Kenttäpostia Kiestingistä

50Lauri Mäkinen on dekkaristi, josta olen kuullut positiivista pöhinää jo kauan, ja lukulistallani on ollut hänen esikoisteoksensa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (2015)– en vain ole saanut teosta käsiini vielä. Ambomaan lähetystyö kieltämättä kiinnostaa minua enemmän kuin toisen maailmansodan desanttikuulustelut, mutta en lähestynyt hänen teostaan 50/50 (Siltala, 2017) sotakirjana. Kirjassa minua kiinnosti kanadansuomalaisten massamuutto Neuvosto-Karjalaan, eli nämä traagiset maailmanympärysmatkat, joiden seurauksena valtaosa siirtolaista päätyi Siperian vankileireille. Kirjassa on kiehtova kansikuva, mutta varsin mitäänsanomaton nimi. En olisi välttämättä tarttunut kirjaan kirjastossa, ellen olisi lukenut etukäteen arvioita siitä.

Teos on aihepiiriltään mahdollisimman raskas, siinä korostuu ihmisyyden brutaaleimmat puolet, kun jäljellä ei ole enää muuta kuin silkka selviytymisvietti. ”Hyviksiä” siinä ei liiemmilti ole, mutta ”pahiksia” vähän joka junaan. Mäkisen kerrontatekniikka on sen verran lennokas, että tarinaan heittäytyy päistikkaa, vaikka tietää liian nopean lukemisen aiheuttavan psykosomaattisia lieveilmiöitä, kuten painajaisunia. Tässä sodassa ei ole voittajia eikä sankareita, ja tavallisia rivisotilaitakin enimmäkseen vain vituttaa. Lotta-aatteelle intohimoisesti antautunut Silja (toinen päähenkilöistä) kokee myös elämänsä turhautumisen postikonttorissa Äänislinnassa, jossa hänen tehtävänsä on lukea läpi kaikki tuleva ja lähtevä posti sotasensuurin piikkiin.

Jouduin kirjaa lukiessani googlaamaan paljon, koska teoksessa oli paljon asioita, joita en Suomen armeijan toimista tiennyt. Teoksen nykyisyys sijoittuu mystiseen Kiestinkiin, joka oli keskeinen jatkosodan näyttämö aivan Suomen rajan pinnassa nykyisen Kuusamon naapurissa. Kiestingissä pidetään myös sotavankeja, noita pelättyjä desantteja tai sellaisiksi epäiltyjä henkilöitä. Päätökset sotavankien teloituksesta tehdään kuitenkin Mäntyharjun ”headquartersissa”.

Opin kirjasta muun muassa, että suomalaiset teloittivat sotavankejaan huppu päässä, kun taas venäläiset harrastivat niskalaukauksia. Luin järkyttäviä kuvauksia vankileirien raiskauksista ja ihmissyönnistä. Varmasti kaikki tämä on hyvin todenmukaista, mutta omaan makuuni raakuutta oli himppusen verran liikaa (esimerkiksi koin turhaksi esittää kaksi identtistä raiskauskohtausta, jossa nainen antautuu vain leipäpalan vuoksi). Tosin raakuutta ei ollut tässä yhtään enempää kuin nykyaikaan sijoittuvassa keskivertodekkarissa, vaikka en ehkä edes osannut lukea tätä dekkarina. Pidin tätä taideproosana, jossa käsitellään ihmismielen rikollisia ulottuvuuksia. Mutta jokainen lukija kaivannee teoksesta itseään eniten puhuttelevan tason ja genremäärittelyn.

Silja Berg, helsinkiläinen kemian ylioppilas, ja veljekset Ilkka ja Olavi Eräkoski, nämä rosoiset emigrantit, ovat teoksen päähenkilöt, joiden persoonat loistavat, mutta en päässyt kovin syvälle sotilashahmojen ihon alle. Sinänsä oli hyvä, ettei tässä ole minkäänmuotoista yritystä kirjoittaa uudelleen Tuntematonta sotilasta ja luoda hersyvää kansankuvausta.  Armeijan palvelijoista koin ehkä läheisimmäksi sotilaslääkäri Nurkan, joka oli kotoisin sieltä Ambomaalta ja jota pidettiin ärsyttävänä päällepäsmärinä johdon taholta.

Kirja varmasti järkyttää monia lukijoita, ja saattaa ärsyttääkin. Minua ei varsinaisesti ärsyttänyt mikään, mutta jäin pohtimaan joidenkin mieshahmojen runsasta v-sanan käyttöä, mikä tuntui suorastaan anakronistiselta. Käytettiinkö tuota sanaa todella tuossa määrin 1940-luvulla? Edes miesten kesken korsussa tai juoksuhaudassa? Jätkäthän kiroilivat kuin tesomalaisen yläasteen kolmetoistavuotiaat jonnet.

Kaiken kaikkiaan 50/50 tarjoaa älykästä ja mieleenpainuvaa jännitystä, jossa taustatyön huolellisuus näkyy tarkkoina käsitteellistämisinä ja nimeämisinä. Mäkinen on vaivautunut lukemaan teostaan varten myös paljon venäläisten kirjoittamaa sotahistoriaa, joten näkökulma tuntuu poikkeuksellisen monisyiseltä. Minun täytyy tunnustaa, että osa venäläisten vankileirin hierarkkisista ”roolinimistä” meni minulta ohi, tai olin meiningistä niin kauhuissani, etten pystynyt analysoimaan lukemaani kovin älyllisesti.

50/50 on sotakirja, joka varmasti puhuttelee nuorta ja varhaiskeski-ikäistä lukijakuntaa. Aivan ensimmäisenä en veisi tätä vanhainkoteihin vielä elossa oleville veteraaneille, sillä jo kerronnan monisyisyyden vuoksi kirja saattaa olla haasteellista luettavaa ikäihmisille. Koin myös, että kirja tarjosi tasapuolisesti mies- ja naisnäkökulmia, ja että sellaisetkin lukijat, jotka eivät ole koskaan lukeneet sotakirjoja, voisivat tästä innostua.

Desanteista ja vallankumouksen vartojista

Siinä_näkijä_missä_tekijäItsenäisyyspäivän lukuhaasteeksi nousi saada loppuun itsenäisyyden ajatusta kiinnostavalla tavalla dekonstruoiva Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä (Otava, 1972). Teoksen pääteema, Pispalan punaisten sodanaikainen maanalainen sabotaasitoiminta, kiinnosti kovastikin, mutta huomasin alusta saakka, etten tulisi koskaan täysin ymmärtämään tekstiä enkä Salaman tyyliä. Teos ei kuitenkaan ole jäänyt täysin unohduksiin, vaan se näyttää olevan monenkin blogistin suosikki ja siitä on tehty uusia draamatulkintoja esim. Tampereen Nätyssä aivan viime vuosina.

Teoksen alkuosassa eletään myrskyisen pariskunnan, Maijan ja Santun, yhteiselämän alkutaivalta Kouvolan suunnassa ja Pispalassa. Kansalaissodan jättämät haavat ovat tuskin vielä arpeutuneet, kun jo eletään IKL:n marssien ja muilutusten aikaa. Santtu pitää vaimoaan yleisenä naisena, mutta samalla tälle itselleen on sallittu naisseikkailut kotona ja reissuissa, onhan hän toiselta ammatiltaan iskelmälaulaja, vaikka päätöikseen tekeekin sähkömiehen hommia. Maija on lähtenyt komean, mutta ”tuulella käyvän” laulajan kelkkaan vaan näyttääkseen likkakavereilleen pystyvänsä pokaamaan laulajan. Kuten hän itsekin myöhemmin toteaa, se ei ehkä ollut viisain parisuhteen solmimisen kriteeri.

Santtu on myös taipuvainen uskonnolliseen toimintaan, joten kodin kirjahyllyssä on rinta rinnan Leninin tekstejä ja helluntaiepistolaa. Pariskunnan yhteiselämää kuormittavat molempien heikko itsetunto, vähättely ja viinanhimo. Molemmilla olisi tahdonvoimaa rakentaa parempaa maailmaa, mutta eivät kykene saamaan tahtojaan toimimaan samaan suuntaan kuin satunnaisina ohikiitävinä hetkinä. Ehkä päällimmäisenä tässä kristallisoituukin älykkään, mutta vähän kouluja käyneen vasemmistoväen turhautuminen ja poliittisen toiminnan vaihtoehtojen rajallisuus. Haaskattu intellektuaalinen energia.

Päähenkilöihin tutustuminen tapahtuu vaivalloisesti, sillä alkupään kappaleet ovat vaikeaa tajunnanvirtaa, Maijan ja Santun sisäistä katkeroitunutta puhetta, täynnä toistoa ja jaarittelua. Pieni Harri-poika (Hannun alter ego) saa alkupuolella vain lyhyitä puheenvuoroja, mutta ne ovat raikkaampia kuin vanhempansa rujot, alatyyliset tilitykset. Keskiosassa käydään läpi Pispalan kommunistien sodanajan pidätyksiä, vankilakeikkoja ja teloituksia, kun taas loppuosassa käsitellään perheen tilannetta enemmän kasvavan Harrin näkökulmasta. Vaikka Salama taitaa monimutkaisempia tyylillisiä rekisterejä ja leikkauskulmia kuin Kalle Päätalo, paikoitellen teksti kilpaili pitkäpiimäisyydessään Päätalon pikkutarkkojen työnkuvausten kanssa – erityisesti keskiosan Jaskan 37-sivuinen kirje Santulle hänen tekemänsä ilmiannon motiiveista oli puisevaa luettavaa. Teoksen varsinainen poliittinen draama – Tampereen seudulla tehdyt sabotaasiyritykset esim. keskeisiin teollisuuslaitoksiin ja kollaboraatio neuvostodesanttien kanssa – olisi ollut hyvinkin kiinnostavaa luettavaa, jos kerrontatekniikka olisi ollut terävämpää. Vallankumouksen kiihkeät odottajat ovat tässä yhtä utopistisia kuin tämän päivän fundamentalistiset kristityt, eikä tällainen äärimentaliteetti taida olla millekään aikakaudelle täysin vierasta.

Työväenluokkaisesta puheparresta, sukulaisuus-ja ystävyyssuhteista teos kertoo elävämmin. Teoksen nimeä voi lukea sekä poliittisella että yksityisellä tasolla – puheenpartena äiti-Maija käyttää tätä oikeuttaessaan sodanaikaisia yöjuoksujaan, sillä että on liian kauan saanut olla miehensä uskottomuuden näkijä. Harrin näkijän positio on ehkä raadollisin, sillä hän joutuu seuraamaan harvinaisen pirullista suhdedraamaa, erityisesti äitinsä epätoivoista heilastelua, joka usein päättyy yhden yön pariskunnan sammumiseen hellahuoneen lattialle. Kuulemme myös toisiaan kyräilevistä naapureista, jotka ilmoittavat toistensa viinanjuonnista sosiaalilautakuntaan. Varsinkin sodanjälkeisessä todellisuudessa entisiä aktivisteja ja ammatti-ihmisiä leimaa ”kunnanvaivaisuus”, joka ei paljoa eroa tämän päivän keski-ikäisten pitkäaikaistyöttömien arjesta.

Teoksen loppuosassa äiti ottaa uuden miehen ja muuttaa tämän kanssa Keski-Suomen ”Kopekseen”, syrjäiselle maalaispaikkakunnalle, jossa ei ole pojalle pioneerikerhoa. Maallakaan köyhän kansan arki tai arvomaailma ei ole Pispalan köyhälistöä kummoisempaa. Salama ei ole halunnut nimetä paikkakuntaa omalla nimellään, mutta vinkeistä päätelleen liikutaan jossain pitkän matkan päässä Jyväskylästä pohjoiseen. Paikkakunta on hyvin jälkijättöinen ja metsäläinen, ja siellä kasvava Harri oppii vielä suorasukaisempaa seksuaalisuutta kuin Pispalan ahtaissa asunnoissa ikinä. Kuten minunkin lapsuudessani, näillä hoodeilla tarjoillaan tappaiskeittoa, jota kaupunkilainen Harri ei ole koskaan syönyt ja jota hän ei ruokalajina tunnista.

Salama ei pyri lukijan emotionaaliseen samastumiseen edes lapsen näkökulmasta. Aikuiset hahmot ovat harvinaisen hankalia, eikä heissä tapahdu suurta henkistä kasvua tai muutakaan valaistumista. Teoksen vastaanotto oli vuonna 1972 harvinaisen nuivaa erityisesti vasemmistolaisten parissa, jotka kokivat poliittisen kätyritoiminnan kuvauksen liioiteltuna ja työväenluokkaisen elämäntavan kuvauksen liian inhorealistisena. Saatuaan ensin maan konservatiivien vihat nistaansa Juhannustansseillaan, Salama tuli tämän teoksensa kautta uudelleen leimatuksi Pispalan punaisten jälkeläisten parissa, jotka olisivat halunneet lukea vanhempiensa ja isovanhempiensa taistoista kauniimmassa valossa.

Salaman oma henkilöhistoria kulkee melkein yksi yhteen teoksen päähenkilöiden historian kanssa, mikä omalla tavallaan oikeuttaa näinkin rankan kuvauksen. Romaanina teksti tuntui kuitenkin epätasapainoiselta kokonaisuudelta. Salamalla olisi taatusti ollut kykyä luoda tästä kokeilevaa avantgardista tykitystä tai maanläheistä realistista kansankuvausta, mutta nyt teksti jää kahden rekisterin loukkoon. Sen pelastaa huumori, jota paikoitellen viljellään hersyvästi traagistenkin tapahtumien keskellä. Esimerkiksi lahtareiden ampuman Taisto-toverin sankarihautajaiset ovat aikamoinen spektaakkeli, vaikka päätyvätkin poliisin mittavaan lopetusoperaatioon.

Teos kuulunee niihin kirjoihin, joiden sanoma jää muhimaan takaraivoon ja josta olisin ollut paremmassa asemassa bloggaamaan viiveellä, mutta päätin valita itsenäisyyspäivän kunniaksi tekstin, joka ravistaa isänmaallisuuden myyttejä. Tässä tekstissä ei ainakaan ollut mustavalkoisia hyviksiä eikä pahiksia, eikä suhde kansakunnan rakennusprojektiin ollut yksioikoinen. Teos vaatii lukijaltaan suurta keskittymistä ja pitkää mieltä.