Pecorinojuuston syvin olemus

Teos: Jeff Shapiro: Renato’s Luck (Flamingo, 2000)

Joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla kirjamarkkinoilla näkyi paljon brittien ja amerikkalaisten ”downshiftaajien” leppoisia teoksia uudesta elämästä Italian tai Ranskan maaseudulla. Suurin osa tästä tuotannosta oli omaelämäkerrallisia matkakirjoja, ja niiden kohderyhmänä oli selkeästi eläkepäiviä suunnittelevat lukijat. Olen tästä saakka lukenut rentoutumismielessä lähinnä Italiaan sijoittuvia chillailukirjoja, mutta niiden sisällöstä en muista paljoa.

Amerikkalaisen Jeff Shapiron teos Renato’s Luck ei onneksi ole teos downshiftauksesta, vaan perinteinen romaani. Sen päähenkilö Renato on nelikymppinen toscanalainen perheenisä, joka on menettänyt elämästään maun. Hiipivä masennus ja elämänkriisi vaikuttaa mieheen monella tasolla, ja vieraat naisetkin houkuttelevat. Hän on ollut naimisissa Milenan kanssa parikymppisestä, ja heidän 17-vuotias tyttärensä on jo lentämässä pesästä. Koulut ovat jääneet molemmalta puolisolta kesken, ja Renato on jämähtänyt kunnan vesivastaavan hommaan. Homma on yllättävän vaativaa alueella, jossa putkisto on vanhaa ja talot muinaisia. Kuitenkin hänen ainoa henkireikänsä on lampaiden pito ja pecorinojuuston valmistaminen. Lampaat kuuntelevat hänen huoliaan usein paljon paremmin kuin ihmiset.

Tämän blogin alkuvaiheessa luin urakalla Italiaan sijoittuvaa ja italialaista kirjallisuutta, ja sain kicksejä mm. Isä Camillo-kirjoista. Tässä teoksessa on vastaavaa viisautta, yhteisöllisyyttä ja huumoria. Renato on ”tavallisimmista tavallisin” kansanmies, mutta samalla varsin sielukas. Hän ei välttämättä ammenna viisauttaan kirjoista, vaan kuuntelemalla toisia. Ystäviä hänellä on yllättävissä paikoissa, eivätkä sydänystävät ole vanhoja koulukavereita tai muita ikätovereita. Amerikkalainen Duncan (ehkä kirjailijan alter ego?) on häntä nuorempi valokuvaaja, jolla on elämässä pakka vielä enemmän sekaisin kuin miehellä itsellään.

Haudankaivaja Sculati on hänen kaltaisensa kunnan matalapalkkainen pudokki, joka naimattomana asuu hautausmaan kupeessa alkoholisoituneena erakkona. Renatolla riittää aikaa myös Sculatin grappanhöyryisille pohdinnoille, ja hän on tietoinen, että ilman vaimoa hänen omakin elämänsä voisi muistuttaa tuota. Kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon, että palkan bonuksena naimaton miestyöntekijä saa tässä kunnalta ilmaisen siivousavun. Teos siis kertoo varsin organisoidusta paikallisyhteisöstä, jossa palveluja vaihdetaan innovatiivisesti päikseen. Un favore per un favore on myös juurtunut sanonta, joka hyvin tiivistää paikallisen elämän logiikan.

Löytääkseen elämäänsä uuden suunnan Renato päättää toteuttaa unensa vision, ja matkustaa Vatikaaniin tapaamaan paavia. Tämä juonen käänne tuntui hieman kliseiseltä tai liiankin maagis-realistiselta, mutta tärkeämpää tässä oli matkan valmistelu kuin sinne lähtö. Katolinen maailmankuva on Renatossa syvään juurtunut, vaikka hän kotikylässään pyrkii välttelemään papin liiallista huomiota. Valitettavasti hän ei saa suunnitella matkaansa salassa, vaan anopin möläytyksen kautta koko kylä saa tietää tästä. Mies pelkää menettävänsä kasvonsa, mutta saa samalla vanhoilta tuttavilta uutta luottamuksen osoitusta.

Kirjassa parasta oli vahva paikallisuuden tunne, ja solidaarisuus tavallisia kansanihmisiä kohtaan. Nelikymppisten elämänkriiseistä on kirjoitettu paljon synkistelevää proosaa, mutta tässä pyrkimys oli osoittaa masennuksen tavallisuus. Teoksen henki on varovaisen positiivinen, mutta Shapiro ei sorru latteisiin voimalauseisiin, eikä laita päähenkilöään valaistumaan maagisesti. Parasta antia kirjaa lukiessa minulle oli, että innostuin tekemään kauan kaipaamaani viikunapastaa – tosin kuivatuista sellaisista, ei niin briljantein lopputuloksin. Tuoreiden viikunoiden vuoksi voisin taas lotota, jotta Italiaan pääsy jonain päivänä onnistuisi.

Shapiro ei ole kovin tunnettu kirjailija, ja hän näyttää julkaisseen vain toisen romaanin (dekkarin, senkin Toscanaan sijoittuvan) tämän esikoisteoksen jälkeen. Omassa lukuhistoriassani tämä kuitenkin nousi ulkomaalaisten kirjoittamien Italia-kirjojen kärkeen; ehkä vain Rachel Cuskin kirjoittama The Last Supper (2009) oli tätä kiinnostavampi.

Kun lelut parantavat mielen

IMG_1821Mielenterveysviikko, rasti 2. Jos yksittäistä hyvän mielen teosta pitäisi etsiä, joka tekee tehtävänsä olematta piiruakaan imelä, kääntyisin Erlend Loen klassikkoteoksen Supernaiivin (LIKE, 2001, suom. Outi Menna) puoleen. Olen lukenut sen pian julkaisun jälkeen, ja muistan, kuinka ensi kerralla teoksessa nauratti aika-akseli. Teos on alun perin julkaistu Norjassa v. 1996, ja viiden vuoden aikana oli ehtinyt tapahtua suuri teknologinen loikka.

Teos lienee tuttu monille, joten sen pilkuntarkka referointi ei ole tarpeen. Niille, jotka eivät ole teosta lukeneet kerrottakoon, että sen 25 vuotta täyttänyt kertoja on kriisissä. Hän on jättänyt yliopisto-opinnot kesken ja linnoittautuu veljensä asuntoon leikkimään hakkalelulla sillä aikaa, kun veli on luomassa uraa New Yorkissa. Miehen on taannuttava kaikkea ihmettelevän lapsen asteelle, jotta voisi pelastua.

Alun perin pidin Supernaiivin kertojaa ”jäätävänä autistina”, mutta yli 15 vuoden tauon jälkeen hän vaikuttaakin vain eksentriseltä oman polkunsa kulkijalta. Toisin sanoen teoksen tulokulmat vaikuttavat minusta nyt vähemmän oudoilta kuin nyt. Olen lukenut Loelta useammankin teoksen, ja useimmassa niistä päähenkilö on sivustatarkkailija,  ehkä vapaaehtoisesti syrjään vetäytynyt erakko. Supernaiivin päähenkilöllä itse asiassa on vielä toivoa, sillä hän saa tyttöystävän, joka arvostaa hänen viattomuuttaan ja vilpittömyyttään. Tyttöystävä on vähintään yhtä hottis kuin Alanis Morisette musiikkivideolla ”Ironic”. (Muuten, minulla ei ollut vuonna 1996 MTV:tä, joten diggailin Morisettea vain kuulemani perusteella. Tänään näin videon, se olisi voinut olla filmattu vaikka Norjassa.)

Leluihin liittyy meillä kaikilla nostalgiaa, ja varsinkin 70-luvulla syntyneet muistavat puiset  hakkalelut ja pulmaboksit. Leluterapia ei vaikuta lainkaan huonolta vaihtoehdolta, vaikka naapurit eivät välttämättä ihastu öiseen aikaan hakkaamisesta. Puulelujen lisäksi kertojalla on intohimoinen suhde legoihin, frisbeeseen, pyöräilyyn ja pallopeleihin. Kertoo kai paljon länsimaisesta kulttuurista, että kriisin keskellä tavarat voivat joskus tuoda enemmän helpotusta kuin ihmiset.

Tällä lukukerralla (olen vissiin lukenut teoksen jo kolme kertaa) nauroin eniten päähenkilön faksikirjeenvaihdolle Kim-ystävän kanssa, joka on lähetetty pohjoiselle sääasemalle osana opintojaan, ja joka on siellä ehkä vielä yksinäisempi kuin kertoja. Miesten tapa listata näkemiään eläimiä oli tragikoomista, ja ystävyyden ylläpito erinäisten listojen kautta myös kuvaavaa kommunikaation tasosta. Kertoja myös turhautuu Kimin pitkiin, yksipuolisiin viesteihin, sillä hänellä ei ole varaa ostaa faksipaperia omasta pussistaan. Huoh, faksit.

Tämä on outo nuorisokuvaus siinä mielessä, ettei tässä revitellä lainkaan seksi- tai päihdekokemuksilla. Kerran Herra Supernaiivi päihtyy ollessaan lapsenvahtina naapureilla, siemaillessaan gintoniceja ja lukiessaan teosta suhteellisuusteoriasta, mutta miehen ongelmat ovat muualla kuin suhteessa naisiin tai viinaan. Siksi luulen, että teos on tavoittanut ja tulee tavoittamaan monenlaisia lukijoita. Sen ehdoton vahvuus piilee kerrontatekniikassa ja näkökulman valinnassa:  ei kaikkien mielenterveyden häiriöistä kertovien teosten tarvitse koostua sydänverestä tai viiltelystä, eikä kaikkia ongelmia tarvitse lähestyä kliinisin käsittein. Luulen, että teos ihastuttaa siksi, että moni meistä tunnistaa elämästään jakson, jolloin oli tai olisi ainakin halunnut olla tällainen yhteiskunnasta vetäytyjä.

Supernaiivia suosittelen edelleen sellaisille ihmisille, joiden suhde kaunokirjallisuuteen on hiipunut. Tässä onnistutaan hyvin simppelillä kielellä tavoittamaan suuria syvyyksiä ilman tyypillisiä elämänfilosofisia latteuksia. Jos kaivaisin teoksesta yhden teeman ylitse muiden, se olisi hyvä tahto. Oikeastaan kirjassa on paljon esimerkkejä myös kristillisestä etiikasta, vaikka uskontoa ei mainita tai päähenkilö vaikuttaa lähestulkoon uskonnottomalta.

Minulla tämä teos kuuluu tällä hetkellä elämääni vaikuttaneiden romaanien top 10:een. Tällaiset listat ovat koko ajan muutoksessa, mutta loelaisessa hengessä pidän listoja merkittävinä. Loen ansiosta olen muutenkin tullut kiinnostuneeksi norjalaisesta kirjallisuudesta, myös muusta kuin dekkareista.

Paskantärkeydestä eroon

1064_maatyomiesjakuu555

Paavo Rintala-lukuhaasteeni jatkuu – hänen kirjansa tulevat nyt eteen kaikkialla, sattumalta tai johdatuksen kautta. Tässä viimeisin kohtaaminen:

Väino on tullut perheineen Pohjois-Savon pientilaltaan Majbyn kartanon maille Uudellemaalle torppariksi pakoon köyhyyttä ja kurjuutta. Työkseen Väinö tekee mitä isäntä sattuu tarvitsemaan, mutta enimmäkseen metsähommia ja hevosenhoitoa. Väinöllä on risat hampaat ja reistaileva pumppu, mutta lääkäriin hän ei suostu lähtemään, kun reissuun menisi kokonainen työpäivä. Pihapiirin ukkojen kanssa on tullut takavuosina ryypättyä rankastikin, mutta vanhemmiten Väinö joutuu panemaan ryypyt sordiinolle, kun kunto ei kestä.

Väinön lapset ovat oppineet isomman maailman tavoille. Poika Asko on noussut metallimiehenä ay-aktiiviksi ja käyttää kaiken ylimääräisen aikansa opintopiireihin ja rauhanaktivismiin. Idealistina hän ei edes ryyppää, vaan parantaa suu vaahdossa maailmaa. Tytär Laila on jäänyt Helsingissä työttömäksi ja palannut Majbyhyn piiaksi useammalle hienolle rouvalle. Lailalla on kuitenkin selvät sävelet elämässään ja hänen odotetaan menevän hyviin naimisiin, ei millekään viinaanmenevälle rengille (kun rengit ja piiat alkavat olla uudessa maailmassa vähissä). Perheen iltatähti Martti on joutunut apukouluun, vaikka vanhemmat eivät pidä lastaan heikkolahjaisena. Väinöä valistetaan siitä, että kyseiseen laitokseen joutuvat kaikki kouluja käymättömien ja mustalaisten lapset. Isänä hän on asiasta harmissaan, muttei osaa toimia tilanteen korjaamiseksi.

Väinön perheen tarina on ihailtavan nyansoitunut ottaen huomioon, että se kerrotaan noin 150 sivussa. Mukaan mahtuvat myös kyläyhteisön sekalaiset kohtalot, niin herrojen kuin työläisten. Mehevin hahmo on diplomaatin rouva Elisabet, jonka mies on joutunut virkakierrossa kotikomennolle ja joka on tämän vuoksi ikävystyä kuoliaaksi. Elisabetin vieraantunutta arkea Rintala parjaa tarkkanäköisen lempeästi: naisen tapa paeta suomalaista ikävää sänkyyn kannetun aamukaakaon ja ranskalaisten naistenlehtien parissa tuntuu syntisen dekadentilta. Elämä nousukkaan rasvanahkaisen diplomaatinalun rinnalla ei koostunutkaan Ingresistä ja lakkalikööristä, vaan pariskunta kohtasi ulkomailla enemmän vodkanhuuruista örvellystä. Tyhjyyteensä Elisabet pohtii jopa oman uran aloittamista. Majbyn väki ehdottaa, että rouva perustaisi sikalan, mistä rouva loukkaantuu syvästi. Sen sijaan hän perustaa Helsinkiin taidegallerian, jossa hän pistäytyy aina tarvittaessa taideopiskelijatyttöjen hoitaessa työt nälkäpalkalla.

Vähennettyään ryyppäämisensä minimiin Väinöstä kasvaa kotikutoinen vilosohvi, joka kykenee haastamaan sosialismin riemuvoitosta humaltuneen poikansa rehelliseen keskusteluun ihmisen vapaudesta. Väinö suhtautuu skeptisesti niin poliittisiin ismeihin kuin organisoituun uskontoon. Vuorisaarnaa hän kutsuu ilkikurisesti mäkihöpinäksi. Suomettumista havaitaan ihan pihapiirissä, kun diplomaattipariskunta viihdyttää neuvostoliittolaisia delegaatioitaan koko kylän huviksi. Maailman nälänhätää pohditaan yhdessä päivälehtiä ääneen lukien – tosin Väinön omat muistot nälästä ovat vielä niin akuutteja, että kehitysmaiden ryöstöviljelyyn ei mielikuvitus yllä. ”Synti on syödä enemmän kuin tienaa” on Väinön elämänohje edistyksestä haaveilevalle pojalleen.

Maatyömies ja kuu (Otava, 1983) on tyylikäs, lämminhenkinen romaani pienten ihmisten arjesta, johon ei kuulu yhtään tyhjää päivää. Temaattisesti teoksessa on paljon yhtymäkohtia äskettäin lukemani Kalle Päätalon Mustan lumen talven kanssa, mutta lyhyiden lauseiden mestari Rintala ei turhia jaarittele. Suomalaisen yhteiskunnan suuri rakennemuutos dokumentoidaan tässä tarkasti ja taloudellisesti. Mystiikkaa, elämänfilosofiaa ja runollisia kuvia tarjoillaan juuri sopivasti. Suosittelisin teosta erityisesti nuorille lukijoille, joilla ei ole omakohtaista muistoa ajasta, jolloin kaupoista ei saanut kaikkea ja jotka eivät ole koskaan nähneet eläintä teurastettavan.

Thamesin jumalalliset koomikot

Fynn Setä JumalaEilisen naurukiintiöstäni huolehti vanha tuttava, joka postitti sosiaaliseen mediaan vuodatuksen siitä, kuinka hänen 666-numerosarjan sisältävä puhelinnumeronsa oli estänyt häntä elämästä kunnon uskovaisen elämää (ja kuinka Jumala oli saanut hänet muuttamaan numeron  yllättäen). Nauruni ei ollut aivan hyväntahtoista, johtuen siitä, että samainen ihminen tuhosi taannoin yhteisöllisen taideprojektini fanaattisella uskonnollisella käytöksellään. Hampaankolossa on paatunutta kaunaa. Pidätän oikeuden jakaa hänen uutisensa anonyymisti tietäen, ettei hän koskaan lukisi blogiani. Ja jos lukisi, hänen kuuluisi tietää, miltä hänen vuodatuksensa tuntuvat meistä syntisistä.

Muutamassa vuodessa kierroksia näyttää tulleen vain lisää. Jos tuttavani sai elämäänsä helpotusta vaihtamalla puhelinnumeronsa, suotakoon tämä ilo hänelle, mutta tosiasiassa hänen päivittäinen elämänsä on täynnä vastaavia ansoja eivätkä ne koskaan pääty. Jumalan merkit ovat kaikkialla, eikä hän voi poistua kotoaan ennen perinpohjaista konsultaatiota päivän jumalallisesta ohjelmasta. Suunnitelmat esimerkiksi ihmisten tapaamisten suhteen muuttuvat jatkuvasti, sillä hänen Jumalansa usein asettaa estoja kanssakäymiseen tavallisten syntisten kanssa. Vastaavasti työssä käyminen hankaloituu, sillä hänen on vaikea olla tekemisissä niiden ihmisten kanssa, jotka eivät hyväksy Kristusta henkilökohtaisena pelastajanaan.

Fynnin Setä Jumala, täällä Anna (WSOY 1974/6, suom. Taisto Nieminen) voisi antaa tähänkin hämmennykseen vastauksen, tosin ilolla, ilman vainoharhaista kuuliaisuutta. Jos Jumala on luonut numerot, silloin matematiikkakin voi olla jumalanpalvelusta. Pedon lukuja ei tässä teoksessa ladella, vaan huomio keskittyy arjen pieniin ihmeisiin – Jumalan antamiin mahdollisuuksiin, ei esteisiin. Koska luen hengellistä kirjallisuutta aniharvoin, minulla on vähän vertailupintaa, mutta pitäisin kirjaa unohdettuna klassikkona, ilosanoman todellisena viestinviejänä ja sallivuuden teologian asianajajana.

Fynnin oikeasta persoonasta on käyty pitkään debattia; hän saattaa jopa olla korkea kirkonmies, tai sitten vain vaatimaton riviuskovainen, joka ei tällä kirjalla halunnut huomiota itseensä. Teoksen ”totuudellisuus” tuskin kiinnostaa nykylukijaa, vaan enemmän filosofinen ja hengellinen sanoma. Olivatpa Anna tai Fynn olleet oikeasti olemassa tai ei, kirjan tarkoitus on ravistella lukijaa pohtimaan uskon elävyyttä ja perimmäistä merkitystä. Tässä viesti on vahvasti uskontojen välinen ja ekumeeninen: 1930-luvun monikulttuurisessa ja -uskonnollisessa East Endissä pelkkä kirkossa käynti ei tunnu riittävältä tavalta palvella Jumalaa. Juutalaiset, muslimit ja eriväriset ihmiset ovat jo osana köyhälistökorttelien arkea. Myös iloiset naiset osallistuvat arkeen täysinä subjekteina. Kenenkään ammattia tai moraalia ei kyseenalaisteta, kaikista kadun asukeista koitetaan löytää hyvää sanottavaa.

Anna on 5-vuotias orpo, tai väkivaltaisesta kodista karannut lapsi – hänen taustansa ei tule täysin selväksi, sillä tavatessaan Fynnin East Endin yössä hän ikään kuin syntyy uudelleen. Fynn on 19-vuotias tavallinen duunaripoika, joka asuu edelleen kotonaan irlantilaissyntyisen äitinsä luona. Äidin kotiin mahtuu kodittomat kissat, koirat ja orpolapset. Annalle sijataan sänky, ja hän jää perheeseen asumaan. Fynnin ja Annan ystävyyssuhde on erityislaatuinen: vaikka nuori mies näkee tytön puhtaana lapsena, silti Anna pystyy pitkien sokraattisten dialogien kautta opettamaan pelastajalleen elämän ainutlaatuisuudesta. He eivät ole kuvitteellisessa isä-lapsisuhteessa eivätkä sisaruksiakaan, vaan puhtaasti ystäviä. Tällaiset lapsen ja aikuisen väliset ystävyyden dokumentit ovat harvinaisia.

Teoksen historiallinen ja yhteiskunnallinen särmä on terävä, siksi se vakuuttaa muutenkin kuin hengellisenä kirjana. Tässä eletään toisen maailmansodan aattoa, ei enää Marxin 1800-luvun aikaa, jolloin ryysyproletariaatti taisteli viimeisestä leipäpalasta ilman visioita tulevaisuudesta. East Endin asukkaat ovat jo mukana modernissa kulutuskulttuurissa vaatimattomin panoksin, hakemalla noutoruokaa pudding-paikoista ja loiteroimassa Woolworth’s-tavaratalon kahvilassa. Sodan alkaminen satuttaa pientä Annaa ja hänen itse luomaa perhettään suunnattomasti. Kolmen vuoden turvapaikka kärsimykseltä tuhoutuu syksyllä 1939.

Nautin teoksessa eniten Annan ja Fynnin yöllisistä retkistä Lontoon alamaailmaan. Usein parivaljakko löytää toisensa filosofoimassa Thamesin rannoilla kaukana kotoa. Ryyppyremmien sosiaalisuudestakin he löytävät hyviä puolia. Oivallukset Jumalan hyvyydestä syntyvät enimmäkseen huumorin kautta: he jaksavat toistaa keksimäännsä vitsiä Jumalan kaikkialle ulottuvasta silmästä – Jumalalla kun ei ole selkäpuolta, niin hänellä ei voi olla takapuoltakaan. Pylly- ja seksihuumoria viljellään rehevästi. Anna tietää tarkalleen, kuinka lapsia tehdään ja käyttää seksuaalisuudesta ilmapallon metaforaa: mies on sen ulkopuoli ja nainen sisäpuoli. Oivalluksista tulevat mieleen Latinalaisen Amerikan vapautuksen teologia ja naurujooga.

Teos oli filosofisuudessaan kaikenkattava ja aiheutti minulle melkein täyden unettoman yön. Usein hengellinen kirjallisuus lohduttaa tai tyynnyttää, tämä virkisti ja stimuloi äärimmäisyyksiin. Veikkaan, etten pysty luopumaan tästä kierrätyskorin helmestä, vaan pidän siitä kiinni kynsin hampain. Tai tarjoan seuraavalle Sanaa kipeästi janoavalle, jollekin, joka pitää Jumalaa rankaisevana ja tuomitsevana elämän rajoittajana ja ankeistajana.

Onnellinen loppulaskenta

1064_haukkamiesElaine Clark McCarthyn Haukkamies (Otava, 1996) on pieni, omintakeinen kertomus 37-vuotiaana parantumattomaan syöpään sairastuneen naisen viimeisistä kuukausista. India on elänyt koko ikänsä samalla kalifornialaisella peräkylällä, mennyt nuorena naimisiin ensimmäisen miesystävänsä kanssa vain paetakseen yhteiselämää alkoholisoituneen äitinsä kanssa. Traumaattisen keskenmenon jälkeen avioliitto on edelleen lapseton, ja aviomies on ottanut tavakseen hakea lohtua kylän kiertopalkintonaikkosten sylistä. Indialla ei ole ammatillista identiteettiä, hän on tottunut tekemään osa-aikaisia hanttihommia, mutta pääasiallisesti hän passaa miestään, joka käy kotona kuin täyshoitolassa. Pariskunnan välit ovat ajautuneet puhumattomaan rinnakkaiseloon. Indian ainoa syy olla eroamatta miehestään on yhteinen talo ja puutarha, jotka ovat hänelle tärkeitä kiinnikkeitä muuten monotonisessa elämässä.

Indian suvun naiset ovat olleet jo monessa sukupolvessa jonkun sortin kylähulluja. India on saattohoitanut oman syöpäsairaan äitinsä loppuun saakka, vaikka alkoholisoitunut äiti oli painajaismainen hoidettava. Kun kylän muut sinkkunaiset ovat keskittyneet tyhjyyttä lievittääkseen baarien hulttiomiesten kierrätykseen, Indian äiti on valinnut yksinäisen juomisen. Indialla on äidistään sekavia muistoja – traumaattisten juomismuistojen lisäksi hän alkaa löytää myös valoisampia, hassuja muistoja. Äiti oli jonkin sortin väärin ymmärretty elämäntaiteilija ja anarkisti, joka hyvinä päivinä nautti myös tyttären kanssa leikkimisestä ja lapsen tasolle taantumisesta – esimerkiksi jättisaippuakuplia sahaamalla. Äiti nousee naisen loppumetreillä merkittävämmäksi hahmoksi kuin aviomies Doug, joka selvästi vain odottaa vaimonsa kuolemaa ja uuden parisuhteen aloittamista jonkun hempukoistaan kanssa.

Eräänä päivänä India saa selville, että kylälle on muuttanut haukankasvattaja. Oudoista asioista innostunut nainen haluaa nähdä petolintujen lennätystä ja ruokintaa. Hän päätyy miehen eräkämpälle oppimaan aiheesta, ja salamarakkaus alkaa jo muutamasta katseesta. Haukkojen käyttäytymisestä kerrotaan vuolaasti rakkauskohtauksien suvannoissa. Urosten ja naaraiden tarkasti jaetuista pyydystystehtävistä oppii paljon. India kertoo Rhordille lähinnä menneisyydestään, ja Rhodri kertoo Indialle linnuista ja lentämisestä. Skottilaisperäisen mysteerimiehen taustassa olisi taatusti paljon puitavaa, mutta koska pariskunnalla on aikaa vähän, he eivät voi käyttää sitä kaikkea tarinankerrontaan.

Tässä harrastetaan lähes taivaallista seksiä kuoleman esikartanossa. Seksuaalisen halun löytyminen fyysisten voimien vähetessä on hämmentävääkin luettavaa, ja murtaa stereotypioita saattohoidosta. India pakenee aviomieheltään asumaan sähköttömään eräkämppään, mutta tietää, ettei voi kuolla rakastettunsa syliin primitiivisissä olosuhteissa. Rakkaudella on siis parasta ennen-päiväys. Palattuaan kotiinsa India ei enää halua nähdä Rhodria – hän haluaa miehen muistavan hänet vielä kävelevänä ja naisen näköisenä. Saattohoidossa India muistelee elämänsä huippuhetkiä, jotka tapahtuivat vain muutamaa kuukautta ennen kuolemaa. Elämän palasten järjestykseen paneminen ei ole helppoa, selkeitä vastauksia ei löydy, mutta India lähtee tästä maailmasta miltei hilpeissä merkeissä.

Yhteiskunnallistakin sisältöä teoksessa on. Sanoisin, että tässä kuvataan lähes syrjäytynyttä Amerikkaa – ihmisiä, jotka eivät ole koskaan oppineet haaveilemaan mistään suuresta ja joiden mahdollisuudet toteuttaa itseään ovat kovin rajalliset. Tässä puhutaan tukityöllistyneistä, joiden roposet eivät riitä kolmen baarin menestyksekkääseen pitämiseen ja aina uusista yrittäjistä, jotka luulevat kylän juopoissa olevan kultasuoni.

Teos on yltiöromanttinen ja juoneltaan aika yksioikoinen, mutta McCarthy osaa tiivistämisen taidon. 173 sivuun mahtuu ainakin yhden ihmisen elämäntarina, luentoja haukankasvatuksen perusteista, analyysia peräkylien mentaliteetista ja syvällistä pohdintaa elämänarvoista. Itse en niin innostunut itse romanssista, mutta elämän rajallisuuteen liittyvät pohdinnat koskettivat. Lista asioista, mitä pitää tehdä ennen kuolemaa, voisi olla meillä kaikilla taskussa ilman syöpädiagnoosiakin. Kerronnan keskiö ei ole syöpään kuolemisessa, vaan pikemminkin elämänhalussa. Teos varmaan puhuttelee parhaiten niitä, jotka ovat jollain tapaa luovuttaneet rakkauden etsimisessä – ”koskaan ei ole liian myöhäistä”-teema onkin yksi romanttisen fiktion vakioaiheita.

Tämän teoksen inspiroimana lukisin seuraavaksi John Greenin paljon kehutun Tähtiin kirjoitetun virheen (WSOY, 2013), joka puolestaan kertoo teini-ikäisten syöpäsairaiden rakkauden kaipuusta. Haukkamies ei ollut ainakaan minulle klassista nenäliinakamaa, vaan pikemminkin sydäntä lämmittävä hyvän mielen kertomus (niitäkin välillä tarvitaan). Greenin romaani vaikuttaa traagisemmalta ja vaatii luultavasti henkistä varustautumista ennen koitosta.