Kasarinostalgian huipentuma

JenniferTeos: Risto Pakarinen: Jonain päivänä Jennifer (HarperCollins Nordic, 2019)

Äänikirjan lukija: Ville-Veikko Niemelä

Peter on 46-vuotias webbiarkkitehti, joka on viime vuodet joutunut olosuhteiden pakosta yksityisyrittäjyyden ikeeseen tuotannollis-taloudellisista syistä. Kun varmatkin tilaajat tuntuvat vaihtavan alihankkijansa kotimaisista bangalorelaisiin tiikereihin, hän seisoo tien päässä it-urallaan, jonkinlaisena internetin museona. Kriisitilassa hän on taipuvainen palaamaan 80-luvulle, aikaan, jolloin kaikki tuntui olevan mahdollista jopa sosiaalisesti kömpelölle nörtille.

Jennifer on Peterin lukioaikainen ihastus, jonka kanssa romanssi ei edennyt puuta pidemmälle. Kumpunotko on unelias pikkukaupunki parin tunnin päässä Helsingistä, jossa nuoruuden idylli edelleen sijaitsee. Peterin vanhemmat asuvat edelleen lapsuudenkodissa, jonka universumi tuntuu muuttumattomalta. Hetken mielijohteesta hän palaa ”nollaamaan” elämäänsä vanhempiensa luo, ja uskoo keksineensä aikakoneen, joka palauttaa hänet 80-luvulle yhtä tehokkaasti kuin hänen lempielokuvassaan Paluu tulevaisuuteen palattiin 1950-luvulle.

Romaanin hahmot ovat sympaattisia, ja varsinkin Peterille empaattinen lukija toivoo pelkkää hyvää. Kyseessä on jonkin sortin man lit-pläjäys, jossa keski-ikäisen miehen kriisiä käsitellään kepeästi popkulttuurin runsain maustein. Pakarisen kertomisen tapa on kuin suoraan revitty Hollywood-elokuvien kuvastoista, ja se ärsytti minua jo alkumetreiltä. Kuuntelin kirjaa kuitenkin genren sisäisesti huomattuani, että kirjasta on olemassa myös englanninkielinen versio (Some Day Jennifer). Myös kustantajan valinta viestii paljon romaanin tyylistä: HarperCollins Nordic tuntuu julkaisevan vain höyhenenkepeää viihdettä.

Peter löytää uudeksi elämänprojektikseen kotikaupungin suljetun Atlas-elokuvateatterin, jonka uudelleen avaaminen tuo häneen elämäänsä toivoa. Joitain koulukavereita pyörii edelleen kotikonnuilla, kun taas toiset ovat luoneet maagisia työuria ulkomailla. Onpa yksi heistä päätynyt Amerikkaan tv-evankelistaksikin. Tässä katselmuksessa Peter kokee olevansa väliinputoaja, joku, joka ei lupaavissa tulevaisuudenvisioissaan lopulta päätynyt yrittämään tarpeeksi tai haaveilemaan kovinkaan rohkeista liikkeistä.

Uskon, että tälle kirjalle on sosiaalinen tilaus, myös miespuolisten lukijoiden parissa. Henkilöhahmojen kohtalot tuntuvat uskottavilta, ja moni pystyy identifioimaan kotiinpaluun tuskaisan teeman kanssa. Teoksen juoni taas on kovin ennalta-arvattava, ja Pakarinen kuvailee Peterin arkisia toimia aivan liian seikkaperäisesti. Tämäkään ei ollut teoksen varsinainen sokea piste, vaan todellista ärsytystä siinä aiheutti kirjailijan tapa pommittaa lukijaa popkulttuurin referensseillä.

Tämä on laiskaa kaunokirjallisuutta, ja aloittelevan kirjailijan helmasynti, sillä toimivan romaanin kuuluisi olla muutakin kuin soittolistaa ja videovuokraamon hyllyn sisältöä. Vaikka kuinka fanittaisin 80-lukua ja kaipaisin limudiscoja, joissa viimeinen biisi oli Madonnan ”Crazy For You”, en ymmärrä, mitä iloa on tunkea teos täyteen pinnallisia populaarikulttuurin viitteitä. Tämä ei ole ainoa teos, joka on aiheuttanut minussa yliannostuksen, mutta räikeimmästä päästä sellaista ”tykitystä”, joka ei enää tunnu romaanitaiteelta. Toki myös teoksen juonen kopiointi 80-luvun leffasta tuntuu älyllisesti laiskalta.

Viihdekirjallisuudessa on oma kaupallinen logiikkansa ja algoritminsä, joihin en ole kovin syvällisesti perehtynyt. Romaanin kertoja Peter taas on henkilö, joka tuntee algoritmit kuin omat taskunsa. Luulen myös, että Pakarinen kirjailijana on tehnyt joitain kannattavuuslaskelmia tätä teosta kirjoittaessa. Teokselle on olemassa selkeä markkinarako niin kotimaassa kuin kansainvälisesti, mutta kirjallisten instituutioiden ja palkintoraatien huomiota teos tuskin tavoittelee. Itse olisin ehkä paremmin jaksanut pysyä Kumpunotkon ikuisten lukiolaisten tahdissa tv-sarjan muodossa, mutta nyt jäin suosiolla takapulpettiin mököttämään.

 

 

Cinemaattista katarsista odotellessa

Teos: Katja Kallio: Valkokangastuksia (Otava, 2019)

Kirjailijat, jotka julkaisevat postuumeja kokoelmia aikakauslehtien kolumneistaan, ovat yksi ”alalaji”, josta minun on ollut vaikea ilmaista rehellistä mielipidettäni. Jonkun verran niitä on tullut tässäkin blogissa ruodittua, mutta jonkun verran noita väliteoksia on tullut myös jätettyä kesken. Katja Kallio kuuluu kirjailijoihin, joiden tuotantoa arvostan suuresti, mutta nykyajan hankintalogiikalla hänenkin on välillä julkaistava jotain kepeämpää ja nopeampaa.

Siis Valkokangastuksia. Jo nimestä voi päätellä, että teos kertoo elokuvista. Ja moni varmasti tietää, että Kallio on leffafani, joka on kirjoittanut leffa-aiheisia kolumneja mm. Image-lehteen. Tämä kokoelma on osittain kooste Image-lehden jutuista. Koska en lue Imagea, jutut ovat minulle uusia. Kallio käsittelee niissä osittain sellaisia leffaklassikkoja, etteivät jutut aivan heti vanhene. Hän on aiemmin julkaissut teoksen Elokuvamuisti (2007), jolle tämä on sisarteos. Ja mikä ettei, leffahullut kiittävät, ja moni varmaan etsii teoksesta uusia katseluvinkkejäkin.

Luin tämän teoksen todella kepeästi, etsien siitä lähinnä itselleni merkittäviä cinemaattisia hetkiä. Itselläni katarsis-kokemuksia on ollut leffojen suhteen paljon vähemmän kuin Kalliolla, mutta esimerkiksi Englantilainen potilas (1997) on minulle leffa, josta en pääse eroon – se vaanii minua ihoni alla alituisesti. Enkä fanita Ralph Fiennesiä, vaan Kipin roolin esittäjää Naveen Andrewsiä. Kaurismäen Le Havren (2011) olen nähnyt vain kerran, mutta se pitäisi nähdä säännöllisesti, voimallisena masennuslääkkeenä.

Teoksessa käydään läpi iso kavalkadi itäeurooppalaisia klassikkoja, joista Kieslowskin lisäksi minulle olivat tuttuja vain romanialaisen Christian Mungiun pari nykyleffaa. Olen huono muistamaan ohjaajien nimiä, enkä edes tajunnut, että nämä Teemalta näkemäni leffat olivat samalta ohjaajalta. Mungiun Neljä kuukautta… (2007) on järkyttävä kuvaus Ceaucescun aikaisista laittomista aborteista, kun taas Valmistujaiset (2016) kertoo nyky-Romanian sisäänrakennetusta korruptiosta, jota ilman yhteiskunta ei toimisi. Valmistujaiset herättikin paljon kysymyksiä noin sanotusta kunnollisuudesta, ja siinä näyttelijäntyö oli poikkeuksellisen priimaa.

Kallio kertoilee teksteissään paljon perhearjestaan, ja elämästä kasvavien teinien kanssa, jotka tekevät irtiottojaan äidistä ja tämän makutottumuksista. Tärkeintä kuitenkin on opettaa tyttärille, että ranskalaisten leffojen näkeminen kaunistaa naista. Parisuhteessa taas leffahullulle korkein kynnys on altistuttaa tuleva kumppani omille lempirainoille, mikä saattaa myös olla suhteen koetinkivi. Kallion parisuhde musiikkituottajamiehensä kanssa on ollut pitkä, ja on kestänyt myös satunnaiset erimielisyydet.

Olen nähnyt Kallion käsittelemistä leffoista ehkä vajaan puolet, ja varsinkin hänen mainitsemansa iranilaisleffat alkoivat kiinnostaa erityisesti. Hänen oma katharsiksensa tapahtui ”I, Daniel Blake”-leffaa (2016) katsellessa, ja tämä on elokuva, jota minullekin on suositeltu jo pitkään, enkä ole sitä vieläkään nähnyt. Brittiyhteiskunnan viime aikojen kehitystä seuratessa tuntuu, että todellisuus on vielä leffaakin karumpi, eikä kaikki johdu Brexitistä. Dystooppinen arki esimerkiksi köyhien lasten näkökulmasta voisi olla seuraava hittileffan aihe, onhan Lontoossa jo asuinalueita, joilla on rikkaiden ja köyhien leikkikentät erikseen.

Juuri nyt en päässyt kovin syvälle näiden esseiden ”imuun”, mutta tämä voi johtua omasta hätäisyydestäni, ja siitä, etten ylipäänsä lue usein leffa-aiheisia kirjoja. Hyvä fiilis kirjasta jäi kuitenkin siksi, että huomasin, etten olekaan niin ”pihalla” varsinkaan eurooppalaisen elokuvataiteen kehityksestä kuin olen luullut olevani. Ainakaan Kallion teos ei ollut liian snobistinen tai elitistinen analyyseineen, vaan yleistajuinen katsaus, joka on ymmärrettävä sellaisillekin lukijoille, jotka eivät itse kirjoita leffakritiikkejä elääkseen.

Kirja kuin vadelmamacaron

c81dd57fa217ff0e531b07f799316f1dVälillä hyppy sokerileipomoon. Minulla on hyvin outo kirjamaku, sillä voin hyvällä omallatunnolla haaskata aikaani kaavamaisiin romanttisiin pläjäyksiin, joiden nimet ovat ”pieni suklaapuoti”, ”pieni lankakauppa”, ”Kigalin leipomo” tai nyt viimeksi mystisen Nicolas Barreaun teos Pieni elokuvateatteri Pariisissa (Tammi, 2014, suom. Veera Kaski).Hämmennyin kirjasta jo ennen lukemisen aloittamista, sillä alkuteos on saksankielinen ja kirjailijaa mainostetaan Pariisissa asuvaksi ranskalaisen kirjallisuuden maisteriksi. En tiedä paljoa keskivertoranskalaisten äikänopetyyppien saksantaidosta, mutta arvaukseni on, ettei moni heistä osaisi kirjoittaa romaania saksaksi.

Googlasin sitten Nicolas Barreaun (s. 1980) taustaa ja sain selvää, että hän mahdollisesti on saksalainen kustannustoimittaja Daniele Thiele (s. 1959), joka on kynäillyt enemmänkin romanttista fiktiota eri pseudonymeilla. Identiteettihuijaus ei kai muuten häiritsisi, mutta kirjan kannessa on kuva ihka oikeasta ranskalaisesta nuoresta miehestä, joka siis on antanut kasvonsa hämärälle projektille. Tai ehkä olen huumorintajuton – eihän tässä ole kyse suuresta rikoksesta – keski-ikäinen naiskirjailija on vaan laskelmoinut, että kirjat myyvät paremmin, jos kirjailijaksi profiloidaan nuorempi, ”aito ranskalainen” mies. Muistaakseni olen lukenut muitakin juuri saksalaisia kirjoja, joissa kirjailija esiintyy eri etnisyyden edustajana.

pieni-elokuvateatteri-pariisissaRomaani tuntuu enemmän fanifiktiolta  kuin vakavalta kirjallisuudelta, mutta imelän romantiikan lomasta löytyy myös toimintaa ja huumoria. Fanius kohdistuu vanhoihin ranskalaisiin, italialaisiin ja amerikkalaisiin elokuviin, ja avainleffa kirjan ymmärtämiselle on Giuseppe Tornatoren Cinema Paradiso (1988). Toinen keskeinen aloituspiste on Woody Allenin Midnight in Paris (2011); onhan yksi romaanin päähenkilöistä (jokseenkin kökösti) ohjaaja Allan Wood. Kirja pursuaa leffaviitteitä niin, että ilman niiden aiempaa näkemistä lukukokemus jäisi todella ontoksi. Päähenkilö Alainin sedältään perimä Cinéma Paradis on kiehtova paikka, ja henkitoreissaan sinnittelevien vanhan ajan leffateattereiden asiakin kulttuurisesti merkittävä. Teatterin keskiviikkoiltaiset rakkauselokuvaillat tuovat yhteen yksinäisiä sieluja, ja romansseja syntyy lippujonossa ja penkkien välissä.

Kuitenkin romaanin ”pariisilainen tunnelma” on niin kliseistä, että sen voisi uskoa olevan parodiaa. Alainilta kadonneen punatakkisen naisen Mélanien suudelmat maistuvat vaaleanpunaisille macaronseille, belle époque-lamput valaisevat rakastavaisia silloilla ja auringonlasku on aina laventelinvärinen. Barreaun Pariisissa ei ole sosiaalisia ongelmia kuin muutaman romanikerjäläisen ja kodittoman juopon muodossa, jotka hekin saavat koomisen klovnin aseman. Romaanin käänteet ovat hyvin suureellisia ja nuoren Alainin sydänsuru sataprosenttisen jaloa ja pyyteetöntä.

Pidin kuitenkin vähän enemmän Allan Woodin ja Solène Avrilin hahmoista, joista löytyi itsekkyyttä ja särmää. Allan Wood ei tosin tavoittanut reaalimaailman verrokkinsa eksentriyttä, vaan oli lopulta melko sävyisä vanha herra ilman adoptoitua lapsivaimoa. Filmimaailman arjen kuvaus olikin asteen kiinnostavampaa kuin romanssirintama, ja tämän vuoksi luin romaanin huvittuneena loppuun.

Minusta tämäntyyppinen kirjallisuus sopii hyvin sellaiseen elämäntilanteeseen, kun ihminen ei jaksa enää vastaanottaa yksiäkään huonoja uutisia. Tämä voi ilahduttaa myös uskovaisia lukijoita, sillä kirjassa uskotaan aitoon rakkauteen eikä kuvata lainkaan seksiä. Teos oli ihan aitoa romanttista höttöä, mutta siihen tarttuva tuskin kuvan tai kansitekstin pohjalta muuta odottaa. Jos kirja taas saa jonkun lukijan katsomaan vanhoja klassikkoleffoja inspiroivassa ympäristössä, silloin se on saanut aikaan myös ulkokirjallisen tuloksen.

Itse vietin iltaa tämän jälkeen lukemalla törkyisiä juttuja Woody Allenin ja Mia Farrow’n neokreikkalaisesta perhetragediasta. Niihin verrattuna romaanin maailma oli lopulta siedettävä paikka.

Uskon ja uskoisin enemmänkin

Et_kuitenkaan_uskoVille Haapasalon, Kauko Röyhkän ja Juha Metson Et kuitenkaan usko (Docendo, 2014) tuli luokseni kavereiden kautta – kyseessä on haastattelupohjainen elämäkertateos runsaalla kuvituksella. Kaikkihan me tiedämme Villen tarinan noin pääpiirteittäin, ja moni meistä on viimeistään tutustunut hänen näyttelijäntyöhönsä elokuvassa Käki (2002). Tässä teoksessa keskitytään Villen uran alkuaikoihin 1990-luvun lainsuojattomassa, uutta identiteettiä etsivässä Pietarin kulttuurikaupungissa.

Ville tunnustaa teoksessa, että hänen pääsynsä Pietarin arvostettuun teatteri-akatemiaan johtui rahasta: hänen maksamansa n. 4000 dollarin lukukausimaksu takasi monen opettajan kuukausitulot. Muutenkin hänen maineensa ja menestyksensä on johtunut pitkälti ”maalaisjuntin” imagosta – kansanomaisuus ja kenties periferaalinen suomalaisuus ovat olleet onnistunut kombo suuren suuren venäläisen yleisön parissa. Teoksessa ei valitettavasti porauduta syvällisesti Villen venäläisiin roolisuorituksiin, varsinkaan niihin onnistuneempiin. Epäonnistuneita saippuaoopperabravyyreja tuuletetaan enemmän kuin menestyksiä. Kai tässä on kyse Villen omasta vaatimattomuudesta – hän ei ole halunnut luoda pönöttävää menestyssaagaa, vaan osoittaa mieluummin uran murtuma- ja käännekohtia.

Kuten arvata saattaa, kirja dokumentoi Pietarin taiteilijapiirien dekadenssia, ryyppäjäisiä ja hankalia tilanteita pikkurikollisten kynsissä. Mielestäni kirjan nimi on epäonnistunut, sillä näistä seikkailuista odotin lukevani enemmänkin ja raflaavammalla tyylillä. Toisaalta niistä kuuleminen on hyvin ennalta-arvattavaa. Villen opiskelujen alkuaikojen askeettisuus ja kärsimykset kertovat tarinaa suuresta sitoumuksesta ja periksiantamattomuudesta – eihän hyvinvointivaltion kasvatin olisi tarvinnut nälkiintyä, asua epämääräisissä oloissa ja käydä koulua, jonka mitta-asteikolla Jouko Turkan opetukset olisivat tuntuneet lastenleikiltä. Villen isoäidin huoli siitä, että poika on Ryssälässä ilman asetta, tuntui osuvalta.

Olisin siis uskonut enemmänkin. Kauko Röyhkän haastattelutyyli on tuttavallinen ja intiimi, mutta samalla höyhenenkevyt ja liian myötäsukainen. Kuvajournalismi on kiinnostavampaa kuin itse teksti. Onko siis kyseessä coffee table book vaiko vakavasti otettava biografia? Kysyn näin siksi, että olen arvostelemassa todella raskaan sarjan (oma)elämäkerrallisia tekstejä, joissa päähenkilöt kamppailevat muidenkin haasteiden kanssa kuin oman uran edistämisen.

Haapasalo esittää vastauksissaan überlaimeaa kritiikkiä Putinin hallintoa kohtaan, joka ei tunnu uskottavalta, ottaen huomioon miehen de facto-aseman valtiontaiteilijana ja Kremlin suojattina. Samoin hän kuittaa monimutkaisen perhetilanteensa kevyellä hihanpyyhällyksellä. Oikeastaan perhepoliittiset kysymykset olisi voitu tässä taiteilijabiografiassa ohittaa, sillä niillä ei ole paljoa tekemistä Villen venäläisen artistipersoonan kanssa. Varmasti Haapasalolle on ollut siunauksellista se, että hän on voinut väliaikoina elää tavallista siviilielämää Suomessa. Kuitenkin tämä persoonallisuuden kahtiajako herättää huolestuneita kysymyksiä jaksamisesta ja burnoutin välttämisestä. Kahden maan kansalaisuus ei takuulla ole helppoa, varsinkaan näinä aikoina, kun kotimaan mediat lietsovat kaikenlaista russofobiaa.

Haapasalon tarinasta saa ehkä paremman otteen, jos lukee biografiasarjan molemmat osat samaan syssyyn. Itse koin, että olen tutustunut Villeen paremmin hänen loistavien matkaohjelmiensa kautta kuin tämän hätäisen pläjäyksen. Teos oli kovin journalistinen, termin hyvässä ja pahassa mielessä.

Kauan eläköön Punjab!

west_is_west_ver2_xlgPääsiäisen pyhien angstinsekaisen videoputkeni päätti kaunis ja iloluontoinen brittielokuva West is West (BBC ja Assassin Films, 2010). Tämä Ayub Khan-Dinin kirjoittama elokuva on jatkoa v. 1999 menestysleffalle East is East, jossa keski-ikäinen pakistanilaismies George (Om Puri) Salfordista toteuttaa viidenkympin villitystä kuvankauniin nuoren brittiblondin kanssa. Leffassa West is West seurataan saman kahden kulttuurin perheen meininkiä viitisen vuotta myöhemmin eli vuonna 1976,  lähinnä perheen nuorimmaisen Sajid-pojan näkökulmasta. Elokuvan tuottajat ovat paljastaneet, että perheen saagalle olisi luvassa kolmaskin osa.

Teini-ikäinen Sajid on kasvamassa hyvää vauhtia koulupudokkaaksi ja pikkurikolliseksi, johtuen lähinnä rasistisesta koulukiusaamisesta ja siihen liittyvästä oirehdinnasta. Isä-Georgen (alias Jahangirin) näkemys lastenkasvatuksesta on patriarkaalisen perinteinen, eikä hän näe muuta vaihtoehtoa pojan palauttamiseen ruotuun kuin pitkä loma ”juurilla” Punjabissa. George ei olekaan käynyt kotona 30 vuoteen, eikä paluu ole helppoa, sillä kotikylässä häntä odottaa hylätty ensimmäinen vaimo ja aikuiset tyttäret miehineen. Rahaa mies on lähettänyt ensimmäiselle perheelleen tunnollisesti, niin, että sukulaiset ovat ostaneet lisää maata ja pitäneet kotitaloa jokseenkin tolpillaan. Avio-onni toisen Ella-vaimonkin kanssa on kaikkea muuta kuin seesteistä: Ella on katkera siitä, että mies pimitti tiedon ensimmäisestä vaimosta ja perheestä aivan liian kauan. Ulkona kadulla Ella kuitenkin puolustaa miestään ja lapsiaan leijonaemon lailla. Ulkomaailman suhtautuminen siihen, että ”paki” pyörittää fish and chips-kauppaa, ei sekään tule annettuna, mutta pikkuhiljaa firma alkaa myydä kebab-annoksiakin salaisen perhereseptin mukaisesti.

Mielestäni on aiheellista, että aina negatiivista huomiota saavasta Pakistanista tehdään myös kevyempiä ”hyvän mielen” elokuvia. Tässä leikitään melko sovinnaiseen tapaan kulttuurieroilla ja niiden yhteentörmäyksillä, mutta historiallinen näkökulma aiheeseen tuo syvyyttä. 1970-luvulla Pakistan oli Zulfikar Ali Bhutton johtama länsimaailmaa myötäilevä modernismiin pyrkivä muslimimaa, jonka maaseudulla ei kuitenkaan (kuten tämä leffakin osoittaa) vielä nautittu modernismin hedelmistä. Pienen kylän uskonnollisuus on sufilaista mystiikkaa, ja perinnetiedon yliopettaja on Pir Naseem (Nadim Sawalha), jonka sydämellisyys sulatti tämän tätikatsojan sydämen. Pir Naseemin arvoitukselliset opetukset ovat se ankkuri, joka kiinnittää nuoren Sajidin isänsä maan syvään multaan. Vanhan miehen ja pojan keskustelutuokiot tarjoavat todellista balsamia sielulle.

Leffaa on moitittu paikoittaisesta repsahtamisesta melodraaman puolelle, kun siinä olisi ollut kaikki ainekset vakavampaankin draamaan. Brittiäiti-Ellan ja tämän ystävän Annien yllätysvisiitti kylään on tragikoominen käänne, jossa kulttuurieroja kuvataan halvahkon liioitellusti. Koska kyseessä  on kuitenkin draamakomedia, näitä överiksi vedettyjä hahmoja voi tulkita monella tavalla. Kolmas naiskoomikko on isoveli-Maneerin morsian, joka on kuin Nana Mouskourin kopio ja vetää kosijaltaan jalat alta siksi. Naiset ovat ehdottomasti leffan hauskuuttajia, kun taas miesten aiheuttama komiikka on synkempää, melkein itsesääliin vajoavaa.

Elokuvassa on sykähdyttävän kaunista maisemaa ja se voi jopa herättää kaukokaipuuta maahan, johon harva nykyään uskaltaa matkustaa. Pakistan-osiossa kyllä nauretaan melko ilmiselville kehitysmaan asioille, kuten huonoille teille, täyteen pakatuille busseille, olemattomille saniteettioloille ja eläimille kaikkialla, mutta leffan antama yleisilme maasta ja sen ihmisistä on melkein romanttinen. Hienoin kohtaus tapahtui vanhassa hindulaisessa temppelissä, joka oli unohdettu keskelle erämaata islamisaation aikana.

Leffakritiikki ei ole jokapäiväistä kauraani (eikä tämän blogin fokus), mutta annan tälle 9/10 pistettä, tunnustaen että yksi piste tuli ehkä ”keittiön kautta” siksi, että pidän Pakistanista. Visuaalisesta toteutuksesta antaisin täyden kympin, näyttelijäntyöstä ysin ja käsikirjoituksesta ehkä vain 7 1/2 tiettyjen kliseiden viljelyn vuoksi.

Malawin teinien arkea: viiden tähden opetusvideo

Mawa LangaNäytin opettamallani sukupuolentutkimuksen johdantokurssilla brittiläis-malawilaisen sukupuolikasvatusvideon Mawa Langa (My Tomorrow, 2010), jonka löysin sattumalta youtubesta. Ryhmä on tehty kansalaisjärjestöjen yhteistyönä ja ohjaajana on Colin Stevens. Filmi kertoo nuoresta tytöstä Effiestä, joka asuu pienessä kylässä ja jonka vanhemmat ovat kuolleet AIDS:iin. Effiestä tulee perheen yksinhuoltaja ja hän joutuu keskeyttämään koulunsa sisarten tarpeiden vuoksi. Samalla kylän miehet alkavat katsoa häntä potentiaalisena ilmaisena seksikumppanina, ja hänen ovellaan käy häiritsevä trafiikki.

Keskeisiä teemoja ovat parisuhteen uskollisuus, seksistä pidättäytyminen ennen avioliittoa, kondomien käyttö ja tyttöjen oikeus koskemattomuuteen ja itsepuolustukseen. Leffa herätti kaltaisessani feminismin papittaressa primitiivireaktiota, sillä se esitti nuorten tyttöjen hyväksikäytön realistisessa valossa. Yksin asuvan tytön käsitetään olevan kylän miesten julkista omaisuutta. Kuinka yhteiskuntaa voisi muuttaa niin, että naista kohdeltaisiin yksilönä ja täytenä kansalaisena, jolla on ihmisoikeudet?

Malawi on ollut viime aikoina tapetilla lähinnä Madonnan sinne tekemien matkojen takia, supertähdellähän on kaksi malawilaista adoptiolasta. Madonnaa on syytetty VIP-kohtelun pyytämisestä ja ylimielisyydestä. Ilmeisesti leidi sponsoroi siellä useampaakin orpokotia. Maan presidentti Joyce Bandan huhutaan kirjoittaneen mustamaalauskirjeitä popin kuningattaresta, mutta ilmeisesti kyseessä oli huijarit. Joyce Banda peri viime vuonna presidentiksi noustessaan yhden Afrikan mantereen epätoivoisimmasta talouksista. Hänen tehtävänsä maan talouden elvyttäjänä on giganttinen. Bandaa kuten lähes kaikkia Afrikan presidenttejä on syytetty huikeasta korruptiosta, mutta häntä pidetään myös periksiantamattomana naisten aseman parantajana.

Malawin suurin ongelma tosin on orvot lapset ja nuoret. Kymmenen miljoonan väestöstä alaikäisiä orpoja on miljoona. Siksi Effien tarina on ehkä joka toisen tai kolmannen malawilaisen lapsen tarina. Luku hämmentää ja panee ajattelemaan pienen maan tulevaisuutta. Myydäänkö kaikki AIDS-orvot rikkaille länsimaalaisille vai onnistuuko maa ruokkimaan ja kouluttamaan kokonaisen sukupolven omavaraisesti?

Leffa on suunnattu alakouluikäisille, joiden uskotaan olevan ”toivon ikkuna” HIV:in vastaisessa taistelussa. Pidin leffasta, koska näyttelijät oli valittu paikallisista lapsista ja nuorista ja moni onnistui roolissaan erinomaisesti. Kylän pahikset esitetään koomisessa sävyssä, esimerkiksi teinien pahisjengi käyttäytyy kuin haaskalinnut tunkiolla. Effietä irstaasti kosiskeleva kyläkauppias epäonnistuu yrityksessään päästä sugar daddyksi ja joutuu tyttöjen pilkan kohteeksi. Asioista puhutaan niiden oikealla nimellä, mutta seksuaalisuudesta puhutaan sopivan nätisti. Vaikka en ihan mahdu kohdeikäryhmään, nautin silti leffan kerronnasta ja huumorista ja opin jotain malawilaisen kylän sisäisestä organisaatiosta.

Natiivi-informanttini mukaan elokuva on kiertänyt laajalti maan kouluissa ja saanut hyvän vastaanoton. Tuotantotiimi on suunnittelemassa uutta opetusfilmiä, joka tehdään tänä vuonna samassa kylässä samojen näyttelijöiden kanssa – aiheena on pienviljelys ja ruokaturvallisuus. Filmi yllätti minut, koska olen tähän mennessä pitänyt opetusvideoita toivottoman kökkönä genrenä. Oli tässäkin leffassa muutamia noloja kohtia kuten pedagogiset kysymykset, jossa luokan kuuluu pysähtyä keskustelemaan Effien tilanteesta. Mutta kokonaisuutena leffa saa minulta viisi tähteä, sillä uskon sen todella muuttavan nuorison asenteita HIV-orpoihin, ilmiöön, joka koskettaa koko sukupolvea, sukua ja perhettä.

Oudompi ylistys synnyinkaupungille

PASI_I~1Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät (2010, Atena) tarttui käteeni sattumalta kirjakaupan poistopisteestä. Olen kyllä selaillut teosta uunituoreena hyväksyvästi hyrähdellen, ja olen myös lukenut Jääskeläisen esikoisromaanin Lumikko ja yhdeksän muuta. Pidin kirjailijan eskapistisesta, maagis-realistisesta tyylistä, tosin hänen kielellinen hersyvyytensä on välillä puuduttavaa.

Harjukaupungin salakäytävät on sekoitus Viisikko-kirjojen nostalgiaa, elokuvateoriaa, liioiteltua romantismia ja absurdia komiikkaa. Juoni rakentuu pitkälti päähenkilöiden keskeiselle facebook-kommunikaatiolle: nuoruuden rakastetut Olli ja Kerttu löytävät toisensa, samoin kuin pahamaineiset Blomroosin sisarukset löytävät rakastetut, joita nämä olivat aikoinaan kiusanneet. Blomroosit, Olli ja Karri-niminen poika olivat viettäneet 70-luvulla seikkailuntäyteisiä kesiä Tourujoen suistossa löytäen mystiset salakäytävät, joihin Karri lopulta katosi. Karrin paikan yksinäisen Anna-tädin kodissa perii siskontyttö Kerttu, johon Olli rakastuu. Aikuisena Kertusta on tullut menestyskirjailija ja Ollista kustannustoimittaja. Pari kohtaa jälleen Jyväskylä-aiheisen cinemaattisen matkaoppaan julkaisusuunnitelman ympärillä.

Kuinka siis nähdä arkinen provinssikaupunki toisin? Vain maailmannainen Kerttu Kara voi kirjoittaa bestseller-matkaoppaan Jyväskylästä, sen kesäisten niittyjen, kioskien ja puistojen maagisista merkitystihentymistä. Teoksen julkaisun odotetaan laukaisevan varsinaisen kansainvaelluksen harjukaupunkiin. Matkakirjallisuuden ja matkaoppaiden suurkuluttajana tämä huvitti minua suuresti. On minullakin muutamia salaisia porttikongeja ja onkaloita synnyinkaupungissani, mutten luultavasti saisi niistä kirjoitettua enempää kuin muutaman liuskan.

Luen kirjoja, jotta unohtaisin facebookin, siksi en suuremmin innostunut juonen isosta fb-virityksestä. Vanhoilla hoodeilla, kuten Kirkkopuiston kioskilla, Lounaispuiston grillillä, Vesilinnassa ja Harjun portailla oli riemukasta vierailla cinemaattisesti. Kerttu Kara on keski-ikäisenäkin se nuoruuden päärynämekkoinen tyttö, jota kuuluu saatella rankkasateessa kuplanmallisen sateenvarjon alla. Pikkuhiljaa viileän tyylikkään kirjailijattaren kuoren alta alkaa paljastua erikoisempia muistoja ja tarinoita, jotka jättävät pikkukaupunkilaisen, pikkusieluisen ja kaavoihinsa kangistuneen Ollin kalpeaksi. Olli kun on niitä pikkutakkiin pukeutuvia miehiä, jotka nauttivat päivällisellä laadukkaita kivennäisvesiä ja elvistelevät kirkkovaltuutetun roolistaan muille pikkukaupungin silmäätekeville. (Huoh! Naulan kantaan Jääskeläinen osuu. Jyväskylässä voi tosiaan olla noin pikkuista!)

Innostuin kirjasta lapsuuden anekdootin takia, en niinkään Jyväskylä-kuvauksen. Neljännessä kodissani (joka ei ollut Jyväskylässä), tyylikkäässä 50-luvun funkkiskerrostalossa, oli kuin olikin vaatekaappien välillä ”salakäytävä”, joka yhdisti minun huoneeni ja vanhempien makuuhuoneen. Tämä oli kaikkien lapsivieraiden suuri hitti, ja leikkimme rakentuivat pitkälti sen kautta ryömimiselle. Siksi tämän kirjan Viisikko-parodia osui ja upposi minuun. Jääskeläinen osaa myös pistää eväsretkien syömingit överimmälle tasolle kuin Enid Blyton konsanaan.

Kiinnostavaa on myös, että teoksesta on olemassa kaksi painosta, joissa on vaihtoehtoiset loput.  Taisin saada käsiini sen melodramaattisemman version, enkä ole jaksanut mennä Atena-kustantamon sivuille lukemaan sitä hiljaisempaa loppua. Onko tämä ärsyttävää kikkailua vai lukijan mielikuvituksen stimulointia, siitä voi olla montaa mieltä. Mutta luulisin, että nuoremmille lukijapolville, jotka harrastavat esimerkiksi roolipelejä ja fanifiktion kirjoittamista, tällainen vaihtoehtoisten skenarioiden tarjoaminen olisi mieluisaa.

Jääskeläinen on kirjoittanut kunnianhimoisen, maailmanluokan fantasiateoksen kaupungista, jonka nimeä ulkomaisten turistien on usein vaikea lausua. Näkisin tässä kuitenkin ison käännöspotentiaalin, sillä kerronta ei ole lainkaan nurkkakuntaista – uskoisin, että näihin maailmoihin pääsee sisään, vaikka ei olisi koskaan käynyt Jyväskylässä tai koko Suomessa. Nostan hattua projektille, jossa jostain näin pienestä ja marginaalisesta saatiin näin suurta.

Marski vetelehtii vuorilla

Katsoin eilen YLE Areenalta Suomen Marsalkka-leffan peräti 2 kertaa. Nyt voin sanoa, että tunnen leffan läpikotaisin, mutta olisiko minulla mitään omaperäistä sanottavaa siitä? ”Kohun” seuraaminen on ollut puuduttavaa, nolointa ehkä se Kangasalan persujen Jani Viinikaisen henkilökohtaista vaalikampanjaansa varten lanseeraama t-paita ”Minun Mannerheim on valkoihoinen” (ilman possessiivisuffiksia, koska persut eivät osaa kirjoittaa). Koska seurasin jo 4 vuotta sitten tiiviisti Uralin perhos-kohua, tämä toinen kohu on tuntunut laimeammalta. Ehkä musta Marski on suomalaisten enemmistölle kuitenkin hyväksyttävämpi ajatus kuin homo-Marski. Mutta luulen, että enemmistö dissaa filmiä sitä näkemättä. Suosittelen sen katsomista kuriositeettina. Ainakin sitten tietää, mitä dissaa.

Muutamia positiivisia havaintoja leffasta: näyttelijät vaikuttivat ammattilaisilta, joitain sivuhahmoja (kuten Marskin tätiä esittänyt lady) olisi katsonut mielellään pääroolissa koko illan leffassa. Teknisessä toteutuksessakaan ei ole mitään vikaa, vaikka ihmettelin, kuinka paljon 46 minuutin pätkään saatiin ympättyä pitkäveteistä ”tunnelmakuvaa”. 20 000 euron budjetilla vaikuttaa ihmeelliseltä, että tuotantotiimi on saanut aikaan noin asiallisen näköistä kuvaa. Lisäksi siinä oli muutamia kohtauksia, jotka valottavat ulkomaiselle katsojalle hyvin kenialaista nykypäivää – leffahan siis sijoittuu nykyisyyteen, siinä Marski hengailee Anastasian talon amerikkalaistyylisessä keittiössä, jossa modernit talouskoneet kiiltävät hyvässä järjestyksessä. Tämän lisäksi Marski ostaa Marialle terveyssiteitä hyvin varustellusta supermarketista, mistä kaikki tietävät naisen olevan tyttöystävä. Kunnon mieshän antaa vaimolle talousrahat, jotka vaimo kuluttaa harkiten torilla – supermarketeissa asioivat vain sinkut ja muut kevytkenkäiset haihattelijat.

Kriittinen kysymykseni kuuluu: kenelle leffa on oikein tehty? Olisin mielelläni katsonut leffan kenialaisesta sotilaasta ja hänen naisistaan ilman keinotekoista Suomi-kytköstä. Jos ajatuksena on ollut tarjota suomalaisille radikaali postkoloniaali tulkinta tunkkaisen sotasankarin elämän pimeästä puolesta, silloin produktiossa on menty pahasti metsään. Leffahan on rakennettu moraaliseksi saduksi, jota kerrotaan lapsille leiritulen äärellä esimerkkinä siitä, kuinka kansakuntaa ei voi rakentaa. Opetuksena on, että perhe on kansakunnan solu ja ilman sen hyvinvointia kansakaan ei voi kukoistaa. Perusasetelma on naiivi, siinä kritisoidaan ainoastaan Mannerheimin kykenemättömyyttä huolehtia perheestään. Kolmen myrskyisän naissuhteen ymppääminen 46 minuuttiin on surkea pinnalta riipaisu dramaturgisesti. Ihmisten väliset jännitteet eivät pääse oikeuksiinsa.

Elokuvan suurin ongelma on käsikirjoitus, joka tuntuu vasemmalla kädellä suhaistulta. Tämän lisäksi olen ymmärtänyt, että produktio on tehty valtavassa kiireessä, näyttelijöille ei ole annettu aikaa perehtyä rooleihinsa ja ohjaajakin vaihtui 24 tuntia ennen kuvausten alkamista. Halpa tilaustyö ei luultavasti leviä kulovalkean lailla Afrikan filmifestivaaleille. Halpa on aina halpaa, eikä Afrikassakaan voi saada ihmeitä aikaan melkein nollabudjetilla.

Marskia esittävässä Telley Savalas Otienossa on kyllä ”sitä jotain”. Hän kertoo haastattelussa, että on oppinut näyttelemään Bernardo Bertoluccin opissa. Hintelä arpinaama ei ole klassisen kaunis, hänessä on juurevuutta ja särmää. Näkisin hänet mielellään muussa roolissa, luulen, että hän on muuntautumiskykyinen näyttelijä.

En usko, että leffa millään tavalla voisi puhutella kenialaisia katsojia. Itä-Afrikassa kyllä tiedetään paikoitellen paljonkin Suomesta, mutta luulisin, että oppiakseen Suomen historiasta afrikkalainen katsoja katsoisi mielellään leffoja, joissa on lunta ja kuusimetsää. Lisäksi leffa aliarvioi afrikkalaisen katsojan poliittista lukutaitoa: redusoimalla vieraan maan poliittisen historian kiiltokuvamaiseksi saagaksi kolmesta naissuhteesta se antaa ymmärtää, ettei Euroopassa ole koskaan taisteltu kunnolla. Tässä ei anneta mitään kuvaa siitä, kuka Marski oli miehiään – ketään ei teloiteta keskellä toria, kirkkoja ei tuliteta eikä kukaan joudu vankileirille. Ei ole vihollisia, ei naapurimaita eikä suurvaltapolitiikkaa. On vain kuumia misuja ja Bollywoodiin kallistuvaa vetelehtimistä raikkaassa vuoristoilmassa.

Mitään shokkiefektiä, postkoloniaalia vastarintaa, historian uudelleenkirjoittamista tai Suomi-kuvan päivitystä Suomen Marsalkka ei valitettavasti tarjoa. Leffaa voi korkeintaan katsoa Kenian matkailumainoksena tai saippuaoopperana.  Afrikassa on jo vuosikymmeniä tehty kunnianhimoista postkoloniaalia draamaa, jossa eurooppalaisia klassikkoja on uudelleenkirjoitettu paikallisesta perspektiivistä. Afrikkalaisille mustan näyttelijän näkeminen valkoisen roolissa on tavallista ja uskoisin, että keskivertokatsojalla on korkeat odotukset sellaisesta tulkinnasta. Roolien ja valtasuhteiden ympäri kääntäminen voi olla voimaannuttava strategia, mutta silloin tarinan kerronnassa kuuluisi olla joku pointti. Minä en kyennyt näkemään tämän tarinan pointtia, se tuntui vain halvalta ja hätäiseltä.

Isä Camillon jäljillä

Giovanni Guareschin tuotannosta minulla oli hämärä muistikuva lapsuudesta – kirjoja olin bongannut en pelkästään oman kotini vaan myös muiden hyllyistä. Irvileukaisen Isä Camillon kuvat kirjojen kansissa olivat jääneet mieleeni kummittelemaan. Yksi kesän lukuhaasteista oli Isä Camillon mielenmaisemaan tutustuminen. Kirjoihin pääsin käsiksi Kangasniemen kirpparikierroksen tuloksena. Luin miehen teoksista ensimmäisen – Isä Camillon kylän ja viimeisen – Humoristin perhe-elämää.

Guareschi oli poliittiselta vakaumukseltaan kristillisdemokraatti, joka rakasti irvailla maan nousevalle kommunistiselle liikkeelle. Don Camillon ja Pepponen hahmot kuvastavat sodanjälkeisen Italian kahtiajakoa, oikeistolaisten ja vasemmistolaisten, uskovaisten ja ateistien aatemaailmojen välistä kuilua, mutta myös rinnakkaiseloa. Camillo-huumori toimii siksi, että Guareschi irvailee molemmille leireille, mutta samalla molempien toiminnasta löytyy selvä tolkku. Hassuimpia teoksessa ovat Camillon alttarikeskustelut Jeesuksen kanssa – niissä Jeesus muistuttaa kiihkeää pappia kommunistien perimmäisestä inhimillisyydestä ja on esim. sitä mieltä, että Pepponen poika pitää kastaa Leniniksi, jos vanhemmat niin haluavat. Huumori on lempeää, vaikka tappeluilta ja ampumavälikohtauksilta ei säästytä. Camillo ja Peppone ovat enemmän fyysisiä kuin verbaalisia hahmoja, ja siksi heidän ”tehonsa” on päässyt oikeuksiinsa erityisesti valkokankaalla. Muistaakseni en ole nähnyt leffoja, mutta ainakin yhden koitan saada käsiini lähiaikoina.

Kirja muistuttaa minua elämästä keskisuomalaisella pikkupaikkakunnalla 70-luvulla, jossa oli tukalaa, jos pisti lapsensa kirkkokuoroon eikä pioneereihin. Ilmeisesti Camillo-teokset saivat massamenestyksen Suomessa juuri tämän samankaltaisuuden vuoksi. Kuopiossa näyttää olevan suosittu ravintola nimeltä Don Camillo, maamme kesäteattereissa on esitetty Camillo-näytelmiä vuosikymmenet ja huomaan joidenkin raportoivan jopa matkoista Breschellon kylään, jossa elokuvat on filmattu.

Guareschin omaelämäkerrallinen teos Humoristin perhe-elämää oli ehkä antoisampi kuin Isä Camillon kylä siksi, että se antoi hyvän kuvan Italian lähihistoriasta ja modernisaatiosta ruohonjuuritasolta. Poliittisena analyytikkona Guareschi on raaka yleistäjä, mutta arjen kuvaajana varsinainen salapoliisi.

Teoksessa päähenkilö vanhan pariskunnan lisäksi on nuori keittiöapulainen Gío, joka pistää talouden uuteen uskoon talouskoulussa saamiensa oppien mukaan. Gío pitää vanhakantaista isäntäänsä seinähulluna, koska tämä joskus karkaa yökävelylle kaupungin rajojen ulkopuolelle ja vie suvun lomille syrjäseuduille, joissa ei ole sähköä. Gío päivittelee isäntäväkensä rakkaustarinaa, jossa olennaisena osana oli pyöräily niin, että tyttö istui tangolla, eikä pyörässä edes ollut dynamoa. Kammottavalta hänestä kuulostavat myös pariskunnan häät, joissa morsian pukeutui sulhasen mustaksi värjättyyn armeijapalttooseen.

Guareschin ajatukset hitaasta elämästä ja kokkaamisesta ilman sähkölaitteita ovat tulleet sittemmin varsin suosituiksi Italiassa. Myös pyöräilyyn suhtaudutaan nykyään intohimoisesti, myös 45 asteen kuumuudessa. Ympyrät sulkeutuvat, liian läheltä ei voi nähdä tarkasti, ja lopulta palataan vanhoihin klassikoihin, jotka eivät koskaan jätä pulaan.