Punjabilaisten viiksien taika

IMG_1903Teos: Tarquin Hall: Kadonneen palvelijattaren tapaus

Kustantaja ja vuosi: Gummerus, 2018

Kääntäjä: Tero Valkonen

Sivumäärä: 360

Mistä sain: Kierrätyshyllystä

Olen lukenut brittiläisen Tarquin Hallin dekkareita väärässä järjestyksessä, ja vasta pari viikkoa sitten sain käsiini Vish Purista kertovan sarjan aloitusosan. Vish Puri-sarjaa on ilmestynyt neljä osaa, ja jokaisessa niistä perehdytään johonkin suureen Intian yhteiskuntaa järisyttävään epäkohtaan. On aika loogista, että matkailu aloitetaan kotoa, kysymyksestä palveluskunnan asemasta.

Kirjat ovat ensisijaisesti suunnattu ulkomaisille lukijoille, mutta bongasin Goodreadsista niistä myös intialaisten tekemiä arvioita. En ole intialaisen dekkarigenren suuri asiantuntija, sillä luettavaa maasta on riittänyt muutenkin. Yleensä intialaisissa romaaneissa tapahtuu muutenkin jotain rikollista tai vähintään moraalisesti arveluttavaa, joten en ole kaivannut dekkareita siihen soppaan. Tarquin Hall taitaa olla ainoa Intiasta kertova dekkaristi, jota olen lukenut, mikä sinänsä on noloa, sillä varmasti kotoperäisiä kertojiakin riittää.

Vish Puri-dekkareissa on hämmentävän samantyyppinen formaatti kuin Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe-teoksissa, vaikka niissä rikokset ovat astetta raaempia. Jos tämän kepeän, kaupallishenkisen toiston voi antaa anteeksi, kirjat varmasti viihdyttävät ja kuljettavat perille Intiaan saakka. Kulttuuria tulkataan perusteellisesti, ja lukija oppii eri provinssien mentaliteettieroista.

Yksityisetsivä Vish Puri on ylipainoinen, rasvaiselle ruoalle perso punjabilaismies, jolla on valtavat armeijatyyliset viikset. Hänen sukunsa on tullut Delhiin v. 1947 maan jaon jälkeen, eli suvun juuret ovat nykyisessä Pakistanissa. Minulle Puri-show on intialaisista kulttuureista läheisintä, ja varsinkin tässä esiintyvä ruokakulttuuri on tuttua. Toki Vish Puri on karikatyyri, ja hänen konservatiivinen perhekeskeisyytensä saattaa joitain lukijoita uuvuttaa. Itse pidän hänen hahmostaan, hänen omaperäisestä kielenkäytöstään ja kotikutoisuudestaan, sillä hän ei kuuluisuudestaan huolimatta ole kovin arvostettu eikä ainakaan elitistinen.

Kirjassa etsitään Rajasthanissa kadonnutta kristittyä palvelija-Marya, jonka oletettu murha on lavastettu teollisuusmoguli Kasliwalin pään menoksi. Se kertoo palveluskunnan prekaarista asemasta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä, mutta myös hyvää tahtovista huoltosuhteista, joissa tarkoituksena on pelastaa joku kadun kasvatti rikollisuuden polulta. Mitä rikollisuus sitten on miljardin asukkaan maassa, jossa ei ole sosiaaliturvaa? Onko kukaan ollut tekemättä rikosta, tai ainakaan vilppiä, maassa, jossa korruptio on ainoa keino selviytyä?

Vish Puri-kirjat ovat samantyyppistä hyvän mielen viihdettä kuin ruotsalaisen Mikael Bergstrandin ”man lit”-teokset Göran Bergistä – moni varmasti lukee niitä korvikkeena matkailulle. Delhin kaupunki ei edelleenkään kuulu matkahaaveideni kärkeen, enkä ole käynyt siellä kuin kääntymässä. Sen sijaan Purin kyydissä pääsee matkailemaan kiinnostaviin paikkoihin saasteisen metropolin ulkopuolelle, kuten vaikka kristittyjen adivasien kylään Jharkandin provinssissa. Kokisin, että teokset toimivat parhaiten matkakuumeen ylläpitäjänä, ja koska todennäköisyyteni päästä vielä tässä elämässä uudelleen Intiaan on korkeampi kuin McCall Smithin Botswanaan, aion lukea tämän hassun sarjan loppuun.

Ehkä siksikin, että Puri-kirjoja on vain 4 ja McCall Smithin Botswana-kirjoja on 19. Pieni Botswana on niissä kyllä perin pohjin tallattu. Lukevatkohan botswanalaiset kirjoja edelleen innolla?

Maailmankirjallisuuden reunaehdoista

IMG_1548Juhannuksen haasteenani oli saada Arundhati Royn uusin, järjestyksessä toinen romaani The Ministry of Utmost Happiness (Hamish Hamilton, 2017) luettua. Kirjaa olin lukenut parin viikon ajan pienin sirpalein, huonosti keskittyen. Teoksen bongasin jo suunnilleen julkaisupäivänä Tukholmassa, mutta sinnittelin Tampereelle saakka, jossa se löytyi Akateemisesta.

Työtön ei osta täyshintaisia romaaneja hevillä, ja tästäkin on tulossa halvempi pokkariversio suht pian. Kuitenkin nyt investointi tuntui aiheelliselta, olenhan odottanut kirjaa siitä saakka, kun luin The God of Small Things: in.

Aion kirjoittaa tästä syvällisemmän analyysin englanniksi, mutta tässä ensi vaikutelmia suomeksi kirjablogien Pride-viikon (26.6-2.7) kunniaksi. IMG_1547

Kyseessä on kenties sateenkaarevin intialainen romaani, jonka olen lukenut. Sateenkaariteemoja on kyllä intialaisessa kirjallisuudessa ja elokuvissa käsitelty ainakin 20 vuoden ajan, mutta harvemmin LGTB-henkilö on niissä pääosassa. Deepa Mehtan elokuva Fire (1996) kertoi naisparista päärooleissa ja sai aikaan väkivaltaa ja tuhoa maan elokuvateattereissa kahden vuoden viiveellä. Arundhati Roy on ohjaaja Mehtaa suurempi maailmankuulu julkkis, kansalaisliikkeiden superaktivisti, jolla varmasti on auktoriteettiä kirjoittaa tästäkin aiheesta. Mietin, kuinka käsikirjoitukseen olisi suhtauduttu, jos kyseessä olisi ollut tuntemattoman esikoiskirjailijan teksti.

Teoksessa on kaksi juonta, toinen liittyy Kashmirin itsenäisyystaisteluihin ja toinen Delhin historiallisen hijra- yhteisön muutostilaan globalisoituvassa maailmassa. Hijrat ovat olleet satoja vuosia oma alakulttuurinsa, pelätty, mutta välillä myös etuoikeutettu. Muslimien eli mogulihallitsijoiden aikana yhteisö syntyi siitä tarpeesta, kun neljän seinän sisälle suljetut hovinaiset eivät saaneet kohdata vieraita miehiä. Kuten eunukit arabien ja turkkien haaremeissa, myös hijrat olivat luottorooleissa palvelijoina, sairaanhoitajina, viestinviejinä ja miehisen maailman puolella viihdyttäjinä. Näinä päivinä esimerkiksi häälaulajan ammatti osuu usein hijra-yhteisön edustajalle.

Arundhati Roy ottaa yhteisöllisyyden teeman vakavasti, ja rakentaa vaihtoehtoisen maailmansa Delhin vanhan kaupungin hautausmaalle, jonne ylhäiseen, mutta köyhtyneeseen muslimisukuun syntynyt Anjum muuttaa seuraajineen. Anjum on syntynyt hermafrodiittinä, ja karannut perheeltään teininä asumaan perinteisessä hijra-kommuunissa. Tämä suljettu maailma ei kuitenkaan riitä hänelle, vaan hän erinäisten väkivaltaisten vaiheiden kautta päätyy perustamaan aluksi hijra– hautausmaan ja sen ympärille aaltopellistä kyhätyn kylän.

Roy onnistuu luomaan Intian myrskyisästä lähihistoriasta aidosti historialliselta tuntuvan romaanin. 1990-lukukin tuntuu kaukaiselta, kun väliin mahtuu monenmoista mullistusta. Hindujen ja muslimien kiristyneet suhteet tuntuvat ihmisten arjessa konkreettisemmin kuin homo-tai transfobia. Hijra-yhteisö tuntuukin ainoalta tolkun paikalta, jossa etnisyydellä tai uskonnolla ei ole ihmisiä syvästi jakavaa merkitystä.

Romaani on sen verran monikerroksinen ja kompleksinen, että sen lukemiseen kannattaa varata aikaa, ja sen maailmoista pois pääseminenkin voi kestää. Tarinan magia on ihmissuhteiden uskollisuudessa ja kestävyydessä: henkilöhahmoilla on kaikilla taipumus ottaa etäisyyttä syntymäperheistään ja muodostaa itse valitsemiaan sukulaisuussuhteita. Toisella päähenkilöllä, kristityksi kasvatetulla keralalaisella naisaktivisti S. Tilottamalla, on myös haasteita ”kuulumisensa” kanssa. Koko aikuisikänsä hänen pakkomielteenään on ollut Kashmir, ja ennen Anjumin hautausmaalle muuttoa häntä on moneen otteeseen syytetty terroristijärjestön avustamisesta.

Hijra-yhteisö saa tarinan aikana kaksi löytölasta hoivattavakseen. Toisen vauvan juuret ovat maolaisessa liikkeessä, jossa naisaktivisteilta oli perheen perustaminen kielletty. Raiskatun Revathyn ainoana toivona oli jättää vauva keskelle mielenosoitusta pääkaupungissa, josta hän uskoi löytyvän oikeanhenkisen kasvattajan lapselleen. S. Tilottama onnistuu nappaamaan vauvan, ja nimeää tämän Miss Jebeeniksi erään Kashmirin pommi-iskuissa kuolleen lapsen mukaan. Myöhemmin hän saa lukea lapsen karmivan tarinan äidin kömpelöllä englannilla kirjoittamassa kirjeessä.

The Ministry of Utmost Happiness on hurjista käänteistään huolimatta toivoa tuottava teos, joka tuskin jättää ketään lukijaa kylmäksi. Royn Intia on järisyttävän globaali maa, jossa köyhät ja osattomatkin ovat kartalla maailman tapahtumista. Intialaiset rikkaat grynderit käyvät rikastumassa lisää Irakin jälleenrakentajina, ja eräs kastiton hijra-poika nimeää itsensä uudelleen Saddam Husseiniksi nähtyään tämän kuolinvideon. Feikki-crocsit ja jeggingsit ovat haluttua kamaa, mutta samaan aikaan uskotaan, että vessoja voi siivota vain yksi kastiton alakasti.

Uskon, että kirjasta tulee käännöksenä iso hitti myös Suomessa. Se ei ehkä kuitenkaan tavoita kotiäitejä Prisman kassalla, kuten olen havainnut esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien teosten tehneen. Aihepiiri on haastavampi kuin Royn esikoisromaanissa, ja runollisuus on kriisialueiden ja poikkeustilojen poetiikkaa.

Suomessakin oli kirjamarkkinoilla Intia-buumi 90-luvun lopusta 2000-luvun loppupuolelle, ja varmasti juuri Royn suuri suosio oli yksi buumin alkusysäyksistä. Noina vuosina pienempienkin kuuluisuuksien teoksia suomennettiin enemmän kuin nykyään. Nyt käännöksiä näyttää syntyvän vain ns. megatähtien teoksista. Intiaan intohimoisesti suhtautuvat tietysti hankkivat teoksensa reissuiltaan ja netistä, mutta käännösten tarkoitus on palvella myös niitä, joilla ei ole aikaa tai intressiä aktiivisesti seurata globaaleja kanavia. Moni edelleen löytää lukemistonsa lähikirjastoista.

Maailmankirjallisuuden kärkikaartiin The Ministry of Utmost Happiness sinkoaa laajalla lukeneisuudellaan; ei voida olettaa, että keralalainen kirjailija osaisi urdunkielistä klassista runoutta, mutta Roy on jaksanut oppia – ja sisäistää oppinsa niin, että urdu muuttuu osaksi kielellistä tyyliä. Itseäni hämmensi teoksessa useat Osip Mandelstam-sitaatit, sillä kuulin itse Mandelstamista ensi kertaa (moukka kun olen) vasta hetki ennen tämän lukemista, lähinnä hänen oleilustaan Karjalan Kannaksella ennen kuin joutui vankileirien saaristoon.

Kääntäjää ei kuitenkaan käy kateeksi. Toivottavasti hän on saanut tarpeeksi aikaa projektilleen, ja toivottavasti hän tuntee hyvin Intiaa.

HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 33: ”Kirja kertoo Intiasta.”

 

 

Tuhti kupillinen Yogi-teetä

Suma_Drjelings_6767Ruotsista on viime aikoina tullut iso määrä bestseller-tasoista humoristista kirjallisuutta. Huumori kohdentuu usein ihmisen ikääntymiseen ja siihen liittyviin eksistentiaalisiin kriiseihin. Romaaneissa esiintyy vanhainkodeista karkaavia kapinallisia tai reppanoita keski-ikäisiä, joille pelkät masennuslääkkeet eivät enää riitä tsemppaajiksi. Mikael Bergstrand (s. 1960) on malmölainen entinen toimittaja, joka on viettänyt pitkiä aikoja Intian-kirjeenvaihtajana. Olen aloittanut hänen aiempaa teostaan Delhin kauneimmat kädet naurusta riekkuen, mutta jostain syystä en ehtinyt lukea sitä loppuun. Göran Borgin melankolisuuteen taipuvainen hahmo jäi siitä silti mieleen ikäkriiseineen ja ponnarikaljuineen.

Sumua Darjeelingissa – ja teetä (Bazar, 2015) on Göranin seikkailujen toinen osa, jossa intialaiseen naimisissa olevaan kaunottareen rakastunut mies on palannut Ruotsiin nuolemaan haavojaan romanssin päätyttyä. Göran riutuu mainostoimiston hanttihommissa, joiden tähtihetkiä on nerokkaiden iskulauseiden keksiminen Skoonen sairaanhoitopiirin inkontinenssitiedotteisiin. Hän kärsii paniikkihäiriöön vivahtavasta sosiaalisten tilanteiden kammosta, johon hån on vihdoin suostunut hakemaan ammattiapua terapiakäynneistä. Laatuaikaa hän viettää tyttärensä kanssa Ben&Jerry’s-jäätelöpurkkien äärellä ja futismatseissa, mutta elämällä ei tunnu olevan syvempää sisältöä. Mies on puoliksi löytänyt itsensä Intiasta, jonne kaipuu on melkoinen, mutta toinen puolikas on pysyvästi kadoksissa.

Göran pettyy saadessaan kuulla, että hänen intialaisen bestiksensä Yogin häät on siirretty hamaan tulevaisuuteen paremman astrologisen onnenpäivän toivossa. Liput hääreissulle on varattu, eikä niitä voi perua, joten mies lähtee matkaan ex tempore ilman suurempia suunnitelmia. Hän ilmaantuu Delhiin ystävänsä ovelle löytäen sieltä stressaantuneen sulhon ja talouskatastrofin ainekset. Pelastaakseen appiukkonsa bisnekset ja näin varmistaakseen häiden tapahtumisen hamassa tulevaisuudessa Yogi on ostamassa teeviljelmää Darjeelingista. Teessä on tulevaisuus, sillä sen hinta maailmanmarkkinoilla on taas nousujohdanteinen.

Yogi on reaalimaailmassa kalliihko luomuteebrändi, mutta kirjassa ei tähän viitata. Kirja on omistettu kuolleen Yogin muistolle, joten teoksessa saattaa olla viittauksia omaelämäkerrallisiin yhteensattumiin. Tyyppinä hän on rakastettavan toiveikas, katastrofialtis ja nautinnoille perso. Göran ei itsekään sylje lasiin, mutta päätyy kirjassa vauhdikkaan ystävänsä juoppokuskiksi ja pelastavaksi enkeliksi tahtomattaan. Teoksessa matkustetaan muun muassa pahamaineiseen viinakylään Sikkimissä, jossa bengalilaiset mafiosot riistävät paikallisilta kaikki elämisen mahdollisuudet halvalla viinalla ja naisten houkuttelemisella prostituutioon. Intialainen alkoholismi näyttää kieltämättä synkemmältä kuin eurooppalainen, ja kuka tahansa maassa matkustanut voi kuvitella paikan, jossa viinaan tottumattomat intialaiset pääsevät avointen hanojen äärelle. Teoksessa on siis annos yhteiskunnallista kritiikkiä, vaikka se naamioituukin toiminnallisen komedian taakse.

Yogi ja hänen morsiamensa Lakshmi eivät edusta tyypillistä intialaista pariskuntaa, he ovat melko ronskeja ja suorapuheisia aikeissaan ja kapinallisiakin suhteessa perinteisiin. Se, että kolmi-nelikymppisen pariskunnan pitää karata vanhemmiltaan Darjeelingiin aloittaakseen yhteiselämänsä, on länsimaisesta näkökulmasta koomista ja intialaisesta melko todennäköistä – ilman vanhempien siunausta yhteiselämä on tukalaa, vaikka asuttaisiin vanhemmista tuhansien kilometrien päässä. Lakshmin tuleva anoppisuhdekaan ei kovin auvoisalta vaikuta, mutta anopin puolisokeus on siunaus siinä mielessä, ettei hän näe jokaista siivouksen ja ruoanlaiton yksityiskohtaa.

Bergstrand tekee teräviä huomioita intialaisen kulttuurin muutoksista myös pääjuonen ulkopuolella. Pidin matkakuvauksista, joissa hän havainnoi keskiluokkaisia uusavuttomia vanhempia. Monet uravanhemmat Intiassa kun eivät normiarjessaan vietä lastensa kanssa paljoakaan aikaa, vaan lastenhoitajat ovat enemmän tai vähemmän vanhemman roolissa, ja usein lapsi laitetaan sisäoppilaitokseen jo varhaisessa iässä. Yhteiset loma-ajat voivat olla ainoa aika vuodessa, kun vanhemmat ovat vastuussa jälkikasvustaan, ja kuten tässäkin esitetään, niihin liittyy haasteita. Kun tenava esimerkiksi pissii lentokoneessa Göranin syliin, lapsen äidillä ei ole muuta sanottavaa kuin ”I am so sorry that he is so very very naughty.”

Teos soveltuu monenlaisille lukijoille, sekä pidemmän linjan Intia-faneille että maasta vähemmän tietäville. Mikään tyypillinen henkisen tien odysseia tämä ei ole, vaan päinvastoin teos pyrkii purkamaan Intian-matkailuun liittyviä myyttejä. Darjeelingin huikeat maisemat tulevat kertomuksessa bonuksena, jos niihin jaksaa keskittyä hetkisen toiminnan keskellä. Kerronnallisesti tässä kai pyritään tahallisestikin imitoimaan Bollywood-elokuvan juonta, ja voin hyvin kuvitella kirjojen tulevan filmatisoinnin. Kirjailijan kotisivuilla kerrotaan, että sarjan ensimmäisestä osasta on tulossa tv-sarja Ruotsissa.

Helmet-haasteessa teos sopii kohtaan 30: ”Viihteellinen kirja”. Tämä oli puhdasta, mutta laadukasta viihdettä, joka mahdollisesti saa lukijan pohtimaan esimerkiksi kahden mantereen välistä ystävyyttä ja elintasoeroja uudella tavalla. Bergstrandin kuvaama ystävyys on melko tasavertaista, eikä Yogille ole tavatonta kysyä hieman rassukkaa ruotsalaista kaveria teeviljelmän hoitajaksi, koska hän tietää, ettei tämän elämä Euroopassa ole kovinkaan glamoröösiä. Ystävyyden kuvauksena teos koskettikin minua enemmän kuin kahden kulttuurin välisenä dialogina. Kulttuurieroilla ei oikeastaan ollut juonen suhteen suurtakaan merkitystä.

Eriarvoinen kuolema

swarup-vikas-syyllisten-seurueVikas Swarup tunnetaan Slummien miljonääri-elokuvaan johtaneen Tyhjentävä vastaus-romaanin (engl. Q&A) kirjoittajana. Slummien miljonääri on yksi Intia-aiheisista lempielokuvistani, vaikka sen jokainen katselukerta onkin repäissyt jotain rikki minussa. Kirjana en ole kyseistä tarinaa nauttinut, vaikka suomennos makaakin hyllyssäni. Elokuvaelämys oli sen verran vahva, että se on riittänyt minulle.

Swarupin toinen romaani, Syyllisten seurue (2009), on murhamysteerio paremmassa A-luokassa. Siinä seurataan kuuden Vicky Rai-nimisen playboyn murhasta epäillyn henkilön elämää, motiiveja ja elämänfilosofiaa Delhin kaupungissa ja kaupunkia ympäröivän Uttar Pradeshin osavaltion ”maaseudulla”. Tämän lisäksi lukija kiertää kuuden epäillyn matkassa maan joka kolkassa ja Pakistanissa saakka.

Vicky Rai on Uttar Pradeshin sisäministerin hulivilipoika, joka on joutunut ikävään mediajulkisuuteen murhattuaan kännipäissään Ruby Gill-nimisen baaritytön tämän kieltäydyttyä myymästä hänelle alkoholia humalatilaan vedoten. Pojan isä on onnistunut suhteidensa kautta saamaan hänelle laillisen immuniteetin, mutta kansa on raivoissaan murhaajan kulkemisesta vapaalla jalalla. Ruby Gillin muistoksi on perustettu säätiö auttamaan vainajan perhettä ja muita oikeuden väärin kohtelemia. Koko kansakunta seuraa Vicky Rain oikeudenkäyntejä ja niiden jälkimaininkeja epäuskoisena. Rain perhettä vihataan niin massiivisesti, että se selviää hengissä vain erityiskoulutettujen vartijoiden suojeluksessa. Perheen sisälläkin on julmaa väkivaltaa, esimerkiksi sen äiti ja tytär on hiljennetty tappouhkauksin ja säännöllisten pahoinpitelyjen kautta. Ennen kaikkea Rain oikeudenkäynti kertoo kuitenkin Intian demokratian syvästä kriisistä: slummien asukkaat ja työtön korkeakoulutettu nuoriso ovat valmiita liittymään ääriliikkeisiin ja turvautumaan ääritekoihin nähdessään, kuinka valtio ei kykene takaamaan köyhille edes perusoikeuksia.

Swarup onnistuu ymppäämään yhteen teokseen lähestulkoon kaiken, mikä nyky-Intiassa mättää. Tässä käsitellään mm. korruptiota, järjestäytynyttä rikollisuutta, huumekauppaa, terrorismia, ympäristökatastofeja, etnisten vähemmistöjen sortoa, seksismiä, pornoteollisuutta, unohtamatta ihmisten vedätystä henkisyyden vaippaan käärittynä. Teoksessa ei ole lainkaan suvantokohtia enkä tainnut löytää siitä ainuttakaan onnellista hahmoa. Pessimismi jatkuu aina yllättävään loppuratkaisuun saakka. Intialle tai intialaisille ei anneta armoa.

Swarup on taitava, jopa koukuttava kertoja, joka yhdistää monia kertojatekniikkoja. Isoihin kihoihin tutustutaan lähinnä heidän puhelinkeskustelujensa kautta, kun taas marginaalisempiin hahmoihin tehdään lähempää tuttavuutta moninaisten ristivalotusten kautta. Kiinnostavin hahmo tässä oli Andamanin saarten tummahipiäinen alkuasukas Eketi, joka on matkustanut mantereelle vain hakeakseen takaisin hänen heimoltaan ryöstetyn shivaling-patsaan (kivisen fallossymbolin). Mantereella hän näkee suurempaa köyhyyttä ja kurjuutta kuin kotisaarellaan; jopa Andamanin linnut tekevät hänen mukaansa siistimpiä pesiä kuin Delhin slummien asukkaat. Valitettavasti hänetkin sotketaan Rain perheen tragediaan ja hän menettää turhaan henkensä tutkintavankeudessa syyttömänä veritekoihin. Eketi näyttää afrikkalaiselta kääpiöltä ja hänen fyysinen olemuksensa herättää valtaosassa intialaisissa raa’an rasistisia tunteita. Monet pitävät häntä nigerialaisena huumekauppiaana, joita heitäkin pyörii varsinkin isommissa kaupungeissa. Eketi nousee tarinan todelliseksi sijaiskärsijäksi, jonka kohtalon kautta intialaisia ravistellaan tutkimaan omia syviä ennakkoluulojaan.

Swarupin siviilielämän status, pitkä ura Intian ulkoministeriön palveluksessa diplomaattina ja korkeana virkamiehenä, tekee teoksesta entistä kiinnostavamman – osuuhan hänen pilkkansa osittain omaan nilkkaan. Tässä romaanissa kun ei tarjoilla lainkaan mausteista eksotiikkaa tai trooppisten tuulten hyväilyjä. Teoksen tyylissä on paljon yhteistä Aravind Adigan romaanien kanssa – molemmat kun pysyvät uskollisina köyhien ja syrjään sysättyjen asialle. Molemmat onnistuvat näyttämään Intian vähemmän idylliset, Photoshop-käsittelyä vältelleet kasvot ilman paatosta, muistaen samalla kaunokirjalliset tavoitteet ja arvot.