Naurutaudin vaarat

7025Millaista on sitten, kun maa kieltäytyy ulkosuhteista ja alkaa vannoa omavaraisuuden nimeen? Ehkä lasten ja nuorten pelottelu tällaisella skenariolla on hätävarjelun liiottelua reaalimaailmassa, mutta suljetut yhteisöt ovat aina olleet meheviä kuvauksen kohteita kaunokirjallisuudessa, erityisesti skifissä ja dekkareissa.

Anne Leinonen on minulle uusi tuttavuus nuorten skifi/fantasian saralla. Hänen teoksensa Ilottomien ihmisten kylä (WSOY, 2014) kertoo Kaukamaasta, kylien ryppäästä, joka elää eristettynä luottaen minimaalisesti koneistettuun maatalouteen. Yhteisö on suojattu muurilla, eikä sen jäsenillä ole paljoa tietoa ulkopuolisesta maailmasta muuta kuin säännöstellyn rajakaupan tiimoilta. Yhteisö ei vaikuta fanaattisen uskonnolliselta, mutta sen folkloristinen elämäntapa muistuttaa hieman Amerikan Amishien tai mennoniittien meininkiä. Yhteisöllä on paljon salaisuuksia, joihin nuoret vihitään teini-iässä peijaisin. Tervehenkisyys, suoraselkäisyys ja vakavamielisyys kiteytyvät kiellossa yli muiden, eli naurukiellossa. Leikkiminen on lapsilta kielletty, mutta tanssia harrastetaan, kunhan musiikki on surumielisiä kansanlauluja tai tangoa.

Päähenkilö Aalo on tarinan alussa vasta neljätoistavuotias ja sattuu avaamaan Pandoran lippaan löytämällä talonsa ullakolta kielletyn leikkikirjan, joka on jäänyt sinne ajoilta ennen eristäytymistä. Kirjassa kuvaillaan outoja puuhia, joita hänen on kavereineen salaa kokeiltava. Tämän lisäksi Aalo törmää salaperäiseen muukalaiseen, joka etsii yösijaa. Muukalaisen Aalo majoittaa ilman vanhempiensa lupaa lukittuun vajaan. Tästä kohtaamisesta alkaa Aalon tie kohti yhteisön normien kyseenalaistamista. Aalolla ei ole helppoa, ja pian hän päätyy rajan taa turvapaikanhakijaksi.

Teos on kiinnostava saaga myös päivänpoliittisesti, sillä Kaukamaan sisäänpäin käpertyminen voisi kertoa muukalaispelkoisesta Suomesta. Samalla teos antaa nuorelle lukijalle työkaluja ymmärtää turvapaikanhakijan arkisia ongelmia Aalon kaupunkiin muuton kautta. Teoksen kaupunkikuvaus muistutti minua Tampereesta, sillä siinä nuorisojengi kilpailee suosiosta Keskustorilla. Rajan takaisessa ”villissä lännessä” elämä ei lopulta ole sen vapaampaa tai helpompaa kuin Kaukamaassa, sillä siellä kansalaisia kontrolloidaan ihonalaisten sirujen keinoin. Leinonen asettaa teknologisesti kehittyneen ja alkuperäiskulttuurin perinteitä kunnioittavan yhteiskunnan kiinnostavaan vertailuun, jossa lukijan on vaikea löytää ”oikeaa” kantaa tai puolta.

Kaukamaan umpeutumisen syyt ovat monimutkaisempia kuin alussa olettaisi. Juonen rakenteen kannalta olikin hienoa, ettei kaikkea paljastettu heti, vaan loppuosa tarjoaa jatkuvasti uusia yllätyksiä. Itse pidin jopa enemmän kaupunkiosion kuvaamisesta, sillä siinä toteutui jonkinasteinen postkoloniaalin vastakatseen politiikka. Kaupunkilaisten asenne Kaukamaahan muistutti minua eniten omasta suhtautumisestani ”ihanaan” Vienan Karjalaan, josta tuomani tuohiesineet olen jo myynyt halvalla kirppiksellä, koska en tarvinnut niitä pölyä keräämässä.

Teoksessa oli jotain yhteistä Emmi Itärannan Teemestarin kirjan kanssa, joka tosin on aikuisten romaani, mutta jossa päähenkilö on myös teini-ikäinen, varttuva rajojen ylittäjä. Kauhu tässä on astetta lempeämpää, mutta ilmapiiri on vastaavan kutkuttava.

”Pahan kirjan” teema muistutti minua myös Kaj Korkea-ahon samannimisestä uutuusromaanista (josta bloggaan pian). Jos teoksesssa on yksi viesti ylitse muiden, se voisi liittyä sananvapauteen, sensuuriin ja tiedon rajoittamiseen. Kun meillä on Suomessa istuu jo Eduskunnassa opettajankoulutuksen saanut kansanedustaja, joka kieltää evoluution, niin kenties maamme on todella siirtymässä kohti kaukamaalaisia tupailtoja.

Kerrassaan upea aivojen vinskautus, joka taatusti puhuttelee myös aikuista lukijaa. Nuorten omia arvioita teoksesta voi linkata kommentteihin, lukisin niitä mielelläni.

Runollinen dystopia

Emmi Itärannan (2012) Teemestarin tytär on ollut lukulistallani pitkään. Ihastuin jo kustantajan kuvaukseen ennen sen julkaisua, ajatukseen Suomesta itämaisena totalitäärisenä valtiona, jossa on vesi loppu ja jossa teemestarit sinnittelevät salaisine lähteineen. Romaani on hyytävän kaunis kuvaus teeseremonioista ääriolosuhteissa. Pohjoiseen Eurooppaan on iskenyt jo vuosisatoja sitten ekokatastrofi; Pohjanmeri on saastunut, pohjoinen Norja ja Ruotsi ovat asuttamattomia, Suomen aluetta hallitaan Venäjältä ja Siperiasta käsin merkittävänä talousalueena Vienanmeri.

Tarina tapahtuu Kainuussa tai Vienan Karjalassa. Kuusamosta puhutaan lähikaupunkina, mutta teemestari tyttärineen asuu syvällä korvessa. Vuosikausia teemestarin perhe on saanut erityisannoksia vettä ja poliittisen johdon suojelua; vallan vaihduttua nyöri isän kaulan ympärillä kiristyy, hänen toimiaan pidetään epäilyttävinä ja heidän kotiinsa tehdään perusteellisia etsintöjä. Isä ja tytär haluavat suojella salaista tunturinsisäistä lähdettä, josta on vedetty hana heidän kotiinsa. Samalla ympärillä ihmiset kuolevat kuivuuden ja epähygienian aiheuttamiin sairauksiin.

Norea-tyttö valitsee myös teemestarin ammatin, vaikka hänen äitinsä yrittää saada häntä muuttamaan mielensä. Yhdessä parhaan ystävänsä kanssa he kaivelevat entismaailman jätöksiä vanhalla kaatopaikalla ja löytävät outoja muovisia laatikoita ja hopeakiekkoja. He keksivät keinon kuunnella ikiaikaisia äänitteitä, joista yhdestä paljastuu historiallinen totuus. Norea etsii epätoivoisesti vastausta kysymykseen, miksi heidän maailmansa on tuhoon tuomittu. Hän etsii myös avaimia, joilla tulevaisuuden suunnan saisi käännettyä kohti parempaa.

Tulevaisuusdystopiana Teemestarin tytär on omintakeinen eikä ehkä niin kammottava kuin muutama muu, johon olen tutustunut (esim. äskettäin lukemani Hunger Games). Kerronnan ote on paikoitellen jopa lempeää. Välillä tuntuu, että teos olisi suunnattu erityisesti nuorille, vaikka ei sitä nuortenkirjana markkinoida. Teoksen tiukka kategorisointi olisikin turhaa. Jokainen voi itse päättää, onko tämä skifiä, fantasiaa vai aikuisten satu.

Luulisin, että teos kiinnostaisi laajempaa lukijakuntaa Suomen ulkopuolella; se on kirjoitettu niin, että siihen pääsee käsiksi, vaikkei tietäisi höykäsen pöläystäkään Suomesta. Tämä Suomi on läpikotaisin orientaalinen, ilmastoltaan semitrooppinen, eläimistöltään ja kasvistoltaan uppo-outo. Kaikkialla on hyönteisiä, tuholaisia ja syöpäläisiä niin, että henkilöt joutuvat kulkemaan ulkona erityinen myssy päässä. Ikävä kyllä, kirja muistuttaa minua myös tästä kesästä ja mökillä olosta. Moni kirjan yksityiskohta tuntuu liian todelta. Tämä kai on onnistuneen skifin lähtökohta.