Miiran uudet kuulumiset

MiiraEija Hetekivi Olssonin toinen romaani Miira (S&S 2017, suom. Outi Menna) jatkaa esikoisromaanin Tämä ei ole lasten maa (2013) tarinaa, jossa tapaamme 16-vuotiaan göteborgilaisen teinininjamme matkalla kohti lukiota.

Teos kartoittaa Miiran vauhdikasta elämää 80-90-lukujen vaihteessa, jolloin luokkaerot ovat vahvasti polarisoitumassa Ruotsissa. Miiran haaveena on opiskella aivokirurgiksi, ja hakee sen vuoksi luonnontieteelliseen lukioon, mutta ei kestä sen snobimenoa paria viikkoa pidempään. Hän on opiskellut ulkoa neurologian oppikirjan, mutta tämä teos ei pitkään toimi pääsylippuna ulos lähiöstä. Alkaa sekalaisten hanttihommien kausi, jolloin Miira oppii kaiken juoppokämppien kuolinsiivouksista ja alemman luokan ravintoloiden kirjoittamattomista säännöistä.

Hetekivi Olsson pysyy uskollisena työväenluokkaisuuden ja maahanmuuttajaruotsin teemoille, ja kyseessä on kai kasvukertomus, mutta Miiran ”ninja-asenne” on periaatteessa sama kautta näiden kahden romaanin niin, ettei hän ole kovin valmis kohtaamaan muuta maailmaa kuin kaltaisiaan lähiöiden kovaonnisia sieluja. Sisimmissään hän on tiedonhaluinen nörtti, jolla mahdollisesti on itselläänkin neuroepätyypillisiä piirteitä. Miira ei puhu suomea eikä ruotsia vaan miiraa, ja hänen kielessään toistuvat itsekeksimät termit kuten sosiaalitapausmetsä. Hän on älykäs, herkkä kovis, jolla on tunne-elämän kehityksessä merkittäviä viiveitä, ja hän käyttäytyy vielä 16-17-vuotiaana paikoitellen kuin lapset.

Miira saattaa aueta raikkaampana niille, jotka eivät ole lukeneet esikoisromaania. Esimerkiksi Miiran vanhempien tila pysyy tässä aivan samana kuin ennen, eikä äidin siivous- ja käsityövimman analyysissa ole enää mitään uutta. Suomi on edelleen nolo menneisyyden maa, jossa kuunnellaan Viktor Ällö Klimenkoa ja luetaan Kalle Päätaloa, eivätkä vanhemmat pääse noista jäänteistä eroon ravistelemallakaan.

Miiran suhde 26-vuotiaan kuvismaikan Janin kanssa on tässä ehkä se ”koukku”, joka saattaa hätkähdyttää tämän päivän lastensuojelullisesta näkökulmasta: vaikka seksin suojaikä on tainnut Ruotsissakin olla 16, opettajan ja kohta entisen oppilaan seksisuhde ja yhteen muuttaminen olisi varmasti näinä päivinä vaikea paikka vanhemmille. Tässä taas työväenluokkaista lähiötyttöä pidetään jo 16-vuotiaana aikuisena naisena, jonka osana on jatkaa rappusiivoojan työtä ja lisääntyä varhain.

Kirjaa suosittelen kaikille 70-luvun alkupuolella syntyneille, monikulttuurisuuden tutkijoille ja erilaisten tyttökirjojen ystäville. Vetävän tyylinsä vuoksi teos voisi mennä nuortenkirjastakin, vaikka tässä kuvataan nykynuorten vanhempien kultaista aikaa. Teoksessa on varsinkin tuohon siivoojan ammattiin liittyviä kohtia, jotka eivät sovellu kaikista herkimmille. Ruumiin nesteistä, kaasuista ja muista eritteistä kerrotaan pidäkkeettömästi, ja seksuaalisuuden kuvaukset ovat räväköitä.

Tunnistan itseni tästä teoksesta täysin, sillä olin lukioikäisenä tanttakäsilaukkuja suosiva kahvittelija. Vaikka minulla ei ollut kuutta hevosta enkä tullut rikkaasta perheestä, tässä kuvattu porvarillinen nousukkuus kuului elämääni enkä ollut kykenevä suhtautumaan siihen itsekriittisesti. Ja varmasti myös omasta koulustani putosi monia Miiran kaltaisia nuoria naisia hanttihommiin – tosin Suomessa nuorille riitti tuolloin aivan oikeita töitä, ja moni Siwan kassalla rahaa tienannut saattoi vielä sen jälkeen päätyä aikuislukioon. Aikuislukio on tässäkin haaveena ja tavoitteena. Onneksi niitä edelleen on, ja onneksi elämme nyt yhteiskunnassa, jossa ehkä on hieman enemmän ymmärrystä nuorten polkujen eriaikaisuudelle.

Jos sarja jatkuu vielä kolmannella teoksella, silloin Hetekivi Olssonin kerronta alkaa mennä päätalomaisen arkirealismin puolelle. Ja vaikka pidän Miirasta henkilöhahmona kovasti, ehkä kirjailijan kehityksen kannalta olisi välillä hyvä kirjoittaa muustakin kuin omaa kokemusta ja identiteettiä lähellä olevasta tematiikasta.

Kohti työväenluokkaista unelmaa

IMG_1558Saaga suomalaisten siirtolaisuudesta Ruotsiin on osittain vielä kirjoittamatta. Ne teokset, jotka olen aiheesta lukenut, ovat olleet Ruotsissa kasvaneiden toisen polven siirtolaisten kirjoittamia ja tyylilajiltaan raskaita, yhteiskunnallisesti syvääluotaavia (vrt. esim. Susanna Alakoski, Eija Hetekivi Olsson). Alkoholismi ja vanhempien sopeutumattomuus uuteen kulttuuriin ovat olleet suuria teemoja, samoin lastensuojelullinen huoli.

Tässä kertomusten universumissa Antti Tuuri yllättää kertomalla pienemmän ja rennomman tarinan. Tangopojat (Otava, 2016) sijoittuu 60-luvun loppuun, Ruotsiin-muuton huippukauteen, jolloin tehtaiden värvärit kävivät Suomessa saakka etsimässä uusia työntekijöitä. Pohjanmaalla uusia tekijöitä rekrytoidaan Vaasan hotelli Astorissa, ja moni lähtee matkaan kevyin kantamuksin, lyhyellä varoitusajalla.

Päähenkilö Sauli on kauhavalaisen Hurma-yhtyeen harmonikansoittaja. Orkan laulaja Elina on ottanut hatkat, ja naisen liikkeistä on liikkeellä monenmoista huhua. Sauli on seurustellut Elinan kanssa, vaikka tämä on naimisissa Lappiin lähteneen kaivinkonekuljettajan kanssa ja pariskunnalla on pieni lapsi. Ruotsiin hän lähtee pitkälti Elinan perässä, vaikka ei edes tiedä tämän olinpaikkaa. Mukaan lähtee bändikaveri Harju, trumpetisti, joka ei tiedä naisten iskemisestä alkeitakaan.

Nuoret miehet päätyvät töihin Volvon tehtaille Skövdeen. Paikkakunta on hyvin pieni ja tapahtumaköyhä jopa kauhavalaisille. Sauli onnistuu saamaan paikan kokoomalinjalle vedoten soittajan sormiinsa, mutta Harju joutuu suoraan valimoon, jossa valtaosa suomalaisista aloittaa tehdastyöläisen uransa. Pian kaksikko tutustuu göteborgilaisiin Tangopoikiin, ja pääsee säestämään Laila Kinnusta suuren maailman hengessä. Keikkaura saadaan sovitettua tehdastyöhön, sillä Ruotsissa työntekijän tarpeita kuunnellaan ja ay-liikkeen jäsenyys kannattelee.

Saulin naisen valloituksessa on riittävästi haasteita, jotta tarina nousee arkisen aherruksen yläpuolelle. Hyvää jännitettä tarinaan tuo myös nuorempi velipuoli Kaitsu, joka on vasta lukiolainen, mutta on saanut ekologisen ajattelun kipinän jo koti-Suomessa. Rachel Carsonin Äänetön kevät on tehnyt nuoreen mieheen niin suuren vaikutuksen, että hän lähtee Ruotsiin vapaaehtoistöihin biodynaamiselle farmille oppimaan uusia viljelysmetodeita. Kaitsun vasemmistolainen vääntö SMP:läisen isänsä kanssa tilan tulevaisuudesta oli koomista, samoin veljesten aikeet saada ennakkoperintöä.

Minua kirjassa hämmensi ruotsalaisen työelämän loputon joustavuus ja helppous, vaikka kuvaus saattaa hyvinkin olla todenmukaista. Työelämän kuvausta teoksessa on runsaasti sekä Suomen että Ruotsin puolelta. Myös bändin toiminta on työntäyteistä, joten kirjassa ollaan suurimman osan aikaa työn touhussa. Suuresti arvostan sitä, ettei Tuuri päädy vellomaan siirtolaisten sosiaalisissa ongelmissa, vaan keskittyy lyhyeeseen aikaväliin ja melko tavallisten ihmisten tavallisiin unelmiin.

Tuuri antaa myös vaikutelman umpioituneesta etnisyydestä. Teoksen suomalaisilla henkilöillä (Elinaa lukuunottamatta) on hyvin vähän kontakteja ruotsalaisiin ja muiden etnisyyksien edustajiin. Elinan ruotsalainen tuttavuus Gustafsson on raakapuheinen naisten hyväksikäyttäjä, joka lopulta yrittää diilata morsiamensa jugoslavialaiselle kollegalleen. Dragan on tässä miltei Boratia muistuttava slapstick-hahmo, jolle ei rakenneta historiaa eikä syvyyttä. Tämä ärsytti minua, sillä koin tarinan näiltä osin olevan kirjoitettu vain epämääräistä nationalismia uhkuville suomalaisille, jotka automaattisesti asettuisivat puolustamaan omaa ryhmäänsä. Onko suomalaisten ja jugoslaavien ero lopulta ollut suuri koulutuksellisesti tai maailmankuvan suhteen? Entä suomaisten siirtolaisten rasismi suhteessa muihin vähemmistöihin?

Tangon taikaan pääsin hyvin mukaan, vaikka en hirveästi ole elinaikanani sitä todistanut. Ruotsinsuomalaisten tanssilavainnostus tuntuu tässä kotimaahan jääneitä kiihkeämmältä, ja siihen osallistuvat myös ”asettuneet” perheelliset koti-ikävän ja yhteisöllisyyden vuoksi. Kirjaa lukiessa päässäni soi Darya Pakarisen biisit, joka taitaa olla ainoa tangolaulaja, jota olen viime aikoina kuunnellut. Voin hyvin kuvitella, että teos kiinnostaisi nuorempia lukijoita enemmän Ruotsissa kuin Suomessa.

Tangopojat on varmasti osittain sukupolviromaani, ja se koskettanee myös niitä, joilla ei ole läheistä kokemusta siirtolaisuudesta Ruotsiin. Laivamatkustamisen nuhjuisen charmin tavoittaa kai paremmin, jos itse on joskus matkustanut kansipaikalla (itse olen monta kertaa lapsena ja viimeksi 90-luvulla). Suurten ikäluokkien maailmankuva välittyy tässä tulevaisuudenuskoisena, ja vähän tuota elämän helppoutta kävi jopa kateeksi. Ilman koulutusta ja kielitaidottomana on noina aikoina päässyt suht pitkälle, ainakin kauas kotoa.

HELMET-haasteessa kuittaan tällä kohdan 37: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

Iso viha ja pikku rakkaus

karkulahtiOlen jo jonkun aikaa ollut kiinnostunut ruotsinsuomalaisesta kirjallisuudesta. Nyt muistan lukeneeni vain Susanna Alakoskea ja Eija Hetekivi Olssonia, jotka kirjoittavat suomalaisten siirtolaisten kohtaloista Ruotsissa. Tiina Laitila Kälvemark (s.1970) kuuluu edellisten kertojien kanssa samaan sukupolveen ja toimii myös aktiivisesti ruotsinsuomalaisten yhteisössä esimerkiksi Sisuradion toimittajana. Hän on debytoinut vuonna 2012 novellikokoelmalla Kadonnut ranta ja julkaissut myös novelleja ruotsiksi. Hän on kuitenkin ensimmäisen sukupolven maahanmuuttaja Ruotsissa, eli ei jaa edellä mainittujen kollegojen kanssa lapsuusmuistoja lähiöistä autotehtaiden varjoista.

Laitila Kävlemarkin esikoisromaani Karkulahti (WSOY, 2015) sijoittuu kirjailijan synnyinseuduille Pohjois-Pohjanmaalle. Karkulahti on perintötila, joka on saanut nimensä Ison vihan aikaisista kahakoista. Ryssänviha on tuoreessa muistissa sekä 1700-luvulta että talvisodan ajoilta. Tilan emännällä Elisabetilla on kaksi peräkammarin poikaa, terve, mutta alistettu Jaakko ja kehitysvammainen Asser, jonka sylkykupit täyttävät talon kaikki nurkat. Kun Jaakko viisikymppisenä löytää läheisestä motellista parikymppisen Veran, perheen dynamiikka järkkyy. Vanhat vihat syttyvät jälleen Elisabetissä, joka kuitenkin huonokuntoisena joutuu ottamaan miniänsä palveluksia vastaan.

Teksti on sekä emotionaalisesti että kielellisesti vaativaa. Tässä käytettävät pohjoispohjalaiset murresanat eivät ole levinneet yleisesti koko kansan tietoisuuteen, eikä täysin umpiossa kasvaneen kansanosan sukulaisuuskäsityksetkään aivan helpolla aukene. Puoliväliin teosta luulin, että siinä käytettä termi rooppi tarkoitti suota, mutta se viittaakiin monttuun tai syvänteeseen. Lapset käyvät kesäisin roopilla uimassa, vaikka pohjaveden epäillään olevan myrkyllistä. Ylipäänsä roopin reunoilla tapahtuu kiellettyjä, maagisiakin asioita.

Päällimmäisenä havaintona Karkulahden elämänmenosta jäi jälkijättöisyys. Kertomus alkaa 90-luvun puolestavälistä, jolloin maatilalla ei vieläkään ole vessaa eikä suihkua. Elisabet makaa tuvassa mätien vällyjen alla ja komentelee saamatonta Jaakkoa kaatamaan pihalta milloin mitäkin puuta. Kun maitotili tulee, Jaakko ampaisee kylille ostamaan turhuuksia viidensadan tai tuhannen markan seteleillä, mutta pystyyn lahoavan talon remontointi on hänelle vaikeaa. Uusi miniä vaatii uudistuksia myös taloudenpidossa, mutta Elisabet karnittaa vastaan. Vaikka anoppi muuten vaikuttaa liikuntakyvyttömältä, uudet verhot hän onnistuu repimään tuvan ikkunoista alas käden käänteessä.

Teksti keskittyy Veran ja Elisabetin suhteeseen ja molemminpuolisten salaisuuksien paljastumiseen pala palalta. Veran oma suhde tyttäreensä Annaan ei ole sen helpompi kuin Elisabetin suhde Ruotsiin karanneeseen Anneliin. Venäläisen morsiamen saapuminen peräpohjalaiseen kirkonkylään johtaa rasistisiin kohtauksiin osuuskaupan makkara-altailla – kylän miehet kohtelevat häntä kuin julkista omaisuutta, vaikka hän ei olekaan toiminut prostituoituna, vaan tarjoilijana. Kotona Vera ei saa puhua venäjää lainkaan, eikä hänellä muutenkaan ole kontakteja sukuunsa eikä maanmiehiin tai-naisiin. Maahanmuuttajanaisen sopeutumistarinana kertomus on perinpohjin karu, mutta uskottava. Ensimmäisen vuoden hän onnistuu keräämään karkaamiseen tarvittavia rahoja sukanvarteen mieheltään piilossa, mutta alistuu sitten kohtaloonsa.

Pidin jopa enemmän itärajan takaisten tapahtumien kuvauksesta, eli Veran nuoruuden tarinasta, joka sekään ei ollut ruusuinen. Laitila Kävlemark osoittaa syvällistä neuvostokulttuurin tuntemusta, kuten myös 90-luvun alun uuden Venäjän realiteettien. Lilja-mummon inkeriläistausta saa Veran uskomaan ”luvattuun maahan”, kun kotikylän kioskeissa myydään jopa puoliksi poltettuja tupakantumppeja. Eniten kirjassa minua riipi Veran ja hänen ensimmäisen lapsensa Iljan kohtalo, ja kaikenlaisten siteiden katkeaminen Venäjälle. Suomessa Vera ei etsi voimaa edes kuvitteellisesta inkeriläisyydestä, vaan hän on henkilö, jolta on riistetty kulttuurinen identiteetti. ”Kaikki nämä vuodet hän on muistanut itsensä ohi” viittaa puoliksi pakotettuun, puoliksi vapaaehtoiseen unohtamiseen, joka ei kuitenkaan tuo helpotusta. Hänen lihomisensa, laahaava kävelytyyli ja pukeutuminen muodottomiin urheiluvaatteisiin ovat omanlaisensa maski, samoin erikoinen kivienkeräilyharrastus.

Umpimielisyyden, puhumattomuuden, pahansuopuuden ja kyräilyn jälkeen teos tarjoaa kuitenkin pilkahduksen toivoa. Ankeuden ilmapiiri on myös rakennettu hieman eri aineksista kuin tavalliset suomalaiset murhelaulut: tässä ei ryypätä eikä olla kroonisesti väkivaltaisia. Karkulahden ja naapuruston väkeä leimaa vain lähes totaalinen kiinnostuksen puute ulkomaailmasta. Perheessä ei puhuta politiikkaa, lueta kirjoja eikä olla uskonnollisiakaan. Jämähtämisen henki on tuvassa käsinkosketeltavan sakea. Ellei tekstissä olisi ollut viittauksia joihinkin modernin elämäntavan detaljeihin, kuten barbeihin, Eric Forresteriin tai konditorian banaanikakkuun, kertomus olisi hyvinkin voinut olla suoraan 1700-luvulta.

Kirjassa oli jotain yhteistä Veera Salmen romaanin Kevään merkit (2014) kanssa – molemmissa kuvataan dysfunktionaalista perhettä, jolla on omituinen kielenkäyttö. Salmen teoksessa kielellinen kokeilu oli vielä leimallisempaa. Tässä taas pelataan runsailla aikatason vaihteluilla, mikä vaatii lukijalta herpaantumatonta lukuotetta. Varsinkin kuolemaa tekevän Elisabetin tajunnanvirta oli välillä vaikeaa seurattavaa. Muuten lukuelämys oli täyteläinen ja sopivan outouttava. Se sai minut ajattelemaan erityisesti Suomessa samaan aikaan elettäviä päällekkäisiä aikatasoja, joita mahdollisesti edes internet ei ole onnistunut kuromaan. Erityispisteet kirjailijalle siitä, että Karkulahdessa pääsi hetkeksi eroon modernista teknologiasta, vaikka lopussa elettiin jo vuotta 2006.

 

Suomighetton kapinallinen

Hetekivi OlssonEija Hetekivi Olssonin Tämä ei ole lasten maa (Schildts&Söderströms, 2012) on ollut listallani pitkään, sillä olen ruotsalaisen mamu-kirjallisuuden suurkuluttaja. Teosta on kehuttu erityisesti kouluelämän kriittisenä kuvauksena ja oivaltavasta lapsinäkökulmastaan. Kiinnostavaa teoksessa oli myös ajankuva, sillä päähenkilö Miira on kanssani samaa ikäluokkaa, vain vuoden nuorempi. Eli romaanin kasarivibat olivat melko lailla identtiset omien yläastemuistojeni kanssa. Tässä kuunnellaan Modern Talkingia ja Samantha Foxia, pukeudutaan collariasuihin, revitään uusista farkuista polvet rikki ja eletään Painajaista Elm Streetillä göteborgilaisessa Bergsjönin lähiössä. Miira kokee olevansa jälkeenjäänyt, koska on joutunut käymään koko peruskoulunsa suomenkielisellä erityisluokalla. Hän syyttääkin innokkaita suomalaisvanhempia turhasta nationalistisesta intoilusta, joka erottaa finssonit omaksi maahanmuuttajaghettokseen. Teoksessa seurataan Miiran kasvua yhdeksästä kuuteentoista vuoteen.

Teos on alusta loppuun saakka kipakkaa, periksiantamatonta luokka-analyysia. Suomalaisen ja ruotsalaisen työväenluokan välillä ei lopulta ole suurta eroa, eivätkä Miiran vanhemmat ole lähiön suurimpia väliinputoajia, vaan tuikitavallisia raatajia. Romaani eroaa tässä esimerkiksi Susanna Alakosken teoksesta Sikalat (2007), jossa kuvattiin suomalaisen rapajuoppoperheen arkea ja lastensuojelun interventiota. Tässä vanhemmat yrittävät parhaansa, mutta heidän tietynlainen tunnekylmä askeettisuutensa johtuu maahanmuuttajuudesta: kesälomilla Suomessa he kuorivat naamionsa ja uskaltavat elää kuukauden omina itsenään. Äidin intohimot liittyvät siivoamiseen, mattojen kutomiseen ja virkkaamiseen. Isällä on vaatekomerossa saavi, jossa hän käyttää klimppiviiniä, mutta kerran vuodessa vappuna siinä tehdään lapsille sopivaa ”suomimehua” eli simaa, jota Miira inhoaa sydämestään. Suomalainen kansanperinne edustaa Miiralle takapajulaa, ja tullessaan teini-ikään hän onnistuu keplottelemaan itselleen luvan jäädä kuukaudeksi yksin kotiin vanhempien kierrellessä Suomen humppalavoja.

Miiran elämäntehtäväksi tulee lunastaa ”vajakkiluokkansa” varhaiskypsän koviksen titteli, eikä tämä ole hänelle edes vaikeaa. Hän on kaikissa kokeiluissa ensimmäinen paitsi alkoholissa. Romaani keskittyykin vahvasti narkkarien ja namusetien tarjoamiin huvituksiin, ja tyttöjen yrityksiin kunnostautua pikkurikollisina. Miira on nouseva alamaailman ninja, joka tekee uskomattomia juttuja uneliailta vanhemmiltaan piilossa. Vanhempien ja lasten maat kohtaavat aniharvoin. Teoksen nimi onkin osuva ja lähiön arkea kuvaava. Maahanmuuttajavanhemmat ovat tässä niin uppoutuneita toimeentulon turvaamiseen, etteivät he näe ympärillään vaanivia lapseen kohdistuvia todellisia uhkakuvia. Miira pyörii todella pelottavissa porukoissa, joita hän pitää normaaleina, koska ei ole nähnyt vertailukohtaa, porvarillista rivarimaailmaa, kuin bussin ikkunasta.

Mitään Suomi-nostalgiaa teos ei tarjoa. Kuvaus perheen yhteisestä lomamatkasta Savoon ja Kyyjärvelle on tragikoomisen ankeaa. Miira kokee lievää samastumista karjalaiseen evakkoisoäitiinsä, joka maalaa tauluja ja kirjoittaa outoja murrerunoja, ja jolta äiti ja tytär ovat perineet tumman ulkomuotonsa. Miira on tietoinen siitä, ettei hän näytä tyypilliseltä ”suomilapselta”, ja tämän vuoksi hän saakin lähiön chileläisen ja marokkolaisen pojan sydämet syttymään. Miira ei ole kotonaan missään kulttuurissa, ja kokee ahdistusta myös kielikurssimatkallaan Englannissa sekä oudolla lomalla marokkolaisessa rantakohteessa. Fiktionaalinen irtiotto liittyen Miiran saamiin vapauksiin on ehkä tarkoituksellinen, sillä en usko, että edes suomalaiset tollukkavanhemmat olisivat päästäneet neljätoistavuotiaan yksin Afrikkaan ryyppäämään yhdessä seitsemäntoistavuotiaan koulupudokkaan kanssa (ei edes kultaisella 80-luvulla).

Teoksessa piereskellään, röyhtäillään ja puhutaan paljon ruumiin eritteistä. Naturalistinen ote keikahtaa paikoitellen toivottoman inhorealismin puolelle. Miiran vahva henkilöhahmo tosin kannattelee kertomusta loppuun saakka, ja saa lukijan toivomaan, että kenties hän nostaa itsensä toisenlaiseen asemaan kriittisellä älyllään. Mitään oikotietä onneen ei kuitenkaan ole. Tytön tilanne jää kutkuttavaksi kysymysmerkiksi.

Pidin kirjassa Miiran neuvokkaasta subjektiudesta ja kielellisestä virtuositeetistä. Lähiömaiseman äärimmäisyyksissä vellominen oli silti paikoitellen uuvuttavaa, varsinkin, kun luin teoksen parilla istumalla. Olisin kaivannut tarinaan muutaman valopilkun tai positiivisesti erilaisen henkilöhahmon – ehkä isoäidin hahmo oli lähimpänä toivoa, mutta hänet esiteltiin vain lyhyesti. Loppupeleissä ninjatyttö jäi ongelmineen ja kasvukipuineen pelottavalla tavalla yksin.

Runous ei kaipaa välimerkkejä

Alakoski köyhäTukholman reissulla ainoa ostokseni kruunun postikorttien lisäksi oli Susanna Alakosken Oktober i Fattigsverige (2012), joka löytyy myös suomennettuna (Köyhän lokakuu, 2013). Huonosti olen Suomenlahden yllä sukkuloivaa köyhyyskeskustelua seurannut, kun en ole arvioita tästäkään teoksesta noteerannut. Alakosken esikoisromaanin Svinalängorna (2006) luin jo ennen kuin se suomennettiin – silloin siinä kiinnosti eniten ruotsinsuomalaisen maahanmuuttajuuden kuvaus, ei niinkään köyhyys. Juoppouden ja väkivallan kuvaukset olivat minulle melkein liikaa, mutta nyt antaisin teokselle uuden mahdollisuuden elokuvamuodossa. Myös toinen romaani Hyvää vangkilaa toivoo Jenna (2010) vaikuttaa riipivältä; siinä keskitytään siskon ja veljen suhteeseen, kun veli on vankilassa. Alakoski tuntuu omistautuneen köyhyyden ja luokkayhteiskunnan analyysiin – ennen kirjailijadebyttiään hän teki pitkän uran sosiaalityöntekijänä, mikä taatusti myös tukee teemavalintoja.

Lukulistallani ovat pyörineet myös Mathias Rosenlundin Vaskivuorentie 20 (2013) ja Eija Hetekivi Olssonin Tämä ei ole lasten maa (2012). Kiinnostavaa onkin, että Ruotsissa vahvat köyhyydestä kirjoittavat äänet ovat ruotsinsuomalaisia naisia, kun taas Suomessa tämäntyyppiselle fiktiolle pään avannut on suomenruotsalainen mies. Tämän syksyn kirjamessuilla  kolmikko puhui samassa paneelissa, mutta valitettavasti en sitäkään havainnut keskittyessäni messujen megatähtiin. Vaikka itselleni tämä Suomenlahden ylittävä trafiikki on piinallisen henkilökohtaista, en ole silti antanut sille vastaavaa tilaa elämässäni lukijana ja kirjoittajana. Ruotsalaisista kirjoista luen enimmäkseen dekkareita, yleensä en mitään ”vakavaa”. Ruotsin taitonikin on selvästi rappeutumassa; puhetta ja tv-ohjelmia ymmärrän edelleen loistavasti, mutta kirjojen kanssa alkaa homma hidastua huolestuttavasti. Alakosken jouhevan tekstinkin kampaamiseen meni kolme keskittynyttä päivää.

Köyhän lokakuu on kiehtova sekoitus päiväkirjaa, omaelämäkertaa ja yhteiskunnallista esseistiikkaa. Kirjoitustyyli muistuttaa minua ihailemistani amerikkalaisista feministisistä yhteiskuntakriitikoista, Adrienne Richistä ja Audre Lordesta – Alakoski kirjoittaa arkisesti, tiiviisti ja samalla ilmavasti, käyttäen runsaasti lähdeviitteitä tyylikkäällä, ei liian akateemisella tavalla. Feminismi ja sukupuolisensitiivisyys ovat läsnä jokaisessa kappaleessa, mutta Alakoski itse tuntuu olevan myöhäsyntyinen feministi – vasta aktiivinen kirjoittaminen on herättänyt hänet katsomaan sukupuolittunutta arkea silmiin. Omaa melkein alkanutta uraansa pornotähtenä hän käsittelee vakavasti huumorilla.

Teos on lyhyessä ajassa noussut pakolliseksi kurssikirjaksi lähes kaikissa Ruotsin ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa, mitä en yhtään ihmettele, onhan kirjailijalla kyky puhutella monenlaisia yleisöjä. Uskoisin, että tämä päiväkirja kykenee puhuttelemaan erityisesti nuoria, sillä siinä puhutaan lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista suoran henkilökohtaisella tavalla. Alakoski vertaa omia 70-luvun köyhyyskokemuksiaan tämän päivän lasten ja nuorten köyhyyteen ja tekee karut johtopäätöksensä: 70-luvulla ei lapsiperheitä häädetty asunnoistaan niin helpolla kuin tänä päivänä, eivätkä betonilähiöiden lapset välttämättä olleet niin akuutin tietoisia omasta köyhyydestään kuin tämän päivän lapset. Jos pihapiirissä kellään ei ollut merkkivaatteita tai uusimpia leluja, ei itsetunto päässyt vaurioitumaan pysyvästi. Näin oli myös omassa niukahkossa, mutta turvallisessa lapsuudessani. Hänen tämän päivän huomionsa ja lähdeviitteensä sattuvat enemmän kuin hänen lapsuudenmuistonsa. 2010-luvun kodittomuuteen liittyvät nootit eivät tosiaankaan jätä ketään rauhaan.

Teos keskittyy Alakosken perheen ja Susannan omien sosiaalitoimen ja psyykkisen puolen mietintöihin ja diagnooseihin, jotka sellaisinaan ovat karua luettavaa. Nyt viisikymppisenä Susannalla on ollut ensimmäinen rako tutkia näitä dokumentteja ilman kiihkoa tai masennuksen kuilun vaaraa. Teos kertoo myös lapsuuden ja nuoruuden traumojen aiheuttamista myöhemmistä häiriöistä – kirjailija itse toteaa lakonisesti, että ilman pitkiä sairauslomia hänestä tuskin olisi tullut kirjailija, ja että hän pelkää sairausvakuutuskassan omivan esikoisromaanin nimiinsä, sillä hän kirjoitti sen aikana, jolloin hänen olisi kuulunut maata laakereillaan. Kaikkialla romaanissa hän kapinoi ruotsalaisen yhteiskunnan jäykää normistoa vastaan, ja oppii vasta 50 vuotta lähestyttään sanomaan joskus ”Jag skiter i vilket” (suom: EVVK).

Teos on kunnianhimoinen dokumentti eilisestä ja nykyisestä, yksityisestä ja julkisesta, joka ei syyllisty itsesääliin tai sosiaalipornoon. Sain teoksesta kasapäin uusia lukuvinkkejä ja ideoita mahdolliseen uuteen opetukseeni jossain instituutiossa, jossa koulutetaan uusia köyhien ja kipeiden ymmärtäjiä. Hienointa teoksessa oli kaikenkattava feministinen kritiikki, joka mielestäni palasi tuohon mustaan afroamerikkalaiseen keskusteluun mainitsematta sitä (ehkä Alakoski löysi samat polut lukematta alkulähteitä).

Ainoa kritiikin kohde minulla oli ruotsinsuomalaisen kulttuurin kuvaamisessa – mielestäni se ei mennyt tarpeeksi syvälle sen kärkihetkiin eikä ahdinkoihin. Itse olen elämässäni kohdannut nyansoituja ja äänekkäitä ruotsinsuomalaisia (myös omia sukulaisiani), joilla oli työväenluokkainen tausta, muttei alkoholi- eikä väkivaltataustaa – jotenkin nämä paremmin pärjänneet ohitettiin. Kieli- ja kulttuurikysymysten käsittely oli täysin lapsinkengissä. Maahanmuuttajuudesta keskusteltiin tässä kirjassa, mutta en saanut vastausta painaviin kysymyksiin: Miksi Ruotsissa suomalaisuudesta tehtiin ”etninen toiseus” aivan eri lailla kuin norjalaisuudesta tai tanskalaisuudesta? Olimmeko tosiaan niin barbaareja? Miksi näin ottaen huomioon, että itänaapurissa yleinen (naistenkin) äänioikeus saavutettiin ennen länsinaapuria? Miksi he pitivät meitä köyhinä ja tyhminä ja saunassa kasvaneina, vaikka olimme nousseet poliittisesti ja itsenäistyneet? Miten suomalaisten huonoa koulutustaustaa ja köyhyyttä eksotisoitiin, ja miksi ketään ei kiinnostanut sen köyhyyden historia? Alakoski alkaa tässä etsiä vastauksia näihin kysymyksiin, muttei pääse kovin pitkälle.

Teoksessa eniten kysymyksiä herättävä hahmo oli Alakosken pohjalainen äidinäiti, joka tuli haudatuksi Ystadin hautausmaalle ilman sukunimeä, koska hän pelkäsi vierasmaalaisen nimen aiheuttavan vihamielisiä iskuja. Mummo oli alunperin lukutaidoton, mutta oli aikuisena onnistunut oppimaan lukemaan ja keski-iässä jopa kunnostautui hengellissävytteisten runojen rustaajana. Runous oli hänelle luonnollinen ilmaisukeino, koska siinä ei vaadittu täsmällisiä pilkkusääntöjä. Tästä anekdootista ruotsalainen media innostui, joten Alakoski esiintyi paneelissa nimeltä ”Mummoni oli lukutaidoton, itse olen kirjailija.” Tämä itketti ja nauratti samaan aikaan. Minun mummoni oli luultavasti paljon lukutaidottomampi kuin Alakosken mummo kypsässä iässä, mutta en ole koskaan halunnut nostaa tästä pontta omalle kirjoittamiselleni. Olen tavannut kymmeniä lukutaidottomia mummoja Aasiasta ja Afrikasta, joiden lapsilla ja lapsenlapsilla menee nyky-yhteiskunnan normien mukaan paremmin kuin hyvin. Mielestäni teoksen suurin heikkous oli kykenemättömyys verrata olosuhteita kehitysmaiden lasten ja nuorten kasvuympäristöjen kanssa, ottaen huomioon, että kymmenettuhannet uusruotsalaiset kamppailevat suurempien elintasokuilujen kanssa kuin Alakoski on koskaan kamppaillut.  Kaikesta kurjuudesta huolimatta jostain rivien välistä nousi lievä, tiedostumaton elitismi.

Koin piinallisena Alakosken tavan kuvata suomalaisten sotatraumoja kaikenkattavana selityksenä epäsosiaaliseen käyttäytymiseemme; tuntui, ettei hän ollut asunut ja elänyt täällä tarpeeksi tajutakseen suomalaisen arjen mekanismeja. Ruotsalaisen arjen kuvaus taas tuntuu heijaavan turvallisesti kuin pienessä myrskyssä seilaava Ruotsinlaiva; astiat kilisevät, mutta merkittävää harmia ei tapahdu. Aina on jossain tarjolla kypärä tai laastari pehmentämään kolhuja. Ollaan ihmisiksi, mutta samalla vältellään ikävien asioiden kohtaamista. Hiivitään ja hyssytellään. Varotaan kulmia. Välipaloja tarjoillaan säännöllisesti, ettei kiukkunälkä iskisi. Alakosken kuvaamat keskiluokkaiset ruotsalaiset eivät ole piiruakaan onnellisempia kuin hänen ex-narkomaaniveljensä, joka viisikymppisenä opettelee asumaan ensimmäistä kertaa elämässään omassa asunnossa ja käymään töissä. Kukaan tässä teoksessa ei ole onnellinen, mutta kutakuinkin kaikki ovat selviytyneet. Se kai on teoksen hyvä uutinen.

Ehkä suomalaisen köyhyyden kuvauksissa ollaan onnistuttu karkaamaan kauas sossun tätien ja valtaa pitävän eliitin normatiivisista näkemyksistä siitä, miltä elämän pitäisi muistuttaa. Suomessa saattaa olla piirun verran enemmän yksilöllistä elintilaa. Jotenkin koen, että kaikessa karkeudessaan tässä maassa löytyy edelleen rohkeutta puhua asioista niiden oikeilla nimillä, etsimättä ensi hätään psykiatrin diagnoosia. Suomessa köyhyys on edelleen jonkinlainen oletettu normi; ihmisiä ei ehkä syyllistetä siitä, että he eivät pysty tarjoamaan lapsilleen täyttä harrastusarsenaalia tai pitämään heitä koko kesäloman poissa päivähoidosta. Solidaarisuutta yksinhuoltajia kohtaan esiintyy monissa paikoissa. Hirveän hankalaa vertailla tuoreeltaan kahden maan väliltä, mutta Alakoskea luettuani tuntuu että ”kaksittainasettelun aika” on raaempaa ja jokapäiväisempää Ruotsissa kuin Suomessa.

Suosittelisin teosta pakolliseksi kaikille yhteiskunnallisten aineiden opiskelijoille sekä AMK- että yliopistotasolla. Kirja puhuttelee erityisesti nuoria, jotka ovat nähneet ja kokeneet 2000- ja 2010-lukujen köyhyyden. Tämä on ehkä kattavin suositukseni tässä blogissa. Heja Fattigsverige!