Liberian hankalasta (nais)historiasta

Teos: Ellen Johnson Sirleaf: This Child Will Be Great (HarperCollins, 2009)

Naispoliitikkojen omaelämäkerrat kuuluivat joskus leipätyöni ytimeen, ja jätettyäni tutkijanuran en ole jatkanut niiden lukemista samalla draivilla. Tähän maahaasteeseen olen ”lukemassa” eli kuuntelemassa muun muassa Michelle Obaman muistelmia äänikirjana, ja vaikka teos on todella hurmaava, sen kuunteleminen on vaatinut miltei liikaa paukkuja. Myös Ellen Johnson Sirleafin teos on jäänyt minulta joskus kesken, vaikka se on monella tapaa yllättävämpi kuin vaikka ikonisen Michellen teos.

Muistan Johnson Sirleafin viime vuosikymmeneltä siitä, että Elisabeth Rehn on puhunut ja kirjoittanut ystävyydestään tämän voimanaisen kanssa. Olen kokenut ylpeyttä nähdessäni kuvia näistä kahdesta leidistä yhdessä. Liberia ei tuolloin ollut minulle tuttu maa, mutta hieman lisää olen siitä kuullut jopa kohtaamieni elävien liberialaisten kautta. Liberian ja Sierra Leonen historiat ovat kiinnostaneet minua, ja olen lukenut enemmän Sierra Leoneen kuin Liberiaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Varsinkin Aminatta Fornan teokset ovat tehneet vaikutuksen, mutta maa esiintyy myös Graham Greenen tuotannossa. Naapurimaiden historioissa on paljon samaa, ja ainakin itse usein sekoitan ne sujuvasti toisiinsa.

Tarina kertoo nuoresta Ellenistä, joka kasvoi Monroviassa, pääsi eliittilukioon ja olisi ehkä alkanut tehdä uraa heti sen jälkeen, ellei olisi rakastunut 16-vuotiaana mieheensä. Naimisiin hän meni 17-vuotiaana koululaisena, ja sai neljä poikaa lyhyellä aikavälillä. Pariskunta jätti lapsensa isovanhempien hoiviin matkustaessaan Yhdysvaltoihin opiskelemaan, mutta Amerikassa kuilu heidän välillään syveni. Ellen kärsi viinaanmenevän, mustasukkaisen miehensä väkivallasta, ja erosi lasten ollessa vasta koululaisia. Pojista vain yksi päätyi asumaan äitinsä luona, ja kaksikon elämä oli vauhdikasta siirtymää mantereelta toiselle.

Kirja kertoo kuitenkin enemmän Liberian lähihistoriasta, varsinkin taloushistoriasta, kuin Ellenistä itsestään. Ellen kouluttautui Harvardissa ekonomistiksi, ja erikoistui työssään Maailmanpankissa myös Karibian ja Latinalaisen Amerikan erityiskysymyksiin. Liberian vaikea poliittinen historia yhdistettynä jatkuvaan talouskriisiin oli toki yhtälö, jota yksi nainen ei ministerin avustajan pestistä voinut korjata. Hän työskenteli pitkään sekä kotimaansa ministeriöissä sekä Maailmanpankissa, mutta tuli välillä miltei ajetuksi maanpakoon maanmiestensä toimesta. Hänen puheitaan syynättiin tiukalla kammalla, ja häntä pidettiin maanpetturina, koska hän välillä kyseenalaisti maan johtajien älykkyyttä. Hän oli vankilassa ainakin kahteen otteeseen, pisimpään vuosina 1985-6, jolloin moni hänen puoluetoverinsa menetti henkensä. Kuitenkaan pienellä maalla ei ollut montaa Harvardin käynyttä ekonomistia, jolla olisi ollut jotain ymmärrystä kehitysmaiden velkaantumisesta. Tämän vuoksi hän sai moneen otteeseen palata, ja lopulta vuonna 2005 hänet valittiin presidentiksi.

Kiinnostavaa Ellenin tarinassa on myös hänen äitinsä eurooppalainen tausta. Hänen toinen isoisänsä oli saksalainen, ja hänen äitinsä ihonväri oli asia, josta hän myös itse sai hyötyä ja kärsiä. Saksalaista henkistä perimää sukuun ei ehtinyt tulla, koska kyseinen siittäjä oli paennut vastuitaan. Lähes kokonaan mustassa maassa vaaleampi ihonväri ei ollut kaikkialla suosiossa, ja kouluaikoina Ellen rukoili, että olisi syntynyt kokonaan mustaksi.

Presidentinvaalikampanjan aikana Ellen Johnson Sirleafin maine haluttiin tahrata syytöksillä, että hän kuuluisi maan amerikkalaiseliittiin. Maahan ei haluttu taas uutta vapautettujen orjien perillistä johtajaksi, vaan koettiin, että oli aika saada ”syntyperäisempi” johtaja. Ellenillä ei todistetusti ollut sukujuuria vapautettuihin orjasukuihin, vaikka hänen sukulaisensa, muun muassa äiti, olivat olleet näissä suvuissa kasvattilapsina.

Ei tämä ole ainakaan pönöttävä presidentin muistelma, vaan kirjailija kertoo avoimesti elämänsä kriiseistä, ja vaiheista, joissa hän kapinoi oman kulttuurinsa normeja vastaan. Esimerkiksi ”kansakunnan isää” hän ei koskaan ottanut rinnalleen, eikä eronsa jälkeen suostunut menemään naimisiin, vaikka hän seurusteli läheisen ystävänsä kanssa aina tämän kuolemaan saakka.

Tekstin tasolla teos on sujuvaa, jouhevaa ja viimeisteltyä, mutta jäin kaipaamaan lisää henkilökohtaisuutta ensimmäisen kolmenneksen jälkeen. Kirja piirtää kuvaa vakavasta puurtajasta, jolla ei poliittisen uran aikana ollut muita merkittäviä ihmissuhteita kuin suhde äitiin ja kolmanteen poikaan. Ystävät ja jopa se pitkäaikainen miesystävä häipyvät taka-alalle, eikä lukija saa edes tietää, millaisesta musiikista tai ruoasta tuleva rouva Presidentti pitää. Vakavan tyylilajin valinta on toki synkroniassa Liberian 80-90-lukujen tragedian kanssa, mutta paikoitellen teoksen talous- ja politiikkakeskeisyys puudutti.

Loppukevennyksenä mainittakoon, että Oprah Winfreyn merkitys Afrikan naisille on viime aikoina ollut todella merkittävä. Jopa haudanvakava Ellen Sirleaf Johnson mainitsee hänet ohimennen teoksessaan. Tämä olikin ehkä ainoa viihteellinen anekdootti koko kirjassa.

Maahaasteessa olen rastilla 54/196: Liberia.

Mainokset

Vallankumouksen surupäivä

RihataGuadaloupelaissyntyisen Maryse Condén (s.1939) tuotanto on jäänyt minulta huomaamatta, koska hänen alkukielensä on Ranska, jota nykyään luen vain auttavasti. Condén tuotanto on tosin saatavilla kokonaisuudessaan englanniksi ja tähän liittyy biografinen sattuma. Kirjailija asui aikanaan Länsi-Afrikassa guinealaisen näyttelijämiehensä kanssa, mutta rakastui keski-ikäisenä amerikkalaiseen kääntäjäänsä ja muutti tämän perässä New Yorkiin. Kypsässä iässä hänestä tuli Columbian yliopiston ranskan kielen professori, eli nainen on tehnyt mittavan uran sekä kirjailijana että akateemikkona.

Akateemisuus puskee myös Rihatan (Art House 1989, suom. Annikki Suni) sivujen läpi terävänä poliittisena ironiana ja etnografisena lähestymistapana. Tässä kuvataan fiktionaalisen länsiafrikkalaisen maan postkoloniaalia todellisuutta taantumuksellisen vallankaappauksen jälkeen. Maassa on ollut itsenäisyyden jälkeen sosialistinen kausi, jolloin infrastruktuuria on edistetty Itäblokin avustuksella. Moni nuori on käynyt hakemassa oppinsa Moskovasta ja maan sairaaloita ovat kansoittaneet puolalaiset lääkärit. Kenraali Tomanin tekemän vallankaappauksen jälkeen maan suhteet sekä itään että länteen ovat viilenneet. Eletään aatteellisesti tyhjän tomanismin aikaa, jolloin todellisesta vallasta taistelevat teknokraattiset mersumiehet, presidentin nuoret liehittelijät, jotka tietävät myyneensä periaatteensa ja maansa pelkällä materialle.

Teoksessa eletään kiihkeää kolmiodraamaa laiskanpulskean pankinjohtaja Zekin, tämän  muualta tulleen vaimon Marie-Hélènen ja ministeriveljen Madun välillä. Zekillä ja Marie-Hélènellä ei ole ollut avioliittonsa aikana muuta tekemistä kuin tehtailla lapsia unisessa Rihatan provinssikaupungissa. Eteenpäinpyrkivä pikkuveli olisi voinut järjestää Zekille viran puoluekoneistossa, mutta Zek on kieltäytynyt kunniasta. Synkän antillilaistaustaisen Marie-Hélènen ainoa onnellinen kausi on ollut salasuhde Madun kanssa. Rihatassa hänellä ei ole muuta tekemistä kuin nukkua ja synnyttää.

Marie-Hélènen hahmoa on verrattu Jean Rhysin älykkään epätoivoisiin naishahmoihin. Hän on hyvin kiinnostava karibialaisine kreolitaustoineen. Hänen sukunsa historiaa käydään yllättävän paljon läpi, joten lukija saa kaupan päälle palan guadeloupelaista ja haitilaista todellisuutta. Tukahdutettu poliittinen energia ja lähes täydellinen virikkeiden puute muodostavat räjähdysalttiin cocktailin. Samalla hän yrittää ylläpitää kristittyä identiteettiä muslimienemmistöisessä maassa. Joulua saa hänen rinnallaan viettää vain ottopoika Christophe, kun taas muslimitaustainen Zek kieltää kristittyihin menoihin osallistumisen tyttäriltään. Uskonnollisuus on kuitenkin paikallisessa yhteisössä varsin ohutta ja jos sitä on, se kietoutuu kansanuskoon.

Hienoin sivuhenkilö oli grioottilaulaja ja -viihdyttäjä Sori, joka on turhautunut mitättömien nimenantojuhlien artistina, varsinkin kun palkanmaksussa on aina häikkää. Kun hänet kutsutaan laulamaan Madun ministerijuhliin, hän näkee hetkensä tulleen. Hän päästää sanallisen arkkunsa valloilleen:

Voi näitä uusia mersumiehiä

Kyllä me teistä eroon pääsemme

Niin kuin isämme eroon pääsivät

Valkoisista! /

Voi näitä uusia mersumiehiä

Bubun alla

Teillä ei ole

Munia! (Condé 1989,146)

Muutenkin kansanlaulujen ja -runouden rooli on teoksessa merkittävä. Condékuvaa myös itsenäistymisen jälkeisiä lukutaito- ja valistuskampanjoita lempeällä ironialla. Yksityinen perhedraama nivoutuu nerokkaasti kokonaisen kansakunnan tarinaan.

Pidin paljonkin siitä, ettei tässä kuvata mitään olemassaolevaa valtiota. Jokainen lukija voi luoda näin oman fiktionaalisen Afrikan karttansa. Mahdollisesti Condé on peilannut tässä ranskankielisen Guinean ja Senegalin realiteetteja. Valtameren rannalla kuitenkin liikutaan ja kulttuuriset referenssit viittaavat Länsi-Afrikkaan.

Feikki vallankumouksen muistopäivä kääntyy romaanissa pian irvokkaaksi tragediaksi, jossa valtiollisten mersujen ja jeeppien saattueet kuskaavat kapinallisia maan eri vankiloihin öiseen aikaan. Tomanismin oppikirjaa, joka on jaettu koko maan koululaisille samalla kun ulkomainen kirjallisuus on sensuroitu, pilkataan maan improvisoiduissa juottoloissa kaikkialla. Baarien nimeämiseen politiikka oli myös herkullista. Eniten viihdyin Medinan pyhällä katolla.

Rihata oli vähintään yhtä rikas lukukokemus kuin viime vuonna tänne arvioimani Mariama Bân Pitkän kirjeen  (1980) uudelleenluenta oli. Condén tyyli on vielä asteen poliittisempaa kuin Bân. Hänen tuotantonsa vaikuttaa reippaan monipuoliselta, ja muissa teoksissa näyttää olevan vielä historiallisempia ja mytologisempia teemoja kuin tässä.

Kannattaa etsiä tämä poistokorien helmi käsiinne, sillä afrikkalaisen kulttuurin kuvauksena tämä tuskin on paljoa vanhentunut. Minulle tämä teos oli kirjavuoden toistaiseksi paras löytö.

Tukka hyvin Hararessa

HarareZimbabwelaisen Tendai Huchun esikoisromaani The Hairdresser of Harare (2010) tuntui alussa tyypilliseltä ”hyvän olon Afrikka”-romaanilta, joita olen jo lukenut ainakin skotlantilaisen Alexander McCall Smithin Mama Ramotswe-sarjan muodossa. Hyllyssäni on myös Gaile Parkinin Ruandan sodan jälkeiseen uudelleenrakennustilaan sijoittuva Baking Cakes in Kigali (2009), jossa myös esitetään neuvokas naisyrittäjä ja yhteisön sielu työn touhussa. ”Hyvän olon” kirjojen kirjailijat tuntuvat olevan pääsääntöisesti valkoihoisia entisiä tai nykyisiä ekspatriaatteja, jotka tuntevat hyvin länsimaiden kirjalliset markkinat. Nämä teokset eivät ole kauttaaltaan huonoja, niistä ei vaan jää vahvaa muistijälkeä.

Huchun kirjan hankin, koska luen vakavissani zimbabwelaista kaunokirjallisuutta. Tässä blogissa olen jo arvioinut ainakin Pettina Gappah’in riemastuttavat novellit; ennen blogin aloittamista tuttavuuksiini ovat kuuluneet Tsitsi Dangarembga, Yvonne Vera, Alexandra Fuller, Irene Sabatini ja Brian Chikwava. Hararen kampaajista kertova teos ei luvannut poliittista kauhua, silmitöntä väkivaltaa tai globaalin köyhyyden syväanalyysia, mutta vaikutti tarpeeksi juurevalta tulla otetuksi vakavammin kuin pelkkänä harmittomana viihteenä.

Viihteellisyys ilmenee Huchun kerronnassa kielen tasolla – tämä ei ole sillä tavalla tiivistä kaunokirjallista proosaa kuin esimerkiksi viimeksi arvioimani kongolainen Broken Glass. Huchu kirjoittaa arkisesti ja suoraviivaisesti käyttämättä monimutkaisia kielikuvia. Välillä kuvittelin lukevani pedagogisesti suuntautuvaa nuorisokirjaa, välillä taas sosiologista raporttia luokkaerojen kehityksestä. Zimbabwen nykytilanteesta Huchu osaa kertoa tavalla, jonka Afrikan diktatuureista, korruptiosta ja talouskehityksestä mitään tietämätönkin voi helposti ymmärtää.

Asetelma on seuraava: Hararen parhaaksi kutsutussa kampaamossa (kauneusalan yrityksiä ei ylipäänsä tässä miljoonakaupungissa ole montaa) työskentelevä yksinhuoltajaäiti Vimbai saa työkaverikseen itseään nuoremman ja trendikkäämmän Dumin, nuoren miehen, joka osaa kädenkäänteessä tehdä tavallisista naisista filmitähden näköisiä. Paikan silmäätekevät asiakkaat huomaavat Dumin taidot ja Vimbai jää kateellisena ”lehdelle soittamaan”. Kahden kampaajan välinen kilpailuasetelma hiertää koko työpaikan suhteita. Dumin astuttua ruotuun kampaamon asiakasluku  moninkertaistuu ja yritystä laajennetaan. 90% työttömyyden kanssa kamppailevassa Zimbabwessa kampaajanuoret kuuluvat jonkinlaiseen taloudelliseen eliittiin, eikä kellään ole varaa leikkiä työpaikan kustannuksella. Vimbaillakaan ei ole varaa maksaa sähkölaskujaan, ellei keksi keinoa jakaa asumiskustannuksia. Kohtalon oikusta uudeksi asuinkumppaniksi päätyy juuri asuntonsa menettänyt Dumi, jonka perhetausta on mystinen ja jonka tuhlaileva elämäntapa herättää Vimbaissa epäileviä kysymyksiä.

Vimbai ja Dumi ovat molemmat sydämellisiä ja moniulotteisia hahmoja, joihin lukijan on helppo samastua. Naiivista mustavalkoisuudesta teoksen pelastaa se, ettei siinä oikeastaan ole hyviksiä eikä pahiksia – nuorten työnantaja Mrs Khumalo ei ole ahne riistäjä, kampaamon hankalin asiakas on melko manipulatiivinen ja pahansuopa, mutta hänenkin käytöksensä selittyy vaikealla aviokriisillä, ja jopa Mugaben vaimo esitetään ihmisenä.

Länsimainen lukija saattaa pian arvata, että romaanissa käsitellään homofobiaa. Homo kampaaja kun on melko itsestäänselvä nykydraaman ja saippuaoopperoiden hahmo. Helluntaikirkossa käyvälle, miehiin pettyneelle Vimbaille kaikki avioliiton ulkopuolinen seksuaalisuus on syntiä, eikä hän olemuksellaan kutsu uusia miehiä elämäänsä. Siksi Vimbai ei osaa lukea lähipiirin antamia vinkkejä Dumin menneisyydestä – pojan äiti uskoo, että kampaajatyttö on viimein onnistunut parantamaan jälkikasvunsa kuolemansynnistä, ja tämä otetaan avosylin perheenjäseneksi, vaikka ystävät eivät seurustelekaan. Hirvittävän hyvin ei tässä käy, mutta kukaan ei silti kuole.

Toisella tasolla romaani kertoo Zimbabwen poliittisen eliitin kleptokratiasta, ostoskeskuksista, joihin tavallisella kansalla ei ole mitään asiaa, aidatuista asuinkomplekseista, joiden pihalla voi seistä useampikin Hummer-jeeppi kerralla. Se kertoo myös tämän päivän mustan ja eilispäivän valkoisen eliitin suhteesta, niistä vähäisistä valkoisista, jotka jäivät maahan asumaan vuoden 1980 vallanvaihdon jälkeen. Kampaamoyrityksen luotettavin alihankkija on valkoisten farmarien jälkeläinen Trina, joka onnistuu tuomaan Etelä-Afrikasta länsimaisia hiustuotteita sopuhintaan ja vaihtaa nämä mielellään elintarvikkeisiin, sillä rahan arvo on maassa melkein mitätön. Trinan vierailuja odotetaan, sillä usein tämä tuo naisille kaupanpäällisiksi esimerkiksi tamponeja, luksustuotteita, joita ei Zimbabwen kaupoista saa rahallakaan. Joillekin vaikutusvaltaisille asiakkaille, kuten naisministeri M:lle, valkoisen naisen näkeminen kampaamon tiloissa on kuitenkin liikaa. Paikalle kutsutaan ”sotaveteraanit” eli työtön miessakki uhittelemaan ja häätämään valkoisia pois mustan eliitin mansikkapaikoilta. Rotu- ja luokkasuhteiden kuvaajana Tendai Huchu onkin elementissään. Hän onnistuu tekemään sen huumorilla, etsien mahdollisuuksia sovintoon ja uuteen yhteisymmärrykseen.

Luulin teeman valinnasta ja kirjoitustyylistä automaattisesti, että kirjailija olisi nainen, mutta Huchu onkin nuorehko mies (s. 1982). Hän kirjoittaa meille Skotlannista käsin. Odotan häneltä uusia teoksia ja toivon, ettei Hararen kampaajista tulisi kirjasarjaa, sillä hänellä on taatusti muita, yhtä herkullisia aihepiirejä taskut täynnä.