Ilmaisia kirjoja kotikaranteeniin

TuplanaTeos: Anna ja Eppu Nuotio: Tuplana, kiitos (Crime Time, 2012)

Äänikirjan lukija: Jenni Kitti

Koronatilanne ja kotikaranteenit johtavat nyt monissa kodeissa kirjapuutostautiin, ja sen lievittämiseen on monia keinoja. Kevään aikana uskon, että monet kustantamot tulevat tarjoamaan ilmaisia e-kirjoja ja äänikirjoja, joista yritän itsekin tiedottaa tässä blogissa. Tänä viikonloppuna bongasin jo kaksi tällaista tarjousta: Crime Time tarjoaa kokoelman dekkareita ladattavaksi Elisa Kirjan sivuilla ja pienkustantamo Ossianilla on muutamia teoksia ladattavina omilla verkkosivuillaan.

Tartuin heti Crime Timen kahden ilmaisen dekkarin tarjoukseen, ja valitsin Anna ja Eppu Nuotion (äiti ja tytär) ja J.P.Koskisen teokset. Valitettavasti Koskisen kirjan suhteen sähläsin ja onnistuin lataamaan jo luetun teoksen. Anna ja Eppu Nuotionkin teosta olen muistaakseni aloitellut takavuosina, mutta minulla oli siitä vain vähän muistijälkeä.

Teos siis kertoo pikkukaupungissa asuvista kolmikymppisistä kaksosista, Alisasta ja Elisasta, joiden suhde on pinkeän kuormittunut. Kirjan kolmas päähenkilö on Seurahuoneen ravintolan hovimestari Rauno, joka on todistanut Marja-nimisen naisen mystisiä tapaamisia aikuistuvan tyttärensä kanssa vuosikausia. Marja on tullut ravintolaan säännöllisesti kuin turvapaikkaan, ja hänen asiakkuutensa kulmakivenä on tuplaviskin tilaaminen. Rauno on vanhan ajan herrasmiesmäinen asiakaspalvelija, jolle hyvät tavat ja hienotunteisuus ovat itseisarvoja.

Kirjassa on paljon surua ja haikeutta, kuolemanpelkoa ja ristiriitoja, mutta jännityksen suhteen jäin odottamaan lisää kierroksia. Psykologisena kaksostutkimuksena se onnistuu paremmin kuin dekkarina. Elisa-siskon elämäntarinasta ja ulkomaan komennusten vaiheista olisin halua lukea lisääkin, sillä hän tuntui viihtyvän varsinkin kylmissä, arktisissa kohteissa, kuten Färsaarilla ja Islannissa. Biologisen Marja-äidin hahmo jää henkilögalleriassa etäisimmäksi, tai vielä etäisempiä ovat lapset adoptoinut pariskunta, joka on jo romaanin nykyisyydessä siirtynyt ajasta iäisyyteen.

1990-luvun ajankuva teoksessa oli osuvaa, ja muutenkin pidin siitä, ettei kerronta ollut liian teknistä tai mediapainotteista. Poliisityön rooli jäi siinä aika marginaaliseksi, ja tarinan varsinainen murha ei ollut lainkaan tämän hampurilaisen pihvi. Eppu Nuotio on kokenut tiimikirjoittaja, ja olen lukenut häneltä ainakin yhden muun toisen henkilön kanssa kirjoitetun dekkarin. Tämä ei ollut terävin häneltä lukemani teos, mutta ihmeen hyvin jaksoin tarinaa kuunnella päivänä, jolloin keskittymiseni on muuten herpaantunutta.

Juuri ennen tätä luin Mary Higgins Clarkin teoksen, jossa myös ruodittiin lääketeollisuuden lähihistoriaa ja ahneita ihmiskokeita. Tuo teos oli kyllä jännittävämpi kuin tämä suomalainen tarina, mutta kaikentyyppiselle jännitykselle on oma paikkansa. Ehkä tämäntyyppinen ihmissuhdepainotteinen psykologinen jännitys voi luoda turvallisuuden tunnetta oloissa, jotka ovat huomattavasti vaativammat kuin monien dekkareiden kuvaama arki.

 

Kylmä cava kaunistaa

anopinhammasDekkaririntamalla olen elänyt riemun päiviä, kun kauan jonottamiani teoksia on pompahtanut Ellibsin hyllyyn. Varsinkin Eppu Nuotion Anopinhampaaseen (Otava, 2018) oli pitkä jono, enkä ihmettele syytä. Varsin moni on ihastunut uuteen dekkarisarjaan, jonka päähenkilö on eläkkeelle jäänyt marttakerhon jäsen ja puutarhaharrastaja. Cozy crime on trendikästä, varsinkin, kun siinä kotoillaan useassa eri maassa.

En itse ole puutarhaihmisiä, mutta ehkä juuri siksi Ellen Lähteen perenna-asiantuntemus vakuuttaa. Tässä teoksessa liikutaan Andalusian huumaavista ruusutarhoista Berliinin salaisiin putarhoihin, mutta kerronnan keskiössä on Turku ja sen läheinen maalaispitäjä Mynämäki. Andalusiassa Ellen Lähde on rakastunut puutarhamatkansa oppaaseen Carlosiin ja päätynyt keskelle suomalais-espanjalaisia häitä. Hääpari on muuttamassa pian Suomeen, ja yhteydenpito heidän kanssaan jatkuu yllättävän dramaattisissa merkeissä. Nuori morsian Carmen joutuu muuttamaan Turun sijaan miehensä sukutilalle Mynämäelle, jossa kaikki ulkomaalainen on epäilyttävää, jopa valkosipuli lihapullataikinassa.

Teoksen varsinainen sukudraama sijoittuu 1980-luvulle, ja sen tiimoilla Ellen saa kotiseutumatkailla monessa lähipitäjässä. Sellaisista paikkakunnista kuin Kisko ja Mietoinen en ole tiennyt mitään, joten oli kiinnostavaa sukeltaa niiden historiaan. Joen varrella kasvavat erikoisuudet kuten kalmojuuri alkoivat kiinnostaa, samoin kuin säynäiden kalastus. Vanhat kirkot pääsevät tässä myös oikeuksiinsa, ja paikkoja voi tutkia myös antiikkikeräilijän näkökulmasta.

Huippuhetkiä kirjassa voi viettää myös Turun kauppahallissa, ja Ellenillä on muitakin kauppahallivinkkejä maailmalla. Kävin juuri kirjassa mainitussa Berliinin Marheineke-hallissa, jossa oli mahtavia ruokapaikkoja kohtuuhintaan. Mahdollisesti ensi viikolla pääsen fiilistelemään taas Turun halliin, joka on mielestäni hieman tunnelmallisempi kuin Tampereen vastaava.

Täytyy kyllä myöntää, että luin teosta puhtaasti ihmissuhdevetoisesti, enkä kuluttanut paljoa aivonystyröitäni kuolemantapausten syiden vatvomiseen. Teos onkin varsinainen elämän nautintojen aarrearkku, joka tarjoaa jotain niin urbaaneille hipstereille kuin maallemuutosta haaveilijoille. Nuotio osaa myös tarinankerronnan koukutuksen, eli tässä jäi moni juonen käänne niin auki, että jäin jo janoamaan uutta osaa, joka sijoittunee lähes kokonaan Berliiniin.

Katsoin myös juhannuksena Eppu ja Curt Nuotion TV- haastattelun pariskunnan elämänmuutoksesta ja arkielämästä Berliinissä. Ilmeisesti kirjailijana jo aiemmin hyvin tuottelias Eppu Nuotio elää nyt todellista kukoistusaikaansa, mikä näkyy tekstin tasolla monisyisyytenä ja kerroksellisuutena. Uskoisin, että Ellen Lähde-sarja on luotu hyvin moninaisille yleisöille, ja ne sopivat varsinkin lomalukemistoksi silloin, kun lukija ei halua vyöryttää ylleen koko maailman murheita.

Sen myös kirjasta opin, että kylmä cava kaunistaa. Koska en cavan juontia kotimaan terasseilla harrasta, niin jään vain haaveilemaan paikoista, joissa sen siemailu saattaa johtaa uusiin seikkailuihin.

Sisäinen marttani kiittää

IMG_1683Varsinainen palautuminen viikonlopun synkistä tunnelmista alkoi sekin Turun torin kupeesta, Eppu Nuotion kartoittamana. Nuotion uusin dekkari, Myrkkykeiso (Otava, 2017), tuli eteeni sopivaan saumaan, ja oli hermoja lepuuttavaa lukea nautinnollista kuvausta kaupungista, jossa ihmiset välittävät toisistaan.

Myrkkykeiso aloittaa Ellen Lähteen tutkimukset, ja Ellen on viisikymmentäkahdeksanvuotias varhaiseläkeläinen, entinen kartanpiirtäjä, mummo, puutarhuri ja aktiivinen Martta-kerhon jäsen. Täyttääkseen kansalaisvelvollisuuttaan hän toimii Marttojen kotiavun vapaaehtoisena, ja tätä kautta kohtaa monia vanhuksia ja lapsiperheitä pulassa. Eräänä aamuna hän päätyy hoitamaan kaksivuotiasta Mimmiä, jonka isä on romahtamispisteessä ja kaipaa takaisin töihin. Vaimo pitää lapsivapaata mökillä, eikä Timo ole aiemmin ollut pitkiä aikoja kahden tyttärensä kanssa. Pian käykin ilmi, että Mirkka on kadonnut. Ellen Lähteestä tulee huomaamattaan salapoliisi, ja hommaan hän palkkaa kaverikseen naapurin pojan Samuelin, jolla ei ole kesätyötä.

Aah, ihana Ellen. Samalla pullantuoksuinen ja rajoja rikkovan moderni. Hän ei halua takertua perinteiseen parisuhteeseen, vaan pitää Helsingissä asuvaa nuorempaa rakastajaa ja tyydyttää kulttuuritarpeensa vanhan ystävänsä kanssa. Poika on hankkinut lapsensa saksalaisen miesystävänsä kanssa, ja lapsenlapset hihkuvat Omaa Skypen välityksellä. Lempituoksuna hänellä on Balenciagan Florabotanica ja hän osaa loihtia upeita herkkuja mm. kyssäkaalista ja viinimarjapensaan lehdistä.

Kirjassa on kiinnostavia hahmoja, mutta rikosjuoni jää lopulta laimeaksi. Luinkin tätä henkilöiden tavallinen arki edellä, enkä huolehtinut murhaajasta. Port Arthurin puukerrostalon asukkaissakin riitti ihmettelemistä, ja Samuelin venäläisen pianistiäidin Irinan loikkaamisen tarina olisi saattanut olla koukuttavampi pääjuoni, jos se olisi kerrottu huolellisemmin.

Teoksen uhrin oletetusta narsismista, kaksoiselämästä ja bloggarikuplasta olisin kaikista halunnut lukea enemmän, jotta hänen persoonansa olisi päässyt kunnolla esiin. Mirkan blogikuuluisuudella hankittu pikkujulkkiksen maine ei tunnu herättävän sympatioita kenessäkään naiseen törmänneessä. Kuitenkin hän tekee vaikutuksen Elleniin varmalla sisustusmaullaan. Mirkka on henkilö, joka levittää auraansa kaikkialle, mutta onko hän lopulta se myrkkykasvi, joka tuhoaa toisilta kasvun mahdollisuuden? Ja onko olemassa ihmistä, joka kukoistaisi Mirkan rinnalla?

Koska tämä on sarjan aloitusjakso, pidän tätä vasta luonnoksena tulevalle, jota odotan. Toivon mukaan seuraaviin rikoksiin saadaan lisää kierroksia ja leppoisista hyvän mielen kuvastoista siirryttäisiin vaihtelevampiin mielenmaisemiin. Tästä kirjasta jäi mielikuva kuin olisi päässyt sisään Gudrun Sjödenin kuvastoon, maalaamaan isoilla pensseleillä. (Minun tuntevat tietävät, ettei tämä ole ilkeästi sanottu, koska pidän paljon Sjödenin vaatteista ja jopa markkinoinnista, tosin välillä tulen allergiseksi liiallisesta lifestyle-hössötyksestä romaaneissa). Lukeminen oli terapeuttista ja aistivoimaista, mutta en kokenut pääseväni tarinassa aivan perille saakka.

Jos poimisin yhden teeman, joka teoksesta jäi vahvimpana mieleen, se on yhteisöllisyys. Maailmasta varmasti tulisi parempi paikka, jos joka taloyhtiössä asuisi sellainen Martta, jonka luo elämässä eksyneet teinit ajautuvat syömään tabbouleh-salaattia. Ja jo tämän vuoksi kirja ihastuttaa.

Jos damastiliina osaisi puhua

naine_prvkl_wb72d_6936Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen yhteisteos Nainen parvekkeella (Bazar, 2016) oli jo listallani kesällä, mutta vasta nyt pääsin sen tunnelmiin kunnolla käsiksi. Kaikkien bloggareiden inspiraationa on teoksen syntytarina: Berliinissä nykyisin asuva Nuotio oli ottanut yhteyttä turkulaiseen Soiniseen blogin välityksellä johonkin kaupunkiin liittyvästä yksityiskohdasta, ja kirjeenvaihto oli osoittautunut niin hedelmälliseksi, että siitä syntyi kirja.

Nainen parvekkeella on erikoinen dekkari ja kirjeenvaihtoromaani. Päähenkilöt Salome ja Arvo Samuel kohtaavat nihkeästi sähköpostin välityksellä, sillä A.S. ei haluaisi antaa nuorelle dokumenttifilmintekijälle mitään tietoja omistamastaan Edelfeltin taulusta Nainen parvekkeella. Salome on kuitenkin peräänantamaton, ja onnistuu luomaan eläkkeellä olevaan diplomaattiin kohteliaan keskusteluyhteyden.

Molemmat päähenkilöt ovat kutkuttavan mystisiä, ja pelokkaan, sydänsairaan Arvo Samuelin tarinasta kuoriutuu lopulta värikkäämpiä kerroksia kuin alussa olisi uskonut. Salome on boheemi peikkotyttö, ”hieman ADHD”, joka saattaa unohtaa hiustensa harakanpesään lyijykyniä ja jota Pariisin poliisin etsintäkuulutuksissa kuvaillaan huonosti pukeutuvaksi. Kolmanneksi pyöräksi tarinassa nousee A.S:n huikentelevainen konsulttipoika Tuomas, joka on romaanin ainoa nykysuomea puhuva henkilö. Tuomas on varma Salomen syyllisyydestä onnenongintaan, ja tarkkailee tätä Pariisissa valvontakameroiden välityksellä intiimeissäkin tilanteissa.

Minua hymyilytti ovelalla tavalla läpi kerronnan, ja yllättävää kyllä, jaksoin hyvin lukea pitkät kirjeenvaihdotkin, vaikka niissä kuvattiin yksityiskohtaisesti eläkeläisen päivittäisiä aterioita. Sekä A.S. että Tuomas kuuluvat tässä siihen yhteiskuntaluokkaan, jonka sotkuista huolehtivat uskolliset taloudenhoitajat. Rouva Suolahden, Madame Rouxin ja Edelfeltin portinvartija-Hortensen välille syntyy näkymätön side, jonka symboliksi nousee kermanvärinen damastiliina. Hortensen näkökulma taulun syntyhistoriaan on olennainen, tosin hieman postikorttimainen – teos olisi ollut liiankin melodramaattinen, jos yhdeksi kertojaksi olisi nostettu rakastajatar Virginie.

Teoksen faktat on tarkistanut Anna Kortelainen, jolle kirja on myös omistettu. Kirjailijat ovat myös hyvin perehtyneet taideväärennösten ja -varkauksien maailmaan, josta mieleeni pomppasi äskettäin Gloria-lehdestä lukemani vuoden naurettavin seurapiirijuttu taideasiantuntija Pauliina Laitinen-Littorinin avioliitosta hurmaavan Sverkerinsä kanssa. Tässäkin teoksessa olisi ollut ainekset mauttoman elitistiseen tragikomediaan, mutta keräilijä A.S:n arki oli lopulta suomalaiskansallisen juurevaa. Isän ja pojan läheneminen ja pojan toivottoman hidas kasvu mieheksi olivat kiinnostavassa ristivalotuksessa suhteessa Salomen omien juurien etsinnälle.

Teos yllätti moneen otteeseen, joten pitäisin sen vahvimpana ulottuvuutena juonta. Dekkariksi teos on kiltti, mutta sukuromaanina järeämpi. Kahden kirjailijan teoksena teksti soljuu yllättävän saumattomasti, eli editointi on vahvan ammattimaista.

Anekdoottina mainittakoon, että teos vei minut lopulta tutulle paikkakunnalle, Etelä-Savon Mäntyharjulle, jonka hautausmaalla olen käynyt ainakin pari kertaa. Siellä olevaa sukuhautaa en luultavasti omin avuin löytäisi. Mahdollisesti siellä sijaitseva taidekeskus Salmela on myös inspiroinut kirjailijoita. Pariisista Savoon ei lopulta ollutkaan niin pitkä matka kuin aluksi olisi kuvitellut.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 9: ”toisen taideteoksen inspiroima kirja”.

Valuvikaisten rakkaudesta

imageOlen kuikuillut Eppu Nuotion Mutta minä rakastan sinua-romaania (Otava, 2015) jo jonkun aikaa, mutta jättänyt sen lukematta lattean nimen vuoksi. Teema, viisikymppisten eronneiden erikoinen kohtaaminen, kiinnosti, mutten antanut kirjalle paljon toivoa nimen vuoksi. Nyt sadeviikonloppuna, kun olin täysin riippuvainen e-kirjaston tarjonnasta, päätin unohtaa snobismini ja antaa tarinalle mahdollisuuden.

Romaanissa yläkoulun historian opettaja Karin ja insinööri Lauri tapaavat Turun Port Arthurin idyllisen puutaloalueen asuntonäytössä. Kummallakaan ei ole asunnonostoaikeita, joten kohtaamisessa on kohtalokas sävy. Molemmat ovat tulleet petetyiksi ja jätetyiksi pitkistä liitoistaan ja ovat huonoja deittailijoita ulkonäkö- ja seksikeskeisillä markkinoilla. Suhde kuitenkin lähtee liikkeelle varsin laimeasti, sillä Karin tuntuu olevan kiinnostunut vain kävelyretkistä.

Perinteisiä sukupuoliroolejakin kyseenalaistetaan, sillä Karinille ilmaantuu kilpakosija, kolmikymppinen Kaari, timmi mimmi, jolla on pakkomielle Laurista. Kaarin ja Laurin työtoveruus insinööritoimistossa on ollut saumatonta tiimipelaamista, joka Kaarin mielikuvituksessa muistuttaa täydellistä avioliittoa. Kaari näkee paljon vaivaa kilpailijansa tunnistamiseksi ja stalkkaamiseksi, eikä voi ymmärtää, mitä Lauri näkee hiirulaisessa opettajassa.

Lauri ja Karin ovat molemmat ”valuvikaisia” makuuhuoneen puolella, ja kokevat helpotusta toistensa mutkattomasta seurasta. Seksuaalisista suorituspaineista, haluttomuudesta ja potenssiongelmista Nuotio kertoo tahdikkaasti. Hellyyden- ja läheisyydenkaipuu ovat orastavan suhteen liima, vaikka vaikeista asioista puhuminen ei aina luonnistukaan. Pariskunnan kohteliaisuus on välillä hermoja riipivää, mutta tunnistan tyypit tosielämästä ja koin heidät hyvin uskottaviksi.

Kiinnostavin henkilö teoksessa on Karinin Uudessa-Seelannissa asuva tytär Klara, jonka kanssa äiti on jatkuvassa Skype-kontaktissa. Klara on keskellä riipivää aviokriisiä ja kyseenalaistaa samalla äitinsä välittämää pliisua naisen mallia terapiassa. Vaikka äidin ja tyttären yhteys on tiivis, sen jännitteet kasvavat kasvamistaan. Klarasta on ulkomailla kasvanut melkoinen ”drama queen”, joka ilmaisee tunteitaan hissukan äidinkin edestä. Klaran äkillinen saapuminen äidin hiljaiseen asuntoon tuo tarinaan enemmän turbulenssia kuin mikään Laurin tekemä tai sanoma. Pidin äidin ja tyttären suhteen käsittelystä ehdottomasti eniten, sillä siinä oli tarvittavaa potkua.

Tarinaan mahtuu rakkaustarinan ulkopuolista huolta ja surua, mikä osoittaa keski-ikäisten deittailun arkirealismin. Täydellinen omistautuminen tai eristäytyminen maailmasta ei ole mahdollista, jos on saattohoidettavia tai muistisairaita läheisiä. Koulumaailman kuvaus oli myös erinomaisen ansiokasta, sillä Nuotio sai myös jokaisesta teinihahmosta puristettua jotain oleellista. Karinin omistautuminen työlleen oli liikuttavaa, samoin vuorotteluvapaan tarve. Tuntui, että jokaisella hahmolla oli selkeä tehtävä romaanissa, eikä turhia tyyppejä tai tarinallisia rönsyjä ilmaantunut. Teksti oli hyvin dynaamista ja koukuttavaa, silloinkin, kun kuvattiin Karinin autistisia musiikinkuuntelutottumuksia tai Laurin kummallista fiksoitumista rannekelloihin.

Kirja teki minuun suuren vaikutuksen. Se oli paljon syvällisempi kuin mitä nimen ja kannen perusteella odotin, enkä lukenut sitä pelkkänä naisviihteenä. Todennäköisesti lukijoiden enemmistö koostuu keski-ikäisistä naisista, mutten ihmettelisi, jos joku mieskin löytäisi tästä ajattelemisen aihetta. Kokisin, että teos voisi toimia loistavasti lukupiirissä, sillä tässä käsitellään myös upeasti erilaisten naisten ystävyyttä ja kuukausittaisia istuntoja viinin ja kulttuurin parissa.