Sisarussuhteen kuvaus teoksessa on vahvin ulottuvuus, samoin kuin isäsuhteen Veijoon, joka ei ole ”edes sukua”.

Sivuhenkilöitä, varsinkin osaston hoitajia ja potilaita, teoksessa on runsaasti, mutta kaikilla on juonen kannalta joku funktio. Potilaiden välisiä seksuaalisia tuntemuksia käsitellään rohkeasti, ja varsinkin potilaiden seksuaalinen hyväksikäyttö nousee merkittäväksi sivujuoneksi. Kirjassa tehdään tarkkoja havaintoja ruumiillisuudesta, pukeutumisesta ja hajuista – jossain vaiheessa olin jo jäädä osaston hajumaailman jyräämäksi. Toisaalta pidin siitä, ettei asioita kuvattu poliittisen korrektivismin linssien takaa.

En tiedä kirjailijasta muuta kuin mitä Kariston sivuilla kirjailijaesittelyssä kerrotaan. Hän on breikannut suht kypsässä iässä (s. 1958), ja työskennellyt aiemmin psykiatrisena sairaanhoitajana ja opettajana. Näkökulma kirjassa ei ainakaan ole hoitotyötä ihannoiva, vaan pikemminkin yhteiskuntakriittinen. Olisin veikannut kirjailijalla olleen enemmän taustaa sosiaalityössä kuin sairaanhoidossa. Nuoren miehen sielunelämää Vuori-Kemilä kuvaa aukottoman uskottavasti, myös aikoja, jolloin hän ei kokenut olevansa mieleltään sairas. Ihailen hänen kykyään kirjoittaa esikoisromaanin, johon ei ole todennäköisesti ammennettu paljoakaan hänen omasta elämäntarinastaan.

Kirja on saanut lyhyen hyllyelämänsä aikana huomiota ainakin blogeissa, ja toivon sille lisää näkyvyyttä myös lehtien arvioissa. Luin tätä kuitenkin enemmän perusromaanina kuin dekkarina, ja koen, että sen vahvuudet ovat yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Tämä varmasti koskettaa monenlaisia lukijoita, eikä ainakaan jää itsehoidollisen terapiakirjallisuuden osastolle. Terapiapuheen vähyys on sen suuri vahvuus, samoin kuntouttavan työtoiminnan kritiikki. Kaikessa karuudessaan tämä romaani onnistuu jakamaan toivoa – ei välttämättä kaikille alan parissa työskenteleville, mutta ainakin kuntoutujille ja heidän omaisilleen.

Rallienglannilla uuteen nousuun

TuomainenTeos: Antti Tuomainen: Pikku Siperia (LIKE, 2018)

Asioita, jotka usein saavat minut tarttumaan kirjaan kuin kirjaan. Karjalaisuus, tick. Itärajan ihmisten suhteet rajan taa, tick. Kirkko ja kirkon palvelijoiden kriisit, tick.

Yritin taannoin lukea Antti Tuomaisen paljon kehuttua ja maailmallakin menestynyttä dekkaria Mies joka kuoli. Kirja jäi minulta kesken kahdesti, vaikka siinäkin oli hersyvää itäsuomalaisuutta ja sieniyrittäjyyttä ja muuta hulvatonta nykyelinkeinojen parodiaa. Luen muuten humoristisia kirjoja aivan liikaa, mutta huumoridekkareihin en ole perehtynyt. Kirjassa taisi tökkiä liika tajunnanvirta, ei niinkään sen huumori.

Nyt tartuin Pikku Siperiaan varauksella, vaikka kirjan kuvaus sai aikaan useamman temaattisen nyökkäyksen. Matkustin Hurmevaaralle, 1280 asukkaan rajapitäjään, jonne oli saatu uusi pappi etelästä vaimoineen. Hurmevaara oli minulle totisinta totta, vaikka mielsin kylän 11 414 asukkaan Lieksaksi, jonka fiktionaalinen kopio se ei kuitenkaan ollut. Hurmevaara on fiktiota, mutta se voisi vertautua vaikka Ilomantsiin. Kuntaliitosten myötä Pohjois-Karjalan maakunnassa ei noin vähäväkistä kuntaa enää ole, mutta fiktion lukijoita se tuskin häiritsee.

Kirjan päähenkilö, pastori Joel Huhta, on toiminut Afganistanin rauhanturvaajien kenttäpastorina ja on muutenkin toiminnan mies. Papiksi hän on päätynyt haastaakseen pappisisänsä pomminvarman maailmankuvan, mutta miehen kutsumus ammattiin ei ole vahvimmasta päästä. Raamattua mieluummin hän lukee James Ellroyta, ja päästäkseen sisälle tuppukylän piireihin hän on soluttautunut paikallisen sotamuseon vapaaehtoisten museonvalvojien piiriin.

Kylää kohtaa merkillinen onnenkantamoinen, kun sen järveen putoaa meteoriitti. Sen arvoksi arvioidaan miljoona euroa, ja sille on ostaja valmiina Lontoosta saakka. Meteoriittia säilytetään sille kuuluvalla arvopaikalla sotamuseossa, mutta turvatoimet tuskin riittävät vapaaehtoisten valvojien muodossa. Yökerho Golden Moonin vakioremmillä kiirettä pitää, kun on varmistettava arvoesineen turvallisuus tuleviksi viikoiksi. Jostain syystä innokkain vuorojen kahmija on juuri pastori Huhta, joka ei romaanin aikana tunnu nukkuvan yhtään täyttä yötä.

Tuomainen on liioittelun ja tajunnanvirran mestari, ja tässä kirjassa hän kuvaa unettomuudesta kärsivän, mustasukkaisuuteen sairastuneen kirkonpalvelijan harhoja varsin onnistuneesti. Seurakuntatalolla hän kohtaa päivisin vain osa-aikaisen kanslisti-Pirkon, jonka flirttailut tuntuvat miehestä jo liiallisilta. Pienessä seurakunnassa pastorilla on yllättävän paljon sielunhoitoaikoja, ja yleensä joka viikko ainakin yhden aikamoduulin täyttää vakioasiakas, maailmanlopun odottaja, survivalisti-Matias. Pidin kirjassa eniten seurakuntaelämän kuvauksesta, ja varsinkin Joelin sielunhoidollisista sivupoluista Golden Moonin happy houriin arkiaamuisin.

Sillä harvoilla paikkakunnilla on olemassa yökerho, joka tarjoaa halpaa kaljaa kanta-asiakkailleen jo aamuysiltä. Myöskään sen omistaja, tummiin pukeutuva kohtalotar Karoliina, ei tunnu nukkuvan koskaan.

Dekkarin juonta en kye pystyväni arvioimaan dekkarina lainkaan. Luin kirjaa enemmän mustasukkaisuusdraamana, jossa rikosjuoni soitti toista viulua taustalla. Juoni oli äijämäisen rehvakas ja toiminnallinen, ja varsinkin Timo Tarvaisen, elähtäneen maailmankuulun rallikuskin alkoholismi ja siitä johtuva rattijuoppous, tuntui jo hieman liian todenmukaiselta ollakseen parodiaa. Venäläiset ja suomalaiset hahmot ottavat mittaa miehekkyydessä, ja raja on muutenkin poikkeuksellisen huokoinen.

Viihdyin Hurmevaaran tunnelmissa erinomaisesti, mutten tiedä, muistanko kirjasta paljoa ensi viikolla tai ensi kuussa. Vähän samoja viboja sain tästä kuin Laura Gustafssonin teoksesta Korpisoturi, joka ei ole dekkari, vaan tulevaisuusdystopia. Uskon tiettyjen kliseiden, kuten rallienglannin puhumisen, toimivan varsinkin Tuomaisen ulkomaisten lukijoiden parissa, jotka etsivät kirjoista pohjoista eksotiikkaa.

 

Plokki B:n sopeutumattomat

tyttö ilman ihoaTeos: Mads Peder Nordbo: Tyttö ilman ihoa (LIKE, 2018)

Käännös: Tiina Sjelvgren

Ensimmäinen teos, joka sai minut haaveilemaan Grönlannista, ol. Peter Hoegin Miss Smilla’s Feeling for Snow. Nyt luin ensimmäisen dekkarini, joka sijoittuu Grönlantiin.  Grönlantilaisia kirjailijoita en tunne,  ja lähes kaikki Grönlannista lukemani tekstit ovat olleet tanskalaisten kirjoittamia.

Tanskalainen Mads Peder Nordbo aloittaa dekkarisarjan teoksellaan Tyttö ilman ihoa. Siinä Tanskassa asuva toimittaja Matt lähtee Grönlantiin pidemmälle työkeikalle unohtaakseen perheensä kuoleman ja päästäkseen lähemmäksi oman maailmaan tulemisensa mysteeriota. Matt ei ole inuiitti, mutta on syntynyt Thulessa. Hänen isänsä, entinen amerikkalainen sotilas, on kadonnut ja Matt uskottelee hänen piileskelevän jossain Grönlannissa.

Grönlanti ei kuitenkaan ole helppo maa maastoutua, ja yleensä sinne kadonneet löydetään kuolleina. Matt löytää isän myöhemmän naisystävän, ja sisarpuolen,  joka on lähetetty lukioon Tanskaan. Isän etsiminen jää kuitenkin sivujuoneksi,  koska Nuukista alkaa löytyä nyljettyjä miehiä.

Kirjan pääteema on lasten seksuaalinen hyväksikäyttö,  ja siinä on kaksi aikatasoa, nykyisyys ja 1970-luvun alku.  Tuolloin saarella jylläsi rankka assimilaatiopolitiikka,  ja Nuukin kaupunkiin roudattiin kalastajakylistä väkeä asumaan uusissa kerrostaloissa, joihin harva sopeutui. Plokki B oli surullisenkuuluisa sosiaalinen kokeilu: 320 inuiittiperhettä tungettiin asumaan samaan betonikompleksiin, ja monilla oli hoitamattomia sairauksia, kuten tuberkuloosia. Perheiden lapsia vietiin laitoksiin parannettaviksi, eikä Tanskan valtiota pahemmin kiinnostanut valvoa niiden työntekijöiden moraalia. Toki tässä kuvataan myös perheiden sisäistä insestiä, ja naisten vaikeaa asemaa väkivaltaisen patriarkaalisessa yhteisössä.

Väkivalta kirjassa on poikkeuksellisen raakaa, murhat hirvittäviä, ja myös yhteiskunnallinen konteksti järeä. Olen viime aikoina tottunut lukemaan dekkareita, joissa on enemmän ihmissuhdesotkuja, arkea ja jopa kotoilua, mutta tässä ei ollut kuin pelkkää poikkeustilaa ja poliisikeskeistä actionia. Nordbo on hyvin perehtynyt Grönlannin historiaan, ja johdattaa lukijoitaan pohtimaan myös viikinkiaikojen mysteerioita. Erään teorian mukaan inuiitit olisivat saarella uudempia tulokkaita kuin viikingit, ja tämä sekoittaa käsitystä alkuperäiskansoista.

Tupaarnaq-niminen naishahmo nousee teoksessa Mattin altavastaajaksi, ja on hurjuudessaan jopa liian karikatyyrinomainen. Hän on 27-vuotias vankilasta vapautunut oikeustieteen maisteri, joka vangittiin 13-vuotiaana perhemurhasta. Tutkinnon hän on suorittanut vankilan seinien sisällä, mutta ei tule pääsemään koskaan asianajajaksi rikostaustastaan johtuen. Uskon hänen jatkavan seikkailujaan tulevissakin romaaneissa, lain ja laittomuuden rajamailla.

Luin tämän teoksen pelkästään Grönlannin takia, ja pääsin komeasti perille saakka, mutta kirjan tarjoama jännitys oli jopa liian ahdistavaa. Nordbo on osaava yhteiskunnan ja historian kuvaaja, mutta tylsähkö kielenkäyttäjä. Toisaalta inuiittikieltä käytetään teoksessa runsaasti, ja lukija saa siitä oivan esimaun. Neutraali, toimintakeskeinen kuvaus tosin estää grönlantilaisen kulttuurin eksotisoinnin, eli tässä elettiin enemmän yhteiskunnallista kuin myyttistä, kansatieteellistä todellisuutta.

En usko, että teos jättää ketään kylmäksi, vaikka kylmissä lämpötiloissa tässä värjötellään. Luultavasti se ilahduttaa enemmän dekkarien suurkuluttajia kuin rikosten maailmojen satunnaisia turisteja. Itse luin kirjan vain kerätäkseni partiopisteitä arktisten alueiden kyökkiasiantuntijana. Opin paljon uutta, ja siksi lukukokemus jäi plussan puolelle.

Myöhäisheränneitä tunnustuksia

Dragon-TattooTeos: Stieg Larsson: The Girl With The Dragon Tattoo (Quercus, 2008)

Käännös: Reg Keeland

Mistä sain: Kierrätyshyllystä

Aukkoja sivistyksessä voi aina paikata. Nyt on Stieg Larssonin Millennium-trilogian vuoro. Olin tietoinen sarjan menestyksestä viime vuosikymmenellä, mutta joku teosten asetelmassa silloin mätti. En myöskään lukenut paljoa dekkareita viime vuosikymmenellä, varsinkaan ruotsalaisia supersuosittuja sellaisia. Tämähän lienee se sarja, josta Nordic Noir-genre sai kipinänsä. Olen kyllä erinäisissä julkaisuissa lukenut Lisbeth Salanderista, joka taitaa olla yhtä suuri legenda kuin Silta-sarjan Saga Norén. Hurraa oudoille, autistisille naishahmoille, olette ihania, mutta alatte myös olla vähän kliseisiä!

Tätä teosta on turha alkaa esitellä juonen ja hahmojen kautta, sillä uskon, että kaikki dekkareista vähääkään tietävät ovat kirjasta hyvin kartalla. Minulle tämä oli jopa takkuista luettavaa, koska pidin tätä unikirjana noin kuukauden ajan. Sain kirjaa luettua hyvin lyhyissä pätkissä ja jouduin tankkaamaan aiempaa lukemaani moneen otteeseen. Uskoisin, että vaikeudet johtuivat käännöksestä. En nähnyt siinä varsinaisia ongelmia, kieli oli sujuvaa, mutta siinä selitetään joitain pohjoismaisia erityisyyksiä tavalla, joka rasitti. En siis usko ruotsin- ja englanninkielisen version olevan identtisiä. Nimikin on eri, koska ”Men Who Hate Women” ei ehkä olisi ollut myyvä nimi anglomarkkinoilla, mene ja tiedä.

En ole tippaakaan kiinnostunut suuryrityksistä enkä talousjournalismista, joten teoksen puitteissa oli paljon sellaista, jonka saatan joskus kirjoissa skipata. Nyt luin kirjan suht uskollisesti kannesta kanteen, mutta siinä oli paikoitellen jopa vastenmielisiä osioita. Vangerin dynastian tarina oli kuitenkin yksilöiden tasolla koukuttava. Dekkari, joka on samalla sukutarina ja rakkaustarina, taitaa olla harvinaista herkkua, ja siksi se ylittää reippaasti normidekkarin kokemusmaailman.

Minua ahdisti kirjassa eniten Lisbeth Salanderin sosiaalinen asema, ja hänen riippuvaisuutensa holhoojista. Lisbeth edustaa yhteiskunnan todellista marginaalia, mutta on samalla aggressiivisen neuvokas oman elämänsä subjekti. Olen törmännyt jo arvioihin, joissa kyseenalaistetaan koko hahmon uskottavuutta. Autistina ja entisenä mielisairaalan potilaana hän ainakin tienaa satumaisesti.

Dekkariksi tämä oli omaan makuuni liian laaja-alainen ja pedantti teos. Luin sen lopulta mielenkiinnolla, mutta kovin montaa samantyylistä en jaksaisi lukea putkeen. Rikokset olivat kammottavia, mutta niiden väkivallassa ei lopulta piehtaroitu. Pidin norrlantilaisesta paikallisesta tunnelmasta ja takaumista 60-luvulle, ja jäin myös miettimään natsiaatteen juurtuneisuutta ruotsalaiseen maaperään toisen maailmansodan jälkeen. Odotin natsiteeman kasvavan suuremmaksi, mutta se lopulta jäi aika marginaaliseksi juonen käänteeksi. Suvun miesten julmuuksia kun ei oikein voinut selittää periytyvällä natsismillakaan.

Onhan tämä teos jo moderni klassikko, ja olen nähnyt tämän monilla sellaisilla listoilla, joissa kartoitetaan teoksia, joita kuuluisi lukea ennen kuolemaansa. Eniten kirjan lukijana harmittelen sitä, ettei Larsson päässyt nauttimaan työnsä hedelmistä.

Ja vaikka minulla oli kirjan kanssa käynnistysvaikeuksia, niin onnittelen Larssonia siellä pilven päällä erityisen tehokkaasta ja vetoavasta lopetuksesta.