Loppusijoituskohteena Mäntykoti

IMG_1809Minulla taitaa olla fiksaatio vanhusten palvelukoteja käsittelevään kirjallisuuteen. Tässä genressä suurinta iloa on tuottanut Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarja, josta olen saanut keskustella livenä naapurini palvelukodin asukkaiden kanssa, plus monien muiden ei vielä tuohon ikäluokkaan kuuluvien kanssa. Humoristinen kirjallisuus ikääntymisestä tuntuu olevan paikallaan, varsinkin, jos esimerkiksi omaishoito ottaa koville. Moni varmasti lukee vanhusaiheista kirjallisuutta myös omaa tulevaisuuttaan peilaten: mitä minä voin odottaa elämältäni, jos joskus joudun laitokseen ja onko minulla siinä vaiheessa enää lainkaan omaa tahtoa?

Mats Strandbergin Hoivakoti (LIKE, 2017, suom. Ida Takala ja Stella Vuoma) on varmasti hyvin todellisuudenmakuinen, mutta inhorealismin rajoja puskeva romaani äidistä ja pojasta, jotka kohtaavat pitkästä aikaa äidin hoivakotiin muuton yhteydessä. Hoivakodin nimi on tietysti Mäntykoti, jonka nimisiä on Suomessakin joka niemessä ja notkelmassa.

Monika on vasta 72-vuotias, ja on sairastunut akuuttiin dementiaan sydänkohtauksessa tulleen aivojen happivajeen vuoksi. Tätä ennen hän on elänyt yksin omassa talossaan, ja tavannut poikiaan Joelia ja Björniä vain harvakseltaan. Joelia kalvaa syyllisyys äidin heitteillejätöstä, kun taas perheellinen Björn suhtautuu äidin sairauteen teknokraattisemmin. Joel palaa kotiin Tukholmasta ja asettuu asumaan äitinsä taloon ainakin siksi aikaa, kun talo on myynnissä. Mies on elänyt rikkonaista elämää pääkaupungissa, selättänyt huumeongelmansa ainakin toistaiseksi, mutta kotiinpaluu herättää miehessä epäsuotuisia muistoja ja halun narkata taas.

Strandbergiä on kutsuttu Ruotsin Stephen Kingiksi, ja kyllä, teos edustaa varsin tyylipuhdasta kauhua, mutta ei rajoitu siihen. Se on psykologinen trilleri, mutta myös kelpo romaani ajastamme ja perhesuhteiden muutoksesta. Siitä voi siis nauttia, vaikka yliluonnolliset ilmiöt eivät kiinnostaisikaan. Siinä seikkaillaan pienessä Skredsbyn maalaispitäjässä, joka muistuttaa Göteborgin läheisessä Kungälvin kunnassa sijaitsevaa Kärnan kylää. Kungälvissä olenkin käynyt, joten paikalliseen kuvaukseen oli siksikin helppo uppoutua.

Monikan ja muutamien muiden hoidokkien näyt eivät ole aivan tyypillisiä dementiaharhoja, vaan sekä hoitohenkilökunnalla että omaisilla alkaa olla tukalat paikat ilmiön ymmärtämisessä. Kuka tai mikä hoitokodissa kummittelee tai vainoaa, ja voiko dementoituneiden hoidokkien näyissä olla totuuden siemeniä? Miksi Monika tuntuu tietävän asioita ihmisistä, joita ei ole koskaan tavannutkaan?

Strandberg kuvaa dementian päänsisäistä kauhua raadollisemmin kuin moni muu viime aikoina lukemani vanhuuden kuvaaja. Varsinkin Petrus-nimisen miehen seksuaalinen käyttäytyminen on kuvattu niin ahdistavana, että hattua nostan hoitajille, jotka sellaista jaksavat vuodesta toiseen sietää. Teoksen fokus ei ole yhteiskuntapoliittisessa kysymyksenherättelyssä, mutta hoidon ”halpuuttaminen” on tässä jokapäiväinen realiteetti. Koulutettua lähihoitajaa ei mielellään päästetä yövuoroihin, koska hänelle on maksettava enemmän kuin maahanmuuttajataustaiselle hoiva-assistentille. Hoivakodin johtaja on riemullisesti pihalla kaikesta, mitä talossa tapahtuu, ja puhuu ”kultaisista” ja ”herttaisista” asukeistaan ilman itsekritiikin häivää.

Teoksen nelikymppisillä ”nuorilla” ei tunnu kellään menevän kovin hyvin, ja heihin oli helppo samastua. Joelin ja hoitaja-Ninan uudelleenelvytetty ystävyys toi muuten mustanpuhuvaan kerrontaan ripauksen toivoa.

Kirjassa oli jotain yhteistä vasta lukemani Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivän kanssa, vaikka kieltämättä Jääskeläisen kehittämässä juonessa oli enemmän vauhtia ja glamouria, ja teksti oli älyllisesti vaativampaa. Äidin ja pojan suhteen asetelmassa oli samankaltaisuutta, ja varsinkin suht nuoren dementikon kohtalo kouraisi molemmissa teoksissa syvältä.

Tämä on helppolukuinen teos, jossa kieli on hyvin arkista – ja itse asiassa olen viime aikoina havainnut samantyyppistä selkokielisyyttä paljossa ruotsalaisessa kirjallisuudessa. Joskus teokset jäävät minulta kesken, jos kieli on pelkkää aktiivilauseista koostuvaa ”Pupu Tupuna-kerrontaa”. Tässä teoksessa arkikieli ei haitannut, koska kerronnan palo oli valtava ja aihe koskettava.

Kirjaa en suosittele sellaisille lukijoille, jotka ovat vaikka juuri muuttamassa omaistaan hoivakotiin, sillä teoksen kerronta voi järkyttää tai tuntua liian omakohtaiselta. Teos voi koskettaa raakoja hermoja. Tosin tässä ei kuvata härskiä heitteillejättöä tai muuta sosiaalipornahtavaa – ja ongelmat, joita kuvataan, eivät aina ole rahallakaan ratkaistavissa. Dementiaharhat ovat pelottavia, ja ne voivat olla pelottavia hoitoalan pitkän linjan ammattilaisillekin, jos työtä ei tee täysin autopilotilla.

 

 

 

Dementikko etsivänä

pier

Emma Healeyn Elizabeth Is Missing (2014) oli yksi viime vuoden menestyneimpiä bestsellereitä Britanniassa, ja Costa-kahviloiden kilpailun parhaan esikoisromaanin tittelin voittaja. Teosta on suitsutettu ”erilaisena” dekkarina, joka rikkoo genrerajoja. Lukija voi itse päättää, lukeeko teosta dekkarina vai taidcproosana. Itse jäin eniten koukkuun romaanin kieleen, jossa oli ripaus Virginia Woolfia. Jos saisin itse kategorisoida teoksen, kutsuisin sitä psykologiseksi jännityskertomukseksi.

ElizabethTeoksen päähenkilö, noin kahdeksankymppinen leskirouva Maud asuu edelleen yksin omassa talossaan, vaikka asuminen tuottaa päivittäin hankalia tilanteita. Maudin luona käy aamuisin kotiavustaja, ja iltapäivisin tytär Helen, mutta väliin mahtuu monia tapahtumarikkaita tunteja. Jännitys romaanissa rakentuu eritoten kysymykselle, kuinka noin muistisairas ihminen voi asua edelleen itsenäisesti.

Maudilla on kaksi pakkomiellettä: teoria hänen parhaan ystävänsä Elizabethin katoamisesta ja kysymys, kuinka kesäkurpitsoita kasvatetaan. Näitä asioita hän toistaa sukunsa rasitukseksi, eikä kukaan enää lämpene varsinkaan Elizabethin etsinnöille. Hän piinaa myös paikallista poliisiasemaa asiallaan, ja saa siellä ylimielistä kohtelua. Hän tekee myös ratsioita Elizabethin tyhjään kotiin, saaden matkan varrella syviä muistamattomuuskohtauksia. Pakkomielteiden takana ovat kuitenkin sota-aikainen tragedia, josta varsinainen dekkarin juoni muodostuu. On hämmentävää, kuinka tarkkaan Maud muistaa pula-ajan ruokakiintiöt, meikkien nimet ja leninkien kuosit, kun hän ei normipäivänä muista omaa nimeäänkään.

Maudin nuoruuden kaapista paljastuu luurankoja, jotka ovat saaneet hänet käyttäytymään oudosti koko ikänsä. Hän on ollut nuoresta saakka ällöjen asioiden hamstraaja: perheenäidin hyönteiskokoelmat tulitikkurasioissa kertovat hänen elämänasenteestaan. Rouvan laatikoista löytyy jopa ikivanhoja kynsiä. Healey on parhaimmillaan 40-luvun nostalgisten arjen yksityiskohtien kuvaajana: Maudin pakoretket lapsuudenkotinsa ruokakomeroon tuntuvat luissa ja ytimissä hajuineen ja tuoksuineen. Dementian syövereissä Maudin kokoelmat muuttuvat koko ajan oudommiksi. Äidin ja tyttären riidat siitä, voiko mitään heittää pois, tuntuvat riipiviltä. Maud ei myöskään ymmärrä, miksi hän ei saisi ostaa joka päivä persikkasäilykkeitä. Hänen kotinsa täyttyy erinäisistä kieltolapuista, joita hän ei kuitenkaan muista lukea.

Healey tekee teräviä havaintoja sukupolvien välisistä kuiluista. Maud välillä muistaa, mitä lävistykset ovat ja miettii, olisiko hänenkin naamansa puhkottu, jos hän olisi viisitoistakesäinen tänä päivänä. Hämmennystä herättää hänen vanha lempipubinsa, josta on tehty fine dining-mesta – ruoan tarjoaminen mustilta lautasilta ei häntä lämmitä. Muistisairauden tässä vaiheessa hänen on mahdotonta tehdä eroa eri vuosikymmenten välillä, mikä näkyy kerronnassa saumattomina siirtyminä 40-luvulta 2010-luvulle. Romaani oli jopa hieman haasteellista luettavaa, ja se aukeni paremmin hitaasti maistellen kuin jos olisin ahminut sen yhdeltä istumalta.

Jos Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarja on viihdyttänyt anarkistisella reippaudellaan, tässä näkökulma on enemmän päänsisäinen ja outouttava. Lindgren kuvaa ysikymppisiä ninjamummoja, jotka pysyvät ajassa kiinni uskomattomalla asenteellaan; tässä kerrotaan ”tavallisempaa” tarinaa vanhuksen arjen selviytymisestä, tosin epätavallisin keinoin. Minussa teos herätti syviä omakohtaisia muistoja isoäitini loppuelämästä. Kadehdin Healeyn kykyä päästä Maudin ihon alle tällä intensiteetillä ja tarkkuudella. Kadehdin myös tekstin raikkautta: on poikkeuksellista, että dementiasta on saatu aikaan näin virkistävää tekstiä. Huumoria tässä ei viljellä samalla skaalalla kuin Minna Lindgren tekee, vaan tyylilaji on klassisempi. Näkisin mielelläni tarinan teatterin lavalla, en elokuvana.

Teoksessa liikutaan jossain Englannin etelärannikon rantalomakaupungissa, jossa on iki-ihana huvituksia pursuava rantalaituri. Sota-aikana naiset käyvät laiturin tanssisalilla bongaamassa amerikkalaisia sotilaita ja kaikenlaisia käpykaartilaisia, joista ei ole aviomiesmateriaaliksi. Laitureihin olen ollut aina heikkona Britannian-matkoillani, ja siksi tämäkin teos herätti taas matkakuumeen. Tätä kuumetta ei lievitä kävely Rauhanniemen kansankylpylään, jota olen pitänyt joskus köyhän naisen ”pierinä”.

Tukevasti epämukavuusalueella

KnausgardKarl Ove Knausgårdin Taisteluni 1-6 on tullut suomalaisen rahvaan tietoisuuteen viiveellä: viime syksyn kirjamessuilla melkein hankin ensimmäiset kaksi teosta, mutten ollut vielä vakuuttunut lukuprojektin kannattavuudesta. Tänä kesänä teoksista on ollut enemmän hössötystä suomalaisissakin medioissa, ja seurattuani kavereiden kohkaamista ”Knasun” ylilyönneistä ja edesottamuksista päätin vihdoin hankkia itselleni 1. taistelun AdLibris-verkkokaupan tarjoushintaan 3,90.

Ennen teoksen saapumista näin Yle Teemalta hänestä tehdyn hienon dokumentin, joka viritti minua sopivasti tunnelmaan. Seurasimme Karl Ovea noin puolen vuoden verran julkisuushullunmyllyn keskellä, jonkun verran työmatkoilla, mutta enimmäkseen kotonaan Skoonessa ja reissuillaan ”juurilleen” Norjaan. Tapasin väsyneen ja kuluneen miehen, joka vietti työpäiviään lähinnä musiikkia kuunnellen piilopirttinsä sivurakennuksessa ja poltti ketjussa. Tapasin hänen bipolaarisuudesta kärsivän, herkänoloisen, mutta fiksun Linda-vaimon, hänen älykkään oloisen, syöpää sairastavan äitinsä, isoveljensä joka oli Karl Oven freesimpi kaksoisolento ja lapsistakin näytettiin välähdyksiä. Häntä haastateltiin maagisessa Etelä-Norjan luonnossa, vuorilla, vuonoilla ja avomeren rannalla ja hänen harmaantunut habituksensa sulautui täydellisesti talvimaisemaan.

Teos kyllä vangitsi minut niin, että luin sen reilussa vuorokaudessa, vaikka se ei ollut helppolukuinen. Pidin teoksessa erityisesti kielestä ja norjalaisen arkielämän kuvauksista, esimerkiksi ruokaan ja musiikkiin liittyvistä oivalluksista. Knausgårdilla ja minulla on samanlainen musiikkimaku ja minusta hieman vanhempana olemme käyneet läpi samantyyppisen musiikillisen kasvuprosessin – hän esimerkiksi kirjoittaa valloittavasti  The Pixies-yhtyeestä, johon minulla liittyy vahvoja muistoja. Ottaen huomioon että teoksen kantava teema on isän kuolema, romaani on ylistyslaulu elämälle kaikissa sen muodoissaan. Knausgårdilla on taito vetää lukijansa sellaisille epämukavuusalueille, ettei teosta suositella herkkähermoisimmille, mutta loppujen lopuksi ainakin tämä ykkösosa koostuu melko tavallisista ihmiselämän kriiseistä ja käännekohdista. Epämukavuus tässä teoksessa liittyy alkoholismiin, likasiivoisuteen ja vanhuudenhöperyyteen. Jouduttuaan tyhjentämään isoäitinsä talon järkyttävästä paskasta Karl Oven ja hänen veljensä Yngven suhde syvenee ja saa uusia merkityksiä, ja mielestäni tämä juoni oli teoksen pelastusrengas, se inhimillinen ulottuvuus, joka veti muuten karun kerronnan takaisin tolkullisuuteen ja inhimillisyyteen. Siivouskohtaukset ovat sen verran eeppisiä, että ne nostivat kerronnan aivan uudelle tasolle.

Teosten vastaanotto on ollut myrskyisää mm. seuraavista syistä: 1) Knausgårdia pidetään itsekkäänä narsistina, joka käyttää hyväkseen läheisiään vain rikastuakseen, 2) läheisten vakavien ongelmien inhorealistista kuvausta pidetään epäeettisenä, 3) lukijoiden on ollut vaikeaa ymmärtää fiktion ja omaelämäkerran rajapintoja ja eritoten ottaa teoksia vastaan fiktioina. Ensimmäistä syytettä en missään nimessä allekirjoittaisi, sillä mielestäni teos on kaikkea muuta kuin napanöyhtäinen.  Knausgård ei vello omissa komplekseissaan, vaan kuvaa pikemmiten suhteitaan muihin ja ympäröivään maailmaan paljastaen välillä liikuttavaakin herkkyyttä. Lapsuuden kuvaajana hän on suorastaan loistelias. Toisen syytteen ymmärrän, mutta muistaa pitää, että Knausgård kysyi kaikilta elossa olevilta päähenkilöiltä luvan heistä kirjoittamiseen ja on ollut heidän kanssaan yhteyksissä kirjoitusprosessin aikana. Kolmannen ongelmakohdan ymmärrän parhaiten, se hämmensi itseänikin lukijana ja voin kuvitella, kuinka paljon se on hämmentänyt norjalaisia, joista monet pystyvät bongaamaan teoksista tuttujaan. Tavallaan kirjoista on tullut juorukalentereita tai paikallisen Seiskan korvikkeita norjalaisten työpaikkojen kahvihuoneissa, mikä ei todennäköisesti ollut kirjailijan tarkoitus.

Minua ensimmäinen taistelu inspiroi mm. kirjoittajana. Paikoitellen teoksesta löytyi filosofisia helmiä ja pohdintoja kirjallisuuden ja taiteen olemuksesta. Nämä pohdinnat vetävät arkista kerrontaa ylöspäin ja kuljettavat lukijan mielenmaisemasta toiseen. Jaan Knausgårdin kanssa erityisesti kirjoittamiseen liittyvän angstin, ja erityisesti tämä ajatus lohdutti:   ”Kun ihminen tietää liian vähän, mitään ei ole olemassa. Kun ihminen tietää liian paljon, mitään ei ole olemassa. Kirjoittaminen on sitä, että vetää tietämisemme varjoista esiin sen mikä on olemassa. Siitä kirjoittamisessa on kyse. Ei siitä mitä tapahtuu, ei siitä millaisia toimintoja siinä tapahtuu, vaan siinä, omassa itsessään. Siinä se on kirjoittamisen paikka ja tavoite. Mutta miten sinne pääsee?” (s. 216)

Joudun hankkimaan toisen taistelun käsiini pian, sillä olen jo koukussa. Kolmaskin näyttää olevan suomennettu, mutta siitä eteenpäin taisteluja joutuisi lukemaan ruotsiksi tai norjaksi. Vaikka luen ruotsiksi kevyttä viihdekirjallisuutta, luulen, etteivät hermoni riittäisi Knausgårdin tiiliskiviin toisella kotimaisella. Suomentaja Katriina Huttuselle kiitos oivaltavista sanavalinnoista ja sanonnoista. Knausgårdin taistelut eivät ole koomisia, mutta hänen seniilin isoäitinsä puhuessa nauroin, osaksi onnistuneen suomennoksen ansiosta.