Vapaamatkustajana keksipurkissa

Teos: Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija (Bazar, 2020)

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings

Ruth Hogan (s. 1961) on äskettäin kaksi romaania julkaissut brittikirjailija, jonka esikoisteos Kadonneiden tavaroiden vartija kuuluu Bazarin ensi kevään uutuuksiin. Sain kunnian toimia kirjan ennakkopainoksen lukijana, ja teosta saa arvioida jo ennen sen varsinaista julkaisua – suomenkielisen version julkaisupäivä on 16.1.2020.

Teoksen päähenkilö Anthony Peardew on 68-vuotias kirjailija ja leski jo neljänkymmenen vuoden takaa, joka asuu yksin ruusuntuoksuisessa huvilassaan Etelä-Englannissa, jossain maaseudulla Brightonin lähettyvillä. Huvilan nimi on Padua, ja siellä nautiskellaan teetä pellavaliinan koristamilta tarjottimilta. Kirjoittamisen ohella Anthony omistautuu keräämään löytötavaroita, joihin hän merkitsee uskollisesti löytöpaikan ja ajankohdan. Hän muun muassa pelastaa juniin unohtuneita keksipurkkeja, ja poimii kaduilta palapelin paloja ja hiuspompuloita. Miehen lukittu työhuone on täynnä surumielisiä jäänteitä ja tarinoita – aarteita, joista suurimmalla osalla ei ole rahallista arvoa, mutta tavarat hoitavat miehen särkynyttä sydäntä.

Miehen pois mentyä taloudenhoitaja Laura perii huvilan ja saa tehtäväkseen yhyttää esineet niiden omistajiensa kanssa pitkän eron jälkeen. Laura itse kokee epäonnistumista elämässään mentyään naimisiin 17-vuotiaana ja hukaten parikymmentä vuotta elämästään lapsettomaan avioliittoon uskottoman autonrassaajamiehen kanssa. Keski-iän kynnyksellä hänellä ei ole monia uramahdollisuuksia, mutta haave oman romaanin julkaisemisesta pitää häntä henkitoreissa.

Kumppanin tavarataivaan penkomiseen Laura saa rotvallin reunalta, sillä nurkilla on pitkään pyörinyt kehitysvammainen Päivänpaiste-tyttö, joka on seurannut talon tapahtumia ”sillä silmällä”. Päivänpaisteella ja Anthonylla on ollut keskusteluyhteys, mutta Anthony ei uskaltanut kutsua tyttöä kotiinsa ihanalle teekupposelle, koska pelkäsi mahdollisia hyväksikäyttöepäilyksiä. Laura taas opettaa tyttöä tarjoilemaan vieraille kunnollista raksamiehen teetä, ja Päivänpaiste avaa naiselle ilmiömäisiä selvännäkijän kykyjään.

Teoksen takaumat sijoittuvat lontoolaiseen pienkustantamoon, jossa Anthonyn novellikokoelma oli maannut vuosikausia hyljättynä. Kustantamon omistaja Pommikone ja hänen avustajansa Eunice elävät platonisessa symbioosissa työkavereina, ja heitä vaivaa omistajan sisko Portia, joka on päättänyt alkaa kirjailijaksi kyhäämällä post-ironisia tulkintoja klassikkoteoksista. Kirjassa aikamatkaillaan välähdyksenomaisesti vuodesta 1973, jolloin Anthony jäi leskeksi, aina nykypäivään, jolloin mysteerio kuolleen kustantajan kadonneista tuhkista alkaa avautua yliluonnollisten vinkkien kautta.

Tunnelmien tasolla teos oli ihastuttava kooste romanssia ja arkirealismia, höystettynä lempeällä huumorilla. Sen parasta antia ovat dialogit, joissa väärinymmärretyt sivistyssanat luovat tahatonta komiikkaa. Pidin varsinkin Lauran ja Päivänpaisteen ystävyyden kehityksestä, ja kehitysvammaisen nuoren sanaleikeistä, jotka välittyivät hyvin myös suomennettuina. Vastaavasti Portian romaaniviritelmien synopsikset olivat ilkikurisen herkullisia, ja rivien välistä pystyi kaivamaan piikkejä kustannusmaailman nykypäivän realiteeteille. Myös Paduan huvilan ruusutarhan rakastetuissa valioyksilöissä on piikkejä, eikä romaanissa ainakaan syyllistytä liialliseen aistilliseen hehkuttamiseen tai yltiöhedonistiseen estetiikkaan.

Heikoimmat lenkit kirjassa liittyivät kuitenkin kadonneiden tavaroiden omistajien tarinoihin, sillä nämä pätkät olivat kovin irrallisia, eivätkä niiden hahmot nousseet edes kunnollisiksi sivuhenkilöiksi. Vaikka kirjailijan yksityisen löytötavaratoimiston (tai pikemminkin museon) teema on mielikuvituksellinen, minun täytyy tunnustaa, etten osannut eläytyä teoksen lyhyisiin, kursiivilla painettuihin sivupolkuihin. Niillä koettiin traagisia kohtaloita, mutta kerronnallisesti ne jäivät liian vaisuiksi.

Kirja varmasti ilahduttaa kaikkia meitä, joilla on pöytälaatikossa julkaisemattomia romaaneja, ja ylipäänsä henkilöitä, joiden haavemaailmat liittyvät kirjojen kustantamiseen. Se on kirjojen suurkuluttajien unelmakirja, jossa lähes kaikilla avainhenkilöillä on edessään tai takanaan ura kirjojen parissa.

Teoksella saattaa olla jopa paremmat markkinat Britannian ulkopuolella kuin kotimaassaan, sillä siinä viljellään tiettyjä brittiestetiikan kliseitä, jotka ihastuttavat ehkä enemmän meitä, jotka emme asu luuposliiniteesettien ympäröimänä. Kurkkuvoileivilläkin on roolinsa tarinassa, ja kukapa voisi vastustaa keskiluokkaistuneen lähipubin artesaaniversioita perinteisistä rasvapommiaterioista?

Kiitos kustantajalle varhaisesta joululahjasta, joka saapui kirjan nimikkosuklaan kera varusteltuna. Teoksen seurassa voisi viettää leppoisan kello viiden ”high tea”-session, mitä en itse tehnyt, mutta seuraavan Hoganin teoksen kanssa lupaan mennä kunnon teehuoneelle nautiskelemaan. Hänen toinen romaaninsa (The Wisdom of Sally Red Shoes) julkaistaan suomeksi myös ensi vuonna.

Erakkouden ulottuvuuksista

luolamiesVanha mies löytyy muumioituneena nojatuolistaan Larvikin omakotialueella, jossa naapurit ovat tunteneet toisensa vuosikymmenet. Miestä ei ole kaivannut kukaan neljään kuukauteen, ja kun hänet löydetään joulun alla, tapaukseen ei automaattisesti liitetä rikosepäilyä.

Line on VG-lehden nuori toimittaja, joka saa kipinän kirjoittaa reportaasin surullisesta tapauksesta yksinäisyyden ja yhteiskunnallisen heitteillejätön näkökulmasta. Juttu koskettaa häntä, koska se on tapahtunut hänen lapsuutensa kotikadulla. Ei hänkään, eikä hänen kadulla edelleen asuva poliisi-isäkään tunteneet Viggo Hansenia.

Näin alkaa norjalaisen Jörn Lier Horstin dekkari Luolamies (Otava, 2017, suom. Outi Menna). Tunnelmat ovat synkät, joulu on tulossa ja isä ja aikuinen tytär syövät pizzaa hylätynoloisessa talossa. Komisario William Wistling on paikallinen kyttä, kirjasarjan päähenkilö, joka ilmeisesti onnistuu muissakin teoksissa kytkemään toimittajatyttärensä tapausten ratkaisuun. William ja Line tosin ratkaisevat tässä eri keissejä, eikä Viggon tapausta aluksi rikoksena käsitelläkään.

Samaan aikaan luonnosta löytyy toinen ruumis, joka on maannut siellä kesästä saakka. Ainoa johtolanka liittyy ruumiin taskusta löytyneeseen esitteeseen ruotsalaisten uskovaisten Elida-laivalla pitämistä tilaisuuksista, ja laiva on jo kauan sitten seilannut pois. Jotenkin tämä kaikki saadaan linkattua norjalaisten Amerikan-siirtolaisuuteen, ja sieltä aukeaa yllättävä vyyhti, joka tuo FBI-tutkijat paikan päälle etsimään maastoutunutta sarjamurhaajaa. Siirtolaisulottuvuus oli kohtuukiinnostava, mutta jäi käsittelyltään pinnalliseksi.

Teoksen tapahtumisen skaala oli omaan makuuni liian massiivinen. Kirjassa oli niin paljon sivuhenkilöitä ja todistajia, että huomio keskittyi lähinnä tapahtumiseen, eikä psykologista syvyyttä pahemmin ilmaantunut. Juoni oli kaikin puolin uskottava, sillä varmasti Norja on Suomeakin helpompi kansainvälisten rikollisten piilopaikka. Minusta kirjassa ei ollut mitään ”vikaa”, luin sen sujuvasti ja jaoin jännityksen, mutta jäin kaipaamaan ihmisten välisiä jännitteitä.

Oikeastaan olisin voinut lukea kirjan pelkästä Viggosta. Se olisi riittänyt sisällöksi yhteen teokseen, eikä sen olisi tarvinnut olla rikosromaani. Viggon koulukuvista, omituisista muistiinpanoista, joulukorteista ja muista minimaalisista jäänteistä olisi voinut saada aikaan ihmisen kokoisen romaanin. Olemmeko kaikki laulun arvoisia? Mitä kertoa ihmisestä, joka on neljäkymmentä vuotta vältellyt ihmiskontaktia?

Samaan syssyyn voin kertoa, että myös ensimmäinen Harry Hole-dekkarini on edelleen kesken, ja olen lukenut sitä jo monta kuukautta. Horst ei nyt suoraan noussut suosikikseni, vaan tällä hetkellä pidän eniten norjalaisista dekkaristeista Samuel Björkistä. Naispuolisista dekkaristeista olen tainnut joskus lukea Karin Fossumia, mutta paljoa en lukemastani muista.

Tämä on oiva perusdekkari, jossa rikosteknisen tutkinnan ja haastattelujen määrä on suuri, eikä tilaa henkilöiden yksityiselämälle jäänyt juuri lainkaan. Tähän vuodenaikaan teos sopii kuin nakutettu, ja itsekin luin sitä joulun ajan liikenteessä. Ehkä ongelma teoksen suhteen piili siinä, etten ollut lukenut aiempia osia, eikä tässä siis esitelty kummemmin päähenkilöitä. Suosittelen siis sarjan lukemista oikeassa järjestyksessä – ehkä silloin tämäkin teos aukenee aivan erilaisena kuin miten minä sen koin ja havaitsin.

Rytmimunan anatomia

DopplerKun ihmisellä on stressi ja paniikki, parasta terapiaa ovat luottokirjat ja niiden uudelleenlukeminen. Itse en ole jaksanut viime aikoina kovin eläytyä uuteen, mutta olen äärimmäisessä uupumistilassa silti jaksanut tavata vanhaa. Norjalaisen Erlend Loen tuotanto kuuluu tähän valioliigaan kirjoja, joita voi lukea silloinkin, kun mitään muuta ei jaksa.

Doppler (Johnny Kniga, 2005, suom. Outi Menna) on Supernaiivin jälkeen lempiteokseni Loelta. Se kertoo keski-ikäisestä perheenisästä Dopplerista, jolla on poikkeuksellisen suuri sukuelin ja pieni toleranssi ihmisten tyhmyyksiin. Suurinta ahdistusta Doppler kokee esikaupunkialueen Smart Club-automarketista, josta tämän vaimo kantaa perhepakkauksia Lactacyd-pesunestettä alapäähuuhteluun. Hänen poikansakin on juonessa mukana, ja isä epäileekin pojan älynlahjoja tämän pyytäessä tuohon helvetinkoluun joka fucking viikonloppu ikään kuin parempaa retkikohdetta ei olisi olemassakaan. Perhe-elämä tuntuu miehestä yhtäkkiä vieraalta ja tympeältä, mutta häntä ei houkuttele viina eivätkä vieraat naiset. Hän on vain vieraantunut norjalaisten hyvinvoivasta, itseriittoisesta todellisuudesta.

Doppler ratkaisee sosiaalisen ongelmansa jättämällä perheensä ja leiriytymällä läheiseen metsään, kuitenkin syrjään oikeistolaisten koirankusettajien pönötysreiteistä. Oslossahan on lupa leiriytyä vain kolmen päivän ajan samalla alueella; oikeistolainen koirankusettaja saa Dopplerin kiinni itse teosta vasta neljän kuukauden leirielämän jälkeen.

Teoksessa inspiroidutaan vaihtotaloudesta, eletään symbioosissa hirvenvasan kanssa, käydään naapurustossa Toblerone-varkailla ja hoidetaan keskeneräistä isäsuhdetta rakentamalla toteemipaaluja tulevaa veljeyden festivaalia varten. Vaikka Doppler kaipaa yksinäisyyttä ja totaalista eristäytymistä ihmisistä, hän päätyykin kaveeraamaan Düsseldorf-nimisen eläkevaarin ja saman oikeistolaismiehen kanssa, joka halusi ilmoittaa hänestä viranomaisille. Leirillä vierailevat myös hänen vaimonsa (hakemassa aviollisia oikeuksiaan) ja poikansa, jota hän valmentaa pidempää todellisuuspakoa varten.

Dopplerin isä on kuollut, ja riemullisin asia, jonka hän muistaa etäisestä miehestä, on rytmimuna, josta hän innostui kännipäissään etelänlomalla kuunnellessaan hotellin orkesteria. Tästä johtuen hän hautaa isänsä rytmimuna taskussa.

Valitettavasti Doppler päätyy toteamaan, ettei ole eksentrisyydessään vasta kuin lapsenkengissä. Verrattuna Düsseldorfiin, joka rakentaa miniatyyria belgialaisesta taistelusta, jossa tämän saksalainen sotilasisä sai surmansa hän onkin vielä mieto tapaus. Düsseldorfin hän ilmoittaa Norjaa ristiin rastiin-dokumenttiin, joka on suunnilleen ainoa TV-ohjelma, jota hän arvostaa.

Doppler pelkää vaimonsa raivoa, mutta vaimon suhtautuminen miehensä valintaan pehmenee tämän tultua raskaaksi. Mies raahataan synnytyssairaalaan saattamaan kolmatta lasta maailmaan, mutta vaimo ei oletakaan hänen tukeaan Björnstjernen kasvatuksessa, vaan viittaa vaan tulevaan siitosvelvollisuuteen. Erilliset elämät ja satunnaiset kohtaamiset teltassa sopivat lopulta Dopplerin vaimolle mainiosti. Lapsen yltiönationalistinen nimi nauratti minua toisella lukemalla poikkeuksellisen paljon.

Lopulta teos muuttuu yhteiskuntasatiiriksi norjalaisten kansallisista ylilyönneistä ja kuvitelmista omasta erinomaisuudestaan. Doppler huomaakin, että hän haluaa vain paeta tätä maailman mukavinta ja itseriittoisinta kansaa, ei välttämättä koko ihmiskuntaa. Teos onkin kiinnostavassa vuoropuhelussa aiemman teoksen, Tosiasioita Suomesta (2001), kanssa, jossa norjalaisuus peilautuu naapurimaansa patologisen outouden kanssa.

 

Monologi kalan vatsasta

pienet_kalat_syovat_suuria_kaloja-paasonen_markku-26957862-590660558-frntlMarkku Paasosen romaani Pienet kalat syövät suuria kaloja (Teos, 2014) kiinnosti minua alunperin maantieteellisten koordinaattiensa vuoksi: kirjassa seikkaillaan Kemiönsaarella, jonne olen jo pitkään halunnut muuttaa elämään ekologisesti kestävää boheemielämää. Paasonen on mainetta niittänyt runoilija, jonka omimmaksi ilmaisumuodoksi on tullut proosaruno. Proosarunolliset elementit nostavat päätään myös tässä romaanitekstissä, joka tuntuu päättymättömänä erakon sisäisenä monologina. Tekstin ihanuus ja raivostuttavuus piilee tarkoituksenmukaisessa tyylillisessä toistossa, mikä antaa kertojasta suht mielenvikaisen vaikutelman.

Nuorehko kirjailijanalku on saanut vuokrattua sedältään mummonmökin halvalla Kemiönsaarelta, vaikka ei erityisesti pidä merestä tai sen elävistä. Saarella hänen elämänsä keskittyy haahuiluun kyläkaupan ja baarin välillä, jonka nimi on joko Kolme Nyrkkiä tai Neljä Silmää. Mies kykenee vetämään loputtomia määriä kaljaa ja jaloviinaa, joiden avulla kontakti vastakkaiseen sukupuoleen on joskus mahdollista. Paikallinen heila tosin on keskittynyt Perun ja Bolivian intiaanien vapautukseen ja haikailee latinorakastettunsa perään, eli mies on hänelle pelkkä väliaikainen pano. Vaikka miehen luontosuhde ei saarella pahemmin kehity, hän kuitenkin yrittää integroitua paikallisyhteisöön Suomalais-ruotsalaisen taskutulkin avulla, jota hän pitää uskollisesti mukanaan kauppareissuilla.

Välillä mies päätyy sisämaahan jonnekin Mäntän ja Jämsän välimaastoon opettamaan luovaa kirjoittamista kansanopistolla, jonka rehtori asettaa erikoisen ehdon työsuhteelle: opettajan on viihdytettävä nyktofiliasta ja nyktofoniasta kärsivää vaimoaan. Vaimon viihdytys alkaa käydä miehen voimille niin, että opettaminen käy mahdottomaksi. Elämä välisuomalaisella pikkupaikkakunnalla ei suuremmin eroa Kemiönsaaren arjesta, mutta kymmenen viikon työkokeilun jälkeen mies on helpottunut karatessaan takaisin saarelleen.

Kirja on ilkikurinen irvikuva luovan työskentelyn tuskasta ja itse romaanitaiteesta. Miehen monologin seuraaminen on kuin loputon musteläiskätesti, jossa assosiaatioiden juoksua ei kukaan voi pidättää. Tässä liikutaan Carl von Linnén lajintunnistuksesta aina Francis Baconin harrastamaan suuseksiin, ja herkintä mitä mies voi kuvitella on Carlos Castaneda työntämässä ostoskärryjä kalifornialaisen supermarketin pihalla. Kirjojen rooli on mädäntyä tunkiolla, jonne uusrikkaat uudisraivaajat niitä dumppaavat remontoiduista pitsihuviloistaan.

Jollain tasolla teos muistuttaa minua Erlend Loen tuotannosta, erityisesti teoksista Supernaiivi (1998) ja Doppler (2005). Loen tyyli tosin on populaarimpaa – tässä outoja kierroksia on vielä enemmän. Kaikkihan me rakastamme näitä pohjoisen havumetsävyöhykkeen autismiin taipuvaisia mammanpoikia ja erakkoja, jotka tarkkailevat maailmaa itselleen luodusta syrjätilasta. Näitä miehiä, joiden pienessä elämässä ei näennäisesti tapahdu mitään, mutta tarpeen tullen he ovat kykeneviä absurdeihin, jopa väkivaltaisiin tekoihin.

En ole äänikirjojen suuri ystävä, mutta tätä romaania kuuntelisin mielelläni luettuna, niin outoutettua Paasosen kielenkäyttö on. Romaanissa kieli onkin suuremmassa osassa kuin juoni – päähenkilöllehän ei loppupeleissä tapahdu paljoakaan, eikä hän mädäntyneiden kirjakasojen viereen kustessaan löydä elämälleen suurta kosmista selitystä. Tämä on hyvin tyypillistä taideproosaa, joka ei pyri miellyttämään suuria yleisöjä. Minuun tämä kolahti tämänhetkisessä mielentilassani, mutta en ole koko ikääni fanittanut kirjallisuutta, joka vaikuttaa harvinaisten sivistyssanojen ja anekdoottien kokoelmalta. Suosittelen teosta maagisen realismin ja uuskumman ystäville ja niille, jotka kaipaavat pähkinöitä purtaviksi.

Teokselle kiitos komeasta arvostelukappaleesta. Kirja on objektina niin kaunis ja miellyttävä, että siitä tulee olemaan vaikea luopua (graafinen suunnittelu: Iira Oivo). Kankaisen niteen kanteen painetut metallinsiniset kalat eivät loista ruudulle saakka, mutta ovat herättäneet työpöydälläni suurta ihastusta.