Rikki menneiden kerronnan lahjasta

Teos: Elina Jokinen: Säröjen kauneus. Sisäisen tarinan voima (Tuuma, 2020)

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Muutama kuukausi sitten bloggasin jyväskyläläisen kirjoittamisen yliopisto-opettajan esikoisromaanista Päivänä jona Stella Julmala tuli hulluksi, ja samaan aikaan huomasin, että kirjalla oli sisarteos, Säröjen kauneus. Panin tämän luovan kirjoittamisen oppaan korvan taakse, ja tällä viikolla saapui sen aika äänikirjana. Samalla tiedostan, ettei äänikirja ole paras mahdollinen formaatti oppaalle, jonka äärellä olisi tarkoitus fiilistellä ja pysähtyä, mutta tällä kertaa en kuitenkaan ahminut sitä kerta kuulemalla, vaan ihmeteltävää riitti seuraavallekin päivälle.

Jokisen romaani oli minulle omakohtaisen vahva elämys, enkä odottanut yhtään vähempää tältä toisen genren esikoiselta. Leipätyössään Jokinen siis luotsaa tieteellisen kirjoittamisen opiskelijoita varsinkin väitöskirjatasolla. Mielenkiintoinen näköalapaikka, ja itsekin olisin varmasti hyötynyt aikanani moisesta opetuksesta, mutta sitä ei silloin ollut saatavilla. Väittelyn jälkeen kävin kolmivuotisen kirjoittajakoulun, ja tämän jälkeen en ole suurkuluttanut kirjoitusoppaita, sillä niissä myöhemmissäkin aina vaan viitataan suuriin guruihin, Natalie Goldbergiin ja Julia Cameroniin.

Näin tekee myös Jokinen, mutta tämän teoksen parissa koin matkustavani taas uusiin paikkoihin. Hänen näkökulmansa kirjoittamiseen on yhtäällä henkinen ja toisaalla mytologis-folkloristinen, mikä näkyy muun muassa intohimoisessa suhtautumisessa suomen kielen vanhempaan sanastoon. Esivanhempien meille jättämä hiljainen tieto on Jokiselle luovuuden lähde, ja kirjassa näkyy myös vahvoja elementtejä kiinnostuksesta suomenuskoon. Tämä on hyvä vastakohta sisarteokselle, jossa päähenkilö Stella Julmala kapinoi äitinsä vihertävää feminismiä vastaan alkamalla jo nuorena lestadiolaiseksi.

Suomenuskoon liittyy esimerkiksi erilaisten voimaeläinten käyttö, ja kirjoittamisessa arkkittyppiset eläimet kuten hirvet ja hylkeet voivat viedä tekstiä uusiin suuntiin. Stella Julmalan saagassa voimaeläin on orava, ja tässä teoksessa kirjailija ankkuroi sisäisen tarinan etsintänsä Eeva-Liisa Mannerin hirviaiheiseen runoon. Metsä ja siellä kulkevat muinaiset tietäjät ovat kirjailijalle voiman lähteitä, ja hän suosittelee myös kirjoitusharjoituksia tehtäväksi luonnossa.

Kaikki Jokisen opeista ei kuitenkaan ole muinaista ja arkkityyppistä, vaan viisautta ammennetaan jopa Lauri Tähkän keikoilta. Teoksessa on myös paljon viitteitä tämän päivän feministisiin vaikuttajiin, kuten Koko Hubaraan ja Saara Särmään, ja oman nurkkansa itsetutkiskelun guruna saa jopa Tommy Hellsten, jonka kirjoja en ole toistaiseksi pystynyt pahemmin lukemaan. Kaikista kirjassa käytetyistä viitteistä eniten alkoi inspiroida Elif Shafak, jonka tarinointi kirjailijan pään sisäisestä henkilögalleriasta alkoi erityisesti kiinnostaa.

En koe pystyväni avaamaan teoksen kaikkia puolia yhden äänikirjakierroksen perusteella, mutta jätän tämän lyhyen nootin tähän siksikin, että kirjan julkaissut Tuuma Kustannus ei taida olla monille tuttu, ja sen vuoksi toivoisin kirjoille enemmän näkyvyyttä.

Itse koin löytäväni kirjaa kuunnellessa taas pisaroita uutta uskoa omaan kirjoittajuuteeni, joka on blogin pidon ulkopuolella ollut pitkään jäissä. Ainakaan en tämän jälkeen koe tarvetta lähteä etsimään uusia teemoja, vaan tulin paremmin tietoiseksi siitä, että tarinat ovat jo olemassa sisälläni. Ja osa niistä toki kässäreinä, kunhan onnistuisin saamaan edes yhden niistä julki.

Puutarhurin talon magiaa

Teos: Elina Jokinen: Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi (Tuuma Kustannus, 2020)

Jyväskylän yliopiston Seminaarinmäellä, suurten historiallisten punatiilikolossien keskellä, sijaitsee Puutarhurin talo, keltainen puupytinki, joka joskus oli innokkaiden hortonomien virka-asunto. Nyt siellä järjestetään mm. tutkijaseminaareja, ja siellä ideoitaan esittää myös Stella Julmala, Elina Jokisen esikoisromaanin päähenkilö.

Stella on yhteiskuntatieteiden maisteri, kolmen pojan äiti ja Antin aviovaimo. Antti ja Stella ovat uskova pariskunta, joilla on tien päässä omakotitalo, omenapuita ja kasvihuoneen rakennusprojekti kesken. Antille kolme lasta riittäisi, mutta Stella kokee lapsen kantamisen tehtävänä, johon hänet on luotu. Stellan sukutausta on vanhoillislestadiolainen, mutta tämän Krista-äiti on hylännyt juurensa ja alkanut feministiksi ja maailmanparantajaksi.

Stellan mielenterveys on rakoillut jo ennen neljättä raskautta, mutta tuona kesänä, jolloin hänen kuuluisi valita tutkijakoulun paikan ja ihmistaimen maailmaan saattamisen välillä, hänen pakkinsa sekoaa lopullisesti. Antti reagoi tilanteeseen aggressiivisesti vaatien omaa miettimisaikaa. Yliopiston kollegoiden maailmat tuntuvat liian etäisiltä, sillä tuntuu, etteivät nämä joudu tekemään elämissään suurempia valintoja kuin valinnat eri kasvipohjaisten maitotuotteiden välillä.

Tarina on myös sukutarina, jossa eletään vahvasti vuotta 1972 Pohjanmaalla. Tuolloin kotoa lähtöä tekevä Krista yrittää pelastaa vanhempansa veloista, alkoholismilta ja kaikkialla muhivalta masennukselta. Saarnaaja-isoisä Armaassa pesii hulluuden siemen, jonka tuhoilta perhe ei voi suojautua. Isoäiti Maaria on Karjalan evakko, joka rakastaa kauneutta, varsinkin puutarhaansa ja sen havainnointia huvimajasta käsin.

Stella on saanut tavata isoäitiään 7-vuotiaaksi saakka äidiltään salaa. Stellan isä Jussi on järjestänyt nämä sukuloinnit omalla lomallaan tyttären kanssa. Jo 15-vuotiaana Jyväskylässä Stella valitsee lestadiolaisen poikaystävän, ja tätä kautta lähenee Julmalan suvun saagaa. Uskonelämän valitseminen on myös kapinaa äitiä vastaan, joka on tietoisesti yrittää kasvattaa tyttärestään uskonnottoman, tiedostavan feministin.

Tämä on jo toinen lukemani Jyväskylään sijoittuva lestadiolaisuudesta kertova romaani; Essi Ihosen Ainoa taivas oli ensimmäinen. Romaanin historiallinen puoli taas muistutti minua asetelmaltaan Nina Wähän teoksesta Perintö, sillä molemmissa oli evakkouden historiaa, saarnasmiehiä ja hulluutta. Jokisen sukutarina on kompaktimpi ja fokusoidumpi, tai sillä on eri funktio romaanin kokonaisuuden suhteen.

Koin todella vahvaa samastumista päähenkilöön, ja muutenkin teos hiipi runollisella otteellaan ihon alle. Ihan kevyimmästä päästä teos ei ole, koin tämän jopa rankemmaksi kuin tuon mainitsemani Perinnön, jossa hulluuden perimää oli jakamassa suurempi määrä sukua ja kyläläisiä.

Uskonnon rooli on teoksessa kiinnostava: nuori pariskunta elää vahvasti henkilökohtaista uskoaan, mutta Jokinen ei tässä korosta lestadiolaisuuden yhteisöllisyyttä. Toki sitä löytyy pohjalaisesta ”juurikylästä”, mutta kaupungissa asuva akateeminen perhe on etääntynyt siitä. En myöskään saanut vaikutelmaa, että Stella Julmalan vakava mielenhäiriö olisi johtunut uskonnollisesta painostuksesta tai että hänen uupumuksensa olisi johtunut lapsiluvusta. Näin ollen teos muodostaa vaihtoehtoisen kertomuksen äitiydestä herätysliikkeen sisällä, tai pikemminkin sen reunamilla.

Jokinen on julkaissut viime vuonna myös luovan kirjoittamisen oppaan nimeltä Säröjen kauneus, ja hän toimii kirjoittajakoulutuksen lehtorina Jyväskylän yliopistossa. Tuo opas alkoi kiinnostaa erityisesti julkaisujen ”kaksoisstrategian” vuoksi, ja uskon, että tulen saamaan siitä enemmän irti luettuani romaanin ensin.

HELMET-haasteessa kirja sopii hyvin kohtaan 15: ”Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi.”