Sitomisleikkejä ja posliinikoiria

Teos: Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia (S&S, 2021)

Suomennos: Kaisa Kattelus

Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Lähti sitten Jackson Brodyyn tutustuminen vähän lapasesta, eli olen nyt vajaassa viikossa tempaissut kolme Kate Atkinsonin dekkaria. Lisääkin näitä on varauksessa, joten blogin lukijoilla saattaa olla tiedossa monomaanista meininkiä. Ehkä en tämän jälkeen kirjoita arviota lopuista, varsinkaan, jos niissä on päällekkäisyyksiä aiemmin luettujen kanssa.

Tässä osassa Jackson Brody on saanut suurehkon perinnön, jonka turvin hän on muuttanut asumaan Ranskaan. Tarinassa hän matkaa Edinburghin teatterifestivaaleille tukeakseen entistä hoitoaan, näyttelijä-Juliaa, jolla tuntuu aina olevan joku tilanne päällä.

Hän ei ehdi olla kaupungissa kuin hetken, ja heti hän saa mojovasti turpaan liikenneraivoiselta Honda Civicin kuskilta tilanteessa, jossa hän on vain silminnäkijä. Skottimiehet tuntuvat käyvän kuumemmin kuin britit, ja Brodykin on puoliksi skotti, vaikka ei ole löytänyt kuin irlantilaisen puolen itsestään.

Kirjassa tutkaillaan muun muassa itäeurooppalaisten kotisiivousbisneksiä, jotka varsin usein venyvät myös muihin palveluihin. Rikoskirjailija Martin Canning on käyttänyt tällaista palvelua tyytyväisenä jo pitkään, vaikka hän tarvitsee vain pölyjen pyyhkijää. Hänen kotisiivoojansa löytää eräänä aamuna talon keittiöstä ruumiin, ja tapauksen epäillään liittyvän seksibisneksiin.

Martin on erityisen neuroottinen, kompleksinen hahmo, siviiliammatiltaan uskonnon opettaja, joka vaikuttaa sielullisesti vanhemmalta kuin nelikymppiseltä. Taannoisella Pietarin reissulla hän on haksahtanut maatuskojen myyjään, ja tämän kohtaamisen kautta jopa itäeurooppalaisten vaimon etsiminen nousee hänen agendalleen. Hänellä on hyvällä maulla sisustettu koti Edinburghin halutulla alueella, mutta perhehaave tuntuu koko ajan vaikeammalta saavuttaa.

Uusia unelmakoteja maksukykyisille tuottaa rakennusmoguli Graham Hatter, mutta mies on juuri saanut massiivisen infarktin S/M-sessiossa venäläisen ammattilaisen todistamana, eikä Grahamin vaimo Gloria oikein jaksaisi esittää kunnon vaimoa asiasta kuultuaan. Häntä kiinnostaa enemmän posliinikoirien tilaaminen eBaysta kuin sairaalassa päivystäminen. Hatter Homes-yhtiön rahavirroistakin löytyy monenmoista sotkua, sutjakkaa liikemiestä epäillään jopa rahanpesusta.

Kirjassa on sen verran paljon kulttuuriin liittyvää sisältöä, että sen rikokset tuntuvat jäävän jopa lapsipuolen asemaan. Käydään nololla kirjoittamiskurssilla, seurataan elähtäneen standup-koomikon viimeisiä keikkoja, eikä Juliallakaan mene esitykset ihan nappiin tuberkuloottiseen luolaan pystytetyllä näyttämöllä.

Jännityksen suhteen Joka lapsia ja koiria rakastaa on toistaiseksi suosikkini sarjasta, nämä kaksi muuta sortuivat paikoitellen vuolaaseen jutusteluun, mutta ymmärrän teosten viehätyksen siksikin, että liian monissa nykydekkareissa viljellään liian lyhyitä aktiivilauseita. Näissä kirjoissa ehdoton vahvuus on rikas kieli yhdistettynä terävään yhteiskunnalliseen analyysiin.

Isolla rahalla reproduktiokumppaniksi

Kävlemark

No niin, ihme on taas tapahtunut ja olen ollut melkein kaksi viikkoa lukematta fiktiota! Tämän efektin sai minussa aikaan Olli Jalonen, ja kiitos hänelle kuuluu myös siitä, että oma fiktion kirjoittaminen alkoi taas kiinnostaa. Ja kuten osasin ennustaa, oikein mikään uusi romaani ei Taivaanpallon jälkeen ole kiinnostanut. E-kirjahyllystä on moni teos palautunut kirjastoon lukemattomana, mutta viime metreillä pelastin niistä kiinnostavimman.

Tiina Laitila Kävlemarkin teoksesta Seitsemäs kevät (WSOY, 2017) olen kuullut hyvää muiltakin kuin kanssabloggareilta, mutta on kestänyt kauan ennen kuin olen saanut sen käsiini. Olin toissa vuonna innoissani hänen esikoisromaanistaan Karkulahti (WSOY, 2015) , joka oli raskaanpuolinen Pohjois-Pohjanmaalle sijoittuva sukuromaani. Innostustani lisää, että Laitila Kävlemark kirjoittaa äidinkielellään suomeksi, vaikka hän on asunut puolet elämästään Tukholmassa.

Seitsemäs kevät on episodiromaani, jossa liikutaan Tukholman, Edinburghin, Suomen ja Intian välillä. Siinä on ripaus tulevaisuusdystopiaa, vaikka siinä kuvattavat lähitulevaisuuteen (lähivuosiin?) sijoittuvat ilmiöt tuntuvat täysin todennäköisiltä. Kirja kertoo ilmastonmuutoksesta, ja sen aiheuttamista globaaleista valtasuhteiden vääristymistä. Ahneudesta ja postmodernista yksinäisyydestä, ja ennen kaikkea ihmiskunnan reproduktiosta.

Kirjan hurjin henkilöhahmo on ruotsalainen Susanne, joka on naimisissa finnjävelinsä Markuksen kanssa. Markus on tehnyt uraa kansainvälisessä it-firmassa, mikä on vienyt perheen pitkille matkoille Bangaloreen. Susanne on koulutukseltaan toimittaja, mutta viime vuosina  hän on elättänyt perhettään bloggaajana. Suosituimman leivontablogin hän joutunut lopettamaan, koska se johti teini-ikäisen Matilda-tyttären kohtuuttomaan paisumiseen. Susannelle lihava tytär on hirveä imago-ongelma, ja hän joutuu fotoshoppaamaan tyttären kuvia rankasti ennen niiden laittamista medioihin.

Susannella on pakkomielle kolmannesta lapsesta, eikä hän karta keinoja haaveensa toteuttamiseksi. Intiassa ollessaan hän keksii kohdunvuokrauksen mahdollisuuden, ja löytää Butterfly Clinicin, jonka kautta hänen reproduktiokumppanikseen tarjoutuu rikkaammasta elämästä haaveileva Padma. Padmalla on jo kouluikäinen Sani-poika ja itseään vanhempi, huonohampainen mies, joka pakenee vaimonsa siunattua tilaa. Padman  vaaditaan elävän raskauden aikana klinikalla, jossa hänen kantavuuttaan seurataan tieteellisesti tarkasti kuin siitoslaboratoriossa. 

Kirjassa on seitsemän hahmoa, joiden elämät yhdistyvät tavalla tai toisiinsa toisiinsa. Keski-ikäisten tukholmalaisten uraihmisten parisuhdevaikeudet limittyvät pohdintoihin maailman tilasta. Vaikka sen hahmot intialaisia ​​lukuun ottamatta edustavat porvarillista keskiluokkaa, heihin mahtuu myös särmää, eikä kaikista tyypillisimpiä ongelmia. Joidenkin yhteyksien kohdalla jäin pohtimaan niiden uskottavuutta, mutta fiktion maailmassa uskomattomat aasinsillat ovat joskus tarpeellisia.

Jäin koukkuun romaanin Intia-ulottuvuuteen, ja viittauksiin kohdunvuokrauskuvion irvokkuudesta. Padma ei myöskään ole viaton hahmo, vaan myös hänessä on inhimillistä ahneutta. ”Eurooppalaisen jättiläisen” synnytys ei ole mikään kevyt projekti, vaan hän joutuu kommunikoimaan Susannen kanssa Skypen kautta lähes päivittäin, mikä on emotionaalisesti kuormittavaa. Susannelle intialainen synnyttäjä on ainoa vaihtoehto, koska hän ei luota georgialaisten elämäntapoihin raskauden aikana.

Kirjan Skotlanti-ulottuvuus oli romanttisin, vaikkakin melankolinen. Ilmastonmuutoksen keskellä meteorologi-Peter etsii lohtua nuoruutensa Edinburghista ja yrittää päästä tutkimaan perhosia sen salattuihin puutarhoihin. Burnettin tyttökirjan koloniaalinen puutarha kasvaa komeaksi metaforaksi dystooppisen tulevaisuuden keskellä. Olen juuri kirjoittanut tekstiä Pakistanin Lahoren puutarhasta, jossa myös muistin Burnettia. Siksikin tämä teos kolahti, koska koin kulkevani kirjailijan kanssa niin rinnakkaisia polkuja.

Mikä sitten saa keski-ikäiset, reproduktiosyklinsä loppupäässä samoilevat mammat niin voimakkaasti toivomaan raskautta? Saako kuumeneva ilmasto naisten hormonitoiminnan sekaisin, vai onko raskaaksi tuleminen ainoa toivon elementti tilanteessa, jossa kaikki muu on epävarma? Raskauteen liittyi teoksessa myös koomisia ja irvokkaita puolia, ja pidin varsinkin arkisista havainnoista kypsien naisten vauvabuumista Södermalmin hipsterinurkilla.

Tunnustan, etten jaksanut lukea tarkkaan kappaleiden välien ”tietopläjäyksiä”, jotka tuntuivat hieman liiankin journalistisilta. Mutta Laitila Kävlemark on toiselta ammatiltaan toimittaja, ja on selvästi halunnut herättää ilmastonmuutoksen aiheesta vakavampaakin pohdintaa. Tänä tukalana kesänä kirja tuntuu entistä ajankohtaisemmalta ja osuvammalta, ja koin jo eläväni sen todellisuudessa, en niinkään huomisen mahdollisessa maailmassa. 

Velhot matkustavat aina businessluokassa

IMG_1686Jos muutama vuosi sitten joku olisi tullut kauppaamaan minulle venäläistä kauhufantasiaa, jossa päärooleissa seikkailevat velhot ja vampyyrit, olisin ehkä kohteliaasti vetäytynyt takavasemmalle. Harry Potter-vaihekin elämässäni on jo kauan sitten ohitettu, eikä se jättänyt jälkeensä merkittävää tyhjiötä.

Tähän teokseen tartuin kai yleissivistyksen vuoksi, ja päädyin keskelle sarjaa, neljänteen osaan. Vaikka teoksen nimi on Viimeinen partio (Into, 2015, suom. Arto Konttinen), sitä seuraa vielä kaksi myöhempää osaa. Tämä alkuperäisteos on vuodelta 2006, ja sarjan ensimmäinen osa on julkaistu Venäjällä jo vuonna 1998. Kulttuuriteko Into-kustantamolta, että on lähtenyt sarjaa kustantamaan tälläkin viiveellä.

Voin hyvin kuvitella sen sosio-poliittisen sauman, johon kirjasarja on aikanaan iskenyt. Venäläiset lukijat ovat kaivanneet jotain muuta kuin realistista kerrontaa postsosialistisesta köyhyydestä ja kurjuudesta. No, onhan tässä lukemassanikin teoksessa olemassa nykyaika ja ympäröivä yhteiskunta. Mobiiliteknologian ihmeitä opiskellaan, ja velhotkin oppivat käyttämään multimediaviestiä. Päähenkilö, valon soturi, velho Anton käy välillä töissä konttorissa, jossa väännetään paloturvallisuussäädöksistä melkein yhtä innokkaasti kuin Suomessa. Viittaukset nykykulttuurin pikkumaisuuksiin tuovat huumoria narratiiviin, jossa muuten on jatkuvasti käynnissä pimeyden ja valon välinen eeppinen taistelu. Ilman näitä koomisia elementtejä teos olisikin kuolettavan naiivi.

Teoksessa matkustetaan Edinburghiin ja Uzbekistaniin. Edinburghissa yritetään ratkaista isänmaallisen kansanedustajan pojan Viktorin murhaa kauhulinnan teemapuistossa, kun taas Uzbekistanissa teleportataan tyyppejä mantereiden välillä. Idän kuuluisaa vieraanvaraisuutta ehditään vain näykkäistä, kunnes pittoreskin likaisella teetuvalla ilmenee jo arsenikkimyrkytys pilau-riisipadassa. Uzbekkien koukeroinen kieli hämmentää Antonia, joka lopulta ex-neuvostokansalaisena ei ole sen kaukaisten osien kulttuureista kovin hyvin informoitu.

Teoksen päähenkilöillä on suurimmalla osalla tavallisen ihmisen perhehuolia. Antonin vaimo Svetlana on ilmeisesti ollut aiemmissa osissa keskeisemmässä roolissa velho-operaatioissa, mutta tässä hän keskittyy vaimon ja kotiäidin roolien täydelliseen hoitamiseen. Kotona mies saa kunnollista sapuskaa vodkaryypyin, ja matkalaukut pakataan huolellisesti. Viisivuotiaan Nadja-tyttären velhon lahjoista ollaan jo kiinnostuneita partiossa, mutta isä yrittää suojella lastaan viimeiseen saakka. Koko perheen operaatiot ovat kuitenkin vain ajan kysymys, vaikka tyttären olisi hyvä edelleen nauttia television piirretyistä ja koiranpennun mankumisesta.

Osa maagisesta narratiivista meni minulta kepeästi yli hilseen, enkä ollut asiasta edes huolissaan. Varsinkin kaltaiseni aloittelijan olisi kannattanut aloittaa sarjan lukeminen ykkösosasta. Kirjassa on myös paljon viittauksia venäläiseen kirjallisuuteen ja mytologiaan, ja jopa lähdeviitteitä keskeisiin teksteihin, kuten popmusiikin helmiin. Oppineiden, filosofisten keskusteluiden keskellä runsas kolmen pisteen käyttö ärsytti, mutta voi myös olla kulttuurinen ero.

Suosittelen sarjaa varsinkin niille, jotka suhtautuvat kauhuun ja fantasiaan varautuneesti. Itse olen viime aikoina lukenut paljonkin kauhua, mutta fantasiakirjallisuus on minulle edelleen hankala genre. Luultavasti minusta ei saa intohimoista coneissa käyjää, larppaajaa tai fanifiktion kirjoittajaa tässä elämässä, mutta tällaisia yllätyshyökkäyksiä tekemällä voin ainakin luoda keskusteluyhteyden ihmisten kanssa, joille velhot ja vampyyrit ovat henki ja elämä.

 

 

Elämä on Risifruttia ja vaniljateetä

Ennen-kuin-kaikki-muuttuu-624x889Joskus elämä koostuu pelkästä Risifrutista ja vaniljateestä. Tai sitten se koostuu teennäisistä juhlista, joissa kaikille on jo ovelta jaettu valmiit repliikit. Joskus elämän romanttiseksi sisällöksi riittää kuuluisan näyttelijän stalkkaaminen hänen kantabaarissaan, ja jos pääsee komistuksen kanssa tupakkapaikalla jutulle hänen kertoessa sinulle tulevasta matkastaan Lissabonin leffajuhlille, silloinhan olet jo seitsemännessä taivaassa. Joskus hurmiolliseen seksiin riittää pelkkä kampaajakäynti, mutta session jälkeen on lohdutonta katsoa peiliin ja moikata siellä naista, joka muistuttaa 44-vuotiasta germaanisen filologian amanuenssia.

Tällaista on helsinkiläisten nuorten aikuisten arki Taina Latvalan novellikokoelmassa Ennen kuin kaikki muuttuu (Otava, 2015). Novellien kertojat, joilla monista on yhtymäkohtia toisiinsa (ja joissa monessa nimetön kertoja voi olla sama henkilö eri vaiheissa), ovat kaikki suht neuroottisia ja mukavuudenhaluisia tyyppejä, jotka pelkäävät suuria elämänmuutoksia. Moni heistä unelmoi ns. tavallisista asioista kuten pysyvästä parisuhteesta ja lapsista, mutta heittäytyminen rakkauden vietäväksi on heille vaikeaa. Useamman kerran esiintyvä naiskertoja on jättänyt poikaystävänsä Matiaksen Johnny-nimisen Siwan kassan takia, mutta Johnnynkaan kanssa ei ole helppoa, sillä tämä polttaa ja juo liikaa, ja jos ei polta, on varsinainen pirttihirmu. Tarinoiden naisilla on taipumusta yliherkkyyteen ja masentuneisuuteen, ja lisäksi he haluaisivat elää elämäänsä ilman alkoholia, mikä on varsinkin Kallion älykköpiireissä hankalaa.

Novellien seurustelukuviot tuntuivat tarinoilta, jotka olen jo kuullut, mutta kiinnostavampia havaintoja tehtiin ystävyydestä ja suhteesta eläimiin ja luontoon. Novellin ”Kilpikonnan äiti” päähenkilö haluaa sijoittaa osan pariskunnan kihlarahoista kilppariin sen sijaan, että he matkustaisivat romanttisesti Pariisiin. Poikaystävä on turhautunut symbioottisen suhteen aikana, joka ei suo maisteriksi valmistuneelle kihlatulleen aikaa etsiä töitä, mutta nielee kiukkunsa ja yrittää ymmärtää. Vaikka tarina on humoristinen, siinä on syvällistä ajankuvaa sukupolvesta, joka on jokseenkin kokonaan käpertynyt sisäänpäin.

Toinen herkullinen eläinaiheinen novelli oli ”Kissan yksityisyys”. Sitä lukiessani jopa käkätin ääneen. Se oli myös novelleista absurdein, käytiinhän siinä läpi lähes kafkamainen metamorfoosi. Toimittajanainen joutuu siinä vaikeuksiin, koska on paljastanut liikaa haastateltavan kissan seksuaalisuudesta. Haastateltava on suostunut kertomaan Hurma-lehdelle polyamoriastaan, mutta kissaan liittyvä heitto oli tarkoitettu yksityiseksi läpäksi. Toimittajanaisen pelko uran katkeamisesta ja oikeusjutun tuomiosta saa hänet masennuksen äärirajoille.

Kolmas novelli, josta pidin erityisesti, oli ”Italialainen ystävä”. Siinä Johnnyn tyttöystävä saa lomaa parisuhteestaan taiteilijaresidenssissä Edinburghissa. Neuroottista naista jännittää kuitenkin kaikki, kuten asuintalon oven aukeaminen, sillä avun pyytäminen tuntemattomilta naapureilta on hänelle kauhistus. Valentino-niminen katusoittaja tuo hänen elämäänsä uutta ajateltavaa, ja hän uskaltaa jopa käydä miehen kanssa ulkona kaksi kertaa, vaikka pelkääkin täitartuntaa. Valentino ei ole pelkkä päämäärätön kulkuri, vaikka saattaa siltä näyttää ja haistakin, nukkuuhan hän osan öistään puistonpenkeillä. Eniten ystävyydessä naista arveluttaa juuri italialaisen ystävän spontaanius – hänhän saattaa hyvänen aika tupsahtaa joku päivä Helsinkiin sohvapaikkaa kinuamaan. Persukielellä tarinan kertojaa voisi luonnehtia jopa nuivaksi, sillä hän ei todellakaan toivota vieraita kotiinsa avosylin ja jos toivottaakin, siellä pätevät tiukat reunaehdot. Ja huomio, tässä uusi ystävä on ”vain” italialainen – muiden maanosien ystäviä tämän mimmin elämään tuskin astuu koskaan. Eksoottisinta, mitä hänelle voi tapahtua, on visiitti nepalilaiseen ravintolaan, mutta sielläkin hän ottaa aina saman palak paneer-annoksen. Tämä on jo hänelle merkittävä rajanylitys.

Kai novelleista nousi elämänmuutoksen hitaan odottelun lisäksi keskeiseksi teemaksi elämänhallinta. Kertojat ovat kaikessa rasittavuudessaan hyvin inhimillisiä ja ymmärrettäviä. Kukaan heistä ei ole erityisen syrjäytynyt, tosin kilpikonnan äidistä ja kissamokan tehneestä toimittajasta voisi jollain lukijalla olla jo huoli. Novellit kuvaavat korkeasti koulutettujen kaupunkilaisten, erityisesti luovien alojen ammattilaisten, elämismaailmaa. Kokoelmassa oli paljon yhteistä esimerkiksi Riikka Pulkkisen miniromaani Iiris Lempivaaran levottoman ja raskaan sydämen (2014) kanssa. Kahden novellin pohjalaisviritys muistutti kuitenkin ei-kaupunkilaisista juurista ja siitä rikkaudesta, kun ollaankin muualta kotoisin.

 

Chicklitiä toiseustieteiden tohtoreille

 

Bosanko LazyAbigail Bosankon Lazy Ways to Make a Living (TimeWarner, 2002) on ilmeisesti kuulunut matkalukemistooni 5 vuotta sitten löhölomalla Kreikassa, sillä kirjan välistä löytyy mystisiä kreikankielisiä kuitteja. Olen kirjoittanut sisäkanteen ”a chicklit piece with some wisdom – strange!” Koska kirjaa on luettu aivojen sulamispisteen yläpuolella, en muista teoksesta paljoa. Tänäänkin olen lukenut samaa teosta yli 30 asteen ilmastoimattomissa ruuhkabusseissa, hihitellen, fiilistellen, hihkuen. Jos teos aiheutti voimakasta samastumista viisi vuotta sitten Lefkadalla, jolloin olin vielä uraputkessa ja pystyin lomarahoilla ostamaan etelänmatkoja, nyt tarina työllisyydestä ja köyhyyden naisistumisesta tuntuu miltei identtiseltä omani kanssa sillä erotuksella, että olen päähenkilöstä vanhempi ja minulla on lapsia.

Rose on kolkytplusvuotias kielitieteiden tohtori, joka on jättänyt akateemisen uransa Cambridgessä ja muuttanut Edinburghiin, synnyinkaupunkiinsa, jossa hänen siskonsa Catherine ja Helen edelleen asuvat. Rosella on opinnoistaan massiiviset velat ja hän on joutunut myymään arvokkaan tieteellisen kirjastonsakin velkojen lyhentämiseksi. Palatessaan kotiin hänellä on vain matkalaukullinen silkkialusvaatteita ja perusvaatekertoja. Rose ei ole koskaan asunut omassa asunnossa, vaan on koko aikuisikänsä joko asunut yliopiston asuntolassa tai kimppakämpissä. Neuvokkaat siskot ovat sitä mieltä, että Rosen on hankittava itselleen elämä, vastuullisen aikuisen naisen elämä.

Rosen perhe on hyvin akateeminen: isä on Bysantin historian ekspertti ja äiti menestynyt feministiteologi. Perhe-elämä ei ole aina ollut ruusuilla tanssimista: Rosen äiti huolimatta kristillisestä taustastaan otti villistä 70-luvusta kaiken irti kokeillessaan yhteisöasumista ja polyamoriaa jättäen miehensä vastuuseen perheen arjesta. Tästä johtuen Helen on oikeastaan muiden siskojen sisarpuoli, mutta tyttöjen isä ei tehnyt äidin avioliiton ulkopuolisesta raskaudesta suurta numeroa. Sisarusten arvot ovat pragmaattisemmat ja konservatiivisemmat kuin äitinsä, mutta kellään ei tunnu käyvän flaksi avioliittomarkkinoilla.

July 26 2014 001Velkaantuneella Rosella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin myydä työvoimaansa pikaruokaloille, siivousfirmoille ja telekeskuksille. Naisen työviikot ovat yhtä silppua, mutta hän selviytyy tehtävistään tuntematta suurempaa itsesääliä ja tulee valituksi kuukauden työntekijäksi monessakin paikassa. Tehdessään markkinatutkimusta hammasharjoista Princes Streetillä hän törmää arroganttiin miespuoliseen haastateltavaan, joka osoittautuu vanhaksi tuttavuudeksi, nuoruusiän shakkimatsien haastajaksi. Jamie on edennyt ujosta nörtistä maailmanluokan businessmieheksi, jolla riittää pokaa tehdä naisille mitä kummempia ehdotuksia. Muutamien treffien jälkeen Rose on houkuteltu ”pidetyksi naiseksi” määräaikaisella muutaman kuun sopimuksella. Hän saa asunnon kaupunkikartanon vanhasta palveluskunnan siivestä, pari platinatason luottokorttia ja viidentoistatuhannen punnan talletuksen ”kultaisena” tervetulotoivotuksena.

”Pidetyn naisen” asema tuntuu koomiselta jo terminologian tasolla, mutta englannin kielessä termi ei ole vieläkään kuollut. Suomessa vastaavat järjestelyt ovat kai aina olleet epämääräisempiä, kun taas Britanniassa rakastajattaren pitäminen on ollut jonkunlainen instituutio. Bosanko lähestyy ilmiötä ironisesti, en sanoisi feministisesti, vaan postfeministisesti. Rose nauttii kauneushoidoistaan, kirjojen ensipainosten ja laadukkaiden vaatteiden shoppailusta, mutta pysyy pidettynä naisenakin tolkun rajoissa. Jamien historia alkaa keriytyä auki pikkuhiljaa, eikä totuus ole arvonsa tuntevaa tohtorisnaista imarteleva.

Lazy Ways to Make a Living muistuttaa jollain tasolla menestysteosta Fifty Shades of Grey – jos siis E.L. Jamesilla olisi tippa huumorintajua ja vielä enemmän ymmärrystä ympäröivästä yhteiskunnasta. Tuota mammapornoksi tituleerattua triologiaa olen aloittanut parikin kertaa, mutten koskaan päässyt tekstissä viittäkymmentä sivua pidemmälle. Seksi tässä teoksessa on kesyä painopisteen keskittyessä ihmissuhteiden kaupallistumiseen ja nykytyöelämän karvaisiin realiteetteihin. Tässäkin kuitenkin puhutaan uuskonservatiivisista arvoista, naisten fantasioista mieselättäjyydestä ja jonkin sortin S/M-suhteesta – sillä mitä muuta rahaan sidottu ihmissuhdesopimus on?

Jätettyään sponsorinsa Rose päätyy melkein koulutusta vastaavaan työhön, paikallisen poliitikon assistentiksi Skotlannin parlamentin poliittisen korrektiuden osastolle. Uudessa työssä sentään ollaan kielen kanssa tekemisissä – puolilukutaidoton ministeri tarvitsee oikolukijaa ja ronskin ilmaisun kääntäjää diplomaattisemmalle tasolle. Uusi työ lupaa uusia seikkailuja, joista päättömin on ystävyyskaupunkihankkeen suunnittelukokous Las Vegasissa. Rose suorittaa Vegasin temppuradat taiteen kaikkia sääntöjä noudattaen.

Teos on puhdasta viihdettä, mutta viihteellisyydessään absurdin älyllinen. Hauskinta oli kielitieteilijä-Rosen aito rakkaus skottimurteen sanoihin ja yritykset saada töitä hurmaamalla tulevat työnantajat luennoimalla rubbage-sanan (rubbish+garbage) nerokkuudesta. Mitä epätoivoinen akateeminen hiiri tekisikään tullakseen huomatuksi työmarkkinoilla, joiden lainalaisuudet eivät perustu älyllisyyteen, vaan tehokkuuteen ja ahneuteen? Sain teoksesta joitain uusia ajatuksia itseni markkinoinnista ja työnantajien kohtaamisesta, tosin Suomen tämän hetken työtilanteesta kirjoittaisin mustempaa huumoria.

Skotlanti on edelleen ”korkkaamaton” maa minulle, mutta tämäkin teos lisäsi matkustusvalmiutta. Tässä jopa puhuttiin Barran saaresta, jolta Jamien suku oli kotoisin ja jonne hän suunnitteli rakastajattarensa viemistä. Edinburgh tuntuu Bosankonkin kertomana kovin turistikliseiseltä, mutta tässä poistutaan ilahduttavan monta kertaa Ylämaiden salaisiin piilopirtteihin. Skotlantilaista chicklitiä voisi seurata enemmänkin, sillä ainakin ensikosketuksen perusteella se tuntuu asteen skarpimmalta kuin englantilaiset ja irlantilaiset masssojen suosikit.