Työmatkalla omassa menneisyydessä

Elina Hirvonen: Punainen myrsky (WSOY, 2019)

Elina Hirvonen kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden työtä enimmäkseen tuntuu inspiroivan maailman suuret konfliktit, hätä, puute ja lasten asema pahoissa paikoissa. Ja kunnioitan tätä valintaa, hänen kaltaisiaan kertojia tarvitaan, vaikkakin kirjojen tematiikka tuntuu hieman toistavan itseään. Otin Punaisen myrskyn Storytelin kautta kuunneltavaksi siksikin, ettei se ollut turhan pitkä, eli tiivis muoto oli tässä tapauksessa ehdoton meriitti. En ollut niin hirveän kiinnostunut Hussein al-Taeen elämäntarinasta, koska hän on medioissa liikaa ryvettynyt hahmo jo alkajaisiksi, mutta toki tämäkin haaste, tosi elämän tarinan fiktiollistaminen, kiinnostaa kirjoittamisen metodina.

Tarina alkaa vuodesta 2015, jolloin kertojan perheeseen odotetaan esikoista ja Eurooppa kohtaa uuden pakolaiskriisin. Kertojan Aura-vaimo on suomalainen, ja hän itse on onnistunut nousemaan työhön, jossa enimmäkseen toimii ensimmäisen maailman korkeakoulutettuja. Työkaverit Pekka ja Sanna ovat kosmopoliitteja, jotka voivat samassa lauseessa ratkaista rauhanneuvottelujen marssijärjestyksen ja kesämökin katon korjaamisen. He tuntevat kyllä kohdemaiden kulttuureja, mutta ongelmat, joita he työkseen ratkaisevat, eivät koske heidän yksityiselämäänsä. Kirjan mies taas on töissä omassa henkilöhistoriassaan, ja hänen kokemustaan tarvitaan, mutta samalla hän kamppailee syvien lapsuuden traumojen kanssa.

Miehen vanhemmilla on terveysongelmia, ja äiti odottaa avosydänleikkausta. Äiti on synnyttänyt lapsensa oloissa, jotka johtavat ennenaikaiseen vanhenemiseen, poika on myös kokenut turvattomuutta sisarusten syntymien aikana. Isä on ollut pitkään vankilassa lasten ollessa pieniä, ja reissut isää katsomaan Abu Ghraibin vankilaan informoivat hänen myöhempiä havaintojaan tuosta pahamaineisesta paikasta. Nykyisyydessä mies kokee onnistumista siinä, että voi tarjota äidilleen pääsyn yksityislääkärille, ja viedä tämän sinne omalla autollaan.

Isän vapauduttua vankilasta perhe pääsee pakenemaan Saudi-Arabiaan pakolaisleirille, josta käsin lapset käyvät paikallista koulua. Kertoja kadehtii saudilapsia, jotka saavat syödä suklaata mielin määrin. Onnellisuudesta seuraavaa astetta havainnoidaankin jo Suomessa, Valkeakoskella, jonne perhe saapuu ensimmäisenä. Esikoispojan asema vanhempien tulkkina on väistämätön, mutta Vantaalle siirtyessään hän pääsee myös osallistumaan tavalliseen nuorison ilonpitoon. Normaalit seurusteluhuolet kuuluvat kuvioon, eikä hän ainakaan pidä uskontoa keskeisenä kriteerinä tyttöystävän etsimisessä.

Ulkopuolisuuden tunne tulee asioista, joita hän ei voi jakaa suomalaisten ikätoveriensa kanssa. Erityistä ahdistusta hän kokee vuonna 2003, jolloin hänen tiedostavat, palestiinahuiveihin pukeutuvat opiskelukaverinsa ovat osoittamassa mieltään Irakin sotaa vastaan Yhdysvaltain suurlähetystön edessä, ja haluaisivat hänet mukaan maskotikseen. Kirkasotsainen maailmantuska on vaikea ilmiö sellaisen kohdata, joka kokee murhanhimoa omia tai vanhempiensa kiduttajiaan kohtaan – varsinkin sellaisia varkaita, jotka eivät ole koskaan ymmärtäneet runoutta.

Kirjan kertoja tietää, ettei hän koskaan tule täysin eheytymään varhaisista kokemuksistaan. Samalla muslimi-identiteetti pysyy tärkeänä pilarina länsimaailmassa, vaikka hän ei edustakaan täysin samoja arvoja kuin ilmeisen konservatiivinen isänsä. Oli kiinnostavaa lukea varsinkin kaksikon yhteisestä reissusta Iraniin, muun muassa Qomin historialliseen kaupunkiin, jossa kertoja kokee pitkästä aikaa täydellistä yhteenkuuluvaisuutta kulttuurisesti ja ulkonäöllisesti.

Kosketukseni kirjaan oli kieltämättä tällä kertaa kepeä, sillä kuuntelin sitä joulutouhujen keskellä. Näin tiiviin teoksen voi hyvin lukea tai kuunnella kaksikin kertaa, sillä sen syvät mietteet eivät yhdestä kerrasta kulu. Loppua kohti koin monta kertaa herkistymistä, varsinkin sairaalan käytävillä äidin leikkauksen aikana.

Hirvosen esikoisteos voisi olla seuraava looginen rastini, koska se odottaa lukemattomana lähtöä seuraavaan kotiin. Tämä on ehkä kolmas häneltä lukemani teos, suosikkini kaikista on edelleen Sambiaan sijoittuva Kauimpana kuolemasta, mutta uskon tämän teoksen tavoittavan vielä suurempia yleisöjä, koska siinä on selkeä yhteys tämän päivän keskusteluihin al-Holin leirin lasten kokemusmaailmasta.

Ekskursio naiseuden ytimeen

IMG_1055.JPGHanna Weseliuksen Alma! (WSOY, 2016) näyttää herättäneen positiivista vipinää verkostoissani. Kuvataiteilijana, toimittajana ja valokuvauksen opettajana tunnettu Weselius voitti tällä esikoisromaanillaan Kirjan vuosi 2015-kilpailun. Kiinnostavalla tavalla visuaalisesti suuntautunut taiteilija onnistuu tässä laajentamaan reviiriään kohti auditiivista, onhan romaanin toinen päähenkilö Alma Mahler (1879-1964), Gustavin vaimo ja itsekin liedien säveltäjä.

Almasta huolimatta juoni painottuu tämän päivän Suomeen ja Suomen asemaan globalisoituvassa maailmassa. Alma on peili, jonka kautta nykymenoa arvioidaan. Tarinan kertoja on närkästynyt Alman lehmämäiseen status quon hyväksyntään siinä vaiheessa, kun hän vielä oli Gustavin vaimo ja lihallinen toimija monine rakastajineen. Kertoja puhuttelee Almaa ja toivoo tämän ryhdistäytyvän luovana ja älyllisenä subjektina.

Romaani rakentuu kuin kollaasi tai lievästi pervo sukualbumi. Monet kappaleista tuntuvat enemmän miniatyyrimaalauksilta kuin kertomuksilta. Helsingin, Wienin ja New Yorkin kadut ja korttelit todistavat monenlaista naiseuden performanssia itsepalvelusolariumin bikininaisista sotanorsujen ja siiderivalaiden vapautusliikkeeseen. Wienissä Alma ”lenkkeilee” ensimmäistä kertaa kolmikymppisenä kermakakkuleningissään ja kokee endorfiinihumalan.  Helsingin metroissa kypsät naiset saavat liikaa huomiota ”valuvilta” somalinuorukaisilta, joilla ei tunnu olevan mitään häpyä ehdotuksissaan. Lähiöissä nuoret naiset välttelevät guerillapolkuja ja syyttävät arkkitehtejä trauman paikkojen tunnistamattomuudesta.

Koskettavimmat kohdat romaanissa liittyvät Nigerian siepattujen koulutyttöjen kohtaloon ja kuvauksiin maailman valomeren solmukohdista. Parrasvaloista syrjään jäävät synnytykset Välimeren kiikkerissä veneissä, jonne Frontex saattaa armeliaisuudessaan heittää vesipulloja, mutta ei ole lapsia ruokkiva lintuemo, koskaan. Maailmantuskaa potee varsinkin kuvataitelija Aino, jolla on omissakin asioissaan riittävästi murehdittavaa. Ainoon oli helppo samastua, sillä hänen arjessaan yksinhuoltajana oli paljon tuttua tarttumapintaa. Aino oli kaltaiseni tyyppi, jolle sosiaalitoimiston  tapaamisesta myöhästyminen jonkun taiteellisen sivupolun vuoksi on normaalia arkea.

Ainon ja hänen lastensa elatusasioista vastuussa olevan kaupungin lastenvalvojan polut risteytyvät somalipoika Abdin hahmon kautta. Lastenvalvojan sekaantuminen kuusitoistavuotiaaseen panomieheen oli herkullisen epäkorrekti ulottuvuus, vaikkakin jäin miettimään, kuinka erilaiselta kuvio olisi näyttäytynyt, jos sossun setä olisi sekaantunut teini-ikäiseen somalityttöön. Abdi ei kuitenkaan ole tässä namutädin hyväksikäytön uhri, vaan seksuaalisuudestaan nauttiva, leikillinen subjekti, joka osaa nauttia myös seksin jälkeisistä vihreistä macaron-leivoksista ja Stockan herkun oliiveista. Lakinaisen kertojan ääni onkin epäkorrektiuden lisäksi herkullisen ristiriitainen, jopa epäluotettava. Ohjeistaessaan Almaa elämään feministisempää elämää hänen omat ratkaisunsa ovat kummallisen noloja. ”Asiat ovat himmenneet kuin sodanaikaiset pöytähopeat”, hän toteaa viitaten ehkä enemmän omaan arkeensa kuin Alman.

Traagisten ja eettisesti arveluttavien kohtaloiden rinnalla teoksessa oli humoristisiakin puolia. Ainakin itse hihkuin onnesta lukiessani Johanna Tukiaisen gentlemannipuolustajasta irvokkaissa nettikeskusteluissa. Vastaavasti Henry Laasasen akateemisten aivopierujen esilletuominen herätti minussa huutonaurua. Säälistäjät-leffan tekijöihin kohdistuva pilkka ei tässä universumissa eroa paljon Tuksun kiusaamisesta – oikeastaan kaikki naiset ovat Laasasen hengenheimolaisille potentiaalisia tunkkeja, sotanorsuja ja siiderivalaita, elleivät ole rekkalesboja tai suvakkihuoria. Nainen on aina se heikompi astia, jonka mies voi korjaavilla toimillaan paikata.

Näin kirjassa hengenheimolaisuutta Elina Hirvosen uusimman romaanin Kun aika loppuu (2015) kanssa, vaikka tässä keskityttiin pienempiin ja arkisempiin tapahtumiin. Molemmilla oli samantyyppistä lukijan hienovaraista eettistä herättelyä, joka ei kuitenkaan johtanut yhden totuuden jyräämiseen. Toisaalta näin Alman historiallisen hahmon esittelyssä jotain samaa Mikaela Strömbergin teoksen Sophie. (2015) kanssa, myös kirjan nimeämisen tasolla. Naisen nimi ja piste/huutomerkki-kombot ovat nyt kirjamarkkinoilla muotia! Strömbergin kerronta oli perinteisempää, mutta molemmissa romaaneissa kuvataan naista, joka päätyy kulkemaan omia polkujaan.

Ansiokasta romaanissa oli sen jättämä tunne, että olisi matkustanut maailman ympäri siitä huolimatta, että varsinkin Suomen pään tapahtumat olivat melko mitättömiä.  Leikkaukset ja kuvakulmien valinnat siis toimivat esimerkillisesti. Koin kirjan lukeneena virkistyneeni sen sijaan, että olisin jäänyt vellomaan maailmantuskaan. Samalla olen extrakiitollinen siitä, että kirjassa mainittiin Marilyn Monroe, sillä olen kuumeisena etsinyt Helmet-haasteen rastia nro 22.

Muumipappa goes postcolonial

Kansi_215Janne Ora oli minulle vielä eilen uppo-outo kertoja, jonka romaanin Kadotetun lumo (Tammi, 2014) löysin kirjaston e-kokoelmasta. Jo takaliepeen kuvauksesta arvasin, että kyseessä voisi olla mittatilausteos minulle – kertoohan teos monikulttuurisesta perhe-elämästä ja Länsi-Afrikasta.

Teoksessa eletään kahta parisuhdetta, joista toinen tapahtuu 1990-luvulla ja toinen 2000-luvulta eteenpäin. Päähenkilö Kristian on Pohjanmaalta Helsinkiin muuttanut kaksikielinen historian opiskelija, joka tapaa nigerialais-ruotsalaisen Andrean krapulapäivänä Tallinnan merimuseon lipunmyyntipisteessä. Andrea on museossa töissä, ja romanssi alkaa siitä, kun Kristian huomaa naisen lukevan hiljaisessa työvuorossa Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddhaa. Ei hullumpi aloitus kertomukselle, joka vie lukijansa Itämeren kohteiden lisäksi Länsi-Afrikan kiertueelle.

Andrea ja Kristian rakastuvat ja jatkavat haasteellista suhdettaan Tukholman ja Helsingin välillä vuosikausia. Kysymys rodusta vaivaa suhdetta alussa, mutta rasismi ei ole jokapäiväistä. Myös Kristian kokee toiseutta Andrean kaveripiirissä Tukholmassa, jossa hänen muumimaista ääntämystään ja smalltalkin välttelyä ihmetellään. Puoleksi suomenruotsalainen Kristian on mahdollisesti enemmän pihalla etnis-kielellisen identiteettinsä kanssa kuin Andrea, joka puhuu äidinkielenään vain ruotsia. Kameleonttimainen Andrea ei tunnu löytävän elämälleen suuntaa, mutta pariskunta kokee höyhenenkeveitä onnen hetkiä rockklubeilla ja rantakallioilla. Lopulta Kristian tutustuu myös Andrean nigerialaiseen isään Solomoniin, joka on Biafran sodan veteraani.

Vävykokelaan ja harvasanaisen vesilaitoksen virkamiehen välille syntyy outo yhteys mökki- ja purjehdusreissulla Nynäshamnissa. Solomon on edennyt ruotsalaisessa yhteiskunnassa niin pitkälle kuin afrikkalaisen pakolaisen on mahdollista. Hän on sopeutunut länsimaisen hyvinvointivaltion kulttuuriin jopa niin hyvin, että on elättänyt tytärtään vaimon kuoltua yksinhuoltajaisänä. Mökkireissulla Solomon paljastaa Kristianille kokemansa kidutuksen arvet. Tarina selviytymisestä on järkyttävä, ja se valottaa myös Andrean sisäistä maailmaa. Isä ei ole koskaan opettanut tyttärelleen kotikieltään igboa eikä vienyt häntä tutkimusmatkalle juurilleen Aban kaupunkiin. Sen sijaan hän on keskittynyt olemaan ”pakolaisten tähti”.

Koin Solomonin hahmon teoksessa voimallisimmin, vaikka hän on henkilönä vaikeimmin lähestyttävä. Miehen kohtalo on koskettava, sillä häneen tutustutaan vielä uudelleen yksinäisenä alzheimer-potilaana romaanin nykyhetkessä. Traumatausta ja kosketuksen ja läheisyyden puute ovat mahdollisesti edesauttaneet sairauden puhkeamista melko varhaisessa vaiheessa. Psykiatrista analyysia kidutettujen kohtaloista teokseen mahtuu paljon. Osa siitä voi tuntua koulumaiselta, mutta itse koin sen opettavaisena.

Kristianin nykyhetken elämäntilanne monikulttuurisen uusperheen isänä on sekin kiinnostava. Hän tuntuu löytävän vain naisia, joiden elämissä on vieraillut suuri suru. Venlan elämän suuri rakkaus, ghanalainen Albert, on kuollut pahoinpitelyssä helsinkiläisessä puistossa. Venlan ja hänen tyttärensä Teresen tarinassa on paljon samaa Andrean kohtalon kanssa. Perhe-elämän kerronnan kautta Ora pureutuu juuri tämän päivän päällimmäisiin haasteisiin, arjen rasismiin, väkivallan uhkaan, loukkaavaan puskahuuteluun – ja siihen ikävään tosiasiaan, että barbarismista on tullut Suomessa sallittua. En oikeastaan keksisi ajankohtaisempaa romaania, ja uskoisin tämän auttavan eteenpäin tehokkaammin kuin Persulandian uutisvirrassa ahdistumisen.

Romaanin heikko lenkki oli Andrean joutuminen Estoniaa imitoivaan merikatastrofiin. Se oli minulle liikaa, vaikka juonen käänne toimiikin selityksenä naisen persoonan muutokselle. Kristianin tapa elää katastrofia uudelleen ja uudelleen on psykologisesti uskottavaa, mutta kerronnan tuossa vaiheessa koin hukkuvani murheisiin. Andrean avunpyyntö romaanin nykyisyydessä ja naisen etsintä alkoivat jo muistuttaa dekkaria. Jännitystä ja tiukkoja käänteitä riitti loppumetreille saakka. Luinkin teosta enemmän psykologisena trillerinä ja postkoloniaalina keskustelunavauksena kuin rakkaustarinana. Monikulttuurisuudesta Ora kertoo luontevasti, osana ihmisten tavallista arkea.

Kristian jää pohtimaan yhteyttä kahden elämänsä naisen välillä, ja löytää sen Igbomaan Aban kaupungin torilta, jossa Venla on käynyt ostamassa hedelmiä, mahdollisesti Andrean ja Solomonin eloon jääneiltä sukulaisilta. Ovatko tällaiset linkit ihmisten välillä sattumia, vai kohtaammeko uusia ihmisiä entisten rakkauksien jättämien jälkien perusteella? Ainakin Kristian tuntuu rakastuvan naisiin enemmän sen pohjalta, millainen teksti heillä on käsissään kuin pelkän fyysisen olemuksen perusteella. Vaimoonsa Venlaan hän tutustuu siksi, että tämä tulee kopioliikkeeseen tulostamaan hanke-ehdotusta Nigerian delta-alueen kestävän kehityksen puolesta. Vähemmän seksikästä kuin Hanif Kureishi, mutta kaikelle on aikansa.

Suomalaisesta kirjallisuudesta sielunkumppaneita Oralle ovat varmasti ainakin Marianne Backlén ja Elina Hirvonen. Romaanissa on melkein yhtä paljon postkoloniaaleja kirjallisuusviitteitä kuin Backlénin klassikkoteos Karmassa. Tunteiden tasolla tässä lähestytään Hirvosen Kun aika loppuu-teoksen pakahduttavuutta, vaikkakin Oran kieli on arkisempaa, paikoitellen jopa journalistisen dokumentoivaa. Oran pitkä tausta lehtimiehenä näkyy joissain näkökulmien valinnassa – tosin itseäni dokumentäärinen tyyli ei haitannut. Luultavasti koen ihmissuhteeni hyvin samansuuntaisina kuin Kristian ja kirjoitankin niistä vastaavan etäännyttävään tyyliin.

Teos on toistaiseksi jäänyt melko vähälle huomiolle, ja toivoisin sille lisää näkyvyyttä keskustelun avaajana ja uusien kysymysten herättäjänä. Lehdistön arviot ovat olleet kovin pintapuolisia, mutta blogeista on löytynyt osuvampaa kritiikkiä. Esimerkiksi Ompun http://readerwhydidimarryhim.blogspot.fi/2014/05/janne-ora-kadotetun-lumo.html arviossa oli hienoa omakohtaista pohdintaa tunteiden käsittelystä ja rasismista.

Päällimmäinen havaintoni teoksesta kiteytyy yhteen lauseeseen: Maailman monimutkaisuudessa piilee myös lohdutus. Tällä mennään ainakin tämä päivä.

Ulos kuplasta, voimallisesti

SAM_2550Päivän romaani tuli luettua Metso-kirjaston aulan ihanassa sinivalkoisessa kuplassa. Aarnion pallotuoli on ollut viime aikoina enimmäkseen varattu, mutta tänään sain siihen aitiopaikan ja istunto todella kannatti. Seurana oli Elina Hirvosen romaani Kun aika loppuu (WSOY, 2015) ja mielialana häiriintynyt olo maan poliittisesta tilanteesta.

Romaani sijoittuu strategisesti 15-20-vuoden päähän nykyisyydestä, 2030-luvulle, jolloin Suomi edelleen kamppailee aika lailla samojen ongelmien kanssa kuin nyt, tosin voimallisemmin. Ilmastonmuutos on syventynyt, kuluttamisen vähentämisestä on tullut kansalaisvelvollisuus, nuorten psyykkinen oireilu on rankempaa kuin tänä päivänä ja ihmisten yleinen turvallisuudentunne on laskenut. Maahanmuutto ei kenties ole Suomen suurin ongelma, mutta pakolaisleirit Eduskuntatalon kulmilla kertovat karua kieltään.

Teoksessa on kaksi kertojaa, 57-vuotias ympäristönsuojelun professori Laura ja hänen tyttärensä, noin kolmikymppinen Aava. Perheen historia näyttää ulospäin idylliseltä yhteisine pyöräilylomineen, mutta kulissien takaa löytyy vieraantumista ja kaksoiselämää. Aavan pikkuveli Aslak on ollut teini-ikäisestä asti vakavasti masentunut, eikä ole saanut filosofian opintojaan päätökseen, vaan elää eristynyttä elämää mummon perintöasunnossa. Laura kokee syyllisyyttä poikansa syrjäytymisestä ja maksaa tämän laskuja. Lauran ja hänen miehensä sisäsiisti keskiluokkaisuus näkyy teennäisissä illallistapaamisissa pojan kanssa, jonka likaisia vaatteita ja haisevaa habitusta he salaa häpeävät. Sekä äidille että tyttärelle on ominaista pinkeä tekohymy ja taipumus karttaa yksityiselämän ongelmien käsittelyä viimeiseen saakka. Aavalle tärkeintä on elää perhedraamasta mahdollisimman kaukana ja parantaa maailmaa. Jos äidin pakopaikkana on ollut ympäristöaktivismi, tytär valitsee Somalian hädänalaiset ihmiset. Aslakilla taas ei ole vastaavaa pakopaikkaa, jonne lentää.

Kielellisesti teksti oli niin riipivän kaunista, että se sai itkemään. Tippa nousi linssiin varsinkin perheen arjen kuvauksissa, kun lapset ovat pieniä – sisarusten välinen suhde, yhteiset keijuleikit ja Aslakin yksinäisyys koskettivat syvältä. Perheen arki menneessä nykyhetkessä eli 2000-2010-luvuilla tuntuu käsinkosketeltavan luomuiselta ja poliittisesti tiedostavalta, ehkä siihen pisteeseen saakka, että Aava ja Aslak kasvavat ryppyotsaisiksi aikuisiksi. Huumoria ei tuossa perheessä viljellä, eikä huonoihin kulutustottumuksiin, kuten mäkkärillä käyntiin, sorruta koskaan. Laura todellakin uskoo lanttuun gourmet-ruokana. Aava taas syö jopa kamelinlihaa, eli pyrkii jollain tasolla kapinoimaan äitiään vastaan, vaikka loppupeleissä he ovat kuin kaksi marjaa.

Aslak sisäistää äitinsä opit lisäten ekologiaan terrorismin. Jos esim. tutkii Suomen vastarintaliikkeen toimintakulttuuria, heidän terveellisen elämäntavan palvontaa ja suomalaisen luonnon kunnioitusta, voidaan tehdä joitain johtopäätöksiä fiktiivisen henkilöhahmon ja todellisten ääriliikkeiden yhtymäkohdista. Kun tämän päivän nettinatsit viljelevät retoriikkaa, jossa vihervassareille kaivetaan kuoppaa saunan taa, se ei ole kaukana Breivikin tekojen oikeutuksesta. Tässä Anders Breivik on nuorten kansainvälisen aktivistiryhmän suuri sankari.

Teos voisi toimia jonkunlaisena täsmäaseena maan nykytilan ymmärtämisessä. Hirvonen tutkailee globaaleja maailmanparantajia ja ääriliikkeitä ilahduttavan kiihkottomasti ja näyttää niiden inhimilliset kasvot. Vaikka teoksen peruskysymys on yksilötasoinen (kuinka terroritekoon syyllistyneen vanhemmat ja lähipiiri selviävät?), mukana on rankkaa poliittista analyysia. Hirvonen esittää sellaisia tulevaisuuden skenarioita, joita moni meistä ei halua, suostu tai uskalla nähdä. Skenariot eivät tunnu edes dystooppisilta. Teosta lukiessa joutuu todella epämukavuusalueille, hyppäämään pois idyllisistä kuplistaan ja pohtimaan myös oman maailmanparannuksen perimmäisiä motiiveja.

Löysin teoksesta yhtymäkohtia Lionel Shriverin teokseen Poikani Kevin, vaikka tyylillisesti romaanit ovat kovin erilaiset. Hirvonen tosin esittää Aslakin sympaattisemmassa valossa kuin Shriver Kevinin. Shriverin romaanissa Kevinin tapauksen seuraaminen on pikkutarkkaa myyräntyötä, kun taas Hirvonen operoi suuremmilla linjoilla ja kirjoittaa jopa lyyrisesti. Syyllisyydestä ja sen kanssa elämisestä molemmat teokset kertovat unohtumattomasti. Ajan rajallisuuden kanssa kamppailevat tässä kaikki, terroristit ja hyvikset, ja ”kun aika loppuu, jää vain taakka, jota kukaan ei jaksa kantaa.”

Teos sopii sellaisiin päiviin, jolloin ihminen on valmis ottamaan vastaan isompia haasteita. Lyyrinen, melankolinen ja vakavamielinen tyyli taitaa olla ainoa mahdollinen rekisteri, jolla terrorismin aihetta voi käsitellä.

Maista, joiden laulua kukaan ei laula

BulawayoZimbabwelaisen NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet (We Need New Names, suom. 2013, Gummerus) on rankka retki lapsuuteen ja nuoruuteen, jossa köyhyys ja omilla pärjäämisen periaate jyräävät humanismin kuusi nolla. Tässä on nimeämätön zimbabwelainen kaupunki, jossa on hökkelikylä nimeltä Paratiisi ja rikkaidenranta Budapest. Uutta ostoskeskusta rakentavat kiinalaiset, sitä lapset kutsuvat Shanghaiksi. Uusia nimiä etsitään niin paikoille kuin ihmisillekin.

Paratiisin asukkaista kaikki eivät aina ole olleet köyhiä ja kouluttamattomia, vaan maan talouskriisi ja poliittinen eristäytyminen ovat tehneet keskiluokkaisistakin perheistä epätoivoisia. Paratiisissa odotetaan avustusrekkoja, jotka tuovat kylän lapsille ironisilla teksteillä varustettuja t-paitoja. Paikallinen koulu on lakkautettu, sillä kaikki sen opettajat ovat muuttaneet maasta. Lapsilla on päivät aikaa tehdä kepposia University of Cornell-t-paidoissa. Lempileikkinä heillä on maaleikki, jossa maailman maat pannaan kolmeen tai neljään eri kastiin. Zimbabwe kuuluu sinne mappi ö:hön yhdessä Somalian, Irakin ja Afganistanin kanssa.

Tarinan kertoja on yksitoistavuotias Kulta, joka vaikuttaa koulua käymättömyyden vuoksi ikäistään lapsellisemmalta. Kulta tarkkailee naapuruston puuhia säälimättömän tarkkanäköisesti, mutta lapsen kielellä kerrottuna seksuaalinen hyväksikäyttö ja uskonnollinen fanatismi pehmenevät asteen verran. Kulta hengaa kaikki päivät lapsijengissä, josta Chipo on raskaana. Raskaus haittaa hänen leikkejään – hän ei enää kykene kiipeilemään puissa kuten ennen. Kansainvälisten avustusjärjestöjen työntekijät ottavat tytöstä kuvia häpeilemättä, esimerkkinä maan degeneraatiosta. Kun Kulta näkee evankelisessa kaatokokouksessa profeetta Ilmestykset Bitchington Mborron hierovan naispuolisen kielilläpuhujan pimppiä koko kongregaation läsnäollessa, hän yhtäkkiä yhdistää Chipon kertoman ja kaatokokouksen irstauden: Chipo on kertonut, että hänen isoisänsä käy hänen päälleen samalla lailla kuin Profeetta aina, kun isoäiti on ulkona.

Bulawayon tapa kertoa lasten arjesta on nerokkaan ravisteleva. Kulta-kertojassa on sopiva määrä naiiviutta ja analyyttisuutta: yksitoistavuotias tyttö kykenee arvioimaan maansa henkistä tilaa uskottavammin kuin aikuinen kertoja. Hän panee halki, pinoon ja poikki niin irstaat pastorit, ahneet henkiparantajat, Mugaben uskolliset kannattajat kuin kylän juoppolallit. Paratiisin aikuisilla ei ole paljoa muuta odotettavaa kuin avustusrekan saapuminen ja pään täyteen vetäminen ÄitiRakkauden salakapakassa. Lapsilla kuitenkin on vielä toivoa jostain paremmasta.

Jos koko romaani olisi seurannut pelkästään Paratiisin arkea, se olisi saattanut olla liian toivoton kenenkään luettavaksi. Kulta pääsee lähtemään vierailuviisumilla Fostalina-tätinsä matkaan Detroitiin, jossa hänelle aukeaa uusi elämä. Fostalina ja hänen ghanalainen miehensä kohtelevat tyttöä säällisesti ja tukevat koulunkäynnissä. Hänestä tulee melkein tavallinen amerikkalainen teini, joka viihtyy ostareilla ja klubeilla. Säästöjä tytön college-opintoja varten ei kuitenkaan ole, joten hän joutuu säästämään itse työskentelemällä supermarketissa ja kotisiivoojana. Paperittomien maahanmuuttajien mielentilan kuvaus on tässä ilmiömäistä – luin paria lukua ääneen hykerrellen, niin osuvasti Bulawayo osasi tiivistää heidän unelmansa ja pelkonsa. Amerikka-osio oli selkeästi koomisempi ja toi alkuosan kauheuksille hyvän kaikupohjan.

En ole vielä lukenut Chimamanda Ngozi Adichien Americanah:ia, mutta olettaisin Bulawayon romaanilla olevan yhtymäkohtia sen kanssa. Bulawayon kirjoitustyyli on kuitenkin astetta ilkeämpi kuin Adichien. Suomalaisista kertojista mieleen tulivat Elina Hirvonen ja Markus Nummi. Hirvittävän kiinnostavaa olisi lukea tätä ja Karkkipäivää rinnakkain: heitteillejätettyjen lasten tilanteessa kun on samaa, olipa kyseessä köyhä kehitysmaa tai ns. hyvinvointivaltio. Karkkipäivä tosin taisi olla emotionaalisesti vielä raskaampi luettava, mutta molemmissa romaaneissa kielellinen innovaatio pelasti tekstin ja lukijan.

Harrastan pitkiä lainauksia harvoin, mutta nyt oli pakko: ”Kun kuolemme, lapsemme eivät osaa surra meitä oikein. He eivät menetä järkeään murheesta, eivät kaada maahan olutta eikä tupakkaa, eivät laula ääniään käheiksi. He eivät pane mukejamme eikä lautasiamme haudoillemme, eivät saata meitä mpkapuun oksa kädessä. Me lähdemme vainajien maahan alasti, ilman niitä tavaroita, joita tarvitsisimme, jotta pääsisimme esi-isiemme linnaan. Koska emme saavu niin kuin meidän kuuluisi, henget eivät riennä meitä vastaan, ja niinpä me odotamme odottamasta päästyämmekin ikiajoiksi ilmaan jääneinä kuten niiden maiden liput, joista kukaan ei laula.” (s.250)

Vaikka Zimbabwen laulua harva laulaa, tässä blogissa käydään jatkuvaa Zimbabwe-Nigeria-maaottelua Afrikan kaunokirjallisen ykkösmaan tittelistä. Tällä hetkellä Zimbabwe on matsissa pisteen edellä.

Romaani, joka otti koville

elina hirvonen kauimpana kuolemastaElina Hirvosen Kauimpana kuolemasta (2010) otti lukukokemuksena koville. Chicklit-suosta kuiville selvinneenä sieluni janoaa rankkoja tarinoita. Tästä teoksesta olen kuullut huhuja kauan, mutta aluksi vierastin aihetta – ylipäänsä en ole nauttinut valkoihoisten eurooppalaisten kirjoittamista Afrikka-romaaneista. Ainoana poikkeuksena on ollut John le Carrén Uskollinen puutarhuri, joka saa minut itkemään joka kerta, kun palaan siihen. Lajityypeiltään Hirvonen ja le Carré seisovat etäällä toisistaan, mutta temaattisesti heillä on paljon yhteistä – tosin Hirvonen onnistuu valaisemaan afrikkalaista arkea vielä nyansoidummin.

Kauimpana kuolemasta on lyyrinen elegia köyhyydestä, sairaudesta, taikauskosta, naisvihasta, ja ennen kaikkea rakkaudesta. Teemoja Hirvonen on onnistunut sisällyttämään 239 sivun pakettiin loputtomasti, mutta hänen kielellinen mestaruutensa pelastaa romaanin tukehtumiselta. Harvoin eteen tulee näin tiivistä ja samalla ilmavaa romaania. Tässä ei ole yhtään turhaa sanaa, ei yhtään ärsyttävää rönsyä, vaan kaikki on viimeisen päälle harkittua.

Romaani kuljettaa lukijansa uusliberaalin talouden kurjimuksessa kamppailevaan Sambiaan, jossa erityisesti lasten asema on järkyttävä. Romaani on kirkuva huutomerkki lasten oikeuksien puolesta; se ravistelee lukijaa ja saa pohtimaan globaalia eriarvoisuutta yksityiskohtaisen tarkasta näkökulmasta. Orpolapsia käyttävät seksuaalisesti hyväksi sekä valkoiset ekspatriaatit että paikalliset; pienellä pojalla on sukupuolitauti kurkussa niin, että hän menettää äänensä loppuiäkseen. Pienet tytöt eivät löydä muuta keinoa päästä irti hyväksikäytön traumoistaan kuin imppaamalla liimaa. Orpolasten jengit pyörivät mielellään kaupungin ainoan länsimaistyylisen ostoskeskuksen lähellä, mutta sen sisälle heitä ei huolita. Kaikilla matkoillani kehitysmaihin minua on eniten ällöttänyt juuri tämä ilmiö: ostarit, joilla on aseistetut vartijat. Ymmärrän vielä (tiettyyn pisteeseen asti) rikkaiden aidatut asumukset, mutta tämä on se kohta, jossa itken maailman pahuutta. Hirvonen kuljettaa lukijansa varmoin ottein lukuisiin hankaliin ja kiusallisiin paikkoihin. Hän voisi tehdä sen paljon irvokkaamminkin, mutta hänen kielensä pelastaa lukijan ajautumasta epätoivoon.

Samastuin romaanin hahmoista eniten nuoreen naiseen Estheriin, joka on päässyt maaseudulta opiskelemaan Lusakaan, valmistunut taloustieteen ja kehitystutkimuksen maisteriksi ja päässyt työskentelemään länsirahoitteiseen kansalaisjärjestöön. Hän huolehtii yksin orpolapsesta Susanista, joka olisi luultavasti kuollut pahoinpitelyn aiheuttamiin ruhjeisiin, ellei olisi saanut varaäitiä. Estherillä on ollut kiihkeä rakkaussuhde brittimiehen kanssa, joka lennätettiin kotimaahansa kuolemaan. Hänellä ei ole elämässä enää muuta tarkoitusta tai toivoa kuin ottolapsesta huolehtiminen- koulupuvun silittäminen ja eväiden pakkaaminen. Hän kutsuu itseään maallistuneeksi nunnaksi, jonka tehtävänä on vain suorittaa elämä loppuun. Estherin rakkaus lapseen on järisyttävän vahva voima. Sitten hän tapaa suomalaisen Paulin, keski-ikäisen kehitysmaaidealistin, joka on tullut Sambiaan myös suremaan tai unohtamaan, hukuttamaan itsensä sundownereihin ja esittämään parkkiintunutta kolonialistia, koska ei enää muutakaan keksi. Sambia on hänen lapsuutensa kotimaa, paikka jossa hän koki elävänsä vapaampana kuin Suomessa. Paulin pojasta Markista on tullut uusnatsi, siitä huolimatta että isä on kasvattanut häntä globaaliksi kansalaiseksi (tai ehkä juuri siksi?). Hän häpeää poikaansa niin paljon, ettei voi enää asua tämän kanssa samassa maassa. Hän pakenee Sambiaan, maahan jonka kurjuus ja hätäkin esiintyvät hänelle inhimillisempänä kuin Suomen yltäkylläisyydessä sikiävä rasismi.

Esther ja Paul ovat vastuullisia aikuisia, joiden rakkaus ei pohjaudu materiaaliselle hyödylle tai vallankäytölle. Tämä oli se ”liima” joka piti teoksen koossa, sillä muut tarinat olivat yltiötraagisia. Oli myös hienoa, että tässä esitettiin afrikkalainen nainen kypsänä, kriittisenä ja rajoja rikkovana toisinajattelijana. Teosta on verrattu jopa Toni Morrisonin proosaan. Itse en menisi merta edemmäksi kalaan, vaan näen teoksessa yhtymäkohtia esimerkiksi zimbabwelaisten kertojien, Yvonne Veran ja Tsitsi Dangarembgan kanssa. Ihailen Hirvosen kykyä irrottautua länsimaisesta tavasta tarkastella maailmaa. Jos kirjoittajan nimeä ei olisi paljastettu, olisin pitänyt tätä afrikkalaisen kirjoittamana, paria yksityiskohtaa lukuunottamatta.

Kirjasta löytyi tasan yksi puute tai valittamisen aihe. En pitänyt siitä, että afrikkalaiset tytöt pantiin laulamaan suomalaista Jumalan kämmenellä-virttä, se tuntui anakronistiselta tai pelkästään asiavirheeltä. Olisi löytynyt satoja afrikkalaisia kristillisiä lastenlauluja, joiden voima olisi ollut vahvempi.