Pääsiäisrikoksia, osa 3 (Miami Vice style)

Muistojen murhaajaKerta kiellon päälle, eli vielä toinen katsaus amerikkalaiseen nykydekkarituotantoon. Sain kaverilta luettavaksi toisen uudehkon hittiteoksen, J.A.Kerleyn Muistojen murhaajan (HarperCrime, 2016, suom. Virpi Kuusela). Tässäkin on kyseessä suosittu sarja, jossa päähenkilönä on poliisietsivä. Carson Ryder-sarjassa on ilmeisesti liikuttu ympäri Yhdysvaltoja, mutta Muistojen murhaaja sijoittuu Floridaan.

Kerley ja äsken lukemani Michael Connolly ovat hyvin samantyyppisiä ”perusdekkaristejä”, jotka keskittyvät poliisin työhön eivätkä kikkaile niin paljoa kulttuurilla ja paikallisella historialla. Näitä hifistelydekkareita näkyykin tulevan paljon enemmän Euroopasta kuin Amerikasta. Kahdella putkeen lukemallani teoksella oli myös yhteistä kiinnostus seksuaalivähemmistöjen asemaan rikoksen uhreina ja myös tekijöinä. Lukukokemus oli jopa niin saumaton, että saatan sekoittaa niiden tapahtumia keskenään.

Carson Ryder on keski-ikää lähenevä sinkkumies, jonka elämää on pitkään varjostanut rikollinen ja persoonallishäiriöinen veli. Veli Jeremy on istunut pitkään vankilassa väkivaltarikoksista ja murhista, mutta on sieltä vapauduttuaan onnistunut rikastumaan sijoittajana. Veljen varjo on saanut Carsonin vaihtamaan asuinpaikkaa, opintoja ja identiteettiään, mutta joku outo lojaliteetti saa hänet edelleen ottamaan yhteyttä Jeremyyn, vaikka Jeremy kohteleekin häntä kuin persona non grataa.

Veljeyden teema laajeneekin tässä dekkarissa kiinnostavalla tavalla koskemaan myös käsitteillä olevia rikoksia, niiden tekijää ja uhreja. Dekkarista ei voi tehdä häiritsevää juonipaljastusta siksi, että rikosten tekijä paljastetaan jo alkumetreillä. Kirjassa käsitellään homoklubeista kidnapattujen miesten pahoinpitelyjä, kidutusta, raiskauksia ja murhia. Väkivalta kirjassa on poikkeuksellisen raakaa, mutta onneksi se tarjoaa myös paljon muuta, myös psykologisesti syvällistä, sisältöä.

Homoklubien lisäksi tässä tutustutaan sarjakuvien keräilyn skeneen, ja erikoiseen sarjakuvakauppaan, jossa käy asiakkaita yksityiskoneella Arabiemiraateista saakka. Sarjakuvakaupan pitäjä Gary Ocampo on sairaalloisesti ylilihava kolmikymppinen mies, jolla on vaikeuksia päästä ulos asunnostaan. Hän johtaa liikettään kameran ja mikrofonin avustamana valtakunnastaan, jonne pizzataksit tuovat kilokaupalla apetta. Gary on kuitenkin viime aikoina motivoitunut laihduttamaan, ja on ottanut tavoitteekseen päästä joku päivä matkustamaan Rion karnevaaleihin. Vaikka Garyn elämään liittyi hyvin traagisia piirteitä, tätä kuvausta oli huomattavasti kiinnostavampi lukea kuin seurata lukuisia tv:n lihavuusohjelmia.

Ylilihavien ihmisten asema amerikkalaisessa yhteiskunnassa on muutenkin kiinnostava. Tässäkin Gary oli suht menestynyt businessmies, jonka yritteliäisyyttä ei rajoittanut massiivinen elopaino. Ja toisaalta juuri businessäly mahdollisti hänen vahvasti itsetuhoisen elämäntapansa. Minusta oli kuitenkin raikasta lukea vaarallisesti ylilihavasta henkilöhahmosta, joka edustaa kirjassa muutakin kuin lihavuutta. Suomalaisessa kirjallisuudessa ja tv-tuotannossa kun lihavat hahmot ovat usein vammaisia pitkäaikaistyöttömiä, joiden tehtävänä on edustaa lihavuutta.

Carson Ryderin omassa hahmossa oli myös ripaus vaadittavaa Miami Vice-henkeä, varsinkin pukujen väreissä ja deittipaikkojen ravintoloiden valinnassa. Kirjassa syödään hyvin, nautitaan mielikuvituksellisia drinkkejä Tiki Taki-nimisessä ravintolassa ja keikaroidaan. Kuitenkin Carsonin henkinen kuormitus on sen verran raskasta, ettei hän oikein osaa nauttia edes huikean älykkään ja kauniin patologikollegansa Vivian Morningsiden seurasta.

Molemmat lukemani jenkkidekkarit olivat informatiivisia ja ansiokkaita, mutta Muistojen murhaajassa oli astetta koukuttavampi juoni kuin Yövuorossa. Noin yleensä tykkään lukea amerikkalaisia kirjoja, jotka sijoittuvat jonnekin muuanne kuin Hollywoodiin, Miami Beachille tai Manhattanille – siksi, että nämä paikat ovat ylirepresentoituja omien muistojeni lokeroissa. Mutta sekä Connollyn että Kerleyn kirjoissa mentiin niin teema edellä, että lopulta kliseiset ”hoodit” eivät haitanneet lukemista.

Luin jo Facebookin kirjallisuussivuilta jupinaa Connollyn teoksen käännöksen ”kukkasista”, ja myös Harper-kustantajalla on huono maine kääntäjien palkkaajana. Kielellistä kömpelyyttä olin havaitsevinani enemmän Connollyn kuin Kerleyn teoksessa. Äärimmäisen halvan vaikutelman taas antaa Kerleyn romaanin kansikuva, jonkamoista ankeutta en ole nähnyt sitten 1970-luvun. Kirja ei objektina herätä piirunkaan verran kiinnostusta, joten sen tod. näk. löytänevät pokkarihyllystä vain vannoutuneet tosifanit.

Mainokset

Löydä sisäinen tarkastajasi

Venalaiset_tilikirjani09402Minulla oli viime kuussa harvinaisen paha päivä, ja siihen heikkoon hetkeen  sain Gummerukselta yllätyksen, ennakkokappaleen Anniina Tarasovan esikoisromaanista Venäläiset tilikirjani. Teosta on markkinoitu näkyvästi jo ennen julkaisupäivää, ja vaikka uteliaisuuteni Venäjälle sijoittuvasta chicklit-teoksesta oli suuri, sen business-ulottuvuus ei automaattisesti herättänyt lukuhalua. Ja kun soppaan sekoitetaan vielä kirjanpito ja tilintarkastus, voin todeta, että teeman suhteen teos ei sijoittunut mukavuusalueelleni.

Kirja kuitenkin imaisi mukaansa jo nerokkaasta aloituslauseesta, ja olin avainhenkilö Reija Wrenin sekopäisestä sisäisestä maailmasta aivan myyty. Reija on siis kolmikymppinen rakennuspohatan tytär, joka on kirjavien  elämänvaiheiden jälkeen päätynyt isänsä firmaan tilintarkastajaksi. Reijan rakkaus Venäjään on ehkä suurempi kuin miesystäväänsä, turkulaiseen Veli-Pekkaan, joka on turvallisuushakuinen peruskoulun opettaja. Hän muistelee kaiholla villiä nuoruuttaan  Pietarin konsulaatin viisumivirkailijana, mutta kokee myös tarvetta edetä elämässään jonnekin muualle kuin kansainväliseen pleikan pelaamiseen ja sporttibaarien tietovisoihin. Isänsä firmassa hänestä tulee ensimmäistä kertaa arvostettu ekspatriaatti, mutta tie venäläisten työkavereiden sydämiin on täynnä miinoja.

Chicklit-kirjaksi teos on harvinaisen analyyttinen ja tietopitoinen. Huumori on räiskyvää ja räävitöntä, ja ruokakuvaukset ylittävät hurmoksellisuudessaan jopa ryyppäyskuvaukset.  Georgialaiset ravintolat, blinikioskit ja omskilainen katukeittiö herättävät järjetöntä matkakuumetta, mutta ymmärrän myös Reijan kiinnostuksen Krispy Kreme-donitseihin, joita saa kätevästi satojen kilometrien päästä Moskovasta. Viime vuosikymmenellä koin itsekin vastaavaa hurmiota Pietarin KFC:ssä, jonne amerikkalainen sivistys oli tullut valovuosia ennen Suomea.

Chicklit-genressä on alalajeja, ja tämä kai profiloituu business chicklitinä, eli työelämän kuvaus dominoi teosta. Eeppisistä kommelluksista huolimatta Reijalla on lopulta aika korkea työmoraali, ja hänen pohjoismainen virkaintoisuutensa raivostuttaa kollegoita. Harvoin tulee luettua ”hömppäkirjaa”, jossa työelämän kuvaus olisi yhtään kiinnostavaa, mutta tässä mentiin työelämä edellä.  Ja jos minut saa vakuutetuksi tilikirjojen seksikkyydestä, niin kirjailijan täytyy olla todella taitava.

Ikävä jäi varsinkin sivuhenkilöitä Larissaa ja Tatjanaa, joiden selviytymistaidot ja katuviisaus tuntuivat päähenkilöä edistyneemmältä. Larissan kommentit päähenkilön ulkonäöstä ja käytöstavoista edustivat genren parhautta, jossa edistyttiin chicklitistä bitch litiin.

Kirjassa on myös dekkarin siemen, ja pidinkin Pavelin katoamisen saagaa juonellisesti tehokkaimpana keinona. Pavel olikin henkilö, johon olisin halunnut tutustua kokonaisen toisen romaanin verran.

Kirja on myös ”turboahdettu” teemoilla ja aihioilla hyvässä ja huonossa mielessä. Minun kaltaiselleni ADHD-taipuvaiselle lukijalle ärsykkeitä oli sopivasti, mutta voin myös ymmärtää lukijaa, joka kokee putoavansa tästä maailmasta kärryiltä. Eikä se johdu venäläisen kulttuurin outoudesta, vaan Tarasovan kirjoitustyylistä.

Tyyliin kuuluvat myös erityisen itäpotkuiset, miltei onomapoeettiset adjektiivit ja verbit, jotka eivät ainakaan edusta Turun murretta. Näissä kirjailijan oma ääni pääsee vahvasti oikeuksiinsa. Arjen ja työmaailman kuvaajana Tarasova on myös pedantin seikkaperäinen. Paikoitellen ihmettelinkin, luinko Kalle Päätaloa vaiko kruununhakalaista itsensä työllistäjää lattevyöhykkeeltä. Kirja on myös sivumäärältään varsin päätalomainen. Minusta tämä on kolmikymppiseltä esikoiskirjailijalta pelkästään positiivinen suoritus. Mielellään lukisin Reija Wrenin seikkailuista toisenkin osan, ja toivoisin, että teos breikkaisi käännöksenä ainakin synnyinmaassaan Venäjällä.

Melkein tämän lukukokemuksen takia perustaisin itselleni Vkontakte-tilin. Melkein, mutta en ihan vielä.

 

Kun et sopeudu äityleiden vaunujengiin

IMG_1875Dekkareiden maailma yllättää välillä todellisilla täsmäteoksilla. Minulla on kaunokirjallisuusaddiktina todellinen väsymys kaiken kriminaalikirjallisuuden suhteen, enkä myöskään ole kokenut kovin hedelmälliseksi dekkareista bloggaamista (koska ei näitä postauksia kukaan lue). No, enpä itsekään käy lukemassa blogeista dekkareiden juonipaljastuksia ainakaan ennen kirjan lukemista – sillä juonipaljastuksia tulee aina, haluaapa kirjan arvioija niin tapahtuvan tai ei.

Amerikkalainen Harlan Coben on minulle aiemmin tuntematon dekkarigenren maraton-ottelija, jonka teokset sijoittuvat New Yorkin ja New Jerseyn maisemiin. Sain käsiini hänen toiseksi uusimman teoksen Petät vain kerran (2017, suom. Salla-Maria Mölsä) Minervan kustantamana. Ja kun olen tässä etsinyt juutalaistaustaisia kirjailijoita, niin täytyy mainita, että Coben myös kuuluu heihin, mutta tämä ei taida näkyä hänen tuotannossaan kovin voimallisesti.

Tämä dekkari on kovin koukuttava, helppolukuinen, mutta henkilöhahmoiltaan yllättävä. Kirjassa seikkailee newyorkilainen US Armyn sotaveteraani Maya Stern, joka on myös tuore leski ja kaksivuotiaan Lilyn yksinhuoltaja. Maya on äskettäin menettänyt sekä miehensä että sisarensa hämärissä olosuhteissa ja pelkää pahoin kuoleman seuraavan häntä, kuten Syyrian sotatantereilla. Hän kärsii sodasta johtuvasta posttraumaattisesta stressioireyhtymästä, unettomuudesta ja vaikeista painajaisista, mutta hän on myös viime vuodet ollut naimisissa rikkaaseen WASP-sukuun, jolla on ylimaallinen kyky tuottaa painajaisia jäsenilleen myös rauhan aikana.

Kiinnostavinta teoksessa oli kysymys lasten turvallisuudesta, ja siitä panopticon-todellisuudesta, joka taitaa olla totta monessa paikassa maailmassa, ainakin rikkaiden parissa. Kirjassa Maya saa ystävältään lahjaksi ovelan digikehyksiin asennetun kameran, joka kuvaa salaa hänen lastenhoitajansa puuhia. Tämä homma kusee alleen eeppisesti, ja Maya joutuu laittamaan lapsensa paikalliseen tarhaan, joka hänen onnekseen striimaa jatkuvaa videoesitystä päiväkodin kaikista huoneista.

Ja joillekin vanhemmille tämä lapsen reaaliaikainen seuranta todella tuo mielenrauhaa. Ja tämä varmasti on totta, ei kirjailijan liioiteltua provosointia. Kuinka kukaan voi keskittyä mihinkään työntekoon, jos pitää pitkin päivää käydä katsomassa päiväkodin live-streamia nukutusrituaaleista? Ja missä on luottamus? Miksi pitää antaa lapsensa joka päivä vieraiden käsiin, jos joka päivä epäilee heidän syyllistyvän väkivaltaan, aivopesuun tai pedofiliaan?

Muuten Maya on kapinallinen äiti, joka ei ole integroitunut naapurustonsa lattemammojen vaunujengeihin. Hän tosin huoltaa myös kuolleen siskonsa vanhempia lapsia, koska lankomies on pahasti alkoholisoitunut. Siskontyttärensä jalkapallotreeneissä hänet tunnetaan uhkaavana feministipahiksena, joka saattaa vetää miesvalmentajalta housut kinttuun, jos tämä ei suostu yhteistyöhön.

Kirjassa kuvataan myös paljon newyorkilaista kyläyhteisöllisyyttä, ja tavallisten perheiden arkielämää, mikä ainakin minua innosti, kun olen tottunut lukemaan ja katsomaan otteita vain hyvin stailatusta ja tyylistään itsetietoisesta hipsteritodellisuudesta tuosta kaupungista ja maailman osasta. Toki Maya Stern on räikeästi etuoikeutettu, johtuen edullisista naimakaupoistaan, mutta hänellä on muitakin arvoja kuin materialistiset kuluttaja-arvot.

Psykologiseksi trilleriksi Petät vain kerran edustaa perinteisempää kerrontaa, jossa juonen pyöritys ei mene äärimmäisyyksiin. Kirja ei rasita lukijan muistia samalla tavalla kuin monet uudempien angloamerikkalaisten tekijöiden monisyiset järkäleet. Kirjoitustyyli on lineaaris-loogista, ja kielen tasosta tulee mieleen, että tässä ei ole ainakaan haluttu karkottaa pois hajamielisiä metrossa lukijoita (jos helppoa englanninkielistä luettavaa etsii, niin tämä voi olla hyvä alku). Ylipäänsä New Yorkin elämäntyylistä tulee mieleen, että siellä varmaan luetaan kirjoja enemmän julkisissa liikennevälineissä kuin viinilasin ääressä takkatulen ääressä loikoillen.

Ja tämä teos on omiaan kaikille niille, jotka stressaavat lapsen tarhasta hakuun ehtimistä iltapäivisin, ja niille, jotka odottavat lapsiaan joka päivä autossa erinäisistä treeneistä. Suurella sydämellä.

 

Teiniäitiyden pääkaupungista

annabelleLina Bengtsdotter on tukholmalainen opettaja ja esikoiskirjailija, joka on kotoisin pieneltä paikkakunnalta. Paikan nimi on Gullspång, ja köyhtyvässä kunnassa on enää n. 1000 asukasta. Dekkarissaan Annabelle (Otava, 2017, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) hän raottaa pahoinvoivan kunnan sielunmaisemaa kolmen sukupolven näkökulmasta. Kunta tunnetaan maanlaajuisesti alhaimmasta synnyttäjäiästä, huonoista hampaista, alhaisista vuokrista ja korkeasta työttömyydestä.

Teos varmasti puhuttelee suomalaisia lukijoita erityisesti, sillä moni meistäkin on asunut tai asuu edelleen vastaavassa ”perslävessä”. Eikä nyt puhuta Donald Trumpin määrittelystä, vaan asukkaiden itsensä. Kartalta katsottuna tosin Gullspång ei näytä sijaitsevan aivan toivottomassa kohdassa, vaan nätisti puolivälissä Tukholman ja Göteborgin välillä Länsi-Götanmaalla. Mutta ainakin googlaamalla Gullpångsista saa varsin mitättömän vaikutelman, eikä siitä ole helppoa kirjoittaa vaikuttavaa skandi-eksotiikkaa.

Teoksessa etsitään kadonnutta teinityttöä Annabelleä, ja etsintöihin rekrytoidaan Tukholmassa sijaitseva kansallinen erityisyksikkö. Paikkakunnalle lähetetään poliisikaksikko Charlie ja Anders, eikä kukaan työpaikalla tiedä, että Charlie on Gullspångista kotoisin. Charlie on myös rehvakkaasta nimestään huolimatta nainen – kolmikymppinen sinkkunainen, jolla on elämänsä kanssa paljon työstettävää. Viinaanmenevä ja irtosuhteita keräilevä nainen, joka tulee usein töihin mustelmaisena, arpisena ja viinalle lemuavana.

Minulla jäi varsin jakautuneet fiilikset kirjan suhteen. Nuorisokuvaus oli tässä ahdistavan uskottavaa, ja paikallisten nuorten päihdehakuisuus oli ”sitä itteänsä”. En ole koskaan Ruotsissa käynyt erityisen pahoinvoivalla paikkakunnalla, jos Tukholman tiettyjä ”pahoja paikkoja” ei lasketa. Tässä kuvattiin todellisuutta, jossa paikallisista suurin osa, sekä teinit että heidän vanhempansa viettivät kaiken vapaa-aikansa kännissä tai aineissa. Tämän lisäksi jännitystä elämään toi puolison pettäminen, mutta sekin kai käy pidemmän päälle tylsäksi, kun otollisia kandidaatteja ei ole monia.

Annabelle itse on herkullisen monisyinen persoona, joka käy samaan aikaan kirkon raamattupiirissä ja hylätyllä kaupalla dokaamassa. Hän pitää myös koulun kirjastolla lukupiiriä, johon osallistuu myös sellaisia poikia, jotka eivät normaalisti tartu kirjaan, vain siksi, että haluavat olla tytön maagisessa piirissä. Mikään narsistinen pissis tai lukion cheerleader-tyyppi Annabelle ei tosiaankaan ole, vaan synkempi kaunotar. Goottityttöjä ei taida enää olla 2010-luvulla, mutta tyttöä voisi kuvata perinjuurin turhautuneeksi älyköksi.

Kirjassa pelataan kolmella aikatasolla, joista varhaisin (Charlien äidin Bettyn lapsuus ja nuoruus 70-luvulla) tuntui hieman epäuskottavalta. Charlien oma kasvuympäristö Onnelan vanhassa puutalossa tuntui vähintään yhtä epävakaalta kuin Kreeta Onkelin Ilosessa talossa. Palatessaan ”kotiin” hän myös tunnistaa uudet alkoholistien lapset, kuten 13-vuotiaan Saran, joka on kännissä myös kouluiltoina.

Hieman kirjassa oli ”lähiöoksennuksen” tuntua, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin maaseudulle, jossa jotkut tulevat traktorilla kouluun. Kuvauksen tyyli jakaa varmasti lukijoita, mutta ainakaan itse en oppinut sosiaalisten ongelmien kuvauksesta mitään uutta. Dekkarina kirja piti lukijan otteessaan, ja keskittyi enemmän psykologiseen jännitykseen kuin tarkkaan rikostekniseen tutkintaan.

Erikoisena yhteensattumana kävi, että juuri tätä ennen lukemassani Elisabeth Norebäckin esikoisessa Sano, että olet minun henkilöillä oli melkein samoja nimiä (Annabelle/Isabella ja Alice), pikkupaikkakunnan angstia, ja rakenteellisiakin yhtymäkohtia. Norebäckin teosta pidän Annabelleä vahvempana, koska siinä oli erikoisempi juoni ja poikkeuksellisen syvä psykologinen näkökulma. Tämä teos vaikutti dekkarisarjan aloitusosalta, joten sarjalla on kaikki mahdollisuudet kasvaa.

Murha sielunmetsästysseurassa

Tähtinen Synnin palkkaRake Tähtinen on dekkaristi, jonka teokset sijoittuvat Uudenkaupungin ja Rauman maastoon  – pikkukaupunkilaiseen sielunmaisemaan, jossa karaoke raikaa ja kermamunkit maistuvat. Sarjan pääjehu on konstaapeli Laatikainen, reipas ja humoristinen nelikymppinen sinkkumies, joka pitää kylmästä kaljasta ja kuumista naisista. Luin sarjan uusimman teoksen, Synnin palkan (Myllylahti, 2017) siksi, että se kertoo vapaiden suuntien pienestä seurakunnasta, Bethanielista. Luen nykyään kaiken uskonlahkoja käsittelevän kaunokirjallisuuden, se on minun erityisalueeni, heikkouteni ja fetissini. En pyydä anteeksi sitä.

Kun Bethaniel-seurakunnan vastuunkantaja Eveliina katoaa, poliisi ei ensiksi meinaa ottaa katoamisilmoitusta todesta. Eveliinan aviomies Hannu vaikuttaa kontrollifriikiltä peräänkatsojalta, jonka tajuntaan ei mahdu se mahdollisuus, että Bethanielin kuoroharkat saattaisivat joskus venähtää seuraavaan päivään saakka. Siveä, lapseton pariskunta tuntuu elävän kokonaan seurakunnalleen. Heillä ei ole ei-uskovia ystäviä, ja töissäkin Eveliina on käyttäytynyt aina pidättyväisesti. Hän on muuten hyvä työntekijä päiväkodissa, mutta uskonnolliseen kasvatukseen johtajan on pitänyt puuttua kovin ottein.

Kirjan lukemista aloittaessani mieleeni tuli heti Patrick Tiaisen perustama Pietarsaaren Uskon Sana-seurakunta, joka tosin on massiivisempi kuin tässä kuvattu Bethaniel. Muutenkin tuntuu, että näitä uuskarismaattisia kirkkoja sikiää enemmän maan länsiosissa (varsinkin rannikolla) kuin keski- ja itäosissa. Bethaniel koostuu vain kahdeksastakymmenestäviidestä jäsenestä, jotka ovat aikanaan eronneet helluntaiseurakunnasta. He maksavat uskollisesti kymmenyksistään pastorinsa palkan, ja moni heistä kuuluu ”vastuunkantajiin”, joilla on kirkkoon omat avaimet.

Tähtinen on varmasti tehnyt huolellisen taustoituksen kirjaa aloittaessaan, sillä seurakunnan meininki tuntuu kielenkäyttöä myöten uskottavalta. Siinäkin mielessä kirja kiinnosti, että olen itse juuri opiskelemassa sielunhoitoa – ja olen erityisen kiinnostunut sielunhoidon menetelmistä ja ongelmakohdista varsinkin ev.lut. kirkon ulkopuolella. Bethanielin meininki lähestyi jo lestadiolaisten hoitokokouksia, ja seurakuntalaisten tapa antaa toisilleen synninpäästöjä tuntui hyytävän ahdistavalta.

Ihan yhtä kammottavia viboja en tästä ammentanut kuin esimerkiksi Åsa Larssonin Kiiruna-dekkareista, joista osassa käsitellään vapaiden suuntien kristillisyyttä. Henkilöiden pahuus ei tässä kietoutunut niin kiinteästi kristillisiin symboleihin kuin joissain muissa lukemissani uskontoa käsittelevissä dekkareissa/trillereissä (joissa murhat saattavat tapahtua itse kirkkorakennuksessa). Tähtinen halusi kai korostaa, että uskovaisten parissa ilmenee aivan samoja inhimillisiä lainalaisuuksia kuin kaikkien muidenkin, eikä pahan tekeminen liity aina uskonnolliseen identiteettiin.

Kirjassa ilahdutti erityisesti, että siinä luettiin kotimaisia dekkareita, kuten Max Manneria ja viitattiin Facebookin dekkariryhmään (jonka keskusteluja itsekin seuraan ja jonka ilmapiiristä olen tykännyt). Tuntui, että kirjassa tervehdittiin erityisen lämpimästi uskollisia dekkarifaneja.

Laatikaisen vilkkaasta seksielämästä voisin napista, mutta en napise, koska hänen tuorein lyhytaikainen Linda-rakkaansa oli lopulta rakennekynsiensä takana syvästi ajatteleva ja tunteva tapaus. Noin yleensä ahdistun, jos seksuaalisesta kanssakäymisestä käytetään nimitystä ”vaakamambo”, mutta tätä kirjaa lukiessani nauroin. Kirjassa on aineksia huonoimman seksikohtauksen palkinnon saajaksi, mikä ei ole kirjalle koskaan dismeriitti. Minusta ainakin on vapauttavaa, että kirjailijat uskaltavat revitellä seksillä silloinkin, kun se saattaa lukijoita nolostuttaa. Huono seksikohtaus on mielestäni aina virkistävämpää kuin ei seksiä lainkaan.

Synnin palkka oli jo toinen Uuteenkaupunkiin sijoittuva dekkari, jonka olen lukenut – ensimmäinen oli Marjut Pettersonin Niin kuin sinä sen muistat.  Tykkään nykyään lukea dekkareita erityisesti minulle vierailta paikkakunnilta, sillä olen saanut tarpeekseni Seppo Jokisen ja Markku Ropposen tuotannosta (kaikella kunnioituksella molemmille herroille). Tällaiset lukukokemukset kannustavat lähialuematkailuun, ja varsinkin Varsinais-Suomi/Satakunta-akseli on minulle niin outoa aluetta, että jo olisi aika lähteä näitä puutalovoittoisia pikkukaupunkeja koluamaan. En siis ole tainnut koskaan käydä Uudessakaupungissa ja Raumallakin olen käynyt vain asemalla ja laivasatamassa.

Kelle kirjaa suosittelisin? Tietysti uskollisille dekkariaddikteille, mutta myös ihmisille, jotka etsivät hengellistä identiteettiään. Kirja voi tarjota hyvän peilin uskonnoista irtautuville ja myös niitä lähestyville. Itse olen tällä viikolla tuutannut YouTubesta apinanraivolla vapaiden suuntien uusinta hengellistä musiikkia vain koska olen kokenut, että siellä puolella on lahjakkaita muusikkoja, jotka usein jäävät varjoon siksi, että ovat uskovaisia. Tämä ei välttämättä johda siihen, että pyrkisin heti huomenna helluntaikasteelle, mutta olen kokenut tärkeäksi vapaisiin suuntiin tutustumisen. Kirjojen ja ”elävien kirjojen” kautta.

Kenttäpostia Kiestingistä

50Lauri Mäkinen on dekkaristi, josta olen kuullut positiivista pöhinää jo kauan, ja lukulistallani on ollut hänen esikoisteoksensa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (2015)– en vain ole saanut teosta käsiini vielä. Ambomaan lähetystyö kieltämättä kiinnostaa minua enemmän kuin toisen maailmansodan desanttikuulustelut, mutta en lähestynyt hänen teostaan 50/50 (Siltala, 2017) sotakirjana. Kirjassa minua kiinnosti kanadansuomalaisten massamuutto Neuvosto-Karjalaan, eli nämä traagiset maailmanympärysmatkat, joiden seurauksena valtaosa siirtolaista päätyi Siperian vankileireille. Kirjassa on kiehtova kansikuva, mutta varsin mitäänsanomaton nimi. En olisi välttämättä tarttunut kirjaan kirjastossa, ellen olisi lukenut etukäteen arvioita siitä.

Teos on aihepiiriltään mahdollisimman raskas, siinä korostuu ihmisyyden brutaaleimmat puolet, kun jäljellä ei ole enää muuta kuin silkka selviytymisvietti. ”Hyviksiä” siinä ei liiemmilti ole, mutta ”pahiksia” vähän joka junaan. Mäkisen kerrontatekniikka on sen verran lennokas, että tarinaan heittäytyy päistikkaa, vaikka tietää liian nopean lukemisen aiheuttavan psykosomaattisia lieveilmiöitä, kuten painajaisunia. Tässä sodassa ei ole voittajia eikä sankareita, ja tavallisia rivisotilaitakin enimmäkseen vain vituttaa. Lotta-aatteelle intohimoisesti antautunut Silja (toinen päähenkilöistä) kokee myös elämänsä turhautumisen postikonttorissa Äänislinnassa, jossa hänen tehtävänsä on lukea läpi kaikki tuleva ja lähtevä posti sotasensuurin piikkiin.

Jouduin kirjaa lukiessani googlaamaan paljon, koska teoksessa oli paljon asioita, joita en Suomen armeijan toimista tiennyt. Teoksen nykyisyys sijoittuu mystiseen Kiestinkiin, joka oli keskeinen jatkosodan näyttämö aivan Suomen rajan pinnassa nykyisen Kuusamon naapurissa. Kiestingissä pidetään myös sotavankeja, noita pelättyjä desantteja tai sellaisiksi epäiltyjä henkilöitä. Päätökset sotavankien teloituksesta tehdään kuitenkin Mäntyharjun ”headquartersissa”.

Opin kirjasta muun muassa, että suomalaiset teloittivat sotavankejaan huppu päässä, kun taas venäläiset harrastivat niskalaukauksia. Luin järkyttäviä kuvauksia vankileirien raiskauksista ja ihmissyönnistä. Varmasti kaikki tämä on hyvin todenmukaista, mutta omaan makuuni raakuutta oli himppusen verran liikaa (esimerkiksi koin turhaksi esittää kaksi identtistä raiskauskohtausta, jossa nainen antautuu vain leipäpalan vuoksi). Tosin raakuutta ei ollut tässä yhtään enempää kuin nykyaikaan sijoittuvassa keskivertodekkarissa, vaikka en ehkä edes osannut lukea tätä dekkarina. Pidin tätä taideproosana, jossa käsitellään ihmismielen rikollisia ulottuvuuksia. Mutta jokainen lukija kaivannee teoksesta itseään eniten puhuttelevan tason ja genremäärittelyn.

Silja Berg, helsinkiläinen kemian ylioppilas, ja veljekset Ilkka ja Olavi Eräkoski, nämä rosoiset emigrantit, ovat teoksen päähenkilöt, joiden persoonat loistavat, mutta en päässyt kovin syvälle sotilashahmojen ihon alle. Sinänsä oli hyvä, ettei tässä ole minkäänmuotoista yritystä kirjoittaa uudelleen Tuntematonta sotilasta ja luoda hersyvää kansankuvausta.  Armeijan palvelijoista koin ehkä läheisimmäksi sotilaslääkäri Nurkan, joka oli kotoisin sieltä Ambomaalta ja jota pidettiin ärsyttävänä päällepäsmärinä johdon taholta.

Kirja varmasti järkyttää monia lukijoita, ja saattaa ärsyttääkin. Minua ei varsinaisesti ärsyttänyt mikään, mutta jäin pohtimaan joidenkin mieshahmojen runsasta v-sanan käyttöä, mikä tuntui suorastaan anakronistiselta. Käytettiinkö tuota sanaa todella tuossa määrin 1940-luvulla? Edes miesten kesken korsussa tai juoksuhaudassa? Jätkäthän kiroilivat kuin tesomalaisen yläasteen kolmetoistavuotiaat jonnet.

Kaiken kaikkiaan 50/50 tarjoaa älykästä ja mieleenpainuvaa jännitystä, jossa taustatyön huolellisuus näkyy tarkkoina käsitteellistämisinä ja nimeämisinä. Mäkinen on vaivautunut lukemaan teostaan varten myös paljon venäläisten kirjoittamaa sotahistoriaa, joten näkökulma tuntuu poikkeuksellisen monisyiseltä. Minun täytyy tunnustaa, että osa venäläisten vankileirin hierarkkisista ”roolinimistä” meni minulta ohi, tai olin meiningistä niin kauhuissani, etten pystynyt analysoimaan lukemaani kovin älyllisesti.

50/50 on sotakirja, joka varmasti puhuttelee nuorta ja varhaiskeski-ikäistä lukijakuntaa. Aivan ensimmäisenä en veisi tätä vanhainkoteihin vielä elossa oleville veteraaneille, sillä jo kerronnan monisyisyyden vuoksi kirja saattaa olla haasteellista luettavaa ikäihmisille. Koin myös, että kirja tarjosi tasapuolisesti mies- ja naisnäkökulmia, ja että sellaisetkin lukijat, jotka eivät ole koskaan lukeneet sotakirjoja, voisivat tästä innostua.

Loisia toisillemme

IMG_1865Max Mannerin uusin dekkari Loiset (Arktinen Banaani, 2017) on teos, joka on puhutellut minua jo kuukausia, vaikka sain sen käsiini vasta tällä viikolla. Jo teoksen nimi provosoi hyvällä tavalla, ja ylipäänsä minulla on tapana lukea kaikki teokset, jotka liittyvät Euroopan yhteiseen pakolaiskriisiin. Kirjan kansikin herättää kysymään kysymyksiä elämän hinnasta ihmisyyden eri ääripäissä.

Luin kirjan mentaalisessa pattitilanteessa, jossa en keksinyt mitään muuta pääntyhjennyskeinoa. Ulkona oli lumimyrsky, eikä minulla ollut rahaa lähteä minnekään maksullisiin sisätiloihin rälläämään tai ampumaan laseraseilla. Usein tällaisissa tilanteissa, kun pääni kovalevy kuormittuu opintojen epämukavuusalueella, en nuku seuraavana yönä ja joko kömmin seuraavana päivänä opetukseen ymmärtämättä siitä sanaakaan tai olen rehellisesti poissa. Mahdollisesti opiskelen väärää alaa. Ala liittyy vahvastikin kysymykseen loisista.

Luin kirjan yhdessä illassa, ja sain sen jälkeen hyvinkin nukuttua. Teos ei aiheuttanut painajaisia, koska siinä suurin osa kysymyksistä ratkaistiin. Kyseessä on Harri Hirvikallio-nimisestä poliisista kertovan sarjan aloitusosa, jossa seikkaillaan Turussa, sen saaristossa, Luxemburgissa ja Calais’n ”viidakoksi” kutsuttavalla pakolaisleirillä. Kysymys ”loisista” liittyy muihinkin kuin epätoivoisesti Britanniaan pyrkiviin paperittomiin siirtolaisiin – eritoten se liittyy rahaeliittiin, joka ei kaihda keinoja oman koskemattomuutensa turvaamiseksi.

En spoilaa juonta kertoessani, että poliisi Hirvikallio jää teoksessa leskeksi. Hän on ollut pitkään naimisissa EU-byrokraatti Nooran kanssa ja kokeillut myös koti-isyyttä Luxemburgissa, mutta veri on vetänyt takaisin poliisin työhön Turkuun, ja pari on päätynyt käytännölliseen asumuseroon.  Myös perheen aikuinen tytär Julia on palannut Suomeen opiskelemaan, ja tarvitsee isäänsä vähemmän kuin tämä haluaisi. Nooran kuoltua Harrin elämä hajoaa entisestään, mutta matka Luxemburgiin vaimon jäämistöä purkamaan on välttämätön siirtymäriitti.

Siinäkin mielessä Loiset oli virkistävää luettavaa, ettei Manner pyri luomaan Luxemburgin ympärille nykydekkareille tyypillistä hedonistista hifistelykuplaa. Luxemburg on omituinen yhdistelmä jälkijättöistä perinnetietoutta, feodaalista muistia ja tämän päivän globaalia mammonanpalvontaa. Manner ei ilakoi ruokakulttuurin, maalaismaisemien eikä kulttuuristen omituisuuksien ympärillä, vaan tuo kaupunkiin vähäeleisen suomalaisen poliisin, joka ei ole koskaan kokenut kuherruskuukautta maan kanssa. Herttuakunta on käytännöllinen tukikohta, johon harvat siirtolaiset rakastuvat. EU-byrokraatit taas ovat oma ”rotunsa”, joiden raadollisia puolia tässä tutkitaan säälimättömästi.

Teoksella on yhtymäkohtia muun muassa Marko Immosen tuoreeseen dekkariin Murhapaikanhakijat. Hassua, että siinä missä olin puutua Immosen piinallisen huolelliseen poliisin työn kuvaukseen, toivoin Loisia lukiessani vähän lisää teknistä kuvausta – ja tällaista en ole toivonut dekkarilta koskaan aiemmin. Vaikka teos alkaa varsin järeästi massaterrori-iskulla, Ruisrockin tapahtumien käsittely jää kuitenkin teoksessa taka-alalle.

Minusta Manner onnistuu tässä teoksessa olennaisessa, eli poliittisesti järeiden kysymysten käsittelyn, toiminnallisuuden ja jännityksen ylläpidon tasapainottamisessa. Pakolaiskeskustelu ei ole saarnaavaa tai turhan idealistista, mutta teos osoittaa auttamisen akuutin välttämättömyyden koko Euroopan rauhanomaisten olojen turvaamiseksi. Dekkarina teos tarjoaa enemmän älyllisiä haasteita kuin raakuuksia, eli vaikka väkivaltaa on, sillä ei mässäillä turhaan.

En ole lukenut Mannerin aiempia dekkareita lainkaan, mutta viime syksynä luin hänen ensimmäisen ei-dekkarinsa, Mayran. Molemmissa lukemissani teoksissa kielenkäyttö oli sen verran vetävää, dynaamista ja tarkkaa, ettei yhtään haitannut, että päähenkilöt taistelivat ikäkriisiensä ympärillä. Harri Hirvikallion tarkkaa ikää ei tässä teoksessa paljastettu, mutta arvioin hänet noin viisikymppiseksi. Keski-ikäisten aviokriisiä teoksessa käsitellään sen verran laajalti, että se saattaa karsia nuorimpaa lukijakuntaa. Tosin ilahduin siitä, ettei Harrin hahmoon ainakaan vielä toistaiseksi liittynyt alkoholismin tai päällekäyvän sovinismin kliseitä.

Kirjailija on sosiaalisessa mediassa paljastanut, että sarjan toinen osa sijoittuu Espanjan Aurinkorannikolle. Jään odottelemaan jatkoa Harrin seikkailuihin innolla, sillä minulla ei ole montaakaan kotimaista dekkaristia, jonka tuotanto on jaksanut aidosti yllättää tai innostaa. Manner ja Kati Hiekkapelto ovat yllättäneet, kiitos molemmille siitä!

HELMET-haasteessa teos sopii muun muassa kohtaan 46: ”Kirjan nimessä on vain yksi sana.”