Marraskuun dekkarikimara

Tapani Bagge: Pirunsaari (Crime Time, 2017)

Kristina Ohlsson: Daavidintähdet (WSOY, 2013), suomennos Outi Menna

Tapani Baggen Pirunsaari on teos, jonka valitsin luettavaksi pelkän nostalgisen kannen vuoksi. Vanhan ajan turistiviirit kiinnostavat minua, vaikka en niitä keräilekään, ja vanhahtavaa tunnelmaa kirjalta odotin ja sainkin. Dekkari tosin sijoittuu nykypäivään itäiselle Suomenlahdelle, Elviiran fiktiivisen rannikkokaupungin linnoitussaarelle, jonka bastioni on remontoitu turistikäyttöön.

Pirunsaari on historiallisesti inspiroiva paikka, jonne Jonssonin islantilais-suomalainen pariskunta on perustanut majatalon. Siellä syysmyrskyissä löytyy kolkattuna paikallisen IT-firman pomo Peter Pilvinen kostean tyky-viikonlopun jäljiltä. Samaan aikaan mantereelta löytyy kuolleena paikallinen hyväntekijähahmo, laitapuolen kulkijoiden majoittaja Arvo Sjöbacka, jota vara-Jeesukseksi tituleerataan.

Kyseessä on dekkarisarjan toinen osa, mutta mukaan pääsee vaivatta vielä tässä vaiheessa. Varsinaista päätutkijaa en osannut identifioida, mutta Esa Saarinen ja Jane Korhonen olivat vahvasti puikoissa. Hahmoihin liittyy paljon huumoria, niin it-firman urakiipijöihin kuin pikkukaupungin märkiin piireihin. Bagge luottaa perinteisen poliisitutkinnan voimaan, ja käyttää paljon resursseja paikkojen yksityiskohtaiseen kuvaukseen.

Perinteisten alkoholistien rooli alkaa kaveta nykydekkareissa niin, että teoksen etanolissa marinoidut hahmot tuntuivat jopa eksoottisilta. Turistiviirien lisäksi teoksessa fiilistellään muun muassa 60-luvun kalenteriastiapyyhkeiden parissa. Itse alan jo olla sen verran vanha, että tällainen tunnelmointi puree minuun myös dekkareiden maailmassa. Todennäköisesti luen tästä sarjasta toisenkin osan.

Kristina Ohlsson oli minulle uusi dekkarituttavuus, jonka teokset pelastin taloni ullakolta jonkun muuttajan sinne jättäneenä. Luin itse asiassa kolme Fredrika Bergman-sarjan teosta, joista Daavidintähdet oli minulle mieluisin. Myös Tuhatkaunot-teoksessa oli kiinnostava asetelma, kun taas Paratiisiuhrit oli vähän liian mahtipontinen makuuni.

Daavidintähdissä selvitetään Tukholman fiktionaalisen Salomonin juutalaisen seurakunnan piirissä tapahtuneita murhia, joissa kuolee kaksi 10-vuotiasta poikaa ja lastentarhanopettaja erillisissä iskuissa. Pojat Simon ja Abraham löytyvät metsästä paperipussit päässä, ja kaikkialla lymyää myyttinen Paperipoika – koodinimi tarinalle, jonka juuret ovat Israelin kibbutsien suullisessa perimässä.

Ruuhkavuosiaan elävä siviilirikostutkija Fredrika Bergman päätyy Israeliin penkomaan keskeisten epäiltyjen taustoja, kun taas juutalaistaustainen Säpon poliisi Eden Lundell joutuu kohtaamaan menneisyytensä varjot Lontoossa. Poliisista potkut saanut kollega Peter Rydh on vasta palkattu juutalaisen seurakunnan turvallisuuspäälliköksi, vaikka hänellä ei ole aiempaa kytköstä yhteisöön eikä itse ole juutalainen. Homma on kovin tuulinen, vaikka mies saa opastusta työhönsä Efraim Kiel-nimiseltä Mossadin agentilta.

Luin sarjaa väärässä järjestyksessä ja koin sen sellaiseksi, joka avautuu paremmin, jos teokset lukee kronologisesti. Poliisi- ja etsivähahmoilla on suuria haasteita yksityiselämän saralla, ja niiden käsittely vie ainakin kolmanneksen teosten energioista. Erityisen paljon arvostin sitä, että näiden kolmen teoksen aihepiirit olivat todella toisistaan poikkeavia, eli puuduttavan toiston vaaraa ei syntynyt, vaikka luin kirjat lyhyellä aikavälillä.

Muitakin dekkareita on ollut työn alla, olen lukenut mm. P.D. Jamesia supernostalgisessa mielessä, mutta ehkä palaan häneen joulukuun katselmuksessa.

Mantsinsaaren sielunmessussa

Tuire Malmstedt: Mykkä taivas (Myllylahti, 2019)

Savonlinnalaisen poliisin Isa Karoksen matka jatkuu taas, kun Tuire Malmstedt julkaisi dekkarisarjansa toisen osan muutama viikko sitten. Sain kirjan käsiini ensimmäisten joukossa, ja luinkin sen pian sen saatuani, mutta arvion kirjoittaminen venyi, kun jäin miettimään, kuinka kirjoittaisin siitä tekemättä liian suuria juonipaljastuksia.

Sarjan aloitusosissa liikuttiin todella synkissä vesissä, eivätkä vedet paljoa kirkastu vieläkään, vaikka tässä romaanissa pahin uhka ei kohdistunut Isan perheeseen. Perhehän on hajonnut. Tytär Edith makaa jossain Saimaan pohjukassa, ja Isan on aika haudata äitinsä, jonka ruumis on saatu korrektisti arkkuun. Ex-mies Samuel pyörii kuvioissa, mikä häiritsee orastavaa suhdetta Niiles-kollegaan. Terapiassa käynti tuntuu kuormittavan naista enemmän kuin helpottavan, mutta siellä on käytävä jo työnantajan vaatimuksesta.

Poliisin yksikön arkea sekoittaa metsästä löydetty irrallinen ihmisen pää, jolle ei ole löytyä ruumista. Isa saa vainoajaltaan mustaksi värjätyn joutsenen siiven, eikä hän koe olevansa turvassa kaupungissa eikä Oravin saaren lapsuudenkodissaan. Ystävän mökki on turvapaikoista surkein, ja pian hän löytää itsensä vangituksi syrjäiselle saarelle, jonne poliisin kamerat eivät välttämättä yllä.

Saaristolaisteema jatkuu takauman kautta Salmin pitäjässä, luovutetussa Karjalassa. Mantsinsaaren tarinat rusalka Jekaterinan eksyneestä sielusta pelottavat sota-ajan teinejä, jotka odottavat mahdollista evakuointia vuonna 1944. Nadesha on nuori ortodoksityttö, jonka rakkaus ison talon poikaan Wilhelmiin on jo uskonnon vuoksi kielletty hedelmä. Lähtiessään Salmista tyttö on raskaana, mutta päätyessään Kerimäelle hän ei ole sitä enää. Vähän joka nurkan takana on gropuja (puisia hautamerkkejä) muistuttamassa matkan varrella kaatuneista, ja viekkaita desantteja pomppii eteen nurkkien takaa. Siirtokarjalaisten ortodoksisen kansankulttuurin kuvaus hiipi ihoni alle, ja taustoitti ylisukupolvista tarinaa levottomista juurista.

Malmstedt ottaa evakkotarinan rinnalle tämän päivän pakolaisteeman, mikä on koskettava, mutta ei kaikista kekseliäin juonenkäänne. Syyrialaisen Ayeshan pakomatkan tarina jäi minulle tämän saagan ohuimmaksi lenkiksi, vaikka ymmärrän kirjailijan omakohtaiset syyt kirjoittaa kerran vaivaamaan jäänyt reaalimaailman kohtaaminen auki. Olisin myös odottanut romaanin monikulttuuriseen, vastaanottokeskukseen liittyvään juoneen lisää jännitystä, sillä nyt se tuntui hieman päälleliimatulta. Myös romaanissa kuvatusta kirjoittajakurssista olisin halunnut lukea lisää, sillä se oli herkullinen yksityiskohta.

Kuten sarjan aloitusosassa, myös tässä romaanissa monipaikkaiset muistelmat tuovat tarinaan elävyyttä, mutta toivon, etteivät ne käänny sarjan tulevissa osissa kaavamaisiksi maneereiksi. Ehkä Isan olisi jo aika poistua rakkaalta Oravin saareltaan, sillä tuon pienen kyläyhteisön kantokyky raakojen rikosten tapahtumapaikkana alkaa jo olla kipukynnyksellä. Tosin tässä teoksessa pahin rikos ei tapahdu kotisaarella. Kollegan ja vanhan koulutoverin muistotilaisuus saarelle sijoitettuna oli kuitenkin upea, ja saari säilytti charminsa, vaikka sitä verrattiin legendaariseen Mantsinsaareen Laatokalla.

Olen harvemmin lukenut dekkarisarjoja miltei reaaliajassa ja oikeassa järjestyksessä, joten Isa Karoksen vaiheiden seuraaminen on ollut tervetullutta vaihtelua elämääni. Tiedän, että sarjan kolmas osa on jo työn alla, ja takuuvarmasti tulen lukemaan senkin. Yllättävää on, että jäin tässä osassa jopa odottamaan laajempaa poliisitutkintaa ja teknisiä haasteita. ”Human interestiä” teoksessa toki oli riittävästi, mutta Isa Karos vaikuttaa myös tyypiltä, joka voisi kehittää itseään ammatillisesti jollain saralla, jota kollegat eivät tunne.

Olen otettu, että viime arvioni sarjasta mainitaan kakkososan kirjan liepeessä. Kirjasarjan kansainvälisestä potentiaalista olen edelleen samaa mieltä. Kirja on myös erittäin huolellisesti toimitettu ja loppuun viilattu kielen ja rakenteen saralla, mitä ei näinä päivinä voi pitää selvyytenä kustannusmaailmassa.

Taiwanilaista dekkaritarjontaa

Teos: Ed Lin: Ghost Month (Soho Press, 2014)

Aasian maiden suhteen voin maahaasteessa jo melkein huokaista, sillä kaikkien muiden maiden kohdalle on löytynyt teos paitsi Brunein. Pari seuraavaa rastia tulee kulumaan dekkareiden parissa, Taiwanissa ja Laosissa. Taiwanista olisi löytynyt vaikka mitä kiinnostavaa, sillä maa on englanninkielisen kirjallisuuden saralla vähintään yhtä lupaava kuin Singapore, mutta olin jo kauan sitten valinnut tähän kohtaan dekkarin. Tämä siksikin, että luulen blogini lukijoita kiinnostavan muiden mantereiden dekkarituotanto enemmän kuin kovin raskaat historialliset romaanit.

Ed Lin on New Yorkissa kiinalais-taiwanilaisille vanhemmille syntynyt näyttelijä ja kirjailija, josta ei ole tarjolla paljoa biografista tietoa. Ilmeisesti mies tunnetaan enemmän näyttelijänurastaan, mutta hän on myös julkaissut seitsemän romaania, joista kuusi on dekkareita. Ghost Month on Taiwaniin sijoittuvan Taipei Market-dekkarisarjan ensimmäinen osa.

Romaanin nuorella kertojalla, orvolla nuudelikauppias Jing-nanilla ei mene kovin hyvin: opinnot rapakon takana UCLA:ssa ovat jääneet kesken, ja hän on joutunut palaamaan sukunsa miesten tyypillisimpään ammattiin, katuruoan myyjäksi. Henkien kuukausi heinäkuussa alkaa karmeissa merkeissä, sillä hän saa kuulla nuoruuden rakastettunsa Julia Huangin murhasta medioista. Tyttö oli perhetuttujen tytär, lapsuuden leikkikaveri ja ala-asteen mielitietty, jonka kanssa hän suunnitteli pakoa Amerikkaan. Kuinka tästä lukion priimuksesta sitten oli tullut betelpähkinätyttö, joka antoi vanhojen äijien kouria tissejään Taipein ulkopuolella sijaitsevilla pahamaineisilla kojuilla?

Jing-nanin sosiaalinen elämä keskittyy lähes kokonaan Shilin-torille. Myös monet hänen ystävistään ovat koulupudokkeja ja yrittäjiä, ja hän työllistää kahta palkollista, jotka molemmat ovat olleet kioskilla töissä jo isänsä omistuksen aikana. Isän kuoltua syöpään Jing-nan nimeää ruokakojun uudelleen Joy Division-bändin levyn mukaan. Unknown Pleasures saa uusia goottityylisiä asiakkaita, ja varsinkin jenkkituristit löytävät tiensä hänen antimilleen. Jenkkien seurassa hän on flirttaileva ”Johnny”, kun taas oikea Jing-nan kylpee huomattavasti tummemmissa ja sielukkaammissa vesissä.

Kuuntelin kirjaa lukiessani tuota brittiläisen post-punkin ikonista levyä vuodelta 1979, ja opin myös paljon tuosta genrestä, Ian Curtisin traagisesta kohtalosta ja aasialaisista fanikulttuureista. En ole pitkiin aikoihin saanut kirjoista uusia musavinkkejä, mutta Ed Lin onnistui inspiroimaan minua myös ulkokirjallisesti. Toisaalta Joy Divisioniin palataan teoksessa niin monesti, että fanitus kuulosti jo autistiselta.

Taiwan on syvästi kristillinen maa, jossa seksikauppaa on pyritty siivoamaan kaikilla mahdollisilla keinoilla. Korkeamman luokan prostituoidut toimivat diskreetisti Taipein karaokebaareissa ja yön auki olevissa parturiliikkeissä, mutta betelpähkinätytöt saavat osakseen asiakkaiden syvän pään. Ylipäänsä kirjasta sai vaikutelman, että maa on täynnä college-pudokkaita ja turhautunutta potentiaalia, sillä teoksen nuorista aikuisista suurin osa työskenteli ”luuseriammateissa”. Ei love hotelin vastaanottovirkailijankaan duuni kovin hehkeältä kuulostanut, vaikka Jing-nan pääsi kokemaan sellaisessa ohikiitäviä onnen hetkiä.

Uskontojen rintamalla teos tarjoaa kiinnostavan cocktailin kristinuskoa, buddhalaisuutta ja taolaisuutta. Jing-nan on tyyppi, joka tekee kaikkensa päästäkseen eroon esi-isien henkien lepyttelystä, kun taas hänen ystävissään riittää uushenkisiä suitsukefriikkejä. Taolaisiin elementteihin tutustuminen oli minulle vierainta, enkä täysin sisäistänyt niiden vaikutusta mm. politiikkaan pelkästään tämän dekkarikuvauksen kautta.

Teos tyydytti minua täydellisesti kulttuurin kuvauksena, mutta dekkarin juoni oli kovin viipyilevä ja hidastempoinen. Toisaalta sarjan aloitusosa pohjustaa myöhempiä seikkailuja, ja toivon myöhempien osien nostattavan adrenaliinitasoa hieman korkeammalle. Taiwanin etnisistä ryhmittymistä, lähihistoriasta ja ruokakulttuurista opin kirjasta eniten, mutta en ole vielä tämän kuvauksen innoittamana valmis maistamaan fermentoitua tofua.

Maahaaste etenee nyt kohtaan 163/196: Taiwan.

Ghana, uusi tuttavuus dekkarimaana

Teos: Kwei J. Quartey: Wife of the Gods. (Random House, 2009)

Raskaiden historiallisten järkäleiden jälkeen saavuin kirjahaasteessani virkistävään keitaaseen, kun löysin ghanalais-amerikkalaisen Kwei J. Quarteyn kotimaahansa sijoittuvat dekkarit. En ole ennen tätä tiennyt muista afrikkalaisdekkareista kuin Mma Ramotswe-sarjasta, jolla aloitin tämän haasteen, mutta jota en aio lukea koskaan loppuun.

Kwei J. Quarteyn sarjassa pääasiallinen etsivä on mies, Darko Dawson, joka on töissä Accran keskuspoliisiaseman murhayksikössä. Sarjan aloitusosassa Darko on reilu kolmikymppinen perheenisä, jolla on kotipuolessa monenlaisia huolia. Hänen pojallaan on reikä sydämessä, veli on halvaantunut vyötäröstä alaspäin ja äiti on kadonnut veljen onnettomuuden jälkeen teille tietämättömille. Töitä Darko ja hänen vaimonsa Christine joutuvat tekemään apinanraivolla, koska 6-vuotiaan pojan tuleva sydänleikkaus ei kuulu kansallisen terveydenhuoltojärjestelmän piiriin.

Kirjassa Darko palaa 25 vuoden jälkeen äitinsä kotikonnuille Voltan provinssiin, pohjois-Ghanaan. Siellä asuu edelleen Osewa-täti, jonka luona mies on viettänyt ikimuistoisia lomia lapsena. Reissu herättää hänessä ristiriitaisia tunteita, koska äidin katoamisen jättävät haavat aktivoituvat. Kylässä on murhattu nuori lääketieteen opiskelija Gladys, joka on ollut siellä antamassa HIV-valistusta paikalliselle osana opintojaan. Murhia ei tuolla syrjäisellä alueella tapahdu usein, ja paikallinen poliisi tarvitsee virka-apua pääkaupungista joka saralla.

Teoksen pääteema liittyy Ghanassa tunnettuun kulttuuriseen käytäntöön, eli nuorten tyttöjen vihkimiseen ”jumalille” hyvityksenä suvun muiden jäsenten tekemistä vääryyksistä. Varsinkin pohjoisessa Ghanassa on kyliä, joissa teinityttöjä uhrataan animistisiin temppeleihin, ja tosiasiassa he päätyvät niiden pappien seksileluiksi. Tässä kuvatussa keississä paikallinen pappi menee jo viidennen tytön kanssa naimisiin, eikä vaimoilla ole helppoa poispääsyä järjestelystä varsinkaan, jos he sattuvat uskomaan jumalten kostoon.

Kaiken kaikkiaan dekkari on hyväntuulinen ja rempseä, vaikka siinä käsitellään syviä yhteiskunnallisia epäoikeudenmukaisuuksia. Kirjan naiset alkavat tosin olla hyvin tietoisia oikeuksistaan, ja muutos sukupuolten välisissä suhteissa on saavuttanut jo syrjäkylätkin. Ironista kyllä, liikkeellä on myös koulutettuja ihmisiä, jotka puolustavat trokosi-käytäntöä kansalaisjärjestötasolla, ja haluavat tyttöjen uhraamisen jatkuvan postkoloniaalina vastarintana. Ylipäänsä Quartey maalaa kuvaa yhteiskunnasta, joka on hyvin järjestäytynyt ja jossa vallitsee jonkun tason perusluottamus instituutioihin.

Wife of the Gods osoittautui lukuhaasteeni viihteellisemmistä afrikkalaiskirjoista toistaiseksi kiinnostavimmaksi, ja ilahduin huomatessani, että dekkareita on julkaistu tämän debyyttiteoksen jälkeen neljä lisää. Lukisin mielelläni koko sarjan läpi, ja näkisin mielelläni sarjan myös suomennettuna, sillä ainakaan tämä sarjan aloitus ei ollut liian höttöinen, kuten esimerkiksi Mma Ramotswe-teokset ovat.

Maahaaste on nyt kohdassa 87/196: Ghana.

Täsmätrilleri tyhjään pesään

Teos: Camilla Grebe: Horros (Gummerus, 2019)

Käännös: Sari Kumpulainen

Kirjablogien naistenviikko alkaa olla jo puolessa välissä, eikä ainakaan täällä päässä ole ollut vaikeuksia löytää haasteeseen sopivaa luettavaa. Viimeksi eilen ulkoilin BookBeatin seurassa samassa lehtimajassa kuin eilen, ja onnistuin saattamaan loppuun erittäin koukuttavan dekkarin Camilla Grebeltä.

Grebe on julkaissut nyt kolme itsenäistä dekkaria, jotka kuitenkin muodostavat sarjan. Ennen tätä hän on kirjoittanut Venäjä-aiheisia teoksia kirjoittajaparinsa Paul Leander-Engströmin kanssa, mutta näistä teoksista en tiennyt mitään ennen bestsellerteosten julkaisua. Mistään untuvikosta ei tosiaankaan ole kyse tekstin tuottajana, vaan kaikki kolme teosta ovat olleet hämmentävän loppuun hiottuja ja moniulotteisia.

Horroksessa seurataan nuorten aikuisten sekaantumista huumekauppaan Tukholman eri lähiöissä ja sen keskustassa. Keissin päätutkijana on edellisistäkin teoksista tuttu Manfred, viisikymppinen poliisimies, joka on parisuhdehistoriassaan toisella kierroksella. Manfredin elämään kuuluu kauheita, perheen on kohdannut suuri onnettomuus, ja siitä huolimatta hän sinnittelee töissä, koska ei voi muutenkaan käsitellä järkytystään. Manfred oli aiemmissa teoksissa vain sivuroolissa, mutta edellisistä teoksista tutut Malin ja ”noita-Hanne” pääsevät myös hommiin. ”Noita-Hannen” muistisairaus on tosin edennyt sellaiseen pisteeseen, ettei häntä enää voida käyttää kuin satunnaisena konsulttina.

Teoksen maallikoista vahvin kertoja on 18-vuotias Samuel, huumeisiin sortunut lukiolaispoika, joka ei ole aikoihin jaksanut käydä koulussa. Samuel tulee uskovasta kodista, ja hänen yksinhuoltajaäitinsä Pernilla on liian aktiivinen paikallisessa vapaakirkossa. Kun Samuel jää kotona kiinni valkoisten pulveripussien hallussapidosta, äiti heittää pojan pihalle, ja siitä alkaa hänen kujanjuoksunsa. Tukholman alueelle hän ei voi jäädä, joten hän lähtee etsimään turvapaikkaa rannikon turistialueelle.

Huumekaupan lisäksi teos käsittelee omaishoitajien asemaa, ja näkökulma aiheeseen on kieltämättä riipivän kekseliäs. Ruotsalaisessa yhteiskunnassa alipalkattujen henkilökohtaisten avustajien kierto työmarkkinoilla on varmasti vielä nopeampaa kuin Suomessa, ja pysyvän tällaisen saaminen omaishoitajan tueksi on kiven takana. Grebe tuntee myös hyvin netin omaishoitajien vertaistukipalstat, ja keinotodellisuudet, joita virtuaalinen empatia väistämättä luo. Manfredin vaimo liittyy lapsensa onnettomuuden jälkeen tällaiselle palstalle, ja löytää sieltä lainalaisuuksia, jotka eivät kestäisi päivänvaloa foorumien ulkopuolella.

Pystyin samastumaan ICA:n kassa-Pernillan hätään kokonaisvaltaisesti, ja koin hänen rimpuilunsa aikuisen pojan peräänkatsojana kovin läheisenä. Uskon, että kirja kolahtaa eniten sellaisiin lukijoihin, joilla on kotona teinejä tai nuoria aikuisia. Kyllähän kirjaa lukiessa pääsi itku parikin kertaa, koska Samuelin viestit äidille tuntuivat niin realistisilta ja omakohtaisilta. Sekin hämmensi, että minulla on yhdessä romaanintekeleessäni isätön teinipoika nimeltä Samuel, jossa on samoja piirteitä tämän pojan kanssa, mutta jonka äiti on tunnustuksellinen ateisti.

Greben kolme hittikirjaa ovat loistavia siksi, että ne erottautuvat selkeästi toisistaan. Edellisessä teoksessa Lemmikki liikuttiin toivonsa menettäneessä teollisuuskylässä, ensimmäisessä osassa Tukholman ytimessä ja tässä kolmannessa lähiömaisemassa ja rikkaiden veneilyidyllissä. Tässäkin kirjassa tehtiin teräviä huomioita luokkaeroista, esimerkiksi ruoan muodossa. ICA:n kassat pääsevät tutkailemaan rannikon rikkaidenrannan lähikauppaa, josta saa ostaa lähinnä hummusta sisältäviä valmisaterioita, ja joissa ynseät myyjät pukeutuvat pellavaisiin esiliinoihin nostattaakseen putiikin profiilia. Vegaanibuumi jakaa kansaa myös naapurimaassa, ja ehkä myös siihen kohdistuva kritiikki on äänekkäämpää. (Tämä ei ole ainoa ruotsalaisteos, jossa kaivataan kunnon kotiruokaa ja perinteisiä makuja.)

Jännityksen ja raakuuden skaalalla reittaisin teoksen hieman vähemmän ahdistavaksi kuin Lemmikki, mutta kyllä tähän julmuuksia mahtuu keskivertodekkaria enemmän, vaikka muu tematiikka on humaania ja psykologista. Poliisityön osuus kerronnassa on ”lagom”, mutta teos ei onneksi vajoa teknisen tutkinnan yksityiskohtiin. Jälkikäteen kirjasta jäi käteen terävä yhteiskunnallisten ilmiöiden käsittely, joka varmasti herättää keskustelua myös kirjallisen todellisuuden ulkopuolella. Itse en ainakaan ole tullut ajatelleeksi netin vertaistuen varjopuolia, ja siitä näkökulmasta Grebe todella antoi varoittavia esimerkkejä.

Luottokirjailijan uusi aluevalloitus

Teos: Sujata Massey: Murha Bombayssa (Gummerus, 2019)

Käännös: Maija Heikinheimo

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Edellisen postauksen Japanista hyppäämme 1920-luvun Bombayhin Japanin-kuvauksesta tutun kirjailijan, Sujata Masseyn kyydissä. Massey oli luottokirjailijani 2000-luvun alun ruuhkavuosina, jolloin Rei Shimura lupasi täydellistä irtiottoa omista murheista.

Perveen Mistry on tuotteliaan dekkarikirjailijan uusi hahmo, jonka kautta intialaistaustainen Massey sukeltaa oman maanosansa historiaan. Sarja sijoittuu Bombayn kasvavaan unelmakaupunkiin, jossa jo 1920-luvulla oli varsin kosmopoliitti ja moderni meininki. Perveen on nuori parsivähemmistöön kuuluva asianajaja, joka työskentelee isänsä lakitoimistossa. Mistryn perhe kuuluu varakkaaseen rakentajasukuun, jossa myös naisten koulutusta arvostetaan. Aika paljon kirjassa keskitytään myös kertomaan parsien eli zarathustralaisten historiasta ja uskonnollisista tavoista.

Perveenin ensimmäinen rikostapaus liittyy muslimiperheeseen, jossa kolme vaimoa ovat menettäneet aviomiehen. Rouvat Razia, Zakina ja Mumtaz elävät perinteisessä zenanassa, eli eristyksessä ulkomaailmasta. Perveen on palkattu hoitamaan leskien perintöasioita, mutta samalla naisten asianhoitaja herra Mukri murhataan ja naiset ovat pakotettuja kohtaamaan virkavallan. Perheen raha-asioihin liittyy hankalia sotkuja, ja osa Perveenin työstä on naisten valistamista heidän laillisista oikeuksistaan. Kahta vaimoista on myös pystytty höynäyttämään, koska he ovat lukutaidottomia ja ovat allekirjoittaneet sopimuksia, joiden sisällöistä heillä ei ole ollut ymmärrystä.

Iso osa kirjasta kartoittaa Perveenin nuoruutta, epäonnistunutta avioliittoa ja sydänsuruja. Tämä oli hyvinkin kiinnostavaa, mutta osa dekkarien ystävistä saattaa pitää tätä sivupolkua liian pitkälliseltä. Toisaalta henkilöhistorian kartoitus pohjustaa myöhempiä osia, sillä suurella todennäköisyydellä menneisyyden varjot tulevat kummittelemaan myöhemmin. Avioliittodraaman kautta kirjassa muutetaan Kalkuttaan, toiseen metropoliin, jossa meininki on erilaista kuin Bombayssa. Idässä Perveeniä pidetään huikentelevaisena ilolintuna, vaikka hän onkin kunnollinen perhetyttö.

Kirja keskittyy vahvasti naisten asemaan, ja se vertailee muslimien ja parsien tilannetta vähemmistöinä. Vaikka parsit tunnetaan edistysmielisenä vähemmistönä, myös heidän kulttuuriinsa on kuulunut naisten syrjintä, muun muassa kuukautisten aikaisen eristämisen muodossa. Perveen joutuu järkytyksekseen kokemaan tuon käytänteen anoppilassa, mikä vaikuttaa naisen mielenterveyteen musertavalla tavalla. Minulle musliminaisten aseman analyysi oli kotoisan tuttua tematiikkaa, mutta parseista opin paljon uutta ja olin oppimastani yllättynyt.

Dekkariksi Murha Bombayssa on runsaan rönsyilevä, mutta ei ajankuvassaan yhtään kalpene vastaavien historiallisten eurooppalaisdekkareiden kanssa. Pidin kirjasta vähintään yhtä paljon kuin olen pitänyt Virpi Hämeen-Anttilan Berliini-kuvauksista Karl Axel Björk-sarjassa. Kiinnostavinta kirjassa on se, että Massey on saanut inspiraation teokseensa Intian ensimmäisen lakinaisen, Cornelia Sorabjin (1866-1954) elämäntarinasta. Verrattuna Rei Shimura-sarjaan, joka keskittyi Japanin nykyisyyteen ja oli aika viihteellinen, tämä uusi sarja tuntuu paremmin taustoitetulta ja vakavammalta.

Koen myös, että kirja tarjoaa paljon sekä Intiaa hyvin tunteville että ummikoille. Massey osaa pohjustaa kulttuurisen kertomuksensa niin, ettei se tunnu liian opettavaiselta. Kovin paljon Intiaan sijoittuvia dekkareita en ole lukenut, mutta ainakin innostuin tästä enemmän kuin Tarquin Hallin Vish Puri-dekkareista, jotka eivät ole huonoja, mutta samalla tavalla leppoisia kuin Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe-teokset. Tässä kirjassa lukija joutuu pinnistelemään enemmän rikoksen ratkaisun ja muun juonen pyörityksen vuoksi. Tämä ei siis ole puhdasta aivot narikkaan-viihdettä, mutta oppimisen ohella lukija saa myös aistillisen luksusmatkan historialliseen Intiaan.

Taistelu antiikin Helenasta

Teos: Anna Ekberg: Salattu nainen (Minerva, 2019)

Käännös: Katarina Luoma

Louise on nainen, joka on aloittanut keski-iässä uuden elämän kahvilanpitäjänä Christiansön pienellä saarella Itämerellä, lähellä Bornholmia. Hänen elämäänsä valaisee kirjailijamies Joachim, joka yhtä lailla on halunnut jättää taakseen Kööpenhaminan kulttuuripiirit ja keskittyä olennaiseen luonnon ja meren keskellä.

Pariskunta on elänyt idyllissään parisen vuotta, kun Louise haetaan poliisin kuulusteluihin taustastaan ja identiteetistään. Naista epäillään identiteettivarkaudesta, ja hänen aviomieskin kaipaa häntä. Oikeassa elämässä hän onkin Helene, laivanvarustamon rikas perijätär, jolla on kaksi pientä lasta. On ilmeistä, että hänelle on tapahtunut jotain niin traagista, mikä on laukaissut hänessä muistinmenetyksen, mutta kuinka hän on päätynyt kaukaiselle saarelle kööpenhaminalaisen prostituoidun papereilla?

Tämän voi kirjan juonesta paljastaa, koska asetelma on selvä jo ensimmäisessä kappaleessa. Anna Ekberg on pseudonymi, jonka takaa kaksi jo tunnettua tanskalaista dekkaristia kirjoittavat, ja luin jo heidän esikoisensa Uskottu nainen. Molemmat teokset ovat järkäleitä, mutta innostuin Uskotun naisen arkkitehtuurinäkökulmasta, koska pidän tanskalaisten käsityksistä asumisesta. Tässä kirjassa vahva teema on laivanvarustusbisnes, joka ei sytyttänyt minua samalla tavalla, koska kirjan kuvaama maailma on arvoiltaan kovaa ja armotonta. Juonessa on kohtuukiinnostava kytkös toiseen maailmansotaan ja natsismiin, mutta se jää yleisen psykologisoinnin lapsipuoleksi. Helenen mielentilaa tutkitaan pitkällisesti, ja se tuntui jo liian monesta dekkarista tutulta. Varsinkin psykologiset/psykiatriset osuudet olivat jaarittelevia ja tuntui, että kirjailijat olivat lainanneet paljon alan oppikirjoista.

Miesten taistelu muistin menettäneestä Helenestä menee paikoitellen saippuaoopperan puolelle, tosin kirjailijat huomioivat tämän (itse)ironisesti. Viittauksia antiikin Kreikan tragedioihin myös viljellään. Aviomies Edmund on klassinen nilkki, kun taas Joachim on pyyteettömästi rakastunut naisystäväänsä. Helene itse on sekaisin kuin seinäkello tunteistaan ja sitoumuksistaan, ja tuntuisi tarvitsevan etäisyyttä molemmasta miehestä selvittääkseen päätään ja viime vuosien tapahtumia.

Kirjaan mahtuu myös silmitöntä raakuutta, joka kytkeytyy seksibisneksiin. Onneksi näiden osuus oli kuitenkin vähäisempi, kun kirjan draama keskittyi elävien ihmisten monimutkaisiin suhteisiin. Suhdesoppa oli minulle liian täynnä kitkeriä sattumia, mutta olisin voinut viettää enemmän aikaa alkuasetelman idyllisellä saarella.

Tekstistä näkee kyllä, että se on ammattikirjailijoiden jälkeä, mutta olin havaitsevinani siinä jopa kaavamaista draaman kaarta, ikään kuin olisi olemassa jännityksen algoritmi, jota seuraamalla rahavirrat aukeavat. Varmasti olen lukenut paljon huonompiakin dekkareita, joissa esimerkiksi umpiseksistinen äijäpoliisihahmo toistaa itseään kahdessakymmenessä osassa. Salattu nainen ei ole poliisivetoinen, ja itse rikostutkinta jää siinä minimaaliseksi psykologisen jännityksen dominoidessa juonta. Kirja kertoo myös jotain Tanskan historiasta, mikä on sen ehdoton plussa. Kuitenkaan en ole varma, muistanko teoksesta paljoa ensi vuonna – ja näin on käynyt myös Uskotulle naiselle.

Ainakin toivon, ettei tämän kaksikon seuraava teos pidä nimessään sisällä sanaa ”nainen”, sillä triptyykki olisi jo liikaa.