Lapsikauppaa ostarin takana

Teos: Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa (S&S, 2020)

Suomennos: Kaisa Kattelus

Äänikirjan lukija: Anssi Virmavirta

Eilen oli puuduttavan yksitoikkoinen päivä virkkaustöiden päättelyn parissa, mutta sainpa tutustua ensi kertaa Kate Atkinsonin Jackson Brodie-dekkarien maailmaan. Atkinsonilta olen lukenut ainakin pari kirjaa aiemmin, mutta teosten maailma on tuntunut hieman liian runsaalta. Näistä dekkareista olen toki kuullut suitsutusta, mutta täytyy myöntää, että ryhdyin niihin siksi, etten löytänyt Ellibsin niukasta äänikirjatarjonnasta muutakaan. Ilman varausta kun sieltä ei tunnu saavan lainattua paljoa muuta kuin Jutta Gustafsbergin koottuja viisauksia.

Luen sarjaa totaalisen väärässä järjestyksessä, mutta se ei haitannut ymmärrystä. Teos sijoittuu Leedsin kaupunkiin, jossa eläkkeelle jäänyt poliisi Tracy on ottanut uuden duunin ostoskeskuksen vartijana. Tracy on rekkalesboksi tituleerattu, hieman kömpelö ja romuluinen noin kuusikymppinen ikisinkku, joka on juuri vapautunut pitkästä vanhempiensa huoltovastuusta. Äitiys on aina ollut hänen suuri haaveensa, vaikka kumppania haaveen tavoittamiseksi ei ole löytynytkään. Poliisina hänen heikko kohtansa on liittynyt lasten kokemiin kauheuksiin, ja liian usein hän löytää itsensä ajattelemasta fasistisia ajatuksia, kun lapsia on pelastettu ilotaloista ja narkkiluolista.

Atkinsonin Leeds on rosoinen, sosiaalisista ongelmista kärsivä kaupunki, jossa vanhoihin tehtaisiin on rakennettu kylpylöitä ja loft-asuntoja keskituloisille. Ympäröivä Yorkshiren maaseutu tarjoaa National Trustin sponsoroimia viikonloppulomia tylsistyneille keski-ikäisille, mutta peuroja pursuavien puuhamaiden ulkopuolella on maailma, jossa lapsen voi ostaa tämän narkomaaniäidiltä sopuhintaan. Tällaisesta tilanteesta Tracy löytää itsensä, kun nelivuotias Courtney tulee naisen elämään.

Romaanissa vieraillaan Tracyn nuoruudessa 70-luvulla, kun tämä on vasta harjoittelemassa poliisin ammattiin. Tuolloin kaltoin kohdeltujen lasten ostaminen oli yleisempää, ja kaupungin sosiaalitoimella oli rooli jälkien peittäjänä. Erityisen ristiriitainen ja herkullinen hahmo oli lastensuojelun sosiaalityöntekijä Linda Pallister, jonka biodynaamisesta vaihtoehtoelämästä Atkinson repii kunnon naurut.

Jackson Brody ilmaantuu kaupunkiin salapoliisina, joka on saanut toimeksiannon uusiseelantilaiselta naisasiakkaalta. Tämä etsii biologisia vanhempiaan Leedsin seudulta, ja poliisi-Tracyn yhteystiedot löytyvät keissin papereista. Brody yrittää tavoittaa Tracyä, mutta tämä on karannut teille tietämättömille banaaneja suurkuluttavan nälkäisen lapsen kanssa.

Brody itse adoptoi kaltoin kohdellun borderterrierin, jonka seurassa elämä tuntuu asteen merkityksellisemmältä. Hän on viettänyt viimeiset puoli vuotta majoittuen persoonattomissa tienvarsien Best Western ja Travelodge-hotelleissa. Koiran kanssa hän päätyy köyhän lapsuutensa ainoan merenrantaloman maisemiin, ja vaihtaa rutiiniaan yöpyen pikkusievässä ja sääntökylttejä viljelevässä bed and breakfastissa. Täällä huoneet pursuavat pelottavia posliininukkeja, jotka tunkevat luiset lonkeronsa Jacksonin uniin.

Kirja tuntui yhtä symbolisesti rikkaalta kuin Atkinsonin aiemmatkin teokset, ja poliittista lähihistoriaa käydään läpi runsaasti. Sen toinen juonen käänne liittyy poliisisarjojen tuotannon maailmaan, ja hieman epäluotettavaksi kertojaksi nousee sarjan kasikymppinen veteraaninäyttelijä Tilly, joka ei alkavan muistisairauden vuoksi enää hallitse kunnolla vuorosanojaan. Eläydyin antaumuksella Tillyn osuuksiin, joiden tajunnanvirran Anssi Virmavirta tavoitti lukijana ilmiömäisesti.

Onneksi Ellibsistä löytyi toinenkin vapaa sarjan osa, joten viikonloppuni jatkuu näissä jokseenkin vinksahtaneissa tunnelmissa. Myös sarjan aiemmassa osassa lapsilla ja nuorilla on poikkeuksellisen suuri rooli henkilögalleriassa.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, jotka kokevat väsymystä perusdekkarien maailmassa. Atkinsonilla on takanaan pitkä ura ns. taideproosan luojana, mutta tässä teoksessa hän osoittaa olevansa hyvin kärryillä myös arkisista, yhteiskunnallisista ongelmista ja ilmiöistä. Tekstin tyylilaji on rönsyilevän jutusteleva, ja teos ehkä vaatii tämän vuoksi enemmän keskittymistä kuin vaikka Tukholman saaristoon sijoittuva, lineaarisesti etenevä skandidekkari, mutta vaivannäkö tuntui sen arvoiselta.

Tammilehdon tummemmalta laidalta

Teos: Tommi Laiho: Uhanalaiset (Myllylahti, 2021)

Viime aikoina ADHD-puoli itsessäni on suosinut äänikirjaa painetun tekstin sijaan, ja osasyynä tähän on ollut myös korona. Näin ollen lukupinoa on kertynyt jopa niistä vähäisistä arviokappaleista, joiden saaminen ilahduttaa aina.

Tommi Laihon esikoisteos Uhanalaiset oli minulla työn alla yli kuukauden, vaikka kyseessä on varsin vetävä ja napakka dekkari. Kirjassa seikkaillaan nykyajan Itä-Helsingissä, metrolinjan varrella Kulosaaresta Myllypuroon. Yksi keskeinen tapahtumapaikka on anonyymin hyväntekijän aikaansaama, vastikään istutettu tammilehto, jonka symboliikka pääsee myös onnistuneisiin kirjan kansiin. Toinen tärkeä paikka on Kulosaaren siirtolapuutarha, jossa rikosjuonta vatvotaan moniäänisesti.

Teoksen päähenkilö on Karita Haapakorpi, keski-ikäinen leskeksi jäänyt rikoskomisario, jonka ainoa, jo täysikäinen poika Viljami on ajautunut pahoihin porukoihin. Äiti ja poika eivät ole nähneet toisiaan kahteen vuoteen, ja Karita kuulee pojastaan lähinnä kummitäti Aminan kautta, jolla on tähän hatara yhteys. Amina on somalitaustainen nuorisopsykiatri, joka on välillä työskennellyt myös poliisin profiloijana. Karita tarvitsee ystävänsä tukea usein myös lääketieteellisesti, sillä hän kärsii vaikeasta paniikkihäiriöstä.

Huoli mahdollisesta rikosaallosta nousee Myllypuron selviytymisasemalla, jossa Amina kohtaa nuoren Ganjaksi kutsutun maahanmuuttajamiehen, jolla on ollut itsetuhoista oireilua. Ganja on saanut itsemurhaan kannustavia viestejä tuntemattomalta taholta, ja samaan aikaan paljastuu muitakin tapauksia, joissa kuolinsyy on epäilyttävä. Muutenkin Itä-Helsingin itsemurhatilastot alkavat osoittaa hälyttäviä merkkejä.

Kaksikon tueksi saapuu Karitan siskon mökkinaapuri siirtolapuutarhasta, tilastotieteilijä-Juha, joka on ottanut aikalisää omistautumalla istutuksilleen. Kolmikko kohtaa pohtimaan itsemurhien suman todennäköisyyksiä vapaa-ajallaan nautinnollisille piknikeille, ja pian Aminan ja Juhan välille syttyy kipinä. Monikulttuurinen suhde ei ole tarinan keskiössä, mutta antaa sille omat mausteensa.

Nuorisokulttuurin ja Itä-Helsingin puheenparren kuvaus tuntuu kirjassa autenttiselta, mutta paikkoja kuvataan ulkopaikkakuntalaisen oloisella pikkutarkkuudella.

Kirjasta on jo tekeillä TV-sarja, ja koinkin kerronnan runsaan visuaaliseksi. Pääasiallinen murha, jota tässä kuvataan, tulee olemaan karmivaa nähtävää ruudulla, mutta ei tässä kuitenkaan mässäillä kauhuefekteillä. Paikoitellen koin Laihon kirjoitustyylin jopa piirun verran liian yhteiskunnallisen pohdiskelevaksi, varsinkin, kun käsiteltiin median roolia moraalipaniikin levittäjänä.

Voisin lukea Karitan ja Aminan seikkailuista toisenkin osan. Jos tämä on sarjan aloitusosa, oli hyväkin, ettei päähenkilöiden taustoista vielä paljastettu kaikkea. Minua jäi esimerkiksi askarruttamaan, miksi Amina tuntui olevan niin yksin maailmassa, ja mitä hän oli tehnyt raivatakseen itselleen oman tilan, jossa somalikulttuuri ei näyttänyt määrittelevän paljoakaan hänen valintojaan. Afrikassa hän oli reissaillut, mutta kirjassa ei kerrottu, missä merkeissä.

Koska luin kirjaa hitaasti, jouduin kertaamaan alkupuolen tapahtumia moneen otteeseen, ja muutenkin rikosjuoni pysyi loppuun saakka yllätyksellisenä.

Kiitos Myllylahdelle kirjayllätyksestä. Pidän Kimmo Kivilahden suunnittelemasta raikkaasta kansidesignista paljonkin, ja olisin bongannut sen tyypillisempien dekkarikansien keskeltä kirjakaupassa.

Perhe kylmän sodan jakolinjoilla

Teos: Gustaf Skördeman: Geiger (Minerva, 2021)

Suomennos: Minerva Luoma

Äänikirjan lukija: Elina Ylisuvanto

Nyt tuli eteen sellainen dekkari/poliittinen trilleri, etten ole aivan varma, mitä olenkaan lukenut. Teos sijoittuu oman lapsuuteni ja nuoruuteni aikaan, ja siinä on paljon tuttuja elementtejä (tyyliin politisoitu lapsuus), mutta vaikka olen elänyt tuota aikaa ja ollut kiinnostunut sen poliittisista uudelleentulkinnoista, en olisi osannut kuvitella Geigerin tapahtumahorisonttia omin avuin.

Teoksessa eletään Brommassa, Tukholman eliittialueella, funktionalistisessa mallitalossa, joka on ollut monien villien juhlien tapahtumapaikka. Bromanin perheen keski-ikäiset tyttäret Lotta ja Malin ovat saaneet aikanaan kasvaa maansa poliittisen ja kulttuurisen kerman keskellä, ja kaikki on heille järjestynyt vimpan päälle. Isoisä Stellan on aikanaan ollut suuri TV-tähti, ja äiti Agneta on pystynyt keskittymään seurapiireihin ja perheeseensä miehen satumaisilla tuloilla.

Sara on seksuaalirikollisiin ja seksibisneksiin keskittyvä poliisi, joka sattuu olemaan vuorossa Brommassa, kun Stellan-setä löytyy ammuttuna lukunurkkauksestaan. Samaan syssyyn todetaan, että vaimo Agneta on kadonnut, mikä saattaa viitata laajempaan rikosvyyhteen. Mutta kuka on halunnut tappaa koko kansan rakastaman mediapersoonan, jolla ei tunnu olevan suurempia skandaaleja takanaan?

Sara itse on viettänyt lapsuuttaan Lotan ja Malinin seurassa, koska tämän äiti oli perheen siivooja. Vasemmistolaisille Bromaneille on tärkeää, että lapset tutustuvat myös työläisperheiden lapsiin, ja Agneta on pitänyt Saraa melkein kuin omana tyttärenään. Tyttöjen tiet ovat myöhemmin erkaneet, mutta silti Saraa kauhistuttaa kohdata aiempi hyväntekijänsä murhattuna.

Keitä nämä tyypit sitten lopulta ovat, ja mikä on motivoinut heitä tekemään valintojaan?

Tämä on sen tyyppinen dekkari, joka paljastaa puolet asetelmasta, ja murhaajankin, jo alkumetreillä, mutta elementtien yhtymäkohdat toisiinsa selkenevät vasta lopussa. Geiger on koodi – ja salanimi henkilölle, joka pitäisi saada päiviltä, ja salaisen verkoston tyypit toimivat antiikkisin keinoin, kuten lankapuhelinta käyttämällä.

Kirjan perheellä on paljon salaisuuksia, yhteisiä ja kunkin jäsenen omia. Paljon vyyhdestä liittyy Stellan-isän toimiin DDR:n ystävänä 1970-80-luvuilla, mutta tässä ei ole vielä aktivismin koko kirjo. Ja motivoiko heitä äärimmäisiin tekoihin 30-50 vuoden viiveellä pelkkä aate, vai onko taustalla myös henkilökohtaisempaa taakkaa?

Teos operoi paljon takaumilla, ja oli kiinnostavaa seurata varsinkin kommunismin kaatumisen aikaa, jossa Bromaneilla oli, ylläri ylläri, siinäkin näppinsä pelissä Boris Jeltsinin isäntäväkenä. Jeltsiniä kun ei voitu kärrätä silloisen pääministerin vaatimattomaan rivitaloresidenssiin, vaan vierailulle piti saada prameammat puitteet.

Bromman eliittialueella Lotta-tyttären äkillinen kiinnostus jo kuolevaan aatteeseen herättää kummastusta, mutta Lotan poliittisuus lopulta johtaa siihen, että hänestä tulee SIDA:n (Ruotsin kehitysapubyroon) pääjohtaja. Tästä asemasta hän kärkkyy ministerin tuolia, mutta mikään muu ei haittaisi tuota tulevaisuutta niin suuresti kuin isän paljastuminen vieraan vallan agentiksi. Muutenkin murhan tutkiminen johtaa vaarallisille vesille, ja moni saa tutkinnan aikana kokea hämmennystä läheistensä taustojen suhteen.

Suurempi maailmanpoliittinen skenaario paisuttaa juonta edelleen. Ehkä itse olisin pärjännyt ilman terrorismikytkentää, mutta olihan tässä reilut eväät yhteen dekkariin, niin temaattisesti kuin ajallisesti.

Kirjasta tuli mieleen, että olisiko kylmän sodan politiikka ollut sittenkin hurjempaa neutraaliksi oletetussa Ruotsissa kuin suomettuneessa Suomessa, vaikka toki meilläkin oli oma Tiitisen listamme, enemmän ja vähemmän tunnetut DDR:n ystävät. Ihan näin hurjaa tarinaa en osaisi kuvitella Suomen kontekstiin, ja vaikka tämäkin teos on fiktiota, on sen joillain elementeillä oltava todellisuuspohjaa.

Varmaan sekin vaikuttaa teoksen maailmaan, että Ruotsiin pyrki läpi 1900-luvun enemmän itäblokin pakolaisia kuin Suomeen, jota taatusti pidettiin liian ryvettyneenä ja köyhänä pakopaikkana. Kaikki nämä uudet tulokkaat eivät olleet ystäviä keskenään, ja monelle Stellan-sedän kaltainen hahmo on edustanut vihonviimeistä opportunismia.

Stellan-sedässä on potentiaalia päästä kaikkien aikojen painajaisiin, hassuine mediatemppuineen, narsistisine perversioineen ja poliittisin maneereineen. Tosin hänen vaimonsa ei jäänyt lehdelle soittamaan aikaansaannoksissaan.

Pidin tästä kirjasta kaikessa karmeudessaan, ja yritin olla arviossani paljastamatta juonesta liikaa. Teos todennäköisesti ilahduttaa eniten poliittisen lähihistorian ystäviä, vaikka toki se puhuttelee myös silkkana perhedraamana.

Copenhagen Dungeon

Teos: Anna Ekberg ja Thomas Rydahl: Merenneidon kuolema (Minerva, 2021)

Suomennos: Katariina Luoma

Äänikirjan lukija: Raikko Häyrinen

Esiteininä ja teininä yksi mieleenpainuvimpia turistikohteitani oli London Dungeon, interaktiivinen kidutusmuseo, jossa olen vieraillut ainakin kahdesti. Ensi käynti paikassa oli järkytys, koska paikassa vilisi rottia – tosin pleksilasin takana, mutta tarpeeksi uhkaavasti minulle, jolla on siimahäntäfobia. Museo esitteli vankilaelämää ja historiallisia kuritusmuotoja varsin uskottavasti, ja elämys jäi kunnolla ihon alle. Elettiin aikaa, jolloin kaikenlainen historian elävöittäminen oli vielä lapsenkengissään, eikä museoissa kirkuminenkaan ollut tavanomaista. Vierailu perustui kuitenkin yhden kerran shokkiefektiin, enkä muista, että toisella kerralla mikään siellä olisi enää pelottanut niin perusteellisesti.

Jostain syystä muistelin tuota museovierailua lukiessani Anna Ekbergin ja Thomas Rydahlin dekkaria Merenneidon kuolema, ehkä siksi, että myös siinä käydään 1830-luvun kööpenhaminalaisessa vankilassa ja julkisessa mestaustilaisuudessa, joka tuohon aikaan kuului Tanskassa kansanhuveihin. Vaikutelma romaanista ei muuten ollut museomainen, eikä se tuonut mieleen pahinta kaupallista turistikitschiä. Silti se ratsastaa tanskalaisen kansallisikonin muistolla, ja pitää sisällään elementtejä, joista Tanska on globaalisti tunnettu.

Olen lukenut molemmilta dekkaristeilta teoksia, ja varsinkin Rydahlin synkistelevä tyyli on tehnyt minuun vaikutuksen. Ekbergin kirjoissakaan ei ole ollut mitään vikaa, vaikka niissä on selkeästi seurattu jotain menestysdekkarin algoritmiä. Ilolla huomasin, että tässä teoksessa kahden erityylisen kirjoittajan yhteistyö toimii saumattomasti. Mukaan mahtuu sopivasti varjoisten kujien synkkyyttä, mutta myös osuvaa analyysia tuon ajan tanskalaisista mentaliteeteista. Teksti on aistivoimaista tykitystä, jossa kasvavan kaupungin puute, epätoivo ja alamaailman lihallisuus ottavat mittelöä porvarillisista arvoista.

Tarinan taustalla on faktaa satusetä Hans Christian Andersenin elämästä. Miehen elämään mahtui vuosina 1834-5 aika, jolloin hän ei pitänyt päiväkirjaa, vaikka muuten hän oli tunnollinen arjen dokumentoija. Tuo oli myös aikaa, jolloin kirjailijanalku oli laittamassa pillejä pussiin kirjoitettuaan epäonnistuneita näytelmiä, jotka vaiennettiin kuoliaaksi. Tämän jälkeen hän alkoi yleisön kehotuksesta kirjoittaa lapsille – ei siksi, että hän olisi ollut erityisen lapsirakas, vaan siksi, että hän epäili kykyjään vakavamman proosan tuottajana.

Teos keskittyy vuoteen 1834, jolloin Hans Christian on palannut pitkältä Italian-matkalta Kööpenhaminaan. Hän on kiinnostunut siluettien leikkaamisesta, ja käy etsimässä inspiraatiota hahmoilleen huorataloista. Eräässä tällaisessa hän kohtaa nuoren yksinhuoltajaäidin Annan, joka löytyy surmattuna miehen vierailun jälkeisenä yönä. Kirjailijaa epäillään rikoksesta, ja hän joutuu pian tutkintavankeuteen tyrmään, jonka helvetillisyys on tarpeeksi todistamaan herkälle sielulle elämän merkityksettömyydestä.

Olosuhteiden pakosta HC päätyy salapoliisiksi, ja saa rinnalleen uhrin siskon Mollyn, jonka vastuulle on jäänyt siskontyttärensä elätys. Molly pitää Hans Christiania luonnottomana elostelijana, sillä hän ei voi luottaa asiakkaisiin, jotka eivät halua käynnillään seksiä. Tästä huolimatta kaksikko ryhtyy toimiin oikean murhaajan etsimiseksi johtolankanaan oudon hajuinen kaulahuivi, joka löytyi vainajan huoneesta. Noihin aikoihin kaupungissa toimii jo alkeellinen poliisi, mutta tiedetään, ettei sitä suuresti kiinnosta kadunnaisten ahdinko.

Molly päätyy etenemään sosiaalisesti huiman askeleen kirjailijan sepitystaidon ansiosta. HC väärentää lukutaidottomalle naiselle moitteettoman palveluskirjan, jolla tämä pääsee keittiöpiiaksi kuninkaalliseen hoviin.

Olisi epäreilua paljastaa kaikkia juonenkäänteitä, mutta murhat eivät jää yhteen tapaukseen ja motiivit liittyvät tuon ajan käsityksiin sukupuolten moninaisuudesta. Monella tapaa kirjassa sivutaan myös lääketieteen historiaa, lääkärien etiikkaa ja koulutusta.

Hehkutin tätä jo Facebookin dekkariryhmässä, ja huomasin, että siellä esiintyi myös kritiikkiä kirjan ideaa kohtaan. Luulenkin, että kirja kuuluu niihin, jotka jakavat vahvasti mielipiteitä. Merenneidon tarinan lisäksi tässä herätetään tulitikkutytön tarina uuteen uskoon. Voihan tässä olla myös turistimaista kliseillä ratsastamista, mutta itse en kokenut tätä niin. Olen jopa asunut Tanskassa, ja vieraillut Odensessa kaikissa satusetään liittyvissä kohteissa, mutta tästä huolimatta koin oppivani jotain uutta maan historiasta ja historiallisten dekkareiden kirjoittamisesta.

Ainakaan tämä teos ei ollut liian kuiva tai luennoivan faktakeskeinen. Voisin hyvin kuvitella sen kiinnostavan nuorempiakin lukijoita, ja itse ottaisin sen mukaan Kööpenhaminan kaupunkikävelylle.

Virkkuukoukku & dekkari

Teos: Anna Jansson: Katoavat jäljet (Gummerus, 2021)

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Vuoden ensimmäinen arvostelukappale kolahti postiluukusta jo tammikuun alussa, mutta siihen ryhtyminen venyi yli sen virallisen julkaisupäivän. Ruotsin dekkarikuningatar Anna Jansson onkin julkaissut uuden sarjan, joka kertoo örebrolaisesta rikospoliisista Kristoffer Barkista.

Kristoffer on viisikymppinen sinkkumies, jonka ainoa tytär Vera katosi viisi vuotta aiemmin polttariyönään pitkänäperjantaina. Mies on yksityiselämässään omistautunut tyttären löytämiseen elävänä tai kuolleena. Tähän on kulunut pitkä sairausloma, ja homma jatkuu töihin palaamisen jälkeen kaikkena vapaa-aikana. Myös romaanin tapahtuvat alkavat pääsiäisen pyhistä, jolloin Kristoffer alkaa löytää uusia johtolankoja liittyen tyttärensä katoamiseen.

Kristofferilla on myös vakavasti alkoholisoitunut eksä, joka kuormittaa miehen vapaa-aikaa jatkuvine toilailuineen. Tytön äiti on tekemässä hidasta itsemurhaa päihteiden avulla, eivätkä yhteiskunnan tukitoimet riitä tuhon katkaisemiseen. Eksä työllistää poliisia ja sairaalaa ilmiömäisesti, mutta karkaa hoitopaikoistaan heti, kun ensiavun laastari on saatu laitettua. Erityistä huolta on naisen käyttämistä opioidilääkkeistä, joita hän saa eläkkeellä olevalta paikalliselta lääkäriltä ”tiskin alta”.

Saarella, jolla Vera katosi, katosi myös toinen, paikallinen nuori nainen, joka oli osallistunut juhliin. Ja kolmisen vuotta myöhemmin tuli kolmas tapaus, joka mahdollisti tutkintojen jatkamisen. Kristofferin työuralla on turbulenssia jatkuvien virka-aseman väärinkäytösten vuoksi, ja hän saa siirron kevyempiin tehtäviin vakavien rikosten yksiköstä. Ainoa hyvä asia siirrossa on se, että uudessa tehtävässä hän saa taas keskittyä nuorten naisten katoamiskeissiin.

Saaren nykyisyydessä tapahtuu myös monenmoista hämärää. Yksi avainhenkilöistä on nuori Denise, joka on perinyt mökin mummoltaan ja muuttanut saarelle luomaan tekstiilitaidetta. Myös Denise on pian menossa naimisiin, ja huomaa olevansa raskaana suhteessa, joka on kovin tuore. Denisen sulhanen Alfred on neuroottinen kontrollifriikki, joka asentaa tyttöystävänsä puhelimeen seuranta-applikaation. Tämä siksi, että hän uskoo murhaajan olevan edelleen saarella. Denise luottamus poikaystäväänsä ei ole täydellistä, ja suhde alkaa kääntyä kohti sairaalloisuutta.

Enimmäkseen saarella asuu eläkeläisiä, jotka tietävät aivan liikaa kaikkien naapuriensa asioista. Pienen saaren yhteisöllisyyden kuvauksessa oli jotain kyräilevän kulmikasta, eikä Jansson ainakaan sorru tässä liian idylliseen saaristolaisromantiikkaan.

Luontosuhdettakin tässä kuvataan ansiokkaasti, ja oli kiinnostavaa tutustua välillä ruotsalaisen sisävesistön mielenmaisemaan, kun enimmäkseen lukemani dekkarit ovat sijoittuneet meren rannalle, Gotlantiin tai Tukholman saaristoon.

Sarja lähtee suurella todennäköisyydellä seurantaan, sillä teos oli valloittavan ihmisläheinen ja omalla tavallaan myös yhteiskunnallinen. Varsinkin naapurivaltion päihde- ja mielenterveyspolitiikasta se kertoi suorasukaista tarinaa. Asiat tuskin ovat paljoa paremmin mallillaan tälläkään puolella lahtea, mutta ehkä opioidilääkkeiden suurkulutus ei vielä ole täällä keski-ikäisten pikkukaupunkilaisten trendi.

Vaihdoin paperikirjan äänikirjaan virkkuutalkoiden vuoksi. Kuvassa olevan peiton tekoon kuluikin monta äänikirjaa, joista tämä oli helpommin sulateltavasta päästä.

Uusia kotimaisia dekkarituttavuuksia

Teokset: Tuija Lehtinen : Viesti menneisyydestä (Crime Time, 2017)

ja Taina Haahti: Strategi (Crime Time, 2019)

Tuija Lehtinen on näemmä sitten viime kohtaamisen breikannut myös dekkarikirjailijana. Tutustun nyt hänen Erja Revosta kertovan dekkarisarjansa toiseen osaan. Erja Repo on vastikään eläköitynyt helsinkiläispoliisi, joka ei ole täysin onnistunut irrottautumaan työroolistaan. Tässä lukemassani teoksessa hän päätyy auttamaan entistä kollegaansa Kallea ystävän katoamistapauksessa.

Kallen ystävä Olli on kaksikkoa iäkkäämpi eläkeläinen, joka on ollut sotalapsena Ruotsissa aivan pienenä. Kun hän saa asianajotoimistolta kirjeen Ruotsin-perinnöstä, hän kokee tarpeelliseksi matkustaa Uppsalan seudulle Lillemor-nimisen ottoäidin hautajaisiin. Matkaseuraksi hän pyytää mukaan Kallea, ja Kalle suostuu lähtemään pelkän vaihtelun vuoksi.

Paluumatkalla Olli katoaa tanssiravintolasta, ja Kallen huoli on valtava. Miehen hyppääminen yli laidan on varsin epätodennäköistä, joten jonkun on täytynyt haluta tuoreelle perijälle pahaa. Peritty summa ei kuitenkaan ole valtava, eikä Kalle havainnut Lillemorin hyväosaisissa sukulaisissa kaunaa tai kostonhimoa. Olisiko Ollilla muita salaisuuksia, jotka voisivat olla mystisen kolkkauksen takana?

Luin kirjaa suht valppaassa moodissa, ja pidin kyllä sotalapsiteemasta, mutta teos tuntui paikoitellen höttöiseltä. Siinä kuvataan päähenkilöiden kokkailua ja muita lifestyle-asioita antaumuksella, joten cozy crime on ilmeisen osuva genrenimeke. Vertaan kirjaa mm. Pirjo Tuomisen dekkarituotantoon, joka myös on selkeästi suunnattu ikäihmisille. Teoksen tempo ei ollut liian hidas minulle, mutta koin aihepiirin piirun verran liian arkiseksi.

Taina Haahden dekkarin salapoliisihahmo on nelikymppinen Mara Nuutinen, freelancer-journalisti, joka on tehnyt aiemmin uraa sijoitusmaailmassa. Ilmiannettuaan entisen työnantajansa korruptiosotkuja Mara on joutunut tinkimään elintasostaan, ja asuu nyt vaatimattomasti Keravalla. Hän myös kuntoutuu edellisen juttukeikkansa aiheuttamista vammoista, mikä merkitsee, että hän on poikkeuksellisen altis fyysiselle vaaralle.

Teoksessa rikosvyyhti aukeaa, kun eräs vanha nainen Kirkkonummelta ottaa yhteyttä Maraan kuin Hannu Karpoon firmasta, joka puijaa eläkeläisiä epäedullisiin sijoituksiin. East European Star on Itä-Euroopan ekologista kehitystä tukeva yritys, jonka eettinen profiili on harvinaisen lipevästi kirjoitettu. Jutun tekemistä ei yhtään helpota se, että firman toimitusjohtaja on äskettäin kuollut epämääräisessä auto-onnettomuudessa Balkanilla.

Verrattuna Lehtisen teokseen Haahden dekkari on seikkaperäisempi ja vähemmän ”cozy”. Toki sympatiapisteitä kerää Maran siskon koira Hans, jota pikkusisko joutuu kouluttamaan, kun omistaja on kykenemätön sopeutumaan koiratalouteen. Pääpaino kirjassa on sijoitusmaailmassa, ja Haahti kirjoittaa siitä niin vetävästi, että jopa minä (talousasioiden tumpelo) pysyin kyydissä hyvin mukana. Sijoitusneuvojan työn eettiset ulottuvuudet alkoivat kiinnostaa, ja tykkäsin myös Slovenian reissun kuvauksesta.

No, molemmissa teoksissa hössötettiin koiranhoidon ympärillä, ja niissä oli ikäihmisiä keskeisessä roolissa. Suuremmalla todennäköisyydellä palaan Mara Nuutisen kuin Erja Revon seikkailuihin, mutta en vielä sulkenut ovea Revollekaan.

HELMET-haasteessa teokset sopivat kohtaan 14: ”Kirja on osa kirjasarjaa”.

Runollinen murhatarina Huddingesta

Teos: Tom Malmquist: Ilma joka meitä ympäröi (S&S, 2020)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Tukholmalainen runoilija Tom Malmquist tunnetaan ehkä paremmin tunteita herättävästä autofiktiostaan kuin runoistaan, sillä neljä vuotta sitten hän julkaisi koskettavan teoksen vaimonsa Karinin syöpäkuolemasta, joka tapahtui, kun hän oli viimeisillään raskaana.

Karinin vielä eläessä Malmquistilla oli työn alla rikoskirja, joka liittyi hänen lapsuudenmaisemaansa 1990-luvun Huddingen lähiössä. Projekti jäi kesken haastavan perhetilanteen vuoksi, mutta hän palasi siihen siinä vaiheessa, kun Livia-tytär meni päiväkotiin ja Tom pysty aloittamaan päätoimisen kirjoittamisen jälleen.

Uskoisin, että Ruotsissa Malmquistin tarina on tuttu niillekin, jotka eivät ole lukeneet hänen kirjojaan. Sen sijaan se suomalainen lukija, joka lähestyy tätä teosta puskista, voi joutua hämmennyksen valtaan kirjan asetelmasta. Karin on kirjassa edelleen merkittävänä voimana, vaikka itse tragediaan ei enää viitata. Samoin merkittävä henkilö on Tomin vastikään syöpään kuollut isä, jota muistellaan Huddingen kävelyjen kautta.

Kirjan aiheen Malmquist sai lehtileikkeestä, jonka hän tempaisi vanhoja kahvikuppeja peittäneestä sanomalehtikääreestä. Tuo kuppilaatikko oli risteillyt käyttämättömänä ullakolta toiselle, kunnes Karin tahtoi ekologisista syistä rumat posliinikupit syntymäpäivilleen. Uutinen v. 1991 Huddingessa tapahtuneesta ”luolamurhasta” innoitti Malmquistia enemmän kuin kahvitarjoilun suunnittelu.

Huddingessa murhattiin yksinäinen nuori postin jakelukeskuksen työmies Mikael K. , jolla oli mielenterveysongelmia. Tom oli tuolloin vasta 13-vuotias, Mikael K. 29-vuotias. Eri ikäpolven edustajina heillä ei todennäköisesti ollut kosketuspintaa, mutta Tomia kiinnostaa syrjään jääneen yksinäisen miehen sielunmaisema.

Ensimmäisenä tarinassa silmään pistää suomalaisten nimien runsaus. Niitä näkyy mm. paikallislehden urheilu-uutisissa. Pian kerrotaan myös, että Mikaelin äiti oli suomalainen ensimmäisen polven muuttaja, Viipurin evakkoja. Myös Tom itse kiinnostuu sukututkimuksesta, ja saa tietää, että omaa hyvin kaukaisia juuria Hämeeseen. Myös tämä innoittaa jatkamaan, sillä löytöjen kautta Malmquist kokee suurempaa yhteyttä Mikaeliin.

Toisena jää mieleen Ruotsin postin historiaan perehtyminen. Malmquist oikein alleviivaa Mikaelin ammattia postinlajittelijana katoavana muinaisjäänteenä. Hän kävi töissä Tukholman keskustassa sijainneessa suuressa postinlajittelukeskuksessa, joka edusti postihistorian loisteliainta aikaa. Mikaelin entisten työkavereiden haastatteluista paljastuu vanhainaikaista ammattiylpeyttä, mikä johtuu arvostuksen tunteesta.

Tarina on rakenteeltaan ”jutusteleva” ja hajanainen, enkä ainakaan itse pysynyt siinä täysin mukana ensi kuulemalla. Murhamysteerio menee tässä enemmän true crimen kuin dekkarin osastolle. Kovin jännittäväksi en luolamurhan saagaa kuvailisi, tai tarinan rakenne on sen verran rönsyilevä, että itse rikosjuonessa kiinni pysyminen vaatii lukijalta pinnistelyä.

Ehkä eniten teos kertookin työkyvyn palauttamisesta vaikean kriisin jälkeen. Myös 90-luvun alun ruotsalaisen kansankodin ja lähiömaiseman kuvaus on herkullista. Tietääkseni en ole koskaan käynyt Huddingessa, mutta teosta voisi pitää myös matkaoppaana sen eri historiallisiin kerrostumiin.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 20: ”Kirjassa on ammatti, jota ei ole tai joka on harvinainen”. Postin lajittelijan ammatti nyt ei vielä ole täysin kadonnut, mutta kirjailijan tapa kuvata postin työtä tekee ammatista harvinaisen kuuloisen.

Kovan onnen kampaamossa

Leslie Pearse: Stolen (Penguin, 2010)

On aika kurkata lukemattomien painettujen kirjojen kasaan. Tällä hetkellä niitä on residenssissäni vain kymmeniä, joista uudempia löytöjä ehkä vain muutama. Tällä kertaa arpa osui kierrätyskirjaan, jonka olen napannut vain siksi, että takakannessa mainitaan Brighton – tuo riemukas, syntinen ja trendikäs rannikkokaupunki, jossa olen viihtynyt teininä.

Lesley Pearse on minulle uppo-outo kirjailijanimi, ja löytämäni teoksen kannet viittasivat kepeään viihteeseen. Kirja pääsi kuitenkin yllättämään, eli vietin sen parissa intensiivisiä hetkiä. Kyseessä on ihan kelpo dekkari, mutta sen voi luokitella myös psykologiseksi trilleriksi, tosin kovin toiminnalliseksi sellaiseksi. Minua tämä kirja jännitti enemmän kuin viimeksi lukemani Harriet Tycen teos, joten taisin koukuttua kunnolla.

Kirjassa seurataan kahden alle kolmikymppisen kampaajanaisen ystävyyttä muutaman vuoden ajan. Dale ja Lotte ovat olleet pitkään kämppiksiä luksusristeilyaluksella, jolla he ovat palvelleet rikkaita vanhempia rouvia. Elämä laivalla on ollut railakasta, mutta kaikelle on aikansa. Naiset ovat oppineet ulkoa Etelä-Amerikan ja Karibian alueen satamat, niiden baarit ja kliseisimmät turistikohteet, mutta työ ei lupaa suurta ammatillista tai palkkakehitystä.

Teoksessa Englannin kanaalista löytyy muistinsa menettänyt nuori nainen, joka on äskettäin synnyttänyt lapsen. Lehtijuttujen pohjalta Dalella on syytä epäillä, että nainen voisi olla Lotte. Englantiin palattuaan Lotte ei ole yli vuoteen antanut kuulla pihaustakaan itsestään. Tilanne hämmentää siksikin, että Dale työskentelee nyt Brightonin lähistöllä, josta Lotte on kotoisin ja jonne hänen oli tarkoitus palata reissun jälkeen.

Naiset tutustuvat toisiinsa uudelleen sairaalassa, jossa Lotte yrittää vaivalloisesti palauttaa kadotettua minuuttaan pienistä sirpaleista. Sairaalan kirjoihin hänellä ei ole kirjattu lähiomaisia, mutta brightonilainen homopari Simon ja Clark lupaavat huolehtia hänestä kotonaan, jossa hän on asunut aiemminkin kämppiksenä.

Lotten tarina on poikkeuksellisen karu jo lapsuudesta saakka, vaikka tämän vanhemmat ovat edelleen elossa ja naimisissa keskenään. Hän on legendaarinen kovan onnen nainen, jolle sattuu ja tapahtuu, vaikka luonteeltaan hän on pidättyväinen huolehtija. Toisaalta häntä on helppo manipuloida, sillä johtuen lapsuudenkodin laiminlyönneistä hän edelleen etsii turvallista äiti- tai isähahmoa, johon ripustautua.

Viimeiseltä risteilyltä Lotten rikkinäiseen elämään löytyy pakettiratkaisu, josta hän ei voi kieltäytyä. Ystävät epäilevät Lotten langenneen uskonnolliseen kulttiin, mutta totuus on jotain vielä kummallisempaa.

Kirjassa on kolme aikatasoa, elämä risteilyaluksella, Lotten kauhujen raskaus ja muistinmenetyksen jälkeinen elämä. Oikeastaan kaikista olisi voinut saada aikaan erillisen teoksen. Sivuhenkilöissä on valtavasti potentiaalia, joka jää osittain käyttämättä, sillä fokus kuitenkin on eeppisessä pakodraamassa. Lotten kaappaajien tausta selviää vasta aivan loppumetreillä, ja siinä oli aihetta useampaan trilleriin.

Vaikka teos oli kieleltään kovin arkinen, ja rakenteeltaan poukkoileva, en ainakaan kategorisoisi tätä kepeäksi chicklit-hömpäksi. Kauneusalan ulkonäkökeskeinen maailmakin jää juonen pyörityksen varjoon, mutta sairaalaelämää tässä eletään antaumuksella. Teos tuo monipuolisesti eri esiin eri ammattikuntien arkea, mutta dekkarina teos ei ole erityisen poliisikeskeinen.

Pearsen teokset herättävät ihastusta Daily Mail-lehden arvioissa, mikä ei mielestäni ole suuri meriitti. Olen kuitenkin lukenut paljon heppoisempaa viihdettä fiinimmässä paketissa, mistä ei ole jäänyt mitään käteen. Tästä teoksesta jäi käteen aito kauhun kokemus, joka jättänee syvän muistijäljen. Ainakin niin syvän, että olen valmis antamaan Lesley Pearselle uuden mahdollisuuden, jopa itse hankitun painoksen muodossa.

Ehkä kokemuksellinen ero tämän teoksen ja juuri lukemani Tycen teoksen välillä on kerronnan tavassa ja kielessä. Pearsen teoksessa on edelleen vuonna 2010 aitoja juntteja, jotka eivät häpeä avata tuntojaan homoparin kohtaamisesta Brightonin kupeessa (kaupungin, joka suunnilleen on homokulttuurin mekka) . Tycen teosten maailmassa homofobiaa olisi ilmaistu mikroaggression tai pienten kasvolihasten nytkähdysten tasolla. Pearsen teoksen työväenluokkaiset henkilöt eivät ole tyhmiä, mutta elämän valintoja tehdessään he etenevät palkkapussi edellä, tai puhtaan hedonistisesta näkökulmasta. Tycen romaanissa suurin osa hahmoista myös eli tuossa minä minä-maailmassa, mutta sen päähenkilö oli kykenevä osittain irrottautumaan siitä, ja näin tuomaan myös sen laajempia yhteiskunnallisia ulottuvuuksia näkyviksi.

Kaikilta dekkareilta/trillereistä ei kuitenkaan aina vaadita yhteiskunnallista terävyyttä, jos perustehtävä, jännityksen tai kauhun luominen, on saavutettu.

HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 37: ”Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa”.

Kyttä kirjailijan assistenttina

Teos: Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu (Into, 2020)

Käännös: Jonna Josbitt-Pöyry

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Viime vuonna onnistuin olemaan bloggaamatta suurimmasta osasta lukemistani dekkareista, ja samaan pyrin myös tämä vuonna, sillä koen, että dekkaripostauksia luetaan todella vähän. Pidän myös dekkareita rentoutumisvyöhykkeenä, enkä pidä muistiinpanojen tekemisestä niiden lukemisen aikana. Nyt kuitenkin kerron jotain norjalaisen Heine Bakkeidin dekkarisarjasta, sillä kyseessä on uusi tuttavuus ja sarja tuntuu vetävältä.

Thorkild Aske on poliisista potkut saanut mielenterveyskuntoutuja, jonka loppuelämän tavoitteena on päästä sairauseläkkeelle lepäämään. Hän on juuri vapautunut vankilasta, ja potee syyllisyyttä naisystävänsä kuolemasta. Hän on myös muuttanut pohjoisesta kotikonnuilleen Stavangeriin. Sarjan aloitusosa, jossa kaikki kauheudet tapahtuvat, sijoittuu siis Pohjois-Norjaan, ja tätä en ole lukenut.

Thorkild saa psykiatriltaan vinkin kiinnostavasta työstä, joka voisi korvata tulevan työkkärin tarjoaman työtoiminnan. Oslolainen menestyskirjailija Milla Lind etsii assistenttia tulevan rikosromaanin taustatöihin. Tarjous on epäilyttävä siksi, että Millan entinen assistentti on äskettäin kuollut. Menestyskirjailija on itsekin vaipunut työkyvyttömyyteen ja masennukseen, ja kustantajalla on paineita saada tuottava lehmä lypsämään taas.

Tämä asetelma tuntui riemastuttavalta, vaikkakin tuhoon tuomitulta jo alkumetreiltä. Millan työtarjous ei tosiaankaan ole viatonta taustatutkimusta, vaan siihen liittyy hänen oman menneisyytensä varjot. Nainen on myös niin varakas, ettei hänen ole pakko kirjoittaa enää yhtään romaania. Työsuhde lisää Thorkildin addiktiivisia, itsetuhoisia taipumuksia, ja reippaan sekakäytön lisäksi hänen odotetaan käyttävän Viagraa.

Pääjuoni liittyy kahden teinitytön katoamiseen laitoksesta, mutta rikosvyyhti paisuu eri-ikäisten ihmisten sarjamurhaksi. Kirjassa matkustellaan myös ulkomailla, ja varsinkin reissut Venäjän Gulagin aikaisiin vankiloihin kiinnostivat.

Oli tämä vauhdikas ja kovin poukkoileva reissu, mutta verrattuna vaikka Jo Nesbon Harry Hole-sarjaan sain teoksen luettua jouhevasti. Tuttavuus Thorkildin kanssa oli kuitenkin sen verran kuormittava, etten kiirehdi sarjan edellisen tai seuraavan osan hankinnassa. Varmasti tämän kaliberin rikosvyyhdet on tarkoitettukin avattaviksi hitaasti, tyyliin yksi teos per vuosi.

HELMET-haasteessa etenen nyt kohtaan 45: ”Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija”.

Raivokas työelämävalmennus

Teos: Pierre Lemaitre: Petoksen hinta (Minerva, 2019)

Suomennos: Kaila Holma

Äänikirjan lukija: Markus Bäckman

Ranskalainen Pierre Lemaitre kuului joku vuosi sitten suosikkidekkaristeihini, ja myöhemmin olen huomannut, kuinka monipuolinen kertoja hän on – vaikka hänen historialliset romaaninsa eivät kolahtaneet samalla intensiteetillä. Nyt edessäni on taas erilaista Lemaitrea – Petoksen hinta on v. 2010 julkaistu jännitysromaani, joka ei kuulu mihinkään sarjaan ja jossa on vahva yhteiskunnallinen ote.

Teoksen päähenkilö Alain Delambre on 57-vuotias työnhakija, joka on joskus ollut suuren liikeyrityksen henkilöstöpäällikkö. Hän asuu Pariisissa keskiluokkaisessa kuplassa, joka on jo vuosia sitten puhjennut. Hänen vaimonsa Nicole on ollut kärsivällinen ja sopeutunut elintason laskuun, mutta aikuisille tyttärille tilanne on kipeämpi. Pariskunnan asuntolaina on melkein maksettu, mutta Alain kokee syvää arvottomuutta. Työkkärissä hän esittää työnhaun sankaria, ja suostuu käymään tolkuttomassa lääketeollisuuden pakkaustyössä, jonka tienestit eivät auta pariskunnan talousahdingossa.

Eräänä päivänä Alain kuitenkin saa kutsun työhaastatteluun mystiseen konsulttifirmaan, ja perhe on asiasta aidosti innoissaan. Vihdoin hänellä olisi mahdollisuus näyttää oikeaa osaamistaan, vaikka henkilöstöhallinnon trendit ovat muutamassa vuodessa muuttuneet. Alain ei viivyttele tehtävässään, vaan alkaa opiskella uusia haasteita väsymättömästi.

Toki Alainilla on syytä epäillä, ettei haastattelukutsu ole aito, tai että hänet on kutsuttu mukaan vain poliittisesti korrektin vanhuskiintiön vuoksi. Pian hän onkin mukana hämäräperäisessä roolipelihankkeessa, jossa hänet rekrytoidaan valekaappaajaksi. Rekrytointitilanteeseen halutaan simuloida ääritilanne, jossa kandidaattien toimintakykyä ja kriisivalmiutta punnitaan. Mutta kun hankkeen puuhaajat saapuvat Alainin kotiin aseineen, ja Nicole saa heidät kiinni rysän päältä, mies on todellisessa kusessa. Ja vaikka avioero uhkaa, mies tietää, ettei selviä tilanteesta tarttumatta ysimilliseen Berettaan.

Varsinaisen panttivankidraaman kertoja on tilanteen silminnäkijä, joka tarkkailee aggressiivista ja impulsiivista Alainia ja hänen silmitöntä raivoaan yhteiskuntaa kohtaan. Kolmannessa osiossa Alain on vankilassa, ja häntä uhkaa 30 vuoden tuomio, vaikka hän ei onnistunut tappamaan ketään.

Tarina on liioiteltu ja paikoitellen jopa epäuskottava, mutta Lemaitre panee tässä parastaan fiktion kirjoittajana. Itse asiassa teos kertoo jotain ranskalaisen yhteiskunnan mekanismeista. Alain on pitkäaikaistyöttömänä omanarvontuntoinen tyyppi, joka ei suostu ottamaan vastaan yhteiskunnan almuja. Pitkään hän on yrittänyt pelata sääntöjen mukaan, mutta hänen sisällään palaa pyhä raivo. Hän ei halua luopua viimeisistä kunnian rippeistään, ja on valmis toimimaan systeemin ulkopuolella jo ihmisarvon puolustamisen vuoksi.

Kirjassa verrataan työntekoa firman hallinto-osastolla tai konsulttina vankilaelämään, ja vertaus on mielestäni osuva. Pelko potkujen saamisesta saa työntekijät suostumaan käsittämättömiin temppuihin, ja ilmaisen työn tekijöiden haalimisesta saa aina bonusta. Teosta voi lukea myös suomalaisen yhteiskunnan tempputyöteollisuuden näkökulmasta, vaikka meillä ymmärrys oman käden oikeutta käyttäviä kohtaan tuntuu olevan vähäisempää kuin Ranskassa.

Tämä teos ei välttämättä kolahda kaikkiin Lemaitre-faneihin, mutta voi kiinnostaa aivan toisenlaisia lukijoita. Oma työttömyyden tai ikäsyrjinnän kokemus voi auttaa kirjan yhteiskunnallisen sanoman ymmärtämisessä. Pidin kirjasta omakohtaisen samastumispinnan vuoksi, vaikka en ollut täysin vakuuttunut sen kerronnallisesta rakenteesta.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 29: ”Kirjan henkilön elämä muuttuu”.