Elämän paska on huono tatska

SAM_2398Minulla oli tänään pari tuntia tapettavana pakkaspäivänä eri roudauksien välillä, joten jalkauduin ensi kertaa Nekalan kirjastoon ja luin siellä kaunokirjallisen teoksen. Kyseessä oli ensivisiittini ko. kulttuurilaitokseen ja visiitin perimmäinen tarkoitus oli saada selville, onko heillä kierrätyshyllyä, jonne dumpata teoksia nyt ja tulevaisuudessa. Oli. Huokaus ja helpotus. Nauttikaa myös kaakeliuunikirjaston ainutlaatuisista tunnelmista. Ko. kirjasto sijaitsee 50-lukulaisen koulun alakerrassa ja siellä on parhaan mukaan yritetty vaalia ajan henkeä. Fiftarimeininki on muutenkin kevään teemani, joten siitä kaikki ilo irti!

Valitsin pitkäksi taukolukemiseksi Anna Gavaldan teoksen Lempi ei ole leikin asia (Gummerus, Helsinki 2013, suom. Lotta Toivanen). Gavaldan tuotannosta olen lukenut lähes kaiken suomennetun ja ihastuin erityisesti alkuvaiheen höyhenenkeveisiin ihmissuhdepohdintoihin, tyyliin Viiniä keittiössä. Koin vapautusta siksi, että huomasin, että niinkin banaalien keskiluokkaisten heteroiden erokipuilujen äärelle voi rakentaa suht älykästä keskustelua. Gavalda on ollut minulle rakkaampi ranskalainen nykykirjailija kuin Katherine Pancol, jonka hahmoihin samastuminen on ollut voimakkaampaa. Olen todella pitänyt Gavaldan tyylikkään lakonisesta kirjoitustyylistä ja omanlaisestaan minimalismista. Pancolin seurassa matkustan minuuteni syvyyksiin ja Gavaldan kanssa tyyppien kanssa, joita en tiennyt ennen olevan olemassa. Molemmat hyviä ja rakkaita. Kummallakin selvästi eri motiivit.

lempi_ei_ole_leikin_asia-gavalda_anna-25573791-1402779097-frntlLempi ei ole leikin asia ei edes ollut parin tunnin läpihuutoviihdekirja, eikä arvioni siitä saavuta sitä pohdinnan tasoa, jonka haluaisin saavuttaa oudosta, genrerajoja rikkovasta romaanista. Teos on kirjoitettu nykynuorten puhekielellä ja siinä tavoitellaan fiksun, mutta huonosta itsetunnosta kärsivän koulupudokkaan perspektiiviä.

Tapasin sivujen välissä Billien ja Franckin, erittäin epätodennäköisen pariskunnan (julkihomon ja työväenluokkaisen pissiksen), josta toinen oli loukkaantunut patikointiretkellä vuorilla. Billyn yrittäessä puhaltaa elämää Franckin sieluun ja nukkuvaan penikseen hän käy läpi noin viiden-kymmenen vuoden omituisen ystävyyden historiaa. Takana on hylkäämiskokemuksia, lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, asumista asuntovaunuissa alueella, jolla piti osoittaa porvarillisuuttaan, koulukiusaamista, psyykkisiä ongelmia ja kaapista ulos tulon tuskaa.

Billie on tyyppi, jonka kaikki odottivat päätyvän viiden aviottoman lapsen narkkiäidiksi, mutta hän lopulta rikkoi luokka- ja menestysrajan ja päätyy kiireiseksi yrittäjäksi. Billiellä ei silti ole helppoa, ja vielä vähemmän helppoa on Franckilla, jonka fasistisen isän väkivalta on lyönyt syvemmän jäljen häneen kuin Billien äitipuolen arkiset läpsäykset tähän. Billie oppii huomaamaan, ettei kaikki elämän kärsimys liity köyhyyteen ja puutteeseen, vaan ns. hyvissäkin perheissä käydään tukevien seinien sisällä läpi samanlaisia kärsimysnäytelmiä kuin asuntovaunupuistossa.

Kaiken tämän Gavalda onnistuu tiivistämään draamalliseen formaattiin, joka rakentuu Alfred de Musetin näytelmän harjoitusten ympärille – kokemus, joka sai Billien ensi kertaa elämässä tajuamaan kykevänsä johonkin. Billie ja Franck onnistuvat dialogissaan niin huikeasti, että heitä pyydetään esittämään se muillekin koululuokille, mutta Billie ei halua pilata ainutta hyvää muistoaan koulusta. Oikeastaan teos kertookin pitkälti oma-arvontunnosta ja itsensä kunnioittamisesta – siitä, kuinka ovimattona olemisesta voi irtisanoutua tietoisten, mutta kipeiden vaiheiden kautta. Billyn herääminen tiivistyy mm. seuraavaan havaintoon: ”Koko elämäni kaikki se paska on kuin pilalle mennyt tatuointi: jos ei irrota koko kättä, sitä kantaa mukanaan, kunnes madot sen syövät.” 

Pidin kirjasta hervottomasti alkuosan käynnistysvaikeuksien jälkeen. Kielellisesti teos ei ole helppo, mutta käännöksen haasteet on selätetty hienosti. Parasta siinä oli yhteiskunnallinen analyysi, joka on tehty ilkikurisen humoristisesti, mutta samalla vakuuttavasti. Tässä näytetään, ei selitetä. Nuorten elämä yhdessä ja erikseen muodostuu erikoisiksi ”tuotantokausiksi”, joita Gavalda taidokkaasti tiivistää, zoomaa ja pikakelaa. Teos saattaa yllättää Gavalda-fanit erilaisella otteella – se ei ehkä ole samantyyppistä lohtukirjallisuutta kuin aiemmat teokset, mutta juuri siksi se kannattaa lukea.

Kongolaisen juoppohullun päiväkirja

Broken GlassKongolainen Alain Mabanckou (s. 1966) on lakimies, kirjallisuuden professori ja kirjailija, jolle ihmismielen nurja puoli on ikuinen inspiraation lähde. Hän on kirjailijana keskittynyt erityisesti Afrikan sosiaalisiin ongelmiin ja psykopatologioihin, ja tekee tämän vastustamattomalla mustalla huumorilla. Monet afrikkalaiset kriitikot eivät ole pitäneet hänen tavastaan syyttää afrikkalaisia itseään omista (henkilökohtaisista) ongelmistaan kuten alkoholismista tai aviokriiseistä: itse näkisin hänen tuotannossaan poikkeuksellista kaunokirjallista kypsyyttä ja kansallista vastuunottoa.

Romaani Broken Glass (2005/2009) on Mabanchkoun kuuluisin teos, jota on käännetty usealle eri kielelle ja sitä on myös esitetty draamaversiona ympäri maailmaa. Siinä kuusikymmentäneljävuotias entinen kansakoulun opettaja, kutsumanimeltään Verre Cassée, saa kantabaarinsa omistajalta tehtävän kirjoittaa ylös päiväkirjaan baarin asiakkaiden elämäntarinoita. Hänet on pantu viralta jo kauan ennen eläkeikää opetettua lapsia vuosikausia vahvassa laitamyötäisessä. Hän on jo alkoholismissaan niin pitkällä, että häntä pidetään baarissa jonkun sortin kalusteena eikä suuri osa lähialueen lohtunaisistakaan suostu ottamaan haisevaa, horisevaa pappaa asiakkaakseen. Hän tituleeraa ex-vaimoaan Angelicaa Diabolicaksi, mutta tarinoita kerätessään saa selville, että monen muun juopon juoppouden syyt piilevät paljon ilkeämpien ja kostonhimoisempien rouvashenkilöiden edesottamuksissa. Diabolicasta alkaa paljastua monia inhimillisiä piirteitä. Baarissa istuu Pampers-mies, joka on joutunut vankilaan tämän vaimon keksittyä  hänestä tekaistun pedofiliasyytteen ja joka on tämän vuoksi naitu vankilassa pidätyskyvyttömäksi. Ranskassa menestynyt Kirjanpainaja  on joutunut palaamaan mielenterveyskuntoutujana kotiin saatuaan ranskalaisen vaimonsa rysän päältä kiinni oman lapsensa entisestä suhteesta kanssa. Traumaattisista muistoista huolimatta hän saapuu baariin Paris Match-lehti kainalossaan, olihan hän lehteä painavassa mediatalossa töissä ja on edelleen entisestä ammatistaan kovin ylpeä.

Vaikka teoksessa reflektoidaan suhdetta Ranskaan ja Belgiaan ja näytetään kolonialismin aiheuttamat haavat (esimerkiksi koulutusjärjestelmään liittyvä syvä byrokraattisuus ja tehottomuus), Mabanckou ei syytä ranskalaisia tai belgialaisia tämän päivän kongolaisten keskinäisistä riidoista tai ongelmista. Hän kuuluu selvästi sukupolveen, joka etsii entistä tasavertaisempia tapoja puhua Afrikan ja Euroopan suhteesta. Yksi kansallisen kypsyyden merkki kirjallisuudessa onkin kyky nauraa itselle, ja saada ehkä entisen siirtomaan edustajakin nauramaan itselleen ja etnisille ”toisille” ilman jäytävää syyllisyydentuntoa.

Ainoa joviaali naishahmo teoksessa on baarikärpänen Robinette – nainen joka kehuskelee olevan kaupungin suurirakkoisin henkilö ja paras kyykkykusija. Räävittömin kohtaus liittyy kusemiskilpailuun, jonka Robinette valitettavasti häviää itseään puolet pienemmälle ukolle. Voin kuvitella tämän kohtauksen teatterin lavalla, siihen liittyvän inhon, hekuman ja jännityksen kavalkaadin, jonka vuoksi käsiohjelmaan saatetaan mainita ”ei herkkähermoisille”.

Suomalaiselle lukijalle romaanin ryyppäyskuvaukset eivät ole kohahduttavia. Ylipäänsä Mabanckou kohtelee baarin poikia yleismaailmallisen lempeällä huumorilla. Verrattuna vaikka Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjaan tämän baarin miehet eivät kykene eeppisiin urheilusuorituksiin kännissä, vaan enimmäkseen sammuvat baarin pöytään tai kotiovelleen, luopuneina ja kauttaaltaan säälittävinä. Ihmisruumin eritteissä tässä tosin marinoidutaan aivan yhtä ansiokkaasti kuin Vuorisen matkassa. Kertojana Rikkinäinen Lasi on yllättävän sivistynyt ja skarppi: rivien välissä hän viittaa 170 kaunokirjalliseen teokseen (ja kustantaja on lisännyt takakanteen: jos joku lukija tunnistaa kaikki 170, kustantaja haluaa kuulla tyypistä – itse tunnistin ehkä 40) ja harrastaa muutenkin kunnianhimoista namedroppingia huolimatta kertojan humalan tilasta.

Mabanchkou on kirjailijana mieltynyt postmoderniin intertekstuaaliseen kikkailuun ja kielellisiin kokeiluihin. Romaani on kirjoitettu kokonaan ilman pisteitä ja ”lauseet” ovat mammuttimaisia, kuin yhteen hengenvetoon puhuttuja purskahduksia. Tämä sopii tietysti baarin miehen olemukseen ja ruumiin kieleen ja antaa yksityisen, päiväkirjamaisen vaikutelman. Vaikka tämä teos on tiivis ja taloudellinen sanamäärältään, joku kerronnassa muistuttaa minua vahvasti James Joycesta, mikä ei luultavasti ole tässä maailman tilassa negatiivinen mielleyhtymä.

Afrikasta on viime aikoina kirjoitettu laajoja, historiallisia panoraamoja ja myös globalisaatiota kritisoivia poliittisia trillereitä. Näihin verrattuna Mabanchkou on räkänokkainen kujakolli, joka saa enemmän nautintoa pienen tarinan kertomisesta kuin historiallisen tai poliittisen ”totuuden” etsimisestä kansallisista arkistoista. Hänen matkassaan pääsi vaivatta täysin perille asti ja monen henkilön ihon alle.

Draama, manipulaatio, prosessit

Katsoin YLE Areenalta Suomen marsalkka-elokuvan teosta kertovan dokumenttisarjan Operaatio Mannerheim. Arvasinkin, että ”Making of” kiinnostaisi enemmän kuin lopputuote. Oli virkistävää katsoa sisään Nairobin elokuvateollisuuden arkeen ja tavata loistava paikallinen kuoro ja innovatiivisia katutaiteilijoita. Sarja on reippaan tunnustuksellinen ja rosoinen, mutta kertoo kaunistelematta melkein mahdottomasta projektista, joka kaikista vastoinkäymisistä huolimatta saatiin kunnialla päätökseen. Dokumentissa oli paljon tuttua, vaikka en olekaan tehnyt leffaa Keniassa, vaan vaatimattomampaa yhteisöllistä draamaa koti-Suomessa.

Dokumentista nousi kaksi staraa ylitse muiden: Telley Savalas Otieno ja ohjaaja Gilbert Lukalia. Tapaamme Telleyn, joka projektin aikana kipuilee ammatillisen identiteettinsä kanssa, koska on loukannut lonkkansa moottoripyöräonnettomuudessa ja tulee todennäköisesti linkkaamaan jalkaansa loppuikänsä. Telley saapuu välillä kuvauksiin kännissä, koska ei usko muuten saavuttavansa roolin tunnetiloja. Telley uskoo olevansa ”pudonnut” eilispäivän lupaus. Projektin aikana hän selvästi saa palan tulevaisuudenuskoa takaisin. Erkko Lyytisen ja Telleyn välille syntyy ystävyys, Erkko soittelee Telleylle Suomeen palattuaan etsiessään moraalista tukea mediajulkisuuden pattitilanteessa. Tiimi kutsuu Telleyn ensi-iltaan, mutta tämä ei saa viisumia. Gilbert saadaan lennätettyä paikalle, hän esiintyy ensi-illassa vakuuttavasti projektin takana seisten.

Dokumentissa Erkko haluaa teetättää Suomen Leijona-mitalit paikallisella sepällä, hän on tuonut suomalaista sota-ajan metalliromua raaka-aineiksi. Symbolisella tasolla tämä puhutteli minua enemmän kuin yksikään elokuvan kohtaus. Viemällä Keniassa taotun leijonarenikan Mannerheimin haudalle Erkko Lyytinen palauttaa kansakunnan symbolin myös niille, joiden Suomi on kansainvälinen.

Tapaamme dokumentissa paikallisen tuottajan Kristeenin, joka ei suostu allekirjoittamaan YLE:n kanssa sopimusta ja joka karkaa kuvauksista tavoittamattomiin kesken kaiken. Erkon ja Kristeenin kireät välit hankaloittavat kuvauksia. Kristeen tuntuu kiristävän rahaa kesken prosessin, mutta tiimi ei suostu maksamaan hänelle ekstraa. Projektista lähtee kävelemään myös kameramies samalla logiikalla. Erkko ja Kristeen saavat sovittua riitansa lopussa kohtuusivistyneesti.

Muistelin tässä viime vuotista Mamut-draamaprojektia, jonka ”Making Of” olisi ollut myös kuvaamisen arvoinen, mutta aloittelijoina meillä ei ollut moiseen resursseja. Viime marraskuussa noin kaksi viikkoa ennen näytelmän ensi-iltaa matkustimme porukalla Helsinkiin tapaamaan paikallista kontaktihenkilöämme, erään toisen Afrikan maan kansalaista, jolle taideprojektejen budjeteista välistäveto oli elinkeino. Mies oli hommannut projektiimme näyttelijöitä ja oli itsekin merkittävässä roolissa. Olimme jo maksaneet liikaa hänen palveluksistaan. Ennen ensi-iltaa tyyppi sai päähänsä, että minun kuuluisi yksityishenkilönä allekirjoittaa sopimus hänen yhdistyksensä kanssa, jos en sitä tekisi, hän vetäisi porukkansa pois projektista. Yhdistys vaikutti epäilyttävältä, sen toiminta näytti keskittyvän miehen oman egon pönkitykseen. Muu porukka ei luultavasti ollut edes yhdistyksen jäseniä. Mies ei myöskään antanut meille lupaa olla yhteyksissä ”hänen” tiiminsä kanssa, kaiken kommunikaation kuului tapahtua hänen välityksellään. Draamaprojektin muut jäsenet saivat viikottaisen tiedotteen, jossa kerrottiin tarkkaan, missä mentiin. Helsinkiläiset näyttelijät eivät saaneet näitä tietoja.

Välikohtaus helsinkiläisessä hotellissa tuotantotiimimme välillä oli raivokkaampi kuin mitä näin tapahtuvan Nairobissa. Mannerheim-dokumentissa äänekkäin tapaus oli Erkko itse, joka muutaman kerran innostui kiroilemaan hermopaineessaan. Mamut-projektissa desibelitaso oli puuduttava, ihmiset huusivat toisiaan suohon, yksi osallistuja joutui sairaslomallekin äänen menetettyään. Helsingin osallistujista enemmistö käveli ulos produktiosta turhautuneina, saimme pelastettua vain kaksi näyttelijää takaisin. Itse menetettyäni hermoni verenimijääni istahdin hänen syliinsä, jotta hän hiljenisi. Takuuvarma keino hiljentää kurittomia kakaroita ja kehitysmaan diktaattoreja. Kohtauksen päätteeksi mies kaivoi taskustaan junalipun, jonka minun olisi kuulunut korvata, sellaisen henkilön matkasta, jonka osallistumisesta ei oltu sovittu. Hän käski minua hakemaan rahat pankkiautomaatilta välittömästi. Arvatkaapa hainko?

Tämäkin näytelmä saatiin esitettyä, mutta lopputulos oli viime hetkessä kokoon kursittu kompromissi.

Operaatio Mannerheimista en ainakaan saanut kuvaa, että kenialaiset olisivat pitäneet suomalaista tiimiä kävelevänä pankkiautomaattina. Pienistä summista siinä neuvoteltiin. Kyse oli ehkä enemmän arvovalta- ja uskottavuustaisteluista. Ja näitä taisteluja käydään ihan omanmaalaisten keskenkin. Tuotantoprosessit ovat aina sotkuisia, varsinkin kun ollaan tekemässä jotain arvaamatonta ensimmäistä kertaa.

 

Kettuilun jalo taito

Reissuun lähtiessä etsin kuumeisesti Kindlen valkoista laturia. Kindle-lukulaite on ollut rakas matkatoverini jo kolmella Ryanair-reissulla, jolle todellakaan ei oteta mukaan kasaa pokkareita. Laturia ei löytynyt, mutta sitten tajusimme, että siihen käy tavallinen Samsungin laturi. Iloitsin e-kirjojen jälleennäkemisestä, ja ylläri ylläri, sieltä löytyikin edellisessä postauksessa mainitsemani Oscar Wilden klassikkonäytelmä, The Importance of Being Earnest (1895). Suomeksi näytelmä on käännetty moneen otteeseen, ainakin nimillä Sulhaseni Ernest ja Tärkeintä on olla aito.

Tom Stoppardin Travesties ei aukene täysin, ellei ole lukenut Wilden alkuperäisteosta. Bonuksena Wildelle sanottakoon, että naisten rooli Earnestissa on paljon suurempi ja moniulotteisempi kuin Stoppardin versiossa. Cecily ja Gwendolyn pääsevät todellisen catfightin tilaan miehestä, jota ei oikeastaan ole olemassakaan.

Näytelmä keskittyy verbaaliseen ilotulitukseen,  viktoriaanisen ylemmän keskiluokan tukahtuneeseen salonkielämään, naimakauppaneuvotteluihin, kaksoiselämiin ja kurkkuvoileipiin. Kaikki henkilöt suhtautuvat toisiinsa kyynisesti, kettuillen jonkun aseman tai varallisuuden puutteesta, kellään ei loppujen lopuksi ole valtaa toiseen, mutta mahdollista on, että joku lopulta pääsee naimisiin. Nuoriso miettii, kumpi on tulevassa aviopuolisossa tärkeämpää, rehellisyys vai tyyli. Kaksoispersoona-Ernest saa selvää maaseuturetriitissään, että hän saattaa olla oikeastikin kastettu Ernestiksi edesmenneen isänsä mukaan, vaikka onkin tullut dumpatuksi tallelokeroon käsilaukkuun Victoria-asemalle imeväisenä.

Näytelmän juju piilee kokonaan kielessä, mitään moraalista opetusta ei ole, jos ei tutkita sitä, kenellä on iltapäiväteellä suurempi oikeus saada kurkkuvoileipiä kuin toisella. Ensiesityksen edelleen pyöriessä Lontoossa Wilde joutui vankilaan sodomiasta. Rakastajan isä uhkasi tulla heittämään näyttelijöitä mädillä vihanneksilla ensi-iltaan, mutta Wilde onnistui torpedoimaan sabotaasin. Hän kuoli 5 vuotta myöhemmin aivokalvontulehdukseen, 46-vuotiaana. Hänen synnyinmaansa Irlanti vapautui siirtomaavallasta vasta parinkymmenen vuoden päästä.

James Joycen puvuntakit

Tom Stoppardin Travesties (1975) on hassu näytelmä Leninistä, James Joycesta ja Tristan Tzarasta, jotka kohtaavat Zürichissä vuonna 1917. Löysin kirjan taannoin Helsingistä Kampin kauppakeskuksen kierrätyshyllystä. Muistan selailleeni sitä aiemminkin, ehkä opiskelijana Jyväskylässä. Brittidraaman moderni klassikko. Samaan sarjaan kuuluvat mm. irlantilaisen Brian Frielin näytelmät, joista olen tykännyt kovasti.

Näytelmän juoni lyhyesti: Joycella on teatteriryhmä nimeltä English Players, johon hän on rekrytoinut konsulaatin virkailijan Henry Carrin. Ryhmän tarkoituksena on esittää Oscar Wilden näytelmä The Importance of Being Earnest. Monet epäröivät osallistumista, koska Wilde harrastaa sodomiaa ja kannattaa Irlannin Home Rulea. Carr alkupyristelyistä huolimatta päätyy toiseen päärooliin, sillä se ruokkii hänen turhamaisuuttaan ja tärkeilyn haluaan.

Miehille tulee kärhämää siitä, kun Joyce ei ole korvannut Carrille kuluja tämän hankkimista rooliasuista. Joyce itse pukeutuu boheemisti eriparitakkeihin ja puvunhousuihin, koska on kadottanut oikeat parit maanpakomatkallaan eikä välitä antamastaan vaikutelmasta. Joyce maksaa näyttelijöilleen huonosti: amatööreille ratikkarahaa 10 frangia ja ammattilaisille 30 frangia. Lopulta Carr vaatii saataviaan Joycelta oikeusteitse.

Hei, kuulostaa tutulta! Minäkin olen jakanut näyttelijöille bussirahaa kirjekuoressa! Ja melkein joutunut itsekin ottamaan asianajajaan yhteyttä teatteriin liittyvän rahahuijauksen takia!  Näytelmä siis kertoo elämästäni, enkä oikeastaan tiedä coolimpaa näytelmää kuin se, missä tehdään näytelmää. Jotkut kaverit ovat pyytäneet minua kirjoittamaan näytelmän etnodraaman tuottamisesta. Ajatus muhii päässäni, mutta tuntuu edelleen mahdottoman vaikealta.

Näytelmä on hyvin verbaalinen, siinä vetelehditään enimmäkseen kalustetuissa huoneissa ja suurmiehet lesoilevat. Naiset ovat aika lailla sivurooleissa, avustamassa ja komppaamassa miehiä. Hienointa tässä on kuitenkin kielellinen ulottuvuus, erityisesti dadaismi. Nautin eniten Tzaran roolihahmosta, joka piikittelee kahdelle pompöösille miehelle, Leninille, joka ei ymmärrä modernia taidetta ja Joycelle, joka uskoo olevansa maailmankirjallisuuden suurin nero. Tzara luo runoutta panemalla sanoja hattuun ja kokoamalla hatusta vedetyistä sanoista kollaaseja.

Stoppard ”löysi” historiallisen sattuman – edellämainitut miehet tosiaankin kaikki majailivat Zürichissä kyseisenä vuonna ja Lenin lähti Zürichista Moskovaan johtamaan vallankumousta. Zürich on ollut sata vuotta sitten varsinainen historiallinen polttopiste ja radikalismin kehto. (Miehen oma elämä liippaa läheltä näytelmän teemoja, kiinnostavaa myös huomata, että hänen huhutaan olevan haamukirjoittajana Indiana Jones ja Star Wars-leffoissa, vaikka ei ole koskaan saanut tunnustusta niistä.)

Näytelmästä tulee myös mieleen ensikosketukseni Joycen tuotantoon 18-vuotiaana interraililla Zürichissa. Muistan käyneeni Joyce-museossa siellä ja näyttely oli jotenkin mystisesti kokoonpantu niin, että levoton teinikin hurmioitui Odysseuksen sanojen mahdista. Vaikka olin matkan aikana pettynyt uutisesta, että olin ”vain” päässyt opiskelemaan englantilaista filologiaa, Joyce-museovisiitti antoi kipinän toivoa, ettei kielten opiskelu välttämättä olisikaan niin puuduttavaa kuin luulin. Eikä se ollutkaan, olen edelleen kiitollinen jokaisesta kirjallisuuden kurssista.

Vieläkään en ole saanut Odysseusta luettua loppuun, se on odottanut minua jo 20 vuotta. Mutta yritystä on ollut, ehkä olen parhaimpana kertana päässyt lähemmäksi sataa sivua. Miehen varhaisen tuotannon olen muistaakseni tenttinyt ihan hyvin arvosanoin. Irlannissa käydessäni en ole koskaan harrastanut Joyce-turismia, siellä nimittäin oli liikaa muuta tekemistä.

Mahdollisuuksien torilla

Image

Lieksassa järjestettiin eilen ensimmäistä kertaa Mahdollisuuksien Tori-tapahtuma Pielisen Museolla. Sää oli kovin sateinen ja järjestäjät pelkäsivät väkikatoa. Olin itse paikalla esiintyjänä, olimme sopineet kevään draamaryhmämme kanssa, että esittäisimme yhdessä kirjoittamamme pätkän nimeltä ”Kulttuurit sekaisin” tapahtumassa. Puolet ajasta kuljin ympäriinsä Zahraksi, somalialaiseksi siskoksi pukeutuneena. Ryhmäämme ei tullut yhtään maahanmuuttajanaista, joten meidän suomalaisten piti ottaa somalinaisten roolit. Herätin taatusti kummastusta, mutta niin oli tarkoitettukin. Esitys meni hyvin, ottaen huomioon kuinka vähän me sitä harjoittelimme. Draamapätkä käsitteli seurustelua, naimisiin menoa ja lapsensaantia. Käänsimme yorubankielisen laulun suomeksi ja puimme sen paikalliseen asuun. ”Meillon perunaa, perunaa on/ Meillon voita, voita on/Pätäkkää, voita perunaa/Tehdään lisää lapsia”.

Yksi somalialainen osallistuja osasi jo niin hyvin suomea, että keksi ehdottaa laulun sanoihin ”rahan” sijasta ”pätäkän”. Hän on asunut Suomessa vasta kaksi vuotta ja osaa jo useamman synonyymin sanalle ”raha”.

Image

Sateen vuoksi kaikki esitykset siirrettiin sisätiloihin, Virsuvaaran tupaan. Tuvassa oli tiivis tunnelma, kaikki eivät aina mahtuneet sisälle ja antiikkiset lattiat olivat koetuksella. Itse pidin eniten kahden somalimiehen, Mubarikin ja Ali Kahiyen esittämistä rakkauslauluista. Romantiikkaa ja herkkyyttä oli ilmassa, ja miehet olivat harjoitelleet esityksensä viimeisen päälle. Artisteilla uskoisi olevan vientiä muuallakin kuin Lieksassa. (Valitettavasti kuvat esityksistä epäonnistuivat, koska pirtissä oli liian pimeää.)

Hanna-Riikka Räsänen ja Mahamud Abdi (joka oli myös näytelmämme pääosassa) juonsivat tapahtuman kaksikielisesti, Hanna-Riikka somaliksi ja Mahamud suomeksi. Kolmantena juontajana toimi Lieksan teatterissa Simpauttajaa esittävä Tapio Kärkkäinen. Kärkkäinen tiivisti Lieksan tilannetta hienosti omakohtaisten kokemustensa kautta: hän tunnusti, että hänen on ollut usein vaikea erottaa kadulla somalimiehiä toisistaan, mutta on iloinen siitä, että miehet moikkaavat häntä jo viidenkymmenen metrin päästä siltä varalta, ettei hän tunnista heitä. Toinen ongelma on liittynyt nimien muistamiseen. Työharjoitteluun tulleita nuoria miehiä ristitään uudelleen suomalaisittain, kuten Mubarakista tuli ”Muori” ja Vabarikista ”Vaari”. Idirisistä tuli ”Iivari” ja Mahamudista ”Mahis”. Tilaisuudessa naurettiin joka välissä näille arjen pikku käännöksille. Karjalainen huumorintaju on ehtymätön luonnonvara. Karjalaiset eivät nimittäin häpeä tietämättömyyttään muista kulttuureista, heillä ei ole tarvetta piiloutua poliittisen korrektiuden maskin taakse. He mielellään kysyvät uudelta tulokkaalta suoraan, jos on jotain, mitä he eivät ymmärrä. Näin siis toimivat monikulttuurisuuteen positiivisesti asennoituvat lieksalaiset. Toinen leiri piiloutuu nimimerkkien taakse nettiin uskaltamatta näyttää kasvojaan.

Tapahtumassa esiteltiin myös  karjalaista perinnekulttuuria, ruokaa ja käsitöitä, myös itärajan takaa. Museon puitteet tekivät tapahtumasta ainutlaatuisen. Naiset kehräsivät villaa ja ompelivat käspaikkoja tuvan nurkassa esitysten aikana. Minulle oli mieltä avartavaa käydä katsomassa tukkisavottakämppiä, joissa petipaikat olivat niin kapeat, ettei voisi kuvitella tunkevansa tämän vuosituhannen ylipainoisia ruhoja niihin. Somalipoikien kanssa naurettiin kattojen mataluudelle, moni heistä oli niin pitkä, että liikkuminen sisätiloissa oli hankalaa.

Tapahtumaan osallistui paljon vanhempaa väkeä. Tampereen Mahdollisuuksien Torilla pyörii enimmäkseen seitsemää kieltä sujuvasti puhuvia, hamppuun pukeutuvia rastapäisiä hippejä, joille monikulttuurisuus on elinehto. Lieksassa tavalliset mummot ja papat tulivat paikalle kysymään kysymyksiä, ihmettelemään, ottamaan vastaan. Kun somalit soittivat tanssiesityksensä alussa kansallislaulunsa ja pyysivät yleisöä nousemaan sen ajaksi ylös, kaikki nousivat ja vanha väki ymmärsi asian vakavuuden. Mummot kommentoivat somalinuorisolle, että laulu oli kaunis.

Näin tapahtuman aikana monien kantalieksalaisten silmissä ahaa-elämyksiä ja välähdyksiä. Myös maahanmuuttajat nauttivat museon ilmapiiristä ja karjalaisen historian yksityiskohdista. Mikään tuossa päivässä ei tuntunut päälle liimatulta, ilmassa oli aitoa innostusta ja ihmetystä.  Täällä ruuhka-Suomessa ihmiset ovat jo kyllästyneitä monikulttuurisiin tapahtumiin. Niitä tuotetaan usein vain tuottamisen vuoksi. Olen itsekin käynyt jo monta kertaa pitkästymässä ja marisemassa Maailma kylässä-festivaaleilla Helsingissä. Lieksan Mahdollisuuksien Torilla en pitkästynyt, siellä koin tekeväni jotain hyödyllistä. Tämä porukka todella puhalsi yhteen hiileen. Toivon mukaan sama tekemisen meininki jatkuu myös ensi vuonna.

Image

Rotimin rotinat

Käänsin muutama viikko sitten iltapuhteikseni näytelmän (ikään kuin muita töitä ei olisi). Olen ihmeissäni, tekstiä on jo lukenut iso joukko ihmisiä ja ovat ilmeisesti tykänneet, että se kelpaa. Voi olla, että se jopa esitetään ihan oikealla lavalla tämän vuoden aikana.

 

Image

Näytelmän on kirjoittanut nigerialainen Ola Rotimi (1938-2000) ja sen nimi on The Gods Are Not To Blame. Minun työnimeni on Älä jumalia soimaa, mutta voisi se saada jonkun muunkin nimen, ei suoran käännöksen alkuperäisestä.

Afrikassa näytelmä on jonkinlainen kanoninen teksti, sitä on esitetty ympäri mannerta jo 40 vuoden ajan. Rotimi kirjoitti sen postkoloniaalina vastaiskuna Euroopalle: teksti on afrikkalainen versio Sofokleen näytelmästä Oidipus Rex. Näytelmän juoni seuraa melko uskollisesti Sofokleen juonta, mutta kieli, kuvasto ja manerismit ovat aidosti yoruba-kulttuurista. Ajanjakso, jota Rotimi kuvaa, on ymmärtääkseni 1500-lukua, portretti on paikallisesta pikkuvaltion hovikulttuurista, jossa kuninkaalliset elävät lähellä muuta kansaa.  Päähenkilö Odewale tulee valituksi kuninkaaksi sotasankaruutensa vuoksi, vaikka hän on kotoisin naapurivaltiosta. Odewale tietää, että hänet on löydetty lapsena metsästä ja pelastettu pojaksi lapsettomalle pariskunnalle, mutta tämä alkuperä ei huoleta häntä. Hän päätyy Kutujen maahan tapettuaan miehen maatilallaan kotimaassa.

Kutujen heimo kokee näytelmän aikana vakavaa nälänhätää ja tauteja, sotia ja poliittista epätasapainoa. Odewale tulee pelastamaan heimon ja saa aikaan valtiossa nousukauden, mutta menestys pohjautuu valheelle, jota yritetään pimittää häneltä kaikin keinoin. Vaikka äitiin sekaantuminen on aina traaginen asia, tässä näytelmässä nauretaan paljon myös sukupuolisuudelle. Näytelmän perusvire on hilpeä. Varsinainen taistelu näytelmässä käydään perinteisen jumaluskon ja jumalattomuuden välillä: moni henkilöhahmoista haluaisi kyseenalaistaa jumalten konsultoinnin, mutta omalla tavallaan jumalat kostavat aina.

Ehkä näytelmän vahvin ulottuvuus on kielessä ja perinteisten tapojen ja sanontojen esille tuomisessa. Näytelmä on varsinainen aarreaitta sille, joka haluaa oppia afrikkalaisia sanontoja. Muutama makupala:

Ilolla on laiha ruumis, joka murtuu liian helposti.

Huonot johtajat ovat kuin pilaantunut kastike, ne säilyvät pitkään!

Kaksi pukkia eivät voi juoda samasta sangosta samaan aikaan. Niiden sarvet juuttuvat toisiinsa kiinni.

Mangrove-puu asuu joessa, mutta tekeekö se siitä krokotiilin?

Pidän myös tekstissä ylistys- ja surulauluista, joita kyläläiset esittävät kuninkaalleen. Tässä pätkä Odewalen kruunajaisseremoniasta:

On kuninkaita ja sitten on Kuninkaita,

                        Yksi on toista suurempi.

                        Ei ole vaikeaa pyydystää leijonaa, mutta

                        Leijonan hännän saaminen on.

                        Odewale, Kuningas,

                        Ogundelen poika,

                        Te tulette johtamaan meitä pitkään:

                        Kola-pähkinä riittää pitkään

                       Niiden suissa jotka sitä arvostavat!

1960-luvun loppu ja koko 70-luku olivat Nigeriassa etnisen revivalismin aikaa: kirjailijat pyrkivät palaamaan omille juurilleen, kunnioittamaan heimojensa uskomuksia, moni luopui kokonaan kristinuskosta ja alkoi palvoa heimojumalia, maassa järjestettiin festivaaleja, joissa perinteiset seremoniat pääsivät esiin.

Tässä kulttuurisessa imussa Rotimi perusti kollegojensa kanssa oman teatterin Ile-Ifen kaupunkiin, sellaisen teatterin, joka soveltui paremmin afrikkalaiseen performanssityyliin. Ile-Ife on ollut Yorubamaassa merkittävä uskonnollinen keskus ja sen yliopisto on keskittynyt vaalimaan perinteistä yoruba-kulttuuria. Rotimi  ei halunnut tehdä eurooppalaista teatteria, jossa yleisö seuraa esitystä lavalla yksisuuntaisesti, vaan halusi ympyränmuotoisen katsomon, josta yleisö pystyisi osallistumaan performanssiin maksimaalisesti. Rotimin teatteri koulutti kokonaisen sukupolven näyttelijöitä. Sen merkitys on suuri maan teatterihistoriassa, sillä se tarjosi vastarinnan perinteiselle eurokeskeiselle teatterikoulutukselle.

The Gods are not to Blame on isojen spektaakkelien, pukuloiston ja etnisten yksityiskohtien näytelmä. Se pääsisi oikeuksiinsa isossa kesäteatterissa, lämpimänä kesäpäivänä. Katsotaan, kuinka sille käy.