Vapaudenriistoa Siwan kulmilla

pyy minä katoanTeos: Mari Pyy: Minä katoan (Into, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Mari Pyy on ollut yksi viime aikojen luottodekkaristeistani, koska pidän hänen tavastaan kertoa työelämän monikulttuurisista haasteista. Olen lukenut Pyytä jopa enemmän ammatillisesta kuin viihteellisestä näkökulmasta. Hänellä on ollut paljon sanottavaa muun muassa paperittomien terveydenhuollosta ja alaikäisten yksin maahan tulleiden lastensuojelusta.

Hänen uusin teoksensa Minä katoan on hyvää vaihtelua suhteessa aiempaan, sillä se ei sijoitu Suomeen kuin nimellisesti ja sen päähenkilökin on uusi. Kirja vie lukijansa arabikevään jälkeiseen Egyptiin, Aleksandian kaupunkiin, jossa nainen nimeltä Sandra Mattsson (koko etunimeltään Aleksandra) yrittää ratkaista vuonna 1979 kuolleen äitinsä mystistä surmaa. Sandra on menettänyt äitinsä yksivuotiaana, ja äiti on ollut hänelle enemmän kultti- tai satuhahmo kuin elävä ihminen. Äiti oli ammatiltaan toimittaja, ja lähti rauhanturvaajamiehensä kanssa matkaan edistääkseen uraansa, ei elämään suojattua elämää sotilaan pikku vaimona. Äiti ammuttiin aavikolla tämän tehdessä dokumenttifilmiä kyseenalaisesta aiheesta.

Sandra siis on jo nelikymppinen, ja siviiliammatiltaan psykologi. Hän on kuitenkin äidittömänä tyttärenä ollut aina kiinnostunut miehisistä maailmoista, käynyt armeijan ja päätynyt isänsä lailla rauhanturvaajaksi Lähi-Itään. Egyptin turvallisuusriskit eivät tule hänelle yllätyksenä, mutta äidin asia ajaa hänellä oman turvallisuuden ohi. Aleksandriassa hän operoi pitkälti psykologiroolinsa takaa, ja kertoo olevansa kiinnostunut naisten kokemasta posttraumaattisesta stressihäiriöstä poliittisessa poikkeustilassa.

Varsinkin kirjassa kuvattu naisjärjestö Muslim Women Voices herätti kiinnostukseni, koska olen kuullut vastaavista kyseenalaisista gender-asianajotoimistoista muistakin maista. Järjestö on kyllä olemassa, mutta sen epäillään olevan pelkkä islamistien rahanpesubyroo. Sen johtaja, muslimiksi kääntynyt brittinainen Rose Atkinson on ”kova luu”, ja siinä toimivat nuoret naiset pitkälti karismaattisen johtajansa vasalleja, tai tämän sukulaisia. Sandra pääsee tutustumaan järjestöön, koska Rose on alun perin ottanut häneen yhteyttä äitiasiassa. Onko Rosella kuitenkaan puhtaat jauhot pussissa, siitä voidaan spekuloida.

Onko kirja sitten dekkari, trilleri vai pelkkä jännittävä romaani matkasta toiseen kulttuuriin, siitä voidaan olla montaa mieltä. Rikostutkimuksellisesti kirjan anti on ohut. Eniten tässä kerrotaan hakkeroinnista, netin käytöstä poliittisten konfliktien ja ääritilanteiden aikana, ja aktivistien mahdollisuuksia maastoutua noin sanotun ”pimeän webin” poimuihin. Valitettavasti tämä puoli teoksesta ei inspiroinut minua suuresti, vaan olin enemmän kiinnostunut kasvokkaisista kohtaamisista.

Tyyppien yksityiselämän puolella he kohtaavat ahdasmielisen yhteisön, jossa ystävällisyyttä ei osoiteta moraalin rikkojia kohtaan. Turisteihin osataan suhtautua turistialueilla, mutta kun valkoihoinen eurooppalainen tulee asumaan tavalliseen kerrostaloon, silloin häntä koskevat säännöt ovat toiset. Sandra vielä selviää maastoutumisestaan siveyden sipuliksi, mutta hänen ystävänsä Jake, Miko ja Meyro epäonnistuvat siinä ja saavat kärsiä seuraukset.

Pidin kirjassa eniten egyptiläisen arjen kuvauksesta, mutta itse rikosjuoneen olisin kaivannut lisää kierroksia. Pidin myös siitä, ettei Pyy yrittänyt lainkaan eksotisoida tai kaunistella Aleksandrian nykyoloja, vaan hän kertoo rehellisesti kaupungista, jossa oikein kellään ei ole turvallinen tai rento olo. Kirjassa päästään matkustamaan myös Siwan aavikkokaupunkiin, jonka moni suomalainen yhdistää mielessään edesmenneeseen lähikauppaketjuun. Tässä melkein suoritetaan Siwan ryöstö, tai ainakin vapaudenriisto Siwassa, ja päästään vierailemaan Muslimiveljestön surullisenkuuluisalla mökillä.

Minä katoan on Pyyn edellisten teosten lailla yhteiskunnallinen dekkari, jossa myös poliittinen analyysi nostaa päätään. Suosittelen kirjaa varsinkin niille, jotka eivät koe saavansa tarpeeksi informaatiota Lähi-Idästä kotimaisten medioiden kautta. Siinä kun käydään ihan ansiokkaasti läpi myös Egyptin lähihistoriaa.

Mainokset

Mies, joka rakastui bunkkereihin

IMG_1848Uuteen vuoteen kannattaa aina ympätä ripaus mystiikkaa, sillä vuoden vaihtumiseen kuuluu kai universaalisti sisäisten totuuksien etsiminen ja avaaminen.  Minulla on ollut monta viikkoa työn alla kierrätyskorista pelastamani Omituinen Teos, joka vaikutti jo alkumetreiltä ovelalta Paulo Coelho-parodialta. Kirjassa myös viitataan Coelhon maagiseen rahantekoreseptiin, lempeän ironisesti.

Brittiläinen Robert Twigger (s. 1962) on tunnetumpi matka- ja tietokirjailijana kuin fiktion kirjoittajana. Hänen romaaninsa Dr. Ragab’s Universal Language (Picador, 2009) sijoittuu Kairoon, Saksaan ja Lontooseen, ja tiivistää 265 sivuun lähes sadan vuoden historian. Vaikka teos kertoo enemmän toisesta kuin ensimmäisestä maailmansodasta, sijoitan sen nyt HELMET- haasteessa kohtaan 30: ”Kirja sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aikaan.” Tässä kerrotaan muun muassa saksalaisten sotavammaisten hoidoista ”edistyneessä” hermosairaalassa.

Teoksessa sodasta selviytynyt saksalaisen alumiini-imperiumin perillinen Martin Hertwig päätyy 1920-luvulla Kairoon ja saa mentorikseen maankuulun miljonäärin Dr. Ragabin, jonka juhliin kokoontuvat kaikki, jotka kuvittelevat olevansa jotain suurkaupungin seurapiireissä. Bollinger virtaa esoteerisissä juhlissa, joissa isäntä yleensä käy vain kääntymässä. Monien muiden keksintöjen lisäksi Dr. Ragab on lanseerannut oman universaalin kielensä, jonka saloihin hän haluaa vihkiä saksalaisen oppipoikansa. Opiskeluun kuuluu monia kuuliaisuusharjoituksia, ja tietysti opettavaista harhailua aavikolla ja erämaassa.

Teoksen nykyisyydessä nimetön brittikertoja, noin kolmikymppinen lontoolaismies, elää pakkomielteestään bunkkereihin. Hän elättää itsensä toimittajana, ja on erikoistunut kansainvälisten yritysten tyhjäpäisiin historiikkeihin. Näin hän saa toimeksiannon tehdä englanninkielinen versio Hertwigien teollisuusimperiumin historiasta, ja saa kunnian tutustua myös sen eksentrisen enohahmon jättämiin jälkiin. Martin-eno on toisen maailmansodan aikana onnistuneesti piilotellut syrjäisellä maatilallaan juutalaista naisystäväänsä Hagaria, ja tämän vuoksi tilalla on surullisenkuuluisa bunkkeri, jonka hän on omin käsin kaivanut.

Parhainmat bunkkerit sijaitsevat toki Egyptissä, mutta on kertojalla bunkkereita myös omassa lähipiirissään Lontoossa. Bunkkeri-innostus on jo viedä mieheltä muun elämänhalun, eikä hän enää osaa kosiskella ystäväänsä Cheryliä, vaan on siirtymässä potentiaalisesta poikaystävästä stalkkaajaksi. Jotenkin bunkkeri-ideologiaan kuuluu korostunut turvallisuudentunne ja halu tarkkailla maailmaa turvaväli huomioon ottaen. Tosin Cheryliä tuntuu kiinnostavan erään miljonäärin perillisen penislävistys, josta hän avautuu pidäkkeettä nössölle kertojalle, jonka käsitys hauskanpidosta on käynti Ruotsin lähetystön kirjallisuusilloissa.

Tämä oli aidon omituinen lukukokemus, jota ei varmasti ole kirjoitettu suuri kaupallinen menestys mielessä. Pidin eniten 20-luvun tunnelmista, kun taas natsiaikainen bunkkeritarina tuntui hieman liioitellulta. En osannut päättää, oliko teos täyttä orientalismin parodiaa, vai oliko siinä joku todellisuutta similoiva kerros. Tässä oli ripaus Indiana Jonesia, Tuhannen ja yhden yön tarinoita, Coelhoa, mutta myös myöhempien aikojen camp-henkistä popkulttuuria. Kovin syvälle Egyptiin teos ei sukella, vaan on ehkä enemmän kommentaari länsimaisten orientalistisista pakkomielteistä.

Lukukokemus oli ”hyvä trippi”, vaikka päähenkilöt eivät olleet erityisen päihdehakuisia. Toki Kairon hashiskahviloiden ohi käveltiin suurella uteliaisuudella, mutta Dr. Ragab suositteli oppipojalleen luonnollisempia päänsekoituskeinoja. Verrattuna äskeiseen haudanvakavaan sota-aiheiseen teokseen tämä romaani toimi erinomaisena ”tasoittajana”, eli muistutuksena siitä, ettei sodistakaan aina tarvitse kirjoittaa traagisesti.

Ensimmäinen äänikirjani

IMG_1561Köyhän kesä on täynnä sisäisiä matkoja. Kun huomasin Yle Areenasta Sinuhe egyptiläisen saatavuuden kuunnelmana (Radioteatteri, 1982), tartuin heti haasteeseen, sillä kehtaan tunnustaa: en ole koskaan lukenut Sinuhea kirjana, enkä myöskään kuunnellut kokonaista äänikirjaa, en radiokuunnelmana enkä muutenkaan.

En nyt pyri kirjoittamaan minkään sortin arviota yhdestä maamme kirjallisuushistorian ikonisimmista teoksista, mutta kerään joitain havaintoja kuunnelmamatkan varrelta.

Ohitin Sinuhen sujuvasti nuorempana, sillä rehellisesti sanottuna muinainen Egypti ei ole koskaan kiinnostanut minua paljoa. Pidän kyllä heidän estetiikastaan, varsinkin ihmiskuvista, ja muistan viettäneeni paljon aikaa British Museumin Egypti-osastolla, mutta muuten tietämykseni faaraonaikaisista aarteista jää Indiana Jones-tasolle. Enkä ole haaveillut matkoista pyramideille, vaan luultavasti viihtyisin Egyptissa enemmän rannoilla ja teehuoneissa.

Kuunnelmatoteutus on vuodelta 1982 ja sen toteuttamiseen meni neljä vuotta. Osa roolisuorituksista tuntuvat verkkaisilta, mutta verkkaisuus sopii kuunnelman tunnelmaan. Lempihahmoni on Seela Sellan tähdittämä Nefernefernefer, hänessä on  ylpeää kissamaisuutta ja viekkautta. Kaptahia esittävä Erkki Luomala on myös ilmeikäs, vaikkakin välillä hänen suorituksestaan tulee mieleen lasten piirretyt. Rooleissa on paljon minulle tuttuja nimiä, mutta enemmän tuntemattomia. Atonin pappia esittää Hannu Väisänen, ja jäin miettimään, onko kyseessä sama Hannu, jonka itse tiedän (melkoinen monilahjakkuus, jos on). Äänitehosteita on sopivasti, ruokopillit luovat herkkää jännitystä ja linnut visertävät Niilin kaislikossa.

Mietin, kuinka vahva lukuelämyksen on täytynyt olla vuonna 1945, kun maa oli toipumassa sodasta ja suurin osa sen nuorista ei ollut käynyt ulkomailla, muuta kuin ehkä rintamalla itärajalla. Teos antaa lukijalleen täydellisen pakokeinon mahdollisesti vaikeasta arjesta. Faaraon aikaiset sodat tosin ovat myös sotia, mutta noina aikoina ei ollut nationalismia eikä kansaa yhdistävää isänmaallisuutta.

Sinuhessa on paljon dialogia, enkä tiedä, kuinka paljon dramatisoinnista on poistettu selostavia kohtia. Koen toteutuksen siksikin miellyttäväksi, ettei siinä vellota historiallisissa yksityiskohdissa – tietoa tarjotaan keskustelun muodossa, mutta siitä ei muodostu ähkyä. Kuuntelun aikana googlailin joitain faktoja, kuten jumalten ja paikkojen nimiä, mutta kertomuksesta selviää ilman pakonomaista tarvetta tarkistaa taustoja.

Sinuhen teemat ovat niin ikuisia ja yleisinhimillisiä, että lopulta on aivan sama, mihin historialliseen jaksoon se sijoittuu. Elämä, kuolema, rakkaus, ystävyys, sota ja rauha. Ihmiskuva saattaa olla moderni, jopa kristillinen, mutta se ei ainakaan minua haittaa, sillä en usko kenenkään kirjailijan pystyvän asettumaan 3000 vuoden takaiseen mentaliteettiin ilman, että tekstistä tulisi Vanhan Testamentin imitaatio. En rehellisesti osaa poimia tekstistä anakronismeja, ja muutenkin lähestyn romaania puhtaana fiktiona, en uskollisena representaationa eletystä historiallisesta todellisuudesta.

Seksuaalisuuden kuvaukset ovat rohkeita ainakin 1940-luvun todellisuudesta käsin, mutta Sinuhe itse on melko kesy ja siveellinen naistensa kanssa. Babyloniassa on porttoja, Syyriassa palvotaan puista fallosta ja lääkäri joutuu jatkuvasti määräämään mitä erikoisempia  rohtoja hedelmällisyyden edistämiseksi. Ruumiillisuuden kuvauksissa on välillä aidosti etovia ja haasteellisia kohtauksia, joita en haluaisi elää todeksi minkään maailman teemapuistossa. (Muuten kokisin Sinuhe-aiheisen ravintola- tai matkailubisnesidean kiinnostavaksi. Muistan myös, että Jyväskylässä oli aikanaan kahvila Kaptah, mutta en tiedä, kuinka paljon se käytti egyptiläisyyttä hyväksi sisustuksessaan tai tarjoamisissaan. )

Kuuntelin päivän aikana jopa 7 jaksoa kuunnelmaa, noin kuuden tunnin verran. Kuunnelma on hyvin koukuttava. Kuuntelun aikana tein vähän kotihommia, mutta esimerkiksi ruoanlaittoon en pysty keskittymään kirjaa kuunnellessa. Käsityöt ja piirtely/värittäminen tuntuisivat mielipuuhilta äänikirjojen seuraksi. Jotain alkeellista liikuntaakin voisin harrastaa. Huomaan myös, että kuunneltavan tekstin pitää minulle olla runollista, en voisi kuunnella esim. jotain kovin proosallista dekkaria tai chicklitiä äänikirjana.

Tämä kokeilu rohkaisee minua lainaamaan äänikirjoja Ellibsistä, ainakin, jos joku suosittu uutuus on saatavilla sellaisena ja printtiversioon on pitkä jono. Tuntuu myös, että hyödyllisempää olisi kuunnella äänikirjoja englanniksi tai muilla vierailla kielillä.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 3: Suomalainen klassikkoteos.

Elegia siniselle Niilille

lyrics_alley-aboulela_leila-15193923-frntTämä on vastaus äskettäin saaneeni kohtaamishaasteeseen: minua pyydettiin kirjoittamaan jostain kaunokirjallisesta teoksesta, jonka kohtaaminen on ollut poikkeuksellisen merkityksekäs tai jonka lukeminen on johtanut uusiin kohtaamisiin. Tarkoituksena on laittaa haaste eteenpäin 3-6 blogiystävällenne. Kiitos sinulle, Marika Oksa: http://oksanhyllylta.blogspot.fi/2014/05/haastevastaus-kohtaamisia-kirjassa.html. Koska olen blogistina jälkijättöinen ja autismiin taipuvainen, ei minulla ole varsinaisia blogikavereita, joiden juttuja vastavuoroisesti kommentoisin. Yritän oppia paremmille tavoille. Laittaisin haasteen Johannalle, Annelle, Pihille Naiselle ja Kirjavalaalle – haaste löytyy blogienne uusimman päivityksen kommenttiosiossa.

Valitsin kirjailijan, jonka kolmannen teoksen pelastin juuri muumioitumiselta sänkyni alta. Teos oli maannut siellä kolmisen vuotta unohdettuna.

Kyseessä on sudanilaissyntyisen Leila Aboulelan Lyrics Alley (Weidenfield & Nicholson, 2010). Aboulelan ensimmäinen romaani The Translator oli silmienavaaja minulle – ihastuin Aboulelan tapaan kuvata islamin arkea ja erityisesti islamin harjoittamista pohjoisessa kohteessa, Skotlannissa, hyvin erilaisessa kulttuurisessa kontekstissa kuin sudanilaisen päähenkilön ”juurilla”. Romaani oli klassinen rakkaustarina, jossa henkilöt kuitenkin rikkoivat monia rajoja ja joutuivat ylittämään itsensä. Sudanilaisen naisen skottirakastettu kääntyy tässä islamiin vapaasta tahdostaan. Pidin teoksessa islamiin ja sukupuoleen liittyvien ennakko-oletusten kaatamisesta ja yrityksestä vastata kysymykseen, millaista on olla uskovainen muslimi, kosmopoliitti ja suvaitsevainen muita kulttuureja kohtaan.

Ihastuin romaaniin niin paljon, että otin kirjailijaan yhteyttä hänen kustantajansa kautta ja yllätyksekseni sain vastauksen suoraan häneltä itseltään. Jatkoimme satunnaista mailivaihtoa ainakin vuoden päivät vaihtaen enimmäkseen kuulumisia arkisista asioista kuten lasten sopeutumisesta asumaan diasporassa (asuin itse tuolloin Kanadassa). Aboulelan historia on varsin liikkuva, silloinkin hän jakoi elämäänsä ainakin kolmen maan ja mantereen välillä. Kohtaaminen kirjailijan kanssa oli minulle merkittävä, sillä kohtasin syvällisesti uskonnollisen henkilön, joka ei kuitenkaan antanut hengellisen elämänsä muodostaa muureja muun maailman kanssa. Haaveenani oli ja on edelleen järjestää seminaari, jossa hän olisi yksi pääpuhujista.

Jostain syystä en päässyt kolmannen romaanin maailmaan sisälle yhtä helposti kuin kahden ensimmäisen. Tämä johtui aukoista sivistyksessäni: koska en tiedä Sudanin historiasta oikeastaan mitään, en pystynyt automaattisesti siirtymään romaanin kontekstiin, 1950-luvun alun itsenäistyvään valtioon. Ja koska Sudan on paikka, josta nykyään kuullaan lähinnä ikäviä uutisia, sen menneen maailman paremmat uutiset jäävät helposti nykyisten varjoon. Jos romaania kuitenkin lähestyy puhtaasti yksilöpsykologisesta näkökulmasta, tutkien siinä esiintyviä perhesuhteita, sen maailmaan on helpompi sukeltaa. Historiallisia ja poliittisia aukkoja voi sitten paikata oman jaksamisen mukaan. Muistuttaisin kuitenkin, että romaani on merkittävä Sudanin itsenäistymisen postkoloniaali dokumentti ja sitä kuuluisi lukea samalla vakavuudella kuin vaikka Salman Rushdien Keskiyön lapsia (1980). Kriitikot ovat verranneet Aboulelan teoksia Naquib Mahfouzin Kairo-trilogiaan (1956-7) ja itselleni tuli myös mieleen feministiteoreetikko Leila Ahmedin loistava omaelämäkerta A Border Passage (1999).

Romaanissa on useampi päähenkilö, mutta ehdottomasti kiinnostavin heistä on nuori mies nimeltä Nur. Nur on halunnut lapsesta saakka runoilijaksi, mutta suvun miehet ovat repineet hänen tekeleinään mokomana ajanhaaskauksena, sillä pojasta on tarkoitus kasvattaa suvun kauppaimperiumin jatkaja. Nuria ollaan lähettämässä opiskelemaan Cambridgeen, kun kohtalon käsi puuttuu asiaan ja tekee pojasta neliraajahalvautuneen katalan sukellusonnettomuuden jäljiltä. Onnettomuuden jälkeen Nurilla ei ole muuta lohtua kuin sepittää surullisia rakkauslauluja entiselle kihlatulleen Sorayalle. Onnekseen laulut löydetään ja niitä aletaan soittaa paikallisessa radiossa. Iskelmätähdet ja muut runoilijat alkavat pitää salonkia Nurin luona. Maailma tulee Nurin luo ja hän löytää vammastaan huolimatta uusia ilon aiheita ja merkityksiä elämälleen.

Tässä käsitellään myös moniavioisuutta ja tyttöjen ympärileikkauksia suorasukaisin ottein. Sudanilaisen laajennetun perheen arki tuntuu kieltämättä tunkkaiselta ja suurmiehen kahden eri ikäpolveen kuuluvan vaimon passiivis-aggressiivinen sota päätyy lopulta nuoremman antautumiseen ja maastamuuttoon. Aboulela vertaa myös ansiokkaasti kahden naapurimaan, Egyptin ja Sudanin, elintasoeroa, valtasuhteita  ja rodullisia hierarkioita. Egyptiläisille sudanilaiset ovat pitkään edustaneet barbaarista mustaa Afrikkaa, ja sudanilaisen kanssa naimisiin menneen Nabilah’in käkkärätukkaisia lapsia sorsitaan Kairon paremmissa piireissä.

Elämäniloisimmat jaksot tapahtuvat Alexandriassa, josta perheen patriarkka Mahmoud on tyypillisen pohattamaiseen tapaansa hankkinut loma-asunnon jälkeläisilleen. Itse hän kuitenkin majailee mieluummin hotellissa, jonka kreikkalainen omistajatar pitää hänen whiskylasinsa täynnä ja huolehtii muistakin lihan iloista. Kuvaukset 1950-luvun Alexandrian rantaelämästä, yökerhoista ja elokuvissa käynnistä ovat herkullisia kertoen erityisesti naisten identiteettiristiriidoista perinteisen naisen mallin ja modernismin ristipaineissa. Halu kokeilla uimapukua tai tupakanpolttoa on monilla kapinallisuuden huipentuma, mutta samalla tytöt ovat tietoisia asemastaan avioliittomarkkinoilla.

Hassuin anekdootti (joka sai juonessa yllättävän ison tilan) liittyi Soraya-tytön silmälaseihin.  Soraya saa koulusta noottia, että jos hän ei saa näköään tarkistettua, hän saattaa jäädä tehtävistä jälkeen, eihän hän näe lainkaan taululle. Soraya on muuten luokan huippuoppilaita ja hänelle suositellaan lääketieteen opintoja Khartoumin yliopistossa. Hänen isänsä raivostuu opettajien julkeudesta, sillä miehen mielestä lasit rumentavat tytön tehden hänestä miehen näköisen eli naimakelvottoman. Soraya onnistuu kuitenkin Alexandrian lomalla ostattamaan lasit viinaanmenevällä serkullaan, jolla on tapana lahjoa sukulaisia pysymään vaiti hänen ryyppyreissuistaan. Tytön palattua kotiin isä löytää lasit ja rikkoo ne suutuspäissään. Vastaavia myrskyjä vesilasissa nousee muistakin pikkuasioista.

Tarina pohjautuu osittain Aboulelan sukutarinaan, erityisesti hänen runoilijasetänsä henkiseen perimään. Teos kertoo vähemmän islamista kuin kaksi ensimmäistä romaania ja enemmän sudanilaisesta nationalismista, miesten ja naisten erilaisista rooleista kansakunnan rakentajina. Romaani taatusti puhuttelee myös sukututkijoita esimerkkinä siitä, kuinka loisteliasta fiktiivistä jälkeä voidaan saada, kun pidetään sydän sekä äly yhtä läsnäolevina.

 

Geologista rakkautta

Anne Michaelsin Routaholvi (engl. The Winter Vault, 2009) on ollut kesän toinen Kanada-lukuhaasteeni. Niin haasteellinen teos on, että sen loppuun pääsyssä meni kolme kuukautta. Michaels on romaanin kerran kymmenessä vuodessa julkaiseva laatukirjailija, jonka poetiikka vaatii aivan oman mielentilansa. Kuten viimeksi arvioimani Kim Echlinin Kadonneet, myös tämä aarre löytyi samaisesta kahden euron korista.  Kanadalaista naiskirjallisuutta siis käännetään ahkerasti, mutta vain muutamaa kestosuosikkia (Atwood, Shields, Munro) luetaan ahkerasti.

Kirjailijana Michaels välttää julkisuutta kuin ruttoa. Hänen esikoisromaaninsa Fugitive Pieces (suom. Kivenkantajat) sai vuonna 1997 neljä merkittävää palkintoa (mm. Orange Prize ja Guardian Prize for Fiction Britanniassa) ja hän on pystynyt elättämään itsensä päätoimisena kirjailijana pelkästään noilla myyntituloilla. Menestyksestä huolimatta hänestä ei tiedetä paljoa ihmisenä. Itse tiedän, että hän on puoliksi anglo, puoliksi puolalaista sukua, että hän on opettanut luovaa kirjoittamista monissa Kanadan yliopistoissa ja että hänellä on kaksi tytärtä. Romaaneissa on puolanjuutalaisia hahmoja, jotka ovat selvinneet holokaustista. Tästä huolimatta tai juuri tämän takia Michaels ei halua kertoa, oliko hänen isänsä myös Auschwitzin selviytyjä.

Routaholvissa liikutaan Egyptissä pelastamassa Abu Simbelin maailmanperintöä, Skotlannissa, Varsovassa rakentamassa kaupunkia uudelleen sodan raunioista ja ympäri Kanadaa, Ontariossa ja Québecissa. Veden, pommitusten tai maanvyörymän alle jäävät kylät ja kaupungit ovat tapahtumien kulisseja. Ihmisen suru ja menetykset, ahneus, tuhoamisvimma ja luonnonkatastrofit asettuvat lomittain toistensa kanssa. Haudat katoavat patojen aikaansaamiin tekojärviin; leskinaiset soutavat tervehtimään kuolleita miehiään keskelle tekoallasta ja surevat kohtaloaan, kun eivät pääse nukkumaan miehensä vierelle. Romaanin nimi viittaa kylmän ilmaston hautaholveihin, kun vainajaa on jemmattu maan sulamiseen saakka, jotta hauta saadaan taas kaivettua. Tässä hengessä kaikki romaanin huumori on hirtehistä. Viikatemies väijyy joka nurkan takana.

Michaels on alun perin runoilija ja se näkyy kauttaaltaan proosan jäljessä. Hän on taitava maailmanhistorian tiivistäjä, niin taitava, että lukeminen vaatii erityistä tarkkaavaisuutta. Hienoa romaaneissa on se, etteivät ne ole ainakaan Kanada-keskeisiä, vaan tuntuvat aidolta maailmankirjallisuudelta. Runollinen kieli ulottuu geologiseen, kasvitieteelliseen ja arkkitehtuuriseen pikkutarkkuuteen. Itselleni mieluisin osio Routaholvissa oli ensimmäinen puolisko, jossa matkustettiin Niilin varrella ja seurattiin nuubialaisten maastapakoa padon alta. Päähenkilöiden Jeanin ja Averyn tragedia (lapsen kohtukuolema, vrt. Kim Echlin) vertautuu kokonaisen kansan pakkosiirtoon asuinsijoiltaan.

Naispuolinen protagonisti Jean on herkkä nainen, joka puhuu mieluummin kasveilleen kuin ihmisille, ja saa kokea kahden täysin erilaisen miehen rakkauden siksi, että on ilmiömäinen kuuntelija. Aviomies Avery on pikkutarkka insinööri ja uusi rakastaja Lucjan hullu ympäristötaiteilija. Miesten persoonat ja kohtalot ovat niin massiivisia, että itse Jean jää henkilönä heidän varjoon, eteerisenä ja virran vietävänä. Jotenkin tuntuu, että Michaels on tunkenut romaaninsa niin paljon historiaa ja luonnonkuvausta, että henkilökemia jää lapsipuolen asemaan.

Kim Echlinin ja Michaelsin samana vuonna julkaistujen romaanien välille muodostuu kiinnostava silta. Kummissakin käsitellään sotaa, kansanmurhaa, pakolaisuutta,  lapsen menetystä ja kuoleman fyysisyyttä. Lähestymistavat ovat naisilla päinvastaiset: siinä missä Echlin luottaa suoraan kerrontaan ja intiimiin sävyyn, Michaels tutkii globaaleja yhteyksiä ja ihmiskunnan ja luonnon vuoropuhelua paikoitellen melkein ulkoavaruudesta käsin. Syvällisyyttä ei kummastakaan romaanista puutu, ne vain operoivat eri tasoilla.

Anekdoottien rakastajana huomaan, että Michaels on suomalaisen arkkitehtuurin ja designin tuntija. Viittaus Alvar Aallon Sunilan tehtaaseen hämmentää, samoin kohtaus, jossa Jeanin anoppi on ostanut ison kasan Marimekon kankaita, joista aikoo ommella miniälleen uuden iloisen garderoobin suruajan päättämiseksi. Muihin muoti-ikoneihin ei viitata. Ihme kirja siis tämäkin.