Pulaan hankkiutumisen taiteesta

smart

smart

Teos: Elizabeth Gilbert: Tyttöjen kaupunki. (Gummerus, 2020)

Suomennos: Taina Helkamo

En kuulunut 00-luvulla niihin, joiden seinällä luki kissankorkuisin kirjaimin Eat Pray Love, mutta Elizabeth Gilbertin voimaannuttavan sinkkumatkailun opas kolmeen I:llä alkavaan maahan kuitenkin on jäänyt mieleen kelvollisena laatuviihteenä. Olen lukenut teoksen jatko-osankin, jossa pohdittiin avioliiton kulttuurihistoriaa. Näin ollen yllätyin positiivisesti, kun postiluukusta kolahti muutama viikko sitten Gilbertin esikoisromaanin suomennos ennakkokappaleena, sillä kolmas omaelämäkerrallinen teos häneltä ei enää olisi houkutellut samalla voimalla.

Tyttöjen kaupunki keskittyy 1930-40-lukujen New Yorkiin, ja sen teatterin ja showbusineksen maailmoihin. Teoksen nimi viittaa varsinkin toisen maailmansodan aikaan, jolloin naiset pyörittivät miljoonakaupunkia isänmaallisessa hengessä. Romaani on yllättävän sosiaalihistoriallinen, ja sen keskiössä on Brooklynin työväenkortteleissa sijaitseva revyyteatteri The Lily Playhouse.

Teatterin johtajana toimii Peg Buell, maailmaa kiertänyt eksentrinen täti-ihminen, joka oppi viihdealalle ensimmäisen maailmansodan aikana sotilaiden viihdyttäjänä Britanniassa. Pegin aviomies Billy on lahjakas ja pitelemätön käsikirjoittaja, joka on hylännyt vaimonsa makeamman Hollywood-elämän imussa. Peg on alalle antautunut työmyyrä, joka asuu seurueineen murenevassa teatterirakennuksessa, ja antaa brittiläisen Olive-sihteerinsä hoitaa pennin venytyksen. Teatteri elää köyhän kansan maksamilla lipputuloilla, joten ohjelmiston on vastattava osittain lukutaidottoman siirtolaisväen odotuksia.

Tarinan kertoja on Pegin veljentytär Vivian Morris, joka on kasvanut vakaissa oloissa Uudessa Englannissa ja jolta odotetaan säädyn mukaista avioliittoa collegesta valmistumisen jälkeen. Valitettavasti Vivianin opinnot hyvämaineisessa Vassar Collegessa keskeytyvät, ja hän päätyy Peg-tädin hoiviin New Yorkiin onneaan onkimaan. Täti ei salli perillisensä kokeilla kuluttavaa showtytön hommaa, vaan pukuompelijan työ on kunniallisempi vaihtoehto Vivianille. Puvustuksen maailma imeekin uteliaan nuoren naisen mukaansa, ja hän elää elämäänsä vahvimmin juutalaisen Lowtskyn perheen käytettyjen vaatteiden kaupassa metsästämässä Lanvinin leninkejä.

Vivianin nuoruuden katkaisee sota, vaikka tämä on saanut johdatuksen paheiden pesiin jo ennen sodan alkamista. Matkaoppaana pulaan hankkiutumisessa toimii italialais-puolalainen showtyttö Celia, joka pian muuttaa Vivianin kortteeriin potemaan ikuisia krapula-aamujaan. Myös Peg-tädin elämää varjostaa alkoholiongelma, vaikka hän pystyykin hoitamaan työnsä juomisen kalenterin keskellä. Täti toimii yläluokkaisen sukulaisensa nimellisenä holhoojana, mutta käytännössä Vivianilla on vapaat kädet hankkiutua ikävyyksiin kaupungin lukuisilla klubeilla.

Romaani kertoo sukupolvesta, joka eli seksuaalisen vapautumisen ensimmäistä aaltoa ja toimi monella tapaa moniarvoisuuden edelläkävijöinä maassa, jossa moraalinen ilmasto vaihteli poliittisten muutosten kourissa. Vivianin kokema rappioelämä on omalla tavallaan loistokasta, vaikka showtyttöjen elämää varjostaa jatkuva raskauden ja sukupuolitautien pelko. Nuori nainen kokee ainoan tulenpalavan rakkautensa teatterin kukkopoika-Anthonyn kanssa, mutta romanssin katkaisee siveyspoliisin roolin ottava Walter-veli. Molemmat sisarukset ovat lopettaneet akateemisen uransa, mutta Walter kokee olevansa oikeamielisen patrioottinen siskonsa vartija.

Suuri osa tarinan glamourista liittyy pukuompelun maailmaan, johon Gilbert on perehtynyt monipuolisesti. Rappioelämän kuvaus ei varsinaisesti hätkäyttänyt minua, eikä tarinan tarkoitus ole rypeä sosiaalisten ongelmien suossa. Sodanjälkeisen elämän kuvaus jäi mielestäni hieman vaisuksi, ja olisin viihtynyt pidempään 1930-40-lukujen tunnelmissa. Kokonaisuutena romaani on kuitenkin valloittava, ja kertoo uskottavasti parrasvaloja karttavan käsityöläisen tarinan, johon kuului paljon muutakin kuin ginin litkimistä ja satiaistartunnan välttelyä.

Yksi keskeinen romaanin teema on henkinen sukulaisuus, ja urbaanit itse valitut perheet, jotka eivät aina rakennu verisukulaisuuden ajatukselle. Vivian etääntyy sodan aikana rikkaista vanhemmistaan, eikä elä näiden kustannuksella nuoruusvuosien jälkeen.  Vanhemmuuden kokemuksen hän saa yksinhuoltajaystävän pojan varaäitinä, ja jossain vaiheessa hänen elämäänsä tulee Angela, nuorempi nainen, joka toimii kertomuksen kuulijana.

Suomenkielisen version julkaiseminen ajoittuu hyvin lomaltapaluun tunnelmiin, pimeneviin iltoihin ja kaupungin kahviloissa ja baareissa luettavaksi. Luontosuhdetta romaanissa ei ole nimeksikään, vaan teos on meluisa ja kiihkeärytminen kuten kontekstinsa. Toki teosta voi luonnehtia chicklit-teokseksi valittujen teemojen pohjalta, mutta runsas historiallinen taustoitus, musiikilliset ja kirjalliset viitteet ja myös poliittisen elämän läsnäolo tekevät siitä laadukasta, älyllistä viihdettä. Etnisiin vähemmistöihin kuuluvia hahmoja teoksessa on runsaasti, mutta rotuun ja uskontoon liittyviä kysymyksiä ei käsitellä kovin syvällisesti. Ryhmien välillä ei esiinny merkittäviä jännitteitä, ja tarina on kerrottu omasta sosiaaliluokastaan irtaantuneen WASP-kaunottaren näkökulmasta.

Pidin romaanissa eniten sen alkuvaiheen teatterituotannon kuvauksista ja elämästä köyhän teatterin kulisseissa, mutta loppua kohti tarinan aika-akseli tiivistyi ja draaman kaari löystyi. Tämän vuoksi kirjan lukeminenkin kesti pari viikkoa, mikä tosin ei kaltaisellani pikalukijalla ole välttämättä huono merkki. Yleensä se merkitsee, että teos on antanut jotain uutta ajateltavaa, kun taas jouhevan hyvän mielen bulkkiviihteen nieleksin purematta.

Tässä teoksessa vakka ei etsi kanttaan, eivätkä prinsessat saa pitää elämiensä prinssejä, vaan romaanin keskeinen viesti liittyy seksuaalisuuden monimuotoisuuteen, ja mahdollisuuteen suhtautua siihen itseilmaisun keinona perinteisten parisuhdekuvioiden ulkopuolella. Tämänhetkisessä Yhdysvaltojen poliittisessa ilmapiirissä teoksen maailma tuntuu jopa raikkaalta tuulahdukselta, ja muistutuksena myöhemmän ”kehityksen” pysähtymisestä ja maan henkisestä taantumisesta. New York ennen kiinteistömogulien poliittista valloitusta on ollut kiinnostavampi paikka kuin se on nykyään, ja vaikka romaanin henkilöt eivät ole erityisen poliittisia, teos on tribuutti menneiden aikojen identiteettipoliittisille taistoille.

Hurlumhei, hiivatulehdukset!

img_1100Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävää (Atena, 2016) ovat hehkuttaneet sinkut ja varatut kaverit, ja olihan se napattava e-kirjaston hyllystä ehkä juuri siksi. En tiennyt Rönkkösen urasta bloggarina tai naistenlehden kolumnistina enkä kirjan syntyhistoriasta mitään, ja siksi ehkä luen teosta puolueettomammin kuin hänen uskolliset seuraajansa.

Oikeastaan en tiedä, mitä tästä sanoisin. Voisi olla parempi, että jättäisin sanomatta. Mutta kun nyt ryhdyn sanomaan, sanomisiini on suhtauduttava samalla huumorilla kuin mitä kirjailija itse tykittää.

Olen satavarma, että teos on vapauttanut ja tulee vapauttamaan monia lukijoita ahtaan parisuhteen tai sinkkukliseiden normeista. Se ehkä saa laiskat lukijat lukemaan ja jonkun eksyneen lampaan tekemään jotain elämälleen. Itse luin kirjaa enemmän elämäntapaoppaana kuin kaunokirjallisena teoksena. Jos elämäntapaoppaassa puhutaan fanny farteista ja satunnaisen seksin aiheuttamasta hiivatulehduskierteestä, se ei voi olla liian pönöttävä. Mieluummin siis ottaisin Henriikka Rönkkösen gurukseni kuin Paulo Coelhon. Valitettavasti en etsi gurua.

Kirja taatusti ilahduttaa muitakin kuin noin kolmikymppisiä sinkkunaisia. Näin myös kirjassa draamallista potentiaalia, jos draama tosiaan saataisiin teatterin lavalla keskitettyä seksisuhteiden anatomiaan. Kirjassa kun ollaan syvemmällä vaginassa kuin takavuosien Vagina monologues:issa. Siinä ei tehdä paljon muuta kuin käydä treffeillä, ryypätä ja panna. Ihan vähän siinä lenkkeillään ja reissataan Australiassa. Päähenkilön ammatista emme saa mitään kuvaa, emmekä hänen läheisistään eksien ja nyksien ulkopuolella. Yhteiskuntaa ei oikeastaan ole olemassa. Päähenkilö ei ole rikas eikä köyhä, eikä hänellä ole muita murheita kuin suhde-elämänsä.

Kyllä tässä kirjassa moni kohtaus nauratti, ja sitten jälkikäteen nolostutti, että nauratti, ja sitten pidin itseäni tiukkapipona feministifundamentalistina, kun ruodin nolouttani. Kirjassahan on loputtomiin feministisiä vapautumisen alkuja, mutta silti Rönkkönen päätyy ajattelemaan, etteivät miehet ja naiset voi olla aidosti ystäviä, ellei ainakin toinen ole homo. WTF? Ainoan lesbokontaktin kohdalla koin awkward momentin, mutta en osaa sanoittaa, miksi. Kyllä siinä kuitenkin kuvattiin aivan kunnioittavaa kohtaamista. Hän esittää kirjassaan ilmeisesti oman empiirisen otoksensa satunnaisista kohtaamisista. Ei pidä unohtaa, että kirjan päähenkilö on omanlaisensa erotomaani. Erotomaani, joka nauttii noloista tilanteista ja epätäydellisyydestä. Päähenkilöllä ei ole ainakaan liian suuria kuvitelmia itsestään tai viehätysvoimastaan. Se on hänen ehdoton koukkunsa ja pelastusrenkaansa.

Kirjan henki ja asenne ovat sen ehdottomia ankkureita. Kielellisesti ja tyylillisesti jäin odottamaan enemmän. Rönkkönen pureutuu naisen seksuaalisuuteen samalla kaupallisella reteydellä kuin Juha Vuorinen alkoholismiin. En tiennyt, luinko naistenlehteä, blogia vaiko jo hieman nähtyä angloamerikkalaista chicklit-romaania. Kirjassa oli aineksia vaikka mihin, mutta en kokenut pääseväni maaliin. Silti jos joku varattu keski-ikäinen nainen tukeutuu tähän Prisman hyllyillä, silloin kirjan tavoite on saavutettu.

Tähän verrattuna esimerkiksi Elizabeth Gilbertin Eat, Pray, Love oli varsin fasinoiva kuvaus sinkkuelämästä ja uudelleenpariutumisesta. No, hän on ehkä tässä genressä minulle roolimalli, enkä pysty heittämään häntä jalustaltaan. Mielikuvituspoikaystävä oli paljon fiksumpi ja innostavampi kuin 95% suomalaisesta chicklit:istä. Ja oikeastaan en edes kategorisoisi tätä chicklit:iksi, koska tässä ei esitetty henkilöitä heidän arkisessa elämismaailmassaan, vaan lähinnä sängyssä.

Tämä teos huvitti, ärsytti, innosti ja latisti samaan aikaan. Jään silti odottamaan iloisin mielin jatko-osaa, tai seuraavaa itsenäistä romaania samalta tekijältä. Hän osaa vetää juonellisesti, mutta kielellisesti ja maailmankatsomuksellisesti teos oli latteahko.

 

 

Alkubloggaajan opetuksia etsimässä

1155_Asioita_2014514105830Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen sykkimään nopeammin (Otava, 2013) on pyörinyt muistijälkenä takaraivossani pitkään, tosin luulin kirjan olevan romaani. Sain teoksen vihdoin käsiini viime viikolla osana Hullujen päivien ”sixpackiani”. Kuuden teoksen suunnistuksella Asioita oli vasta neljäs rasti, sillä reittasin sen ensi silmäykseltä hidaslukuiseksi.

Ja oikeassa olin. Mian ja 900-luvulla syntyneen Sei Shonagonin symbioottisessa seurassa hurahti kokonainen viikonloppu. Tietysti tein muuta välillä, mutta lukeminen vaati mielen puhdistamista muun maailman meteliltä. Kyseessä on erikoinen matkakirja, jossa on aino annos omaelämäkerrallisuutta ja myös puolifiktiivista elämäkertaa naisesta, josta oikeasti on olemassa kovin vähän historiallista todisteaineistoa. Mia kutsuu idoliaan esibloggaajaksi, eli julkisen päiväkirjan pitäjäksi. Heian-kaudella hovinaisten (jotka usein olivat lähtöisin virkamiesperheistä) oli mahdollista kirjoittaa asioista, joista miehet ja aatelisnaiset eivät olisi kuuna kuunvalkeana kirjoittaneet. Verrattuna maailmankuuluun aikalaiseensa Murasaki Shikibuun, jonka Genjin tarinasta tehty tutkimus luultavasti täyttäisi ainakin pienen kirjaston, Sei Shonagonin elämän ja tuotannon tutkiminen osoittautui kinkkiseksi projektiksi, varsinkin kun Kankimäen japanin taito ei vielä yltänyt lukemisen tasolle.

Teos jäljittelee Sein fragmentaarista kirjoitustyyliä uskollisesti ja vie lukijansa kymmenille kiinnostaville sivupoluille. Rakkaus listoihin on varmasti päällimmäinen piirre, joka teoksesta jää mieleen. Listat ovat elämäniloisia, sensuelleja arjen dokumentteja, jotka haastavat katsomaan lähiympäristöään toisin. Sein tuhat vuotta vanhat ”päivitykset” eivät loppujen lopuksi eroa paljoa Mian ja hänen lähipiirinsä sosiaalisen median ulostuloista. Sei oli omapäinen, seikkaileva ja kapinallinen kirjailija, joka oli palkattu viihdyttämään keisarinnaa ja myös houkuttelemaan keisaria viettämään enemmän aikaa vaimonsa luona. Hänen havaintonsa miehistä, öisistä kohtaamisista ja erotiikasta muistuttavat suorasukaisuudessaan pitkälti Sinkkuelämän naisten analyysejä – Kankimäkeä hämmentää, että länsimaisessa populaarikulttuurissa jouduttiin odottamaan tämäntyyppisiä ei-tunteilevia kuvauksia miehistä 1990-luvulle saakka.

Minua teoksessa kiinnosti eniten nykypäivä ja Mian oma irtiotto mainosmaailman oravanpyörästä. Vuorotteluvapaa taitaa olla kuoleva resurssi nyky-yhteiskunnassa, joten on kiinnostavaa lukea sen vietosta vielä, kun se on ollut joillekuille mahdollisuus. Tässä selvästi oireillaan neljänkympin ikäkriisiä, mutta löydetään voimavaroja sinkkuudesta ja lapsettomuudesta. Lukijana odotin teokselta edes pienimuotoista romanssia, jota ei tullut, mutta se ei ollut pettymys. Jollain tasolla teos muistuttaa minua Elizabeth Gilbertin teoksesta Eat Pray Love (2006), vaikka Kankimäen oman tien etsintä onkin eksentrisempää ja älyllisempää. Molemmissa teoksissa kuitenkin syödään samalla antaumuksella.

Kiotossa Kankimäki ehtii elää paikallista arkea vajaan puoli vuotta, kahdessa jaksossa, joista toisen katkaisee tsunami ja Fukushiman ydinonnettomuus. Pidin paljon ruokakuvauksista ja kuvauksesta elämästä eurooppalaisten vagabondien suosimassa torakkahostellissa. Ystävyydet japanilaisten kanssa rajoittuvat tässä eurooppalaisten miesten tyttöystäviin. Selvästi Kankimäki ei matkustanut Kiotoon saadakseen roppakaupalla uusia japanilaisia ystäviä, vaan tutustuakseen itseensä ja Sei Shonagoniin. Parin viikon evakkoreissulla Thaimaassa hän kauhistuu muiden turistien tarpeesta huolehtia hänen seuraelämästään. Naisen yksin matkustamiseen liittyy Thaimaassa paljon ennakkoluuloja, joita hän ei Japanissa kohtaa. Japani on maa, jossa yksinäinen ulkomainen saa elää rauhassa ilman tungettelevia kysymyksiä.

Minulla oli jotain esitietoa japanilaisnaisten muinaisesta tyynynaluskirjaperinteestä, joten olen mahdollisesti törmännyt Sei Shonagonin nimeen. Japanin naiskirjallisuuden historian kuuluisi olla pakollinen opintokokonaisuus sukupuolentutkimuksessa, mutta omana aikanani Euroopan ulkopuolisiin kulttuureihin saattoi perehtyä vain marginaalisesti ja silloinkin länsimaisten tutkijoiden johdattelemana. Kiinnostuin itse Japanin naishistoriasta siksi, että pääsin opiskeluaikana reissaamaan sinne ja vierailin muutamissa naisjärjestöissä. Kankimäen suhde feministiseen tutkimukseen on uteliaan avoin, mutta hän kokee paljon lukemastaan esoteeriseksi sanahelinäksi. Tutkimusta hän selvästikin tekee, mutta ei perinteistä akateemista sellaista. Tutkimusmetodina hänellä on tutkimuskohteeseen mahdollisimman täydellinen samastuminen. Tutkimuskysymyksistä en päässyt täysin selville. Tämän tyyppinen fiktion, tietokirjallisuuden ja tieteen rajamailla käynti on kieltämättä haasteellista ja kiinnostavaa. Teoksesta kuitenkin saa eniten irti, jos lopettaa sen kategorisoimisen totuttuihin kirjoittamisen genreihin ja antautuu sen tarjoamalle flow’lle.

Heian-ajan kulttuurissa oli tapana huomioida rakastajaa seuraavan aamun runolla, jonka tyylistä ja paperin laadusta pystyi päättelemään intohimon intensiteetin. Kaikista masentavinta tietysti oli, jos runoa ei koskaan saapunut, mutta toiseksi masentavinta oli, jos miehellä oli ruma käsiala tai jos hän teki kirjoitusvirheitä. Kankimäki itse vertaa perinnettä tämän päivän tekstiviestikulttuuriin, ja kysyy itseltään rehellisesti: voisinko jatkaa tapaamisia miehen kanssa, joka ei osaa kirjoittaa yhdyssanoja oikein? Tämä osio nauratti minua teoksessa eniten.

Hienointa ja hämmentävintä minulle oli huomata, että suuren elämänmuutoksen keskellä voi pysyä näinkin selväpäisenä. Kankimäki kuvaa paria meditaatiosessiota, joissa toisessa munkki lyö osanottajia kepillä selkään ja toisessa hän pelkää jalkojensa puutuvan amputaatiokuntoon. Henkisen tien etsinnästä kerrotaan kauttaaltaan humoristisesti, mutta minua jopa hämmentää, ettei kirjailija ”hurahda” mihinkään buddhalaisuuden haaraan eikä erityisruokavalioon, kun tarjonta ympärillä on taatusti ollut runsasta. Itselleni teos antoi paljon sisäisen keskustelun ja itsetuntemuksen tasolla, paljon enemmän kuin ns. elämäntaito-oppaat, joiden sivuilla sana ”henkisyys” esiintyy toistettavana mantrana.

Uskon, että Asioita on teos, joka tulee hurmaamaan vielä moninaisia yleisöjä ja jolle kahden vuoden suomenkielinen hyllyelämä kirjakaupassa on vasta menestyksen alku. Teos on toistaiseksi käännetty italiaksi ja käännösoikeudet on myyty Hollantiin.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kanssabloggareille, sillä se saa miettimään kirjallisen itsensäpaljastamisen genreä aivan uusista näkökulmista. Itse toivon, että se tulee vielä auttamaan minua kirjoittamaan tyylikkäämpää ja oivaltavampaa blogia.

PS: Teoksessa mainittu Peter Greenawayn The Pillow Book-DVD on katsomattomana kellarivarastossani, eli voisin jatkaa Sei Shonagon-festareita – jos jaksaisin tunkeutua läpi kymmenien avaamattomien muuttolaatikoiden.

PS2: Valitettavasti en löydä näppikseni erityismerkeistä japanilaista o-kirjaimen ylle kuuluvaa pystyviivaa, joten olen kirjoittanut teoksen päähenkilön nimen systemaattisesti väärin.

 

 

Kohti eheyttä yhdessä

Gilbert prayingElizabeth Gilbertin Tahdonko? Kuinka päädyin naimisiin (Otava 2011) on jatko-osa bestsellerille Eat Pray Love, jossa masennusta sairastava vasta eronnut nainen etsii uutta onnea ruoan, matkustamisen, joogan ja meditaation  kautta Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa. Koska itsekin olen tuntenut vetoa (I-maihin: Irlanti, Intia, Italia ja Islanti), Gilbertin lähestymistapa tuntui minulle intiimin tutulta.  Vaikka Eat Pray Love tuntui paikoitellen höyhenenkeveältä hömpältä, muistan siitä yllättävän paljon ja koin teoksen omalla tavallaan voimaannuttavalta – näin olisin itsekin tehnyt lukuisten erojeni jälkeen, jos olisin ollut varakkaampi ja lapseton. Julia Robertsin tähdittämää leffaa en ole toistaiseksi nähnyt. Leffa on kuulemma huonompi kuin itse kirja.

Tahdonko? pyrkii olemaan tietokirja avioliiton historiasta, vaikka painopiste siinä onkin Gilbertin toisen avioliiton saagassa. Joitain Gilbertin tunnustuksellinen vuodatus voi ärsyttää, toisia ihastuttaa – itse jään lukijana näiden tuntemusten välimaastoon. Juoni lyhyesti: löydettyään Balilta elämänsä miehen, itseään 17 vuotta vanhemman brasilialaisen Felipen Elizabeth joutuu kinkkiseen tilanteeseen. USA:n maahanmuuttoviranomaiset eivät anna Felipen matkustaa maahan uudestaan aikoihin, ellei pariskunta suostu menemään naimisiin. Aviosäätyyn purjehdus ei kumpaakaan puoliskoa kiinnosta, mutta saadakseen yhteiselonsa järjestykseen prosessi on aloitettava. Papereiden kuntoon saaminen kestää pariskunnalla vuoden päivät, jonka aikana he jatkavat reppureissaamista Aasiassa. Reissaaminen alkaa kuitenkin käydä molempien hermoille, ja heidän suhdettaan ja stressinsietokykyään koetellaan, kun elämä alkaa muistuttaa ikuista elefanttisafaria. Naimisiin sitten mennään siviilivihkimyksellä muuttolaatikoiden keskellä, eikä se tunnu rakkaustarinan kliimaksilta, mutta pariskunta pääsee vihdoin asumaan pysyvästi samassa maassa saman katon alla. Enemmän kuin avio-onnesta tämä kirja kertookin globaalin politiikan aiheuttamista pakkoavioliitoista, välillisesti myös paperiavioliitoista. Ehkä se vastaa suorasukaisesti kysymykseen, miksi kevyet seurustelusuhteet kolmannesta maailmasta tulleiden kanssa ovat meille ensimmäisen maailman pulliaisille vaikeita, ellei mahdottomia. Joskus on vaan pakko mennä naimisiin, vaikkei halua.

Teoksen tutkimuksellinen puoli ei vakuuta, varsinkin historiallinen osuus vaikuttaa höttöiseltä. Gilbertin tutkimusmetodina on ollut tilata nettikaupan kautta muutama alan teos Balille, referoida niitä lyhyesti ja sitten haastatella muutamaa tyyppiä Vietnamissa ja Laosissa, omia sukulaisiaan ja kavereitaan. Kertomus vierailusta nuoren  lasta odottavan avioparin luo Laosin maaseudulla oli hellyyttävä, sillä haastattelun aikana Gilbert huomasi raskaana olevan 19-vuotiaana Noi-vaimon olevan ehkä ensimmäinen tapaamansa riemusta pursuava aviovaimo. Gilbert pyrkii hyvän antropologin lailla löytämään ihmiskunnan välisiä yhtäläisyyksiä sen sijaan, että eksotisoisi eroja, mutta matkakuvauksena Tahdonko? on laimeampi kuin Eat Pray Love. Siitä tykkäsin, ettei Gilbert tässäkään vello valkoise naisen taakan velvoittavissa syyllisyydentuskissa, vaan tutkii Kaakkois-Aasian naisten vaatimattomia oloja jalat maassa. Onnistuneen avioliiton reseptiä ei löydy mistään, mutta nyrkkisääntönä tuntuu olevan: niillä, jotka suhtautuvat koko instituution hieman skeptisesti, on paremmat mahdollisuudet pysyä naimisissa kuin niillä, joille itse hääpäivä merkitsee elämän täyttymystä. Tämän tiesin jo ennen lukemista. Mitä opin? Ehkä jotain myyvästä tyylistä. Jos kirjoittaa näin ja on verkostoitunut Yhdysvaltoihin päin, voi mahdollisesti elää parin kirjan rojalteilla loppuelämän.

Elizabeth Gilbert vaikuttaa yllättävän monipuoliselta kirjoittajalta, joka on kunnostautunut journalistina metroseksuaalisten miesten lehdissä, ”vakavan” proosan taitajana, chicklit– ja tietokirjailijana. Hänen uusin teoksensa, romaani The Signature of All Things (2013), kertoo 1800-luvun alun amerikkalaisen naisen kasvitieteilijän urasta ja eroottisesta kaipuusta. Ihan eri kaliiberin teos kuin nämä kaksi hömppäodysseiaa.  Teos on saanut loistavat arviot myös vakavissa kulttuurijulkaisuissa.

Anekdoottina kerron vielä, että reaalimaailmassa Gilbert pitää brasilialaisen ukkonsa kanssa Kaakkois-Aasian sisustustuotteita myyvää Two Buttons-liikettä  New Jerseyn Frenchtownissa (vinkkinä sinne päin matkustaville). Kaupan nimi juontaa juurensa Laosiin: siellä joku kylänmies oli tokaissut, että pariskunta on niin onnellinen, ettei tarvitse ylleen kuin kaksi nappia. Aika pitkälle he ovat päässeet näillä eväillä. Muuten tämä saaga kulkee imelyyden ja optimismin rajamailla.