Naistenviikon haaste: Ruukinkuja

b727731a-4acf-4463-841e-29a9ad9c89cbVenny Kontturi (1913-1981) on minulle aiemmin tuntematon kirjailija, vaikka olen saattanut nimen bongata jossain työväenkirjallisuuden historiikissä. Kontturi oli kolumnisti ja pakinoitsija monissa vasemmistolaisissa lehdissä 40-luvulta saakka, ja alkoi romaanikirjailijaksi vasta vanhemmalla iällä. Hänen esikoisromaaninsa Ruukinkuja (Uusi Kirjakerho, 1974) kertoo vaasalaisen Palosaaren tehdasmiljöön elämästä ennen ja jälkeen kansalaissodan Elviira-tytön perspektiivistä. Ymmärtääkseni myöhemmissäkin romaaneissa voi seurata Elviiran vaiheita.

Elviira eli tutummille Viira asuu pumpulienkeliäitinsä kanssa puutalon hellahuoneessa ja kärsii siitä, että häntä haukutaan ”näpäräksi”. Kujan toisessa päässä asuu myös ”ryssänkakaroita”, joiden isistä osa palvelee tsaarin armeijaa läheisellä kasarmilla, mutta eivät ole menneet naimisiin lasten äitien kanssa. Toisin kuin monille muille, Elviiralle on kerrottu isästään Ruurolfista, rikkaan porvarisperheen vesasta, joka lipesi vastuustaan ja on jo kuollut. Tyttöä käytetään jopa näytillä ynseän isoäidin luona, mutta perintöosuuksia ei heru eikä paljon sympatiaakaan.

Äidillä on edessä uuden ukon katselmus, hänen luonaan käy sulhasehdokkaita, joista kynnelle kykenevin on suutari-Kusti. Pian Kusti muuttaa vinnille ja edessä on (näin anakronistisesti ilmaistuna) tavallinen uusperheen arki. Rouvassäätyyn siirtyminen ei suoranaisesti hetkauta äidin arkea, vaan hänen on edelleen herättävä aikaisimpana koko perheessä ehtiäkseen tehtaan aamuvuoroon. Elviira viettää paljon aikaa yksin kotona; äidin vinkkinä tylsyyden karkotukseen on ikkunasta ulos tuijottaminen.

Ruukinkuja ei ole mikään yhteisöllinen paratiisi, mutta tarpeen tullen köyhät pitävät yhtä. Äiti Sannu kokee velvollisuudekseen jakaa lämpimäisiä pihapiirin köyhempiin koteihin, muuten jumalanvilja ei tule siunatuksi. Naiset kokoontuvat julkisissa saunoissa karkottamaan syntejään ja taudin siemeniä. Joskus syntiin langenneita aviomiehiä käydään porukalla häätämässä yleisten naisten luota. Naiset ovat kauttaaltaan lihallisia, joskus groteskejakin, kuten vanhempi kiinniottajanainen, jonka takamuksesta puuttuu palanen. Pieni Viira kauhistuu näkemästään, jolloin hänelle kerrotaan, että pepun liha on pantu tädin ylähuuleen täytteeksi onnettomuuden jälkeen. ”Kiinniottajan” työstä puhutaan tässä vaarallisena hommana; en saanut selville, mitä se tarkoitti – mehiläisten kiinniottajaako vai jotain erityistä paskaduunia puuvillatehtaalla.

Kontturin lapsinäkökulma on huumorintajuinen ja lämmin. Viira ei ainakaan ole pikkuvanha tarkkailija, vaan pikemminkin osallistuja ja koheltaja. Kontturi pääsee todella alle kouluikäisen tytön ihon alle, itkien karvaita pettymyksen kyyneliä, kun ilkeä Reiska huijaa häneltä kyrsän tai kokien onnistumista, kun hän oppii piirtämään ikkunaan erikoisen ”hämähäkin”, josta häntä myöhemmin karvaasti torutaan. Kujan poikien kielenkäyttö on tämänkin päivän näkökulmasta roisia. Viiraa taas kasvatetaan siveellis-kristillisessä kodissa, jossa paskakin on vain ”sitä ittiään”.

Koska teos on kirjoitettu lapsen näkökulmasta, tässä vältetään liiallinen politikointi punaisten ja valkoisten välillä. Kansalaissodan käsittely jää sivujuonteeksi. Viiran perheessä se on episodi, jolloin Kustaa-isäpuoli joutuu hetkeksi vangituksi vapaapalokunnan talolle, mutta kukaan ei kuole eikä joudu rintamalle. Luokkaristiriita pysyy suunnilleen samana ennen ja jälkeen sodan. Sen sijaan Viira tutustuu tarkemmin lähipiirinsä uskonnollisiin kantoihin – mummon ja äidin herännäisyyttä peilataan esimerkiksi baptistien ja pelastusarmeijan menoihin. Lapsille eri uskonlahkojen menoissa juokseminen tuo jännitystä elämään. Kiinnostavalla tavalla tässä etsitään kristillisyyden ja vasemmistolaisuuden mahdollisia liittoumia, jos niitä noina aikoina on ollut olemassa. Vasemmistolaiseksi kirjailijaksi Kontturin tapa kuvata uskonnollisuutta on ymmärtäväinen. Voidaan jopa etsiä merkkejä uskonnon poliittisuudesta.

Vaasan murre ei ollut kaikista helpointa luettavaa, jouduin tankkaamaan monia ruotsinsekaisia sanontoja pitkään. Vaasan lisäksi tässä liikutaan sukulaisissa Pohjanmaan kylissä, joissa kaupunkilaisten vastaanotto ei aina ole auvoista. Pohjanmaasta Kontturi antaa sopivan realistisen kuvan – kirjassa ei ole rasittavaa kotiseutusuitsutusta, mutta paikallisen kulttuurin kuvaus on juurevaa. Lahtarit ja ruotsinkieliset fröökynät elävät elämäänsä työläisten rinnalla – ei aina sulassa sovussa, mutta pyrkien siedätyshoitoon.

11695535_10153083281372998_3739830004237527742_nKaiken kaikkiaan teos on loistava historiallinen romaani, jossa sekä yhteisön että yksilön äänet polveilevat jouhevasti ristiin rastiin. Innostuin erityisesti oudoista länsisuomalaisista yksityiskohdista, kuten hautajaiskonvehdeista, joiden kääreisiin kirjoitettiin Raamatun lauseita. Teoksessa on paljon potentiaalia myös uusille lukijapolville ja ilokseni huomaan, että se on saanut dramatisoinnin v.2010 Vaasan kaupunginteatterin lavalla. Kontturista muutenkin on yllättävän paljon biografista tietoa netissä. Häntä on verrattu paljon toiseen vasemmistolaiskirjailijaan, Elvi Sinervoon (1912-1986) , jonka tuotantoon olenkin aiemmin tutustunut. Molemmat kirjailijat ovat poikkeuksellisen vahvaäänisiä ja omaperäisiä kertojia, joten suosittelisin heidän lukemistaan yhdessä.  Kontturi eli vähemmän dramaattisen elämän kuin pitkään vankilassa virunut Sinervo, mutta tyylillisesti heillä on paljon yhteistä.

Tämä postaus on osana kirjabloggaajien Naistenviikko-haastetta, jolloin kymmenet bloggaajat lukevat lähinnä naisten kirjoittamia kirjoja. Minulle Kontturin teos oli täsmäteos tälle viikolle siksi, että vaikka tunnen varsinkin feministishenkistä naiskirjallisuutta monipuolisesti, työväen naisten kirjallisuus (kotimainen ja kansainvälinen) on jäänyt tuntemattomammaksi. Koin siis saaneeni tämän haasteen kautta uutta perspektiiviä lukemiseeni. Kiitos haasteen järjestäjille Kirjablogistit -fb-sivustolla.

Riäväkylän likat Sörkan kulmilla

sisaruksetPirkko Saision esikoisteos Elämänmeno on ensimmäisiä tv-sarjoja, joista muistan välähdyksiä lapsuudestani. ”Kaik on mänt, koko elämä” oli siitä napattu lentävä lause, joka kiersi perheessäni. Elämänmenokin on maannut hyllyssäni vuosikausia lukemattomana. Olen lähinnä perehtynyt Saision myöhempiin omaelämäkerrallisiin teksteihin, jotka toimivat takavuosina suurina inspiraation lähteinä.

Sisarukset (Kirjayhtymä, 1976) on Saision toinen romaani, joka ei saanut yhtä suurta suosiota kuin Elämänmeno. Veikkaisin, että Elämänmenossa karjalainen potku oli se kansaa ihastuttava lisäarvo. Sisaruksissa tapaamme Tampereelta Helsinkiin muuttaneen kolmikon Vilhon, Kertun ja Hiljan toisen maailmansodan aattona. Tai oikeastaan he ovat sisarpuolia, mutta ovat kasvaneet yhdessä. Kaikki ovat punaisten jälkeläisiä vaatimattomasta työläistaustasta, mutta 30-luvulle tultaessa politiikasta tulee vedenjakaja.

Tarina alkaa Hiljan isän kuolemasta ja hiljaisista hautajaisista. Haudattuaan isänsä Hilja päättää lähteä sisarustensa perään Helsinkiin. Hänellä ei ole enää syytä jatkaa Branderin leipomon apulaisena Tampereella, kun isän uusi rakastettu on tyhjentänyt asunnon. Vilhon perheen ahtaissa oloissa Sörnäisten kupeessa asuu myös Kerttu-sisko. Sisarukset jakavat keittiön laverin, ja Hilja joutuu todistamaan siskonsa paheellisia yöjuoksuja. Sisko viettää iltojaan kommunistien kokouksissa ja tapailee piirin vanhempaa johtohahmoa Olavia, joka on naimisissa. Vilhon ja Elman liittokin rakoilee vaimon kasvavan helluntailaisen hurmion vuoksi.

Pelkkänä työläisarjen kuvauksena teos olisi kieltämättä nuhjuinen, mutta sen hahmot eivät ole pelkkiä työläisiä, vaan myös täysvaltaisia poliittisia subjekteja, kansalaisia. Olavi on käynyt todistamassa Espanjan sisällissodan kauhut vapaaehtoisena partisaanina, ja tuo työläiskotiin ensi käden tietoa fasismin (”vaskismin”) voittokulusta Euroopassa. Kerttu pohtii päivittäin, mikä on hänen oma panoksensa kommunistiselle liikkeelle, sillä häntä syytetään reittä pitkin matkustamisesta. Talvisodan alkaessa peli on selvä: avoimesti kommunistisia sympatioita osoittavien rauhanaktivistien päivät vapaudessa ovat luetut.

Teos muuttuu perhedraamasta sotaromaaniksi, jossa fokus on kotirintaman oloissa. Punaisten lapsille lotta-aate on vieras, mutta Lindströmin pesulassa lottiin liittymiseen kannustetaan. Hilja ja Kerttu joutuvat työpaikallaan selvään paitsioon: Kerttu poliittisesta vakaumuksestaan ja Hilja siksi, että on kommunistin sisko. Hilja joutuu myös usein suureen vastuuseen veljensä lapsista, kuten kuljettamaan näitä maalle sukulaisiin evakkoon. Lopulta lapset lähetetään Ruotsiin sotalapsiksi, mutta heidän äitinsä päätyy hakemaan lapset takaisin henkilökohtaisesti, sillä huhut rajan pikaisesta sulkeutumisesta kiirivät. Pelko lasten lopullisesta menetyksestä länsimaailmaan rajan taa on konkreettinen. Lisäksi tässä pohditaan sopeutumista mahdollisiin sosialistisiin oloihin, kaalikeiton hajuun ja kolhoosielämään.

Teosta voi lukea monella tasolla. Ahtaiden olojen ja ruokapulan kuvauksena teos ei ehkä säväytä. Itse sain uutta tietoa kommunistien hankalasta asemasta sodan aikana ”ryssän kätyreinä”. Vankilaolojen kuvaus oli tässä vain lyhyt episodi; lisää sota-ajan poliittisista vankeuksista voi lukea esimerkiksi Elvi Sinervolta. Kertun vankilatoverista Sennistä tulikin etäisesti Elvi Sinervon hahmo mieleen.

Arkielämän erikoisin twisti liittyi tässä seksuaalisuuteen ja seurusteluun. Pariskuntien salatapaamiset kerrostalojen pesuhuoneissa jäivät mieleen – monille tämä on ollut ainoa mahdollisuus tavata vastakkaista sukupuolta. Sisarukset Kerttu ja Hilja ovat seurustelukuvioissaan varsin erityylisiä. Varautuneemman Hiljan kauhistus helsinkiläisten nuorten viinanhuuruisissa pippaloissa on kouriintuntuvaa. Naisten juominen on myös paheksunnan kohteena. Kerttu-sisko ei tosin ole pahasti viinaanmenevä, mutta hänen avoin tupakanpolttonsa sanomalehden ääressä on perheen muista naisista julkean miehekästä.

Teos ei näytä saaneen ylistävää vastaanottoa muilta blogisteilta. Moni nykylukija pitää tällaista realistista työväenluokan kuvausta aikansa eläneenä. On kuitenkin ilahduttavaa, että teosta luetaan edelleen. Saision kirjoitustyyli on muuttunut rajusti sitten 1970-luvun, samoin koko taiteellinen visio. Uskollisuus työväenluokkaa kohtaan pysyy, mutta dynaaminen taiteilija on löytänyt uusia keinoja kertoa työtä tekevän kansan ja myös työelämästä ulkoistettujen tilanteesta globaalissa taloudessa. Valitettavasti en ole ehtinyt seurata Tehdas-sarjaa kuin parin jakson ajan, mutta siitä vähästä näkemästäni pidin paljon. Tästäkin romaanista pidin, jopa Tampereen murteesta, joka ei laimentunut lainkaan sisarusten Helsinkiin muuton jälkeen. Oikeastaan koin teosta lukiessani olevani enemmän Tammelan torin reunalla kuin Sörkan kulmilla.