Käännynnäisten innosta ja raivosta

my-home-town-fanaticsTänä pääsiäisenä minulla on jäänyt levy päälle ei mihinkään kristilliseen asiaan, vaan keskusteluun Britannian monikulttuurisuuden kriisistä. Voisihan sitä aikaansa huonomminkin käyttää, mutta katsomani dokumentit jäivät niin pahasti ihon alle kummittelemaan, etten tunnu pääsevän kuvista eroon, ellen kirjoita niistä.

Keskiviikkona tuli TV2:lta BBC:n dokumentti Kotikaupunkini kiihkoilijat (My Home Town Fanatics, 2012), jossa nuori toimittaja Stacey Dooley palaa kotikonnuilleen Lutoniin ottamaan mittaa paikallisista äärioikeistolaisista ja islamisteista. Luton on saanut viime vuosina ikävää julkisuutta vihamielisistä mellakoista ja mielenosoituksista, samoin moni terrorismista kiinni jääty tai epäilty on kotoisin kaupungin monikulttuurisesta lähiöstä Bury Parkista. Noin Tampereen kokoisessa Lutonissa on 30 moskeijaa ja osa kaupungin alueista tuntuu täysin pakistanilaisilta. Dooley itse oli käynyt aidon monikulttuurisia kouluja ja hengaillut aasialaisten tyttöjen porukoissa, joten kaupungin etnistä koostumaa hän ei ihmettele. Sen sijaan huoli islamismin noususta oli kouriintuntuva. Kävellessään kaupungin tietyissä osissa hän saa suoraa kommenttia viettelevästä pukeutumisestaan, vaikka on pukeutunut tehtäväänsä varten poikkeuksellisen peittäviin vaatteisiin. Dooley antaa kriitikoilleen takaisin samalla mitalla. Dokumentin yleinen sävy on varsin aggressiivinen ja ahdistavakin. Tässä tavataan sekä Britannian äärioikeistoa, English Defence Leaguen kannattajia että hardcore-islamisteja, mutta myös maltillisia muslimeja, joiden elämään mahtuu muutakin kuin uskonto.

EDL:n kotimainen versio olisi ehkä Suomen Sisu tai Hommaforum; liikkeellä ei ole muuta agendaa kuin maahanmuuttokriittisyys. Vaikka dokumentti ei sympatiseeraa näiden huligaanien toimintaa, se osoittaa kouriintuntuvasti toiminnan motiiveja ja syitä. Dooleyn lähestymistapa muistuttaakin Leena Sharman tyyliä uudessa kirjassa Ne – tässä yritetään päästä molempien ääriryhmittymien ihon alle. Huomaan myös, että dokumentista on tullut äärioikeistolaisten suosikki YouTubessa. Kai se on elävä postikortti katoavasta Englannista, sekoitus nostalgiaa ja surua.

My brother IslamistJatkoin tästä vielä rankempaan ja henkilökohtaiseen pläjäykseen, Robb Leechin dokumenttiin My Brother the Islamist (2011) , joka kertoo kahden veljen ongelmallisesta suhteesta toisen käännyttyä islamiin. Kun Richardista tulee Salahuddin, hän ei enää suostu tervehtimään veljeään oikealla kädellä, sillä oikea käsi kuuluu vain puhtaille uskonveljille. Salahuddin kuuluukin yhteen Lontoon pahamaineisimmista porukoista, vihamielisen saarnaaja Anjem Choudaryn Islam4UK-verkostoon, joka sittemmin on lakkautettu terrorisminvastaiseen lakiin vedoten. Veli on muuttunut huumorintajuttomaksi ja ehdottomaksi tuomariksi, joka imitoi kaikessa Muhammedia. Jopa jalkapallo on syntiä, sillä se vie Salahuddinin ajan Palestiinan kärsivien lasten tilanteen murehtimiselta.

Suurempi huoli kuin veljestään dokumentaristi-Robbilla on 17-vuotiaasta Benistä, joka nuoruuden hurmassaan lähtee Salahuddinin porukoihin Lontooseen levittämään sanaa.  Ben on edelleen lempeä ja inhimillinen tapaus, jolle Robb ei tahtoisi käyvän huonosti. Dokumentti osoittaa hienolla tavalla myös Benin ja tämän äidin neuvottelut uskosta ja henkilökohtaisista rajoista. Tässä äiti ei enää voi isolle pojalleen mitään, sillä poika tuntuu tietävän tasan tarkkaan, mitä haluaa. Kasvatettuaan Osama-parran Ben näyttää yhtä ukkomaiselta kuin Salahuddin. Ylipäänsä miespuoliset brittikäännynnäiset näyttävät koomisilta ja jotenkin juuriltaan revityiltä – heidän punertavat partansa naurattavat tahattomasti.

Osama-partaisten ukkojen toiminta nostatti verenpainettani siksi, että huomasin heidän olevan molemmissa dokumenteissa täyspäiväisiä fanaatikkoja ilman huolta päivittäisestä toimeentulosta. Perheen elättäminenkään ei vaa’assa paljoa paina, jos elämäntapana on länsimaiden vihaaminen. Tuskin kukaan Euroopan maissa ottaa Osaman kaksoisolentoa edes vapaaehtoistöihin, niin negatiivisia konnotaatioita tuo ”muoti” herättää.  Britannian toimeentulotukijärjestelmä vaikuttaakin anteliaammalta kuin Suomen. Veronmaksajien varoilla tässä sanaa levitettiin – antakaa anteeksi klassinen persu-retoriikkani, mutta päädyin päätelmääni ilman persuja.

Oikeassa maailmassa Salahuddin Dart istuu nyt kuuden vuoden kakkua terrorismiyrityksestä yhdessä luultavasti dokumentissa esiintyneiden uskonveljien kanssa. Benin kohtalo jäi askarruttamaan vaivaavasti. Anjem Choudary on edelleen vapaalla jalalla. Vaikka miehellä on julkinen esiintymiskielto Britanniassa, käy hän uskollisesti levittämässä sanaa pienemmissä Euroopan maissa, kuten Suomessa, jonne hän teki seminaarikeikan vuoden 2013 keväällä. Henkilökohtaisesti pidän Suojelupoliisin toimia löysäkätisinä, kun he sallivat kovan linjan islamistien esiintymisen maahanmuuttajayhteisöissämme. Choudaryn kaltaiset nilkit ovat pahimpia, sillä he laittavat nuoret noviisit tekemään likaisen työn ja esittävät itse viatonta lammasta.

Kolmas katsomani dokumentti, Make Me A Muslim (2012), oli onneksi iloisempi. Siinä pakistanilaissyntyinen malli Shanna Bukhari reissasi ympäri Britanniaa haastattelemassa nuoria naiskäännynnäisiä. Tässä puhuttiin enemmän muodista ja naimahuolista, eikä nuorten brittinaisten toiminnasta noussut poliittista huolen häivää.  Naiset olivat kääntyneet islamiin pidemmän harkinnan jälkeen ja rauhanomaisemmin kuin edellisen dokumentin miehet.

Ylipäänsä Britannian tilanne herättää kysymyksiä, sillä sosiaalisten ongelmien kentällä Britannia on ollut pitkään edelläkävijämaa – vastaavat ongelmat esiintyvät esimerkiksi Suomessa kymmenen tai parinkymmenen vuoden viiveellä. Maidemme maahanmuuton historiat ovat erilaisia, mutta maahanmuuttopolitiikassa on yhtymäkohtia. Maiden vertailu on kuitenkin vaikeaa ihan numeroista johtuvista syistä. Dokumenttien herättämä päällimäinen kysymykseni on: mitä tehdään, jos valtakulttuurilla ei enää ole tarjottavana positiivisia samastumisen malleja – jos nuoriso on menettänyt kulttuuriset juurensa, historian tajunsa ja kansallisen ylpeytensä? Britanniassa vahvoja yhteenkuuluvuuden merkkejä ovat jalkapallo ja pubikulttuuri, mutta monessa muussa suhteessa peli on jo menetetty. Koulujen monikulttuurinen ideologia on kenties mennyt liian pitkälle – oppilaat saavat tietoa vähemmistöjen tavoista ja uskonnoista, mutta valtakulttuurin historiaan suhtaudutaan vähätellen. Näissä olosuhteissa islamiin kääntyminen on fiksun ja herkän nuoren looginen valinta, erityisesti jos hän tulee köyhistä tai epästabiileista oloista. Em. dokumenteissa pojat tulivat tasapainoisista koulutetuista perheistä, kun taas tytöillä oli kirjavampaa taustaa ja isompia ongelmia esimerkiksi juomisen suhteen. Kuitenkin islamin tarjoama elämäntapa – alistuminen selkeisiin pelisääntöihin – on houkutteleva kaikille itsensä kanssa solmussa oleville. Harvalla kristillisellä kirkolla on valtaa tai intressiä määrätä pilkulleen, kuinka kristityn tulisi elää. Ja koska kristitty oppi on tulkinnanvaraisempaa, se jättää suuremman vastuun yksilölle. Kriisissä elävä ihminen ei välttämättä jaksa tuollaista vastuuta kantaa, vaan häntä miellyttää oppi, joka kertoo minuutilleen, milloin pitäisi herätä.

Tästä infopläjäyksestä jäi sekava ja maailmantuskainen olo. Kesäretki Lutoniin kiinnostaisi kyllä, samoin tuore kaunokirjallisuus aiheesta.

Draama, manipulaatio, prosessit

Katsoin YLE Areenalta Suomen marsalkka-elokuvan teosta kertovan dokumenttisarjan Operaatio Mannerheim. Arvasinkin, että ”Making of” kiinnostaisi enemmän kuin lopputuote. Oli virkistävää katsoa sisään Nairobin elokuvateollisuuden arkeen ja tavata loistava paikallinen kuoro ja innovatiivisia katutaiteilijoita. Sarja on reippaan tunnustuksellinen ja rosoinen, mutta kertoo kaunistelematta melkein mahdottomasta projektista, joka kaikista vastoinkäymisistä huolimatta saatiin kunnialla päätökseen. Dokumentissa oli paljon tuttua, vaikka en olekaan tehnyt leffaa Keniassa, vaan vaatimattomampaa yhteisöllistä draamaa koti-Suomessa.

Dokumentista nousi kaksi staraa ylitse muiden: Telley Savalas Otieno ja ohjaaja Gilbert Lukalia. Tapaamme Telleyn, joka projektin aikana kipuilee ammatillisen identiteettinsä kanssa, koska on loukannut lonkkansa moottoripyöräonnettomuudessa ja tulee todennäköisesti linkkaamaan jalkaansa loppuikänsä. Telley saapuu välillä kuvauksiin kännissä, koska ei usko muuten saavuttavansa roolin tunnetiloja. Telley uskoo olevansa ”pudonnut” eilispäivän lupaus. Projektin aikana hän selvästi saa palan tulevaisuudenuskoa takaisin. Erkko Lyytisen ja Telleyn välille syntyy ystävyys, Erkko soittelee Telleylle Suomeen palattuaan etsiessään moraalista tukea mediajulkisuuden pattitilanteessa. Tiimi kutsuu Telleyn ensi-iltaan, mutta tämä ei saa viisumia. Gilbert saadaan lennätettyä paikalle, hän esiintyy ensi-illassa vakuuttavasti projektin takana seisten.

Dokumentissa Erkko haluaa teetättää Suomen Leijona-mitalit paikallisella sepällä, hän on tuonut suomalaista sota-ajan metalliromua raaka-aineiksi. Symbolisella tasolla tämä puhutteli minua enemmän kuin yksikään elokuvan kohtaus. Viemällä Keniassa taotun leijonarenikan Mannerheimin haudalle Erkko Lyytinen palauttaa kansakunnan symbolin myös niille, joiden Suomi on kansainvälinen.

Tapaamme dokumentissa paikallisen tuottajan Kristeenin, joka ei suostu allekirjoittamaan YLE:n kanssa sopimusta ja joka karkaa kuvauksista tavoittamattomiin kesken kaiken. Erkon ja Kristeenin kireät välit hankaloittavat kuvauksia. Kristeen tuntuu kiristävän rahaa kesken prosessin, mutta tiimi ei suostu maksamaan hänelle ekstraa. Projektista lähtee kävelemään myös kameramies samalla logiikalla. Erkko ja Kristeen saavat sovittua riitansa lopussa kohtuusivistyneesti.

Muistelin tässä viime vuotista Mamut-draamaprojektia, jonka ”Making Of” olisi ollut myös kuvaamisen arvoinen, mutta aloittelijoina meillä ei ollut moiseen resursseja. Viime marraskuussa noin kaksi viikkoa ennen näytelmän ensi-iltaa matkustimme porukalla Helsinkiin tapaamaan paikallista kontaktihenkilöämme, erään toisen Afrikan maan kansalaista, jolle taideprojektejen budjeteista välistäveto oli elinkeino. Mies oli hommannut projektiimme näyttelijöitä ja oli itsekin merkittävässä roolissa. Olimme jo maksaneet liikaa hänen palveluksistaan. Ennen ensi-iltaa tyyppi sai päähänsä, että minun kuuluisi yksityishenkilönä allekirjoittaa sopimus hänen yhdistyksensä kanssa, jos en sitä tekisi, hän vetäisi porukkansa pois projektista. Yhdistys vaikutti epäilyttävältä, sen toiminta näytti keskittyvän miehen oman egon pönkitykseen. Muu porukka ei luultavasti ollut edes yhdistyksen jäseniä. Mies ei myöskään antanut meille lupaa olla yhteyksissä ”hänen” tiiminsä kanssa, kaiken kommunikaation kuului tapahtua hänen välityksellään. Draamaprojektin muut jäsenet saivat viikottaisen tiedotteen, jossa kerrottiin tarkkaan, missä mentiin. Helsinkiläiset näyttelijät eivät saaneet näitä tietoja.

Välikohtaus helsinkiläisessä hotellissa tuotantotiimimme välillä oli raivokkaampi kuin mitä näin tapahtuvan Nairobissa. Mannerheim-dokumentissa äänekkäin tapaus oli Erkko itse, joka muutaman kerran innostui kiroilemaan hermopaineessaan. Mamut-projektissa desibelitaso oli puuduttava, ihmiset huusivat toisiaan suohon, yksi osallistuja joutui sairaslomallekin äänen menetettyään. Helsingin osallistujista enemmistö käveli ulos produktiosta turhautuneina, saimme pelastettua vain kaksi näyttelijää takaisin. Itse menetettyäni hermoni verenimijääni istahdin hänen syliinsä, jotta hän hiljenisi. Takuuvarma keino hiljentää kurittomia kakaroita ja kehitysmaan diktaattoreja. Kohtauksen päätteeksi mies kaivoi taskustaan junalipun, jonka minun olisi kuulunut korvata, sellaisen henkilön matkasta, jonka osallistumisesta ei oltu sovittu. Hän käski minua hakemaan rahat pankkiautomaatilta välittömästi. Arvatkaapa hainko?

Tämäkin näytelmä saatiin esitettyä, mutta lopputulos oli viime hetkessä kokoon kursittu kompromissi.

Operaatio Mannerheimista en ainakaan saanut kuvaa, että kenialaiset olisivat pitäneet suomalaista tiimiä kävelevänä pankkiautomaattina. Pienistä summista siinä neuvoteltiin. Kyse oli ehkä enemmän arvovalta- ja uskottavuustaisteluista. Ja näitä taisteluja käydään ihan omanmaalaisten keskenkin. Tuotantoprosessit ovat aina sotkuisia, varsinkin kun ollaan tekemässä jotain arvaamatonta ensimmäistä kertaa.