Isyys vieraslajina

Teos: Ida Pimenoff: Kutsu minut (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Anna-Riikka Rajanen

Miltä tuntuu olla jonkun laillisesti tunnustettu lapsi, mutta ei niin tervetullut hänen perheensä piiriin? Suhteessa johonkuhun vain nihkeästi olemassa?

Tällaisesta elämäntilanteesta kertoo Ida Pimenoff esikoisromaanissaan Kutsu minut. Siinä nelikymppinen helsinkiläinen valokuvaaja Vera kuulee biologisen isänsä 80-vuotispäivistä ja juhlista, joihin häntä ei tulla kutsumaan. Vera on ollut tietoinen isänsä ammatista ja olinpaikasta pienestä saakka, mutta mieheen tutustuminen teini-iän ensikohtaamisen jälkeen on ollut takkuista. Terapiaistuntojen vaikutuksesta isäsuhteen työstäminen on tullut ajankohtaiseksi, siksikin, että hän on vastikään eronnut eikä haluaisi vierittää haitallisia käyttäytymismalleja poikansa niskoille.

Romaani sijoittuu taidemaailmaan, sillä Veran äiti on taidemaalari ja isä menestystä niittänyt kuraattori. Verakin on vaihtanut yliopisto-opinnot taidekouluun, vaikka hänellä oman kuvakielen löytäminen on takkuista. Isä ja tytär ovat vuosien varrella kommunikoineet lähinnä isän lähettämien taidekirjojen ja näyttelykatalogien kautta. Isä on halunnut esittäytyä lehtolapselleen vain ammattinsa kautta, ei kokonaisena ihmisenä.

Veran isäsuhde koostuu sarjasta hylkäämisiä, sillä Sakari-isän tapa kohdella lapsiaan on kauttaaltaan epäreilu. Hänellä on lapsia kolmen eri naisen kanssa, mutta vain suhde Veran äitiin on ongelmallinen. Näin mies tuntuu kaikista lapsistaan hylkivän vain Veraa, kun taas muut lapset ovat enemmän tervetulleita tämän arkeen.

Vastaavasta tilanteesta on vastikään kirjoittanut mm. Jörn Donnerin poika Otto Gabrielsson. Tosin tuossa kuvauksessa lehtolapsi viettää enemmän aikaa isänsä luona toisessa maassa, mutta tästä huolimatta sisarusten kohtelu on epätasaista. Molemmissa tarinoissa isä on menestynyt ja päässyt ammattinsa kautta vallan kahvoihin.

Pimenoffin teos on fiktiota, eikä sille kuulu etsiä reaalimaailman koordinaatteja. Koin kuitenkin romaanissa kiinnostavimmaksi elementiksi Veran sukutaustan, jossa saattaa olla jotain omaelämäkerrallista. Kirjan monikielinen ja – kulttuurinen suku on muuttanut Pietarista Helsinkiin vallankumouksen jälkeen 1920-luvulla, mutta irrallisuuden tunne voi silti olla perittyä pitkällä viiveellä. Jo äidin suvun kielitilanne on sekava, ja isoäiti, joka puhuu suomea viidentenä kielenään ei välttämättä täysin tavoita tyttären tytärtä, joka on kasvatettu yksikieliseksi. Ja ainakin suvussa naisten rooliksi on muotoutunut yksinäisyys suhteessa lisääntymiseen liittyviin päätöksiin.

Veran avioeron vatvominen taas on romaanin heikoin lenkki, vaikka sekin tavallaan liittyy hänen isäkriisiinsä. Nainen on jossain vaiheessa kokenut hankalaksi entisen miehensä osallistuvan isyyden, koska on itse jäänyt lapsena siitä paitsi. Myös tarinointi hänen eronjälkeisestä deittailustaan tuntuu vähän liian viihteelliseltä teokseen, joka ei muuten tunnu viihdekirjalta.

Pimenoffin toinen ammatti valokuvaajana näkyy kerronnan tekniikassa. Kirja ei etene kronologisesti, ja Pimenoff antaa lukijalle vastuuta Veran elämän fragmenttien järjestelyssä ikään kuin olisimme yhdessä pystyttämässä näyttelyä siitä. Johtopäätökset Veran kriisin syy- ja seuraussuhteista eivät ole selkeitä, kuten ne eivät yleensä ole tosi elämässäkään. Näin teos välttää ylenpalttisen psykologisoinnin, joka on tämäntyylisille romaanille tyypillistä.

Kuuntelin tätä äänikirjana kahteen otteeseen, sillä en oikein saanut juonesta kiinni ensi kuulemalla. Toisella kierroksella kiinnitin enemmän huomiota tyylillisiin ratkaisuihin, ja löysin rivien välistä enemmän onnen pilkahduksia ja elämäniloa. Vaikka suomalaisten taiteilijoiden Pariisin-matkailu onkin suuri klisee, pidin näistä matkakuvauksista Veran eri elämän vaiheissa.

Luulen, että tämä teos kolahtaa eniten niihin, joilla on omakohtaista kokemusta poissaolevasta isästä ja/tai monimutkaisia uusperhekuvioita, mutta onneksi romaanista löytyy muutakin sisältöä.

Salataskujen strategisesta suunnittelusta

Raija Oranen: Miljonääri (Otava, 2000, äänikirja julkaistu 2021)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Viikonloppu meni joutuisasti melko vaativan käsityöprojektin parissa, ja sitä tehdessä kuuntelin sujuvasti Raija Orasen teosta Miljonääri. Sen julkaisuvuonna tämäntyyppinen pukudraama Venäjän rikkaista valkoisista emigranteista ei olisi minua lämmittänyt, mutta 21 vuotta myöhemmin voin kepeästi viettää pari päivää ökyrikkaan saippuatehtailijan perheen luona.

Yksi teoksen avainhenkilöistä on punkaharjulainen orpotyttö Siiri Haavisto, joka pääsee nuorena piikomaan Zhukovien perheeseen, joilla on äveriäs linnakartano Pietarin läheisellä saarella. Siirin näkökulma työnantajiensa elämänmenoon on vähän samantyyppinen kuin Enni Mustosen sarjassa Syrjästäkatsojan tarinoita (tosin Oranen ehti keksiä tämän lajityypin ensin). Siiri venäläistyy nopeasti, ja joutuu myös aikuistumaan liian nuorena. Hän toimii perheessä lapsenpiikana ranskalaisen kotiopettajattaren alaisuudessa.

Päähenkilöksi kuitenkin nousee perheen voimakastahtoinen emäntä, upseerintytär Antonina, joka neljän synnytyksen jälkeen kokee olevansa naisena pystyynkuollut kelohonka. Grigori, hänen aviomiehensä, on turvannut perheelle hulppeat puitteet, mutta liitto on muuten kriisissä. Julkisesti uskonnollis-isänmaallinen rouva iskee silmänsä perheen ystävään, naimattomaan näyttelijä-Juriin, joka on muun kiinnostavuuden lisäksi aatelistaustainen. Romanssi kehittyy suht avoimesti perheen juhlissa, eikä Grigorilla ole voimavaroja puuttua asiaan. Aviomiehenä hän vaikuttaa sallivana ja varsin modernina, kun taas Antoninan tyyppinen ”valiotamma” kaipaa kumppaniltaan ronskimpia otteita ja intohimoa. Hyvin voi ennustaa, että hankaluudet näiden kahden välillä tulevat jatkumaan läpi trilogian, eikä helppoa sovintoa ole tiedossa.

Teoksessa eletään 1910-lukua, ja päästään pakenemaan viimeisten joukossa Pietarista Suomeen lokakuussa 1917. Siiri seuraa perhettä uskollisesti paikasta toiseen, kuten tekee muukin palveluskunta. Suuri seurue majoittuu pitkiä aikoja Helsingin Kämp-hotellissa, eikä heillä ole ruoasta pulaa vaikeampinakaan aikoina. Imatran ja Savonlinnan suunnassa tosin palveluskunnan on lähdettävä kalalle, sillä siellä kaikissa majapaikoissa ei enää ole ylläpitoa.

Hieman kärjistettynä voisi luonnehtia, että kirjan keskeiset jännitteet muodostuvat perheen jäsenten ja palveluskunnan välisiin salaisiin suhteisiin tilanteessa, jossa elettiin pitkälti eristyksissä ympäröivästä yhteiskunnasta. Kiellettyä kuksimista olisi voinut olla vähemmänkin, sillä se ei pidemmän päälle ole kovin kekseliäs juonenkäänne. Muuten romaanissa on kiinnostavia hahmoja, kuten nuori punakaartilainen Harry, joka tutustuttaa miljonäärin poikaa kansan asuinoloihin.

Ajankuva kirjassa on anteliasta, ja itse pidin eniten tavallisen arjen kuvauksesta niin Pietarin kuin Helsingin päässä. Varsinkin Pietarin asuinolojen ja vuokramarkkinoiden kuvauksessa päästään asian ytimeen, eli Oranen ei ainakaan idealisoi näiden ökyrikkaiden maailmankuvaa, vaan osoittaa realistisesti syyt, miksi riistokapitalisteista haluttiin eroon. Salataskujen ompeleminen alusvaatteisiin on pitkin maailmanhistorian ollut rikkaiden pakolaisten selviytymiskeino, ja teos myös oivasti osoittaa, kuinka esimerkiksi köyhässä Suomessa arvokoruilla ei ollut tuona aikana paljoa markkina-arvoa.

Zhukovien pakkomielle Pariisiin pääsemisestä on ollut noina aikoina yleinen haave, ja kyllä tämän saagan jatko jäi kutkuttamaan, varsinkin, jos sitä on saatavilla äänikirjana. Osia sarjassa on kolme, ja luulen, että tulevienkin osien parissa voisi valmistua jokunen vaate.

Keikarivirkamiehen kaksoiselämä

yon_sydanKuten olen jo aiemmin blogissani todennut, suhteeni Virpi Hämeen-Anttilan fiktioon on ollut pulmallinen. Viime aikoina tuottelias kirjailija on kunnostautunut dekkaristina, ja täytyy myöntää, että kaikista varauksista huolimatta teos Yön sydän on jäätä (Otava, 2014) inspiroi jo kansikuvan perusteella. Itselläni ehdotonta plussaa oli historiallisuus ja 1920-luku, joten lähestyin teosta uteliain ja avoimin mielin.

Teoksessa tapaamme 27-vuotiaan maailmanmiehen Karl Axel Björkin, joka kotoisammin Kallena tunnetaan. Kalle on siviiliammatiltaan sisäministeriön virkamies, tosin hänen tavoitteensa elämässä ovat ylevämmät. Historian väitöskirja on loppumetreillä ja takana on värikäs opintokausi Oxfordissa. Kuitenkin hänen todellinen intohimonsa liittyy rikoksiin, ja johtuen poliisin työvoimapulasta ja ystävyydestä Martti-nimiseen konstaapeliin hän toimii vapaa-aikanaan jonkinlaisena apupoliisina tai yksityisetsivänä. Erityisesti hän on perehtynyt henkirikosten tekniseen tutkintaan, josta hänellä on uusinta kansainvälistä kirjallisuutta. Rikoksiin hän suhtautuu moraalisfilosofisesti kokien toimintansa sivistyksen tuomana velvoitteena.

Kalle ja Martti ovat lapsuudenystäviä Kalliosta. Martin kautta Kalle on saanut kosketuksen työväenluokan elämään ja puheenparteen, onhan tämä palomiehen poika. Kalle itse kuuluu vähävaraiseen akateemiseen perheeseen; hänen isänsä on kansatieteilijä ja tutkimusmatkailija, joka on kadonnut viimeisellä retkellään Uralin taa. Itäraja on sulkeutunut ja isän liikkeistä on olemassa vain vähän tietoa. Oikeasti isä kuuluu mahtavaan Axelskiöldin aatelissukuun, mutta sen suomenmieliseen haaraan suhtaudutaan alentuvasti. Kallen suomenkielistä maatiaisäitiä ei ole koskaan kutsuttu sukujuhliin, mutta teoksen aikana Kalle itse tutustuu isotätiinsä ja serkkuihinsa. Elämä kahden kielen ja säädyn välissä ei aina ole ongelmatonta.

Kalle on yllättävän monisärmäinen etsivähahmo, jolla on pimeä puolensa ja ei-niin-mairitteleva menneisyytensä. Miehenä hän on auttamaton keikari, esteetikko ja jopa kosmetiikka-addikti. Hänen kylpyrituaalinsa ovat monimutkaisia, ja hän on joutunut selittelemään Britanniasta tuomiaan kylpyöljyjä paremmin päin, sillä Suomessa kukaan muu hänen tuntemansa mies ei käyttäisi moisia turhuuksia. Naisten kanssa hän on täydellinen gentleman, muttei kovin uskollinen kavaljeeri. Tämän kertomuksen aikana hän pyörittää samaan aikaan neljää mimmiä, joista ainoastaan vaarallisimpaan, emigranttitaustaiseen femme fataleen, hän kokee aitoa kiihkoa.

Poliittisen historian osuus tekstissä on merkittävä. Minua ei ainakaan haitannut runsas historian kertaus, sillä tässä käytiin läpi asioita, joita en tiennyt tai muistanut. Tapahtumat liittyvät löysästi isänmaallisiin salaseuroihin, heimosotiin ja Kronstadtin kapinaan, jonka seurauksena Suomeen tuli lisää venäläisiä pakolaisia. Koska itsekin etsin tietoa 20-30-lukujen heimoaatteesta, teos sattui täsmällisesti oikeaan saumaan. Kallen epäilevä suhtautuminen suojeluskuntaan ja heimosotureita palvoviin sukulaismiehiinsä tuntuu uskottavalta. Hänen halunsa pysyä rauhanaatteen kannattajana ja olla sekaantumatta mihinkään puolisotilaalliseen toimintaan selittyy sillä, että hänen kuumaverinen veljensä ammuttiin Tampereella valkoisena vapaaehtoisena. Aatelinen serkku ja lukiolainen pikkuveli olisivat molemmat jo lähdössä Porajärveä vapauttamaan.

Teksti oli tyyliltään asiapitoisempaa ja tarkkapiirtoisempaa kuin Hämeen-Anttilan aiemmat romaanit. Kieli on ihastuttavan vanhahtavaa, ja tyylillisesti löysin dekkarimaailmasta ainakin yhden teoksen sielunkumppanin, Timo Sandbergin samaan ajanjaksoon sijoittuvan lahtelaissarjan. Molemmissa on yhteistä luokka-analyysi ja venäläiset vaikutteet – lukisin mielelläni molempaa sarjaa yhdessä. (Tämän teoksen jatko-osa Käärmeitten kesä on ilmestynyt äskettäin. )

Teosta on monissa arvioissa moitittu jännityksen laimeudesta. En itse ole samaa mieltä, sillä pidän yleensä enemmän dekkareista, joissa pääpaino on kulttuuris-historiallisessa kontekstissa. Vesitornista löytynyt raato, pirtu-ja huumekauppiaiden piiritys, naamioituminen kodittomaksi Pelastusarmeijan asukiksi, öinen ammuskelu Narinkkatorilla, sapelikamppailu armeijan varikolla ynnä muut kohtaukset riittivät jännittämään minua. Helsingin muuttuvaa kaupunkimaisemaa ja erikoiselta kuulostavia kadunnimiä kuvattiin mikroskooppisella rakkaudella.

Teos on myös niin kosmopoliittinen ja maailmalle avoin, että uskoisin tälle olevan kiinnostusta käännöskirjanakin. Teos luultavasti kiinnostaa myös niitä historiallisten romaanien ystäviä, jotka eivät yleensä lue dekkareita.

Mater dolorosan monet elämät

41J518G3CPL._SY344_BO1,204,203,200_Andreï Makine-haasteeni toistaiseksi viimeisellä rastilla – hyllyssäni vuosia odottaneet Makinet on nyt luettu loppuun. Urakassa viimeinen teos, Ruhtinattaren rikos (WSOY, 2000, suom. Annikki Suni), oli temaattisesti virkistävä poikkeus edellisten postausten ”kaanonissa”, sillä se keskittyy lähes kokonaan Ranskaan eikä siinä kerrota paljoa Siperiasta, Stalinin vainoista eikä kommunismin karmeimmista ylilyönneistä. Venäläiset emigrantit ovat tosin tässäkin kerronnan keskiössä, eikä teos ole lainkaan helppoa luettavaa.

Teoksessa päädytään mitäänsanomattomaan Villiers-la-Forêtin pikkukaupunkiin, jonne on asettunut asumaan jo vuodesta 1917 saakka venäläisten emigranttien yhteisö. Idealistisimmat heistä ovat perustaneet vanhaan oluttehtaaseen yhteisön, jossa on muun muassa kirjasto ja vanhainkoti. Kirjaston äiti on ruhtinatar Olga Arbelina, nainen, jolta odotetaan ylvästä aatelisen käytöstä, mutta joka oikeasti on melko tavallinen yksinhuoltajaäiti, jonka muistot tsaarinaikaisesta Venäjästä eivät ole kullan kimalteisia eikä nostalgisia. Olgan ruhtinasmies on hylännyt tämän sairaan lapsen kanssa elämään vaatimatonta elämää. Verenvuototautia sairastavan pojan hoito vie hänen arjestaan leijonanosan, mutta on hänellä rakastaja Pariisissa, jonka tapaaminen vaatii suuria ponnisteluja.

46-vuotiaana Olga ei tiedä, onko hänet jo tuomittu odottamaan kuolemaa. Pariisissa asuva lehtimies, ukkomies, saattaa olla hänen viimeinen rakastajansa, minkä jälkeen hänen elämässään ei enää ole paljoa odotettavaa. Naisen melankolinen kyynisyys on välillä sietämätöntä luettavaa, samoin kuvaus sotavuosista, jolloin hän on kulkenut unenomaisessa epätodellisuudessa huomaamatta edes lapsensa kasvua pikkupojasta nuoreksi mieheksi. Äidin ja pojan suhde ei tunnu missään vaiheessa lämpimältä, vaan äiti tutkii sairasta lastaan lääketieteellisenä objektina. Verenvuototaudin hoito kotikonstein ”meidän kesken lääkärin” eli naapurissa asuvan puoskarin avulla on epätoivoisen äidin selviytymiskeino. Pariisissa toimiva spesialistikaan ei anna pojalle paljoa toivoa. Poika itse saa kasvuvuosina selvän tilastaan lukemalla lääkärikirjoja kuin piru Raamattua. Kuoleman tuntu tämän kaksikon hiljaisessa kodissa on jokapäiväistä.

Olgan lopullinen mielen särkyminen ja takakannessa mainittu ”eroottisen tabun” käsittely ei tosiaankaan sovi herkkähermoisille. Vaikka romaanin alku keskittyy venäläisten emigranttien yleisen elämäntyylin ja sosiaalisten suhteiden puimiseen, sen crecsendo on yllättävän karmiva. Pidän tätä Makinen teoksista toistaiseksi lukemistani rankimpana, vaikka jo alkukohtauksessa esitelty rikosepäilys ei olekaan kummoinen. Ruhtinatar Arbelina on jonkinlainen mater dolorosa, samalla viimeiseen asti urhautuva taistelija ja äärimmäisen itsekäs erakkosielu. Psykiatrista diagnoosia Makine ei pyri antisankarittarelleen antamaan, ja onko mielisairauden aiheuttajana historia vaiko yksilölliset tekijät, siitäkin voivat lukijat olla montaa mieltä.

Karmeuksien ulkopuolella Olga Arbelinan nuoruudenmuistot vallankumouksen jälkeisestä Neuvosto-Venäjästä tuntuvat jopa karnivalistisilta – sivujuonena kirjassa kuvataan Pietarin älymystöpiirejä 1920-luvun alussa ja heidän heittäytymistään kaiken yleisesti hyväksytyn moraalin tuhoamiseen. Naisen nuoruus ennen maastamuuttoa tuntuu pitkittyneiltä naamiaishuveilta. Osa emigranteista myös halajavat takaisin Neuvostoliittoon hinnalla millä hyvänsä tietämättä, millainen kohtalo heitä rajalla odottaa. Emigranttien yleinen sielunelämä 1920-40-luvuilla maalautuu tässä teoksessa suoranaisesti häiriintynein värein. Olin ehkä liian herkällä mielellä teoksen lukijana, enkä kyennyt kunnolla uppoutumaan päähenkilön päänsisäisiin kauhuihin. Teos soveltuu psykologisen kauhun ystäville ja ääritilanteiden viileäpäisille tulkitsijoille. Kysymyksiä se taatusti herättää enemmän kuin valmiita vastauksia.

Kesäjoutilas ja parvekkeiden casanova

Huvilakujan JosiAikamatka 30-luvulle syvenee. Onneksi vuosikymmen ei ole ollut pelkkää ksenofobiaa ja hammasten kiristystä, vaan jossain Itämeren rannikolla osattiin myös nauttia elämästä. Jaakko Terenttilä (1917-1981) on unohdettu kirjailija, joka julkaisi 50-luvulla kaksi romaania ja Isa Aspin elämäkerran. Sain käsiini hänen teoksensa Huvilakujan Josi (Gummerus, 1953), joka kertoo nuoren Josi Rastaan kolmesta nuoruuden kesästä jossain Karjalan kannaksen lomaparatiisissa (turistien suuresta määrästä arvelisin paikkakuntaa Terijoeksi, mutta kyseessä voi myös olla Raivola). Ensimmäisenä kesänä hän on huoleton abiturus, toisena kesänä reputtanut ruotsin kirjoituksen uusija ja kolmantena kesänä varusmies. Nuoren miehen elämässä olennaista kuitenkin on yöjalassa juoksu, eli hän on paatunut lomakylän gigolo, parvekkeiden casanova.

Josin isä, tullipäällikkö Rastas, on luovuttanut poikansa suhteen kutsuen tätä viralliseksi kesäjoutilaaksi. Hahmona hän muistuttaakin 80-luvulla Välimeren rannoilla tapaamiani naistennaurattajia – Suomessakin siis on joskus osattu kierrättää naiiveja mimmejä. Neitsyytensä hän menettää saksalaiselle vampille, ja kun helsinkiläiset konttoristit alkavat kyllästyttää, voi kokeilla norjalaista vuonojen prinsessaa tai puolalaista aristokraattia. Kylän kirjoittamaton laki ”yksi heila per kesä” ei iskostu nuoren miehen päähän. Hän nauttii kevyistä lomasuhteista, joissa yhteystietoja ei edes vaihdeta, ja termi rendez-vous on hänen arkisanastoaan. Vapaasta rakkaudesta ei vielä puhuta, mutta aikansa nuorten suhteita Terenttilä käsittelee vapaamielisesti. Kylän raitille mahtuu myös vapaamielisiä tyttöjä. Josi ja naapurin tummahipiäinen Alli ovat kylän juorutuimmat ”pahikset”, joiden keskinäinen flirttailu on Josin äidille suuri huolenaihe. Kumpikaan ei kuitenkaan halua seurustella keskenään, sillä se pilaisi metsästyksen tuottamat ilot.

Rastaan perhe on muuttanut Laatokan rannan pikkukylästä rannikolle, jotta lapsilauma pääsisi helposti oppikouluun. He asuttavat huvilaansa läpivuotisesti kuuluen täten todellisiin kantapeikkoihin. Terenttilä kuvaa kyläyhteisön arkea ja kausien vaihtelua sydämellisen humoristisesti. Syyskuinen paluu järjestäytyneen yhteiskunnan sääntöihin tuntuu aina moniviikkoiselta kohmelolta, mutta alkusyksystä paikalliset nuoret pitävät tyhjissä kapakoissa kesää rankempia alkuasukasbileitä. Viinaa hommataan grillikioskilta tiskin alta, sitä juodaan puistossa ja sitten palataan baariin tanssimaan Budapestin Juliskaa. Nuorten ymmärrys maailmanmenosta tuntuu kosmopoliitilta, jopa himppusen kyyniseltä.

TerijokiTeos ei ole kaunokirjallinen mestariteos, mutta teksti on sujuvaa, viihdyttävää ja tämän päivän näkökulmasta historiallisesti informatiivista. Josi on sopivan rosoinen henkilöhahmo suhteessa idylliseen ympäristöön. Kyläyhteisön jäseniä ja heidän sosiaalisia suhteitaan kuvataan laajalti, samoin tapa- ja ruokakulttuuria. Rastaan perheen elintasosta kertovat pienet yksityiskohdat, kuten oliiviöljyn käyttö tuoresalaatissa, jota myös perheen raavaat miehet arvostavat. Viinikellari tosin on täynnä kotiviiniä, eikä merlot’ia tai chardonnay’ta. Perheessä kuitenkin nautitaan viiniä harva se päivä, erityisesti musiikkiyhdistyksen salonki-iltoina. Perheen äidin kunnia-asiana on kouluttaa keittiöpiiat erinomaisiksi kokeiksi, jotta he pääsisivät hyviin naimisiin.

Näin teoksen varsin onnistuneena komediafilminä, joka ehkä olisi voitu leikata poikki jo ennen talvisodan syttymistä. Sodan osuus on liian ohut tuodakseen lisää informaatiota jo tarpeeksi rikkaaseen juoneen. Saamme tietää, että Rastaan perhe evakuoidaan jonnekin länsirannikolle, kun taas Josi pääsee rintamalla puolustamaan kotikontujaan. Kirjailija on ilmiselvästi halunnut tuoda loppuun idyllisen saagan vakavamman puolen, mutta teos ei ole muuten hengeltään itkuinen, koti-ikäväinen muistelma. Evakkotarinoille olisi ollut toinen paikkansa. Minusta teoksen ainoa ongelma olikin rakenteessa. Ensinnäkin, kertomus Josin yhdestä kesästä gigolona olisi ollut riittävä rajaus ja toiseksi, olisi ollut tyylikkäämpää pysyä pelkästään humoristisessa tyylilajissa. Ongelmana on, että tässä kuvataan saman idyllisen kesän tulo kolme kertaa. Kirjailijan tarkoituksena on kuvata nuoren miehen kasvua vastuuttomasta höynästä isänmaan toivoksi, mutta kasvuromaaniksi tässä on aivan liikaa maalailevaa luonto- ja etnologista kuvausta. Näistä rasitteista huolimatta nautin tekstin ilmapiiristä, kielestä ja ajankuvasta suunnattomasti. Erityisen kiinnostavaksi nousee isän ja pojan suhde, ja isän etäisen älyllinen tapa ojentaa hulttiopoikaansa.

Teoksessa on jotain yhteistä joku aika sitten lukemani Ester Erhomaan Karjala-aiheisten kirjojen kanssa. Huolettomuus, tulevaisuudenusko ja suhteellinen edistyksellisyys perhe- ja sukupuolten välisissä suhteissa. Poikkeuksellisen valoisia kirjailijoita molemmat.

Terenttilä kertoo myös Terijoen alueen suomalaistamispyrkimyksistä itsenäisyyden jälkeen. Alueella on paljon hylättyjä pitsihuviloita, mutta siellä edelleen asuu erityisluvalla iso joukko venäläisiä emigrantteja. Suomalaisilla uudisasukkailla on vimma purkaa huviloista kauniit pitsikoristeet, kun taas venäläisten talot ovat sielultaan ”entisiä ihmisiä”. Kahden kulttuurin rinnakkaiseloa kirjailija kuvaa syvääluotaavan maltillisesti. Suursuomalainen ryssittely on huvilakyläläisille kauhistus. Venäläiset ja suomalaiset vanhat herrat muistelevat menneitä, pelaavat shakkia ja musisoivat yhdessä usein tulkkien välityksellä. Tulkkeina toimivat kaksikieliset nuoret, jotka elävät sujuvasti kahdessa maailmassa. Länsimaista moderniteettia edustaa funkistyylinen osuuskauppa valkotakkisine myyjineen; turistit kuitenkin virtaavat kylään pitsihuviloiden, lahojen puusiltojen ja persoonallisten torimyyjien vuoksi.

Maininta osuuskaupan aatemaailmasta on tässä vain sivuhuomautus, silti se kertoo paljon maamme mentaliteetista. Jo 30-luvulla täällä on pyritty homogenisoimaan maisema: funkistyylisten osuuskauppojen tulo on toteutettu silloin samalla pässinpäisellä varmuudella kuin 2000-luvulla ABC-asemien invaasio. Tosin vastaavia trendejä on varmasti löydettävissä muissakin Euroopan maissa, mutta pienessä Suomessa se on silmiinpistävää. Nähtäväksi jää, käyvätkö retrohenkiset ihmiset ihailemassa ABC-asemien raunioita 2080-luvulla samalla tavalla kuin me nykyään ihastelemme peräkylien osuuskauppoja. Jälkeen jääneistä pitsihuviloista joka ikisellä on ainutlaatuinen sielu, mutta tuskinpa Terijoen osuuskaupan nurkilla iskisi hillitön nostalgia. Tosin sitä en vielä tiedä, koska en ole sinne saakka päässyt, enkä edes tiedä, onko kaupasta mitään jäljellä. Odotan innolla.

Kesän aloitusteoksena teos saa arvosanan 10+.

 

Osta lemmenomena!

haransilmaVoitin kilpailusta Timo Sandbergin 1920-luvun Lahteen sijoittuvan uutuusdekkarin Häränsilmä (Karisto, 2015), ja lähestyin tekstiä avoimin mielin, vaikka pikkuhiljaa nämä välisuomalaisiin kaupunkeihin sijoittuvat nostalgiapläjäykset alkavat väsyttää. Olennaista kiinnostuksen heräämisessä oli 1920-luku, eli Sandbergin dekkareita on kehuttu myös historiallisina romaaneina. Teossarjan ensimmäinen osa, Mustamäki, voitti Vuoden johtolanka-palkinnon vuonna 2014, ja erityistä huomiota palkintoraati keskitti psykologiseen syvyyteen ja lapsinäkökulman tarkkuuteen.

Häränsilmän poliisisankari on etsiväkonstaapeli Otso Kekki, joka on päässyt etenemään urallaan, vaikka tulee vasemmistolaisesta perheestä. Kekki on jo keski-ikää lähenevä poikamies, joka on niin omistautunut työlleen, että hänelle riittää kevyempi kyläilysuhde ilman vastuuta. Töissään hän on oppinut luovimaan poliittisten jännitteiden välillä, ja yllätyksekseen hänet pestataan ratkomaan erään porvarismielisen kollegan murhaa. Kansalaissodan jälkeinen ilmapiiri Lahdessa on edelleen täynnä epäluottamusta, eikä työväenluokasta ponnistaneen poliisin asema ole ”omienkaan” parissa aina mukava. Köyhä kansa vihaa edelleen syvästi lahtareita, ja monissa perheissä on kipeitä muistoja vankileireiltä.

Poliisimurhan ratkaisu ei lopulta kiinnostanut minua teoksessa paljoa, vaan luin teosta todellakin historiallisena romaanina nauttien ajan hengen tarkasta kuvauksista ja arkisista oivalluksista. Sandberg kuvaa Reunanpalstan asuinalueen arkea eri-ikäisten avainhenkilöiden näkökulmasta. Kekin venäläisen naisystävä Veran naapurustoon mahtuu monenmoista kohtaloa, mutta kaikkia yhdistää taistelu syöpäläisiä vastaan. Kekkiä itseään alkavat Veran sängyn luteet häiritä niin, että puuhaa rakastetulleen uuden terässängyn paikalliselta tehtaalta. Hankinta herättää naapurustossa hupia ja närkästystä, sillä monien mielestä venäläisillä ei ole muuhun aikaakaan kuin makoiluun. Teos alkaa syyhyttävissä merkeissä ja syöpäläisasiaan palataan läpi tarinan. Kauheimpia ovat tässä vieraat, jotka avoimesti nyppivät saivareitaan kyläpaikan lattialle.

Otson ja Veran rakkaustarina on kiinnostavan omituinen – siinä kohtaavat kaksi jo elämää nähnyttä, omapäistä tapausta, joille oma tila on ensisijaisen tärkeää. Veran sopeutumisvaikeudet tuntuvat aidoilta, vaikka hän saakin naapurin nuorilta hyväksyntää. Veran kautta teoksessa avautuu kiertävien sirkusten eksoottinen maailma, onhan hänkin päätynyt Suomeen sirkusjunassa. Vera on salamyhkäinen hahmo, jonka kirjailija jättää luultavasti tarkoituksella ”avoimeksi kirjaksi”, jotta lukijan mielenkiinto säilyisi seuraavaan osaan. Jos monikulttuuristen suhteiden arki on nykyäänkin usein haasteellista, tässä haasteet alkavat jo yhteisen kielen vähyydestä. Vahvoja tunteita on molemmin puolin, mutta samalla he ovat muukalaisia toisilleen.

Minua kiehtoivat eniten sirkuksen ja torielämän kuvaukset – tässä maistetaan mm. ensi kertaa ”lemmenomenaa”, jota kansa ei osaa syödä sotkematta ja jonka maku tuntuu monista käsittämättömältä. ”Tomatou” on sen virallinen nimi, mutta sillä se ei mene kaupaksi. Lahden läheisyys itärajaa ja sen karjalaisten ja emigranttien läsnäolo kaupunkikuvassa antavat tarinalle myös kosmopoliittia twistiä. Toisena suurhankkeena on radiomastojen rakennus saksalaisella johdolla ja suomalaisen luterilaisuuden aiheuttama kulttuurishokki: saksalaiset pomot ovat menettää hermonsa, kun poliisi tulee kuulustelemaan heitä sabattirauhan rikkomisesta.

Hurjimmat väännöt käydään kieltolain noudattamisesta, mihin rikosvyyhtikin keskittyy. Kirjan nimi liittyy metsälampeen, jonka rannalla päivystää paikallinen humu-ukkojen leiri ja jonne muuten kiltit perheenisätkin pahoina päivinään eksyvät. Viinan kirot syvenevät aikana, jolloin tarjolla on vain kotipolttoista pirtua. Viinaa myydään kanistereittain, ja sitä piilotellaan omituisiin paikkoihin, esim. pianoiden sisälle. Minusta tässä oli hyvää muistutusta kieltolakimentaliteetin konkreettisista seurauksista kansaan, joka ei kuitenkaan osaisi olla juomatta. Tavallaan tässä käydyn keskustelun voisi siirtää kokonaisena nykypäivään, eli kysyä kuuluu, mitä tapahtuu, kun alkoholin valmistus ja myynti siirtyy kokonaan lain ulkopuolelle, ja kun sen nauttiminen tapahtuu vielä epäsosiaalisimmissa oloissa kuin nykyään.

Kaiken kaikkiaan teoksessa oli roppakaupalla realismia ja iso kauhallinen romantiikkaakin. Jos Mustamäessä yhteisöä seurattiin lasten silmin, Häränsilmässä on valppaita nuoria kertojia, kuten Eliisa, joka käy lukemassa ääneen F.E.Sillanpäätä naapurin sodassa kasvonsa menettäneelle miehelle. Eliisan veli Ismo riiustelee salaa tehtaanjohtajan tytärtä Siljaa, joka puolestaan karkaa iltaisin ”väärälle puolelle” työväenyhdistyksen tansseihin. Tässä eletään arkea, jossa miltei jokainen arkinen teko on jollain tasolla poliittisesti koodattua, ja luokkarajojen ylitys voi olla jopa hengenvaarallista. Nuoret tekevät myös tarkkoja havaintoja vanhemmistaan ja heidän ikäluokastaan, jopa heidän seksielämästään, joka luonnollisesti on ällöä.

Uskon teoksen palvelevan monenlaisia lukijoita; tyylillisesti löysin tästä yhtymäkohtia Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaan. Nais-ja lapsinäkökulmat ovat tässä dekkariksi vahvoja, samoin sosiaalinen historia. Ra’an väkivallan puutteesta annan extrapisteitä, mutta dekkarin juonelta olisin odottanut enemmän ”kierroksia”. Tulen lukemaan Mustamäen ymmärtääkseni sarjaa syvemmin ja odotan jo seuraavaa osaa.

Romanoveista hellyydellä

Tarkoin_vtul_es_6248Irlantilainen John Boyne (s.1971) on minulle uusi tuttavuus, jonka nimeen törmäsin etsiessäni uudempaa historiallista kirjallisuutta Pietarista. Minua kiinnostavat vielä bolshevikkien nousua ja vallankumousta vanhemmat ajat, mutta sain tämän teoksen kautta erinomaisen johdannon täsmäaiheeseeni eli tsaarin hovin tuhansien alamaisten arkeen ja valtasuhteisiin. Tässä päähenkilöinä ovat vähemmän vaatimattomasti tsaari Nikolai II:n perhe ja Rasputin tutkittuina nuoren henkivartijan Georgin näkökulmasta vallankumouksen aattona. Georgi on palkattu vahtimaan perheen nuorimmaista, hemofiliasta kärsivää Alekseita, joka ei saa urheilla mustelmien pelossa samalla tavalla kuin siskonsa. Georgilla ja Anastasialla on salasuhde, jossa Anastasia on rohkeampi ja aloitteellisempi osapuoli.

Suhtauduin asetelmaan varauksellisesti ja pidin osaa tsaariperheen arjen kuvauksista yltiöromanttisina ottaen huomioon, kuinka vihattuja he olivat aikanaan kansan parissa. Tässä olennaisena juonena onkin tsaariperheen monarkistiset kytkökset Euroopan hoviin, erityisesti Britanniaan, josta tuli myös tsaarin lähipiirin emigranttien keskeinen tukikohta. Lontooseen päätyy nuori Georgikin vaimonsa Zojan kanssa. Puolet romaanista seuraa Georgin ja Zojan pitkää yhteistä taivalta maahanmuuttajina ja heidän strategoitaan integroitua uuteen maahan. Georgi saa paikan British Museumin arkistonhoitajana ja Zoja tekee elämäntyönsä ensin tekstiilitehtaan työläisenä, myöhemmin opettajana. Pariskunnan turvallisuushakuinen keskiluokkainen elämä saa välillä kolhuja kantaväestön kommenteista ja kutsumattomia vieraita menneisyydestä. Lojaalisuuden osoittaminen uutta kotimaata kohtaan on usein vaikeaa, varsinkin toisen maailmansodan aikana, jolloin venäläisiä emigrantteja pidettiin potentiaalisina vakoojina ja maanpettureina.

Teoksen koskettavimmat osiot liittyvät romaanin nykyhetkeen eli 1970-80-luvun vaihteeseen, aikaan, kun Zoja on jo syöpäpotilas ja haluaa ennen kuolemaansa nähdä vielä kerran kotiseutunsa. Hän pyytää miestään viemään hänet Suomeen, mikä on lähin mahdollinen ”vapaan maailman” osoite, josta Pietaria voi muistella ja kuvitella. Viimeisillä voimillaan hauras nainen käy juomassa teetä Haminan ja Kotkan ravintoloissa ja hengittämässä Itämeren höyryjä. Voimat elpyvät ja vaimo saa houkuteltua miehensä parin päivän matkalle rajan yli. Ärsyttävää tässä jaksossa on silloisen maailmanpolitiikan realiteettien ohittaminen, jopa sen kysymyksen, kuinka emigranttipariskunta sai järjestettyä itselleen neuvostoviisumin käden käänteessä ja kuinka he onnistuivat nauttimaan matkastaan kommentoimatta neuvostovallan aikaansaamaa muutosta. Mutta tässä eletään sellaisen fiktion maailmassa, jossa moiset yksityiskohdat eivät paina.

Juonessa on loppuvaiheessa vielä paljon yllätyksiä. Kerrontatekniikka on jouheva ja eri ajanjaksojen tuoma kerroksellisuus tekee tekstistä elävää. Historiallisten faktojen suhteen tässä taatusti olisi tarkennuksen paikkoja, mutta jos heittää tutkijan lasit kaivoon ja lukee romaania fiilispohjalta, siitä saa enemmän irti. Venäjän kulttuuria ja mentaliteettia Boyne selvästi tuntee, mutta jäin ihmettelemään joitain neuvostoaikaan liittyviä yksityiskohtia, jotka oli mielestäni ohitettu kevyin rantein.

Boyne on julkaissut 15 teosta, osa niistä lasten- ja nuortenkirjoja, kirjoittamatta sanaakaan kotimaastaan Irlannista. Tänä vuonna tilanteeseen on tulossa muutos: syksyllä häneltä julkaistaan Irlannin katolisen kirkon skandaaleja käsittelevä romaani A History of Loneliness. Voin hyvin kuvitella kunnianhimoisen kirjailijan syyt pantata Irlanti-aihetta ja paneutumisen aiheeseen, joka herättää valtaosassa irlantilaisista vahvoja tunteita. Jään odottamaan tätä teosta innolla, mutta saatan myös tsekata hänen toistaiseksi menestyneimmän teoksen, nuortenkirjan A Boy in the Striped Pyjamas, joka kertoo erikoisesta ystävyydestä Natsi-Saksan keskitysleirillä.