Nigerialainen dekkari on voimissaan

Teos: Femi Kayode: Pimeän jäljillä (Bazar, 2022)

Suomennos: Kristiina Vaara

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Okrika on saarikaupunki kaakkois-Nigeriassa, lähellä Port Harcourtin suurkaupunkia, Riversin osavaltiossa. Siellä sijaitsee yksi maan yliopistoista, ja tässä dekkareissa sinne matkustaa psykologian tohtori Philip Taiwo, joka on saanut oppinsa profilointiin Yhdysvalloissa.

Saarella on tapahtunut vuosi sitten kauheuksia: kolme yliopisto-opiskelijaa on poltettu elävältä keskellä kirkasta päivää. Nuoria miehiä on syytetty varkaudesta, mutta minkään logiikan mukaan tämä ei riitä oikeuden ottamiseksi omiin käsiin. Tekijät ovat videoineet murhat ja levittäneet videot nettiin. Tapaus riivaa siksikin, että Philipillä itsellään on 16-vuotiaat kaksoset, jotka ovat pian siirtymässä opiskelijaelämään.

Privaattielämässä Philipillä ja tämän vaimolla Folakella on menossa aviokriisi, ja Philip epäilee vaimoaan uskottomuudesta. Folake on saanut oikeustieteen professuurin Lagosin yliopistossa, mikä on syy pariskunnan paluumuuttoon kotimaahan. Philipin oma ura ei ole edennyt yhtä vauhdikkaasti kuin Folaken, ja tämänkin vuoksi pariskunnan välillä on jännitteitä.

Femi Kayoden kirjoitustyyli on varsin koukuttava, ja teos lähtee käyntiin vauhdikkaasti. Kyseessä ei kuitenkaan ole erityisen toiminnallinen teos, vaan kerronta keskittyy psykologisiin jännitteihin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Akuutein niistä on yliopistojen levoton ilmapiiri, veljeskuntien muuttuminen kulteiksi ja jatkuva väkivallan uhka. Vaikka tässä kuvatut tapahtumat ovat fiktiivisiä, niin taustalla on oikeita ilmiöitä.

Vaikka Okrika on yliopistokaupunki, se sijaitsee kaukana Lagosin kiihkeästä moderniteetistä. Teoksen nimi viittaa sähkön satunnaiseen saatavuuteen alueella, ja pimeisiin kujiin, joilla perheet viettävät iltojaan kerosiinilamppujen valossa. Kovin edistynyttä ei myöskään ole Port Harcourtissa, jonka lentoasema on usein arvioitu maailman heikoimpien joukkoon.

Tämä on todella monipuolinen tarina, jossa uskonnoilla ja etnisillä jännitteillä on suuri rooli. Varsinkin katoliseen luostariin liittyvä juonenkäänne oli karmiva. Kristinuskon harjoittajien kirjo on maassa valtava, eikä kaikilla ole yhteisiä arvoja tai tavoitteita. Islam ja kristinusko olivat tässä kuvatussa yhteisössä pystyneet elää rinnakkain kauan, mutta maan laajemmat uskonriidat alkoivat eskaloitua sielläkin pahasti yliopiston kauhutapahtumien rinnalla.

Minun on vaikea eritellä, mitä nigerialaisen yhteiskunnan polttopistettä teos ei kuvaisi. Vaikka se kuvaa ensisijaisesti opiskelijaelämää, siinä on myös vanhempia avainhenkilöitä. Mukaan mahtuu myös ripaus kunnallispolitiikkaa, ja paikallista ”persuilua” eli muukalaisvihaa ja tunkkaista nurkkakuntaisuutta. Siinä vieraillaan myös mielisairaalassa, ja myös homoseksuaalisuuden teema teema nousee keskiöön kiristämisen ja mustamaalaamisen välineenä. Ehkä ekologinen ulottuvuus jäi vähemmälle käsittelylle, vaikka ymmärtääkseni siinä liikuttiin alueilla, jotka ovat kärsineet eniten öljyn liian ahneesta poraamisesta.

Teos oli sen verran kokonaisvaltainen kokemus, että tämän jälkeen on vaikea innostua tyypillisestä ruotsalaisesta dekkarista. Kyseessä on ehkä paras tänä vuonna lukemani dekkari, tosin Satu Rämön Hildur oli myös yhtä vahva lukukokemus. Pimeyden jäljillä ei ollut yhtä fiilistelevä teos kuin Hildur, mutta kertojan ääni oli vangitseva, ja kierros Riversin osavaltion lukuisissa instituutioissa tuntui luissa ja ytimessä todelta. Jos Rämö hurmasi minut kuvaamallaan hipsterien taivaalla ja omaperäisillä harrastuksilla, Kayode hurmasi puhtaalla älyllä, analyyttisella otteella ja psykologisella silmällä.

Toivon mukaan sarjan kakkososa ilmestyisi maailmaan pian. Ja olisi mahtavaa, jos se kuvaisi Nigerian pohjoisosia, koska noista alueista on olemassa niin vähän kirjallisuutta.

Samettiruusuja Sortavalasta

Teos: Terttu Autere: Lumen kätkemä (Karisto, 2022)

Äänikirjan lukija: Ilkka Hautala

Kirjamatka rajantakaiseen Karjalaan jatkuu jo toisella dekkarilla. Olen lukenut ainakin yhden aiemman teoksen Terttu Autereen sarjasta, jossa päähenkilöitä ovat nuoripari Onerva ja Juhani Kuikka. Teokset sijoittuvat 1930-luvulle,ja niissä seikkaillaan eri paikkakunnilla luovutetussa Karjalassa ja muualla Itä-Suomessa.

Tässä teoksessa keskiössä on Sortavalan kuuluisa opettajaseminaari, jossa katoaa joulun aikaan tyttöjen asuntolan hoitaja Salli Kontula. Tapaus järkyttää koko yhteisöä, sillä uuden vuoden jälkeen neiti Kontula löydetään lumen alta kuolleena. Hän oli ehtinyt palvella seminaaria jo kolmentoista vuoden ajan, ja seminaarin puutarhuripariskunta luonnehti työkaveriaan samettiruusuksi.

Kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti opettajaseminaarin arkea, moraalisääntöjä, naisten pukeutumista ja taloudenhoidon niksejä. Liinavaatevarasto tuntuu olevan johtolankojen ytimessä, sillä murhaaja on todennäköisesti käynyt siellä. Asuntoloiden määrärahoja kin syynätään, sillä epäillään teon takana olleen rahasotkuja. Mutta olisiko tuo säntillinen ja pidättyväinen talousmamsellina kuitenkin haksahtanut johonkin kulkukauppiaaseen tai muuhun auervaaraan?

Pidin teoksen tunnelmista ehkä enemmän kuin sarjan aiempien osien vastaavista. Sortavalan seminaari on kiinnostanut minua myös omien kirjoitusprojektieni kannalta, mutta jotenkin en saa lomastani tarinasta täysin kiinni ennen kuin matkustan paikan päälle. Toki mielessäni peilasin tätä tarinaa myös kaiken oppimani kanssa Jyväskylän opettajaseminaarista, mutta Laatokan maisemat loivat tarinalle erityistä vetovoimaa.

Täytyy kyllä myöntää, että olen lukenut näitä kirjoja enemmän ajankuvan kuin dekkarijuonten takia. Tässä kirjassa fiilistelin varsinkin vainajan kirjahyllyn kupeessa: ollapa paikka, jossa lukea Nyyrikkejä ja Hopeapeilejä kaikessa rauhassa! Myös lehtien kirjeenvaihtopalstat pääsivät framille hyvässä ja pahassa.

Onervan ja Juhanin saaga etenee tässä osassa raakausuutiseen, ja tämän vuoksi Onerva jäi ilman roolia rikoskäsittelyssä. Juhani asui kortteeria anoppilassa Sortavalassa, kun taas Onerva jatkoi koulun pitämistä maaseutupitäjässä.

Kirjasarja varmasti ilahduttaa varsinkin vintage-henkisiä lukijoita, sillä siinä kiinnitetään paljon huomiota naisten muotiin, ehostukseen ja kampauksiin. Käsilaukulla oli merkittävä rooli kerronnassa, sillä vainajan käsilaukku oli hukassa.

Aseveljet matkalla Neuvosto-Karjalassa

Teos: Mauri Sariola: Petroskoin keltainen kissa (Gummerus, 1980)

Äänikirjan lukija: Juhani Rajalin

Tänään Storytelin algoritmit tarjosivat minulle varsin mieluisaa lukemista, eli Mauri Sariolan Susikoski-sarjan ensimmäisen osan. Petroskoin keltainen kissa houkutteli niin nimen kuin kansikuvan vuoksi. Sariolan dekkareihin en ole aiemmin tutustunut, ne kuuluvat mielessäni hämärästi lapsuuteen ja nuoruuteen, vanhempien sukupolven suosikkeihin, tosin en muista, että näitä kirjoja olisi luettu meillä kotona.

Teoksessa suomalainen turistiryhmä on 70-luvulla kulttuurimatkalla Pietarissa ja Petroskoissa. Ryhmän kokoonpano eroaa hieman tyypillisestä vodkaturistiporukasta, ja matkan tekokin sujuu fiinisti junalla, ei hikisessä turistibussissa. Opas Varvara ohjaa ryhmäänsä ammattimaisella lujuudella, vaikka satusetä Samuli Ilvesoja meinaa viivyttää ryhmän aikatauluja jatkuvalla jutustelullaan.

Yöjunassa Petroskoihin käy ilmi, että neljä porukan miehistä ovat käyneet kaupungissa silloin, kun sen nimi oli Äänislinna. Samuli oli palvellut isänmaata radiolähettäjänä kaupungin keskustassa puutalossa, jonne hän palaa vuonna 1978 etsimään tontille piilottamaansa aarretta. Keltainen kissa tulee kaveriksi kaivuupuuhiin, ja Samuli melkein salakuljettaa eläimen Suomeen, niin rakkaaksi tämä matkakaveri hänelle muodostuu lyhyessä ajassa.

Itse rikosjuonesta en kerro enempää, ja muutenkin luin teosta enemmän matkakirjana kuin dekkarina. Dokumenttina 70-luvun turismista Neuvostoliittoon teos on lämminhenkinen ja oivaltava, ja minua kuumottivat varsinkin tämän suomalaisen seurueen keskinäiset suhteet. Ilmeisesti Petroskoin hotelli Pohjola on muinoin ollut todellinen menomesta, ja matkustaminen siellä on ollut piirun verran vapaampaa kuin Leningradissa, jossa turisteja valvottiin haukan katsein.

Teos on välillisesti myös sotakirja, sillä se kertoo miehistä, joilla oli jatkosodan aikana monenmoisia suhteita Petroskoin paikallisiin ihmisiin. Pahempi paikka miesten muistoissa oli läheinen Poventsa, joka tarjosi lähinnä hyytäviä paleltumiskokemuksia. Vierailu Otto-Ville Kuusisen patsaalla on kova paikka osalle miehistä, ja oikeaoppisen neuvosto-oppaan tulkinnat toisesta maailmansodasta herättävät pahaa verta veteraaneissa.

Tavallaan tämä teos on jopa ajankohtainen, sillä naapurimaassamme on viime aikoina palattu pullistelevaan neuvostoretoriikkaan. Tarkka lukija saattaa löytää Varvara-oppaan retoriikasta yhtymäkohtia Kremlin valtiolliseen itserepresentaatioon vuonna 2022.

Rakenteellisesti minua toki kummastutti, että komisario Susikoskeen tutustuttiin vasta kirjan loppumetreillä, ja tuo tuttavuus jäi melko ohueksi. Mutta voi kai dekkarisarjan näinkin aloittaa, ja aloitus ainakin pomppasi ylös massasta epätyypillisyydellään.

Meedion kuumalla linjalla

Teos: Mattias Edvardsson: Perhetragedia (LIKE, 2022)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Jennica on kolmikymppinen puhelinmeedio ja ikuinen opiskelija Lundin yliopistokaupungissa. Hän on rikkaan suvun musta lammas, joka asuu 17 neliön yksiössä, ja ottaa siellä vastaan asiakkaitaan kuulokkeet päässä. Kun hän sitten tapaa Tinder-treffeillä 47-vuotiaan lastenlääkäri Stevenin, hän kokee, että ehkä vihdoin hänen onnensa on kääntymässä.

Jennica kuuluu kouluaikojen kaveripiiriin, joista suurin osa elää ruuhkavuosiaan luomuvauvanruokien tuoksu omissa kuplissaan. Yksi kavereista, Miranda, on jo kuollut syöpään.

Mirandan leski Bill on jäänyt työttömäksi, ja kärsii suurista talousvaikeuksista Sally-tyttären elättäjänä. Tähän jamaan hän ottaa alivuokralaiseksi Karlan, nuoren opiskelijan Norrlannista, jolla on rankka perhetausta. Karla on tottunut hankkimaan tuloja kysenalaisinkin keinoin, eikä Bill itsekään ole puhdas pulmunen mitä tulee rahankäyttöön.

Steven Rytter esittää uudelle deitilleen olevansa leskimies, mutta tosiasiassa hänen vaimonsa on suljettu pariskunnan hulppeaan residenssin vahvasti lääkittynä. Tätä kartanoa käy siivoamassa Karla, jota on kielletty seurustelemasta yksinäisen ja toimettoman Reginan kanssa.

Tällainen on ihmissuhteiden vyyhti Mattias Edvardssonin uusimmassa dekkarissa, joka on jo neljäs häneltä lukemani. Kyseessä ei ole kirjasarja, mutta kaikki teokset sijoittuvat Skooneen, ja yhteistä niille on, etteivät ne ole poliisivetoisia.

Tässä teoksessa kaikki avainhenkilöt ovat omalla tavallaan moraalisesti epäilyttäviä, vaikka heidän motiivinsa toimia moraalittomasti ovat osittain ymmärrettäviä. Raha on heidän pääasiallinen syynsä luisua harmaille pinnoille, mutta taustalla on myös juurettomuutta. Rikoskumppanuuskaan ei oikein toimi, sillä tyypit eivät luota toisiinsa.

Osittain tarina ulottaa lonkeroitaan pohjoiseen Bodeniin, jossa Karlan äiti kamppailee huumevieroituksessa, ja syyllistää tehokkaasti etelään muuttanutta tytärtään hylkäämisestä. Jopa paikalliset sosiaalityöntekijät soittavat Karlalle ja toivovat, että tämä palaisi kotiin tukemaan äitiään. Tämä tuntuu kohtuuttomalta vaatimukselta, mutta Karla ei voi jättää vastaamatta näihin puheluihin.

Mutta millainen perhetragedia sitten on Rytterin pariskunnan kuolema, ja miksi siitä syytetään Billiä, jolla ei ole ollut mitään yhteyttä koko pariskuntaan? Ja kuinka Bill olisi saanut aikaan murhata nämä ihmiset, kun työnhakukin oli hänelle niin takkuista?

Pidin tästä kirjasta, vaikka se ei ihan saavuttanut Edvardssonin esikoisteoksen tiivistä tunnelmaa. Viime vuonna kuuntelin Hyvät naapurit, joka ei kolahtanut samalla tavalla kuin kirjailijan aiemmat teokset. Tässä ehkä taas kiinnosti Lundin akateeminen ilmapiiri, ja varsinkin Billin rooli älykkäänä elokuvatutkimuksen maisterina – tyyppinä, joka ehkä vielä 20 vuotta sitten olisi voinut tehdä hienon uran osaamisellaan, mutta jolla näinä päivinä on selkeä pudokin karma.

True crime-genren nurjalla puolella

Teos: Katie Lowe: Graham Cattonin murha (Gummerus, 2021)

Suomennos: Kristiina Vaara

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Hannah on nelikymppinen psykiatri, joka työskentelee terapeuttina nuorten syömishäiriöisten klinikalla. Hänellä on pian yliopisto-opinnot aloittava tytär, ja avopuoliso, joka ei ole Katien isä. Hannah’n ensimmäinen mies Graham tuli murhatuksi perheen yhteisessä kodissa Lontoossa, kun Katie oli kuusivuotias. Tämä oli menestynyt kirjallisuuden professori, joka olisi mielellään pitänyt vaimonsa kotiäitinä.

Grahamin oletettu murhaaja on lusinut kakkuaan jo vuosikymmenen, kun tapaus kaivetaan taas julkisuuteen. Eräs suosittu podcast-toimittaja on alkanut tutkia tapahtumia, ja ”Tuomio” – niminen sarja alkaa elää omaa elämäänsä Hannah’n lähipiirissä. Se vaikuttaa myös hänen ja hänen miehensä työuriin, eikä Hannah enää mielellään esiinny tyttärensä urheiluharrastuksissa pelikenttien laidalla.

Hannah asuu perheineen DerbyshirenEli maailmas maaseudulla, ja kodin lähellä on Hawkwoodin kartano, ränsistynyt entinen mielisairaala, jossa myös Hannah’n isoäiti oli joskus hoidettavana. Viime aikoina Hannahin on alkanut kiinnostaa paikallishistoria, ja ainakin hän haluaisi tietää, kuinka Skotlannista kotoisin oleva isoäiti joutui Hawkwoodiin hoitoon. Tai ehkä hän tietääkin, mutta menneisyyden varjot vääristävät hänen kuvaansa todellisuudesta.

Mutta millainen mies sitten oli Graham Catton? Ja kuka Hannahin miehistä on oikeasti olemassa? Grahamin ja Hannah’n suhde ei ollut ainoa Hannahia traumatisoiva tekijä, vaan teos kertoo ylisukupolvisista trauman siirtymistä.

Tämä oli yllättävän rankka teos, joka vaati melkein enemmän keskittymistä kuin mihin ylikuumenneessa kämpässäni kykenin eilispäivän aikana. Jollain tapaa se resonoi juuri lukemani Sofie Sarenbrantin ruotsalaisdekkarin kanssa, jossa myös seikkailtiin vanhan mielisairaalan raunioilla. Mutta tämä teos ei ollut poliisivetoinen, vaan muistutti enemmän psykologista trilleriä. Toki päästään sekaisin menevä psykiatri alkaa olla jo aikamoinen klisee dekkareiden/trillereiden maailmassa, mutta ainakin tuo podcast-ulottuvuus antoi minulle jotain uutta ajateltavaa.

Eli maailmassa, jossa kuka tahansa voi ryhtyä ratkomaan julkisesti ”kylmiä tapauksia”, siirrytään usein harmaalle alueelle, jolla ihmisten primitiivisimmät vaistot saavat vapaan leikkikentän. Onneksi Suomi on kielialueen niin pieni, että tosielämän rikosten parissa harrastelijat saavat kohdata toisiaan suht vaatimattomilla foorumeilla. Britanniassa taas on suurempi mahdollisuus jopa työllistyä ja rikastua tällä sektorilla, eli kirja kuvasi todenmukaisesti jo pientä teollisuuden alaa.

Cornwallin karvaisista jättiläisistä

Teos: Amanda Craig: Synkkä sopimus (Minerva Crime, 2022)

Suomennos: Sirpa Saari

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Cornwall kuuluu niihin kiehtoviin kolkkiin Britanniassa, joissa en ole käynyt, ja jonne matkustaminen kiinnostaa kovasti. Omat mielikuvani maakunnasta ovat kieltämättä kitschisiä, joten oli ilo lukea Amanda Craigin sinne sijoittuvaa teosta, jossa kerrottiin vähemmän turistisesta arjesta.

Teoksessa kolmikymppinen yh-äiti Hannah elää Lontoossa äärimmäisessä niukkuudessa, ja elättää tytärtään rikkaiden perheiden kotisiivoojana. Hän on kotoisin Cornwallista, ja on sukunsa ensimmäinen akateeminen vesa. Äiti Holly on tehnyt uhrauksen lähettääkseen tyttärensä yliopistoon, mutta Hannah ei ole onnistunut urallaan tultuaan raskaaksi liian nuorena. Aviomies Jake kyllästyi perhe-elämän jatkuvaan kitkutukseen, eikä Hannahille jäänyt eron jälkeen kovinkaan monia vaihtoehtoja.

Cornwallissa Holly-äiti tekee kuolemaa, ja Hannah matkustaa kuolinvuoteelle viime hetkellä. Tunneryöpyn keskellä junassa hän tutustuu mystiseen Jinniin, naiseen, jolla on myös katkera eroprosessi käynnissä. Jinnin ex-mies asuu lähellä Hannah’n kylää, ja nainen tekee tälle hämmentävän ehdotuksen: entä, jos kumpikin kävisi murhaamassa toisen eksän?

Äitinsä kuoleman jälkeen Hannah palaa viettämään kesää tämän kaupungin vuokra-asuntoon, josta on pian luovuttava. Hän saa yllättävän työtarjouksen paikallisen kartanon, End Pointin, isännältä Stanilta, alkoholisoituneelta villimieheltä, jonka hahmo voisi olla paikallisesta kansanperimästä. Stan maksaa kartanon siivouksesta paremmin kuin Lontoon työnantajat, mutta hänen epävakaa seuransa kuuluu pakettiin. Mies on myös tunnetusti itsetuhoinen, joten Hannah’n on kohdeltava häntä silkkihansikkain.

Teoksen keskeinen teema on avioeron jälkeinen kostonhimo ja katkeruus, joka toimii myrkyllisen polttoaineena rakkauden raunioilla. Hannah ei todellakaan tiedä, mihin hän on sekaantunut, ja kenen tarinaan hänen kuuluisi luottaa.

Kirjassa oli joitain samoja viboja kuin yhdessä lempitrillerissäni, Paula Hawkinsin teoksessa Nainen junassa. Tosin tässä päähenkilö Hannah ei ole pahasti alkoholisoitunut, ja alkoholisti-Stanillakin on aikeita raitistua.

Tämä on todella runsas dekkari, jossa paikallisen kulttuurin, historian ja nyky-yhteiskunnan kuvaus on melkein kiinnostavampi kuin rikosjuoni. Teos tarjoaa myös virikkeitä puutarhojen ystäville, ja miljöiden runsas kuvaus tekee tästä ikimuistoisen kesäkirjan.

Luin Craigilta toisen paperittomista siirtolaisista kertovan teoksen, Hearts and Minds, tasan kymmenen vuotta sitten, ja se tuntui vähän liiankin raskaalta yhteiskunnalliselta pläjäykseltä. Tyyli ei ole hänellä paljon muuttunut sen jälkeen, mutta tässä teoksessa oli huomattavasti vetävämpi juoni. On siis mahdollista, että muistan tästä teoksesta enemmän kuin tuosta aiemmasta kymmenen vuoden jälkeen.

Neuloosin kokemista poliisiasemalla

Teos: Satu Rämö: Hildur (2022)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Kesän hittidekkariksi on jo lyhyen hyllyelämänsä perusteella nousemassa Satu Rämön tuore teos Hildur. Moni tunnistaa tekijän omaelämäkerrallisista Islanti-kuvauksista, mutta Hildur on hänen ensimmäinen fiktiivinen teoksensa.

Hildur on reilu kolmikymppinen poliisinainen, ja Länsivuonojen alueen ainoa rikostutkija. Hänellä on myös vastuualue kansallisessa Kadonneiden lasten tutkimusyksikössä. Käytännössä tämä tarkoittaa hatkat ottaneiden laitosnuorten paimentamista, mutta välillä eteen voi tulla vaikeampiakin tapauksia.

Hildurilla itsellään on raskas traumatausta, sillä hänen kaksi siskoaan katosivat 80-luvulla tämän ollessa hyvin pieni, eivätkä vanhemmat selvinneet tästä kriisistä. Hildur joutui sijoitetuksi, mutta muutti jo nuorena omilleen Reykjavikiin, ja näin hänestä muovautui aito oman polkunsa kulkija. Nainen opiskeli yliopistossa historiaa, ja viihtyy edelleen arkistoissa, mutta poliisin ammatin valinta johtuu pitkälti meren kutsusta. Hildur siis halusi ammatin, jota harjoittaa hänelle rakkailla Länsivuonoilla, sillä nainen on koukussa surffaamiseen. Tätä hän harrastaa myös talvella, ja Länsivuonoilla aallot ovat taatusti hurjimmat.

Hildurin työpariksi lentää Suomesta poliisikokelas Jakob, joka tulee Islantiin opiskeluvaihtoon. Hän on jo opinnoissaan loppusuoralla, ja vaihto sujuu vahvan ammatillisissa merkeissä. Jakob on valinnut Islannin vaihdon kohteeksi muun muassa saaren villalankatarjonnan vuoksi, onhan mies himoneuloja. Paikallinen lankakaupan pitäjä Gudrun on melkoinen amatsoni, joka antaa mielellään Jakobille intiimejä yksityistunteja.

Vaikka päähenkilöillä on suuria intohimoja yksityiselämässään, he ehtivät myös tehdä töitä varsin ansiokkaasti. Alueelle sattuu kuolemantapauksia, joilla on selvä yhteys toisiinsa, ja tilastollisesti ne kiinnostavat jo pääkonttoria Reykjavikissä. Kaikissa Islantiin sijoittuvissa dekkareissa on yleensä sama haaste: kovin laajat murhatapaukset eivät tunnu juonellisesti uskottavilta, kun saarella tapahtuu todennäköisesti vain yksi murha vuodessa. Rämö tietysti käsittelee myös tätä todennäköisyyttä, ja ripottaa juoneen myös pienempiä rötöksiä, jotka kuuluvat paikallisen poliisityön arkeen.

Tunnen Islantia jonkun verran, ja koin teoksen senkin vuoksi aivan hurmaavaksi. Länsivuonoilla en ole vieraillut, mutta Reykjavikin kuvauksissa vierailtiin erittäin tutuilla ”hoodeilla”. Monet pienet yksityiskohdat kirjassa kertoivat kirjailijan syvästä saaren lähihistorian tuntemuksesta. Esimerkiksi Hildurin täti tarjoilee tälle 1980-luvun hittijälkiruokaa, After Eight-suklaalla höystettyjä säilykepäärynöitä. Tällaisia asioita ei ehkä satunnainen Islannin-kävijä osaisi bongata, vaan niihin voi törmätä vasta pidemmän saarella asumisen jälkeen.

Ehkä teos puhuttelee suomalaisia lukijoita erityisesti Jakobin hahmon kautta, mutta toivoisin kirjalle kansainvälistä menestystä. Täytyy myöntää, että itse ihastuin kirjassa eniten tuohon surulliseen neulomista harrastavaan suomalaispoliisihahmoon, vaikka Hildur itse ei jäänyt yhtään hänen charminsa varjoon. Ilman neuloosin kokemista teos olisi silti ollut loistava, mutta oman lankaharrastuksen vuoksi se herätti minussa myös lukemisen ulkopuolisia intohimoja.

Vehmaisten Vehtarit kävivät täällä

Teos: Seppo Jokinen: Pisara veressä (Crime Time, 2020)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Nyt on menossa kirjablogien maailmassa Dekkariviikko, ja sen kunniaksi yritän tuutata kolme postausta peräjälkeen. Seppo Jokisen Pisara veressä on lukemistoista tuoreimmassa muistissa, joten siitä aloittaminen on hyvää verryttelyä. Sakari Koskis-maratonissa alan olla jo noin puolessavälissä, mutta edelleenkään en pidä kirjaa tarkasta edistymisestä sarjan suhteen.

Tämä oli sarjan 25.osa, eli jonkun sortin jubilee-painos, ja tämän vuoksi siinä vieraillaan vahvasti 1980-luvulla, eli Koskisen poliisiuran alkuvaiheissa, ja jopa 1960-luvulla hänen lapsuudessaan.

Teoksen nykyisyydessä Hervannassa leviää sosiaalisessa mediassa itsepintaisia huhuja lapsia piinaavasta Vampyyrinaisesta. Tällaisen ilmestyksen on bongannut Cittarin pesulasta 8-vuotta täyttävä Urho, mutta tarina on levinnyt urbaanilegendana vanhempien lasten kautta. Urholla on selviä salapoliisin kykyjä, vaikkakin ne kohdistuvat naiseen, joka yrittää läpimurtoa vihreänä poliitikkona.

Elisa on käynyt pesemässä maton, jossa on ollut vereltä näyttäviä tahroja, mutta hänen miehensä Jarmon touhut herättävät suurempaa epäilystä. Jarmo on sisäsiisti ympäristötarkastaja, mutta on syytä epäillä, että hän olisi teini-ikäisenä sekaantunut silloisen lentopallovalmentajansa murhaan. Mutta mistä kaivaa esiin Vehmaisten Vehtarit, seura, joka kuopattiin jo 1990-luvun laman aikana, kun sen sponsori, paikallinen metallifirma meni konkurssiin?

Teos varmasti puhuttelee eniten omaa ikäluokkaani, noin viisikymppisiä, joiden teini-ikä sattui 1980-luvun loppuun. Tässä eletään vahvasti kesää 1986 Varalan urheiluopistolla, jonne lentopallon vahvimmat nuorisolupaukset ovat kokoontuneet näyttämään taitojaan. Taustalla soi mikäs muukaan kuin Popeda, ja rikosrintamalla kaikkia kotimaisia murhia verrataan Olof Palmen murhaan. Koskikeskusta rakennetaan, ja moni suree menetettyä Verkatehtaan kulttuurimaisemaa. Urheiluun satsataan paljon rahaa, ja valmennuksen puolella joidenkin lähestymistapa on vähän liiankin kiihkomielinen.

Näissä viimeisissä sarjan osissa pakkaa on sekoittanut se, että yksi Koskisen alaisista, Siiri Peippo, on ryhtynyt dekkarikirjailijaksi, ja naisen tapa sekoittaa faktaa ja fiktiota hämmentää kollegoja. Eli tässäkin Varalan opiston tapahtumien purkamiseen päästään Siirin teoksen aiheuttamien virikkeiden kautta.

Koskisen yksityiselämässä parisuhde Ulla Lundelinin kanssa jatkuu yhteisessä talossa Nekalan Sirppitiellä, mutta Ulla ehtii käydä kotona vain pyörähtämässä. Hänen aikansa menee lapsenlapsen hoitoon Hämeenlinnassa, eli mummous menee hänellä työn ja parisuhteen edelle. Samaan aikaan hän haikailee ex-vaimonsa Raijan perään, eli mies näyttäisi olevan kahden naisen loukussa.

Pidin kirjan vahvasta lapsinäkökulmasta enemmän kuin lentopallokuvioista. Tosin tuli niiden kautta esiin muutakin Tampereen historiaa, eli keissi oli juurevasti pohjustettu. Olen myös pitänyt sarjassa siitä, että siinä liikutaan laajasti kaupunkialueella, ja löydetään nurkkia, joiden historiaa moni ei ole tullut ajatelleeksi.

Itselleni Tampereelle sijoittuvan fiktion kirjoittaminen on edelleen ”vaiheessa”, ja jos siihen ryhdyn, ei siitä ainakaan tulisi dekkarisarjaa. Mutta Jokinen on selvästi toiminut minulle jonkinlaisena rohkaisijana, tai hänen kirjojensa kautta olen oppinut katsomaan lähiympäristöäni tarkemmin silmin.

Kuka murhasi merenneidon?

Teos: Emelie Schepp: Jaakko kulta (HarperCollins Nordic, 2020)

Suomennos: Meri Ala-Tauriala

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Emelie Scheppin dekkarisarja syyttäjä Jana Berzeliuksesta oli minulla kiihkeässä luennassa viime vuonna, ja nyt työn alla taisi olla jo viides sarjan osa, Jaakko kulta. Sarjan lukeminen ei ole mennyt minulla oikeassa järjestyksessä, joten joissain tapahtumien kulussa on omassa päässäni epäloogisuuksia. Sarja sijoittuu Norrköpingiin, ja siinä siis kuvataan poliisin ja oikeuslaitoksen yhteistyötä.

Tässä osassa ratkaistaan naisiin kohdistuvaa sarjamurhaa, jossa uhrien ruumiit on löydetty Motala-joesta jalat ommeltuna yhteen. Tekotapa on poikkeuksellisen brutaali, ja naisia katoaa tiiviiseen tahtiin. Kaikkia naisia ei ole ilmoitettu kadonneiksi, sillä taustalla on parisuhderiitoja.

Teoksessa vietetään paljon aikaa luostarikaupunki Vadstenassa, jossa sijaitsee yksi Ruotsin oikeuspsykiatrisista sairaaloista. Sairaalassa aikaa viettää muun muassa Danilo Pena, 32-vuotias tappaja, joka koulutettiin lapsisotilaaksi yhdessä Janan kanssa. Molemmat ovat tulleet Ruotsiin Chilestä, ja molemmilla on rankka traumatausta. On syytä, epäillä, että eräs sairaalan potilaista olisi sekaantunut naisten murhiin, vaikka hän on ollut korkean turvaluokituksen laitoksessa, josta ei pääse kotilomille.

Scheppin teokset ovat tasalaatuisen hyviä, mutta näissä on todella paljon Janan ja poliisien yksityiselämän kuvausta, ja näin ollen tarinat paisuvat todella yksityiskohtaisiksi.

Tässä osassa Jana on eronnut miesystävästään Peristä, joka oli aiempi kollega syyttäjänosastolla. Kaksikon suhdetta hiertää Danilo Penan tuomio, jota ei pidetä oikeudenmukaisena, koska mies ei ole oikeasti psyykkisesti sairas. Jana kuitenkin tulee tietoiseksi siitä, ettei hänen ole helppoa katkaista tunnesidettään Periin, vaikka työn tekemisen kannalta se olisi ainoa oikea ratkaisu.

Merenneitoteema nousi teoksessa esiin karmivalla tavalla, ja muistan lukeneeni toisenkin dekkarin samasta teemasta parin vuoden sisällä. Eli kyllä, suosittujen skandidekkarien parissa on paljon toistuvia teemoja, ja tämän vuoksi niiden lukemista kannattaisi säännöstellä enemmän kuin nyt teen.

Diilausta pandemian aikana

Teos: Valtteri Mörttinen: Mutta suurin niistä on raha (Crime Time, 2022)

Äänikirjan lukija: Jarmo Mäkinen

Matti Virtanen on tavallinen taksikuski pääkaupunkiseudulla, jonka toimeentuloa uhkaa koronapandemia vuoden 2020 alkupuolella. Kun ravintolat sulkevat ovensa lockdownin alkaessa, Matti kokee epätoivoa. Suurin huoli on tytärten elatuksesta avioeron jälkeen, eikä vuoroviikkovanhemmuuskaan Tampereen ja Helsingin välillä tule halvaksi. Kun Matti sitten eräänä yönä löytää taksistaan asiakkaan sinne jättämän Guccin takin, hän toivoo onnensa vihdoin kääntyneen.

Mutta suurin niistä on raha kertoo huumekaupan lonkeroista pandemian aikana, kun rajojen sulkeminen aiheuttaa sille merkittäviä haasteita. Teoksen tyylilaji on pitkälti satiirinen, sillä kuvattu huumekartelli toimii kuin mikä tahansa yritys organisaatiokaavioineen ja motivaatiopuheineen. Kartellia vetää kiinteistökeisari Pesonen, jolla on aivokuolleita TV-ohjelmia konservatiivisella kristillisrahoitteisella kanavalla.

Teoksen keskeinen poliisihahmo on Ailon Rajamäki, joka jäi oudon historiattomaksi tyypiksi. Minulla kesti myös kauan arvata hänen sukupuoltaan, ja arvelin, että erikoinen nimi oli valittu nimenomaan sukupuolineutraalien efektin aikaansaamiseksi. Ailon harrastaa kovasti tupakanpolttoa, myös kentällä kulkiessaan, ja joskus jopa ihmisten kotona. Jätän asian nyt paljastamatta, jotta muutkin lukijat voivat lähestyä Ailonia yhtä mystisenä hahmona kuin millaisena minä hänet havaitsin.

Teoksen aihe on edelleen ajankohtainen, ja siinä on monia viitteitä reaalimaailman tapahtumiin. Eniten nauroin tässä kuvatulle uudelle mediailmiölle, joka kuulosti kovasti Alfa-TV:ltä. Huumekaupan arki Itä-Helsingissä tuntui autenttisen karulta, vaikka Matti Virtanen pääsikin lyhyeksi aikaa nauttimaan leveästä elämästä.

Kirjan suosio varmasti riippuu siitä, kuinka kauan ihmiset jaksavat lukea pandemian ajasta. Itsellä alkaa jo melkein olla kiintiö täynnä korona-ajan kirjallisuudesta, kun näitä on tullut luettua jo useita. Tämä tosin taisi olla ensimmäinen lukemani koronaa käsittelevä dekkari.