Tapahtumista tsasounan takana

Teos: Metropoliitta Panteleimon: Vienan risti (Saga Egmont, 2021)

Äänikirjan lukija: Jarkko Pajunen

Päädyin lukemaan putkeen kaksi Metropoliitta Panteleimonin cozy crime-teosta Koskijärvi-sarjasta. Nämä teokset todella ovat leppoisia ja helppolukuisia fiilistelyteoksia, ja tänään oli juuri niiden aika.

Teoksessa Vienan risti ollaan lähempänä ortodoksista kirkkoa kuin aiemmissa lukemissani sarjan teoksissa. Siinä tapahtumat alkavat keriytyä auki paikallisen tsasounan takaa, jossa on kaivuutyömaa. Nuori apupoika löytää sieltä juhannusaattona luurangon, jonka kaulassa on mystinen ristikaulakoru.

Eletään 1960-lukua, jolloin rikostutkimuksen etenevät verkkaiseen tahtiin varsinkin poliisien kesälomien aikaan. Elisabet Urhonen on kuitenkin taas paikalla, ja hänen paikallinen ystävänsä Impi tuntuu olevan erityisen liikuttunut tapauksesta. Ruumis osoittautuu olevan Miihkali-nimisen laukkukauppiaan, joka nauratti kylillä naisia 1920-luvulla. Kylillä hänet tunnettiin Mikko Valtosena, vaikka hänen neuvostonimensä oli Mihail Vlasov.

Kirjassa käydään jonkun verran läpi Vienan Karjalan ja Suomen välisten suhteiden historiaa, ja tietysti palataan Juhani Ahon keskimäärin myyttiseen shemeikan hahmoon, joka kummittelee edelleen rajaseutujen mentaalisissa kuvastoissa. Teoksessa uhrin yksi veli on suomalaistunut lähes täysin, kun taas toinen veli saapuu Neuvostoliitosta vierailemaan Miihkalin haudalla, ja tuo mukanaan käsinkosketeltavia jännitteitä tuppukylän raitille.

Luin kirjaa enemmän kiinnostavana sukusaagana kuin dekkarina, ja olisin voinut lukea näistä kolmesta veljeksestä pidemmänkin kuvauksen. Erityisen kiinnostavaa oli seurata Andrein matkaa Vienan Karjalasta monimutkaista reittiä Pohjois-Savoon – matka kun ei ole linnuntietä kovin pitkä, mutta Neuvostoliiton aikana Suomeen pääsi vain junalla Pietarin kautta. Myös Andrein vaimo Anni oli juureva hahmo, vaikka häneen tutustuttiin vain lyhyesti.

Oliko sitten lähes tuntemattoman neuvostoliittolaisen vieraan majoitus poliittisesti korrektia 60-luvulla, siitä kirjassa ollaan montaa mieltä. Impi ottaa Vienan miehen hautajaisten järjestelyn kontolleen, vaikka kuolemasta on jo neljäkymmentä vuotta. Mies saadaankin haudattua komeasti, ja ainakin osa kyläläisistä on täysillä mukana juonessa. Ehkä teoksen petimmäinrn viesti liittyykin yhteisöllisyyteen, ja haluun kunnioittaa tuntemattoman vainajan muistoa huolimatta tämän syntyperästä.

Murhajuonesta en kerro enempää, mutta koin, että siinä oli enemmän ennalta-arvattavuutta kuin sukutarinassa. Ehkä kirjasarjan fanit antavat tämän anteeksi sen luojalle, kun sarja muuten on varsin hurmaava. Itselläni ainakin on niin krooninen tarve lukea kirjoja rajantakaisesta Karjalasta, että minulle kelpaa hyvin myös kuvaus vienankarjalaisista siirtolaisista Suomen puolella.

Savoon muuttaneiden karjalaisten asemasta tämä sarja piirtää kiinnostavaa potrettia muutenkin. Varsinkin paikallisen osuuskaupan hoitaja Sergei Huttu on vakiohahmo, ja hän tuo selkeästi kylänraitin muuten verkkaiseen poljentoon lisää kierroksia. Itse en aina osaa erottaa savolaisia karjalaisista varsinkaan silloin, kun tyypeillä on taustaa molemmista etnisestä ryhmästä, mutta tämä sarja pyrkii jäljittämään joidenkin evakkotaustaisten henkilöiden vaiheita kiitettävällä tarkkuudella.

Kielletyn luostarin yrttitarhassa

Teos: Metropoliitta Panteleimon: Toivon ankkuri (Saga Egmont, 2020)

Äänikirjan lukija: Jarkko Pajunen

Pari viikkoa sitten innostuin Anneli Kannon tuoreesta uskonlahkoaiheisesta dekkarista, jossa päähenkilö muuttaa pienelle paikkakunnalle kohtaamaan omituista karismaattista yhteisöä. Nyt jatkan samantyyppisellä dekkariasetelmalla Metropoliitta Panteleimonin kyydissä. Tätä Ylä-Savoon sijoittuvaa sarjaa olen lukenut aiemminkin, mutten oikeassa järjestyksessä.

Sarjan uusimmissa osissa Elisabet Urhonen on jäänyt leskeksi ja muuttanut asumaan pois Koskijärveltä. Hän asuu lähimmässä kaupungissa (Kuopiossa?), mutta vierailee edelleen paikkakunnalla kyläilemässä ystävänsä Impin luona. Uudemmissa osissa eletään 1960-lukua, kun taas sarjan alkuosa sijoittuu 1950-luvulle.

Elisabet on ratkaissut jo monia murhia Koskijärvellä, eikä paikallinen poliisi aina suhtaudu suopeasti tämän puuhiin. Nyt hän pääsee tutustumaan Toivon Ankkurin yhteisöön, joka on asettautunut asumaan vanhaan kartanoon kirkonkylän kupeeseen. Yhteisö aiheuttaa pahaa närää paikallisissa ihmisissä, varsinkin pappilan sisäpiirissä. Paikallinen ruustinna kokee velvollisuudekseen valistaa kuntalaisia laittoman ”luostarin” epäsiveellisestä elämästä ja teologisista harhapoluista.

En tiennyt, että luostarin perustaminen oli pitkään Suomessa laissa kiellettyä. Kirjan juoni nojaa pitkälti tähän lakiin, vaikka kuvattu yhteisö ei ole leimallisesti uskonnollinen. Siinä sekalainen poppoo on muuttanut yhteen elämään vaihtoehtoista elämää ja viljelemään puhdasta ruokaa. Yksi yhteisön perustajista on entinen seurakuntasisar, joka on hakenut vaikutteita toimintaan luterilaisesta naisten yhteisöstä Länsi-Saksasta. Tässä ei kuitenkaan kuvata varsinaista lahkoa, eikä kukaan yhteisön asukkaista ole kovin karismaattinen.

Kuten kirjan kansikuvasta voi päätellä, teoksessa hukkuu ihmisiä. Elisabet päätyy tekemään taustatutkimuksia Pohjanmaalle, josta suurin osa yhteisön jäsenistä on kotoisin. Tämä juonen käänne olikin hyvä ratkaisu, sillä se laajensi sopivasti tarinankerronnan horisonttia.

Olen lukenut aika monta aatteellisiin yhteisöihin sijoittuvaa dekkaria, ja tämä oli ehkä myötämielisin kaikista lukemistani. Eli tässä vain kuvataan varsin realistisin keinoin kommuunissa asumisen reunaehtoja, ja kirjailijan äänensävy on varsin kunnioittava. Toki yhteisöä vastustavan ruustinnan hahmoon mahtui ripaus huumoria, mutta en muuten lukenut tätä naurun tikahtuen.

Innostuin lukemaan sarjasta kaksi osaa putkeen, ja kolmaskin on vielä varauksessa. Tämä oli hienolla tavalla maadoittava lukukokemus, koska ennen tätä luin useamman varsin raskaan Afrikka-aiheisen teoksen, joissa käsiteltiin suurempia murheita ja järeitä maailmanpoliittisia kysymyksiä. Toki tässäkin kuvattiin maailmanpolitiikkaa riittävästi, mutta suhde kommunismiin ei lopulta muodostunut kirjan veljeksiä erottavaksi asiaksi.

Moni lukija saattaa pitää Koskijärvi-sarjaa liian simppelinä, mutta minulle kelpaa välillä mainiosti hyppy hitaampaan ja yksinkertaisempaan maailmaan, jossa kesäkeitto oman maan kasviksista on suuri makuelämys, ja jossa yleisönosastoon kirjoittaminen tuo ihmisille riittävää jännitystä. Luen näitä kirjoja ennen kaikkea ajankuvan vuoksi, ja optimistisen elämänasenteen.

Menestyneen kuntabrändin jäljillä

Teos: Anneli Kanto: Haihtuneet (Crime Time, 2023)

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Tämän viikon somekuplassani on pöhisty Anneli Kannon uusimmasta aluevaltauksesta dekkaristina. Olen itse alkanut lukea Kannon teoksia vasta viime vuosina, ja olen hämmentynyt hänen monipuolisesta osaamisestaan.

Teos Haihtuneet aloittaa cozy crime-tyylistä sarjaa, jonka päähenkilö on Noora, reilu kolmikymppinen elämäntaiteilija, joka muuttaa Kirkkojärven kuntaan vanhaan puutaloon, jonka edellinen isäntäväki on kuollut. Pariskunnan tytär on vuokrannut talon Nooralle halvalla, ja hän muuttaa asumaan siihen uhkarohkeana.

Nooralla on näkijän lahja, joka ei kuitenkaan aina aktivoidu silloin, kun pitäisi. Hänen aikomuksenaan on myydä selvännäkijän palveluksia ja muita henkimaailman hoitoja maalaispitäjässä, mutta bisnekset lähtevät liikkeelle kankeasti. Hänen luonaan käy enimmäkseen vähävaraisia ihmisiä, mutta naisen auttamisen halu on aitoa.

Kirkkojärven kunnan brändi on pahasti hakusalla, mutta kunnanjohtaja yrittää panostaa Kultalampi-hankkeeseen. Siinä olisi tarkoitus muuttaa vanha maalitehdas loft-asunnoiksi ja työtiloiksi. Kunnanjohtaja on nuori, innokas nainen, joka työskentelee maalitehtaan omistajan lesken kanssa hankkeessa, joka on monessa suhteessa epäilyttävä.

Kunnan brändiä varjostaa paikkakunnan varsinainen vientituote, Veripuhtaiden uskonlahko, jonka luona käy bussilasteittain väkeä muista maakunnista. Lahkon johtaja Lukas Markusson on paikkakunnan varsinainen sheriffi, joka paimentaa maalitehtaalta työttömäksi jääneitä keski-ikäisiä desperadoja. Seurakunnan opetuksiin kuuluu ihmisten jako kasteihin veriryhmän mukaan, ja vaatimukset puhtaasta ravinnosta ja vaatteista. Tekstiilien kuituja ei saisi sekoittaa toisiinsa, ja tämänkin säännön Markusson on onnistunut kaivamaan Vanhasta Testamentista.

Vaikka lahkon kuvaus on paikoitellen hulvattoman humoristista, löysin siitä paljon tarttumapintaa ns. syvän pään uskovaisten todellisuuteen, jota jonkun verran tunnen. Kanto on varmasti poiminut teokseensa elementtejä kristityiltä rokotekriitikoilta, vaikka teoksessa ei eletä koronakriisin aikaa. Eläydyin tähän lahkokuvaukseen niin täysillä, etten paikoitellen muistanut lukevani dekkaria.

Dekkarin aihepiiri ja juoni on sillä tavalla epätyypillinen, että sitä on vaikea kategorisoida. Siinä etsitään kolmea kadonnutta henkilöä meedion voimin, ja samalla meedio itse tulee uskonlahkon maalittamaksi. Moni henkilö on syyllistynyt monenlaiseen kähmintään ja koijaukseen, osa ympäristörikoksiin, ja tietysti uskonlahkossa on sairaalloisia seksuaalisia virityksiä. Pääjuoni liittyy kuitenkin kansikuvan luistimeen, ja talvisiin tapahtumiin saastuneella lammella.

Luin kirjaa moni Tampereen lähikunta mielessä, mutta Kirkkojärvi on puhtaan fiktiivinen paikkakunta. Eniten ajattelin kirjaa lukiessa Orivettä, mutta se kuvaa vielä pienempää kuntaa, jossa on jäljellä vain yksi kauppa ja vain vähän muita palveluita. Kävin viime viikolla katsomassa Oriveden opiston kuuluisaa lampea, jonka ympäristöön on luotu uutta toimintaa lakkautetun oppilaitoksen tilalle. Tämä teos siis eli vahvasti omassa arjessani, koska voisin itsekin kuvitella uutta elämää Nooran kaltaisen henkilön housuissa.

Kanto onnistui tarjoamaan minulle erinomaisen peilin omille maallemuuttohankkeilleni, ja monet hyvät naurut. Nauru selvännäkijää ja uutta uskonlahkoa kohtaan oli kuitenkin lempeää ja ymmärtävää, ei pilkkaavaa. Pidin teoksen yhteisöllisestä kudelmasta paljon, ja odotan jo sarjan seuraavaa osaa. Dekkarina teos on vähemmän raaka, ja omaan makuuni ehkä hieman liiankin leppoisa, mutta en lähtenyt lukemaan teosta jännitys edellä.

Dekkarikaloja tarinoiden meressä

Teos: Elly Griffiths: Murhan käsikirjoitus (Tammi, 2023)

Suomennos: Riina Vaakko

Äänikirjan lukija: Johanna Kokko

Viime vuonna korkkasin ensimmäisen teoksen Elly Griffithsiltä, ja nyt on toisen Harbinder Kaur-dekkarin vuoro. Tämä sarja sijoittuu Brightonin seudulle Sussexiin, ja toisessa osassa pyöritään Shorehamissa, joka on pienempi rantakaupunki Brightonin kupeessa.

Rikoskomisario Harbinder Kaur asuu edelleen iäkkäiden vanhempiensa kanssa synnyinkodissaan, eivätkä porukat edelleenkään tiedä hänen lesboudestaan. Sikhiyhteisön uteliaat tädit käyvät ajoittain tiedustelemassa Harbinderin naima-aikeista, mutta vanhemmat näyttävät hyväksyneen tyttärensä haluttomuuden perustaa perhettä. Poliisivoimissa hänen suuntautumisensa on yleistä tietoa, ja välillä kollegat vitsailevat hänen moninkertaisesta marginaalisuudestaan.

Tässä osassa kuolema korjaa 90-vuotiaan leskirouva Peggy Smithin Seaview Courtin senioritalossa. Peggyn kuolema sydänkohtaukseen ei ensin kuulosta kovin epäluonnolliselta, mutta naisen lähipiirissä herää epäilys mahdollisesta murhasta, kun hänen laajasta kirjastostaan löytyy uhkailevia kirjelappuja.

Miksi siis Peggyn pojalla Nigelilla on niin kiire päästä eroon äitinsä kirjoista?

Peggy Smith osoittautuu murhakonsultiksi, joka on neuvonut dekkarikirjailijoita juonen kehittelyssä. Hänellä on ollut useita asiakkaita, joista jotkut ovat menestyneet urallaan paremmin kuin toiset. Mahdollista murhaajaa etsitään dekkarikirjailijoiden joukosta, koska kustannusmaailmassa on tuulista, ja kirjoittamisen tiedetään herättävän joissakin myrkyllistä kilpailuviettiä.

Peggyn kuolleena löytänyt ukrainalainen kotiavustaja Natalka on toinen kirjan avainhahmo, joka avaa hoivatyön halpuuttamisen todellisuutta. Care for You-yhtiö palkkaa lähinnä itäeurooppalaisia avustajia nollasopimuksella.

Teos on kirjoitettu ennen Ukrainan sodan alkua, mutta tuntuu sodanaikaisessa todellisuudessa enemmän ajankohtaiselta. Natalka on kotoisin Donetskista, ja hänen veljensä on kadonnut mystisissä olosuhteissa. Vapaa-aikanaan hän harrastaa bitcoinien lohkomista, sillä hänen aikeenaan on sijoittaa joku päivä suuri summa kotimaan jälleenrakentamiseen. Samaan aikaan hän pelkää Ukrainan mafiaa, sillä hän uskoo, että valkoinen auto seuraa häntä hänen arjessaan.

Brightonin seudun lisäksi teoksessa seikkaillaan Skotlannissa, jonne Peggyn ystävät matkustavat dekkarifestivaaleille. He harrastavat salapoliisin hommia matalalla profiililla, mutta raportoivat löydöksistään Harbinderille. Travelodge-hotelli tuntuu mitäänsanomattomalta majapaikalta, mutta se osoittautuukin kohtalokkaaksi mestaksi vähemmän kuuluisille kirjailijoille.

Itä-Eurooppa-kytkökset aukenevat tässä tarinassa varsin verkkaisesti, ja muutenkin teoksen tempo on viipyilevä. Nautin kyllä kerronnasta, mutta juuri nyt, kun olen lukenut niin monia kirjoja Ukrainasta ja Venäjästä, koin varsinkin teoksen Itä-Eurooppa-ulottuvuuden hieman laimeaksi.

Toinen asia, joka hieman ärsytti, oli keskeisten hahmojen ylikorostunut tietoisuus etnisyydestä ja sukupuolisesta suuntautumisesta. Mutta jatkan silti sarjan seuraamista, koska haluan tietää lisää sikhikulttuurista, ja vaikka sekään ei ole tässä sarjassa keskiössä, siitä lukija saa kuitenkin kiinnostavia välähdyksiä keittiön kautta.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 8: ”Kirja kertoo pienestä kaupungista.”

Keskisuomalaista kirjallisuutta, osa 3

Teos: Markku Ropponen: Kuhala ja epätarkka-ampuja (Tammi, 2022)

Äänikirjan lukija: Arttu Kurttila

Markku Ropposen esittely tässä blogissa keskisuomalaisen kirjailijana tuntuu hieman jälkijättöiseltä, koska olen jo käynyt läpi hänen tuotantoaan muutaman postauksen verran. Kuhala-sarjaan tutustuminen on kuitenkin tapahtunut epäloogisesti väärässä järjestyksessä, ja nytkin minulla on samaan aikaan työn alla sarjan kolmas ja kahdeskymmenes osa.

Viimeisimmässä osassa Kuhala on jäänyt leskeksi, kun Anastasia on menehtynyt trooppiseen tautiin toimiessaan lääkärinä Keski-Afrikan tasavallassa. Hautajaiset on pidetty Alma Atassa, ja Anastasian veli Arkadi häiriköi Kuhalaa testamentin yksityiskohdista. Miehen arki rytmittyy sururyhmässä käynnin ja Haddington Housen siemailun väliin.

Arkea häiritsee logistinen haaste, kun Kuhalan on aika luopua Mustankorkean omakotitalostaan. Ennakkomaksu uudesta rivitalopätkästä on jo tehty, mutta talon kauppaaminen takkuaa. Tilannetta ei yhtään auta se, että Mustankorkean talon pihalla on juuri käynyt kuolemassa mies, jopa asuntonäytön aikaan. Vainaja on kollega, eli kilpaileva yksityisetsivä, joka oli tullut etsimään apua kokeneemmalta konkarilta.

Kuhalan universumissa yksityisetsiviä on jopa niin monia, että heillä on liitto, ja liitolla nimikkoteepaita. Tämä oli yksi detalji, joka nauratti minua.

Samaan aikaan Urhonkadun poliisiasemalla puuhataan Kuhalasta elämäkertakirjaa. Poliisimies Sihtarisen Kuhala-fanitus tuntuu jo kiusalliselta, mutta hankkeesta on vaikea kieltäytyä, koska sen eteen on nähty niin paljon vaivaa. Myös Sihtarinen kuuluu jälkijättöisten boomereiden leiriin, sillä hän on ottanut käyttöönsä Kuhalasta kerätyt lehtileikemapit. Paperillinen toimisto on periaatekysymys, josta näiden hengenheimolaisten on vaikea luopua.

Tartuin kirjaan, koska pidin sen ökyilevästä kansikuvasta. Jotenkin tuo trooppisen oloinen pytinki sopii hyvin Jyväskylän mielenmaisemaan. Olen nimittäin bongaillut täällä enemmän virtaviivaisia ökytaloja kuin Tampereella liikkuessani, ehkä johtuen siitä, että täällä liikun enemmän autolla kuin julkisilla liikennevälineillä.

Huomaan myös, että Ropposen kieli on kehittynyt ja monimutkaistunut vuosien varrella, joten tämän osan seuraaminen vaati enemmän keskittymistä kuin sarjan alkupään osan. Myös tapahtumien tempo on hidastunut, eikä uudemmissa osissa seikkailla yhtä laajalla reviirillä kuin ennen. Lukijatkin ovat vanhenneet sarjan imussa, eli moni voi samastua ikääntyvän Kuhalan elämäntilanteeseen.

HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 16: ”Kirjassa kirjoitetaan kirjaa”.

Kuhalan vierailu Petroskoihin

Teos: Markku Ropponen: Kuhala ja viimeinen kesävieras (Tammi, 2004)

Reissullani Jyväskylään olen lukenut rinnakkain kahta Markku Ropposen Kuhala-romaania, sarjan kolmatta ja kahdettakymmenettä osaa. Haddington Housea on kulunut, ja molemmissa osissa tätä melankolista yksityisetsivää jäyti rakkauden kaipuu.

Kolmannessa osassa Kuhala löytää kaksi raatoa, toisen Puulaveden mökkimiljööstä ja toisen Vaajakosken työläismuseon sängystä. Molemmat vainajat ovat olleet paikallisia yrittäjiä, yksi kultaseppä ja toinen rakennusurakoitsija. Kuhala on saanut toimeksiannon molemman miehen läheisiltä. Heidän ympärillään on pyörinyt venäläisiä naisia, joista toinen, Petroskoista kotoisin oleva Svetlana elättää itsensä seksityöllä. Nadja taas on toiminut liian pitkään kultasepän apulaisena.

Valitettavasti Svetlana pahoinpidellään Jyväskylän yössä sen näköiseksi, ettei seksityö enää onnistu, ja hän aikoo palata takaisin Venäjälle. Hän onnistuu ylipuhumaan Kuhalan autokuskiksi, ja hommaamaan miehen rajan yli ilman ennakkoon hankittua viisumia. Kuhalaa Petroskoi masentaa jo ensi silmäyksellä, eikä Ervard Gyllingin muisto inspiroi jäämään kaupunkiin pidemmäksi aikaa kuin on välttämättä tarpeen. Kuhalan vuokraama Mersu kuitenkin varastetaan, ja ”Marinoitu maksa”-klubin reitit osoittautuvat kohtalokkaiksi.

Petroskoi-osuus kirjassa kiehtoi erityisesti, vaikka se oli pikainen pyrähdys kaupungin rosoiselle puolelle. Muutamat muutkin yksityiskohdat, kuten kultasepän hulttiopojan lahjatavaraliikkeen anti naurattivat. Kaupassa myytiin monenmoista eroottista krääsää, kuten strippaava nunna-leluja. Teoksessa käytiin läpi suomalaisen pk-yrittäjyyden nuhjuisempia puolia.

Yksityiselämän puolella Kuhala tekee kaikkensa saadakseen rikoskomisario Annukan takaisin elämäänsä. Välillä tämä vaatii irtiottoa erikoisiin lemmenpesiin, kuten toijalalaiseen matkustajakoti Desdemonaan. Ylipäänsä Kuhalan kyydissä pääsee usein jumalanhylkäämiin majapaikkoihin, jollaiset ovat tämän sarjan ehdoton suola.

Viihdyin tämän osan parissa paremmin kuin joidenkin myöhempien osien. Välillä tämä sarjan on puuduttanut minua, ja välillä olen kokenut Ropposen veijarihenkisen sanailun liialliseksi. Silti sarja saa minussa aikaan nostalgista tunnistamisen riemua. Löydän sarjan kautta aina jonkun uuden kuvakulman synnyinkaupunkini arkeen, jota en ole tullut ennen ajatelleeksi.

Kustannustoimittajan kujanjuoksu

Teos: Camilla Grebe: Ajasta ikuisuuteen (Gummerus, 2022)

Suomennos: Sari Kumpulainen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Lykke Andersen on pitkän työuran tehnyt kustannustoimittaja ja neljän lapsen äiti, joka on naimisissa kuuluisan kirjailija-Gabrielin kanssa. Gabriel on tullut koko kansan suosioon kirjoittamalla eeppisen saagan kahdesta yhdessä asuvasta lesbonaisesta 1960-luvulla: kansa rakastaa Gabrielin kirjasarjaa varsinkin sen pistämättömän historiallisen tajun vuoksi.

Mutta viime aikoina entisen tähtikirjailijan aura on hiipunut, ja Gabriel on sortunut julkaisemaan noloja autofiktiopläjäyksiä, jotka eivät myy. Hän ei voi tulla Karl Ove Knausgårdiksi, ja hänen uusia teoksiaan pidetään surkeina Knausgård-imitaatioina. Nuoremmat polvet eivät enää tunnista häntä, hän on vajoamassa unohduksen alhoon.

Perheellä on henkireikänä lItämeren rannalla loma-asunto nimeltä Ikuisuus, jossa vietetään kosteita juhlia ja ratsastetaan niityillä alasti öiseen aikaan. Lykken rooliksi on tullut muista huolehtiminen: hän on se äitihahmo, joka hommaa kondomeja kirjamessuilla örveltäville kirjailijoille.

Eräänä kohtalokkaana yönä Lykken teini-ikäisten kaksosten paras ystävä Bonnie kuolee perheen loma-asunnolla. Perheen jokaista jäsentä epäillään murhasta, mutta kaksospoikaa Davidia epäillään eniten. Perheestä tulee yhdessä yössä median likasaavi, ja todella monet ystävät kääntävät heille selkänsä. Perhe kokee eristäytymistä maailmasta, mutta jotkut uskolliset yksilöt käyvät vielä katsomassa, ovatko he elossa.

Andersenin huvilalla on tapahtunut aiemminkin pimeitä, kahdeksan vuotta sitten. Ja Lykke tuntuu luottavan vain yhteen ihmiseen poliisivoimissa, rikostutkija Manfred Olssoniin.

Ihailen Camilla Grebeä kirjailijana siksi, että hänen kirjansa ovat todella monipuolisia, ja hän on osoittautunut muuntautumiskykyiseksi. Tässä kirjassa hän on ehkä omimmillaan kirjallisuuspiirien keskellä, maailmassa, joka on hänelle perinpohjin tuttu. Kirjasta voi innokas lukija bongailla kymmeniä lukuvinkkejä monesta eri genrestä. Dekkarina teos on vahvasti psykologinen, ja välillä jopa unohdin, että kyseessä oli dekkari, sillä se keskittyy niin vahvasti Andersenin perheen sisäiseen maailmaan. Poliisityötäkin toki teokseen mahtuu, mutta teos ei ole poliisivetoinen.

Jos nyt näitä viime aikoina lukemiani ruotsalaisdekkareita reittaisin tai vertailisin toisiinsa, Greben uusin teos edustaa minulle varmaa laatua (eli hän on ns. luottokirjailija), kun taas Liza Marklundin uusimmat ovat jättäneet syvän muistijäljen (enkä todellakaan ole pitänyt kaikista Marklundin teoksista). Moni ruotsalaisdekkari on ollut pettymys, varsinkin ne kepeämmät ja perinteisen poliisivetoiset. Omassa tapauksessani ideaalista olisi, jos vähentäisin ruotsalaisdekkareiden lukemista, sillä silloin mahdollisesti löytäisin helmiä laajasta tarjonnasta.

Murha kukkaiskielellä

Teos: Michaela Winglycke: En luota sanaasi (World Audio Publishing, 2022)

Suomennos: Pirjo Lintukoski

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Viikonloppuna kuuntelin sitten putkeen kaksi ruotsalaista dekkaria, joiden päähenkilö oli nimeltään Helena. Molemmilla Helenoilla oli paljon salaisuuksia, ja toinen heistä murhartiin, toinen nousi kuolleista kymmenien vuosien jälkeen. Tämän toisen teoksen kirjoittaja, Michaela Winglycke, on minulle uusi tuttavuus, ja kyseessä on myös kirjailijan esikoisteos ja uuden sarjan aloitusosa.

Teos sijoittuu kaikkien lapsiperheiden paratiisiin, Vimmerbyn pikkukaupunkiin Smoolantiin, jossa sijaitsee Astrid Lindgrenin hahmoihin keskittyvä teemapuisto. Aviopari Helena ja Stefan ovat tulleet sinne loman viettoon Skoonesta kahden lapsensa kanssa. Helenan miehelle Stefanille, joka on tapoihinsa kangistunut, on haasteellista vaihtaa lomanviettopaikkaa, sillä hän on tottunut lomailemaan Öölannin saarella. Pariskunnan liitto on natissut liitoksistaan jo vuosikausia, ja Helena on ollut sivusuhteessa sinkkumies Jesperin kanssa jo ennen lasten syntymää.

Kun Helena sitten löydetään kuolleena leirintäalueen uimarannalta, päästään uneliaan pikkupaikkakunnan poliisissa vihdoin tosi toimiin. Tutkintoja johtaa William Johnson, nuori paikallinen poliisi, joka saa ensi kertaa urallaan todellisen haasteen.

Kirjan asetelmassa on jotain kekseliästä, sillä siinä naiset saavat omituisia nimettömiä kukkalähetyksiä, jotka saavat aikaan epämukavuutta. Ennen kuolemaansa Helena saa leirintäalueelle kuusi valkoista neilikkaa, joita ei voi tulkita intohimon osoitukseksi. Kuuden kukan merkitys kukkaiskielellä on ”en luota sinuun”.

Teoksen viritys on pitkälti ihmissuhdekeskeinen, ja siinä etsitään kadonneita sukulaisia ympäri Ruotsia. Tapaus koskettaa poliisi-Williamia lähempää kuin mitä hän olisi tutkinnan alussa osannut arvata. Noin puolet tarinasta keskittyy Williamin perheen keskinäisiin kahnauksiin. Williamin veli James on turhautunut peluri, joka yrittää salaa iskeä veljensä tyttöystävää tämän selän takana.

Tämä teos oli kepeämpi välipala, jonka kuuntelin läpi sujuvasti, mutta en pahemmin tempautunut juonen käänteisiin. Ehkä kirjan hahmot tuntuivat minusta liian arkisilta, tai juonen keskittyminen lähinnä uskottomuuden draamaan tuntui vähän lattealta. Kuvaavaa on, että kirjaa kuunnellessa yritin muistella, olenko joskus käynyt lasten kanssa Vimmerbyssä, enkä ollut asiasta varma. Smoolannissa olen seikkaillut 1990-luvulla, kun olin vielä yhden lapsen äiti, ja on mahdollista, että kävimme silloin tässä teemapuistossa. Mutta sekoitan sen mielessäni Tukholman Junibackeniin, jossa ainakin on tullut käytyä.

En taida äänestää tätä sarjaa jatkoon lukulistalle, sillä elämä on liian lyhyt kaikkien ruotsalaisten dekkarisarja seuraamiseen.

Maailmanpolitiikkaa hillasuolla

Teos: Liza Marklund: Suonsilmä (Otava, 2022)

Suomennos: Antti Autio

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Sain viime vuonna yllättyä positiivisesti Liza Marklundin dekkaricomebackin suhteen, ja jäin jo odottamaan tämän Ruotsin Lappiin sijoittuvan sarjan kakkososaa.

Tässä osassa keskiössä on poliisipäällikkö Wiking Stormberg, joka lähenee jo eläkeikää ja on juuri saanut syöpädiagnoosin. Wiking on kotoisin Stenträskistä, ja on palvellut siellä poliisina 1980-luvulta saakka. Miehen taustaan liittyy suuri tragedia: hän on kasvattanut kaksi lastaan yksinhuoltajana sen jälkeen, kun hänen vaimonsa Helena katosi marjaretkellä hillasuolla. Perheen taaperotytär Elin oli jäänyt matkasänkyyn suolle, ja olisi hyvin saattanut kuolla, ellei etsintäpartio olisi löytänyt lasta.

Helena ja Wiking kohtasivat vuonna 1985 Solnassa, jossa Wiking asui poliisikoulun opintojen aikana. Pariskunta koki salamarakastumisen, ja pian nuoreen perheeseen odotettiin jo lasta. Perheen muutto Lappiin Wikingin kotikonnuille tapahtui pitkälti vaimon toiveesta, ja perhekeskeinen Helena sopeutui hyvin paikalliseen kulttuuriin, vaikka ei ollut ennen suhdetta käynyt koko Lapissa.

Mutta kuka Helena oikeastaan oli, ja putosiko hän sittenkään hillasuohon, kuten aikanaan päädyttiin tulkitsemaan?

Teos on enemmän poliittinen trilleri kuin dekkari, ja se kertoo karua tarinaa kylmän sodan ajan sotateollisuudesta. Kuten sarjan ensimmäisessä osassa, myös tässä useamman henkilön tarina kytkeytyy alueen kaivoksiin, luonnon riistoon ja globaalien suuryritysten ahneuteen.

En halua spoilata juonta liikaa, mutta näen tässä vahvan yhteyden Gustav Skördemanin niin ikään kylmän sodan aikaisten trillereiden kanssa. Noissa kirjoissa yksi vahva tapahtumapaikka oli DDR, mutta tässä kirjassa seikkaillaan Neuvostoliitossa. Ehkä temaattisen painavuuden tasolla Skördemanin teokset edustavat 2000 palan palapeliä, ja niihin verrattuna Suonsilmä on 1500 palan peli. Tässä kirjassa on lopulta melko rajallinen henkilögalleria, eli henkilöihin ehtii tutustua kunnolla ja perusteellisesti.

Yksi tärkeä henkilö tarinassa on Wikingin kehitysvammainen veli Sven, joka toi romaaniin ylimääräisen ja koskettavan ulottuvuuden. Käynnit Svenin luona vammaisten asuntolassa eri vuosikymmeninä toivat tarinaan erityistä lämpöä.

Vaikka kirjassa käydään läpi äärimmäisiä tunteita, se onnistuu olemaan viihdyttävä ja omalla tavallaan myös yhteisöllinen. Minusta sarja on onnistunut jo pelkkänä lappilaisen elämäntavan kuvauksena, eli sitä voi lukea myös yhteiskunnallisena dokumenttina.

Tämä kirja kuuluu ehdottomasti tänä vuonna lukemieni dekkareiden kärkikaartiin. Teos jätti lukijan taas odottamaan jatkoa jo siksi, että pelkästään Wikingin terveydentilassa oli jo paljon draamaa.

Voiko tarinankerronta tuhota?

Teos: Tommi Laiho: Rikotut (Myllylahti, 2022)

Viime vuonna sain kunnian arvioida Tommi Laihon esikoisdekkarin Uhanalaiset, ja nyt on sarjan toisen osan vuoro. Kyseessä on poliisivetoinen, Helsinkiin sijoittuva dekkarisarja, jossa ratkotaan suht raakoja rikoksia. Rikostutkijana toimii Karita Haapakorpi, ja häntä tutkinnoissa avustavat ystävät Amina ja Juha.

Ensimmäisestä osasta muistan hyvin Aminan ja Juhan kehittyvän romanssin. Amina on keski-ikäinen somalitaustainen psykiatri, ja Karitan luottoystävä jo nuoruudesta. Hän on Karitan aikuisen pojan Viljamin kummitäti, ja on päätynyt käyttämään myös ammattitaitoaan Viljamin opastamisessa, sillä Viljami on ollut pahassa huumekoukussa. Tilastotieteilijä-Juha taas on kaksikon uusi ystävä, johon he ovat tutustuneet siirtolapuutarhassa. Juha on palavasti rakastunut Aminaan, mutta rakkauteen on äskettäin tullut ryppyjä.

Toinen osa ei ainakaan ollut vähemmän jännittävä kuin ensimmäinen, vaikka sen puitteet olivat syksyisemmät ja viileämmät. Draama alkaa drive by- murhista Kalliossa, jotka ensi metreiltä vaikuttavat tyypillisiltä huumepiirien välienselvittelyltä.

Murhatuilla miehillä ei kuitenkaan tunnu olevan mitään yhteistä, sillä toinen on juuri linnasta päässyt entinen diileri ja toinen nousujohteisen lifestyle-henkisen startup-firman toimitusjohtaja. Poliisia alkaa kiinnostaa tämän firman eetos laajemminkin, vaikka sen bisneksissä ei tunnu olevan mitään kovin hämärää.

En toivon mukaan tee liian järeää juonipaljastusta kertomalla, että dekkari keskittyy skientologiaan, ja sen ympärille keskittyneeseen yritysryppääseen. Tämä oli minulle mieluisaa luettavaa siksi, etten ole tainnut aiemmin lukea fiktiivistä teosta, jossa olisi käsitelty tätä erikoista uskonlahkoa. Saati tavannut siihen kuuluvaa henkilöä.

Teoksessa seikkailee jo edesmennyt murhaajaisä ja tämän jo keski-ikään ehtinyt poika, joka on kasvatettu ammattitappajaksi. Takaumien kautta päästään 1980-luvulle, jolloin tämä kasvattaminen tapahtui, eli aikaan, jolloin ammattirikollinen saattoi pörhältää murhapaikalle Ladalla.

Laiholla on loistavasti hanskassa kekseliäät murha-asetelmat, joita hän lähestyy elokuvallisella otteella. Yhteen kirjan murhista viitataan myös osuvassa kansikuvan grafiikassa. Käsillä oleva rikostutkinta on perusteellista, muttei puuduttavaa. Juoni vetää, ja tarinassa viihtyy makaabereista kuvioista huolimatta.

Jään edelleen odottamaan lisää Aminan henkilökohtaiselta tarinalta, jota tässä toisessa osassa avataan jo enemmän kuin ensimmäisessä. Hän tuntuu olevan klassinen ammattiauttaja, jolla on omat traumat käsittelemättä. Uskonnollisesti harras somaliäiti on joutunut vääräuskoisten keskelle Malmin hautausmaalle, eikä Amina tunnu pääsevän irti joistain nuoruuden traumoistaan.

Laihon kieli on selkeää, mutta paikoitellen insinöörimäistä. Tarina sinänsä on runsas, ja molemmat teokset ovat sivumäärältään laajahkoja. Ehkä tulevilta osilta jäisin odottamaan kokeilevampaa otetta kirjoittamiseen, ja perinteisen dekkarin kaavan rikkomista. Oikeastaan ainoa asia, jota jäin tästä kirjasta kaipaamaan, oli vahvempi tarinallisuus, varsinkin, kun tässä viitattiin isään, joka pyrki tietoisesti kasvattamaan pojasta seuraajaa tarinankerronnan kautta. Nyt noissa 80-luvun kasvatushetkissä kyllä vierailtiin, mutta en oikein päässyt tuon kaksikon ihojen alle. Pojan nykyisyyden hahmo taas oli kaikessa vähäeleisyydessään hyytävän vaikuttava.

Lämmin kiitos Myllylahdelle arvostelukappaleesta. Kirja fyysisenä objektina ilahdutti kovasti näinä pimenevinä iltoina.