Kun lelut parantavat mielen

IMG_1821Mielenterveysviikko, rasti 2. Jos yksittäistä hyvän mielen teosta pitäisi etsiä, joka tekee tehtävänsä olematta piiruakaan imelä, kääntyisin Erlend Loen klassikkoteoksen Supernaiivin (LIKE, 2001, suom. Outi Menna) puoleen. Olen lukenut sen pian julkaisun jälkeen, ja muistan, kuinka ensi kerralla teoksessa nauratti aika-akseli. Teos on alun perin julkaistu Norjassa v. 1996, ja viiden vuoden aikana oli ehtinyt tapahtua suuri teknologinen loikka.

Teos lienee tuttu monille, joten sen pilkuntarkka referointi ei ole tarpeen. Niille, jotka eivät ole teosta lukeneet kerrottakoon, että sen 25 vuotta täyttänyt kertoja on kriisissä. Hän on jättänyt yliopisto-opinnot kesken ja linnoittautuu veljensä asuntoon leikkimään hakkalelulla sillä aikaa, kun veli on luomassa uraa New Yorkissa. Miehen on taannuttava kaikkea ihmettelevän lapsen asteelle, jotta voisi pelastua.

Alun perin pidin Supernaiivin kertojaa ”jäätävänä autistina”, mutta yli 15 vuoden tauon jälkeen hän vaikuttaakin vain eksentriseltä oman polkunsa kulkijalta. Toisin sanoen teoksen tulokulmat vaikuttavat minusta nyt vähemmän oudoilta kuin nyt. Olen lukenut Loelta useammankin teoksen, ja useimmassa niistä päähenkilö on sivustatarkkailija,  ehkä vapaaehtoisesti syrjään vetäytynyt erakko. Supernaiivin päähenkilöllä itse asiassa on vielä toivoa, sillä hän saa tyttöystävän, joka arvostaa hänen viattomuuttaan ja vilpittömyyttään. Tyttöystävä on vähintään yhtä hottis kuin Alanis Morisette musiikkivideolla ”Ironic”. (Muuten, minulla ei ollut vuonna 1996 MTV:tä, joten diggailin Morisettea vain kuulemani perusteella. Tänään näin videon, se olisi voinut olla filmattu vaikka Norjassa.)

Leluihin liittyy meillä kaikilla nostalgiaa, ja varsinkin 70-luvulla syntyneet muistavat puiset  hakkalelut ja pulmaboksit. Leluterapia ei vaikuta lainkaan huonolta vaihtoehdolta, vaikka naapurit eivät välttämättä ihastu öiseen aikaan hakkaamisesta. Puulelujen lisäksi kertojalla on intohimoinen suhde legoihin, frisbeeseen, pyöräilyyn ja pallopeleihin. Kertoo kai paljon länsimaisesta kulttuurista, että kriisin keskellä tavarat voivat joskus tuoda enemmän helpotusta kuin ihmiset.

Tällä lukukerralla (olen vissiin lukenut teoksen jo kolme kertaa) nauroin eniten päähenkilön faksikirjeenvaihdolle Kim-ystävän kanssa, joka on lähetetty pohjoiselle sääasemalle osana opintojaan, ja joka on siellä ehkä vielä yksinäisempi kuin kertoja. Miesten tapa listata näkemiään eläimiä oli tragikoomista, ja ystävyyden ylläpito erinäisten listojen kautta myös kuvaavaa kommunikaation tasosta. Kertoja myös turhautuu Kimin pitkiin, yksipuolisiin viesteihin, sillä hänellä ei ole varaa ostaa faksipaperia omasta pussistaan. Huoh, faksit.

Tämä on outo nuorisokuvaus siinä mielessä, ettei tässä revitellä lainkaan seksi- tai päihdekokemuksilla. Kerran Herra Supernaiivi päihtyy ollessaan lapsenvahtina naapureilla, siemaillessaan gintoniceja ja lukiessaan teosta suhteellisuusteoriasta, mutta miehen ongelmat ovat muualla kuin suhteessa naisiin tai viinaan. Siksi luulen, että teos on tavoittanut ja tulee tavoittamaan monenlaisia lukijoita. Sen ehdoton vahvuus piilee kerrontatekniikassa ja näkökulman valinnassa:  ei kaikkien mielenterveyden häiriöistä kertovien teosten tarvitse koostua sydänverestä tai viiltelystä, eikä kaikkia ongelmia tarvitse lähestyä kliinisin käsittein. Luulen, että teos ihastuttaa siksi, että moni meistä tunnistaa elämästään jakson, jolloin oli tai olisi ainakin halunnut olla tällainen yhteiskunnasta vetäytyjä.

Supernaiivia suosittelen edelleen sellaisille ihmisille, joiden suhde kaunokirjallisuuteen on hiipunut. Tässä onnistutaan hyvin simppelillä kielellä tavoittamaan suuria syvyyksiä ilman tyypillisiä elämänfilosofisia latteuksia. Jos kaivaisin teoksesta yhden teeman ylitse muiden, se olisi hyvä tahto. Oikeastaan kirjassa on paljon esimerkkejä myös kristillisestä etiikasta, vaikka uskontoa ei mainita tai päähenkilö vaikuttaa lähestulkoon uskonnottomalta.

Minulla tämä teos kuuluu tällä hetkellä elämääni vaikuttaneiden romaanien top 10:een. Tällaiset listat ovat koko ajan muutoksessa, mutta loelaisessa hengessä pidän listoja merkittävinä. Loen ansiosta olen muutenkin tullut kiinnostuneeksi norjalaisesta kirjallisuudesta, myös muusta kuin dekkareista.

DJ Mannerheimin soittolista

punkin_loppu_helsingissa-rudis_jaroslav-19023482-3279813476-frntlViime viikonlopun Viisas Elämä-messuilla oli myynnissä Basam Booksin ylijäämäromaaneja euron poiskantohintaan, joten mukaan lähti eurooppalaista ”marginaalikirjallisuutta”. Ensimmäisenä lukuun kolmen teoksen pinostani lähti tšekkiläisen Jaroslav Rudišin Punkin loppu Helsingissä (Basam Books 2012, suom. Eero Balk), joka houkutteli siksikin, että kirjailija on ikätoverini. Halusin verrata, oliko 80-luvun lopun nuorisomuistoissa mitään yhtäläistä minun, suomalaisen, ja tämän teoksen outojen Suomi-fanien kanssa.

Oikeastaan Helsinki on teoksessa vain metafora tai kaukana siintävä haavekuva. Itäsaksalaisilla punkkareilla Olella ja Frankilla on haave päästä keikkailemaan Automat-bändinsä kanssa Helsinkiin, mutta ennen Berliinin muurin murtumista heille ainoa mahdollinen matkailukohde on Tšekkoslovakia. Vuonna 1987 he pääsevät legendaariselle Die Toten Hosen-keikalle Tšekkeihin, mikä monella tapaa muuttaa nuorten miesten elämää. Keikalla Ole kohtaa myös Nancynsa, jonka kanssa hänellä on leimuava romanssi kahden päivän ajan. Ole (alias Sid), Frank (alias Johnny Rotten) ja Nancy lähtevät keikan jälkeen seikkailemaan Tšekin ja Baijerin rajaseudulle aikomuksenaan loikata länteen.

90-luvulla Automat kokee pikaisen menestyksen, levyttää kolme albumia ja pääsee Euroopan -kiertueelle, jonka päätepisteeksi on merkattu Helsinki. Bändi pääsee aina Turun satamaan saakka, mutta tapeltuaan verisesti managerinsa kanssa laivan humpparavintolassa he päätyvät pakenemaan maitojunalla takaisin Saksaan. Olelle tästä oharista tulee oman epäonnistumisensa symboli. Melankolisena ja masennukseen taipuvaisena antisankarina hän elää menneisyyden virheissä velloen.

Teoksessa on monia aikakerrostumia, mutta enimmäkseen tässä liikutaan 80-luvulla ja Olen ja Frankin nykyhetkessä. Se sijoittuu enemmän Saksaan kuin Tšekkeihin, vaikka post-sosialistinen meininki rajan molemmilla puolilla on jokseenkin sama. Minulle kiinnostavinta kerrontaa oli 16-vuotiaan Nancyksi itseään kutsuvan ammattikoulun keittäjälinjalla opiskelevan nuoren naisen päiväkirja, joka paljasti autenttisuudessaan monia itäblokin arjen paradokseja. Tamponit ja muut ”ylelisyystuotteet” ovat kaupoista aina loppu, mutta nuorten bileet ovat villejä ja viina virtaa. Koulujen rehtorit ja sosiaalitantat ovat kauhuissaan Nancyn irokeesistä, mikä sulkee monia ovia hänen elämässään. Hänen kaksoisbroidinsa on lukiolainen kunnon pioneeri, joka kuuntelee nössöä, naismaista Depeche Modea. Musiikin ja muodin suhteen kolmikko on 80-luvulla täysin länsimaistunutta, mutta heillä on silti kapitalismin vastaisia radikaaleja ajatuksia, jotka eivät silloisessa systeemissä sovi minkään instituution pirtaan.

Nykyhetkessä Ole pitää Helsinki-nimistä baaria, joka on kaupunginosan ainoa rehellinen kuppila – kaikki muut ovat muuttuneet luomuisiksi, vegaanisiksi ja savuttomiksi keitaiksi hyvin koulutetuille mammakerholaisille. Olen baarissa tarjotaan ruokapuolella vain seljankaa ja silakkarullia. Muuratun seinän takaa Ole löytää salahuoneen, josta löytyy entisen juutalaisen kauppiaan elokuvaprojektori ja mykkäpornoleffakokoelma. Tähän pääsevät tutustumaan vain sisäpiiriläiset, joille Ole järjestää VIP-leffailtoja.

Baarin pelastamiseksi ystäväpiiri kokoaa pennosiaan ja vapaaehtoisvoimiaan, ja tukikonsertissa seremoniamestarina toimii DJ Mannerheim. Suomen historiaan tässä viitataan taloudellisesti, mutta nekin viittaukset naurattivat. Huumori tässä on samansuuntaista kuin Erlend Loen teoksessa Tosiasioita Suomesta. Teos ei kuitenkaan ole pelkästään humoristinen, vaan siinä on myös paljon vakavampaa historiallista ja yhteiskunnallista substanssia. Kiinnostavalla tavalla löysin tästä yhtymäkohtia myös äskettäin lukemaani brittiläiseen menestysromaaniin, Caitlinn Moranin teokseen Kuinka minusta tuli tyttö. Lukuelämyksenä tämä ja Moranin teos olivat vähintään yhtä vahvoja.

Politiikan tasolla pidin eniten rajankäynnin teemasta. Rudiš kuvaa itäblokin maiden suhteita, nokkimisjärjestystä ja outoja ystävyyksiä, jotka ylittävät kielimuurit. Tšekkien ja saksalaisten välinen ero tuntuu tässä suuremmalta kuin suomalaisten ja ruotsalaisten. Venäläisiä ryssitellään ja vihataan ehkä suuremmalla intensiteetillä kuin suomettuneessa Suomessa. Puolalaiset ovat haluttuja kontakteja, koska heidän kauttaan saa ostettua länsimaisia piraattikasetteja. Kyseessä on tarkkapiirtoinen, toiminnallinen ja syvällinen aikamatka itäblokin ihmisten tavalliseen arkeen. Suomalainen lukija voi varmasti siihen samastua, sillä siitä huolimatta, että meillä oli länsiraja auki, elimme aika lailla samantyyppisessä kulttuurisessa umpiossa kuin teoksen nuoret.

Rytmimunan anatomia

DopplerKun ihmisellä on stressi ja paniikki, parasta terapiaa ovat luottokirjat ja niiden uudelleenlukeminen. Itse en ole jaksanut viime aikoina kovin eläytyä uuteen, mutta olen äärimmäisessä uupumistilassa silti jaksanut tavata vanhaa. Norjalaisen Erlend Loen tuotanto kuuluu tähän valioliigaan kirjoja, joita voi lukea silloinkin, kun mitään muuta ei jaksa.

Doppler (Johnny Kniga, 2005, suom. Outi Menna) on Supernaiivin jälkeen lempiteokseni Loelta. Se kertoo keski-ikäisestä perheenisästä Dopplerista, jolla on poikkeuksellisen suuri sukuelin ja pieni toleranssi ihmisten tyhmyyksiin. Suurinta ahdistusta Doppler kokee esikaupunkialueen Smart Club-automarketista, josta tämän vaimo kantaa perhepakkauksia Lactacyd-pesunestettä alapäähuuhteluun. Hänen poikansakin on juonessa mukana, ja isä epäileekin pojan älynlahjoja tämän pyytäessä tuohon helvetinkoluun joka fucking viikonloppu ikään kuin parempaa retkikohdetta ei olisi olemassakaan. Perhe-elämä tuntuu miehestä yhtäkkiä vieraalta ja tympeältä, mutta häntä ei houkuttele viina eivätkä vieraat naiset. Hän on vain vieraantunut norjalaisten hyvinvoivasta, itseriittoisesta todellisuudesta.

Doppler ratkaisee sosiaalisen ongelmansa jättämällä perheensä ja leiriytymällä läheiseen metsään, kuitenkin syrjään oikeistolaisten koirankusettajien pönötysreiteistä. Oslossahan on lupa leiriytyä vain kolmen päivän ajan samalla alueella; oikeistolainen koirankusettaja saa Dopplerin kiinni itse teosta vasta neljän kuukauden leirielämän jälkeen.

Teoksessa inspiroidutaan vaihtotaloudesta, eletään symbioosissa hirvenvasan kanssa, käydään naapurustossa Toblerone-varkailla ja hoidetaan keskeneräistä isäsuhdetta rakentamalla toteemipaaluja tulevaa veljeyden festivaalia varten. Vaikka Doppler kaipaa yksinäisyyttä ja totaalista eristäytymistä ihmisistä, hän päätyykin kaveeraamaan Düsseldorf-nimisen eläkevaarin ja saman oikeistolaismiehen kanssa, joka halusi ilmoittaa hänestä viranomaisille. Leirillä vierailevat myös hänen vaimonsa (hakemassa aviollisia oikeuksiaan) ja poikansa, jota hän valmentaa pidempää todellisuuspakoa varten.

Dopplerin isä on kuollut, ja riemullisin asia, jonka hän muistaa etäisestä miehestä, on rytmimuna, josta hän innostui kännipäissään etelänlomalla kuunnellessaan hotellin orkesteria. Tästä johtuen hän hautaa isänsä rytmimuna taskussa.

Valitettavasti Doppler päätyy toteamaan, ettei ole eksentrisyydessään vasta kuin lapsenkengissä. Verrattuna Düsseldorfiin, joka rakentaa miniatyyria belgialaisesta taistelusta, jossa tämän saksalainen sotilasisä sai surmansa hän onkin vielä mieto tapaus. Düsseldorfin hän ilmoittaa Norjaa ristiin rastiin-dokumenttiin, joka on suunnilleen ainoa TV-ohjelma, jota hän arvostaa.

Doppler pelkää vaimonsa raivoa, mutta vaimon suhtautuminen miehensä valintaan pehmenee tämän tultua raskaaksi. Mies raahataan synnytyssairaalaan saattamaan kolmatta lasta maailmaan, mutta vaimo ei oletakaan hänen tukeaan Björnstjernen kasvatuksessa, vaan viittaa vaan tulevaan siitosvelvollisuuteen. Erilliset elämät ja satunnaiset kohtaamiset teltassa sopivat lopulta Dopplerin vaimolle mainiosti. Lapsen yltiönationalistinen nimi nauratti minua toisella lukemalla poikkeuksellisen paljon.

Lopulta teos muuttuu yhteiskuntasatiiriksi norjalaisten kansallisista ylilyönneistä ja kuvitelmista omasta erinomaisuudestaan. Doppler huomaakin, että hän haluaa vain paeta tätä maailman mukavinta ja itseriittoisinta kansaa, ei välttämättä koko ihmiskuntaa. Teos onkin kiinnostavassa vuoropuhelussa aiemman teoksen, Tosiasioita Suomesta (2001), kanssa, jossa norjalaisuus peilautuu naapurimaansa patologisen outouden kanssa.

 

Uuden ajan evankeliumi

Lukurauhan päiväTänään vietetään lukurauhan päivää, ja huolimatta postauksistani aiemmin lukemistani teoksista, en ole tänään jaksanut keskittyä syvälliseen lukemiseen. Lukemista tulevat muutenkin lähiviikkoina hidastamaan muutto ja muut elämän muutokset. Pakkasin taas parisataa nidettä kierrätykseen ja aarteiden joukossa on minulle rakkaan norjalaisen Erlend Loen yhdessä Kim Hiorthöyn kanssa tekemä aikuisten satu Maria & José (LIKE, 2002, suom. Outi Menna).

Paras uutinen kuitenkin on, että olen nyt lukenut Loelta viisi teosta ja lukemattomia suomennettuja on jäljellä kymmenen. Loen tekstit ovat todellisia pahan päivän pelastajia, sen tyyppistä terapeuttista kirjallisuutta, jotka taatusti paistavat pahimpaan risukasaankin. Yleensä Loe-fanit ovat minua nuorempia kaupunkilaishipstereitä, joten olisin erityisen kiinnostunut kuulemaan mitä vanhemmat lukijat hänestä ajattelevat.

Tästä noin viisikymmensivuisesta, isotekstisestä teoksesta puolet ovat kuvia ja varsin hienoja sellaisia. Kuvan ja sanan dialogi on saumatonta ja raivaa tietä näinä päivinä varsin suositun sarjakuvaromaanin genrelle (en muista lukeneeni niitä vielä 90-luvulla – tämä teos on alkuperäisesti vuodelta 1994, vuodelta jolloin vihdoin opin käyttämään tietokonetta, sain ensimmäisen sähköpostiosoitteeni ja ensimmäinen lapseni syntyi).

Teoksen nimestä voi jo päätellä paljon. Tosin norjalais-espanjalaiselle pariskunnalle syntyykin tyttö varsin eriskummallisissa oloissa. Modernia Mariaa kiinnostaa enemmän keskustelu kaukana asuvien nettiystävien kanssa kuin deittailu paikallisten miesten kanssa. Näkökulma tarinassa muistuttaa minua etäisesti Pedro Almodovarin leffoista, varsinkin leffasta Kaikki äidistäni. Tarina on hyvin lempeä ja rakkaudellinen.

Luulisin, että teos voisi ilahduttaa kunnon kristittyjä ja erityisesti vähemmän kunnollisia sellaisia. Minusta teos sopisi erinomaisesti ääneen luettavaksi joulupöydässä. Teos naurattaa makeasti muinakin vuoden päivinä. Mitään kristinuskoa rienaavaa tai pilkkaavaa en kirjasta löytänyt, se on vain spekulatiivista fiktiota siitä, kuinka ilosanoma voitaisiin kertoa nykyihmisille. Teos sopii erinomaisesti esimerkiksi luettavaksi bussimatkalla, ja avautuu varmasti myös niille, jotka lukevat kirjoja harvemmin.

 

Monologi kalan vatsasta

pienet_kalat_syovat_suuria_kaloja-paasonen_markku-26957862-590660558-frntlMarkku Paasosen romaani Pienet kalat syövät suuria kaloja (Teos, 2014) kiinnosti minua alunperin maantieteellisten koordinaattiensa vuoksi: kirjassa seikkaillaan Kemiönsaarella, jonne olen jo pitkään halunnut muuttaa elämään ekologisesti kestävää boheemielämää. Paasonen on mainetta niittänyt runoilija, jonka omimmaksi ilmaisumuodoksi on tullut proosaruno. Proosarunolliset elementit nostavat päätään myös tässä romaanitekstissä, joka tuntuu päättymättömänä erakon sisäisenä monologina. Tekstin ihanuus ja raivostuttavuus piilee tarkoituksenmukaisessa tyylillisessä toistossa, mikä antaa kertojasta suht mielenvikaisen vaikutelman.

Nuorehko kirjailijanalku on saanut vuokrattua sedältään mummonmökin halvalla Kemiönsaarelta, vaikka ei erityisesti pidä merestä tai sen elävistä. Saarella hänen elämänsä keskittyy haahuiluun kyläkaupan ja baarin välillä, jonka nimi on joko Kolme Nyrkkiä tai Neljä Silmää. Mies kykenee vetämään loputtomia määriä kaljaa ja jaloviinaa, joiden avulla kontakti vastakkaiseen sukupuoleen on joskus mahdollista. Paikallinen heila tosin on keskittynyt Perun ja Bolivian intiaanien vapautukseen ja haikailee latinorakastettunsa perään, eli mies on hänelle pelkkä väliaikainen pano. Vaikka miehen luontosuhde ei saarella pahemmin kehity, hän kuitenkin yrittää integroitua paikallisyhteisöön Suomalais-ruotsalaisen taskutulkin avulla, jota hän pitää uskollisesti mukanaan kauppareissuilla.

Välillä mies päätyy sisämaahan jonnekin Mäntän ja Jämsän välimaastoon opettamaan luovaa kirjoittamista kansanopistolla, jonka rehtori asettaa erikoisen ehdon työsuhteelle: opettajan on viihdytettävä nyktofiliasta ja nyktofoniasta kärsivää vaimoaan. Vaimon viihdytys alkaa käydä miehen voimille niin, että opettaminen käy mahdottomaksi. Elämä välisuomalaisella pikkupaikkakunnalla ei suuremmin eroa Kemiönsaaren arjesta, mutta kymmenen viikon työkokeilun jälkeen mies on helpottunut karatessaan takaisin saarelleen.

Kirja on ilkikurinen irvikuva luovan työskentelyn tuskasta ja itse romaanitaiteesta. Miehen monologin seuraaminen on kuin loputon musteläiskätesti, jossa assosiaatioiden juoksua ei kukaan voi pidättää. Tässä liikutaan Carl von Linnén lajintunnistuksesta aina Francis Baconin harrastamaan suuseksiin, ja herkintä mitä mies voi kuvitella on Carlos Castaneda työntämässä ostoskärryjä kalifornialaisen supermarketin pihalla. Kirjojen rooli on mädäntyä tunkiolla, jonne uusrikkaat uudisraivaajat niitä dumppaavat remontoiduista pitsihuviloistaan.

Jollain tasolla teos muistuttaa minua Erlend Loen tuotannosta, erityisesti teoksista Supernaiivi (1998) ja Doppler (2005). Loen tyyli tosin on populaarimpaa – tässä outoja kierroksia on vielä enemmän. Kaikkihan me rakastamme näitä pohjoisen havumetsävyöhykkeen autismiin taipuvaisia mammanpoikia ja erakkoja, jotka tarkkailevat maailmaa itselleen luodusta syrjätilasta. Näitä miehiä, joiden pienessä elämässä ei näennäisesti tapahdu mitään, mutta tarpeen tullen he ovat kykeneviä absurdeihin, jopa väkivaltaisiin tekoihin.

En ole äänikirjojen suuri ystävä, mutta tätä romaania kuuntelisin mielelläni luettuna, niin outoutettua Paasosen kielenkäyttö on. Romaanissa kieli onkin suuremmassa osassa kuin juoni – päähenkilöllehän ei loppupeleissä tapahdu paljoakaan, eikä hän mädäntyneiden kirjakasojen viereen kustessaan löydä elämälleen suurta kosmista selitystä. Tämä on hyvin tyypillistä taideproosaa, joka ei pyri miellyttämään suuria yleisöjä. Minuun tämä kolahti tämänhetkisessä mielentilassani, mutta en ole koko ikääni fanittanut kirjallisuutta, joka vaikuttaa harvinaisten sivistyssanojen ja anekdoottien kokoelmalta. Suosittelen teosta maagisen realismin ja uuskumman ystäville ja niille, jotka kaipaavat pähkinöitä purtaviksi.

Teokselle kiitos komeasta arvostelukappaleesta. Kirja on objektina niin kaunis ja miellyttävä, että siitä tulee olemaan vaikea luopua (graafinen suunnittelu: Iira Oivo). Kankaisen niteen kanteen painetut metallinsiniset kalat eivät loista ruudulle saakka, mutta ovat herättäneet työpöydälläni suurta ihastusta.

 

Kannattaako natsikirjailijaa lukea?

Lom kirkkoKäsiini tarttui Knut Hamsunin romaani Mysteries (1891) samalla kun jälkikasvu skimbasi keski-Norjan Alpeilla. Leirikeskus sijaitsi Lomissa, Hamsunin synnyinkylässä. Yhteensattuman vuoksi päätin ryhtyä kirjaan. Hamsun on jo minulle entuudesta tuttu; luin muutama vuosi sitten huumaantuneena Nälkää Tanskan Aalborgissa kylmillä terasseilla seuraten laivojen lastausta, osa laivoista oli taatusti matkalla Norjaan. Nälkä tapahtuu kaupungissa, jonka nimi vielä silloin oli Christiania.

Kirjailijana Hamsunin ura asettui Norjan itsenäistymisen saagaan – varhainen tuotanto on kirjoitettu Norjassa, joka edelleen oli Tanskan alusmaa, myöhempi itsenäisessä valtiossa. Nobel-palkinnon hän sai vuonna 1920, mikä sementoi hänen statuksensa kansalliskirjailijana. Hän oli köyhän perheen poika, joka kävi koulua vain vuoden päivät, mutta sai hyvän pohjan lukuharrastukseen sukulaistensa kirjahyllyjen kautta. Kiinnostavaa Hamsunissa onkin itseoppineisuus: on hämmentävää huomata, että joku voi omasta päästään ilman suurempaa ohjailua keksiä omaperäisen modernin ilmaisutavan ja kaikkia yhteiskunnan normeja pilkkaavan asenteen. Hamsunin kirjat ovat pirullisen hauskoja. Näkisin hänen vaikutteitaan monessa norjalaisessa nykykirjailijassa, kuten yhteiskuntasatiirikkojen Torgrim Eggenin ja Erlend Loen tuotannoissa.

Kun Hamsun flirttaili kansallissosialismin kanssa, hän oli jo vanha mies ja norjalaiset panevat tämän mielellään seniiliyden piikkiin halutessaan suojella kansalliskirjailijansa mainetta. Jotkut jopa väittävät, että hänen vaimonsa oli syypää tähän hairahdukseen. Hamsunin natsisympatia ei kuitenkaan ollut mikään pikkujuttu, sillä hänet jopa kutsuttiin itse Kotkanpesään visioimaan uutta tulevaisuutta Norjalle. Jos hän vielä tuolloin kykeni matkustamaan Berliiniin, ei hän ole voinut olla kokonaan kuutamolla. Olen nähnyt takavuosina aiheesta hyvän tv-dramatisoinnin, jossa ei lainkaan siloiteltu tätä häpeällistä episodia. Kysymys siis kuuluukin, kannattaako haaskata aikaansa natsikirjailijaan, ja mikä on Hamsunin anti nykymaailmalle ottaen huomioon nämä vakavat poliittiset reunaehdot?

En näe näissä kahdessa kirjailijan alkupään tuotannon teoksessa minkäänlaisia viitteitä kansallissosialismiin, en edes ahtaaseen nationalismiin, vaan niissä on aimo annos maailmallisuutta. Ottaen huomioon että hän aloitti kirjailijanuransa aikana, jolloin norjalainen nationalismi on mahtanut elää huippukauttaan, hänen teoksensa eivät hehkuta mitään myyttistä kansan henkeä, niissä ei ole pätkääkään kansallismielistä paatosta. Mysteries-romaanissa hän innostuu intialaisista kansansaduista, kertoo seikkailuista Tunisian rannikolla ja viljelee suurta lojaalisuutta erityisesti Britanniaa kohti.

Päähenkilö Nagelin tehtävänä on nyrjäyttää uneliaan pikkukaupungin meininki sijoiltaan ja antaa kaupunkilaisille uutta juoruiltavaa. Siksi hän saapuu kaikkialle ärsyttävä keltainen dandyn puku päällä, jopa hautajaisiin, jossa hänen rennon arrogantti käyttäytymisensä aiheuttaa suurta pahennusta. Opimme myös, että Nagelin sukutausta on ainakin osittain suomensukuinen, hän on Finnmarkista kotoisin ja on opiskellut maa- ja metsätaloustieteitä Helsingin yliopistossa. Hamsun olikin Suomen ystävä – 1800-luvun lopulla hänet on merkitty Helsingin väestörekisteriin. Hän asui maassamme vuoden-pari ystävystyen maamme kulttuurieliittiin, kuten Järnefeltiin, Gallen-Kallelaan ja Sibeliukseen. Voin hyvin kuvitella hänet Kämpin hotellin kosteissa illanvietoissa.

Mysteries on juoruileva, rönsyilevä ja paikoitellen jaarittelevakin tarina pikkukaupungin sielunelämästä. Siinä on paikoitellen maagis-realistisia, melkein shamanistisia elementtejä. Teoksessa ryypätään railakkaasti ja kirmataan keväisessä metsässä, jonka taikavoimat saavat ihmiset tolaltaan. Melkein kaikki hahmot ovat omalla tavallaan vinksahtaneita ja hirvittävän köyhiä. Johan Nagel on varakas mies, joka pystyy ostamaan itselleen ystäviä ja ihailijoita. Hän pystyy myös asumaan kuukausitolkulla hotellissa turvautuen löysin rantein hotellin baariin. Lukija ei saa selvää, millä mies on varallisuutensa kerännyt ja mikä on hänen motiivinsa hengailla keskellä-ei-mitään. Mies itse on tarinan suurin mysteerio, joka kantaa viimeisille sivuille saakka.

Hamsunin karaktäärit ovat ironisia, maanis-depressiivisiä, viinaanmeneviä ja jyrkkiä totuuksia karttelevia. Kiinnostavaa olisikin nähdä, muuttuvatko hahmot vakavammiksi, ”norjalaisimmiksi” tai tervehenkisemmiksi tuotannon loppupäässä. Kysymykseen, ”kannattaako” natsiaatteen tahraamaa kansalliskirjailijaa edelleen lukea, en osaa antaa yksiselitteistä vastausta. En ainakaan kannata hänen lukemistaan tuon häpeätahran pyyhkien. Tutustumieni teosten jättävä fiilis on nimenomaan ailahteleva ja ennalta-arvaamaton, joten ei ole ihme, että sanojen luoja oli myös tuulella käyvä. Kaikkihan me tiedämme lapset, jotka ajautuvat helposti huonoon seuraan. Tällaisena näen Knut Hamsunin – nerona, jota oli liian helppo johdatella harhaan.