Lupakirja omannäköiseen elämään

snellman-antautuminenOujeah, Anja Snellmanilta näyttää tulleen jopa kaksi uutta teosta viimeksi lukemani koskettavan Pääoman (2013) jälkeen! Viime yön unettomina tunteina tutustuin Antautumiseen (WSOY, 2015), ja samassa imussa olisi hyvä lukea myös Lähestyminen (WSOY, 2016), sillä molemmat teokset tuntuvat olevan kirjailijan psykoterapeuttisen opiskelun tuotoksia.

Kunnioitan Snellmania siitä, että hän on hankkinut itselleen uuden ammatin melko kypsässä iässä ja laajentanut toiminnan kenttäänsä huomattavasti. Vaikka Antautuminen on hyvin henkilökohtainen, proosarunon kaltainen teos, sen rivien välissä näkyy syvällinen perehtyminen psykiatrian ja neurologian uusiin tuuliin. Keskustelut erityisherkkyydestä voidaan Suomessa edelleen kategorisoida huuhaatieteiden ja rajatiedon alueille, vaikka Highly Sensitive Person lienee USA:ssa jo kelpo diagnoosi. Kyseessä ei ole vamma, sairaus, vaan syntyperäinen ominaisuus, jonka kanssa on opittava elämään.

Snellmanin päähenkilö Anu/Anja kokee koulukiusaamista sosiaalisen kömpelyytensä vuoksi. 60-70-lukujen vaihteessa kirjanoppinut psykiatrin poika osaa jo haukkua häntä Aspergeriksi – itse olen kyseisen termin oppinut vasta 1990-luvulla. Snellmanilla erityisyys ei kuitenkaan esiintynyt tyypillisen Aspergerin syndroomasta kärsivän lailla: hänellä ei esimerkiksi ole ollut pakkomielteenomaisia kiinnostuksen kohteita, paitsi ehkä kirjoittaminen ja kirjallisuus. Erityisherkkyys on ilmennyt enemmän sosiaalisina pelkoina ja uupumisena sosiaalisissa tilanteissa, haluna paeta Humhum-maahan. Vasta kuusikymppisenä hän onnistuu kirjoittamaan itselleen lupakirjan olla menemättä ruuhkaisiin automarketteihin. Ylipäänsä teoksen pääteemana on vapautuminen ns. ”normaalielämän” kahleista.

Tunnistan kirjasta niin paljon itseäni, että nauran partaani. Tosin kaikki tuntemani lapset ovat olleet erityisiä, kaikilla on taatusti ollut pelkoja ja sosiaalisia rajoitteita, omituisia mieltymyksiä. Muistan omasta varhaislapsuudestani erityisesti aistiherkkyyden ja siihen liittyvät pelot ja inhot. Pelkäsin mm. pölynimuria kuten koiranpennut, voimakkaita hajuja (järkyttävimmät olivat visiitit navettaan ja sikalaan) enkä voinut sietää kurahousujen käyttöä, jota vastaan kapinoin niin pitkään, että hoitotädit antoivat periksi. Snellman antaa myös lukijalleen luvan piirtää oman ihmiseksi kasvunsa karttaa, tapahtuipa se sanallisesti, kuvallisesti tai minkä tahansa muun median kautta.

Jossain vaiheessa kyllästyin kappaleiden listanomaisiin otsikointeihin, kuten ”UjohippiErikoisuudentavoittelijaHyypiöFriikki”, vaikka tämän tyyppiset nimeämiset ovat tulleet tutuiksi Snellmanin aiemmistakin teoksista. Hän ilmeisesti tavoittelee jonkinlaista automaattikirjoituksen tai -puheen tilaa, joka lasten ja nuorten päiväkirjoissa ja lappusissa voisi näyttäytyä noin. Kielellisesti nuo listat ovat humoristisen huikeita, mutta vievätkö ne tekstiä olennaisesti eteenpäin, siitä voi olla montaa mieltä.

Snellman on kertonut haastattelussa, että haluaisi kirjoittaa samasta aiheesta humoristisemman teoksen. Itse löysin tästäkin valtavasti voimaannuttavaa huumoria, joista ehdottomasti osuvin oli heitto ”toisen polven evakkoudesta”, joka voisi tuottaa ”alkavan slaavilaisen melankolian” diagnoosin. Hauskuttava titteli oli myös PunkinPapitar, jollaisena en itse kirjailijahahmoa muista, koska olin Sonja O:n ilmestymisen aikaan liian nuori seuraamaan kirjallisuuskeskusteluja. Punkin papittaren linnoittautuminen Ylioppilastalon nurkkaloosiin nuoren tohtori-Maran kanssa kaatamaan suomalaisen kirjallisuuden kaanonia oli myös hehkeän itseironinen episodi – missiona oli saada ”änkyrät” ja ”tuhnut” ulos koloistaan osoittamaan surkeutensa. Tiettyjen tuokiokuvien vuoksi kirja kannattaa lukea, vaikka lukija ei olisi niin kiinnostunut mielenterveydestä.

Kirja muuttuu raskaasta syväanalyysista elämäniloiseksi tulitukseksi loppua kohti. Varsinkin kuvaukset matkoista Kreetalle ja Intiaan nostattivat tunnelmaa. Kultaisen Perheen uhka hajota on myös loppua kohti todellinen pelko, sillä kertoja kokee syyllisyyttä siitä, etteivät lapset automaattisesti rakastu äidin uuteen kumppaniin. ”Eronneiden ja karanneiden” taiteilijoiden liitto ei tässä esiinny auvoisana shangri-lana, vaan kipeänä kasvun paikkana, kun pariskunta luimuilee lapsiltaan ja lähipiiriltään pitkillä koiralenkeillä.

Olen fanittanut Anja Snellmania yli 20 vuoden ajan, mutta läheskään kaikki hänen teoksensa eivät ole kolahtaneet minuun, ja jonkun olen jättänyt kesken. Antautuminen on minun listallani hänen huipputeoksiaan, vaikka ei välttämättä sanataiteen näkökulmasta. Uskon, että tästä kirjasta on iloa ja apua hyvin sekalaiselle seurakunnalle. Missään nimessä en mainostaisi tätä itseapuoppaana, sillä kirja on paljon kriittisempi ja rakentavampi kuin mikään kaupallinen onnellisuusmanuaali, mutta se tarjoaa lupalapun oman polun etsimiseen ja liian tiukkojen haalareiden riisumiseen.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 4: ”Kirja lisää hyvinvointiasi”.

Amiraalin viimeinen vieras

autiovarjopuutarhakansiLukumaratonin rastilta numero kaksi löytyi herkkä ja runollinen nuortenkirja, Maria Aution Varjopuutarha (Karisto,2014). Teoksessa seikkailee 17-vuotias lukiolainen Pihla, joka on elänyt elämäänsä kolmivuotiaasta saakka erityislapseksi leimattuna. Pihlalle on annettu autismidiagnoosi, joka viittaa ehkä lähimmin Aspergerin syndroomaan. Hän on aistiyliherkkä erityisesti äänille ja hajuille, fyysisesti muita kömpelömpi, kasvoiltaan usein ilmeetön. Hänellä on ollut aina erityisiä intressin kohteita, kuten dinosaurukset, kasvit ja paikallishistoria, mutta ei vaikuta klassisen pakkomielteiseltä niiden suhteen. Naapurustossa Pihla tunnetaan avuttomana ”vammaisena”, jolle kioskilla käyminenkin oli lapsena haasteellista. Pihla ei aina löydä määrättyihin paikkoihin ja hermostuessaan hänen kätensä vispaavat pakkoliikkeenomaisesti. Näin hän näkee itsensä:

”Otsassani luki ”outo” kaikilla maapallon kielillä. Toiset vainusivat sen jo kaukaa, toisten piti syynätä vähän tarkemmin. Mutta keneltäkään se ei jäänyt huomaamatta.”

Luin äskettäin samantyyppisen teoksen epilepsiasta, Satu Mattila-Laineen Parantolan (myös Karistolta), ja Varjopuutarha muodostikin tälle kiinnostavan peilin. Tässä romaanissa aikamatkailun teemaa ei viedä yhtä pitkälle kuin Parantolassa, vaan huomio kohdistuu Pihlan kasvukertomukseen, erityisesti karuihin muistoihin ensimmäisestä kouluvuodesta. Pihla joutuu jo ekaluokalta erityisluokalle, jossa hänen kaverinsaantimahdollisuutensa heikkenee, kun opettaja keksii eristää tytön sermillä muusta luokasta ja määrää tälle henkilökohtaisen avustajan myös välitunneille. Vessasta tulee ainoa paikka, jossa Pihla saa hetken hengähtää.

Ensimmäisen luokan keväällä luokkaan tulee paikallisesta perhekodista ylivilkas Matja, jonka kanssa ystävyys sujuu hetken lupaavasti. Pihla ja Matja ovat luonteiltaan kuin yö ja päivä, mutta jaettu yksinäisyys pohjustaa tutustumista. Ystävyys kääntyy kuitenkin kiusaamispainajaiseksi, joka saa jatkoa Pihlan nykyisyydessä järkyttävin seurauksin.

Kaunein ulottuvuus kirjassa liittyy rämettyneeseen ammattikoulun takapihaan, jolla on 1700-luvulla sijainnut geometrisesti symmetrinen kartanon barokkipuutarha. Vaikka teos ei sijoitukaan leimallisesti mihinkään kaupunkiin, en voinut olla näkemättä tapahtumia meidän läheisen amiskan takapihalla, jossa on erityisen huonosti hoidettu rämeikkö. Maantieteellisillä koordinaateilla ei tässä tarinassa ole suurta merkitystä.

Puutarhan saloista Pihla kirjoittaa tulevalle rakastetulleen, unelmien poikaystävä Kronokselle, ajan jumalalle. Puutarhan tilannut amiraali on kirjassa merkittävä henkilö, hänen järjestämänsä juhlat tuovat glamouria kerrontaan, ja Pihla myös spekuloi puutarhureiden identiteeteillä, jotka historian kirjoista on systemaattisesti jätetty pois. Rämeikössä hengailu valitettavasti kääntyy Pihlalle kohtalokkaaksi, mikä saa hänen vaihtamaan historian kurssityön aihetta Ulrika Meinhofiin.

Perheen nykyisyydessä tapahtuva telttamatka Keski-Eurooppaan herätti minussa nostalgian puuskan, sillä en ole ainakaan kahteen vuosikymmeneen kuullut ainoastakaan perheestä, joka olisi matkustanut näin nostalgisesti.

Juoni on hyvin vaiheikas ja toiminnallinen. Pihlan ja Matjan suhteen lisäksi siinä puidaan syvällisesti Pihlan äitisuhdetta, äidin ylihuolehtivaisuutta ja myöhempää kriisiä. Pihlan oma ääni on vahva ja uskottava. Sosiaalisesti kömpelön tytön kielenkäyttö ei vaikuta lainkaan ”vammaiselta” ja teoksesta jää tuntu, että tyttö pääsee vielä pitkälle elämässään.

Luin viime talvena Aution Paperisudet, joten tämä on jo toinen teos häneltä samana vuonna. Koin tämän teoksen vahvemmin kuin aiemman, ehkä siksikin, että tunnen monia autismin kirjon diagnoosin saaneita nuoria ja koin teoksen kertovan monesta heistä – ei räikeästi alleviivaten, vaan pohjamudissa luontevasti rämpien. Loppua kohti moni käänne itketti.

Kehitystehtävänä turkoosi väri

aura-soma-equilibrium-b86-oberonVierailin pikaisesti Hengen ja tiedon messuilla Tampere-talolla viime lauantaina. Tarkoituksena oli haastatella luontais- ja henkisen kasvun yrittäjiä, mutta messuhulinassa juttutuokiot jäivät puolitiehen. Keskityin enemmän tapahtuman tunnelmiin ja väreihin kuin johonkin spesiaaliteemaan. Paikalla oli osittain samoja toimijoita kuin syksyn Viisas Elämä-messuilla. Hengen ja tiedon messut ovat vielä astetta esoteerisemmät ja kirjavammat, joten skeptikot ja rationalistit saattavat saada tapahtumassa näppyjä. Ilmassa oli kuitenkin aitoa heittäytymistä ja halua auttaa muita oman kasvunsa ja elämänmuutosten kanssa painiskelevia ihmisiä. Vastuu siitä, mitä viestejä haluaa ottaa vastaan, on tietysti kävijöillä. Tällä moniäänisellä basaarilla tuskin kaikki voivat miellyttää kaikkia.

SAM_2487Kuuntelin toimittaja Pike Hilakarin luennon aiheesta ”Oletko sinäkin erityisherkkä?”. Hilakari oli mukana kokemusasiantuntijana aiheesta, josta toistaiseksi on saatavilla vasta vähän tietoa. Erityisherkkyys voi liittyä fyysisiin ympäristöihin (esimerkiksi sähköallergiat ja sisäilmaongelmat), tunne-elämään tai kipukokemuksiin, jotka eivät ole peräisin omasta kehosta. Erityisherkkä ihminen imee ympäristöstään positiivisia ja negatiivisia energioita sellaisella intensiteetillä, että se voi koitua hänelle henkisesti tai fyysisesti raskaaksi. Jopa julkisissa liikennevälineissä vieraiden ihmisten kuunteleminen voi olla jollekin erityisherkälle liikaa.

Hilakarin esitys oli yleisöjä aktivoiva ja innostava. Vaikka en itse tunnistanut kaikkia lueteltuja piirteitä itsestäni, huomasin kuitenkin jotain tuttua tunne-elämän tasolla. Muiden ihmisten tunteiden eläminen kun on joskus uuvuttavaa puuhaa. Olennaista olisi oppia kääntämään oma herkkyytensä vahvuudeksi ja oppimaan rajoittamaan ympäristöjään niin, ettei erityislahjasta tulisi taakka. Kuulostaa elinikäiseltä kasvutavoitteelta.

Sain paljon irti kahden näytteilleasettajan pisteestä, Runotalon ja luontaishoitola Artemiksen. Runotalon Sari Lehtimäellä oli pisteessään erityisen sydämellinen meininki. Hän jakoi kävijöilleen voimakortteja ja kutsui tutustumaan hänen netissä toimivaan voimapuutarhaansa: http://www.runotalo.net. Runotalon tarjoamat palvelut liittyvät oman elämän voimasanojen löytämiseen ja erilaisiin itsetuntemukseen liittyviin kursseihin, joita on tarjolla sekä virtuaalisesti että livenä Ikaalisissa. Sivusto toimii inspiraation lähteenä kaikille, jotka pitävät valokuvaamisesta, puutarhanhoidosta ja kirjoittamisesta.

Artemiksen Arja Sinervo oli esittelemässä laajemminkin tarjoamiaan hoitojaan, mutta itse innostuin erityisesti Aura-Soma-pulloista. Olen törmännyt Aura-Soma-konseptiin aiemminkin, mutta pidin niitä netissä surffatessani puhtaana huuhaana. Hoitajan tavatessani ja pullot nähdessäni värien maailma alkoi avautua aivan uudella tavalla. Kyseessä on siis henkilökohtaisesta väriterapiasta, jossa hoidettava valitsee n. 110 pullosta neljä itseään eniten puhuttelevaa, joista tehdään tulkinta. Konsultaation jälkeen pulloihin tutustutaan kotioloissa. Öljyistä, mineraaleista, yrteistä ja kristalleista koostuvaa nestettä käytetään ulkoisesti sopiviin chakra-pisteisiin kehossa. Hoidon tarkoituksena on poistaa kehosta menneisyyden taakkoja ja raivata tilaa muutokselle. Lisää tietoa: http://www.hoitolaartemis.com/

as101bottlesUskokaa, ketkä haluatte. Minusta tässä on jotain itua ainakin psykologisella tasolla. Värit vaikuttavat mielialoihimme voimakkaasti, ja kun keskitämme energiamme joihinkin tiettyihin väreihin, jotka tuottavat mielihyvää, voimme löytää tien ainakin hetkittäiseen tasapainoon. Tätä hoitoa voi kokeilla verrattaen edullisesti – jo yhdellä tasapainopullolla voi aloittaa. Ensimmäisen konsultaation jälkeen hoito on pitkälti itsehoitoa, jossa vastuu on taas käyttäjällä.

Mieleen tulee, että mikäpä ei estäisi kokeilunhaluista värien ystävää kehittelemästä omia, inspiroivia värisekoituksiaan – tosin en usko, että noin kirkkaiden värien aikaansaaminen onnistuisi aloittelijalta. Konseptia on kehitelty pitkään, ja erityisesti yrttien, mineraalien ja kristallien yhdistelmät ovat herkkiä. Jos tekisin omia sekoituksia, en ainakaan käyttäisi niitä ulkoisesti. Aura-Soman konseptia voi tuskin monistaa, mutta värit voivat inspiroida ketä tahansa muuten vaan, vaikka aikaa tai rahaa itse terapiaan ei riittäisi.

Aura-Soma-värien voima ei välity netin välityksellä samalla tavalla kuin livenä. Valitsin kuitenkin alustavasti internetitse juuri tällä hetkellä puhuttelevimmat pullot, jotka luultavasti vaihtuisivat itse sessiossa. Lauantaina pulloja tutkiessani messuilla ihastuin erityisesti turkooseihin pulloihin, ja tänään ykkösvalinnakseni osui numero 86 eli Oberonin, keijujen kuninkaan pullo. Ilmeisesti väriyhdistelmistä ne, joissa toinen osio on kirkas, toimivat puhdistavammin kuin kahden voimakkaan värin kombinaatiot.

Aura-Soman kehittäjä, brittiläinen Vicky Wall oli farmaseutti ja yrttiparantaja, joka sokeutui diabeteksen seurauksena. Hän sai viestin tuonpuoleisesta ”vesien jakamisesta” ja keksi konseptin näkemättä omia aikaansaannoksiaan. Wallin kuoltua v. 1991 hänen pitkäaikainen ystävänsä Mike Booth peri nesteiden reseptit, ja on kehittänyt omia värisekoituksiaan. Pullojen yrtit kasvatetaan farmilla Tetfordissa, Lincolnshiressä ja vesi haetaan Glastonburyn muinaisista parantavista lähteistä. Väriterapiasta on olemassa kattava englanninkielinen teos: Booth, Mike and Carol McKnight 2006. The Aura-Soma Source Book – Colour Therapy for the Soul. Healing Arts Press.